Samuudesta, yhteisyydestä ja yksityisyydestä

Samuuden voidaan sanoa tarkoittavan sitä, että jokin on ominaisuuksiltaan samanlaatuinen. Samuus kertoo siitä, että jotkut voivat toimia yhdessä. Samanlaiset subjektit pystyvät toimimaan ja itseorganisoitumaan samalla tavalla. Samuus voidaan varmistaa sillä, että ihmisiä tarkastellaan yhteisön jaettujen periaatteiden mukaisesti.

Yhteisyys tarkoittaa sitä, että joku asia jaetaan, eli jokin kuuluu kaikille yhteisössä. Tässä tilanteessa arvovalinta vaatii samuutta, joka tulee ennen yhteisyyttä. Yhteisyys ei kuitenkaan välttämättä aina tarkoita sitä, että jokin kokonaisuus jaettaisiin paloihin, vaan pikemminkin se tarkoittaa sitä, että samanlaiset ihmiset näkevät jonkinlaiset periaatteet ja asiat kokonaisuutena samalla tavalla kuin muut yhteisön jäsenet. Yhteisyys siis tarkoittaa sitä, että kaikki ihmiset lähestyvät ihmistä samanlaisilla periaatteilla.

Yksityisyys tarkoittaa sitä, että jokin osa ihmisten elämistä on yhteisön tarjoaman suojan alla. Se tarkoittaa sitä, että kaikki osat yhteiskunnallisesta tilasta eivät kuulu kaikille samalla tavalla ja toisaalta se antaa mahdollisuuden siihen, että jokainen ihmisistä saa rakentaa oman yksityiselämänsä ja antaa sille mieleisensä periaatteet ja arvot. Yksityisyydellä suojellaan etenkin pienyhteisöjä, eli se mahdollistaa monikulttuurisuuden ja sen periaatteen jonka mukaisesti kaikki voivat itse rakentaa omat arvonsa ja elämänsä.

Sen jälkeen voidaan kysyä sitä, miten nämä käsitteet kuuluvat yhteen. Yhteiskunnan kehitys alkaa kansallisvaltiosta, joka perustuu yhteiskunnan jäsenten samanlaisuuteen, ja kansallisvaltion yhteydessä se tarkoittaa sitä, että vaikka se syntyy samanlaisista ihmisistä ennen kansallisvaltioideologiaa, niin myöhemmissä vaiheissa kansallisvaltion ideologia muodostaa samuuden, ja näin ollen tuo ideologia rappeutuu vähitellen ja johtaa yhteisyyden kautta tulevaan sosialidemokratiaan tai sosialismiin yleensä. Nämä kolme käsitettä siis kertovat yhteiskunnallisista ominaisuuksista, jotka muodostuvat yhteiskunnan kehityksen periaatteiksi. Nämä käsitteet siis kertovat siitä, miten yhteiskunnallinen tila jaetaan. Yksityisyys esimerkiksi mahdollistaa kapitalistisen yhteiskunnan ja erilaiset yrittämisen ja elämisen muodot.

Samuus, yhteisyys ja yksityisyys siis ovat tietynlaisia yhteiskunnan ja yhteisöelämän pilareita, jotka toteutuessaan kertovat siitä, missä vaiheessa yhteiskunta on. Samuuden vastine yhteiskuntaelämän tasolla on kansallisvaltio, joka on perustunut aiemmin siihen, että muuttoliikettä ei ole tapahtunut Eurooppaan matalamman elintason maista. Yhteisyys perustaa sosialidemokratian ja nk. hyvinvointiyhteiskunnan. Yksityisyys taas mahdollistaa vapaan markkinatalouden, yhteisöjen suojan ja yhteisöjen perustamisen sekä antaa mahdollisuuden monikulttuuriselle yhteiskunnalle.

Voidaan Nozickin termein sanoa, että yksityisyyden kehitysvaihe johtaa lopulta yövartijavaltioon.
Kuitenkin on sanottava, että nuo vaiheet eivät ole missään absoluuttisessa muodossa aina vaiheittain yhteiskunnassa, vaan yhteiskunnan ideologinen sijainti voi sijaita alueittain vaikka kaikkien kolmen vaiheen sisällä. Suomi on mielestäni tällä hetkellä pääsemässä sosialismin ja nk. hyvinvointiyhteiskunnan vaiheen yli.

