Riippumattomat korruptiota vastaan

Nuorille on tavallisesti tärkeää kuulua joukkoon, eli päteä jonkinlaisessa nuorten kategoriassa, josta voi olla heille myöhemmin hyötyä. Esimerkkinä voidaan pitää erästä rottamaista ja kaksinaamaista serkkuani, jonka kuvottavampaa pikkuihmistä ei voi hevillä maailmasta löytää. Minä en ole koskaan tarvinnut kuulua joukkoon, olen pikemminkin vältellyt joukkoja ja massoja. Goethekin totesi sen, että enemmistöä kuvottavampaa asiaa ja sanaa ei ole toista maailmassa. Tämän takia omat klikkinsä ja seurueensa muodostaneet rottaihmiset olivat esimerkiksi yliopistossa pilkkaamassa minua, koska kun tuollainen valtaihminen päättää muodostaa seurueen, arvostelee hän sen kautta muut ihmiset - eli, ei ole yksin omasta vahvuudestaan vaan heikkoudestaan johtuen. Tällaisilla klikki-ihmisillä ei tavallisesti ole minkäänlaista sisäistä elämää ja yksityisesti rakennettuja arvoja, koska he arvottavat kaiken lauman kautta ja hierarkkisesti.  Nuoret ihmiset tapaavat olla ainakin sieltä matalemmasta lahjakkuusluokasta todella kollektiivihenkisiä, ja kuten mainitun pikkuihmisen tapauksessa, hänellä ei ole ollut muutakaam mahdollisuutta kuin myötäillä toisten kiusaajia ja muita urheilunuorukaisia, koska hän ei ole koskaan uskaltanut olla yksilö ja välttää toisten miellyttämistä, hänestä voidaan käyttää helposti termiä välinauraja, jonka tehtävä on nauraa kuin mitkä tyttelit itseään vahvempien heikoimmista tehdyille vitseille ja kiusaamiselle. No se siitä, pikkuihmisestä, ei oikeastaam edes tarvitsis mainita tällaisia pieniä matelijoita, mutta nyt se kuitenkin oli tarpeen, koska en ole lähisuvussa huomannut aiemmin tuollaista kaksinaamaisuutta. Minun aikanani koulussa korkeimmassa kategoriassa olivat urheilijanuorukaiset mutta etenkin jääkääkkää pelanneet. He saivat kiusata toisia ja ylläpitää toisia laajempaa sanan- ja mielipiteenvapautta. Kun joku totesi jostain jotakin, tuli se ottaa vastaan ja vastavitsailua ei sallittu - nämä reppanat olivat aina määräämässä siitä kuka/kenestä/millä tavalla sai sanoa jotain. Mielestäni poliitikkojen tulisi olla kasvosoikeita niin, etteivät he korruptoituisi ja jotta he eivät huomaisi toisten mielipiteitä ja suostutteluja jostakin asiasta päätettäessä. Voidaankin sanoa, että heidän tulisi olla etenkin sokeita toisten arvoille ja mielipiteille, ja heidän tulisi kuunnella etenkin sisäistä ääntään ja omaatuntoaan. Eli arvollinen reaktiivisuus eli vertailussa muotoaan muuttama arvollisuus tulisi kitkeä yhteiskunnasta juuriaan myöten. Eli poliitikkojen ei tulisi vertailla arvojaan puolueen tai esimerkiksi hallituksessa mukana olevan ryhmittymän takia, vaan kaikkea arvottamista tulisi tehdä yksityisesti. Esimerkki tästä on Britannian entinen pääministeri Edward Heath, joka omaksui arvonsa ja mielipiteensä sopivilta ja itseään korkeammilta piireiltä, toisin kuin esimerkiksi Enoch Powell, joka oli aina syvällinen arvoissaan ja hän varmasti uskalsi sanoa asiat siten kuin hän itse pelkästään ne näki. Tästähän seurasi Powellin tapauksessa kabinetista ja varjokabinetista eroamisia ja erottamisia sekä myös tunnettu riitaa Konservatiivipuolueen kanssa, jonka jälkeen hän oli poliittisen uransa loppuvaiheen Ulsterin Unionisteissa. Poliitikon tulisi olla sellainen, että hänen tulisi vastustaa vallitsevaa konventionaalista valtajärjestystä. Vallan haltijoilla on aina riskinsä korruptoitua ja ei voida rehellisesti sanoa, että korruptiota ei jossain olisi - se ilmenee vain eri muodossa. Aion perustaa yhdistyksen "Riippumattomat korruptiota vastaan", jossa pyritään tutkimaan politiikan muotoa ja rakennetta, sekä tutkimaan pyyteettömyyden ja pyyteellisyyden välistä ristiriitaa, sekä käyttämään mm. preferenssiautonomian käsitettä siinä, kun arvioidaan sitä, millaisissa tilanteissa poliitikot päättävät valita päätöksiensä kohdalla vapauden tai vastuun. Siinä myös voitaisiin ottaa tavoitteeksi sen, että politiikan tekemisen luonne muuttuisi ja siitä tulisi enemmän inklusiivista. Myös hätäköidyistä päätelmistä, juoruamisesta ja arvostelusta, eli tyypillisen pikkuporvarillisen maailmankuvan osista tulisi päästä eroon. Riippumattomat korruptiota vastaan tukee etenkin uudenlaista tulkiintaa arvoista ja siitä miten arvot pääsevät tekemisiin poliittisen todellisuuden kanssa.

Unto Savonpoika

Unto ei viihtynyt koskaan Savossa
ei entisessä vanhempiensa talossa
hän nousi ylös ja nyt päätti
ei enää riittänyt oma sääli
Minä lähden Enklantiin maahan herrojen
ei kuitenkaan tiennyt herroja kerhojen
joutui heti pahaan jamaan
ei jaksanut kanniskella laukkuaan ilman kamaa
osti rahalla seteleillä uuden puvun
ei kuitenkaan välittänyt harmeista suvun
hän käveli pitkin Oxfordin katua
ja tulkitsi kaikkea onnena kuin satua
tuli lähelle raknnusta parlamentin
näki heti kaiken läpi, teki ventin
tuonne minä haluan, vaikken pääse
irtaantuu lopulta minusta jää se

Von Becker-suvun Luhangan haaran mannermaisista sukujuurista

Von Becker-suku omaa rikkaan ja mielenkiintoisen alkuperän monissa Euroopan maissa. Olen laskenut suvun Luhangan haaran jälkeläisille ainakin suomalaisia, saksalaisia, venäläisiä, skotlantilaisia, ruotsalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia juuria. Joukossa on kuninkaallisia, ylhäisaatelisia ja tavallisia virka-/maa-aatelisia. Aatelissukuja on muutama polvi taakse mennessä niin paljon, että voi siitä päätellä, että vielä tuolloin ei epäsäädynmukaisia pariutumisia liiemmin hyväksytty. Esimerkiksi isoisäni isoisä oli kahden aatelisen, von Schrowe sukuisen äidin ja Otto Reinhold von Beckerin lapsi, jotka olivat myös ensimmäisiä serkkuja keskenään, heidän äitinsä olivat Esseneitä. Schrowe-suku on peräisin Saksan Westfalenista, josta se on tullut Liivinmaalle satoja vuosia sitten ja Suomeen 1600-luvulla. Suvun ensimmäinen tunnettu jäsen Suomessa oli kultaseppä Gert Schrowe, joka residoi pääasiassa Turussa. Luutnantti Axel von Beckerin vaimo oli von Essen-sukua, joka suku on myös Westfalenista, joka on tullut Suomeen Liivinmaan ja tarkemmin ottaen Saarenmaalta, jossa heillä oli Zellie-niminen kartano. Esseneitten historiaa on joissakin kartoituksissa pystytty johtamaan 800-luvulle. Majoitusmestari Axel von Beckerin vaimo vapaaherratar Maria oli von der Pahlen oli sukua, joka on Esseneiden ja Schrowe-suvun tapaan Westfalenista Saksasta. Näiden kolmen miehen, Axelin, nuoremman Axelin ja Otto Reinholdin vaimojen kautta muodostuu yhteydet kaikkiin tämän haaran mannermaisiin sukulaissukuihin. Olen jphtanut näiden sukujen esivanhempia kuudenteen polveen aiemmin, ja nyt esittelen seitsemännen polven. Sieltä löytyy Reinhold WIlhelm von der Pahlenin vaimo Anna von Anrep, joka oli baltiansaksalainen vanha aatelissuku. Kauempaa tuosta linjasta löytyvät mm. baltiansaksalaiset suvut von Riesebieter ja von Meyborg, Seuraavaksi löytyy Gertrud Magdalena von Wangersheim, jonka äiti oli von Rosen, vanhaa saksalaista sukua. Carl de la Motte, vanhan ranskalaisen aatelisen hugenottisuvun jäsen, hänen isänsä avioitui Brita Munck af Fulkilan ja oli itse kenraalimajuri Ruotsin armeijassa. Gertrud von Engelhardtin vanhemmat olivat Caspar von Engelhardt till Urtau ja Barbara von Fuldert. Tästä linjasta löytyy mm. suvut von Fulden, von Berg ja von Sesswegen. Christoffer von Schildtin vanhemmat olivat Bertold Christofferson von Schildt ja Catharina von Valmus. Maria Tönnisdotter von Klotin vanhemmat olivat Tönnis Klaus von Klot zu Waikens ja  Maria Henriksdotter von Todwen. Nandelstadtien linjasta löytyy suvut von Ritterfelt, von Fircks ja von Schlippenbach. Didrik von Essen af Zellien äiti oli Anna Leps, myös saksalaista sukua. Von Pollien linjasta löytyy ainakin von Vietinghoffeja. Skotlantilaisten Pistolekorsien linjasta löytyy vanha rälssisuku Bagge ja suku Zöge von Manteuffel sekä von Uexkull-suku. Torwigge-suvun haarasta löytyvät suvut von Hahnebom, von der Osten ja von Borg. Skotlantilaisen Sofia Margareta Anderssonin linjasta löytyy suku von Estorph, myöskin alkuperäisesti Skotlannista. Saksalainen suku Sprengtport on tuottanut itsestään myös yhden Suomen historian tunnetuimman diplomaatin Georg Magnus Sprengtportenin. Maria Gertruda Petzholtzin äiti oli Dorotea Gertruda Lode (katso kuten Essenienkin tapauksessa Vänrikki Stoolin tarinoita). Johan Arvidsson Tandefeltin äiti oli Brita Henriksdotter Ekestubbe. Sofia Maria von Hirchheitin äiti oli Maria von Metzerode ja linjasta löytyy von Bellingshauseneita, von Deppeneitä ja von Vegesackeja. Heinrich Wolffeltin linjasta löytyy von Tiesenhauseneita, von Schierstädtejä, von Breideneita, von Madelungeja ja von Bacheimeja. Gertrud von Koskullin äiti oli von Stackelberg. Venäläisen pajarisukuun kuuluneen esivanhempani Fromhold Johan Nassokinin äiti oli von Ungern ja sukulinjasta löytyy myös von Zweiffeleitä. Saksalaiseen sukuun kuulunut Henrik Sahlefelt oli Rooman palveluksessa ollut upseeri. Henrik Belfrage avioitui Janetta Balramin kanssa ja he molemmat olivat skotlantilaisesta suvusta ja skotlantilaista landed gentryä.

Itseluottamuksesta erikoistumisen ja asiantuntijuuden tukijana

Itseluottamus tarkoittaa sitä, että ihminen katsoo oman olemuksensa olevan kunnossa. Vaikka siinäkin on jotain olennaista, niin en kuitenkaan tarkoita, että itseluottamus olisi aitoa silloin, jos se perustuu esimerkiksi vaatteisiin, varallisuuteen tai ulkonäköön. Itseluottamuksen tulisi olla jotain syvempää, joka perustuisi henkisiin ominaisuuksiin ja henkiseen kehittyneisyyteen - oman ajattelun kehittyneisyyteen. Toisaalta kognitiivisessa mielessä ihmisen itseluottamuksen tulisi perustua myös käytännölliseen toimintaan ja sen mahdollistamiseen.
Voidaan esimerkiksi sanoa, että ihminen voi saada ajattelulleen käytännöllistä merkitystä siten, jos hän luottaa itseensä ja ei anna toisten kehittymättömien ihmisten ajatelmien vaivata itseään. Siinä mielessä itseluottamus voi olla myös tiedollinen asenne. Eli hankitaan herpaantumatta tietoa omasta alastaan ja pyritään myös tuomaan sitä esille kaikenlaisissa soveltavissa opetustilanteissa. Eli kaikkien tietoon suuntautuneiden tulisi kokea oma tietonsa ja oma alansa riittävän arvokkaana, että sitä koskevaa tietoa voitaisiin tuoda toisten ihmisten saataville, sillä on selvää, että tietyt yliopistojen alat ovat muuttuneet viimea aikoina täysin epämerkityksellisiksi, jos ajatellaan esimerkiksi käytännöllistä yhteiskuntaelämää ja politiikkaa.
Asiantuntijuus tarkoittaa tietynlaista praxista eli käytäntöjen kokoelmaa, jossa tiedot käytännöllistetään, niitä tarkkaillaan ja pyritään laajentamaan omaa erityisalaa ja luomaan sille yhteyksiä toisiin tiedon aloihin. Asiantuntijuuden ei siis tulisi tarkoittaa sitä, että pienessä piirissä kommentoidaan ja tuodaan esiin tietoa, joka ei koskaan yllä luentosalin tai seminaarisalin seinien ulkopuolelle. Eli fakki-idiootteja ei tulisi kannustaa filosofian opinnoissakaan jatkamaan älyjumppaansa jatko-opintoihin, vaan väitöskirjaa tekemään tulisi ottaa vain sellaisia opiskelijoita, joiden lopputyöt ovat omiaan herättämään keskustelua. Eli filosofiallekin tulisi löytää käytännöllinen sovellettava merkitys, joka korostaa etenkin logiikkaa, yhteiskuntafilosofiaa ja etiikkaa mutta etenkin soveltavaa etiikkaa.
Erikoistuminen taas tarkoittaa sitä, että siinä pyritään hakemaan tietoa tietystä tiedon erikoisalasta, vaikka senkään ei tulisi päätyä tarkoittamaan fakki-idioottisuutta (oman alansa lahjaa). Erikoistuminen tulisi aloittaa mielestäni jo koulussa ja sen takia vanhanaikainen opintosuunnitelma tulisi poistaa, kouluja yksityistää ja ei ainakaan pidentää oppivelvollisuutta. Vanhanaikainen vasemmistolainen luokkaopetus tarha- tai keskitysleirimalliin tulisi poistaa ja alkaa soveltamaan koulussa sellaisia oppimismenetelmiä, joissa otettaisiin huomioon oppilas yksilönä, jolla voi olla toisiin oppilaisiin nähden erilaisia tarpeita ja haluja ohjata itseään. Lukioihin tulisi tuoda tenttiakvaariot ja kirjatentit yliopistojen malliin. On hullua miten Vasemmistoliiton kommunistit haluaisivat pidentää oppivelvollisuutta, jotta voisivat kontrolloida entistä enemmän nuoria ihmisiä ja tulla heidän kannattamakseen. Se ei saa tapahtua.

