Wittgenstein filosofian perinteen kriitikkona ja uudistajana

Roger Scruton: A Short History of Modern Philosophy

Ludwig Wittgensteinia pidetään modernin filosofian merkittävimpänä henkilönä. Asemansa modernin anglosaksisen analyyttisen filosofian merkittävimpänä henkilönä Wittgenstein sai filosofisesta urastaan joka ylsi vuodesta 1914 kuolemaansa vuoteen 1951. Tuona aikana Wittgenstein loi kaksi merkittävää erillistä teoriaansa, jotka Wittgensteinin oman elämän vaiheet irrottivat kahdeksi erilliseksi osakseen, jotka ovat vertaantuneet toisiaan vasten.

Nuoreksi Wittgensteiniksi on nimitetty sitä kolmissakymmenissä ollutta ensin insinööri- mutta pian jälkeenpäin filosofianopiskelijaa, joka tarjoutui vapaaehtoiseksi Itävalta-Unkarin armeijaan ensimmäisen maailmansodan alettua v. 1914 ja taisteli Venäjän-vastaisella rintamalla. On sanottu että Wittgenstein kirjoitti ainoan varsinaisen teoksensa Tractatus Logico Philosophicus ensimmäisen maailmansodan aikana rintamalinjoilla. Tractatus on merkillinen vihkonen, joka koostuu pääkohdista, loogillisista lauseista, joita tukevat tukilauseet alakohdissa.

Teoksen varsinaisena pääantina on pidetty sen kuvateoriaa kielestä, jonka päävaikuttimena voidaan pitää Bertrand Russellin vuonna 1905 julkaisemassaan artikkelissaan esittämää kuvausten teoriaa.

Tractatuksen filosofiaa voidaan kutsua loogilliseksi atomismiksi ja se konklusoi sen, että kaikki ajateltu voidaan sanoa. Kielen rajat määrittävät ajatuksiemme rajat. Sanottavuuden aste määrittää siten ymmärrettävyyden asteen. Wittgenstein jakoi kielen kompleksisiin ja atomisiin lauseisiin, joissa kompleksiset lauseet löytävät muotonsa atomisista.

Atomiset lauseet koostuvat elementaarisista nimistä ja predikaateista, koska ne ovat kuvia asiantilasta, ei niitä voi kuvata ja sen vuoksi ne ovat atomisia faktoja. Vain täydellinen propositio voi olla tosi tai epätosi ja niin ollen vain täydellinen propositio voi kertoa meille jotain maailmasta. Maailmassa ei ole tavanomaisempaa sisällönyksikköä kuin se mikä vastaa atomista lausetta. Atomiset faktat ovat noita sisällönyksikköjä ja sen vuoksi maailma on atomisten faktojen totaliteetti.

Komplekseja propositioita vastaavat kompleksit faktat ja ymmärtääksemme komplekseja faktoja meidän tulee ymmärtää kompleksista kieltä, jolla niitä ilmaistaan.

Wittgenstein oli kiinnostunut loogisen rakenteen ilmaisemiseen maailmasta ennemmin kuin siitä mikä maailman todellinen sisältö on.

Tieteen kieltä kartoittaessaan Wittgenstein pyrkii saamaan selville sitä mitkä propositioista ovat tosia ja mitkä epätosia. Proposition totuusarvo saadaan selville vertaamalla sitä asiantilaan sen kohdalla. Väittämät joiden totuusarvoa ei voida mitata ovat mielettömiä ja vailla tarkoitusta.

