Arvoteoreettista pohdintaa

Aksiologia on filosofian arvoja tutkivan osa-alan nimi. Se pohtii sellaisia asioita kuten: miten arvot määrittyvät, mikä on niiden alkuperä, miten ihmiset kokevat arvoja, mitkä arvot voivat tulla koetuiksi kvalitatiivisesti arvokkaampina kuin toiset jne. Arvo määritetään tavallisimmin asiaksi, jota moraalinen agentti pyrkii kunnioittamaan toimintansa piirteillä. Silloin joku toiminta voi vastata jonkin yksittäisen arvon tai kokonaisen arvohierarkian tarpeisiin. Tavallisimpia arvoarvostamisen kohteita ovat esimerkiksi koti, uskonto ja isänmaa – nämä arvot vastaavat etenkin tavanomaisimpaan kansalaisarkeen ja sen säilyttämisen pyrkimykseen. Jotkut arvoja objektiivisina ja yleispätevinä pitävät ovatkin taipuvaisia ajattelemaan, että arvojen tehtävä on ylläpitää elinympäristöyhteisöjen koheesiota – sitä että ihmiset toimisivat yhtenäisten päämäärien eteen: arvot ovat siis silloin kollektiivisina koettavia. On mielenkiintoista ajatella sitä, miten yksilö kokee arvonsa. Tässä näkemykset jakaantuvat monesti objektiiviseen, subjektiiviseen ja intersubjektiiviseen kantaan. Objektiiviset arvot olisivat sellaisia, jotka voitaisiin kokea yleispätevinä; sellaisia voisi olla esimerkiksi ihmiselämän arvon kunnioitus, yksityisyyden suoja, mielipiteen ja ajatuksen vapaus. Nämäkin ovat kuitenkin kyseenalaisia kun ne tulevat arvioiduksi yleispätevinä, koska selkeästi suurimmassa osassa maailman valtioita nuo arvot eivät tule käsitetyksi yleispätevinä tai objektiivisina. Tässä korostuu kollektiivisen ryhmän käsite arvoteoriassa. Voi ajatella, että jos ihmiset pyrkivät arvojen hyväksymisellä ylläpitävänsä sidettä tietyllä tavalla tulkiten läheisimpiin ihmisiinsä, niin tässä tapauksessa arvot ovat olemassa siksi, että ihmiset voisivat luottaa toisiin ihmisiin tietyissä sosiaalisen arkipäiväelämän tilanteissa.