Muutamia asioita

Mitä minä en nykyään käsitä ihmisissä, on halu toisten ihmisten heikkouden hyväksikäyttöön, masentamiseen ja alistamiseen. Ihmisen heikkouden hyväksikäyttäminen, eli esimerkiksi vaikka mummojen ryöstäminen tai sosiaalisesti heikompien kiusaaminen, on raukkamaista, koska se perustuu opportunismiin, joka on alhainen asenne toimia ja jota ei tulisi koskaan tukea asenteena. Ihmisten masentaminen taas tarkoittaa sitä, ettei kannusteta yksilöitä optimismiin, vaan tuodaan esiin heidän heikkoutensa ja epäillään sen takia yksilön kykyä toimia. Alistaminen on periasenne junttimaisilla miehillä, jotka eivät pysty tasa-arvoiseen suhtautumiseen ihmisten välillä. En myöskään ymmärrä halua vertailla ja kilpailla toisten ihmisten kanssa. Halu näyttää että "minä olen parempi" kuuluu lähinnä hiekkalaatikoille , nuorisopolitiikkaan tai jääkääkkäkaukaloihin. Ihminen voi näyttää paremmuutensa vain omalla esimerkillään, eikä siihen kuulu kilpailu, ja myöskin ei voida esimerkiksi joidenkin ominaisuuksien perusteella, jotka voivat olla naturalistisia, sanoa, että tämän perusteella minä olen parempi - jopa aatelinen! Kaikki tämä perustuu siihen, kuinka monet kehittymättömät ihmiset haluavat ylläpitää rooleja ja todistella jotain. Kun ajattelee tällaista asiaa, niin tulee mieleen, miksi etiikka ja moraali eivät kosketa läheskään kaikkia ihmisiä kaikenlaisissa tilanteissa, vaan jotkut toimivat kuin olisi olemassa jonkinlainen jatkuva taistelu toisia ihmisiä vastaan. Monesti tällaiseen toimintaan liittyy seksuaalisia sävyjä, jossa ajatellaan, että tulee osoittaa toisille ihmisille omaa seksuaalista arvoaan, ja näille ihmisille arvokkainta itsessä on oma siemenneste tai oma vagina. Nykypäivänä kun sanotaan, että kaikki asiat tulee kaupallistaa, joka ei ole itsessään aivan väärin, niin jotkut ovat omaksuneet tämän niin sydänjuuriaan myöten, että he haluavat kaupallistaa myös oman pillunsa tai kikkelinsä. Schopenhauer kirjoitti paljon siitä, miten ihminen voi saada käsityksen älyllisestä minästään vain sulkemalla oman lisääntymisen halunsa. Monesti on niin, että kun ihmiset ovat kovia nussimaan, tekevät he silloin myös eniten lapsia. Olen sen verran Schopenhauerin/Pentti Linkolan maailmankatsomuksen omaksunut, että mielestäni on vastuutonta pusertaa esiin omaa sukukuntaansa, ja sen jälkeen valvoa heidän oikeuksiaan aivan kuin he olisivat jonkinlaisia superihmisiä, vain oman kaikkea muuta arvokkaamman siemennesteen takia. Tässä mielessä äärimmäisyyteen vieden voitaisi sanoa, että jonkinlainen Platonin kasvatusjärjestelmä, jossa ihmiset eivät tunne biologisia vanhempiaan ja jossa jälkeläisten arvo mitataan vain heidän kykyjensä kautta, voisi olla paljon sopivampi kuin tällainen älyvapaa omien sukukuntien luominen ja niiden palvominen. Schopenhauer katsoo itsestään selväksi sen, ettei filosofien tulisi mennä avioon tai hankkia lapsia. Kuitenkin akateemisen filosofian älynippailun sijassa filosofin roolista on tullut niin porvarillinen, että filosofoiminen on nykyään vain työasia, joka ei kosketa 99,9 prosenttia väestöstä. On käsittämätöntä, miten Suomessa filosofiaa pidetään vain jonkinlaisena pienen piirin akateemisten virkamiesten harrastuksena, jolla ei ole eikä sille haluta tai olla valmiita rakentamaan minkäänlaista käytännöllistä roolia ja merkitystä. Filosofia jos mikä tulisi käsittää muutosvoimana, jonka avulla voitaisiin puuttua politiikan, sosiaalisen elämän ja kansalaisyhteiskunnan ongelmiin. On käsittämätöntä katsella sitä porukkaa seminaareissa, poliittisesti passiivisia vaihtoehtoihmisiä jotka ovat toinen toistaan vähemmän kyvyllisiä tuomaan filosofiaa muuhun elämään, vaan jaarittelevat kaikenlaista ei-tähän käytännölliseen maailmaan kuuluvaa. Filosofia nykyisen akateemisen filosofian mielessä on jonkinlaista, toki joskus tarpeellistakin älyjumppaa, mutta on naurettavaa katsoa, miten tällaiset pienet yli-ihmiset nauttivat siitä, kun voivat neppailla näiden toisten ihmisten luomien älyryteikköjen keskellä ja kommentoida. Suomessa ei ole yhtäkään kunnollista filosofia, koska tutkijoilla tärkeitä asioita maailmassa on lapset ja eukko, ja koska kaikki akateemiset filosofit ehkä edesmennyttä Jaakko Hintikkaa lukuunottamatta tyytyvät vain kommentoimaan toisia filosofian tutkijoita, ja kikkeli pystyssä tuottavat artikkeleita ja kirjoja, jotka todellisuudessa perustuvat vain toisten ajatteluun ja omaan ajattelemattomuuteen. Filosofiaa tulisi opettaa jo varhaisilla asteilla koulussa, ja tuon opetuksen ei tulisi perustua pelkkään katedeerijulistukseen, vaan siinä tulisi kannustaa lapsia ja nuoria ottamaan kantaa ja keskustelemaan esimerkiksi siitä, mikä on filosofian merkitys ja minkälaisen merkityksen se voisia saada tulevaisuudessa. Lapsille ja nuorille on opetettava etenkin luovaa ja soveltavaa ongelmanratkaisua, jossa tärkeintä on etenkin filosofinen logiikka ja filosofinen etiikka. Asiantuntijuuden eli esimerkiksi vaikka filosofian tutkijana toimimisen tulisi tarkoittaa sitä, että hänen tulisi voida esittää tietämystään muulle yhteiskunnalle ja ihmisille. Nykyaikainen akateeminen filosofia Suomessa on kuin sulkeutunut sumppu, josta välillä keskustelun hiljentämiseksi nousee kuin teleskooppi luunvalkoinen norsunluutorni.

Eräästä suomenkielen pioneerista

Joulukuun 26. päivänä vuonna 1788 Kangasniemellä Savossa syntyi aateliseen kartanonomistaja Anders von Beckerin ja Anna Sofia Sundströmin perheeseen poika, joka oli vielä mullistava suomen kielen, sen etenemisen ja tutkimisen sekä suomenkielen varhaistodistusten keräämisen jo kauan ennen kuin hänen oppilaansa Elias Lönnrot aloitti pitkin maata kulkemisen. Reinhold suuntautui ensin matematiikkaan sen jälkeen, kun hän valmistui ylioppilaaksi ja oli tullut Turun akatemiaan opiskelemaan. Myöhemmin hän kuitenkin valmistui maisteriksi ja tohtoriksi historian alalta. Ei ole säilynyt tietoa siitä, mikä oli syy siihen, että hän kiinnostuikin historiasta matematiikkaa enemmän, mutta on aiheellista luulla, koska hän pyrki jo varhain tutkijan ammattiin, että hän olisi nähnyt tutkijanuransa helpommaksi historiassa eikä matematiikassa.
Reinhold siis aloitti tutkijanuransa Turun akatemiassa, mutta Turun palon ja yliopiston uuteen pääkaupunkiin siirtämisen myötä hän jatkoi uraansa Helsingissä Aleksanterin Yliopistossa. Kuitenkin merkittävän lehtimiestyönsä hän aloitti Turussa, kun vuonna 1820 hän perusti Turun Wiikkosanomat, järjestyksessään toisen suomenkielisen sanomalehden Antti Lizeliuksen Tietosanomien jälkeen, vaikka välissä oli aikaa noin neljäkymmentä vuotta. Uudissanojen kehittäjänä ja sananvapauden edistäjänä hän on tunnettu. Muun muassa eläke, ihmiskunta ja sivistys ovat kolme hänen ainakin kymmenistä, ellei jopa sadoista uudenlaisista sanoista. Sekä Runeberg, Lönnrot ja Snellman olivat hänen oppilaitaan, ja Porthan opettajansa.
Reinhold kehitti uudissanoja sekä omasta päästään että myös savonmurteesta, jolle hän varmasti oli altistunut jo Kangasniemellä, missä säätyläisiä saati aatelisia ei ollut paljon. On sanottu, että Reinhold olisi oppinut suomenkielen poikasena leikkiessään talonpoikien lasten kanssa. Hän siis oli kaksikielinen, esimerkiksi yliopiston luennot pidettiin luonnollisesti vielä tuohon aikaan ruotsiksi, ja opinnäytteitä kirjoitettiin pääasiassa latinaksi. Reinhold julkaisi vuonna 1824 Finsk Grammatikin eli suomenkielen kieliopin, jossa esimerkiksi suomen kielen lauseoppi esiteltiin ensimmäisen kerran ja kielioppia onkin pidetty tuohon menneessä parhaana esityksenä suomenkielestä. Reinhold siis oli akateemisella urallaan apulaisprofessori, vaikka hän tuurasikin väliaikaisesti toisia professoreja. Hän pyrki Helsingin yliopiston professoriksi vuonna 1832, ja konsistori puolsi hänen valintaansa. Kuitenkin venäläiset, jotka pitivät Reinholdia liian ruotsalaismielisenä, valitsivat toimeen Gabriel Reinin. Tämä epäonnistuminen masensi suuren miehen ja hän vetäytyi suomalaisen kulttuurin korkeimmalta Parnassolta. Hän sai muutamaa vuotta sen jälkeen professorin arvonimen. Hän kuoli vuonna 1858.
Olli von Becker
YTM                                                                                                                                                                                                                                            

Luovuksissa

Mielestäni koulujemme oppilaille olisi arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikin lisäksi opetettava ja esiteltävä luovuutta ja luovia ratkaisuja siten, että siinä annettaisiin tietoa luovien sovellustusten käytöstä niin liike-elämässä, kirjoittamisessa, taiteessa ja kaikenlaisessa päättelyssä, missä sitä kulloinkin vaaditaan. On esimerkiksi sanottu, että luova ihminen näkee kaikessa sellaisessa jotain omaperäisempää, kun tavallinen ihminen, jonka päättelykyky ja luovuus ei ole samalla tasolla. Voidaan esimerkiksi sanoa, että luova ja luovuuttaan käyttävä ihminen näkee vaikka samassa taulussa jotain omalaatuisempaa kun tavallinen ihminen, joka ei harjoita luovuuttaan, näkee vain tavanlaisia asioita, jotka eivät liiempää päättelyä vaadi.
Eli luovuuden opettaminen vaatii etenkin omaperäisiä ratkaisuja ja vapaata päättelyä, jossa ei suoraan lyödä ns. vääriä vastauksia. Luovuuden opettaminen vaatiikin siis etenkin kertomista ja omien kysymysten muotoilua. Muistan lukiosta sellaisen biologian opettajan, joka irvaili sen kustannuksella, koska hänen mielestään filosofiassa kysytään vain oman kysymyksen muotoilua ja siihen itse vastaamista. Kuitenkin on sanottava, ettei kaikessa ihmiselämään kuulumisessa pyritä mekaanisesti jonkun yhden hyväksytyn vastauksen etsimiseen, sillä se on etenkin epäluovuutta ja luovuuden vastaisuutta.
Suomalaiset opiskelijat tarvitsevat luovuuden opettamista, koska nykyaikainen maailma vaatii jatkuvasti entisten premisssien ja paradigmojen korjaamista ja paikkaamista. Eli voidaan sanoa, että esimerkiksi tieteessä tarvitaan luovuutta silloin, kun ei tehdä joidenkin ennaltapäätettyjen esioletusten mukaista normaalitiedettä, vaan pyritään koko ajan löytämään vallankumouksellisia kysymyksiä, joiden kautta koko tiedettä voitaisiin uudistaa. Ja ei pidä unohtaa sitä, että tietoa ja saatuja vastauksia pitää voida soveltaa kaikenlaiseen normaalielämään ja sen takia tarvitaan uudenlaisia tapoja käsitellä tietoa ja tunnistaa niistä kaikkein olennaisin. Esimerkiksi soveltavan etiikan opetus on tärkeää, koska etiikankin on voitava uudistua ja käsitellä konkreettisesti asioita ja etenkin uusia asioita, jotka koskevat yhteiskuntaelämäämme.
Suomalaisissa kouluissa tarvitaan myös uskontoa, filosofiaa ja elämänkatsomustietoa yhdistävää arvojen asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä, koska siinä aineessa voitaisiin edistää oppilaiden tapaa nähdä oikeanlaisia kysymyksiä, jotka koskevat etiikkaa ja yhteiskuntaa. Arvot tarkoittavat asioita, joita tapaamme arvostaa. Asenteet ovat sellaisia henkisiä välineitä, joita edistämme toimimalla tietyllä tavalla. Ja arvostelukyky on se väline, jonka avulla jonka perusteella arvostelemme asioiden merkityksiä ja symboleita. Eli on pyrittävä edistämään toimintaa kritisoimalla arvoja, koska yhteiskunnassa on valvottava sitä, mikä on arvostamisen arvoista. Asenteita on kritisoitava, koska niistä alkeellisimmat eivät johda mihinkään, ja arvostelukykyä on arvioitava, että saadaan esiin oikeanlaisia kysymyksiä.

Elämmekö unessa?