Selityksen ja ymmärtämisen eri tasot

Tieteellisesti ajateltuna selitys ei voi perustua arvoon, mielipiteeseen tai ideologiaan. Siinä objektille annetaan merkitysarvo. Merkitysarvo voi perustua vain siihen tapaan, jolla selitystä lähestytään. Tieteen tasolla asioita ja tutkimuksen kohteita voidaan analysoida tieteellisellä kielellä, jonka on tarkoitus kuvata pelkästään merkityksellisiä asioita. Se tarkoittaa esimerkiksi suureiden mukaista arvotusta, eli siinä kaikki lähestyvät ilmiöitä ja asioita samanlaisin välinein, joita voidaan kuitenkin päivittää aika ajoin, silloin kun selitystekijöiden arviointia arvotetaan metatasolta käsin. Selityksessä objektia lähestytään siten, että siinä pyritään muodostamaan jonkinlainen analyysi, joka kuvaa asian tai ilmiön toimintarakennetta ja organisaatiota. Monesti selittäminen liittyy etenkin luonnontieteisiin, koska se lähestyy monesti ilmiöitä, jotka ovat helposti induktion mukaisen tulkintatavan piirteiden sisällä. Induktio siis katsoo, että kaikki ilmiöt toistuvat samanlaisina, ja sen takia induktio sopiikin hyvin selittämisen mutta etenkin luonnontieteiden aiheiden selittämisen toimintavälineeksi. Selitys onkin siis ehkä ymmärtämistä heikompi metodi, kun tullaan tekemisiin ihmistieteiden kanssa. Selitys sopii loistavasti mekaanisiin ja ei-itseorganisoituneisiin ilmiöihin, koska luonto noudattaa jonkinlaisia lakeja, jotka eivät monestikaan muutu itsenäisesti, vaan kun luonnossa tapahtuu muutos, tapahtuu se tavallisesti hierarkkisesti, jolloin kaikilla luonnon tasoilla tapahtuu muutoksia. Luonto on siis järjestelmässään hyvin suuresti riippuvainen kaikista tasoistaan ja jokaisella tasolla tapahtuvaa muutosta seuraa kokonaisvaltainen muutos. Luonto on siis monesti hyvin ennustettavaa, ja sen takia luontoa ei tarvitse ymmärtää, koska se ei voi monestikaan muuttaa ajatuksiaan tai sillä ei ole ollenkaan kykyä ajatteluun eikä niin ollen itseorganisoitumiseen. Selittämisessä tarkastelija pysyy erossa kohteesta ja tulkitsee sitä poikkeavilla menetelmillä, joista parhaimman menetelmän löytyessä otetaan käyttöön uusi kokonaisvaltaisempi tapa lähestyä luonnon ilmiöitä. Ymmärtäminen ei onnistu luonnontieteissä, koska ymmärtäminen perustuu etenkin motivaation puolien käsittämiseen ja sen muutoksien rekisteröimiseen. Ymmärtämisessä tulkitsija ja tulkittu sulautuvat yhteen mikä tarkoittaa sitä, että ymmärtämisessä pyritään saamaan kokonaisvaltainen kuva kohteen toiminnasta perustuen siihen, mitä kohde ajattelee ja mihin hän pyrkii. Ihmistieteet eivät ole yhtä ennalta arvattavia kuin luonnontieteiden kohde, eli luonto. Eli samoin kuin painovoiman lakia ei voida avata ymmärtämisellä, ei voida ehdollistamisen kohdetta selittää suoranaisesti pelkästään selittämisellä. Mielestäni ihminen erottuu muusta luonnosta etenkin siinä, että siinä on itseorganisoitumisen mahdollisuus, joka tarkoittaa sitä, että ihminen voi muuttaa toimintaansa, ajatteluaan ja tapaansa selittää asioita. Ihminen on siis itsessään sellainen kohde, joka vaatii analyysiä. Jotkut naturalistit kuten Skinner ja Kari Enqvist ovat joskus väittäneet, että ihmistä ei voida erottaa luonnontieteiden kohteena olevasta luonnosta. Tämä on väärin siinä mielessä, että ihminen selkeästi poikkeaa muusta eläinkunnasta esimerkiksi tunteidensa, omantuntonsta ja moraalin kautta. Myöskään yksikään toinen eläinlaji ei pysty muuttamaan omia käsityksiään ja rakentamaan miltei täysin toimivaa sivilisaatiota. Ne jotka redusoivat ihmisen luontoon ovat mielestäni ajattelultaan varsin kehittymättömällä tasolla ja eivät todennäköisesti pystyisi harrastamaan vaativampia ja kulttuurisesti kehittyneitä ihmistieteen lajeja. Fysikalismi ja naturalismi ovat monesti hyvin kulttuurisesti kapoisia tapoja selittää ihmistä ja tiedettä. Korkeimmissa ja vanhimmissa kulttuureissa kuten Isossa-Britanniassa arvostetaan sellaisia ihmistieteiden lajeja kuin kielet, historia ja filosofia, ja se kertoo siitä, ettei yhteiskunta kehittyneessä tilassa voi perustua minkäänlaiseen insinööriyhteisöön.  