Mm. Elintasoesteetikoista

Platonin Menon-dialogissa kerrotaan orjasta, joka pystyi ymmärtämään geometristen aksioomien, ajattelun totuuksia. Siinä painotetaan sitä ristiriitaa, mikä on siinä, että samalla kun orja pystyy ymmärtämään ajattelun totuuksia ei hän pääse tekemisiin olemisen totuuden kanssa, koska hän on orja. Tämän vertauksen valossa tahdon käsitellä tässä tekstissä mm. kuvailemisen ja maailmaan asennoitumisen tapoja, kulttuurin elinvoimaisuutta ja sen suhdetta talouteen, sovinnaisia tapoja tarkastella maailmaa ja ihmistä sekä elintasoesteetikkoja ja pintaestetismiä.                                                      Aloitan kulttuurin elinvoiman ja talouden suhteesta. Elinvoimaiseksi voidaan sanoa sellaista kulttuuria, joka luo koko ajan itsestään jotain uutta, josta koituu yleistä hyötyä kaikille eikä vain yksityistä etua jollekin yksilölle tai yksilöiden ryhmille. Elinvoimainen kulttuuri pystyy olemaan arvo itsessään, sen toiminta voi olla itseisarvoista. Elinvoimainen kulttuuri on koko ajan liikkeessä. Se luo omia symboleitaan ja merkityksiään uudestaan ajassa. Kulttuuritoiminta ei voi myöskään olla välinearvollista, sillä silloin se toimisi jonkin muun asian vuoksi eikä olisi itseisarvollista. Esimerkiksi paskan runouden myyminen ihmisille ja siitä hyötyminen ei ole elinvoimaista kulttuuria ylläpitävää toimintaa. Elinvoimaisen kulttuurin on tarjottava ihmisille mahdollisuuksia elää itsensä kautta – ihmisellä on siis tarve luoda ja ylläpitää kulttuuria, mutta on estettävä se, ettei tuo kulttuurin luomisen tarve kietoudu muihin tarpeisiin kuten eräällä tanskalaisella kuvataiteilijalla: ”Maalaan saadakseni pillua”. Tietynlainen frugaalisuus, säästeliäisyys ja nuukuus suhteessa markkinoiden uusimpiin ja kalleimpiin ja mainostetuimpiin kulutustarvikkeisiin on kulttuuritoiminnassa tärkeä asennne. Sillä että kulttuurityöntekijöillekin taattaisiin valtion toimesta tietty peruselintaso, joka voisi muuttua esim. julkaistujen teosten myötä, mahdollistettaisiin se, että kulttuurin ja taiteentekemisestä häviäisi joskus siinäkin ilmenevä, omaa etua tavoitteleva joukkio. Tällä mahdollistettaisiin myös se, että kansan sivistyksellinen taso nousisi, kun kirjailijuus tai taiteilijuus ei kansan silmissä symboloituisi enää ensisijaisesti nimeen, vaan korkeammat kulttuuritoiminnan universaalisuutta korostavat arvot saisivat kuuluvuutta. Taide ja kulttuuri pitäisi palauttaa käsityöläisyydeksi siitä mainonnan ja sielullisesti sokean liukuhihnatuotannon alalta, jonne se on tänä päivänä ollut suuntautumassa. Olemisen totuus, vapaus orjuudesta on monelle tämän päivän ihmiselle vieras olotila, kuten esimerkiksi Herbert Marcuse on jo lähes 50 vuotta sitten sanonut ja kirjoittanut. Ihmiset tottelevat tieteellisteknologista välineellistä järkeä ja eivät tiedostele omia päämääriään elämässä; kaikki ohjautuvat annettujen arvojen, jotka ovat pääasiassa taloudellisia ja elintason kohottamiseen tähtääviä, kautta.                                                         Tästä onkin hyvä siirtyä aiheeseen elintasoesteetikot ja pintaestetismi. Pinnalla voidaan yhteiskunnallisessa todellisuudessa ymmärtää kaikki ne elämäntapamuotojen piirteet, jotka ovat havaittavissa ympärillämme. On hyvin tyypillistä tietyille ihmisille, että he antavat yksilölle arvon tämän elämäntavan vertailuarvollisten piirteiden kautta. Tämä liittyy kulttuuri-imperialismiin, joka johtuu valvonta-, säätely- ja hallintatekniikoilla yhdenmukaistetuista elämäntavoista. On edelleen taipumuksellista ajatella että jotain tiettyä eettistä koodia ylläpitävä elämäntapajärjestelmä voi olla jotenkin toista parempi ja se voisi ja saisi näin ollen alentaa vähempiarvoisen. Tällainen estetismi on kovin pinnallista etenkin siksi, että