Tämä kysymys ansaitsee mielestäni vielä Yrjö Kallisenkin aikaa selkeämmän arvostelun ja kysymyksen asettamisen. Uni on muuntunut tajunnantila, jonka ihmiset kokevat tavallisesti säännöllisesti kaikkien toimintojensa ylläpitämisen vuoksi. Kuitenkin, jos ihminen on unessa kaiken aikaa, ei se ole tavallista eikä toivottavaa. Monesti unen rajamailla oleminen on erilainen luonteeltaan kuin tavallinen hereillä olemisen tila, koska silloin ihmisen alitajunta tuo esiin kaikenlaisia uneksi kutsuttuja asioita, jotka eivät tavallisesti ole muuta kuin muuntuneita ja yhdistyneitä valveen mailla kohdattuja ajatuksia ja tapahtumia.
Elämmekö unessa, koska olemme taas sallineet valtion asiat säännöllisesti sotkevan sosiaalidemokraattisen puolueen valtaan tulon ja hallitusvastuun? Sanna Marin on osoitus siitä, miten vähän nykyään politiikassa vaaditaan ja kuinka pienillä aivoilla ja resursseilla tätä maata johdetaan sen näennäisesti korkeimmalta paikalta. Marin olisi varmasti hyvä päiväkodin hoitaja, mutta kun koko valtio ja kansakunta ei ole ainakaan enää minkäälainen päiväkoti. Kaikkialla muualla on nähty se, ettei sosialistisilla aatteilla enää ole sijaa politiikassa mutta siitä huolimatta jotkut harhaanjohdetut kansalaiset tapaavat aina toisinaan äänestää nämä leikkikodin johtajat valtaan ja pääministeripuolueeksi.
Elämmekö unessa, kun olemme tehneet maahanmuutosta liiallisen suuren poliittisen kysymyksen? Vaikka on selvää, että väestöä ei ole aikaisemmin tullut Afrikan korruptoituneista ja epätasa-arvoisesti johdetuista banaanivaltioista, olisi kuitenkin huomioitava, että aikaisemmin Suomeen on tullut paljon työpaikkoja ja henkistä potentiaalia muista maista Suomen ulkopuolelta. Maahanmuuttajille olisi tarvittavien mittausmenetelmien avulla sallittava Suomen kansalaisuuteen sopeutuminen ja kokonaiseksi kansalaiseksi tuleminen, vaikka on kuitenkin selvää, etteivät esimerkiksi tänne rikollista toimintaa harjoittamaan tulleet, eivät ole tarvittavia kompetenssin tasoltaan ja on aivan selvää, että karkotusta tulisi silloin soveltaa, oli päätöksentekijä sitten minkälainen sosialisti hyvänsä.
Elämmekö unessa, koska emme ole vielä tajunneet sitä, että skandinaavinen hyvinvointiyhteiskunta on reliikki menneistä Sorsan jne. ajoista, eikä se sovellu enää nykyaikaiseen kapitalismin hyväksyvän modernin eurooppalaisuuden maahan? On selvää, ettei hyvinvointiyhteiskunta kohtele kaikkia kansalaisia tasa-arvoisesti eikä se kannusta ihmisiä tarpeeksi rankkaan ja sopivaan työntekoon, koska se valvoo eniten kansalaisten heikoimman osan oikeuksia. On selvää, että ihmisille on annettava kapitalistisessa yhteiskunnassa mahdollisuus parantaa omaa elintasoaan, eikä siihen tule valtiokeskeisten instrumenttien taholta puuttua. Koska Suomessa ei kannusteta ihmisiä tekemään töitä ja erikoistumaan, on selvää, että tällaisessa kansakunnassa kahvinkeittäjienkin paikka on sellainen, joka aiheuttaa suurta kilpailua ja mukautumista. Talousjärjestelmä tulisi rakentaa ihmisten kykyjen mukaan, ja sen takia uusi tarve erikoistua vaatii kapitalismia ja vapaata taloutta.
Olli von Becker
YTM

Runoja

En tiedä milloin elämä päättyy
kaiken toisin päin silloin kääntyy
en odota kuolemaa, en odota elämää
vaikka olisi se aina samaa kärsimää
minua ei ole tässä elämässä pidätellyt mikään
ei ole vavahtanut pääni edes milloin ikään
minua vaivaa taakseni jäävät päät
millaisia heidän ovat tulevat säät

Uuden uneni aave jahtaa minua
jahtaa minua pitkin Manskua ja banskua
olen sille immuuni, en tee mitään
vaikken edes huomaisi sitään
joutuisimmeko ulapalle yksin olemaan
jos aina kiinnittyisimme toisiin
voisimmeko löytää yksin
olla kuitenkin toveittain kaksin
kutitella toistemme kiharoita hartioilta
karahtaa ylös kun vaikeaa vaaditaan
unohtaa entinen kun mitään ei haalita
kun enempää ei usein vaadita

Jumppatunnilla

Jumppatunnilla itkin itseni itsekseni uneen
nousin pitkin puolapuita pylly pyörien
en koskaan rekillä ollut rekkamiesmäinen
jalkapallo osui joskus vahingossa jalkaani
menetin sen tietysti alaluokan lyhytjalkaiselle pygmille
ei antanut se aihetta uudelle rytmille
en kuitenkaan menettänyt huomiotani Rimbaudista
hokkarit puristivat jalkojani ikävästi
ne tuottasivat juilintaa myös muualla
kun luikkasin pitkin poikin päin kaidetta
pippelini ei  noussut urheilun edessä
pikemminkin se musertui monesti urheilun alttarille
liikunnan maikka ajatteli, hulluhan tuo on
hoitoonhan se pitäisi saada
hoitoon se pitäisi saada
en koskaan ajatellut hokkarointia hakkarointina
enkä nikkarointia nakkarointina

Deja vu

En kai palaa enää tänne
lähettäkää minut kauas sinne
missä elämät uudet vetäjää
ei osu pää tähän samaan petäjään
en toivo uutta samaista elämää
en halua avata enää veräjää
koen kaiken uudestaan ja uudestaan
en halua nähdä kaikkea kuudestaan
oi Herra, anna armoa
otan elämään uuteen tarmoa
päästä minut pois ja älä kiduta
en ole poikennut suuresti pirusta

R.

Rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan
rakastan

Kvalitatiivisuus, kvantitatiivisuus, sopimuksellisuus, subjekti ja predikaatti

Laadullisuutta ja määrällisyyttä pohtiessa on mietittävä sitä, millä tavalla asioiden sopimuksellisuus eli asioiden ja totuuksien sovittavuus on määriteltävä yhteiskunnan ja ihmisyhteisöjen sisällä. Laadullisuus tavallisesti tarkoittaa sellaisia piirteitä, jotka ilmenevät erinäisinä laatuina. Laadut siis tavallisesti ovat subjektiivisia, mutta niillä voi olla myös joskus jonkinlaista osaa objektiivisen todellisuuden määrittelyssä, ja ne voidaan jakaa primaarisiin eli ensisijaisiin ja sekundaarisiin eli toissijjaisiin laatuihin. Primaariomaisuudet määrittelevät olion tai asian luonnetta ja olemusta, kun taas toissijaiset ominaisuudet ovat vain asian tai olion kyvyä herättää ihmisessä tiettyjä aistimussisältöjä. Primaariset ominaisuudet siis kuvaavat olion tai asian olemusta ja ovat tietynlaisia ainehiukkasten ja atomien kokonaisuuksia, ja tämä sen takia, koska ilman primaarisia ominaisuuksia emme voisi pitää näitä olioita tai asioita objektiivisessa todellisuudessa minkään niiden piirteiden ansiosta. Subjektiivisia ominaisuuksia ovat esimerkiksi väri ja kuumuus/kylmyys. Eli näiden ominaisuuksien olemassaolo siis perustuu havaitsemistoimintoihimme ja ovat tietynlaisia havainnonsisältöjä. Kuitenkin vóidaan sanoa., että vaikka voimme fysiikan keinoin mitata tiettyjä ominaisuuksia universaalisesti tieteen piirissä käytetyin menetelmin, niin voidaan sanoa, että ihmisen olion tai asian havaitseminen vaatii etenkin subjektiivisia ominaisuuksia, samalla kun määrällisyys on ominaisuus, jota voidaan määrittää myöskin universaalisesti sovittujen määrittelemis- ja mittaamismenetelmien avulla. Kuitenkin voidaan sanoa, että havaitseminen on etenkin ihmiseen liittyvä piirre, samalla kun fysiikka, matematiikka ja kemia pyrkivät laskien määrittelemään joitain asioita yleisesti määriteltyjen periaatteiden avulla. Miten siis ihmiset määrittelevät objekteja tai olioita, joita he havaitsevat? He eivät tavallisesti sano lihavasta ihmisestä, että se painaa 126,87 kiloa, vaan he sanovat, että läski, joka on kuvaava ilmaisu eikä minkäänlainen mitallinen ilmaisu. Eli tämänkin perusteella voidaan sanoa, että eivät ihmiset sano jotain asiaa siten, että he mittaavat mielessään ihmisen painon ja sen takia sanovat häntä läskiksi, he sanovat häntä läskiksi hänen ulkomuotonsa perusteella. Eli voidaan sanoa, että ihmisten mieleensä saava asian essentia tai olemus on todellisuudessa se, miten ihminen havaitsee ihmisen muistuttavan tai ei muistuttavan, jotain tiettyä muotoa, joka voidaan määritellä myös mitallisesti. Kuitenkin tarkemman määrittelyn tekevät matemaatikot ja fyysikot vasta myöhemmin ja kvalian tai laadun määrittää loppujen lopuksi ihmisten mieleensä saava kuva, eli mielikuva, joka määrittyy merkittävällä tavalla ihmisten kokemuksista. Esimerkkinä voidaan pitää vaikka joulukinkun punnitusta, jossa lähimmäksi pääseminen saa sen ilmaiseksi. Siinäkin suurin osa tietää sen painavan ainakin jonkin verran, mutta suurin osa ei tiedä kuinka paljon. Eli voidaan sanoa, että määrällisyys jää aina ihmisten havainnoissa relatiiviseksi ja sen takia se riippuu monesti yksilöiden omista kokemuksista, millaisia muotoja ja laatuja he ovat tottuneet näkemään. Eli on pidettävä laadullisuutta ensisijaisena suhteessa määrällisiin ominaisuuksiin jotka pysyvät aina relativiisina, ja jotka eivät määrittele kokemuksen muotoa, joka ihmiselle välittyy. Eli niillä on viittaava rooli, mutta ne eivät kuitenkaan tule kokemuksessa ensisijaisena esiin. Lisäksi matematiikan ja fysiikan mittausmenetelmät perustuvat konventionaalisiin sopímusjärjestelyihin, kun taas ihmistieteen periaatteet perustuvat ihmisten elämästä ja itsestään saamiin kokemuksiin.
Subjekti tarkoittaa toiminnan haltijaa ja suorittajaa, kun taas predikaatti tarkoittaa jotain olevaa tai tekevää, jota subjekti pyrkii ohjaamaan ja määrittämään. Esimerkiksi Olli hyppäsi tasajalkaa ylös, jossa subjekti on Olli ja predikaatti hyppäsi tasajalkaa. Predikaatti on siis verbi, joka määrittää sen, mitä tehdään ja miten tehdään. Tässä taas subjekti jää aina relatiiviseksi ja ihminen voi parhaiten havaita sen, mitä tehdään, kuin sen miten tehdään. Samoin kuin määrällisyydessä ja laadullisuudessa, subjektin ja predikaatin yhteydessä voidaan sanoa, että ensimmäinen on vähäpätöisempi, eikä siihen tulisi kiinnittää suurempaa huomiota. On tarpeen tarkastella sitä, miten predikaatti suhtautuu erilaisiin toiminnan suorittajiin eli subjekteihin. Eli on lopulta saman tekevää mitä joku tekee, koska kaikki muutkin ihmiset tekevät samantyylisiä asioitae eli toiminnan tekijä on subjektiivinen koska ei voida sanoa, että kaikkitietävä ihminen hyppäsi ilmaan. Eli tässä on jotain subjektiivisuuteen viittaavaa. Eli ei voida sanoa, muuten kuin kuvailun ja sopimuksien mielessä sitä, kuka tekee ja kuka ajattelee. Kuitenkin teko voidaan havaita paljon helpommin ja ilman kuvailua, koska jokaisen ihmisen kokemuspotentiaali riittää tavallisesti sisällyttämään tavallisimmat tekemisen määreet ilman kuvailua, koska kuvailtu toiminta olisi jo itse toimintaa myöskin.

Suvaitsevaisuudesta, itseironiasta, intressittömyydestä ja kiinnostumattomuudesta.’

Se tapa on tärkeä asia, millä tavalla ihminen suhtautuu arjessaan muihin ihmisiin. Se liittyy myös monesti omaan minään ja omaan minäkuvaan. Monesti kollektiivin eli lähiryhmän ominaisuudet määrittyvät siitä, millaiset ihmiset nousevat siitä loppujen lopuksi ylös toisia käskemään. Monesti kollektiivin paine voi olla todella suuri ja merkitsevä ja on myös tyypillistä, että tällainen kollektiivi päättää itse kaikki ominaisuudet, joita he itse liittävät omaan lähiryhmäänsä. E

Esimerkiksi, kun siirryin elokuussa 2007 Linnanpellon lukiosta Lyseoon, tuli joku ruma tyttö puhumaan vieressäni istuneelle kaverilleen, kun istuin koulun käytävässä”, ja sanoi: ”muitten lukioiden kokeet ovat helpompia kuin meillä”, mikä oli selkeä epäsuora syrjivä kommentti minua kohtaan. On siis tärkeä pohtia täydellistä asennetta suhtautua toisiin ihmisiin. Suvaitsevaisuus tarkoittaa sitä, ettei yhtäkään ihmistä tai ihmisten ryhmää saa kohdella huonosti ja loukkaavasti. Itseironia tarkoittaa sitä, ettei kaikkea ja sitä missä on mukana, tarvitse ottaa liian vakavasti, vaan voi välillä hullutella ja kääntää asioita päälaelleen.

 Esimerkki ironiasta on se, kun kysytään vaikka, että miten joku ihminen ajaa autoaan. Ironinen perienglantilaisen aatelisherran vastaus olisi, että hän ei aja aivan täydellisesti autoa, kun taas tavallinen suora suomalainen voisi sanoa, että hän on täysin surkea paska ratissa. Intressittömyys tarkoittaa sitä, ettei tällainen ihminen etsi pyyteellistä hyötyä toisista ihmisistä, eli tällaiset sosiaalisesti psykopaattiset ihmiset manipuloivat toisia ihmisiä omien tavoitteidensa takia, ja katsovat. että kaikesta on saatava myöhemmin palkkio eli he eivät ole monesti taipuvaisia kokemaan altruismin tarvetta.

Kiinnostumattomuus taas tarkoittaa sitä, etteivät kaikki aistilliset nautinnot ja itsekkäät tarpeet saa koko ajan tällaista ihmistä pauloihinsa.  Eli kaikki nämä neljä käsitettä tarkoittavat sitä, miten ihmisten tulisi suhtautua toisiin ihmisiin. Pitää olla avarakatseinen, ironinen sen takia että sillä pyritään ymmärtämään hyvin laajakatseisesti koko maailmaa ja ei olla liian päätelmiä tekevästi toisten ihmisten parissa, intressitön ettei käytetä ihmisiä välineenä omiin päämääriin ja pyrkimyksiin. Intressitön katsoo muita ihmisiä ja maailmaa sopivan välimatkan päästä.

Kiinnostumattomuus taas tarkoittaa sitä, että kaikilla, myös miehillä, on joskus oikeus sanoa ettei kiinnosta esimerkiksi sukupuoliseen vuorovaikutukseen liittyvissä asioissa. En hae parisuhdetta, ja olen pahoittanut joidenkin tyttöjen mielen sillä, kun he ovat keränneet itseensä valtavan ennenkokemattoman rohkeuden lähestyä minua. Siinä ei anneta armoa, jos sanotaan ei. Speed-dating olisi kiva. Saisi pahoitettua monen naisen mielen samalla kerralla.

