Merkintöjä sukuhistoriaan

Sukuni von Beckereiden on ensimmäisissä siitä tehdyissä kartoituksissa nähty edustavan pitkää ja monikulttuurista kehityssuuntaa, joka alkoi näiden kertomusten mukaan keskiaikaisesta Tanskasta. Ritarihuoneelta löytyvien papereiden mukaan jo 1700-luvun lopussa Tukholmassa eläneet sukulaiset olivat tehneet sukutauluja suvustamme. Perinpohjainen kartoitus suvusta tehtiin ensimmäisen kerran 1800-luvun puolenvälin jälkeen. Silloin sukua tutkivat mm. historiantutkijat ja genealogit Oskar Wasastjerna ja M. Stackelberg. No mutta, mikä siis onkaan perinteinen käsitys sukumme historiasta?

                      Sen mukaan suvun ensimmäinen tunnettu kantaisä olisi ollut 1300-luvun Tanskassa elänyt asianajaja Johan Biker. Kantaisän jälkeen suku olisi elänyt pari polvea Tanskassa ja siirtynyt sitten Baltiaan, Revaliin (Tallinnaan) ja Riikaan. Baltiaan siirtyminen olisi johtunut siitä, etteivät suvun jäsenet olleet mieltyneet Kalmarin Unionin aikaiseen Tanskaan. Baltiassa suvun jäsenistä tuli saksankielisen yliopistollisesti sivistyneen kaupunkilaisporvariston ja ritariston jäseniä. Joissakin kartoituksissa tosin kerrotaan, että suku olisi mahdollisesti aateloitu jo ennen 1600-lukua todennäköisesti Riiassa. 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa suvun jäsen Sigmund von Beckern meni Ruotsin armeijan palvelukseen ja hänestä tuli lopulta eversti. Sigmund kuoli 30-vuotisessa sodassa ja hän sai yhden pojan, Johanin, ja yhden tyttären, Helenan. Johan taisteli menestyksellisesti Ruotsin armeijassa mutta myös Oliver Cromwellin protestanttisissa palkkajoukoissa kuningas Kaarlen kavaljeereja vastaan Englannissa ja Skotlannissa sisällissodan aikaan. Johan aateloitiin vuonna 1653 ja suvun nimeksi muotoutui nykyinen von Becker. Johan sai ainakin kolme poikaa: Johan Wilhelmin, Hansin ja Herman Fredrikin. Perinteisen teorian mukaan Johan Wilhelm, joka oli arvoltaan kenraalimajuri, olisi saanut pojan Axelin, joka olisi ajautunut isonvihan aikaiseen Suomeen ja saanut siellä kaksitoista lasta vanhaan baltiansaksalaiseen aatelissukuun kuuluneen Maria von der Pahlenin kanssa. Näistä kahdestatoista lapsesta muotoutuivat sitten suvun pääasialliset suomalaiset sukuhaarat joista syntyivät myös sittemmin jonkinlaista mainetta hankkineet suvun jäsenet kuten Reinhold, Adolf, Frans Josef ja ruhtinas Dolgorukin kaatumisen Koljonvirralla aiheuttanut Gustaf von Becker. Tanska-versiota siis tukivat esim. mainitut Wasastjerna, Stackelberg ja esim. ukkini edm. sisar Lempi Kinnunen (os. von Becker). Miten uusi versio sitten poikkeaa perinteisestä ja ketkä ovat tuoneet sitä esille? ”Revisionistinen” teoria esiteltiin 1940-luvulla kun ritarihuoneen genealogi Tor Carpelan piti esitelmän, jossa hän esitteli vaikuttavia perusteluita sen todistelemiseksi, ettei isonvihan aikaan Suomeen ”tullut” Axel von Becker tai Axel Becker olisi Malmön lähelle Torne Hällestadiin haudatun Johan Wilhelm von Beckerin poika. Carpelan kertoo esitelmässään siitä, miten vuonna 1701 syntyneen Axelin isä olisi ollut vuonna 1671 perinteisen teorian mukaan Baltiassa syntynyt Johanin pojan Hansin poika Axel, joka toimi Sysmässä nimismiehenä ja isonvihan aikaan kapteeniluutnanttina, jonka sitten venäläiset olisivat murhanneet. Carpelan ja sittemmin Blomstedt esittävät että 1671 syntynyt Axel olisi ollut Tuusulassa asuneen korpraali Anders Hansson Beckerin poika. Carpelan kertoo miten Axel oli orpo ja kasvoi mm. von Schrowen ja Tandefeltien aateliskodeissa Sysmässä. von Schrowet ja Tandefeltit kirjoittivat sittemmin todistuksia ritarihuonekomissiolle siitä, että Axelin isä ja isoisä olivat balttilaisia upseereita, jotka kaatuivat ”vanhoissa saksalaisissa sodissa”. Vuonna 1731 Axel olisi näiden todisteiden mukaan kertonut, kun hänen appensa von der Pahlen pyysi häntä ottamaan sukunsa säteritiloja haltuunsa, ettei hänellä ollut vaakunaa ja siten oikeutta kutsua itseään ”aateliseksi”. Tällä perusteella suku otettiin 1760-luvun alussa pois ritarihuoneesta, koska epäiltiin, ettei Sysmän furiiri Axel ollut ruotsalaisen aatelissuvun perillisiä. Suvun seuraavan polven jäsenet kuten Ruotsiin Lidköpingin lähelle siirtynyt majuri Carl Johan ja Suomessa asunut Herman, veljeksistä vanhin, aloittivat kirjesodan ritarihuoneen kanssa, jossa esittivät perusteluja suvun perinteisen teorian mukaisesta polveutumisesta. Tämä johti vuonna 1769 tulokseen ja suku otettiin takaisin ritarihuoneeseen, Axelin kuoltua noin kymmenen vuotta aiemmin. Historiantutkija Blomstedt esitti myöhemmin sukututkimusjulkaisussa, että oletettavasti Anders Hansson Beckerin isä olisi tullut Saksasta. Perinteisen teorian mukaan suku olisi siis vähintään 700-vuotias ja olisi sinä aikana ollut ainakin neljässä maassa pysyvästi. Uuden teorian mukaan kartoitettu suku olisi noin 400-vuotias, sen Suomen kantaisä olisi korpraali ja ensimmäinen tunnettu kantaisä olisi Saksasta. Voi ajatella, että jos monarkia olisi vielä voimassa ja uusia todisteita ei entisen teorian perustelemiseksi enää löytyisi, poistettaisiin suku silloin ritarihuoneesta ja aateliskalenterista.