Nuori Wittgenstein leimautui Tractatuksessa esittämillään ajatuksilla lähes välittömästi Wienin piirin yhteenkokoamien loogisten positivistien soihdunkantajaksi. Wittgenstein kutsuttiinkin puhumaan Wienin piirin kokoontumiseen 1920-luvun lopussa mutta hän yllätti isäntänsä lausumalla heille Rabindranath Tagoren runoutta selkä heihin päin käännettynä. Eittämättä kysymys oli ainakin Wittgensteinin mielestä jonkinasteisesta väärinymmärryksestä vaikka hän Tractatuksella selvästi oli ilmaissut hyväksyvänsä loogisten positivistien perusteesin perenniaalisen filosofian hyödyttömyydestä. Kirjoittaja muistaa lukeneensa Wienin piirin jonkin ”nimekkään” jäsenen kertoman anekdootin siitä kuinka Wittgenstein hänen luona käydessään oli hirmustunut nähtyään kertojan hyllyssä parapsykologiaa käsittelevän opuksen ja heiluttanut sitä sitten anekdotoijan nenän edessä kysyen samalla sitä miten tuollaisen kirjan lukija voi väittää pyrkivänsä ainoastaan tieteellisesti hyväksyttävien lauseiden ilmaisemiseen. Anekdootin totuudenmukaisuudesta ei ole vähäisten kirjallisuusviitteiden vuoksi laajempaa konsensustietämystä mutta on mahdollista että tuonlaiset tapaukset erottivat Wittgensteinia pois loogisen empirismin periaatteista siinä muodossa kuin he itse olivat ne itselleen asettaneet.

Kun puhumme jonkin uudistajista akateemisella alalla, tarkoitamme tavanomaisesti ajattelijan kirjan aiheuttamaa käsitysmullistusta. Wittgensteinin vaikutus ei kuitenkaan perustunut hänen kirjalliseen tuotantoonsa sillä hänen elinaikanaan julkaistiin ainoastaan mainittu 80 sivuinen merkillisenä pidetty kirjanen, joka on paremminkin luettelo kuin filosofiaa tai jotain sen osa-alaa läpiluotaava akateemista filosofiaa sisältävä tutkimus. Jälkikäteen on julkaistu Wittgenstein Cambridgen ajan, Vanhan Wittgensteinin, luennoista ja muistiinpanoista koostuvat Sininen ja ruskea kirja, Filosofisia tutkimuksia ja Varmuudesta, joiden sisältö on hyvin fragmentaarinen.

Wittgensteinin maine länsimaisessa filosofiassa levisi hänen 1929–1951 välisenä aikana Cambridgen yliopistossa järjestämiensä luentojen kautta. Näille luennoille osallistui 1940-luvulla mm. Wittgensteinin oppituolin Cambridgessa perinyt suomalainen Helsingin ruotsinkielisen filosofian professorina sittemmin kannuksensa hankkinut Georg Henrik von Wright.

Wittgensteinin läheisimmät kollaboraattorit Cambridgessa olivat Bertrand Russell ja George Edward Moore, jotka molemmat tunnetaan anglosaksisessa analyyttisessa filosofiassa tänä päivänä ainakin lähes yhtä hyvin kuin Wittgenstein. Wittgensteinin käsikirjoituksista käy ilmi ettei hän näyttänyt arvostavan Mooren tietoteoreettisia käsityksiä.

Wittgensteinin epätavallinen persoonallisuus oli liiemmin poisarvelematta se tekijä, joka vaikutti suurimmin hänen käsityksiensä eteenpäinlevittäjiin. Russell ilmaisi jo 1910-luvun alussa kirjeessään pari päivää sen jälkeen kun oli ensimmäistä kertaa käynyt keskusteluja tuolloin parikymmenvuotiaan oppilaansa kanssa kohdanneensa selkeän esimerkin perinteisestä nerosta (Monk). Russellin kanssa Wittgenstein riitaantui useita kertoja ensimmäisen ja toisen Cambridgen ajan sisällä. Mooren kanssa välirikko kohtaantui Wittgensteinin oleskellessa Norjassa: Moore ei tahtonut hyväksyä omituisena ja epäymmärrettävänä pitämäänsä Tractatusta väitöskirjaksi, mistä johtuen Wittgenstein pääsi tohtoriksi vasta palattuaan Cambridgeen neljänkymmenen ikäisenä.

