Vanha kirja-arviointi: Valamon viimeinen mohikaani

Pekka Matvejeff: Simforian – Kutsumuksena Valamo, Minerva, 169 s.

Ihmiset hakevat Valamosta hiljaisuutta, sereenisyyttä ja valaistumista. Mutta onko hiljaisuus jotain, joka haetaan kuin maitopurkki marketin hyllyltä? Sellaista tarjolla olevaa hyvää, jonka sääntökuntaan kuulumatonkin voi saada?

Kun talvisota päättyi raskaaseen Moskovan rauhaan 13.3.1940 kaksisataa Vanhan Valamon munkkia siityi Keski-Suomeen Kannonkoskelle. Myöhemmin kaikki Konevitsan, Petsamon ja Vanhan Valamon munkit siirtyivät Uuteen Valamoon Heinävedelle. Jotkut tosin lähtivät ulkomaille, esimerkiksi Viroon, käynnissä olleen ajanlaskuriidan ja havaitsemansa kulttuurisen sopeutumattomuuden vuoksi.

Yksi Heinäveden Valamoon siirtyneistä Laatokan saaren kilvoittelijoista oli koko loppuelämänsä venäjänkielisenä pysynyt ilomantsilainen Pietari Nikitanpoika Matvejeff – munkkinimeltään Simforian.

Ilomantsin entisen kunnanjohtajan Pekka Matvejeffin sukulaisestaan tarinoiva elämänkertakirja on kohteensa huomioiden ainutlaatuinen. Voidaan jopa vankin perustein kysyä, olisiko ”Valamon viimeinen mohikaani” halunnut itsestään kirjoitettavan elämänkertaa? Igumeni Simforian ei jättänyt jälkeensä kirjoitettuja tekstejä. Sillä kurin minäkin teen väärin kirjoittaessani tätä ”arvostelua” hänestä kirjoitetusta kirjasta, joka kirjoitettiin joidenkin perusteiden mukaan perusteetta.

Kirjan useasyisyys ja kertomuksien moniulotteisuus kielivät kirjoittajan uhrautuvaisesti riittävän taustatyön muodossa annetusta panoksesta kirjalleen. Teosta on puunattu ja puleerattu. Mieleen jäävin oli Simforianin 107-vuotiaan munkkiveljen Heinäveden kunnalta saama torumakirje, koska tämä ei ollut ilmoittautunut syksyksi kouluun v. 1980. Huvittavaa oli myös lukea dementoituneen pappismunkki Filagrin vanhojen päivien lämminhenkisesti ilmituoduista toilailuista.

Aihetta ei siis ole käsitelty liian vakavahenkisesti, vaan keltäin satunnaiselta Valamon vierailijalta suljetut ovet aukeavat näiden muisteluiden mukana. Myös igumeni Nestorin purpatus luostarin naistyöntekijöistä on ilkamoivuutensa kera linkkuun lyövää.

Simforianin poismenon jälkeen Valamon nähtävyksellisyys on punoutunut kirjallisuuden opiskelijoiden Pentti Saarikosken hautaristiin kiinnitetyn peltikyltin taakse työntämiin puhkijärsittyihin lyijykynänpätkiin. Jos en olisi luterilainen, uravalintani olisi selviö. Simforianin tarina kertoo sen, ettei ole välttämätöntä kysyä: ”voi elämä missä lienet”, ryhtyäkseen munkiksi. On tiedettävä kuta kohti kulkee. Niin kuin Simforian tiesi.