Aristoteles VII: Nikomakhoksen etiikka

Luonteenhyveet ja käytännöllinen järki Aristoteleen etiikassa

Etiikalla tarkoitamme yhteistä käsitystä hyvästä elämästä. Tapa on tapa vasta sen jälkeen kun monen yksittäisen itsen väliltä voidaan löytää intersubjektiivisia vertailukohtia. Moraali on se käsitys, jonka minä olettaa noudatettaviksi tavoiksi. Etiikka on se tapojen yhteenliittymä, joka kokoaa yhteen moraalikäsityksiä, jotka voivat olla vaikuttuneita monista inhimilliseen olemiseen liittyvistä piirteistä.

Etiikka on yhteisöllistä, ja siksi se asetetaankin monien moraalifilosofien teorioissa yksilöllisen moraalin ylle. Etiikka kokoaa yhteen moraalikäsitykset ja muokkaa niistä koodin, jota vasten moraalikäsitys arvotetaan. Etiikka taas voidaan nähdä monella eri tavalla. Yhteisöllisin eettisin käsitys on eittämättä hyötymoraali, eli utiliteetin mukaan määräytyvä käyttäytymisen ohjaaja, joka korostui lähinnä 1800-luvulla suffragettien vapautusrintamissa ja vastaavissa. Esimerkiksi Kantin korostama velvollisuusetiikka taas korostaa yhden velvollisuuksia; yhden on toimittava aina niin kuin näkisi olevan yleistettävissä kaikkien kohdalle.

Luonteella tarkoitetaan arkipuheessa toimijan, subjektin taipumuksia suuntautua maailmaan ja ympäröivään. ”Taiteilijaluonteella” tarkoitetaan usein arkisessa kielenkäytössä järjestyksestä luovuutensa takia poikkeavaa ja yllättävää avantgardeihmistä. Hyvettä (arete) hankittiin Aristoteleen mukaan hyvällä toiminnalla. Luonteella on hyviä ja huonoja taipumuksia toimintojen kohdalla joissa hyve on aina keskiväli äärimmäisyyksien välissä.

Järjen käsitteellä ymmärrämme kokonaisuudet hahmottavan systematisoivan mielen osan, jonka on mahdollista kontrolloida mieltä. Käytännöllisellä järjellä tarkoitamme ei-abstraktisiin asiakokonaisuuksiin suuntautuvaa systematisoijaa ja järjestelijää. Kun käytännöllinen järkeni toimii oikein, osaan esimerkiksi nousta tietokoneeni edestä syömään tovein verensokerin terveellisen tason ylläpitämistä varten.

Käytännöllinen järki sijoittaa hyveen partikulaariseen yhteyteensä. Urhoollisuus on rohkeutta taistelussa, kun paheellisuutta taistelussa on uhkarohkeus ja pelkuruus. Käytännöllinen järki löytää luonteen hyveestä keskivälin kun taas teoreettista mietiskelyä harrastetaan intellektuaalisten hyveiden toimintakykyisyyden varmistamista varten.

Aristoteleen etiikka koostuu yksilöstä alkavasta toiminnasta, jota voi ohjailla henkilön luonteen kulloinenkin tila. Aristoteles jakaa kaiken toiminnan kolmeen lajiin, joita ovat tahdoton tahdonalainen ja tahdonvastainen toiminta. Hyveellinen toiminta on aina tahdonalaista toimintaa. Toimiakseen moraalisesti henkilön on Aristoteleen teleologisessa päämäärään suuntautuvassa etiikassa asetettava tahtonsa hyveen kohdalle ja pidettävä tahto hyveessä jokaisessa toiminnan tilanteessa eli teossa.