Olli von Becker

YTM

Vihaan sosialismia ja terveyskeskuksia

Suomalainen kulttuuri ei hyödy nykyään taas vallitsevasta sosialistisesta riippuvuuskulttuurista. Työn idea on se, että annetun panoksen päälle saadaan palkkio, joka määräytyy työn laadusta. Sosialismin mukanaan tuomat ongelmat johtuvat sen periaatteista. Se pyrkii tukahduttamaan taloudellisen itsesäätelyn ja talouden vapauden ja se tuo sen tilalle sidotun talouden, jossa on jotain piirteitä soviettisesta suunnitelmataloudesta. Talouden tulee olla vapaata, koska vain sen avulla saavutamme yhteiskunnassa varakkuuden ja itsenäisesti toimeentulevaisuuden periaatteita, sillä onhan selvää, että kansalaiset pystyvät kulutusvalintoja tehdessään olla menneeseen nähden vapaampia ja pystyvät sitä kautta myös organisoimaan omaa elämäänsä itsensä näköiseksi ja mukavaksi elämäksi. Onhan siis selvää, että on parempi, jos kaupassa on monta saman hyödykkeen versiota kuin se, miten Tsekkoslovakiassakin oli vain yksi olutmerkki Pivo, eli olut. Keskeisin huono piirre sosialismissa on se, että se tuhoaa vähitellen ihmisten vapauden sekä yksiö, että yhteisötasolla. Sosialismissa ei ole valinnanvapautta, siinä ei tarvita preferenssiautonomiaa koska mielipiteet ja kulutustottumukset tulevat ihmisille suoraan valtakoneistosta. Sosialismi edustaa sitä, ettei mikään muutu, eikä saa muuttua,  ja sen takia tuon on varmasti ollut helpotus monillekin soveittityöläisille. Eikä sosialismissa tehty työ edes muistuta varsinaista työtä, sillä se on vain teatteria, jonka pelinuken raajoja johto vetelee. Sosialismissa työ on pelkästään työpaikalla käyntiä, kahvin keittimen lataamista ja yleistä hengailua, jossa työn kapitalistisesti mitattu arvo on pelkästään kielletty fraasi. Sosialismi siis tukahduttaa talouden etenemisen etenkin sillä tavalla, kun se alkaa määrätä talouden alueelle valvovia raameja. Esimerkiksi yksi tällainen raami on terveys- vai sanottaisiko arvauskeskus. Sinne otetaan kaikenlaiset suojatyöpaikkalaiset keittelemään kahvia ja leipomaan pullia sekä viäntämään savolaista sananrieskoo. Onhan selvää, että arvauskeskuksiin hakeutuu vain sellaista porukkaa, jotka eivät yksityiselle sektorille pääse tai ovat vielä siihen liian nuoria. Mielestäni terveyskeskuksen olemassaoloa pitää pohtia, ainakin suurin osa työntekijöistä eli sairaanhoitajista ja muista suojatyöpaikkaisista apukoulun oppilaista tulisi siirtää ulos ja antaa heille mahdollisuuksia täydennyskouluttaa itseään ja hakeutumaan yksityiselle sektorille. Vihaan sosialismia, koska se on materialistista ja henkisesti köyhää; koska se tappaa yhteiskunnasta sen oikeaoppisimman poliittisen suunnan eli Kokoomuksen oikeistopiirin; koska se ei anna taloudelle sille ehdottomasti kuuluvaa vapautta; koska se ei ota huomioon sitä, että on muitakin vaihtoehtoja yhteiskunnan järjestämiseksi kuin kommunismi; Koska se  vie autonomisilta yksilöiltä ja yhteisöiltä niille kuuluvat vapaudet ja oikeudet. Terveyskeskuksia vihaan sen takia, koska siellä on monta kertaa minun kohdallani annettu väärä diagnoosi, jotka eivät ole selvilleet tavallisesti vasta kuin yksityiselle lääkärille menemisellä. Toivottavasti kukaan ei kuole näiden virhepäätelmien mukaan, vaikka ei siitä saisi kuin ehkä varoituksen, joka ei käytännössä tarkoita mitään – tippaiitat saavat jatkaa omaa suojatyötään samalla palkalla, ja ei ole sanottua, etteikö tuollainen ihminen tekisi tuollaista uudestaan. Sosialismi ja terveyskeskukset muistuttavat toisiaan siinä kun ne antavat ennen yksilöyden tajua ihmisille lokerot ja muotit, joihin ihmisten tulee mukautua tai sitten pitää sopeutua siihen, että tulee jatkuvasti vihatuksi tämän järjestelmän toimesta.

Aatelin olemuksesta

Aateli on perinteisesti ollut Euroopassa ja Aasiassa kuninkaallisten jälkeen seuraavaksi korkein väestöryhmä. Tämän ansiosta he ovat nauttineet laajoista erivapauksista kuten verovapaudesta ja oikeudesta kantaa talollisilta veroja. Myös omaisuuden kertyminen satojen vuosien aikana aatelisille on antanut heille oikeuden ottaa luottoa, ja tästä tulee ilmaisu ”vanha raha”. Suomessa on ollut aatelisia jo satoja vuosia, ensimmäiset suomalaiset aateliset aateloi Ruotsin kuningas Mauno Ladonlukko. Sittemmin sukujen määrä kasvoi Venäjän vallan aikana, vaikkakin Tsaarit aateloivat yleensä vaan virkamiehiä ja tieteilijöitä, eikä sotilaita kuten tehtiin Ruotsin kuninkaiden ja kuningattarien aikana. Suomalaisia sukuja on ollut noin kolme ja puolisataa. Nykyisin eläviä sukuja on Suomessa alle kaksisataa, joista niistäkin kuolee lopullisesti ainakin kymmenen sukua tällä vuosikymmenellä. Yhteensä Suomen Ritarihuoneelle kirjattuihin eläviin sukuihin kuuluu noin 6000 jäsentä, ja väestönkasvu aatelissa on samaa luokkaa kuin koko kansan kasvamisen määrä. Kuitenkin aatelin osuus koko väestöstä Suomessa on vain noin 1,2-1,3 promillea. Aatelista tulee tavallisesti mieleen taidekokoelmat, yksityiset kirjastot, antiikkihuonekalut, taulut, tupakkatakit, frakit, hovimestarit, kartanot, sikarit ja kalliit alkoholijuomat. Ennen esimerkiksi Englannissa aateliset eivät tavanneet mennä kuukausipalkkaiseen työhön, ja sellaisia köyhtyneitä aatelisia, jotka olivat myyneet omaisuutensa ja joutuneet menemään työelämään, katsottiin varsin usein nenänvartta pitkin. Kuitenkin esimerkiksi monista venäläisistä aatelisista, jotka lähtivät Venäjän vallankumouksen takia etenkin Ranskaan, tuli hovimestareita, kokkeja ja autokuskeja ranskalaisille aatelisille. He onnistuivat hyvin proletaarisissa palveluammateissaan, koska he itse olivat aiemmin olleet palveltavia ja sitä kautta saaneet käsityksen siitä, millainen oli hyvä työntekijä. Suomen aatelin keskus sijaitsee Valtioneuvoston linnan toisella puolella Ritarikadulla. Siellä sijaitsee sukuhistorian tutkijalle elintärkeä arkisto ja kirjasto. Yläkerrassa olevassa ritarisalissa kokoontuvat kolmen vuoden välein aatelissukujen päämiehet, jotka ovat aina sukunsa vanhimman mieslinjaisen sukuhaaran vanhimpia miespuolisia jäseniä, eikä tuohon järjestykseen tehdä muutoksia. Esimerkiksi omassa suvussani äskettäin kuolleen päämiehen nuorempi veli ei olisi halunnut ottaa päämieheyttä ja sitä kaavailtiin toiselle suvun jäsenelle, mutta ritarihuone oli tiukka: ehdoton ei. Ritarisalin seiniltä löytää kaikkien Suomen ritarihuoneelle kirjattujen sukujen vaakunat, joista vanhimmat suvut oli aateloitu jo 1500-luvulla, kuten esimerkiksi Svinhufvud af Qvalstad. Kuitenkin kaikkia Suomen ritarihuoneella olevia sukuja ei ole aateloitu Suomessa, vaan joukossa on suurin osa Ruotsissa aateloituja sukuja, joiden edustus siirtyi vallan vaihduttua Suomessa Tukholman ritarihuoneelta Helsinkiin. On myös olemassa sellaisia sukuja, jotka on aateloitu jossain muualla, kuten esimerkiksi Iso-Britanniassa, ja jotka sen takia ovat saaneet aatelisen arvon Suomen ritarihuoneella. Esimerkiksi esivanhempiani on kuulunut alkuperäisesti ranskalaiseen de la Motte-sukuun, jotka olivat hugenotteja, eli tuolloin vainottuja Ranskan protestanttiseen vähemmistöön kuuluneita tyyppejä, jotka joutuivat sen takia pakenemaan Ruotsiin, jossa he myös saivat ruotsalaisen aatelismiehen arvon. Ritarisalin seinillä roikkuvat kaikkien suomalaisten aatelissukujen vaakunat, jotka herättävät tyhmemmässäkin kiinnostuksen heraldiikkaa kohtaan. Vaakunakilvet olivat aiemmin tarpeellisia siten, että niitä käytettiin taistelussa haarniskaan merkittynä siten, että taistelun osalliset tunnistivat, kuka haarniskan sisällä on. Ne ovat aikaa myöten tulleet entistä erikoisemmiksi ja varsinaisen heraldiikan sääntöjen vastaisiksi. Aatelisen arvon aatelin hierarkian sisällä tunnistaa siitä, kuinka monta kypärää vaakunan yläosassa on. Kreiveillä on kolme, vapaaherroilla kaksi ja tavallisilla aatelisilla yksi. Ainoan suomalaisen ruhtinassuvun Menschikoffien vaakunassa on viisi kypärää, mutta suku sammui jo 1800-luvulla. Monilla suvuilla, vaikkakin pääasiassa 1800-luvulla aateloiduissa suvuissa, on myös käytössään monesti vaakunaan merkitty tunnuslause, joka on perinteisesti ollut latinan, ranskan, ruotsin tai harvoissa tapauksissa suomenkielinen. Aatelissukujen piirissä on voimassa suuntaus, jonka mukaan isot suvut kuten Ehrnrooth tai Schauman, kasvavat ja pienet suvut pienenevät ja ennen pitkää kuolevat pois, mikä on harmi, koska moni kaunis sukunimi katoaa lopullisesti. Suvun tuntemus on aatelissuvusta tulevalle ihmiselle tärkeää ja sitä pidetään kunnia-asiana kaikkien aatelisten piirissä, vaikka kuitenkin keskiluokkaistuminen on tuonut esiin paljon välinpitämättömyyttä kaikkea perinteitä kohtaan. Monessa suvussa taidekokoelmat ja kartanot on myyty, mahdollisesti jopa talollisille, jotka eivät koskaan ole osanneet elää kartanossa. Minun sukuuni kuuluva Olga von Becker on presidentti Pehr Evind Svinhufvudin äiti, ja tuon äidin, jonka suvun vaikutuspiirissä Svinhufvud varttui lähes täydellisesti, takia hämäläisestä Svinhufvud-suvusta tuli savolainen. Sääksmäellä sijainnut Rapolan kartano myytiin, ja suvun maalaispaikka siirtyi Savoon Kangasniemelle, Mehtoniemen kartanoon, joka tuli Olgan kautta Svinhufvud-suvulle von Beckereiltä. Englannissa aatelisia on riivannut niin sanottu death duty, joka on pitänyt maksaa edellisen suvun arvonimiä kantaneen miehen poismenon jälkeen. Esimerkiksi 1950-luvulla Devonshiren herttuan piti maksaa isänsä kuoltua nykypäivän rahassa yli 200 miljoonaa puntaa vastaavan summan valtiolle, joka vastasi tuohon aikaan 80 prosenttia koko suvun keskuskartanon Chatsworth Housen arvosta. Herttua rahoitti tuota tarkoitusta myymällä kartanoita, maata, taide-esineitä, tauluja sekä piirroksia. Yksi mielenkiintoinen tapaus oli noin kymmenen vuotta sitten kaikissa englantilaisissa päivälehdissä ja tabloideissa. Se koski Wolseleyn baronetin konkurssiin menoa ja sitä, kun he joutuivat myymään kartanonsa, joka oli kuulunut suvulle normannivalloituksen ajoista noin 1000 vuoden ajan. Wolseley  yritti 1990-luvun alussa perustaa lomakeskusta, Wolseley Park Gardenia, tilan maille, mutta hanke ei tuottanut ja Wolseleylle jäi monen miljoonan punnan velka, jota hän ei pystynyt millään maksamaan. Lopulta baronetin piti muuttaa vaimonsa kanssa pois Wolseley Park Housesta, joka oli suvun viimeinen linkki entisten tilan maiden alueelle. Paljon suurempi ja vaikuttavampi kartano Wolseley Hall oli jouduttu rahan puutteen takia purkamaan jo 1950-luvulla. Monesti etenkin Englannin aatelisista on käytetty ilmaisua ”asset rich – cash poor”, eli monilla on merkittävääkin omaisuutta mutta ei massia. Lisäksi isojen kartanoiden ylläpito maksaa paljon, ja jotkut aateliset jättävätkin suurimman osan huoneista lämmittämättä talvella, joka voi kuitenkin monesti johtaa siihen, että huoneisiin tulee kosteutta ja sen myötä hometta. Englantilaisen landed gentryn eli maa-aatelisen määritelmänä on monesti pidetty sitä, että tällaiset ihmiset ovat omistaneet sen verran maata, että he ovat voineet vuokrata sitä vuokraviljelijöille. Edesmenneet isovanhempani vuokrasivat peltojaan, kun eivät enää jaksaneet harrastaa maanviljelystä itse. Isovanhempani olivat suhteellisen varakkaita, mutta heilläkin omaisuuden selitys oli enemmänkin nuuka, frugaalinen ja maaseudun kartanoissa asuvien aatelisten säästäväinen elämäntapa, eli ei isot tulot vaan pienet menot.