Filosofian perinne voidaan ymmärtää niiksi tavoiksi, joiden avulla olemme määrittäneet filosofian olemuksen historian saatossa. Historismi tässä on kuitenkin mielenkiintoista. Onko pelkkä temporaalinen positio määräävä tekijä siinä miten koemme filosofian? Wittgensteinin filosofisen ajattelun aktivoituessa Bertrand Russell ja Alfred North Whitehead olivat koonneet Principia Mathematican. Gottlob Frege oli julkaissut kirjansa Sinn und bedeutung – Mieli ja merkitys joka merkitsi uutta käännettä modernissa kielifilosofiassa ja analyyttisessä filosofiassa. Konventionaalinen filosofia oli tuolloin hallittuna brittiläisen idealismin, saksalaisen uuskantilaisuuden ja yhdysvaltalaisen pragmatismin toimesta. Se, mitä tuolloin julkaistiin filosofian nimellä oli Wittgensteinin mielestä mieletöntä metafysiikkaa – pyrkimystä ilmaista jotain sellaista mitä ei voida nähdä, ja mikä on siten ilman mieltä ja siksi vertaantuvissa hyvin runouteen tai neuroosisuuteen.

Filosofian nimellä tunnettu tutkimus, filosofian historia, voidaan jakaa karkeasti muutamaan osioon. Ensimmäisenä ovat esisokraatikot, sitten Sokrates ja Platon, Aristoteles, Avicenna, Augustinus ja uusplatonistit, Tuomas Akvinolainen, Descartes ja toiset rationalistit, Berkeley ja Locke, Kant, Hume, Hegel ja idealistit, Schopenhauer, Marx ja Nietzsche sekä lopulta Wittgenstein. Kaikki ovat muuttaneet omilla käsityksillään jotain edellisen käsityksistä, mutta käyttäneet siinä uusien keinojen avulla myös jotain likeisimmän edeltäjänsä edeltäjien argumenteista ja teeseistä.

Wittgensteinin maine uudistajana ja kriitikkona perustuu monilta osin hänen ilmeiseen haluunsa jättää varsinaiset perinteisiin kysymyksen asetteluihin kohdistuvat vastaukset antamatta. Wittgenstein jätti huomiotta suuren osan kysymyksistä ja argumentaatioista joita filosofian perinteen suuret olivat käyneet ja kysyi sen sijasta itse, mitä todella voimme kysyä. Kysymisen kysymisellä Wittgenstein kyseenalaisti suuren osan itseään edeltäneen filosofian mielekkyydestä ja itse asiassa uskoi selvittäneensä filosofian lopullisesti Tractatuksessaan. Itse Wittgenstein kuvasi kirjastaan tikapuiksi, joita ensin kiivettyään henkilön on sillä huipulla jonka hän on tikaspuiden avulla tavoittanut tönäistävä tikkaat menemään. Tässä korostuu vanhan Wittgensteinin näkemys kielipeleistä.

Wittgenstein piti filosofiaa aktiviteettina eikä välineenä totuuden tavoittamiseen. Filosofian aktiviteettisuus tulee ilmi siinä kuinka siinä muodostetut ja sen sisällä tarjotut teoriat toimivat kielipeleinä, joiden avulla kielellä pelaava henkilö helpottaa oloaan ja saa siten vaikka filosofisellekin kielelleen merkityksen. Wittgensteinin siirtymää ensimmäisestä filosofisesta positiostaan toiseen on pidetty paralleelisena hänen psyykkisen kehityksensä kanssa, Wittgensteinhan ei tiettävästi harrastanut filosofiaa suuremmalla osaa 20-luvusta. Russellhan oli Wittgensteinin masentamana luopunut filosofiasta luentokiertueellaan yhdysvaltaiselle toimittajalle antamien syiden mukaan: ”Because I realised, that I preferred fucking”.