Tämä voidaan kuitenkin tulkita aika parokiaaliseksi tavaksi hahmottaa arvoja. Arvojen yksi tarkoitushan on tarjota ihmisille toivoa omien päämääriensä saavuttamisessa. Siksi voitaisiin ajatella, että mikäli arvot määrittyisivät aina toisten ihmisten arvoista, ei yksilö olisi silloin kyvyllinen tekemään vapaasti arvoperäisiä tekoja. On mielenkiintoista ajatella arvojen roolia kaikessa ihmiselämään liittyvässä toiminnassa: onko jokainen teko arvoteoreettisen pohdinnan tuloksena omaksutun arvon mukaista toimintaa, vai toimiiko ihminen joissain tilanteissa täysin ohjautuen sellaisesta motivaatiosta, jota hän ei ohjaile arvoharkinnalla. Tässä voi siis pohtia sitä, voivatko jotkin kvantitatiivisesti laajemmin ilmenevät arvomukaiseen toimintaan suuntautuvat impulssit estää mahdollisesti kvalitatiivisesti merkittävämpien arvoimpulssien tai arvotunteiden ilmenemistä? Subjektiivisen näkemyksen mukaan yksilön arvot syntyvät hänen itsenäisestä ajattelutoiminnastaan. Olisi kuitenkin aika hullunkurista ajatella, että jos kaikki ihmiset harkitsisivat täysin itsenäisesti sen, mitä arvoja he toiminnassaan noudattavat, että seurauksena olisi se, että jokaisella ihmisellä olisi sen jälkeen toisten ihmisten arvoista jotenkin laadullisesti poikkeavat arvot. Tässä tulee esiin arvojen kokemisen intersubjektiivinen ulottuvuus. Intersubjektiivisuus arvojen yhteydessä tarkoittaa sitä, että ihmisten tapa hahmottaa ja kokea arvoja on joissain määrin yhtenäinen ja samankaltainen. Objektiivisuus ja intersubjektiivisuus eroavat siten, että intersubjektiivisesti kokiessaan ihmiset eivät valitse arvojaan yhtä suuressa määrin kollektiivisesta arvotarjottimesta kuten he tekisivät jos arvot käsitettäisiin suoranaisen objektiivisesti. Voi jopa ajatella, että pitäisi yleispätevien arvojen etsimisen sijaan kiinnittää huomio tapaan, jolla ihmiset hahmottavat arvoja ja tunnustavat ne toimintansa ohjaimiksi. Toisaalta yhteiskunnan täytyy pitää yllä joitakin mukaobjektiivisia arvoja, että se voisi jatkua suurin piirtein samanmuotoisena kuin aiemmin. Viime aikoina on kuitenkin jopa suomalaisenkin yhteiskunnan piirissä korostettu moniarvoisuutta, sitä, että ihmiset voisivat hyväksyä sen, että toiset ihmiset voivat toimia samassa yhteiskunnassa ja noudattaa siinä arvoja, jotka eivät välttämättä ole samanlaiset kuin kaikilla toisilla. Pluralismissa tunnustetaan se, että ihmisten tapa laaduttaa kokemiaan arvoja ei aina ole välttämättä täysin yhtenevä. Kun ajatelemme arvoja kvalitatiivisesti, nousee monesti esiin kahtiajako ”pyhien” ja profaanien arvojen välillä. Pyhiksi koetut arvot liittyvät monesti kuviteltuihin hengellisiin auktoriteetteihin, joista on pitkältä ajalta historiallisia merkintöjä ja jotka on siksi koettu institutionaalisesti määritetyssä ”aikatilassa” korkeimmiksi arvoiksi. Toisaalta profaanit arvot ovat ilmenneet monesti kauemmin ihmisen historiassa kuin hengelliset arvot, mutta niiden määrällisen poikkeaman ja arvoinstituutiottomuuden vuoksi ne on useimmin koettu tietyllä tavalla laadullisesti vähemmän arvokkaiksi, toistuvuutensa vuoksi vähemmän huomiota vaativiksi ja maanmyötäisemmiksi hengellisiin arvoihin nähden. Uskonnollisten arvojen yhteydessä on mielenkiintoista pohtia uskonnollisesti sekularisoidun yhteiskunnan mahdollisuutta, ja sitä, miten arvot voidaan objektiivisessa viitekehyksessä laadullisesti arvioiden nähdä tietynlaisen tunnustushierarkian sisällä. Jos arvoja tarkasteltaisiin useisiin tasoihin jakaantuneen hierarkian sisällä, pitäisi ottaa huomioon yhteiskunnallisten instituutioiden rooli arvojen säilyttämisessä ja turvaamisessa. Mielestäni voidaan ajatella, että nykyaikaisissa moderneissa länsimaalaisissa yhteiskunnissa erottuu ryhmä ihmisiä, joiden tehtävänä on määritellä arvoja instituutioille ja ohjailla siten yhteiskuntien toimintaa joistakin hierarkian ulottuvuuksista käsin. Yksilöillä on monesti taipumus ”tunnustaa” jotkin arvot, ja monesti he tekevät sen olemalla liitteessä johonkin instituutioon, jonka kautta he voivat osallistua instituutioiden arvojen mukaiseen toimintaan. Yhteiskuntaa ohjaileva ryhmittymä: kommentaariaatti, pyrkii asettamaan arvoteoreettisen paradigmansa kaiken instituutioperäisen toiminnan viitekehykseksi, koska se hyödyttää tämän minoriteetin yksityisiä arvopäämääriä. Se, miksi sosiaalisesti liberaalin pluralistisen yhteiskunnan perusarvoiksi tunnustettuja henkisesti kehittyneemmän ihmisen mukaisia arvoja ei tunnusteta jokaisessa yhteiskunnassa yleispäteviksi johtuu vallan, ja nimenomaan määrittelyn ja merkityksen asettamiseen liittyvän vallan, epätasaisesta jakaantumisesta yhteiskuntien sisällä.

Vähemmän kehittyneemmissä yhteiskunnissa arvoperäistä harkintaa ohjailevat tahot katsovat yhteiskuntansa jäsenten tarvitsevan ns. turva-arvoja, jotta he eivät joutuisi itsenäisen arvoperäisen harkintansa tuloksena syntyneen toiminnan kautta ristiriitaan toisten ihmisten kanssa. Turva-arvoja ja niiden pitkälleulottuvuutta tunnustushierarkian sisällä on mielenkiintoista ajatella, jos postuloidaan tarkoitettu yhteiskunta länsimaiseksi sosiaalisesti liberaaliksi yhteikunnaksi, jossa kunnioitetaan etenkin mielipiteen-, ajatuksen- ja omantunnonvapautta. Arvojen kokemisesssa siis on ajateltava perustana olevaksi jonkinlainen ihmisyyden universaali määritelmä, jonka ansiosta ihmiset eivät vapaalla arvoharkinnalla johtaisi itseään vihamieliseen suhteeseen toisten ihmisten kanssa. Järjenmukainen rationaalinen toimintakin on mielestäni redusoitavissa arvotunteenomaisen affektin mukaiseksi toiminnaksi, mutta se eroaa kvalitatiivisesti muista arvotunteista siten, että sitä voidaan yleistää yksilöidyissä tapauksissa laajemmalle kuin monia muita subjektiivisesti koettuja arvotunteita.