Selittämisessä pyritään löytämään luonnonlakeja, jotka voisivat ilmetä samanlaatuisina mahdollisimman useissa tilanteissa. Luonnontieteellinen selittäminen perustuu siihen, että selittäjä ei voi muuttaa käsityksiään, koska niiden tulisi hänen mielestään aina olla yhtä yleispitäviä. Selittämisessä siis pyritään löytämään jonkinlaisia invariantteja eli pysyvyyksiä, joiden avulla voitaisiin löytää luonnosta luonnonlakeja eli samanlaisina toteutuvia luonnon ilmiöitä. Ymmärtämisessä pääpaino asioiden sisäistämisessä perustuu siihen, että ymmärtämiseen pyrkivän ihmistieteilijän pitää voida muuttua sen mukaisesti miten ilmiö muuttuu. Ymmärtämisessä siis monesti pääpaino on ymmärtäjällä. Luonnontieteelliseen selittämiseen pystyy kuka tahansa, koska periaatteet joita siinä määritetään perustuvat yleisimpään selittämisen asteeseen, eli ne ovat korkeimmalla tieteiden hierarkiassa. Tämän ei tulisi kuitenkaan antaa muuttamaan ihmistieteiden arvostusta, sillä merkitys on tässä kohdin etenkin suureille annettavassa merkityksessä. Kuitenkin Fysiikka ja matematiikka ovat varmaankin puhtaimpia tieteitä, joissa selittäjällä tai ymmärtäjällä ei ole yhtä suurta roolia kuin ihmistieteissä. Ihmistieteet perustuvat ihmisyyden eri puolten määrittämiseen. Sen takia ymmärtäjän pitää myös itse olla ihminen, humanisti, ihminen jolle mikään inhimillinen ei ole vierasta. Nähdessään toisen ihmisen ihmistieteilijä näkee peilikuvan itsestään. Tämän takia ihminen pyrkii löytämään ihmisyyden periaatteet siinä, kun hän sulautuu tulkittavaan. Ymmärtämisen ja selittämisen käsitteiden selvityksessä on tärkeää myös pohtia sitä, mihin ihminen kokoaikaisesti pyrkii. Mielestäni vastauksia tähän on monenlaisia. Yksi voisi olla esimerkiksi se, että ihminen pyrkii saamaan tyydytystä toiminnallaan. Tuo tyydytys on monenlaatuista, mutta korkeimpana voidaan Aristoteleen tyyliin pitää älyllisen kontemplaation mukana tulevaa älyllistä nautintoa, joka siis seuraa siitä, kun ihmisen katsomustapa koskien maailmaa tai ihmistä laajenee ja täydellistyy itsessään. Ihminen siis pyrkii olemaan tyytyväinen siinä elämässä, jota hän elää. Tämän voi siis katsoa tarkoittavan tietynlaisen kaikkiykseyden maailman kanssa saavuttamista tai yksinkertaisemmin sanoen onnellisuuden saavuttamista. Ihminen pyrkii myös auttamatta olemaan sinut maailman kanssa, eli hän pyrkii yhteisymmärrykseen maailman kanssa, eli hän pyrkii siihen, että hän voi kokea olevansa ihminen maailmassa ja toisinpäin hän voi pitää maailmaa itsessään. Se tarkoittaa sitä, että henkilö näkee toiset ihmiset selkeinä siinä mitä he voivat yksinään olla ja toisaalta sen, mikä on yhteisöllisen toiminnan merkitys. Jos ei ole sinut maailman kanssa, on silloin tyypillistä ajautua korostamaan joko yksilöä yksinään tai vaihtoehtoisesti yhteisöä kaiken toiminnan ja ajattelun perustana, mikä on omiaan johtamaan monessa tapauksessa ääriajatteluun, joka ei ole kaikinpuolin tervettä. Toinen tärkeä kysymys on se, että mihin ihmisestä lopulta on tavoitteidensa kanssa. Kuten luonnossakin voidaan havaita, on ihmisillä monesti pyrkimys edistää etenkin itselleen koituvaan hyvään johtavaa toimintaa. Voi myös tapahtua niin, että yhteisöissä tai yhteiskunnissa annetaan ihmisille velvoite pyrkiä etenkin toisille koituvaan tai yleisesti toteutuvaan hyötyyn, samalla kun esimerkiksi yhteiskunnan tai yhteisön johtoasemissa toimivat ihmiset saavat toimia vain omia hyötypäämääriä edistääkseen. Tällainen on tilanne etenkin kaikenlaisissa diktatuuria muistuttavissa valtioissa. Tässä tullaan siihen, että ihminen voi mahdollistaa parhaimmillaan sen, että tiede on universaalista, samalla kun diktatuureissa totuus ja todellisuus sidotaan hallitsijalle kuuluvaan valtaan. Diktatuureissa tai yleensäkin sellaisissa yhteiskunnissa ja yhteisöissä, joissa ei ole esimerkiksi mielipiteen