se ei edes havaitse sitä yhdenmukaistavaa eettistä arvotusjärjestelmää, joka on sen perustana. Nämä ihmiset eivät edes havaitse sitä todellista lähdettä mistä toiminta voi olla motivoitunut ja vertaavat tavallisia tapojaan ja mieltymyksiään toisten vastaaviin ja tekevät sen jälkeen arvionsa oman elämäntapamuotonsa paremmuudesta toiseen nähden. Tämä on monesti seurausta kohonneen elintason vaikutuksista. Kohonneesta elintasosta syntyy keinotekoisia ilmiöitä, joilla ylläpidetään korkeamman elintason fasaadia. Kohonnut elintaso synnyttää keinotekoisia tarpeita, jotka monesti siirretään perintönä seuraaville sukupolville. Suurin elintason nousun aiheuttama tarve on tarve kilpailla elintasosta. Se johtaa siihen, että ihmiset alkavat tehdä elintasoperäisiä arvioita ihmisen arvosta, eli siis universaalin ihmisarvon käsite sumentuu. Pentti Linkolan frugaliteetti, vähääntyytyvyys ja liiasta luopuminen esimerkkinä voisi olla omiaan kertomassa siitä, että eivät kaikki ihmiset ole elintasoesteetikkoja ja pintaestetismin harrastajia tänäkään päivänä. Tähän liittyvöt hyvin läheisesti sovinnaiset tavat tarkastella maailmaa ja ihmistä. Sovinnainen perustuu pintapuoliseen totuutta huomioonottamattomaan sopimukseen. Sovinnaisen voidaankin katsoa liittyvän hyvin läheisesti pirulliseen yhteiskuntasopimusteoriaan. Myös kankea ja rajoiltaan epätasainen järjen käsite liittyy sovinnaiseen sopimuksellisuuteen. Se ei ota huomioon, etenkään ihmistä kokonaisuutena. Tämä sovinnainen sopimuksellisuus niissä tavoissa, jotka ovat luonteellisia ihmisten tavoissa tarkastella maailmaa ja ihmistä perustuu velttouteen suhteessa siihen haluun, mikä ihmisillä on tarkastella totuutta. Tänä päivänä on äärimmäisen yleistä tarkastella maailmaa ja ihmistä ainoastaan oman edun maksimoinnin pyrkimyksen kautta, joka liittyy välineelliseen järkeen. Tämä liittyy matemaattisluonnontieteellisen maailmankatsomuksen yleistymiseen ajassamme. Ihminen ei ole enää Ihminen vaan poikkeuksellisen älykäs ja älykkyyttään häikäilemättömästi hyödyntävä eläin.                                                                                                                                 Viimeinen aihe on kuvailemisen tavat ja asennoituminen maailmaan. Kuvaileminen liittyy tapaan katsoa maailmaa. Jokainen järkevämpi lukija varmaan hyväksyy sen näkemyksen, jonka mukaan kulttuuriin liittyvä tapa katsoa maailmaa on vain rajoitetuissa tilanteissa validi. Kuvailu on siis omasta näkemisen tavasta muotoutuva ilmaisu. Se voi muuttua siten, kun käytetyt käsitteet ja ilmaisut tulevat yhtenäisemmiksi ja ymmärrettävämmiksi. Kuvailemisen tavan on siis ylitettävä mm. kulttuuripohjaisten havaintotapojen taso ja on nähtävä, että havainto voi olla aina epävalidi – siksi kaikkia havaintoja on kyseenalaistettava, Kuvailemisen tavan on oltava jatkuvassa kehityksen tilassa. Asennoituminen on etenkin suhteessa olemista maailmaan nähden. Sen yhteydessä on pohdittava etenkin sitä voidaanko perustavasti väittää maailman olevan etenkin jotain. Voidaanko sanoa, että jokin väite maailman olemisesta on parempi kuin toinen? Ihmiset voivat tietenkin päättää sen itse, mutta ihmisen kannalta on ehkä niin, että jotkut väitteet maailman olemisesta voivat olla totuudenmukaisempia kuin toiset, ainakin hyödynmukaisuuden kannalta. Kaikille ihmisille onkin annettava riippumaton mahdollisuus etsiä totuutta, mitä esimerkiksi kulttuurinormit eivät saa olla estämässä. Asennoitumista voi toki olla monenlaista. Kun asennoidutaan maailmaan, siinä samalla pohditaan yksilöllistä paikkaa maailmassa. Ja parasta olisi, kun jokainen ihminen ymmärtäisi paikkansa maailmassa olemisen periaatteiden ymmärtämisen eikä toisten ihmisten, olosuhteiden tai ”yleisten totuuksien” välityksellä.