Referaatti Johanna Niemen pro gradun “Intellektuelli identiteettiä etsimässä” luvusta “Lähtökohtia älymystön toiminnan problematisointiin”

Yritykset määritellä intellektuelliutta voidaan jakaa kahteen kategoriaan. Toisaalla ovat fenomenologit, jotka painottavat persoonallisia ominaisuuksia ja toisaalla strukturalistit, jotka painottavat yhteiskunnallista rakennetta ja toimintaa. Ron Eyermanin mukaan intellektuelluteen liittyy kolme toisiinsa liittyvää osaa, jotka ovat traditio, rooli ja konteksti. Intellektuaaliset traditiot ovat tämän mukaan jatkuvan uudelleenrakentamisen myötä erilaisissa historiallisissa ja kulttuurisisssa konteksteissa. Myös yhteiskunnalliset ja kulttuuriset liikkeet tarjoavat vaihtuvia konteksteja traditioiden ja yhteiskunnan pysyvämpien rakenteiden ohessa. Intellektuellin käsitettä alettiin käyttää yleisemmin 1890-luvulla henkilöistä, jotka olivat erillään keskiluokasta, halveksivat politiikkaa ja olivat vapaita yhteiskunnallisista velvoitteista. He olivat lähinnä kirjailijoita ja journalisteja, jotka hyödynsivät erilaisia kommunikaatiokanavia ja julkaisuja. 1890-luvulla Ranskassa sattunut Dreyfuksen tapaus ja Ranskan vallankumouksen arvot vaikuttivat siihen, että intellektuelleille tuli ominaisiksi piirteiksi ulkopuolisuus vallan käytöstä, universaalien arvojen puolustaminen ja valtajärjestelmän kritisointi. Pertti Karkaman mukaan älymystöläisyyteen kuuluu taipumus asettua valtiota, yleisesti hyväksyttyjä ajattelutapoja ja ideologisia valtiokoneistoja vastaan. Älymystö toimii irrallaan yhteiskunnallisesta käytännöstä ja objektiivisina pidetyistä perusarvoista. Erkki Sevänen näkee älymystön tehtäväksi sosiaalisena ryhmänään etenkin maailmankuvien ja arvojärjestelmien työstämisen. Sevänen on samaa mieltä kuin Antonio Gramsci siinä, että kaikki ihmiset ovat periaatteessa kykeneviä intellektuaaliseen toimintaan, mutta kaikilla ei sen sijaan ole intellektuellin asemaa yhteiskunnassa. Sevänen erottelee älymystön käsitettä käsitteillä sitoutunut, sitoutumaton, vapaa, osallistuva ja kantaaottava älymystö. Näistä ryhmistä sitoutumaton intellektuelli keskittyy eniten älymystön perustehtävään: laajempien arvojärjestelmien ja maailmankuvien työstämiseen. Julian Benda kirjoitti teoksessaan The treason of the intellectuals intellektuelleista ja korosti intellektuaalisen toiminnan arvoina rationaalisuutta ja puolueettomuutta. Hänen mukaansa velvollisuus pyrkiä totuuteen intellektuelleilla edellyttää irrallisuutta yhteiskunnasta ja erityisesti käytännön politiikasta. Karl Mannheimin mukaan älymystö voidaan määritellä ryhmäksi, joka on riippumaton yhteiskunnallisista käytännöistä, poliittisista ja luokkapohjaisista korostumista sekä myös objektiivisina pidetyistä perusarvoista. Intellektuellit pystyvät määrittelemään ja valitsemaan näkökantansa ja liikkumaan erilaisten ideologioiden, yhteiskunnallisten luokkien ja maailmankatsomusten välillä. Mannheim on sitä mieltä, että ainoastaan intellektuellit pystyvät mukautumaan joustavasti poikkeaviin näkökulmiin ja liittymään myös sellaisiin luokkiin joihin he eivät ole alunperin kuuluneet. Mannheimin näkemyksistä voidaan kysyä kolme kysymystä. Ensinnäkin, onko intellektuaalista riippumattomuutta koskaan saavutettukaan tai onko se edes toivottua? Toisaalta pitäisi kysyä onko Mannheimin mukainen intellektuellin autonomisuus mahdollista? Voidaan kolmanneksi kysyä