vapautta, on tyypillistä epätieteellisyys. Ihanteellisin kuva ihmisistä, jotka todellisuudessa vain makaavat sohvalla ja katsovat jääkendoa, antaa kuvan kehitystä pyrkimyksenään pitävästä ihmisestä. Tässä kehityksessä ihmiset tulkitsevat yhteiskuntaa uudelleen ja antavat käsitteille aikaan kuuluvat merkitykset, joiden on tarkoitus auttaa heitä siinä, että se yhteiskunta, jossa he elävät voisi aina tunnustaa mielipiteen- ja ajatuksenvapauden periaatteet. Mikä paikka selittämiselle ja ymmärtämiselle parhaimmassa muodossaan on kulttuurille, sisältyy siihen, miten kulttuuri voi muuttua universaalimmaksi, ja tässä sen universaalisuus tulee esiin etenkin ihmisten sisäisten ominaisuuksien ja lahjojen kautta, eikä eksternaalisen pakotusjärjestelmien kautta. Kuitenkin on totta se, mitä Husserl kirjoitti kirjassaan Uudistuminen ja ihmisyys, nimittäin se, että kulttuuri huononee ja vanhenee silloin, kun ihmistieteiden ei anneta toimia omilla säännöillään ja regulaatioillaan vaan se pakotetaan toimimaan luonnontieteiden periaatteiden mukaisesti. Husserl myös piti esimerkiksi uskonnon aseman heikkenemistä ja samalla tapahtuvaa välineellisen järjen aseman voimistumista merkkinä spengleriläisittäin huononevasta ja rappeutuvasta kulttuurista. Mielestäni tiede ei ole ristiriidassa uskonnon kanssa, jos niille tarjotaan mahdollisimman suuri institutionaalinen riippumattomuus ja oma toiminta-ala. Kuitenkin, koska uskonto ja metafysiikka edustavat korkeimmalla institutionaalisella tasolla olevaa järjestelmää, olisi niiden voitava ottaa huomioon muut tasot, koska riippumattomimman ja pyyteettömimmän instituution tulisi myös voida olla suvaitsevaisin näistä instituutioista. Onhan sanottava että esimerkiksi syöminen, joka tapahtuu alimmalla instituutioiden asteella, ei ole pyyteetöntä, koska se vaatii ainakin kaupassa käyntiä, ruuan valmistusta ja sitä että kaupassa on ruokaa. Myös nälkä ei ole samanlainen tarve kuin esimerkiksi henkisyys tai hengellisyys on. Kun on nälkä niin silloin on syötävä jotain syötäväksi kelpaavaa, toisin kuin esimerkiksi henkisen impulssin kohdalla, jolloin sen voi suunnata monenlaiseen tekemiseen tai hengellisyyden kohdalla, jonka voi ohjata monenlaiseen tunnustamiseen. Tässä nousee esiin ironian merkitys, joka toteutuu korkeimmilla tunnustuksen tasoilla. Tunnustushierarkia siis perustuu siihen, että kun on nälkä, ei voi tehdä muuta kuin syödä, mutta uskonnon ja metafysiikan tasolla voi muodostaa vaikka oman uskontokuntansa, siinä mielessä uskonto ei kohdistu nälän tavoin vain ruokaan, vaan se pystyy tarkastelemaan itseään siten, että monenlainen ja moneen eri kohteeseen suuntautuva uskominen on mahdollista. Ihmiset sijoittuvat epätasaisesti näihin tunnustushierarkian instituutioihin siten, että heidän tunnustamisen tapansa voi poiketa suuresti esimerkiksi siten, jos ihminen työskentelee esimerkiksi korkeakulttuurin tai ylläpidon tai huollon hierarkia-asteilla. Tämä on kuitenkin hyvä asia siinä mielessä, että toimimalla voimakkaasti instituutioiden osina, ihmiset saavat tyydytystä toiminnallaan. Tässä epätoivottava asia on kommentaariaatti, joka pyrkii saamaan eri periaatteita tärkeinä pitäviä ihmisiä liekanaruunsa ja ohjailemaan heitä. Kommentaariaatti siis korostaa tässä instituutioiden rakenteessa toisia instituutiotasoja ja alkaa väärentämään tunnustushierarkian luontaista järjestystä. Se korostaa tiettyjä arvoja tärkeinä pitäviä tahoja ja antaa palkintoja haluamastaan ajattelusta ja samalla rankaisee toisella tapaa ajattelevia. Fundamentaalinen pointti tässä on se, että ihmisten tulisi voida antaa toimia ja ajatella eriävien periaatteiden mukaisesti, koska ihmisyys perustuu siihen. Näin ollen selittämisen ja ymmärtämisen kohteiden tulisi olla eriäviä ja poikkeavia, koska ihmisen tulisi varoa sitä, että jonkinlainen holismi alkaisi ohjailla häntä, koska sillä on myöskin paljon tekemistä aiemmin mainitun kommentaariaatin kanssa.