Hyveen harjoittaminen on hyveellistä toimintaa, joka suuntaa onnellisuuteen, joka on Aristoteleen mukaan korkein päämäärä, koska sitä ei voi perustella muulla kuin sillä itsellään. Luonteenhyveitä kehittämällä hyveellinen toiminta varmistuu ja ihmisen onnellisuus todentuu tälle itselleen. Voidaan kuitenkin kysyä, mitä tapahtuu sen jälkeen kun henkilö toimii hyveellisesti ja keskivälisempää kohtaa paheiden väliltä ei voi enää tavoittaa? Voiko hyveellisyyteen pyrkivä henkilö päästä joskus onnellisuuteen vai onko tämä viimeinen päämäärä jotain sellaista, joka on ainoastaan ihannekuva, kaiken päämääräisen toiminnan baabelintornimaisuutta ilmentävä illuusio?

Päämäärä, joka on olemassa itsensä vuoksi voi tulla havaittavaksi vain itsensä avulla, koska tunnelin päästä ei pilkota valoa. Onnellisuuteen pyrkiminen ilmentää siten moraalin tekoluonnetta. Ei voi miltei olla muistelematta kalastaja Pentti Linkolan tokaisua siitä, miten ainoastaan moraalia taidetta ja filosofiaa ylläpitävät henkilöt ansaitsevat kantaakseen ihmisen epiteetin (Hiidenkivi-lehti 99). Voidaan siis liittää Aristoteleen käsitykseen pyrkimys eläimellisyydestä irtaantumiseen. Eläimellisyys itse asiassa onkin yksi Aristoteleen kolmesta vältettävästä moraalisen käyttäytymisen muodosta. Paheellisuus on toimintaa hyveen keskivälin ulkopuolella. Heikkoluonteisuus on tarkoituksellista nautinnon tavoitteluun suuntaavaa toimintaa ja eläimellisyys on jumalallisuuden vastakohtaa. Moraalinen toiminta on suuntautumista ylöspäin, pois barbaaristen pyrkimysten vaikutuspiiristä.

Kyetäkseen moraaliseen toimintaan ihmisen tahdon on suuntauduttava toiminnassa vaikuttavaan erilliseen hyveeseen. Hyveen tavoittamiseksi henkilön luonteen on oltava hyveellinen; hänellä on oltava toiminnassa vaikuttavaan hyveeseen verrannollinen hyve.

Aristoteles mainitsee luonteen hyveinä rohkeuden, kohtuullisuuden, anteliaisuuden, suurisieluisuuden, ylpeyden, maltillisuuden, miellyttävyyden, totuudellisuuden ja nokkeluuden.

Aristoteleen hyve-etiikka perustuu jo esisokraatikoilla ja Sokrateella esiintyvään ajatukseen kultaisesta keskitiestä, joka Aristoteleen etiikassa perustuu konstruoitumaan kolmeen tukipilariin. Hyvä ihminen on vaa’assa mikä tarkoittaa pysyttäytymistä poissa ääripäistä. Toiseksi kultainen keskitie ei vertaannu johonkin yhteen erilliseen ideaaliin vaan henkilöön itseensä. Henkilökohtaiset tarpeet eivät ole aina yhteismitallisia, jos siirrymme pois yleisistä standardeista. Ja viimeiseksi kultaisella keskitiellä hyve sijaitsee aina kahden paheen välissä, jolle asteikolle ihmisen luonne sijoittuu.

Luonteenhyveet todentuvat Aristoteleen etiikassa niille ominaisissa tilanteissa, joissa tahdonalaisesti toimiva ihminen tavoittelee hyveen keskiväliä. Hyveellisesti toimiva ihminen harjoittaa tarkoituksenmukaista hyvettään ja kehittää siten luonnettaan, ansaitsee pääsylipun hyvään, mikä tarkoittaa lopulta onnellisuutta.

Käytännöllinen järki tai viisaus (fronesis) on Aristoteleen etiikassa käytännön toimintaan liittyvä päätöksentekoelin, joka on yksi intellektuaalisista hyveistä. Käytännöllisesti viisas tai järkevä ihminen noudattaa yleisesti kultaisen keskitien asettamia sääntöjä ja löytää siten luonteen hyveet.

