Vaikenemisesta

Vaikeneminen tarkoittaa sitä, ettei tuoda ilmi jotain minkä voisi tuoda ilmi. Vaikeneminen on jonkin asian tai asioiden ilmaisematta ja julkituomatta jättämistä. Vaietessaan ihminen ottaa kantaa siihen, ettei jo päätettyyn asiaan voida enää vaikuttaa. Vaikenemisen vastakohtia ovat puhuminen ja avautuminen, avoimena oleminen ja avoimuuden vastaanottaminen ja avoimuuden hyväksyminen. Vaikenemisen syyt johtavat usein juurensa tapaan joka voi olla motivoitunut esimerkiksi pelosta tai tottumuksesta. On usein helpompaa vaieta ja mukautua kollektiivisen ryhmän yhteiseen tyhmyyteen kuin puhua merkityksellisestä aiheesta oikeilla sanoilla ja saada turpaansa tai joutua vankilaan mikä on mahdollista etenkin sellaisissa maissa kuin Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat mutta myös Suomessa vieläkin totaalikieltäytyjien tapauksissa.

Huono tottumus on usein vaikenemisen syy. Huonon tottumuksen hallussapitämiseen johtaa usein kyvyttömyys toimia yhdessä toisten ihmisten kanssa, joka voi johtua yksilön omista heikoista ihmisten välisistä kommunikatiivisista taidoista tai ympäristön kyvyttömyydestä mukautua dialogisuuden olemassaoloon ja ympäristön sisäiseen vaihtumiseen ja muunteluun. Yksi vaikenemisen laji onkin ne tapaukset joissa yhteisön pää ei salli vuoropuhelua ja ylläpitää siksi vaikenemisen muuria asioissa joista ei halua keskustelua, usein vielä sen takia koska matriarkka tai patriarkka tai jommaksikummaksi itseään luuleva ei halua mukautua erilaiseen tilanteeseen, jossa esimerkiksi hänen vallan mandaattinsa kyseenalaistettaisiin. Tämä voidaan havaita esimerkiksi vaalikeskusteluissa tai eduskunnan lakialoitekeskusteluissa, joissa usein hallituspuolueet määrittävät sen mistä asioista keskustellaan. Useimmin he määrittävät myös sen millä termein asioista voidaan keskustella. Tämä kertoo siitä miten merkitysvaltaa hallitaan ja vallataan tietynlaisia merkitysasemia monopolisoimalla jonkin käsitteen kuten ”hyvinvointi” tai ”eriarvoisuus” ala ja sisältö. Tämä kertookin siitä mikä rooli konsensuksella ja konsensuspolitiikalla on vaikenemisen ylläpitäjänä.

Aidosti erilaisia mielipiteitä ei saa ilmaista ja se tehdään täysin mahdottomaksikin sitomalla termejä kuten ”hyvinvoinnin lisääminen eriarvoisuuden poistamisella” yhteen. Kun tiedetään asioita jo valmiiksi, ei tarvitse enää pohtia sitä miten ne todella ovat. Voidaan hyväksyä annettuna joidenkin poliittisten päätöksien jälkeinen tilanne eikä tohdita ajatella miten asiat voisivat olla jos ei enää vaiettaisi ja hyväksyttäisi sitä että joillekin asioille ei muka voisi enää mitään.

Kun ihminen ilmaisee arvoperäisiä väitteitä – puhuu arkipäiväisesti –, hän taipumuksellisesti (mutta etenkin hallituksessa ollessaan) hullaantuu sanojensa asemista siten että hän alkaa lopulta pitää niitä milteipä objektiivisen totuuden yksityisinä viesteinä. Ja politiikassahan on tapana korostaa arvojen merkitystä. Monet eivät kuitenkaan havaitse sitä että arvot perustuvat tunteisiin. Kun poliittinen päätöksentekijä tai siksi epätoivoisesti pyrkivä ihminen ilmaisee mielipiteitään asioista, hän ilmaisee tietämättään kollektiivisia tunteita. Pohjaavimmat kollektiiviset tunteet on omaksuttu jo äidinmaidossa ja siksi ne säätelevät esimerkiksi poliittisen puheen laatua. Se laatu joka on politiikassa annettuna määrittää jo alkuun asiat joista tulee vaieta voidakseen toimia politiikan kentällä. Asia mistä esimerkiksi Suomessa ei saa ilmaista poikkeavia mielipiteitä on progressiivinen verotus (tai hyvinvointiyhteiskunta yleensä). Kukaan ei saa kieltää sitä että se on hyvä asia tai opposition kosteahko räme odottaa. Että sananvapaus voisi toteutua, olisi tästäkin asiasta voitava saada keskustella rehellisesti ja erilaiset kannat huomioonottavasti. Ehkä jo tällä vaalikaudella. Anyone?