Nykyaikaisen kulttuurin säädyttömyydestä ja pinnallisuudesta

Nykyaikainen kulttuuri, jonka keskellä elämme on muuttunut suuresti aikaisemmista esikuvistaan. Tänään vallitsee materialismi, ulkonäkökeskeisyys, rahasta puhuminen ja sillä rehvastelu sekä hormonien loitsuma seksuaalisuus, jonka perusteella moni ihmisistä on jonkinlaisten vieteistä motivoituneiden apinoiden tasolla suurimman osan ajasta.

Nykyaika on nousukkaiden aika. Nousukkaat ovat niitä ihmisiä, jotka pyrkivät kaiken aikaa saamaan helposti määriteltävää ja suureilla määriteltävää hyötyä itselleen ja sillä he pyrkivät nousemaan siinä ihmisten muodostamassa hierarkiassa, jonka etenkin he näkevät niin kovin selvästi. Nousukas puhuu rahasta ja kerskailee sillä. Nousukas kehuskelee yhteyksillään ja omaisuudellaan. Tämä sen takia, koska heillä ja heidän esivanhemmillaan ei ole ollut yhteyksiä eikä merkittävää omaisuutta, mutta ei etenkään sellaista kultivoituneisuutta, joka estäisi perinnössä tulleena tuollaisen kerskumisen.

On kummallista miten tänä päivänä ihmisiä on alettu määrittelemään ryhmiin sen perusteella millä tavoin he muistuttavat jonkinlaisia aikamme määrittelemiä pinnallisia ulkonäkökriteereitä. Jotkut pissikset katsovat, että he voivat suhtautua ihmisiin eri tavalla siinä mielessä muistuttaako joku ihminen ajan määrittelemiä kauneusihanteita.

Materialismi ja seksikeskeisyys ovat aikamme huonoja asioita. Ihmiset eivät hae uudenlaista valistuneisuutta ostopäätöksen hetkellä, vaan he ajattelevat niitä sanoja, joita porvari kuiskuttelee alitajuisesti heidän korviinsa: "Sinä tarvitset tämän tuotteen." Tämä on luonut uudenkaltaisen statussymbolikulttuurin, jossa ihmiset määrittyvät heidän omaisuutensa kautta.