Omaa sukuani on kuvattu monissa yhteyksissä vanhaksi soturisuvuksi, vaikka myöhemmin suvun piirissä on ollut myös virkamiehiä, tiedemiehiä ja taitelijoita. Kaikki sukulaiseni puhuivat ruotsin kieltä ensimmäisenä kielenään vielä 1900-luvun alussa, ja toisessa sukuhaarassa vielä 1980-luvulla. Isovanhempieni pieni kartano oli lapsena kesäisin meidän kesäparatiisimme, sillä siellä todella oli tilaa leikkiä sotaa tai piilosta. Muistiini on piirtynyt talon takana oleva valtava pelto, joka oli täynnä kukkia, missä meille ei tullut mieleen mitään muuta tehdäkään kuin peuhata ja pyöriä pitkin peltoa – siinä oli ehdottomasti jotain ainutlaatuista ja taianomaista. Minulta ei ole materiaalisesti koskaan puuttunut mitään, siitä ovat kohtalaisen varakkaat vanhempani ja isovanhempani pitäneet huolen. Ja tuo lapsuuden kesäparatiisi – kaikki eivät voi ymmärtää tällaista suuntausta, jos he eivät itse ole voineet elää tämänkaltaisessa ympäristössä. Göran Pistolekors-niminen esi-isäni pelasti Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin hengen vuonna 1629 Stuhmin taistelussa Saksassa Kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Siitä ansiosta hänet ylennettiin aatelismieheksi. Minun sukuni on keskiluokkaistunut ja köyhtynyt sekä massin että omaisuuden puolesta. Suvun kartanot ovat rappiolla ja kukaan ei ole enää kiinnostunut maanviljellystä, joten vanhoja maalaistaloja ei pystykään pitämään enää yllä. Ennen Virrantaloa minun sukuhaarani keskuskartano oli Honkalan kartano Luhangassa. Nyt sen omistaa isoisäni isän serkun jälkeläinen. Honkala on rappiolla ja sitä on purettu ja lyhennetty. Ennen komeassa kartanossa oli kuusitoista huonetta, ja tänä päivänä siitä on jäljellä neljä makuuhuonetta, tupa ja Sali. Sukulaiseni kertoi, että kun he kävivät Honkalassa piti heidän mennä ikkunasta sisään ja tulla ikkunasta ulos. Hän kertoi myös nähneensä aiemmin Honkalan vintillä ison kasan kirje- ja postikorttinippuja, joiden voi varmuudella päätellä olevan von Beckereiden ajalta. Ajatella minkälainen sukututkimuksen lähdemateriaali siinä olisi. Suku on menettänyt miltei kaikki kartanonsa, ja omaisuuskin on jakaantunut perillisten mukana kaikkialle. Britanniassa noudatetaan perintöasioissa sääntöä Primogeniture, joka tarkoittaa sitä, että aatelisherran vanhin miespuolinen jälkeläinen perii kaiken. Ainakin tällä tavalla ollaan voitu ehkäistä se, että omaisuus ei ole jakaantunut eri puolille. Myös muutaman suomalaisen suvun tavoin brittiläiset aateliset ovat monesti itse pitäneet kirjaa sukunsa tapahtumista, ja nämä tiedot on tallennettu yksityisiin arkistoihin. Tällä tavalla suku on säilyttänyt myös tiedot itsestään lähinnä yhdessä paikassa.

Ideologisen nautinnon yhdentymisestä, tihentymistä ja johdannaisista

Ideologinen nautinto tarkoittaa niitä pelkistyneimpiä tavoitteita, joihin pyyteelliset poliitikot ja virkamiehet pyrkivät toiminnallaan. Ideologisella nautinnolla tarkoitetaan siis ideologiaan ja maailmankuvaan liittyvää nautintoa, jota voidaan kutsua jopa perinteisellä filosofisella nimellä hedonistiseksi nautinnoksi. On siis vähän pohdittava hedonismin ja poliittisen ideologian välistä yhteyttä. Nautinnon tavoittelussa pyritään täyttämään tarpeita, jotka monesti ovat etenkin omia tarpeita, eikä altruistisesti toisten ihmisten mahdollisesti erilaisia ja erimuotoisia tarpeita. Ideologinen nautinto on siis egoistista tarpeiden tyydytystä. Miten sitten itsekäs nautinnonhalu liittyy ideologiaan? Ideologia tavallisesti tarkoittaa sellaista muotoa, johon jokin osa elämästä kuten minä, perhe, yhteisö tai yhteiskunta tavataan haluta muuttaa. Ideologiat, mutta etenkin poliittiset ideologiat, poikkeavat sisällöltään toisista, johon voidaan esimerkiksi liittää käsitteet oikeisto-vasemmisto, konservatiivisuus-liberaalisuus, libertarianismi-kommunitarianismi tai vaikkapa maahanmuutto-kansallisvaltio. Ideologiset nautinnot tarkoittavat tavallisesti ideologian äärimmäistä muotoa, johon tullessaan, ideologiaa puolustava ihminen tavallisesti katsoo kaikkien tarpeidensa tulleen tyydytetyksi, eli tämä toteutuu siinä, kun jokin ideologinen tavoite on saatu drastisesti toteutettua. Mutta voiko olla sellaista poliittista ideologiaa, johon nautinnot eivät liittyisi? Mielestäni sellainen politiikan tekeminen voisi olla vastuullista politiikkaa, jossa otettaisiin huomioon myös seuraavien sukupolvien työ omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseksi. Ideologinen nautinto ja sen hakeminen politiikassa on siis itsekästä, ja toisten tavoitteet huomioonottamatonta politiikkaa. Voidaan esimerkiksi havaita, että kun tietyn tyyppiset tavoitteet, joita poliittisilla puolueilla on, tulevat muuttumattomiksi, kun kyseiseen politiikan tekemiseen liitetään ideologinen nautinto, silloin ei siis oteta huomioon poliittisissa päätöksissä kansakuntaa ja sen historiaa. Tällainen ideologinen nautinto voi olla monen muotoista, esimerkiksi äärioikeistolainen voi saada nautintoa siitä, kun maahanmuuttajia hakataan, kun taas toisaalta äärivasemmistolainen kaikensuvaitsija voi saada ajatuksen tasolla nautintoa siitä, kun maahanmuuttajien osuus suomalaisten joukossa on kasvanut ja kasvaa edelleen. Maahanmuuton kohdalla keskitason vaihtoehto olisi jonkinlainen ironinen puuttumattomuus ja vastuuntunto maahanmuuttajia kohtaan siten, että heille annettaisiin kaikki samat mahdollisuudet kehittyä kunnialliseksi yhteiskunnan jäseneksi sillä tavalla, että heidän elämänsä ei tarvitsisi vaivata ironisen kaksoiskatseen takia ketään muita kuin heitä itseään. Tietyissä asioissa on parasta olla ottamatta kantaa, koska silloin ei ainakaan tyydytetä itsekkäitä tarpeita ja pyritä hakemaan ideologista nautintoa. Ideologisen nautinnon etsiminen on siis etenkin itsekkäiden ja monomaanisten tavoitteiden hakua ja niihin pyrkimistä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Ideologisen nautinnon etsiminen ehkäistään sillä, kun ei oteta kantaa, suhtaudutaan asioihin ironisella kaksoiskatseella, ja ollaan haluamattomia ihmisten pyrkimyksiä ja niiden ohjaamista kohtaan, josta ohjaamisesta ideologisen nautinnon etsijät saavat itse asiassa nautintonsa. Puolueen ideologia on vain fasaadi, mainospahvi, josta ei yksilöpoliitikkojen ei tarvitsisi hakea arvojaan. Ideologisen nautinnon yhdentyminen tarkoittaa sitä, kun poliittiset puolueet sopivat keskenään toistensa omia aatteita, siten että ministeriöt jaetaan tasan toisten kesken. Tämä on mielestäni käsittämätöntä nepotismia, joka ei myöskään ota huomioon äänestäjiä, joilta puolueitten mandaatti on hankittu. Eli tiettyjen ehdottomien tavoitteiden ajaminen ja sitten niistä luopuminen kakun jaon myötä on ideologisen nautinnon etsimistä. Eli tässä mielessä voidaan sanoa, että Suomikin voisi tulla kaksipuoluejärjestelmäksi, jossa yksi puolue on vallassa, ja tämä kehitys vaatisi ainakin Kokoomuksen, RKP:n ja Keskustan yhtymistä yhdeksi puolueeksi. Ideologisen nautinnon tihentymät tarkoittavat sellaisia nautintoja, jotka kehittävät itsestään siskoja ja veljiä eli nämä nautinnot moninaistuvat ja vielä samassa polvessa. Tämä tarkoittaa tiettyjen itsekeskeisten mutta konsensuksessa jaettujen arvojen muodostumista tavalla, jossa ne tulevat reaktiivisiksi, eli ne tulevat kaikkien puolueiden edustajien kommentoimaksi ja siten, alkavat tuottaa kaikille hallituksen jäsenille samankaltaista nautintoa, joka legitimoi ideologisen nautinnon mandaatin tietyn asian tai tiettyjen asioiden kohdalla. Ideologisen nautinnon johdannaiset tarkoittavat nautinnon halusta tehtyjen päätelmien ja päätöksien hakeutumista uuteen muotoonsa, joka ei toisaalta kerro muusta kuin kaikkien hallitukseen osallistuvien ihmisten mielipiteiden ohjautumisesta sen jälkeen, kun jonkin laisia muutoksia on tehty. Eli reaktiivisen ideologista nautintoa ajavien päätöksien teko aiheuttaa sen, että tällaisten poliitikkojen arvot pysyvät subjektiivisina mielipiteinä, eivätkä objektiivisia arvoja ajavat ihmiset saata antaa tällaisille näyttelijöille omaa ääntään. Tarve on aina subjektiivinen, vaikka niistä monet toteutuvatkin ruumiin toimintojen tasolla toisten ihmisten näiden osalla. Kuitenkin niiden alaluokkaisuuden takia tällaisia asioita ei voida pitää objektiivisina eli tärkeinä. Kaksipuoluejärjestelmä, joka on Britanniassa ollut käytössä satoja vuosia, olisi sopiva myös Suomen parlamenttiin, silloin poliitikoille annettaisiin vapaus toteuttaa puhtaasta arvotustoiminnasta tulevia arvojaan, eikä heidän tulisi mukautua massojen konsensukseen ja reaktiivisuuteen. Ideologisesta nautinnosta politiikassa tulisi siis pyrkiä eroon omalla arvoharkinnalla, jossa ei enää tehtäisi konsensusmaisia jakoja ja asioiden konventionaalisia sopimisia. Eli ihmisten ei tulisi suuntautua yksittäisiin poliittisiin tavoitteisiin tarpeen tyydytyksen etsimistä ohjaavalla tavalla, vaan poliitikoilla tulisi olla kokonainen maailmankuva, näkymä, horisontti ja myös itsenäinen ihmiskuva, joka soveltuisi kaikkiin tilanteisiin, kun tällainen ihminen on tekemisissä toisten yksilöiden, ja jopa poliitikkojen kanssa. Eli poliittisen maailmankuvan tulisi olla ideologisen nautinnon paikalla, joista ensimmäinen on pyyteetön omista arvoistaan johtuva suuntaus, kun taas jälkimmäinen on konsensuksen ja likaisten diilien kakunjaon mukainen suuntaus. Ideologisten nautintojen yhdentyminen siis tarkoittaa sitä, kun poliitikot ja puolueet vertailevat tarpeitaan ja liittyvät yhteen niiden ajamisen takia. Tihentymät tarkoittavat siis tarpeiden moninaistumista asioiden kohdalla, joka on myöskin kokonaisen poliittisen maailmankuvan vastainen suuntaus ja ilmiö. Ideologisen nautinnon johdannaiset siis tavallisesti tarkoittavat sitä, kun poliitikot yrittävät ikuistaa omat tarpeensa toisten ihmisten myöhemmin ajettavaksi, ja tämä voi tarkoittaa yhteiskunnallista anarkiaa, jota poliitikot eivät ole huomanneet tai eivät ole mahdollisesti kiinnittäneet siihen huomiota samalla kun ovat nauttineet oman asemansa ja ideologisen tissin imemisen tuomasta edusta.