onko intellektuellilla todella kykyä ilmaista universaaleja totuuksia ja jos ei, niin kenen legitimoimana, kenen nimissä ja kenen etua ajaen intellektuelli toimii. Richard Bellamy katsoo, että poliittisesti sitoutuneet intellektuellit ovat pettäneet asemansa itsenäisinä totuuden vartijoina joko edistämällä puhtaasti omia utopioitaan tai alistumalla vallanpitäjien palvelijoiksi. Gramsci erottelee intellektuellit orgaanisiin ja traditionaalisiin. Traditionaaliset intellektuellit ovat asemaltan autonomisia ja riippumattomia valtaa pitävistä ryhmistä. Orgaanisia intellektuelleja voidaan löytää kaikista yhteiskuntaryhmistä. He ovat kiinnittyneitä siihen ryhmään tai tahoon, jonka varassa toimivat ja tutkimalla tavallisten ihmisten ajatuksia he etsivät totuutta. Orgaanisten intellektuellien tehtävänä on yhdistää ryhmä ja tehdä se tietoiseksi tehtävästään yhteiskunnassa. Gramsci ajattelee, että kaikki intellektuellit ovat alkujaan orgaanisia, he ovat syntyneet poliittisista ja yhteiskunnallisista intresseistä. He kuitenkin voivat esimerkiksi tieteentekijöinä ja teoreetikkoina alkaa nähdä itsensä ja myös näkymään muiden silmissä traditionaalisina, autonomisina intellektuelleina. Traditionaalisuus tarkoittaa tässä vakiintuneita yhteiskunnallisia asemia, jotka näyttäytyvät historiallisesti jatkuvina. Traditionaalisen intellektuellin riippumattomuus osoittautuu lopuksi aina kyseenalaiseksi. He saattavat liittoutua hallitsevan luokan kanssa tai ajaa omia etujaan. Gramsci ajattelee että työväestön on saatava käännynnäisiä älymystöönsä muista yhteiskuntaryhmistä, koska sillä ei aluksi ole omaa älymystöä. Intellektuellien tehtävänä on kritisoida hegemonista ajattelutapaa ja toimia poliittisesti. Intellektuellien tulee keskittyä kritisoimaan ja tarkastelemaan yhteiskunnan moraalisia lähtökohtia, käytäntöjä ja ihanteita. Sen tulee paljastaa yhteiskunta sen jäsenille ja herättää arvokeskustelua. Habermas luokittelee etenkin saksalaiset intellektuellit neljään ryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostavat epäpoliittiset kirjailijat ja oppineet, jotka haluavat erottaa toisistaan vallankäytön ja ajattelun alueet. Toisessa ryhmässä ovat reaalipoliittiset teoreetikot, jotka kuitenkin ajattelevat ettei intellektuelleilla ole pätevyyttä käsitellä julkisia asioita. Kolmannessa ryhmässä ovat itsenäiset mutta poliittisesti sitoutuneet intellektuellit. Neljännen ryhmän edustajat ovat asettuneet puolueen palvelukseen. Älymystö voi väkivaltakoneistojen ja pakkokeinojen ohella olla tukemassa vallitsevaa hegemonista järjestelmää, mutta myös vastamäärittelyjen tuottaminen ja perusteleminen ovat älymystön heiniä. Se, että intellektuaalinen toiminta ja ajattelu voi olla monipuolista edellyttää aina julkista roolia ja laajapohjaisen moniarvoisuuden hyväksymistä. Älymystön yhteenkuuluvaisuuden voi Zygmunt Baumanin mukaan rakentaa sen rooli totuuden puolustajana, totuuden edestä taistelijana ja kansakunnan henkisenä johtajana. Kritiikin esittäminen ja osallisuus keskusteluissa ovat ehtoja sille, että älymystön edustajat voivat todentua yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Älymystön tehtävä on kritisoida ja provosoida yhteiskunnallisen järjestyksen valvojia. Intellektuellien viholliset ovat Baumanin mukaan ensiksikin rahvas, joka ei muutu näkemyksiltään ajassa ja toiseksi valtio, joka käyttää pakottamiskeinoja ja sensuuria.