Seksikeskeisyys on todellisuutta ajassamme. Kaikki viihdeteollisuuden tuotteet lietsovat tuota piirrettä. Monet ihmiset eivät ajattele sukupuoliasioissa vaan ohjautuvat hormoneistaan, kuin jotkut tavallista isokokoisemmat rheesusapinat. Myös tyly suhtautuminen omista ihanteista poikkeaviin toisen sukupuolen edustajiin on monelle ajassamme tyypillistä.

Kaikki tämä on johdosta siitä, miten suuresti suomalainen kulttuuri on riippuvaista amerikkalaisesta kulttuurista. Täällä ei ole sellaisia kulttuurisääntöjä, jotka pitäisivät ihmiset tietoisina oikeanlaisista elämän periaatteista. Suomi on myös suuressa määrässä naisvaltainen kulttuuri, jossa vallitsee naisiset perusarvot, jossa mies alistetaan pelkäksi seksuaaliobjektiksi. Ranska, Iso-Britannia ja Saksa: kaikki noista ovat mieskeskeisiä kulttuureita ja sen takia niillä on jo pitkän aikaa mennyt todella hyvin monellakin mittarilla tarkastellen.

Monien kulttuurien esimerkeistä on nähty, että vapaa markkinatalous ja pitkänä jatkuvat omistussuhteet ovat tuottaneet kulttuureille syvänlaatuista henkistä pääomaa. Kun koko kansa muodostuu pelkästä keskiluokasta ja sen omista suuntautumisdirektiiveistään ei voida olettaa, että kulttuuri arvostaisi kovinkaan suuresti yleviä henkisiä periaatteita, kuten nöyryyttä, vaatimattomuutta, omantunnon vapautta, itsenäisyyttä ja ihmisen henkisen puolen korostamista.

Keskiluokan rihkamaostotalkoot, jääkendon pelaajien ihannointi, kirkkaan viinan suosiminen ja ammatti-/elintasopoliitikkojen jatkuva äänestäminen eivät tee suomalaisesta kulttuurista kovinkaan arvostettavaa, jos ajatellaan sitä, mitä se voisi esikuviensa perusteella olla.