Wittgenstein filosofian perinteen kriitikkona voi kuulostaa epätodelta propositiolta koska hän ei joidenkin viitteiden mukaan ollut lukenut esimerkiksi Hegeliä eikä Aristotelesta ja oli kuulematodistuksen mukaan todennut sokraattisista dialogeista: ”onpa ajanhukkaa”. Jos Wittgensteinilla ei ollut näkyvää linkkiä filosofian perinteenä tunnettuun tutkimuskokonaisuuteen, voidaan kysyä miten hän olisi voinut kritikoida sitä, ja vielä pohjaavammin sitä, tiesikö hän tekevänsä tai uudistavansa vallitsevaa filosofian perinnettä? Wittgensteinin yhteydessä kohtaamme ongelman filosofin olemuksesta. Onko Wittgenstein todellinen filosofi, jos hänen voidaan nähdä uudistaneen filosofiana tunnetun tutkimuksenalan kehityssuuntaa niin, ettei uutta, yhtä monumentaalista hahmoa ole voitu hänen jälkeensä vielä taivaanrannasta tavoittaa? Wittgensteinin reformistinen hahmo onkin muodostettu ilmeisesti juuri hänen ilmeisestä halustaan ignoorata aikaisemmat filosofian historian kolossit. Hegel, Kant ja Hume lainasivat toistensa kielileikkejä ja ilmaisemistaan kehityskuluista välittämättä pysyivät samalla kielipelien tiellä ilmaisematta niiden olemassaoloa itse. Wittgenstein jättäytyi pois tavanomaisesta filosofiasta ja ilmaisi sen mitä hänen mielestään voi sanoa olemalla maailmassa kovin heideggerilaisesti virheeni vuoksi ilmaisten.

Vanhempi Wittgenstein luopui käsityksestään sanan merkityksen ykseydestä. Sanan merkitys muotoutuu siinä yhteydessä, jossa sanaa käytetään. Sanan merkitys on sen käyttöyhteys. Tässä kohdin Wittgenstein käytti perheyhtäläisyyden käsitettä, joka tarkoittaa sitä linkkiä joka liittää kielipelin toiseen kielipeliin.

Vanhempi Wittgenstein kielsi mahdollisuuden katsoa kielen nimeämän ulkopuolelle kielen nimeäjään. Wittgenstein tuki siis nominalistista käsitystä kieleen ja irtaantui samalla Fregen totuuskäsitteestä, mikä ilmeni selkeimmin tietoteoreettisissa mietelmissä varmuudesta, joiden perusteesin mukaan tietämisessä on kysymys suuremminkin varmuuden asteesta kuin tiedosta jostain asiasta johon suuntaudutaan.

Yksityisen kielen argumentissaan joka esiintyy ilmituoduimmin Filosofisissa tutkimuksissa Wittgenstein kieltää mahdollisuuden omaan kieleen. Kartesiolainen mielenteoria ilmaisee yksinkertaistetusti sen, että ihminen voi saada suoraa tietoa vain omista yksityisistä mielentiloistaan. Tällöin emme voisi ilmaista julkisella kielellä tietoa referenteistä. Kaikki tietomme olisi epäintelligiibeliä mussutusta. Ensimmäisen persoonan kieltämällä Wittgenstein asettaa kielen mielen sen julkiseen rooliin. Ihmisen mielentilat todentuvat kielessä, joka on julkista; siten Wittgenstein ilmaisee oman positionsa mielenteorian alalla ja romuttaa ainakin omasta mielestään kognitiotiedettä ja psykologiaa vielä omana päivänämmekin vainoaman kartesiolaisen hattaran. Kieli viittaa aina siihen mikä on julkista, ja kaikki sen ulkopuolelle jäävä on epämerkityksellistä. Kun sanon äidilleni hyvää huomenta, mitä kuuluu, hän ilmitosimmin vastaa hyvää, mitä sinulle kuuluu, mutta jos sanon hänelle vaikka ”mömmömömmömmöö”, hän ei todennäköisesti osaisi vastata asettamaani kielipeliin. Puhuja ei voi erottaa sitä mikä on ja miltä se näyttää hänelle. Jos hän ei voi ilmaista itseään julkisilla termeillä, hänen sanansa ovat merkityksettömiä ja siten ainoastaan huomiotta jättämisen arvoisia uterrutuksia. Yksityisiin objekteihin ei voi viitata julkisessa kielessä, emmekä voi myöskään viitata niihin yksityisessä kielessä, joten emme voi viitata niihin ollenkaan. Vanha Wittgenstein kieltää ensimmäisen persoonan etummuuden mentaalisten tilojen kuten intention, havainnon, odotuksen ja halun kohdalla. ”Minä” on ainoastaan itsetietoisuuden luoma illuusio.