Uskonto ja elämänkatsomustieto on yhdistettävä samaksi oppiaineeksi

Suomessa uskontoja opetetaan koulussa vieläkin tunnustuksellisena aineena. Eli pitää kuulua johonkin uskonnolliseen kuntaan ennen kuin aine annetaan ihmiselle kysymättä ja annettuna. Mielestäni nykypäivässä, kun uskonnollisesta tunnustuksellisuudesta on tullut vapaaehtoista ja yksityistä, niin tulisi myös tehdä uskonnon opettamisesta vapaaehtoista ja ei-tunnustuksellista. Mielestäni aiemmin uskonnottomille opetettua elämänkatsomustietoa voitaisiin hyödyntää siinä, kun uskontoa ja uskonnon opettamista sekularisoitaisiin, eli elämänkatsomustiedon opettamiseen tulisi lisätä uskontojen opettaminen. Kuitenkin tulisi miettiä sitä, miten voitaisiin opettaa etiikkaa,, joka sisältäisi parhaimmat puolet sekä uskonnollisesta ja sekulaarista ihmistieteestä tullutta etiikkaa. Eli koska sekä uskonnot että elämänkatsomustieto käsittelevät maailmankuvia, niin niitä voitaisiin helposti ymmärrettävällä tavalla yhdistää ja näin ollen laajentaa koululaisten maailmankuvaa, koska monet suhtautuvat uskonnon opetukseen siten, ettei siitä ole heille minkäänlaista tarvetta. Uskonnot perustuvat tietynlaisiin perinteisiin myytteihin ja vanhoihin kirjoituksiin, joita on pitkään tulkittu ja minkä takia ne myös ovat reaktiivisia, eli sellaisia maailmankuvien osia tai arvoja, joissa ei ole säilynyt mitään alkuperäisessä muodossa. Eli yhteisessä elämänkatsomustiedon ja uskonnon opetuksessa voitaisiin hahmottaa ja pyrkiä avaamaan noita alkuperäisiä myyttejä ja kertomuksia. Mielestäni uskontojenkin alkuperä on sosiaalisessa ympäristössä ja sen takia tulisi nuorille opettaa aatteiden ja maailmankuvien alkuperää eli genealogiaa. Eli tässä oppiaineessa voitaisiin siis antaa opetusta tavalla, jossa tarkasteltaisiin aatteita ja maailmankuvia monelta kantilta. Myös uskontojen kohdalla tulisi opettaa sitä, miten uskonnot ovat saaneet alkunsa ja mikä niiden kehittymisessä, kasvamisessa ja leviämisessä on ollut erityistä ja muista uskonnoista poikkeavaa. Eli uskonnon ei tulisi opetuksessa olla tunnustuksellista, ja toisaalta voitaisiin myös tämän oppiaineen sisällä esittää maailmankuvien kritiikkiä, joka onnistuisi esimerkiksi nimikkeen arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikki, alla. Voidaan ajatella esimerkiksi sitä, että tietyt uskontoihin liittyvät asiat voitaisiin jättää tämän uuden oppiaineen sisällä valinnaiseksi ja näin ollen, kun lukiot on yksityistetty, voitaisiin tarjota useampia kursseja tietyntyylisistä erikoistuneemmista asioista, joita kaikki voisivat oikeassa koulussa opiskella. Elämänkatsomustieto käsittelee maailmankuvia, aatteita ja uskomuksia, kun taas uskonto tunnustuksellisena oppiaineena käsittelee lähinnä miltei kaikissa kursseissaan uskontoa, jota ei kyseenalaisteta, eli opetetaan esimerkiksi sakramentteja ja erillisten kommentaattorien ylös kirjaamia asioita, jotka todellakin perustuvat pelkästään aiempien vuosisadan aikana uskontoon tulleisiin kommentteihin ja marginaalimerkintöihin. Eli mielestäni esimerkiksi Jeesusta ei voida kunnolla pitää auktoriteettina, jos hänen sanoistaan ja teoistaan ei voi saada täydellistä tietoa. Eli vaikka olenkin kirkon jäsen, katson, että loppujen lopuksi, Jeesusta kunnioittaen, voitaisiin saada uskonnoille erilaisia ja nuorempia esikuvia ja auktoriteetteja. Ja se on sadistista, jos ihmiset haluavat jatkuvasti yleistää itsensä vastaamaan uskonnollisia esikuvia, koska jäljittely ei milloinkaan ole luontaisesti uskonnollista tunnetta, vaan se on kommentaariaatin ohjailemaa merkitysvaltaa ja vaikutteellisuutta. On siis suhtauduttava, jos haluaa pysyä liitteessä kirkkoon, kaikkeen uuteen suvaitsevaisella asenteella ja pyrkiä löytämään hengellisyyden arvoja nykypäivästä, mutta toisaalta ei tule hyväksyä sitäkään, jos uskonto perustuu ikivanhoihin kirjoituksiin, joita kommentoimalla koetaan, että siinä saadaan taivasosuus. Mielestäni uskontojen ja uskonnollisten tunteiden olemassaoloon vaikuttavin tieto ja merkitys saadaan, kun katsotaan ihmistä ja annetaan heille mahdollisuus näyttää oma luonteensa. Eli ihminen voi toteuttaa uskontoaan päivittäisesti, vaikka hän ei olisikaan koskaan käynyt kirkossa. Elämänkatsomustiedolla pitäisi siis valvoa sitä, ettei uskonnon opetus siirtyisi tunnustukselliseksi. Pikemminkin tulisi antaa nuorien luettavaksi esimerkiksi Christer Kihlmanin rohkeita, ironisia ja tunnustuksellisia romaaneja ja kertomuskokoelmia. Toinen vastaava on Henrik Tikkasen osoitesarja. Koulutustoimeen liittyvät määrärahat jäisivät ylijäämäisiksi, koska opettajien määrä putoaisi. Lisäksi yhteiskunnallisen erikoistumisen on taattava opiskelijoille mahdollisuudet suuntautua mielenkiinnonkohteisiinsa syvällisesti ja asiantuntijamaisesti, ja koulut tulisi järjestää siten, että suhteellisen pienen etäisyyden sisällä sijaitsisi kaikkia reaaliaineita, matematiikkaa, kieliä ja äidinkieltä opettavia oppilaitoksia, jotka lukiotasolla määräisivät sen, minne lukioon tulevat tulisi sijoittaa. Kuitenkin olisi parasta, ettei nuorten tarvitsisi muuttaa kauaksi kotoaan, jolloin lukioiden on tehtävä vilkasta yhteistyötä alueen muiden koulujen ja koulutusviranomaisten kanssa. Myös vanhanaikainen opetussuunnitelma tulisi poistaa alkuun ainakin toisen asteen kouluista, joilla tarkoitan tässä lukioita. Kuitenkaan koulutusviranomaisten ei tulisi olla sellaisessa asemassa tai roolissa, jossa he voisivat vaikuttaa opetuksen sisältöön, jonka pitäisi määräytyä sen mukaan, kuinka moni yläasteikäinen lapsi on suuntautunut tietynlaisen taiteen tai tieteen alaan. Kuitenkin jotta ehkäistäisiin se, että pojista tulee diplomi-insinöörejä ja tytöistä kirjallisuuden tai psykologian maistereita. Kouluissa tulisi siis viljellä mahdollisimman monia aloja mahdollisimman monille ja erilaisille oppijoille. Eli kouluissa tulisi herättää oppilaat ottamaan selvää asioista siten, että heidän tiedonhalunsa ei koskaan tukahtuisi. Onkin siis niin. että pojille pitäisi opettaa enemmän kieliä ja äidinkieltä, kun taas tytöille tulisi opettaa fysiikkaa ja matematiikkaa. Tämä kahden aineen yhdistäminen tulisi tehdä brasilialaisen filosofi Paulo Freiren pedagogiikan mukaisesti. Eli tietoa ei anneta säilöön kuten paskantaessa pönttöön, eikä sitä myöskään vetäistä vessanpytystä alas. Freireläinen pedagogiikka tukee vapaata oppijuutta ja erilaisista taustoista tulevien ihmisten oikeutta oppimiseen. Lukiossani oli englannin kielen opettajana mies, ja matematiikan opettajana nainen, - koin, että nuo olivat kaksi parhainta opettajaa koko lukioaikanani. On siis sanottava, että monesti itseään liian älykkäänä pitävä opettaja ei ole paras mahdollinen pedagoogikko, koska hän ei lähde opetuksessa liikkeelle perustavimmista periaatteista. Suomen vanhanaikaista uskonnollisuutta ja sen mukaista opetusta pidetään Keski-Euroopassa poikkeavana piirteenä, aivan kuin ripillä käyminen ei muka tarjoaisi uskovaiselle riittävää tietoa, jota kuitenkin vain harvat tarvitsevat tietoa uskonnosta elämänsä aikana. Uskonnon tulee siis olla riittävällä tavalla yhteiskunnallista ja siihen tulisi voida yhdistää kussakin ajassa elävien uskovaisten uskontoon tuomat muutokset, joiden pitäisi leimallisesti näkyä uskonnossa, -esimerkiksi homoavioliitot ovat yksi tällaisista vapautta yhteiskuntaan lisäävistä edistysaskeleista ja reformaation aluista.  Toisaalta myös mielipiteitä aborttia kohtaan tulisi voida ohjata oikeaan suuntaan. Uskonnolliset tunteet mutta myös muuhun suunnatut emootiot ovat tavallisesti määräämässä siitä, miten ihminen toimii suhteessa uskontoon. Myös kuten Yuval Noah Harari kertoo kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta siitä, miten äänestämispäätöksetkin yhteiskunnissa perustuvat suurella enemmistöllä tunteisiin, eli ei kysytä, mitä mieltä sinä olet, vaan miltä sinusta tuntuu. Liberaalin demokratian tulee ylläpitää järjellistä asennetta suhteessa arvoihin, jolloin liberaalin demokratian sisällä on suhtauduttava vähemmistöryhmiin myönteisellä tavalla. Suvaitseva ihminen on kiinnostunut ainakin kansansa lähiympäristöstä tulevien maahanmuuttajien asioista. Mielestäni liian suuresti kansalaisista poikkeavia ihmisiä ei tule ottaa vastaan, koska se vain eskaloi rikollisuutta ja ymmärtämättömyyttä ihmisten keskuudessa, jolloin voi havaita haljakan veren punan Tiber-joessa. Maahanmuuttajatkin voidaan jakaa sekä kehittyneisiin tai kehittyviin vähemmistöihin. Kehittyneillä ryhmillä on tiedollista, toiminnallista ja moraalista kompetenssia toimia oikein valtaryhmän sisällä. Toisaalta kehittyvät vähemmistöt ovat sellainen ryhmä, jonka jäsenistä ei vielä ole tarvittavaan kompetenssiin yhteiskunnan sisällä, ja sen takia mahdolliset maahanmuuttajarikolliset tulisi sisällyttää vielä matalammalla oleviin kategorioihin, jonka yhteydessä karkotus on yksi keino saavuttaa tasapainoa yhteiskunnassa.

Curriculum Vitaeni

Olli von Becker

Syntynyt: 2.8.1988 Kuopio Suomi

Puh. Num: 0458409833

email: olli.von.becker@googlemail.com

Koulutus:

-Toivalan ala-aste, Siilinjärvi 1995-2001

-Toivalan ylä-aste, Siilinjärvi 2001-2004 (II sija Taloustieto-kilpailussa, mukana koulun 3-henkisessä joukkueessa Uutisviisaat-kilpailussa)

-Linnanpellon lukio, Kuopio 2004-2006  (Linnanpellon lukion stipendi yo:ksi valmistuessa 2007)

-Kuopion Lyseo, Kuopio, 2006-2007, ylioppilas 2007, (laudatur filosofiasta, eximia yhteiskuntaopista, historiasta ja elämänkatsomustiedosta, yhteisarvosana eximia) (stipendi filosofian yo-arvosanasta)

-Jyväskylän yliopisto Yhteiskuntatieteiden maisteri 2013

-Heinrich Heine-Universität, Düsseldorf, 2009

Yhteiskuntatieteiden maisteri:

-Pääaine, filosofia

-Sivuaineet, elämänkatsomustieto, antiikin kulttuuri, psykologia, sosiologia, kirjallisuus, ranska, valtio-oppi

Valmistelen väitöskirjaani soveltavasta yhteiskunnallisesta filosofiasta ja etiikasta nimellä ”Köyhyyden eettiset tulkinnat”.

Julkaisut:

-Oppimateriaali JW Snellmanista lukioiden ja yläkoulujen käyttöön, (2006) (lehtori Jari Ukkosen kanssa)

-Linnanpellon lukion historiikki (koulun lakkautuksen alla), (2006)

-Ensimmäisiä runoja, novelleja ja muita kirjoituksia (2012)

-Ne vievät tänään koneen pois ja muita kirjoituksia (2013)

-Von Becker-suvun historia osat I, II ja III (2014, 2015 ja 2017)

-Tuomiopäivän pasuunan törähdys poliitikkojen sosiaalitanttojen ja journalistien yllä (2015)

-Mikä on nykyoikeiston vaiva ja muita kirjoituksia (2016)

-Osallistuva filosofia poliittisen filosofian ja sosiaalisen etiikan synteesinä, pro gradu (2013)

Meneillään olevia kirjahankkeita:

-Oppikirja filosofiasta

-Oppikirja soveltavasta etiikasta

-Aatelin rooli Euroopan kulttuurihistoriassa

-Johdatus Ison Britannian historiaan

-Täydennysosa sukuhistoriikkiin

-Omaelämäkerrallinen novellikokoelma

-Valitut kirjoitukset varhaisnuoruuden ajalta

Työkokemus:

-Siivooja, Niiralan kulma

-Kolumnisti ja erikoistoimittaja, lehdissä Uutis-Jousi, Viikko-Savo, Joutsan Seutu, Kangasniemen kunnallislehti vuodesta 2006 alkaen

-Lukuisia kirjoituksia muissa lehdissä

Jäsenyyksiä (nykyisiä ja vanhoja):

-Suomalaisuuden Liitto

-Suomen Sisu

-Suomen Richard Wagner-seura

-Suomen Filosofinen Yhdistys

-Pohjois-Savon kirjallinen yhdistys Vestäjät

-Suomen Sukututkimusseura

-Suomi-Seura

-Kansallinen Kokoomus

Harrastukset:

-Kirjoittaminen

-Lukeminen

-Sukututkimus

-Yhteiskuntakritiikki

-Filosofisten kysymysten pohdiskelu

-Runojen kirjoittaminen

-Pianon ja viulun soittaminen ja muu (klassinen) musiikki

-Matkustelu (Olen asunut kahteen kertaan Saksassa, kerran Ranskassa ja Iso-Britanniassa. Olen lisäksi tehnyt erinäisiä matkoja Eurooppaan, Aasiaan ja Afrikkaan toistasataa kertaa)

Lisäksi olen kirjoittanut blogia vuodesta 2013 alkaen, missä on nykyisin noin 700 julkaistua kirjoitusta, runoja, novelleja, sanoituksia, näytelmiä, pidempää proosaa, tutkielmia, käännöksiä, sukututkimuksen triviaa, filosofisia esseitä, yhteiskunnallisia, poliittisia ja sosiaalisia esseitä.

Muuta:

-Perustaja ja kilpailua järjestävän ja organisoivan sukutoimikunnan johtaja Professori Reinhold von Beckerin kirjoituskilpailussa Kangasniemen Beckerin koulussa vuosina 2016, 2017, 2018 ja 2019. Kilpailu jatkuu edelleen.

Millaista on olla yksinäinen

Olen aina ollut yksinäinen ja minulla on kuhunkin aikaan ollut vain muutama ystävä ja ei koskaan minkäänlaista parasta kaveria. Uskon, että nuokin harvat ystävät eivät pitäneet minua kovinkaan hyvänä ystävänä, vaikka nuorella ihmisellä onkin monesti tarve kuulua joukkoon ja ei olla erilainen, koska siitä voisi seurata lähipiirin hylkimäksi tulo. Vaikka koinkin varhaisnuorena paljon pettymystä siitä, etteivät muut halunneet hyväksyä minua, on se iän myötä muuttunut sellaiseen muotoon, että kaverit vaan veisivät aikaa, en siis ole koskaan kokenut minkäänlaista itseisarvoista pakkoa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa kasvotusten.

Kuitenkin itse saatan olla hyvin sosiaalisesti aktiivinen nykyaikaisten välinpitojärjestelmien välityksellä. En esimerkiksi ole koskaan nauttinut siitä, jos joku on tullut kaupungilla vastaan ja yrittänyt tervehtiä. Tällaiseen asiaperäiseen vuorovaikutukseen voitaisiin pyrkiä muuttamalla esimerkiksi kaupunkitilaa, jossa voitaisiin antaa vapautta sen suhteen, että sosiaaliset suhteet, jos ne ovat jollekin välttämättömiä, ja asioiden hoitamisen ilman interventiota voisivat tapahtua omalla sijallaan samassa yhteisössä, esimerkiksi informaatioteknologian edistymisellä voitaisiin kehittää uusia vuorovaikutuksen muotoja, jotka voitaisiin esimerkiksi optimoida sellaiseen muotoon, että ne hyväksyisivät vain asiaperäisen vuorovaikutuksen ja itseisarvoinen sosiaalisuus voisi olla sijoitettuna omaan kategoriaansa.

Harrastan lukemista, kirjoittamista ja klassista musiikkia. Ne vievät onneksi niin paljon aikaa, ettei tule mieleen minkäänlaiset kaverit, ja en itse asiassa ole koskaan hankkinut sellaisia kavereita, jotka eivät ole tulleet elämääni jonkin asiaperäisen yhteyden kautta. Henkinen kasvu vaatii yksinoloa ja sen takia kaikille tulisi taata aikaa olla yksin, vaikka monet kaverit olisivatkin vaatimassa henkilöä jonkinlaiseen sosiaaliseen obligaatioon, josta monet yksinkertaiset ihmiset ovat riippuvaisia. Monet ihmiset myös alistavat tiedon sosiaalisten suhteiden palvelijaksi, jonka voi havaita esimerkiksi nuorten, piereskelevien feministiharppujen, joiden seksuaalinen itsetunto on kasvanut suhteettomiin mittoihin, yhteydessä.