                      Mikä sitten tukee kutakin teoriaa? Perinteistä teoriaa tukee se, että toinen sukuamme tutkinut meriupseerina toiminut sukulainen sanoo, että Riiassa voisi olla joku dokumentti, joka todistaisi, että Sysmän vuonna 1671 syntynyt Axel olisi syntynyt Baltiassa ja olisi ollut aateloidun Johanin poika. Toisaalta Carpelanin perustelut ovat aika vakuuttavia. On mm. Carpelanin mukaan todistettua, että kenraalimajuri Johan Wilhelm von Becker olisi sanonut toisen sukuhaaran jäsenelle Tukholmassa vanhoilla päivillään, ettei hänellä ole jälkeläisiä. Voi myös ajatella sitä, miten Axel olisi voinut päätyä keskelle Hämettä isättömänä Ruotsista tai Baltiasta. On sanottava, että Carpelanin-Blomstedtin teoria vaikuttaa paperilla vahvemmalta.

                      Mikä sitten säilyy, oli totuus sitten millainen hyvänsä? Mielestäni ei oikein mikään, koska uusi versio osoittaisi sen, että sittemmin merkittävään yhteiskunnalliseen asemaan nousseet jäsenet olisivat saaneet sosiaalisen asemansa ja säätynsä tuoman ”boostinsa” perusteettomasti ja esi-isiensä tekemällä vääryydellä. Naurattaa kuitenkin kun ajattelee sitä millaisilla kengänkiillotuksen ja selänrapsutuksen suorittamisilla aateliseksi on yleisestikin tuohon aikaan päästy, joten minkäänlaista alemmuudentuntoa ei sukumme ns. ”aatelisten” jäsenten tarvitse toisia aatelisia sukuja ja niitten jäseniä kohtaan kuitenkaan edelleenkään tuntea.

                      Asia on kaikilta puolin jännä ja kuvaa sekä aateluusinstituution, sääty-yhteiskunnan että historian absurdisuutta.