Novelli

Ihmisiä jotka eivät kohtaa

Isä, tilintarkastaja ja atk-tuki, tuli ovesta sisään, paukautti oven kiinni ja jatkoi eteiseen. Eteisessä häntä otti vastaan kasa erinäistä postia ja perheen Cockerspanieli Tumu. Se haukkui iloisesti ja heilutti häntäänsä isälle, joka noukki postit lattialta, riisui takkinsa ja potkaisi kenkänsä jaloistaan. ”Hyvä Tumu, isän oma poika”, hän lepersi ja rapsutti koiran niskaa ja kaulaa. Isä jatkoi matkaansa verkkaisesti keittiöön ja selaili samalla käsissään olevaa postia: kortti perheen nuorimmaiselta pojalta 16-vuotiaalta Tuomakselta, joka oli palaamassa ensimmäiseltä pidemmältä matkaltaan, kuukauden pituiselta interraililta, Etelä-Italiasta Brindisin kaupungista, sähkölasku ja Tuomaksen ja perheen vanhimman pojan Matiaksen luottokorttilaskut. ”Tämä ei tiedä hyvää”; isä ajatteli samalla kun hän avasi kirjeveitsellä kahta kirjettä erikseen. Ja kuten isä ajattelikin, molempien poikien saldot olivat ääreismaksimissaan. Isä tuhahti ja huudahti ääneen ”Voi perkele, molemmat on ihan samanlaisia riippakiviä! Minähän olen sanonut niille, ettei korttia käytetä kuin äärimmäisessä hädässä ja mitä he ovat siitä oppineet”. Syötyään pöydässä toissapäiväisiä päivällisen jäänteitä, isä jatkoi omaan työhuoneeseensa rakkaimman harrastuksensa, pienoismallien kokoamisen pariin. Kaivaessaan tavaroita lipastonsa laatikoista isä koki suurta onnellisuuden tunnetta, että siinä hän nyt sai olla täysivatsaisena rauhassa, ilman muiden ihmisten huomiota ja seuran tarvetta.

Äiti polki pyörällään pitkin metsätaipaletta kaupungin ja lähiön välillä. Työpaikassa fysiikan laitoksella oli ollut päivällä hämminkiä uusien opiskelijoiden Flash mob-performanssin takia ja äiti ei vieläkään pystynyt olemaan se sama samaan tottunut fysiikan tohtorikoulutettava ja luennoitsija, joka oli poistunut perheen yhteisestä asunnosta aamulla kello seitsemän aikaan. Isän tapaan myös äiti kärsi rutiineja korostavaa aspergerin syndroomaa, joka ei ollut siirtynyt heidän lapsiinsa. Äiti oli ottanut vastaan kohtuullisen luentojenpitovelvollisuuden jatko-opintooikeutta vastaan, aiemmin hän oli työskennellyt kaupungin lukiossa fysiikan, kemian ja matematiikan lehtorina. Äiti saapui pian perheen kotitalon pihalle, vei pyöränsä säilytystilaan, lukitsi sen ja nousi seitsemänteen kerrokseen, jossa yhden asunnon ovella luki tuttu: ”Samanen”. Äiti meni sisään asuntoon, tervehti koiraa, hymähti poikansa kortille ja riisui ulkovaatteensa. Äänistä huoneessaan häiriintynyt isä tuli eteiseen katsomaan metelin syytä. Äiti ja isä tervehtivät toisiaan vaisusti, siten kuten pitkään toisistaan erkaantuneet keski-ikäiset ihmiset tekivät. Äiti kysyi mitä isä teki työhuoneessa ja kuultuaan syyn olevan pienoismallit hän sanoi kyllästyneellä ja tylsistyneellä äänensävyllä: ”Miksi sinä jaksat vain tehdä niitä, nytkin on jo kaikki nurkat täynnä niitä väkerryksiäsi. Minä tarvitsen työhuoneen käyttööni, minun on tehtävä referaatti erään väikkäriin liittyvän aiheen lähdeteoksesta.” ”Ja sinäkö vielä kuvittelet, että joskus todella saisit sen väitöksesi valmiiksi? Olisit pitänyt entisen työsi siellä lyseossa. Minun on tehtävä tämä malli valmiiksi.”, isä tuhahti. ”Miten sinä kehtaat arvostella minun valmistumisnopeuttani, sinähän itse teit tietojärjestelmätieteen tutkintoasi kymmenettä vuotta.”, äiti jatkoi. ”Aivan sama. Minä lähden kävelemään. Rouva on vapaa käyttämään vaikka koko taloa harakanvarpaittensa askarteluun.”, isä tiivisti, laittoi keskeneräiset tavaransa lukolliseen kaappiin, marssi eteiseen, laittoi ulkovaatteet päällensä ja meni ovesta sitä samalla paukattaen.