Viisaus tulee yksin olemisesta, vaikka senkään ei tulisi johtaa aina uhkana olevaan kyynisyyteen. Kuitenkin etenkin vasemmistolaisia ihmisiä tulisi rohkaista olemaan yksin, ja katsoa sitten kuinka moni säilyy mielipiteiltään vasemmistolaisena. Yksilöyden taju ja -oikeudet on liitetty useimmiten sosiaalisesti liberaaleihin oikeistolaisiin, jotka tukevat yksilöä yhteiskuntien ja yhteisöjen sisällä. Mutta mitkä ovatkaan yksin olemisen hyvät puolet. Saa syödä mansikoita, eikä tarvitse jakaa. Saa tanteroida lenkillä eli, hyppiä niin että tanner tömisee. Voi pitää Men behaving badly- tai Uuno Turhapuro-maratooneja, jääkaapissa voi olla pelkästään kaljaa ja ei tarvitse ylläpitää minkäänlaista fasaadia ja kunniallisuuden illuusiota.

Olli von Becker

YTM

Pelkistävä ja passivoiva yhteiskunta ja sen arvot

Yhteiskunta tarkoittaa sellaista toiminnan aluetta, jossa ihmiset voivat olla tekemisissä toistensa kanssa tiettyjen yhdessä sovittujen sääntöjen mukaisella tavalla. On esimerkiksi Rousseaun aikana puhuttu ja kirjoitettu sopimusyhteiskunnasta, joka lopettaa massojen anarkian. Olen kuitenkin tässä mielessä tästä asiasta varsin erilaista mieltä. Yhteiskunta on kuitenkin kohtalaisen hyvin muodostettu käsite. Nykypäivänä yhteiskunta ei kuitenkaan aina ota huomioon sitä, että Margaret Thatcherin sanoin, varsinaista yhteiskuntaa ei ole edes olemassa, vaan on vain yksilöitä ja yksilöistä koostuvia yhteisöjä, ja ihmisen paikka määräytyy sen kautta, kuinka menestyksekkäästi hän voi vapaana yksilönä toimia. Vaikka en täysin hyväksy Thatcherin näkemystä, niin on kuitenkin sanottava, että kollektiivin tulisi aina palvella siihen kuuluvia yksilöitä heidän omien arvojensa ja ajatustensa mukaisesti, tapahtui se sitten yhteisöjen tai jopa yhteiskunnan tasolla. Nykyaikainen skandinaavinen ”hyvinvointiyhteiskunta” pelkistää ja passivoi sen alla toimivaa ihmisten joukkoa oman ja omaan järjestykseensä kuuluvan ihmisiä ryhmittelevän manipuloijajoukon edun hyväksi. Tällaiset manipuloijat kuuluvat kommentaariaatin alaisuuteen ja he toimivat ontokratian eli olemisen vallan antamilla menetelmillä. Pelkistäminen tapahtuu esimerkiksi sellaisella tavalla, kuinka ihmisiä asetellaan lokeroihin ja rooleihin heidän valvomansa rahakirstunsa vartioinnin takia. Eli on siis selvää, että jotta päästäisiin eroon passivoivasta yhteiskunnasta, niin tulisi talous kokonaan vapauttaa eli annettava markkinoille oikeus säädellä taloutta ja taloudellisia suhteita. Oikeastaan filosofi Robert Nozickin sanoin, koko yhteiskunnaksi riittäisi niin sanottu yövartijayhteiskunta, jossa kannettaisiin huolta lähinnä ihmisen turvallisuudesta ja sopimuksien täyttämisestä. Eli nykyaikaisella yhteiskunnalla on oikeus suhtautua näin alentavasti ihmisiin, koska he vartioivat valtion ja kuntien rahakirstua. Sen takia tulisi ottaa käyttöön perustulo ja tasavero. Tasavero toisi tasa-arvoa veronkantoon ja perustulo takaisi sen, ettei yksikään jossain elämäntilanteessa oleva ihminen joutuisi puille paljaille huonon tukijärjestelmämme takia.  Yhteiskunta pelkistää ihmisiä omien tietojensa mukaiseksi puoliolevaksi olioksii, joka ei edes ole edes vapaa, hengittävä ja luova yksilö vaan tietoja, lauseita ja merkkiyhdistelmiä paperilla, jolle yhteiskunta ei anna suurempaa valtaa ja vapautta, ja joka käsitys voi heikoimmassa asemassa olevien kautta tulla tällaiselle yksilölle myös tarkaksi omakuvaksi.  Byrokratia eli toimistovalta on muuttanut Suomen yhteiskunnaksi, jossa sosiaalitantat ja aina entistä massiivisempien ministeriöiden virkamiehet määräävät sen, miten yhteiskunnassa saa olla, ja miksi yhteiskuntaan kuuluva yksilöjäsen voi itsestään rakentaa. Rahalla ei tulisi olla kuin funktionaalinen rooli – sitä käytetään vaihdon välineenä, mutta samalla aikaa yhteiskunta valvoessaan rahakirstuaan, tekee kaikesta rahaan liittyvää, ja pihtaa etenkin sellaisten ihmisten rahoja, jotka tekevät kaikkein eniten työtä nykyisen yhteiskuntajärjestelmän olemassaolon eteen. Byrokratiassa ihmisiltä voidaan pyytää sellaisia tietoja, jotka eivät todellisuudessa kuuluisi millään tavalla sen vallalle, vaan niitä tulisi pitää yksityisasioina. Ihmisten ei tulisi tarvita kertoa itsestään tietoja millekään virkamiehelle, vaan jonkinlainen henkilökorttijärjestelmä voitaisiin kehittää, jossa annettaisiin ihmisestä tietyt perustiedot, jotka ovat välttämättömiä. Yhteiskunta siis passivoi omilla suurmustekalan lonkeroillaan yksilöt siihen, ettei heidän työhalunsa ja sitä myöten ansaitsemisen halunsa voi koskaan kasvaa riittävälle tasolle yhteiskunnan sisällä. Sosiaalitukijärjestelmä on muodostettu savijalalle, se on antiikkinen ja aikansa elänyt. Samalla ihmisiä voidaan valvoa ja määritellä heidät jonkin tietyn nimikkeen tai luokan alaisiksi olioiksi, joita tuskin tulkitaan enää yksilöiksi. Yhteiskunta pitää arvoinaan pikkuporvariston ja keskiluokan arvoja. Sellaisia ovat esimerkiksi se, ettei venettä saa keikuttaa, eikä toisaalta venettä saa rannassakaan korjata, koska se olisi järjestelmän vastaisuutta. Kaikessa pitää noudattaa ylemmältä taholta tulevaa valtaa eli pääasiassa ammattiliittoja, jotka edustavat työn roolin ja merkityksen täydellistä ympäripäin kääntämistä. Eli tällaiset ihmiset, jotka tekevät työtä esimerkiksi suuressa tehtaassa, joutuvat lisätyöhalujen sijasta solidaarisuuden vuoksi mukautumaan ja alistumaan luottamusmiehien kevyesti perusteltuun luottamukseen. Eli tälläkin tavalla yhteiskunta passivoi, ei siis vaan istumaan kotona sosiaalituilla, vaan vähentämään oman työnsä laatua ja/tai määrää. Yhteiskunnan ja arvojen väliltä valittaessa, tulisi ottaa huomioon se, että yhteiskunnassa ihminen taannutetaan sosiaalipartikkeliksi, jonka rooli on vaan maksaa veroja ja näkyä elinaikansa ajan papereissa ja lanketeissa ja sitten liittyä menneiden lehtoon. Ihmisen tulisi pystyä parempaan, ja etenkin Abraham Maslow korosti kirjoituksissaan, että korkeinta ihmiselle voi olla vain itsensä toteuttaminen, jota korkeampaa arvoa ei ihmisille ole olemassa. Yhteiskunta ei salli itsensä toteuttamista eikä varsinkaan silloin, jos tuo itsen toteuttaminen on ristiriidassa jonkin yhteiskunnan ajattelu-/toiminta-/käytösdirektiivin kanssa. Eli voidaan sanoa, että Thatcherin idea on parempi kuin esimerkiksi hyvinvointiyhteiskunta, koska siinä annetaan vapaus yhteisöjen muodostamiseen ja niistä huolta pitämiseen. Yhteiskunta tulisi muuten hallitsemaan näitä instituutioita, joiden pitäisi perusajatuksensakin takia olla vapaita ja riippumattomia, ellei esimerkiksi verotukseen ja byrokratiaan tehtäisi perustavanlaatuisia muutoksia. Esimerkiksi taiteilijoille ja kirjailijoille tulisi tarjota enemmän mahdollisuuksia suuntautua työhönsä, koska nykyaikainen suomalainen yhteiskunta ei erota taiteilijoita tavallisen kotonaan pitkissä kalsareissa tukirahoilla ostettua vinukkaa juovien luusereiden joukosta. Tässäkin yhteydessä tulisi muistaa tunnustushierarkia, jossa olevien instituutioiden tulisi olla vapaita, ja niissä tulisi voida luoda ihmisyhteisöjen liitolle sellaista tulevaisuutta, joka voisi takaa myöhemmin esiin tulevaa vapautta ja luovuutta. Kuitenkin yhteiskunta pyrkii kommentoimaan ja säätelemään ihmisten yhteisöjä, joiden tulisi olla vapaita sen periaatteen mukaisesti, koska ne syntyvät ihmisten yhdessä sopimasta sopimuksesta. Eli ihmisten objektiivisiksi tulleiden arvojen tulisi olla ohjaamassa ihmisiä toisten samankaltaisesti ajattelevien ihmisten pariin, jonka kautta sopimuksen solmien he voisivat olla muovaamassa itselleen oman kaltaisensa instituution, joka olisi ihmiselle ensimmäinen yhteisö, jonka kautta hän voisi suuntautua toisiin instituutioihin kuitenkin samalla muistaen toisten instituutioiden vapauden ja riippumattomuuden. Instituutioiden tulisi olla antiautoritäärisiä, joissa yksittäiselle ihmiselle ei koskaan anneta oikeutta puuttua toisten oikeuksiin, eli pääasiassa siihen, että kaikki saisivat kokea arvojaan samankaltaisella tavalla ja suuntautua sen kautta vapauteen. Eli tavanomaiset käskyhierarkiat tulisi näistä instituutioista poistaa juuriaan myöten. Eli ihmisten on luotava omat arvonsa riippumattomasti ja ajattelematta kommentaariaatin merkitysvallallaan ohjailemaa vaikutteellisuutta, jossa ihmiseltä viedään hänen arvonvalintansa väline eli vapaus.

Arvojen performatiivisesta roolista ja tunnetiloista kollektiivissa

Monet ihmisistä ärjähtelevät täysin turhaan omien, itse kokemiensa arvojen yleistämiseksi esimerkiksi yhteisöissään tai sitten koko yhteiskunnan sisällä. Arvojen performatiivinen rooli tarkoittaa sitä merkitystä, minkä yksilö itse antaa jollekin arvolle, joita voidaan monissa tapauksissa ilmaista absoluuttisessa roolissa, eli siten, kuin ne muka voisivat olla aina yleistettävissä kaikkien ihmisten kohdalle samalla tavalla. Varmasti nykyaikaisessa yhteiskunnassamme 2020-luvulla voidaan sanoa, että kaikki kansallisvaltioon liitettävät käsitteet kuten koti, uskonto ja isänmaa ovat vanhentuneita, eikä niitä voida performatiivisen roolinsakaan takia enää yleistää siten, että ne merkitsisivät samaa kaikille ihmisille yhteiskunnan sisällä.

Mielestäni arvot perustuvat perimmäisesti tunteisiin, ja sen takia niitä tulisi voida käsitellä tavalla, jossa niistä voitaisiin löytää objektiivista perustamateriaalia. Esimerkiksi voidaan sanoa, että suurin osa ihmisistä äänestää vaaleissakin vain tunteidensa perusteella, eli siihen harvoissa tapauksissa liittyy järkeä. Ja juuri tämän takia kouluissa pitäisi ruveta opettamaan arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä, jossa nuorille annettaisiin mahdollisuus muuntaa omia tunteiden tasolla olevia arvojaan objektiivisiksi arvoiksi, joilla on vankka perusta, sillä ilman tuota muuntamista, jota kutsun adaptiiviseksi tulkinnaksi, olisivat heidän arvonsa pelkkiä tyhjiä sanoja, miten monesti nykypäivänä asia on.

Mielestäni ihmisen tunteet eivät kaikki ole tasa-arvoisia. Niissä on paljon laadullisesti ja määrällisesti toisistaan erottuvia tunteita, joiden laadullisuutta etenkin tulisi tarkastella, koska monesti määrällisesti suuremmat arvot, jotka liittyvät etenkin ihmisen elintoimintoihin, voivat tukahduttaa ihmiseltä näköalan siihen, millaisia laadullisesti arvokkaammat arvot ovat. Laadullisesti arvokkaimpina arvoina voidaan pitää esimerkiksi taidetta, tiedettä, kirjallisuutta ja hengellisyyttä, kun taas samaan aikaan esimerkiksi ihmisen lisääntymisenhalu on ehdottomasti määrällisesti voimakkaampi mutta laadullisesti heikompi arvotunne.

Monet ihmiset, jotka eivät tajua sitä, että arvot ovat ennen objektiiviseksi tuloa täysin subjektiivisia, pahoittavat monesti mielensä siitä, jos heidän yleisenä ja ominaan tulkittuja arvoja ei hyväksytä kaikkialla, tai jos joku rikkoo näitä yleiseksi tulkittuja arvojaan. Tällaisia tilanteita on esimerkiksi molemmilla puolella puoluekenttää, sekä perussuomalaisssa että vasemmistoliitossa, ja sen takia nämä ryhmittymät ovat molemmat äärimmäistä laitaa, vaikka en kuitenkaan kannata kepua. Monesti tietyt historiaan liittyvät tulkinnat ovat omiaan pahoittamaan sellaisten ihmisten mielen, jotka luottavat kollektiiviin sekä arvoissa, että myös etiikassa. Nämä ovat niitä tunnettuja ajatuspoliiseja. Loppujen lopuksi kollektiivin arvot ovat joukkovoimalla ajettavaa massan valtaa, jota pitäisi vastustaa arvojen itsenäisellä ja vapaalla tulkinnalla. Se on itsensä kuuntelemista ja meditaatiota.

Olli von Becker

YTM

Mullistus kielten opetukseen

Kieliä opetetaan nykyisin kouluissamme monellakin tavalla väärällä metodilla. Ensinnäkin kielten opetus aloitetaan liian myöhäisellä iällä, ja toisaalta taas se, että opetus aloitetaan väärällä kielellä eli englannilla, jossa monissa oppikirjoissa opetuksessa korostetaan amerikanenglantia, eikä englannin kielen merkittävintä dialektia ja sen kaikki poikkeavat alalajit sisällyttävää englannin englantia. Kieltä tulisi ruveta opettamaan lapsille jo ennen kouluikää, jossa tulisi pyrkiä siihen, että kaikissa päivähoitopaikoissa lapsille puhuttaisiin englantia, ranskaa tai saksaa ja heitä koko ajan rohkaisemaan myös itse käyttämään kieltä ja muotoilemaan ajatuksiaan vierailla kielillä. Kirjallisuutta pitäisi tuoda lasten luettavaksi jo paljon nykyistä aikaisemmalla ajankohdalla. Pitäisi alkaa nähdä lapset niin kyvykkäinä kuin miten ainakin osa heistä on jo varhaisella iällä-

Mielestäni kaikkien kielten opetus tulisi sisällyttää yhden oppiaineen sisään, ja sitten jos on kiinnostusta erikoistumiseen voisi tietoa erilaisista, esimerkiksi fennougristista, aasialaisista tai afrikkalaisista kielistä saada paikassa, jossa kieliin on erikoistuttu tai ainakin, jossa näitä kieliä voisi käyttää ja opiskella korkeakouluasteella. Mielestäni voisi sopia hyvin lukioihin se, että niissä annettaisiin tiettyinä päivinä opetus tietyllä Euroopan sivistyskansojen kielillä kuten saksaksi, ranskaksi, englanniksi, ruotsiksi ja latinaksi.