Rationaalinen toiminta määritellään tavallisimmin toiminnaksi, jossa on selkeä hyötyä tuottava tarkoitepäämäärä. Toimiessaan rationaalisesti ihminen pyrkii saavuttamaan jotain josta on hänelle hyötyä. Hyöty voidaan määritellä useilla erilaisilla tavoilla: se voi olla mielihyvää, materiaalista ansioketta, tietämyksen lisääntymistä jne. Tarkasteltaessa rationaalisen toiminnan seurauksia yhteiskunnassa, on mielenkiintoista nähdä se dikotomian egoismi-altruismi sisällä. Jotkut ajattelevat ettei egoistinen toiminta voisi koskaan olla eettistä ja ottaa huomioon muita yhteisön sisäisiä toimijoita, koska se pyrkii ensisijaisesti yhden moraalisen agentin määrittämän tavoiteltavan päämäärän mukaiseen tavoitteeseen. Kuitenkin esimerkiksi Adam Smith väitti kirjassaan Wealth of nations, että itsekäs toiminta tuottaa aina yleistä hyötyä, koska esimerkiksi kapitalistisessa yhteiskunnassa ja vaihtotaloudessa kaikkien ihmisten oletetaan toimivan siten, että toiminta edistää omaa hyödyntavoittelua, ja tuo toiminta samalla edistää toisten toimintaa, koska päämäärät oletetaan tietyllä asteella jaetuiksi. Sittemmin myös esimerkiksi Oskar Morgenstern, von Neumann ja John Nash väittivät kehittelemässään peliteoriassa, että kaikki pelaajat tavoittelevat itsenäisti suurinta omaa hyötyään ja se on jokaisessa tilanteessa täysin yhteismitallista kaikkien toisten pelaajien itsenäisen hyödyn tavoittelun kanssa. Voisi kuitenkin pohtia tämän väitteen yhteydessä sitä, onko minkäänlainen tai -muotoinen eettisyys mahdollista senkaltaisen arvion jälkeen, joka kertoo, että kaikki ihmiset pyrkivät etenkin oman hyötynsä maksimointiin? 

Uskonnollinen fundamentalismi, joka pitää joitakin arvokäsityksiä absoluuttisina määreinä, on suuri uhka länsimaisille yhteiskunnille, koska se voi kieltää vanhanaikaisen moraalin kritisoinnin esimerkiksi taiteen keinoin, koska sen tapa hahmottaa eettisyyttä on etenkin normatiivinen eikä soveltava. Etiikan tehtävä yhteiskunnassa on taata kaikille ihmisille samat toiminnan mahdollisuudet siten, ettei kenenkään toiminta estä sitä, että kaikki toiset voisivat toimia samalla tavalla. Mielestäni tulisi pohtia vakavasti sitä, että olisiko yhteisen länsimaiseen sosiaalisesti liberaaliin yhteiskuntaan perustuvan kansalaisuskonnon perustaminen mahdollista, jolloin olemassaolevien uskontokuntien liite yhteiskuntien toimintaan voisi höllentyä. Siinä voitaisiin korostaa yhteiskunnan ja sen demokraattisten periaatteiden ylläpitoa samanaikaisesti kun se voisi sallia vapaan ajattelun, vapaan mielipiteen ilmaisun ja halun palvoa omia jumalia saman kirkon alaisuudessa. Tämä tietysti vaatisi sitä, että jaottelu´pyhiin ja profaaneihin arvoihin voisi saada uusia ennennäkemättömiä mahdollisuuksia: sitä ei voitaisi enää jatkaa aivan samalla tavalla kuin aiemmin. Ihmisten ei tulisi enää olla yhtä vaikutteellisia siitä tavasta, miten yhteiskunnallista merkitystä ja määrittelyä hallinnoiva kommentaariaatti asettaa tunnustushierarkian asteet tulkittavaksi pyhinä tai profaaneina.