Käytännöllinen järki suuntautuu siten partikulaareihin, erilliskohtaisiin hyveisiin, siihen minkä tahto käsittää oikeaksi toiminnaksi yksittäisessä tilanteessa, jossa ihminen on. Käytännöllinen järki harmoniseeraaa hyveet toimimaan toistensa kanssa. Se ottaa siten huomioon sen empiirisen syötteen, jonka luonne on saanut toiminnasta, pyrkimyksellisestä toiminnasta tahdon mukaan kohti hyvettä partikulaarisessa, erityisessä ja irrallisessa tilanteessa.

Käytäntö ja teoria erottuivat jo Aristoteleen etiikassa toisistaan ilmauksien sofia ja fronesis, teoreettinen mietiskely ja käytännöllinen viisaus, avulla. Teoreettinen mietiskely suuntautuu pysyvyyksiin ja universaalisiin ideoihin, kun fronesis keskittyy huomioon ottamaan muutoksen mahdollisuuden ja elämän parantamisen mahdollisuuden. Käytännöllinen järki ei kuitenkaan ole ainoastaan väline päästä käsiksi johonkin päämääräiseen hyveeseen vaan myös päätellä tuon päämääräisen hyveen olemassaolo ja oikeutus.

Onnellisuuden postuloiminen itsessään olevaksi perustelemattomaksi viimeiseksi päämääräksi on kuitenkin seminaalinen teesi, joka voidaan kyseenalaistaa varsin helpohkosti. Mielestäni ei voida antaa perusteluksi kysymyksille miksi teit sen, miksi haluat sitä, miksi pyrit siihen, missään tilanteissa vain sitä että haluan olla onnellinen. On ihanteellista ja idealistista kuvitella kreikkalaisen pylväsrivin keskellä jokaisen ihmisen olevan kyvyllinen tavoittelemaan onnellisuutta ja hahmottelemaan itselleen hyvän elämän. On tietystikin selvää että Aristoteleen käsitys ihmisestä on muokkaantunut tulkinnoissa parin tuhannen vuoden aikana, eikä edes ole saatu selvyyttä siitä, onko Nikomakhoksen etiikka itsensä Aristoteleen vai hänen poikansa Nikomakhoksen kirjoittama.

Jos tulkitsen Aristoteleen käsitystä moraalisesta käyttäytymisestä verraten sitä luterilaispietistisen työetiikan luomaan kulttuuriseen käsitykseen työn ja vapaa-ajan irrottamisen toisistaan, voin havaita perusteet sille, miksi Aristoteleen käsitykset kehiteltyinä myöhemmin Tuomas Akvinolaisen ja muiden katolisten kirkkoisien toimesta, saivat kasvualustan juuri katolisesta maailmasta.