Erikoistumisesta ja eriytymisestä

Mielestäni ideaalisin mahdollinen talousjärjestelmä perustuu niin sanottuun matalamman asteen kapitalismiin. Talousjärjestelmän on hyväksyttävä yksilöllisyyden periaatteet. Matalamman asteen kapitalismi tarkoittaa sitä, että se suhtautuu pieniin ja keskikastin yrityksiin myönteisemmin kuin suuryrityksiin, sillä ne mielestäni tuovat mukanaan kaiken muun arvioinnissa ohittavan hintatietoisuuden ja turhaketuotteet, joita kukaan ei todellisesti halua, eikä niitä ostaisi, elleivät nämä suuryritysten tarjoukset olisi kertomassa heille että heidän on ostettava etenkin tämä tuote. Suuryrityksiä tulisi verottaa suhteellisesti enemmän ja veron määrää olisi nostettava etenkin niiden tuotteiden kautta, joita he myyvät erittäin edullisesti. Palveluissa tärkeää on siis etenkin se, että ne tuottavat erilaisille ihmisille erilaisia palveluita. Palveluiden tulee perustua kysyntään. Lisäksi pienet ja keskikastin yritykset lisäävät yhteisöjen harmoniaa osallistumalla aktiivisesti niiden toimintaan. Ideaalisesti siis yritysten tulisi olla pysyvä osa sitä paikkaa, jossa ne sijaitsevat. Erikoistuminen tarkoittaa sitä, että siinä osat määrittyvät ja erottuvat piirteidensä kautta. Siinä pystytään tunnistamaan se, että jollekin uuden muotoiselle palvelulle on yhteisössä tarvetta. Eriytyminen tarkoittaa sitä, kun yhdestä asiasta tulee kaksi tai useampia yksilöitä. Ne voivat eriytyä silloin kun ne voivat nähdä mahdollisuuden omalle eriytyneisyydelleen. Ne siis jakautuvat silloin kun se on mahdollista tai silloin kun sille on selkeä tilaus. Erikoistuminen liittyy siis etenkin siihen, että pienyrityksille ja lähiruoalle annetaan suurempi arvo kuin suurten yritysten kaukana tuottamille tuotteille. Erikoistumisen ja eriytymisen kautta syntyy ihmisläheisempi talous, joka ottaa huomioon ihmisen tarpeet, toiveet ja kiinnostuksen kohteet. Erikoistuminen ja eriytyminen johtavat tyytyväisyyteen ja henkiseen tasapainoon. Olisi siis todella tärkeää että kaikenlaiset ihmiset saisivat äänensä kuuluviin toivottujen asioiden suhteen. Alakulttuureita kuitenkin on jo Suomessa, jotka monesti perustuvat johonkin tuotteeseen, joka yhdistää näitä alakulttuureja. Tässä systeemissä ihmisten tulisi tukea toisia saman alueen yrittäjiä, siten, että niistä muotoutuu yhtenäinen ketju ja ne kaikki voisivat siinä samalla tukea toisiaan.  Yritysten on siis mieluiten ostettava suurin osa vähittäismyyntiin menevistä tuotteistaan lähialueelta. Kuitenkin voidaan Pohjois-Koreaksi tulon sijasta antaa oikeutta myös kauempaa tuleville tuotteille, joilla on selvä tilaus, mutta se ei saa johtaa siihen, että tuotteita alettaisiin tilaamaan hinnan vuoksi kaukaa hyllyntäytteeksi. Erikoistumisen ja eriytymisen vastakohtia ovat siis etenkin ekstriimi/krääsäkapitalismi ja sosialismi. Niissä tuottajat ja johto päättävät niistä tuotteista, jotka tuodaan markkinoille. Siinä on nimittäin jonkinlainen suostuttelun elementti, kun ökykapitalisti tuottaa markkinoille uuden härvelin, ja sitten kun hän kertoo ostajakunnalle, että he tarvitsevat juuri tämän kyseessä olevan härvelin. Toinen suostuttelun tapa on tarjota härveli halvalla ja mainita siinä samassa, että toista tällaista tilaisuutta ei tule. Suostuttelukapitalismin sijasta ihmisten tulisi kuunnella tarpeitaan ja hakea sitä myötä palveluita palveluntuottajilta. Erikoistuminen paikallisesti tarkoittaa siis sitä, että ihmiset keskittyvät omaan työhönsä ja noudattavat resurssiensa perusteella jonkinlaista työnjakoa. Yrityksiä tulisi kehittää eri alojen ammattilaisuuden perusteella, eikä tulisi hyväksyä sitä, että suuryritykset saisivat suuruudellaan murskata pienemmät saman tason yritykset. Suuryrityksien vähittäismyyntiä tulisi siis verottaa paljon raskaammin kuin johonkin alaan erikoistunutta pienyritystä, joka saattaa olla ainokainen alansa edustaja pienellä tai keskisuurella paikkakunnalla. Toinen esimerkki on lähikaupat. Isäni äiti, joka on eläkeläiseksi keskimääräistä varakkaampi, polkee polkupyörällä kilometrien päähän automarketteihin ja tekee ostoksia. Sitten hän kehuskelee/kauhistelee sillä, että kuinka siellä marketissa oli kuusikymmentä senttiä halvempaa kuin lähikaupassa. Lisäksi hän saattaa joskus ekumoida sillä, että lähikaupassa oli ruisleipäpaketin hinta noussut taas kymmenellä sentillä. Jos kaikki toimisivat ja ajattelisivat kuin hän, ei pian olisi olemassa