Matias laittoi autonsa oven kiinni ja painoi avaimesta auton lukkoon ja jatkoi porukoittensa talon rappukäytävään. Kun hän pääsi sisään asuntoon, hän tervehti koiraa, hymähti Tuomaksen kortille ja meni työhuoneeseen etsimään sinne jättämäänsä kirjaa. Nähtyään siellä äidin, hän muuttui defensiiviseksi ja synkäksi ja kysyi pelkästään: ”Onko ruoka valmis?” Äiti kehotti päätään kääntämättä etsimään tähteitä jääkaapista ja pyysi laittamaan oven takanaan kiinni. Matias siirtyi keittiöön ja kaivoi kaapista toissapäiväistä makaronilaatikkoa, hän lämmitti sen ja asetti lautasen pöytään ja asettui syömään. Syödessään Matias muisteli niitä lapsuuden aikaisia päiviä joina äiti kehotti lapsiaan syömään koulussa, koska hän oli sanonut ettei kolmen aineen opettajan velvoitteittensa vuoksi pystynyt huolehtimaan lastensa ruokkimisesta. Ruoantekovastuu oli jäänyt isälle, joka teki aina joko makaronilaatikkoa tai nakkimunakasta, muita ruokalajeja ja niiden tekoa hän ei koskaan suostunut opettelemaan. Matias oli miettinyt jo muutamia viikkoja tulisiko hän viettämään juhannuksen vanhempiensa luona heidän kesämökillään, vai olisiko hän tuon viikonlopun joidenkin kavereittensa luona. Nyt kun hän oli palautunut syvimmässä mielialassaan siihen samaan kylmyyteen ja jäähän, joka luonnehti hänen lapsuudenkokemuksiaan kodista, hän vakuuttui siitä, ettei hän voinut jäädä vanhempiensa luokse edes juhannuksen ajaksi. Hän laittoi lautasensa pesukoneeseen, huudahti tervehdyksen äidilleen, jonka ei edes odottanut vastaavan, työhuoneen ovelta, ja poistui perheen asunnosta.

Työhuoneessa äidin puhelin alkoi päristä, ja hän vastasi siihen samalla katsoen soittajan olevan hänen nuorempi poikansa Tuomas. ”Mitä nyt?”, äiti kysyi. ”Oon täällä asemalla nyt ja kuukauden matka on päätöksessään, rinkka painaa niin hitosti. Voisitko sä tai faija tulla hakemaan?” ”Mulla on homma kesken ja isäsi on parhaillaan ulkona. Etkö voi tulla taksilla tai bussilla.” ”Luulin , että ilahtuisitte mun paluusta, enhän mä oo aikasemmin ollut missään näin pitkää aikaa.”, Tuomas mutisi yllättyneenä. ”Niin tietysti mutta mulla on parempaakin ajateltavaa tällä hetkellä. Tule vaikka taksilla!”, äiti huudahti ja sulki puhelimen. Asemalla Tuomas ajatteli tätä vanhempiensa ja itsensä välistä juopaa ja luonnosteli jopa pientä novellia ja runoa siitä, miten joidenkin ihmisten kanssa joutuu aina pettymään ja miten ihmisiin syntynyt luottamus ja toive yhteisyydestä saa aina säröjä, kun on tekemisissä ihmisten kanssa jotka eivät toimi luottamuksen ja yhteisyyden sisällä. Tuomas osti aseman kioskista raaputusarvan, raaputti sen, voitti sata euroa ja niillä rahoilla hän otti taksin jolla suuntasi kaupungin halvimpaan hotelliin miettimään voisiko hän lähteä saman tien jonnekkin yhtä pitkälle kuin mistä hän oli juuri tullut.

Kävellessään metsäpolkua isä näki jäniksen ja mietti sitä näkikö jänis häntä.