Aristoteleen mielestä kaikki toiminta vertaantuu hyveelliseen toimintaan. Ihminen voi joko olla luonteeltaan hyveellinen tai paheellinen, eläimellinen tai heikkoluonteinen. Jokaista yksittäistä tilannetta on aina määrittämässä sitä vastaava hyveideaali. Jos ihminen toimii tahdonalaisesti, hän ei voi irrottautua pyrkimyksestä hyveelliseen toimintaan saamatta ylleen paheellisen leimaa. On kysymyksellistä, miten paheellisuus todella todentuu. Kultaisen keskivälin mukaan hyve on suhteessa ihmiseen itseensä, joten hyveellistä toimintaa ei voi vertailla yhteisöllisesti. Ei voida esimerkiksi tuloksen perusteella katsoa sitä, miten tulosta ennen toteutunutta toimintaa olisi pitänyt säädellä, jotta olisi varmasti pyritty kohti hyvää elämää ja onnellisuutta. Onko onnellisuus siis mahdollisesti esimerkiksi sen perustana, että painelen nyt sormenpäilläni kaksisormijärjestelmällä kannettavan tietokoneen näppäimistöä. Eikö hyveellinen ja hyvään elämään pyrkivä toiminta voisi olla sitä että välineellisyydestä pyrittäisiin eroon perustelemalla lusikan tunkemista suuhun onnellisuuteen pyrkimisellä? Mikä todentaa onnellisuuden? Voidaanko onnellisuus ahtaa ihmisen toiminnan kohteeksi siten että ihminen toimii välineenä esimerkiksi yhteisön pyrkimyksissä? Aristoteles ei mainitse tätä paralleelisuuden mahdollisuutta yksilö-yhteisö-välisen dikotomian tuon hetkisen puuttumisen vuoksi. Aristoteleen maailmassa ei ollut syrjäytyneisyyttä ja janakollektiivin ja yksittäisen pisteen välistä ristiriitaa, koska sen mikä koski kaikkia, nähtiin koskevan kaikkia ihmisiä, jonka määritelmän ulkopuolelle jäivät ne, jotka eivät olleet kelvollisia määriteltäväksi ihmiseksi. Tänä päivänä ajassamme kriittiset teoriat, Rd Laingit ja vastaavat ovat kyseenalaistaneet ihmisen olemassaolon, minkä vuoksi yhteisöllinen näkemys on nähty liiallisesti ihmistä määrittäväksi. Tämän vuoksi yhteisön tulee muuttua ja yksittäisiä ihmiskäsityksiä ei tulisi muodostaa. On ainoastaan kuvitteellisten yksilöiden välisiä skismoja vallitsevaan yhteisöön. Yhteisön ja yksilön välinen dikotomia ei ole läsnä Aristoteleen eettisissä käsityksissä, minkä takia hän näkee moraalisen käytöksen alkavan ihmisen päättelystä hyveellisen toiminnan luonteesta. Jotta toiminta olisi hyveellistä, on luonteen suuntauduttava hyveeseen. Luonne suuntautuu hyveeseen kun sen tahto toimii oikealla tavalla.

Aristoteleen etiikassa luonteen hyveet kohdistuvat hyvään toimintaan yksittäisissä tilanteissa, joita ovat tavallisesti sellaiset tilanteet, joissa ihminen joutuu olemaan yhteistoiminnassa toisten ihmisten kanssa. Aristoteleen mukaan esimerkiksi sotatilanne sisältyy moraaliseen toimintaan, mikä poikkeaa laajasti nykyajan pasifististen ja rauhanpuolustajasuuntausten mukaisista käsityksistä sodan ainaisesta pahuudesta, minkä vuoksi esimerkiksi aseistakieltäytyjiä ei tule heidän mielestään rankaista. Ihmisen tappaminen sotatilanteessa on moraalisen toiminnan mukaan ainoa ihmisen luonteen hyveellisyydestä todistava seikka. Aristoteles olisi esimerkiksi tuominnut ainakin paheellisiksi ne sotaveteraanit, jotka 2000-luvulla tehdyissä dokumenteissa kertovat pelokkaasti kuinka eivät voineet ampua vihollista käskyn saatuaan jne.

Nautinnon ja onnellisuuden välinen erottelu Aristoteleella on myös yksi laajapintaisia pohdintoja herättävä ajatus. Aristoteleen mukaan onnellisuus on ylin päämäärä, päämäärä itsessään. Aristoteleen etiikka on teleologista mutta hiukalti karsittua platonistista idealismia. Platon näki olevan vain yhden hyvän idean, kun Aristoteles laajensi hyvän idean koskemaan kaikkia toiminnan lajien yksittäisiä todentumiskohtia. Mutta mikä on toiminnan yksittäinen todentumiskohta ja miten ne vertaantuvat toisiin mahdollisesti erilailla kaleidoskooppimaisesti, hierarkkisesti, mosaiikkimaisesti jne. toisiinsa kohdentuvissa tilanteissa?