lähikauppoja, vaan jokaisen, myös autottoman, tulisi lähteä ostamaan maitopurkki tai saunaolut monien kilometrien päähän. Jos sanotaankin että köyhissä oloissa eläneet vanhukset jatkavat pennin venyttämistä myöhemmällä iälläänkin, niin tuo isoäitini tapaus on jo niin absurdi, ettei sitä voi ymmärtää. Hän on 78-vuotias. Ja vaikka hän onkin vielä varsin vetreässä kunnossa ja käy mm. kesäisin synnyinpaikkakunnallaan kahden sisarensa kesärenkinä (hän ei totta vie vierasta työntekoa), mutta kuitenkin. Entäs sitten kun hän kulkee rollaattorilla? Vieläkö on väliä sillä, että ruisleipä maksaa puoli euroa enemmän kuin automarketissa? Suuriltä yrityksiltä saatavilla tulonsiirroilla tulisi siis etenkin auttaa pienempiä yrityksiä, ja yritysten ostaminen tulisi rajata niihin sääntöihin, jonka mukaan suurempaan yritykseen sulautuminen ei voi heikentää jonkin intersubjektiivisesti kaikille kuuluvan palveluntarpeen tyydyttymistä paikkakunnalla. Yritysten ja palveluntuottajien tulisi voida ylläpitää omaa kulttuuriaan siinä määrin kun se sisältyy sen yritysideaan. Koska kaikki yritykset ovat pieniä instituutioita, olisi ihanteellista, kun instituutioita ylläpitävät ihmiset saisivat voimaa etenkin omasta työnteostaan ihmisten hyvinvoinnin ja itsemääräämisen hyväksi. Ihmisten tulisi siis löytää oma instituutionsa, jonka toiminnassa mukana olemisesta he saavat nautintoa. Samalla ihmiset voisivat olla osia toisissa instituutioissa, joihin suuntautumalla ja palveluita hakevana he voisivat antaa palautetta yritysten/instituutioiden toiminnasta. Kun sanotaan, että kulttuurin ja talousjärjestelmän tulisi olla yksilöllinen, silloin tarkoitetaan sitä, että itsenäisen toiminnan ja yhteiskunnasta pois suuntautumisen tulisi olla periaatekaksikko silloin, kun arvotetaan sitä, mihin suuntaan ihmisiä tulisi yhteiskunnasa ohjata. Yhteiskunta siis monesti ohjaa asenteita siihen suuntaan, että vaihtoehtoina on vain sosialidemokraattinen tasapäistämisjärjestelmä tai täydellinen anarkokapitalismi. Yhteiskunnasta pois suuntautuminen siis tarkoittaa tässä sitä, että yhteiskunta, kunnat ja valtio eivät voi olla keskusjohtoisest määräämässä siitä, mitä ihmiset tarvitsevat. Se ettei näiden suurten instituutioiden päätelmät ohjaa palveluntyydytystä, vaatii jo sitä, että yhteiskunnan ja yhteisöjen on perustuttava itsenäiseen työntekoon ja itsenäiseen toisten ihmisten kuunteluun ilman ennakkoluuloja tai muita ajatuksellisia pidikkeitä.  Yritykset voivat erikoistua monesta syystä. Syitä voi olla innovatiivisuus, joka tarkoittaa sitä, että joku kulttuuripiirin ihminen keksii idean jostain tuotteesta, joka voisi poiketa aiemmista ja olla siten ihmisille hyödyksi. Syitä voi myös olla poikkeava kulttuuritausta, joka tuo yhteisöön uudenlaisen palvelulajin. Myös paikallisen kulttuurin on annettava palautetta kaikille alueen yrityksille. Kuntien tarjoamia palveluita on siis yksityistettävä ja paikoittain annettava joillekin yrityksille yksinoikeus tai osittainen yksinoikeus tietylle ajalle jonkin palveluksi tarjottavan tuotteen tuottamista ja myymistä varten. Kunnilla ei tulisi siis mielestäni olla minkäänlaista monopolia mistään palvelusta. Yritysten toimintaa tulisi arvioida väliajoin ja antaa niille palautetta siitä, miten ne ovat onnistuneet palveluntuottamisessaan. Paikallisille yrityksille tulisi antaa suurin vapaus toimia omalla alallaan. Näin ollen liukahtaminen ökykapitalismiin estettäisiin ja minkäänlaista krääsän ja statussymbolien keräämistä ei enää ilmenisi yhtä suuresti kuin raha-/hintakapitalismissa. Erikoistuminen tiettyyn instituutioon tulisi aloittaa nuorten ihmisten keskuudessa siten, että eri koulut tarjoaisivat mahdollisimman matalilta luokka-asteilta asti poikkeaviin aloihin liittyvää opetusta. Niiden myötä nuoret erikoistuisivat nuoremmalta iältä alkaen, eivätkä olisi niin poissa tolaltaan lukion päättyessä. Koska koulujen yksityistäminen vaatii taloudellisia resursseja, voisi ajatella, että matalammat luokka-asteet voisi pitää ilmaisina, ja siinä samalla kun nuoret oppivat ja valitsevat itseään kiinnostavia kursseja, voisivat he alansa mukaisen työn tekemisellä rahoittaa omat myöhemmät opintonsa. Muutenkin koko lukiojärjestelmää tulisi uudistaa siihen suuntaan, että oppilaat voisivat opiskella itsenäisesti ja keskittyä sitä myöten omaan erikoisalaansa eikä kuluttaa perslihaksiaan mielenkiinnottomilla tunneilla koulussa.