Kun esseen tarkoitus on pohtia Wittgensteinia filosofian perinteen kriitikkona ja uudistajana, voidaan Wittgensteinilaisesti purkaen väittää lauseen määrittävän sen, mitä essee sisältää. Kun esitellään Wittgensteinia filosofian perinteen kriitikkona ja uudistajana ei voida jättää kovinkaan suurta osaa pois Wittgensteinista kohtaamatta samalla väijyvää uhkaa matalan arvosanan saamisesta. Kirjan avulla on esimerkiksi pääteltävä kysymyslauseen viittaavan esseekirjan esittelemään vuosina 1889–1951 eläneeseen itävaltalaiseen Ludwig Wittgensteiniin eikä esimerkiksi hänen isäänsä tai veljeensä. Tässäkin tehdään implikaationasettamia siitä mitä filosofia on. Wittgenstein kritisoi filosofian perinnettä ja uudisti filosofiaa kertomalla kirjoissaan siitä, mitä filosofia on, mitä ei mahdollisesti olisi hyväksytty aikaisemmassa kulttuurisessa ja tieteellisessä tausta-aikakaudessa, mutta kysymykseen vastaajan oletetaan tietävän kirjassa esitellyn Wittgensteinin yhteys kysymyslauseen Wittgensteiniin.

Kun muistan Wittgensteinin yksityisen kielen argumentin, minun on muistettava se, että voin hänen sääntöjään noudattamalla ymmärtää kysymyslauseen vain siten, että löydän määreiden ”uudistaja” ja ”kriitikko” merkitykset siitä mitä niillä tavallisesti tarkoitetaan, tässä kohdin filosofian perinteen yhteydessä. Filosofian perinne on se mitä kaikkea on muutaman tuhannen vuoden aikana jääneiden kielellisten muistiinmerkintöjen mukaan esitetty filosofian nimikkeen alla. Uudistajia filosofian perinteessä on ollut niin kauan kuin on harrastettu niin sanottua filosofian historiaa, jonka voidaan nähdä alkaneen katolisista kirkkoisistä ja heidän Platonin ja Aristoteleen välillä suorittamista vertailuista. Aristoteles uudisti ja kritisoi Platonin käsityksiä. Uudistaminen todentui vasta jälkikäteen kun vertailtiin heidän asettamiaan käsityksiään toisiinsa. Wittgenstein ilmaisi myöhäisfilosofiassaan sen, ettei kielen käyttäjä voi asettua katsomaan kielen ulkopuolelle sitä mikä nimeää kielen. Itse hän radikaalisesti palautti filosofian kieleen ja asettui niin lähes kaikkien itseään edeltäneiden filosofeiksi itseään kutsuneiden tai jälkikäteen filosofeiksi kutsuttujen henkilöiden tavoittamattomiin. Paljon voidaan Wittgensteinin filosofiasta löytää ja kirjoittaa, muttei mitään muuta yhtä arvokasta kuin itsen, ensimmäisen persoonan näkökulman poistamista filosofisten mietteiden ehdottomimmasta keskiöstä. Wittgenstein kritikoi edeltäjiään filosofian perinteessä mielettömästä kielestä ja yksityisen kielen tuottamisesta ja uudisti sitä nostamalla kolmannen persoonan näkökulman ja yhteisen kielen kielipelien kokonaisuuden sen todellisuuden miten sen näemme perustaksi.

Scruton

Ray Monk: Wittgenstein – The duty of genius

John Eidinow jne.: Wittgensteinin hiilihanko

Wittgenstein: Varmuudesta

Wittgenstein: Filosofisia tutkimuksia

Wittgenstein: Sininen ja ruskea kirja

Wittgenstein: Tractatus Logico-Philosophicus

M