Onko Aristoteleen etiikka sittenkin temporaalisesti virittynyttä massan rankaisusta riippuvaista pelon moraalia? Onko filosofiaa opiskelevien ihmisten tulkittava Aristoteleen ilmaiseva järjestelmä miksikään muuksi kuin Aristoteleen omiksi käsityksiksi hyvästä toiminnasta tilanteissa, jotka Aristoteles mainitsee läheisiksi moraalisen toiminnan velvoitteen kanssa? Tarkoittaako Aristoteles että jokaisesta ajasta on löydettävä Aristoteles, joka määrittää alkuperäisen hyve-etiikan yksittäiset kohdat vastaamaan sen hetkistä yleistä hyvän ideaalia, mitä vasten jokainen tilanne määrittää oman hyvänsä ja hyveen paikan? Epäilemättä tällainen ajatusleikki tuo mieleen katolisen maailman kirkollisen järjestyksen. Emme kuitenkaan halua marginalisoida Aristotelesta koskemaan vain tiettyä uskonnollista suuntaa, vaan haluamme nähdä hänen eettisissä teeseissään jotain filosofian universaalisuudesta, uniikkisuudesta ja puhtaudesta todistavaa väitteenhyväksyttäjää. Hyväksyäksemme Aristoteleen etiikan eettisesti velvoittavasta todistavaksi meidän on hyväksyttävä väite, jonka mukaan kaikki toimintamme on päämääräistä ja kaikki tuo päämäärällinen toiminta rakentaa hyvää, lopullista onnellisuutta. Mitään toimintaa ei voida jättää eettisen arvotuksen ulkopuolelle. Kaikki mikä voidaan mainita inhimilliseksi ihmistä koskevaksi toiminnaksi, on jotain sellaista toimintaa, jossa voidaan olla ääripäiden välillä. Jotta voidaan löytää pöydällinen tilanteita koskevia hyveitä ja paheita, meidän on ”rakennettava tuo pöytä”. Poikkeuksellisessa historiallisessa tilanteessa, kuten sodan jälkeen, on väitetty haluttavan luotavaksi uudestaan yksittäiset käsitykset hyvästä ja oikeasta toiminnasta tilanteessa. Siten voidaan kysyä onko onnellisuus jo valmiina, vai kehittääkö käytännöllinen järki aina käsillä olevista toiminnan rakennusaineista päätelmät hyveellisyydestä.

Auki jää kaikkein selkeimmin Aristoteleen käsitys moraalisen toiminnan evoluution mahdollisuudesta, mistä debatista syntyväksi voidaan nähdä esimerkiksi Alasdair MacIntyren yllättävähkö paritusleikki Nietzschen ja Aristoteleen välillä kirjassaan After Virtue.

Aristoteleen etiikka on epäilemättä merkityksellisin länsimaisen filosofian historian aikana rakennetuista eettisistä järjestelmistä. Aristoteleen luonteen hyvettä korostava etiikka ei siirrä vastuuta yksilön käyttäytymisestä erilliselle tilanteelle, jota voidaan tavallisesti syyttää partikulaarisesti siitä, miksi ihminen käyttäytyi epätoivottavalla tavalla joko itsensä temporaalisesti tapahtumaa jälkeistäneessä pisteessä antamansa mielen piteen vuoksi tai kanssaihmisiensä stimuloinnin takia, vaan Aristoteles rakentaa kaiken toiminnan yhteyden ihmisen hyveitten toisilleen antamasta syötteestä ja palautteesta. Käytännöllinen järki Aristoteleen etiikan osana pitää Aristoteleen eettisen järjestelmän elävänä sillä se tarkistaa hyvän toteuttaen sen aina yksilöllisen harkinnan avulla. Yksilön luonteen hyveellisyys on riippuvainen siitä, osaako hän käyttää käytännöllistä järkeään.

Alasdair MacIntyre: After Virtue

Aristoteles: Nikomakhoksen etiikka