Ja vaikka jo välinpitämätön laiska luuseri sanoisi, ettei hän ymmärrä tarpeeksi näitä kieliä, voitaisiin hänelle sanoa, että ainakin tieto lisääntyisi ja opettajat voisivat opetella oppilaittensa kanssa näitä kieliä, jos he eivät vielä kaikkea osaa. Tämä olisi nimenomaan kehittävä freireläisen pedagogiikan mukaan muodostettu ajatus, jonka myötä vähentyisi opettajien tapaa esittää oppilaat tiedosta kilpailevina koulumestareina, joihin annettu tieto tulee sisällyttää. Freire korosti itseluottamusta nuorten ja lasten opettamisessa, ja tuosta asenteesta tulisi oppia.

Kielten kurssilla tulisi korostaa kielifilosofiaa, vertailevaa kielitiedettä ja kielten genealogiaa eli historiaa. Ja on sanottava, etteivät kielten kurssien opettajien tulisi osata välttämättä kaikkia kieliä täydellisesti, sillä opettajat vaihtuisivat, koska vakituiset opettajantehtävät tulisi toisen asteen kouluissa lopettaa. Kuitenkin, koska kaikki eivät välttämättä osaisi kaikkia kieliä kielikylpypäivinä, opettelisivat he omaan itsenäiseen oppimiseen. Esimerkiksi kielikylpypäivinä opettajina tai opettajan apulaisina voitaisiin pitää sellaisia opiskelijoita, jotka olisivat sallituksi tulleen erikoistumisen myötä tulleet hallitsemaan jonkin kielen tai useampia kieliä kanssaoppilaitaan paremmalla ja perusteellisella tavalla.

On sanottava myös äidinkielen opetuksesta, jota suurin osa suomalaisista käy suomen kielellä, tulisi siitä tehdä enemmän kotimaisen kirjallisuuden klassikkoja sisältävää opetusta. Kirjojen lukeminen on katoamassa oleva perinne, jota tulisi äidinkielessä ehkäistä.

Olli von Becker

YTM

Erikoistuminen, byrokratia, koulutus ja vapaa talous

Suomalaisille koululaisille ja opiskelijoille tulisi taata jo varhain alkava oikeus erikoistua alaan, joka heitä todellisuudessa kiinnostaa ja jonka erikoistujille on yhteiskunnassa sijaa siten, että voisimme turvata sen, että ihmisten enemmistöllä olisi jatkossakin mahdollisuudet tehdä työtä ja saada tehdystä työstä palkkaa. Erikoistumisen edistämiseksi meidän on luovuttava tietyistä sosialistisista käytänteistä ja toiminnan muodosta. Yuval Noah Harari kirjoittaa kirjassaan 21 oppituntia maailman tilasta, että bioteknologian ja informaatioteknologian kehittymisen myötä ihmisistä voi tulla monessa ammatissa tarpeettomia. Tätä on mielenkiintoista pohtia.

Erikoistuminen tarkoittaa osoitettua kiinnostusta tiettyä tiedon alaa tai tietyn tiedon alan osaa kohtaan. Asiantuntijoita tarvitaan yhteiskuntaan tällä hetkellä entistä enemmän, koska esimerkiksi tieteen ja tiedon alojen tutkimus on edennyt ja moninaistunut niin suuresti, ettei missään liikkeessä enää tarvita minkäänlaisia kahvinkeittäjiä.

 Erikoistuminen tarkoittaa siis asiantuntijaksi tulemista tietyssä tieteen tai taiteen osa-alueessa. Koska, kuten sanottua, tiedon määrä on lisääntynyt, on myös silloin syntynyt tilaa uusille tiedonhaaroille, joita varten tarvitaan uudenlaisia asiantuntijoita. Toisen asteen koulut tulisi mielestäni yksityistää ja näin ollen poistettava voimasta antiikkinen opetussuunnitelma. Näin ollen kaikki koulut voisivat ottaa käyttöönsä itse muodostetun opintokokonaisuuden, joka tarkoittaisi sitä, että joka koulussa tiettyjä tieteen tai taiteen aloja voitaisiin käsitellä syvällisemmin ja enemmän tietoa antavasti.

Byrokratia tarkoittaa tunnetusti paperityöhön keskittyneitä sosiaalitanttoja, jotka ovat tavallisesti sosiaalidemokraatteja tai ultravasemmistolaisia. Byrokratian menetelmillä kuten säätelyllä ja uudelleenjärjestelyllä sosialistit tahtovat pitää kuvaa koko ajan jonkinlaisesta suunnitelmatalouteen viittaavasta kansan koostumuksesta. Samalla tavalla kokonaista kansaa ei voida pelkistää tiettyihin muotoihin ja direktiiveihin. Koulutus on siis vapautettava täysin nykyisestä roolistaan, jossa se on laitettu palvelemaan sosiaalitanttoja ja heidän keskinkertaisuutta ja suojatyöpaikkoja kuvastavaan ja suojelevaan pääluottamusmiehen rooliin.

Voidaan sanoa, että markkinatalous perustaa kaikkea sitä, minkä varaan nykyaikaisen yhteiskuntamme tärkeimmät asiat on jätetty. Byrokratia ja veroviranomaiset ovat samalla tavalla kuin koulutustakin vastaan ajautuneet sellaiseen sosialismiin, jossa valvotaan tuloeroja, puhutaan naisen 80 sentistä ja ohjataan kaikkia tahtomattaan omaksumaan skandinaavisen hyvinvointiyhteiskunnan käsittämättömiä normeja ja noudatuksen aiheita. Talouden on oltava vapaata, koska se määrittelee itse asiassa koko vapaata yhteiskuntaa. Kapitalismissa ihmisillä on vapaus valita ja näin ollen edistää kapitalistista itsesuuntautuneisuutta, koska sosialismissa ja kommunismissa ihmiset pakotetaan taloudelliseen järjestykseen, johon he eivät voi itse millään tavalla puuttua.

Olli von Becker

YTM

Käsitteellisestä riippumattomuudesta ja ihmisen instituutioliitteistä

Käsitteellinen riippumattomuus tarkoittaa sitä, että kaikki käsitteet eivät vastaa kaikilla ihmisillä suoranaisesti samaa käsitteellistä sisältöä. Käsitteellinen sisältö tarkoittaa käsitteen merkitystä. Merkitys tulee esiin siinä kun käsitteellä pyritään kuvaamaan jotain tiettyä asiaa tai asioiden joukkoa. Esimerkiksi voidaan sanoa, että vaikkapa sellainen termi kuin isä tai äiti merkitsee jotain ihmistä, joka on läheisessä suhteessa käsitettä käyttävään ihmiseen. Kuitenkin tällaisella termillä voi olla paljon yksilöllisiä sivumerkityksiä. Eli voidaan sanoa, että käsitteellä on performatiivinen rooli olla jonkin tietyn inhimilliseen elämään liittyvän ominaisuuden, ominaisuuksien sarjan tai kuvailevan merkityksen kuvana. Esimerkiksi voidaan sanoa, että joillakin käsite äiti tai isä liittyy esimerkiksi jonkinlaiseen persoonalliseen ihmisen ominaisuuteen, kuten vaikka esimerkiksi lämpöön tai empatiaan. Toisaalta toisilla käsite isä tai äiti on voinut saada erilaisen performatiivisen roolin, eli käsitteeseen voi liittyä esimerkiksi pelkoa tai vihaa. Tällöin on tyypillistä, että termi voi suuntautua tarkoitetun merkityksensä takia jonkinlaiseen muuhun kohteeseen sen takia koska kaikki ihmiset eivät voi jaksaa kantaa hyvin vastenmielistä performatiivista roolia jonkin käsitteen kohdalla. Tällöin siis käsitteet voivat saada arvollisia määreitä, ja esimerkiksi huonon isähahmon läsnäolon kohdalla käsite isä voi alkaa tarkoittamaan jotain toista ihmistä, asiaa tai asioiden joukkoa. Eli kun ajatellaan, että voisi olla olemassa jonkinlaiset perusarvot, joita voitaisiin kuvata esimerkiksi käsitteillä kuten koti uskonto ja isänmaa, niin voidaan huomata, että tällaiset termit eivät nykypäivässämme enää saa niin suurta yksimielistä ihmisten joukkoa taakseen. Tämä johtuu siitä, koska ihmisten arvoharkinta on kehittynyt, kasvanut ja tullut heterogeenisemmäksi ajan saatossa. Pluralismin eli moniarvoisuuden ylläpidon takia pitäisikin sanoa, että yksiselitteisenä tarjottavat käsitteet eivät hevin enää sovi nykyaikaiseen maailmaamme ja henkiseen tilaamme. On esimerkiksi vähemmistöjä ja eriytyneitä ihmisten ryhmiä, jotka eivät nykypäivänä enää pysty olemaan samanlaisen käsitteellisen yksioikoisuuden tilassa, on uudelle käsitteellistämiselle annettavaa lisää tilaa. On siis sanottava, että koska nykyaikainen kulttuurimme ja yhteiskuntamme on moninaistunut niin monilla aloilla, on keskeisimmille käsitteille annettava jonkinlainen ohitusoikeus, jonka myötä ihmiset voivat itse määritellä käsitteille performatiivisen roolin, eli on sanottava, että jonkinlaiset arvolliset käsitteet eivät enää riitä itsessään määrittelemään ihmisten ryhmäliitteitä, vaan sanojen takaa on etsittävä niillä olevia syvempiä merkityksiä. Eli voidaan sanoa, että merkitysvallan käyttelijät ovat aikaisemmin pystyneet ohjailemaan ihmisiä esimerkiksi Jumalan tai Isänmaan käsitteiden kautta, koska niille on annettu tietyn yksilöllisen ryhmän ohjailema määrite, jolloin siis ihmisten on pitänyt arvojen kohdalla jatkuvasti nöyrtyä olemaan sokea omille mielipiteilleen ja arvotuksensa kohteille. Eli nykypäivänä on taattava se, että ihmiset saavat itse antaa merkityksiä käsitteille ja arvoille siinä mitassa kuin se on mahdollista nykyaikamme yhteiskunnassa. Eli esimerkiksi arvostaminen ja arvoille merkityksen antaminen ovat mahdollisia siinä mitassa, kun ihmisiä koulutetaan käsittelemään näitä asioita. Kaikki ihmiset voivat tavoittaa objektiivisen arvon saavat käsitteet, eli ei tule luulla, että itsenäinen arvostaminen johtaisi subjektiiviseen mielivaltaan, koska subjektiiviset mielipiteet tulee aina karsia objektiivisten arvojen tieltä, ja koska ihmisten arvotustoiminta vastaa siinä mitassa toistensa arvotustoimintaa, on voitava saada jonkinlainen yhteinen merkitys sille tavalle, kun päätetään siitä, mitkä arvot ovat hyödyllisimpiä ja olennaisimpia tukemaan yhteiskunnan olemassaoloa ja ihmisten vapautta. Ihmisten tulee siis kaihtaa vaikutteellista, merkitysvaltaa ohjailevaa kommentaariaattia, joka pyrkii nostamaan ihmisten mieliin subjektiivisia mielipiteitä objektiivisten arvojen paikalle. Kun ihmiset tunnistavat objektiiviset arvot ja muodostuvat sen kautta aitoihin riippumattomiin instituutioihin, voivat he jatkaa luovaa ja vapaata arvotustoimintaansa ja luomistyötään itsenäisten ja toisista riippumattomien instituutioiden sisällä, eli heidän ei tarvitse miettiä toisten eri tavalla erikoistuneiden yksilöiden arvoista, koska instituutiot jakaantuvat ryhmiin arvojen perusteella. Kuitenkin tulisi varoa sitä, etteivät instituutiot pääse jakaantumaan arvo- ja tuki-instituutioihin, joista jälkimmäiset ovat tietynlaisia poliisi-instituutioita, jotka valvovat arvoinstituutioissa vallitsevien arvodirektiivien puhtaudesta ja suorittamisesta. Eli tuki-instituutioiden olemassaolo tarkoittaisi arvojen yhteydessä voimaperäisyyttä ja joukkovoimalla pakottamista, eli koska instituutioiden tulee olla enemmän neuvottelevia ja joustavia, ei niiden tulisi ajaa asiaansa minkäänlaisten joukkovoimaa edustavien yhteenliittymien välityksellä. Eli instituutioiden tulisi olla vapaita ja itseriippuvaisia, mutta myös niiden ei tule tulla pakottaviksi, koska silloin yksilöiden arvojen arvorealisaatio ei saisi oikeanlaista muotoaan. Ihmisen henkilökohtaisesta arvotustoiminnasta on siis seurattava ryhmäjäsenyys jonkinlaisessa instituutiossa. Kuitenkaan instituution ei tule tarkoittaa sitä, että sen sisäiset ihmiset sijaitsisivat materiaalisesti lähellä toisiaan. Eli se tarkoittaa pikemminkin henkistä ja maailmankatsomuksellista yhteisyyden tunnetta. Eli ihmiset erikoistuvat arvojensa kautta, ja tuo erikoistumisen luonne osoittaa ihmiselle sen millaisten instituutioiden yhteydessä hänet on tarkoitettu toimimaan. Eli ihminen voi oman erikoistumisensa kautta toimia monissa instituutioissa samanaikaisesti. Eli ihmisten erikoistuminen edustaa täysin erilaista olemusta, kun verrataan sitä siihen, miten vaikutteellisuudessa ihmisistä tehdään riippuvaisia heille vieraista sanoista, käsitteistä ja asioista. Eli voidaan helposti ajatella, että esimerkiksi valtionbyrokratia on monessa mielessä ihmisten erikoistumisen ja arvopluralismin tiellä. Byrokratia esimerkiksi pakottaa kaikki ihmiset pakotettuun yhdenmukaisuuteen ja yhtenäisyyteen ja samalla säätelee ihmisten ominaisuuksia sen mukaan, mikä kulloinkin vastaa virkakunnan edustajien mielipiteitä ja arvostuksia. Siitä on seurannut esimerkiksi Suomessa vallitseva koulujen yhtenäinen opetussuunnitelma, joka tulisi kaiken järjen mukaan poistaa sen takia, että erikoistuminen ja asiantuntijuus voisi kehittyä yhteiskunnassa sen nuorille jäsenille jo varhaisessa koulutuksen vaiheessa.