Novelli

Sanitaariumissa

Mies istui pöydän
ääressä ja mietti: kaikkea Ludvig neljännestätoista pöytään
tehtyihin kaiverruksiin. Mies oli joutunut pöydän ääreen syitten
vuoksi, jotka eivät kaikki olleet hänelle itselleen selviä: hän
koki aidosti asioita, jotka muut olivat tuominneet harhoiksi ja
psykoottiseksi oireiluksi, vielä nytkin hän koki ajoittain itsensä
mm. Thomas Moren, kardinaali Richelieun ja Michel Montaignen
aikalaiseksi. Renessanssifiguuri hän koki olevansa ennen kaikkea.
Aikaisemmin samana vuonna julkaistut runot ja novellit eivät olleet
saaneet loisteliasta arvostelijapalautetta. ”Mitä nekin minusta
todella tietäisivät? Jos minun kynälläni oli puhunut kokonainen
ihmistyyppi, oli silloin se jos ne eivät ymmärtäneet minua,
osoitus siitä, että ne eivät voineet ymmärtää kokonaista
ihmistyyppiä tai sitä characteristica universalista, jolla minä
olin pyrkinyt sanojani muotoilemaan.” ”Tässä on sinun
päivälääkkeesi, Kalervo.” Hoitaja oli tullut huoneeseen ja
ojensi miehelle pillerikasan, jonka tämä kumosi verkkaisesti
suuhunsa. ”Kiitos. Voisimmeko me Johanna keskustella myöhemmin,
minulla olisi paljon kerrottavaa”, mies kysyi toiveikkaasti. ”Minä
en Kalervo tiedä jaksanko minä enää kuunnella sinun lähinnä
Racinen ja Corneillen tragedioita ominaisuuksittain vertailevia
avautumisiasi, en ainakaan enää tänään. Sinun tulisi nyt
rauhoittua ja levätä, siksi sinä nyt olet täällä”, hoitaja
skandeerasi päättäväisesti. ”Mutta sinä et Johanna ymmärrä:
tämä mielisairaala on vain yksi pienoinen välivaihe siinä
suuressa urakassa, kun kaikista pidikkeistään vapautettu
kielellinen ja filosofinen itseilmaisu tuodaan jälleen esiin. Minä
olen tuon ryhmittymän viides kolonna täällä Suomessa, tämän
omituisen ja arkaaisen kielen puhujien keskuudessa”, mies pulputti
maanisesti. ”Niin tietysti Kalervo. Minä tulen seuraavan kerran
kolmen tunnin päästä tuomaan kello neljän lääkkeesi”, hoitaja
hymähti ja poistui sen jälkeen huoneesta. Mies ei vaikuttunut
hoitajan aversiosta pätkääkään, vaan nojasi pöytäänsä ja
avasi pöydällä lojuneen Molieren näytelmäkokoelman noin puolesta
välistä: Tartuffe. Mies ei jaksanut lukea useatakaan sivua ennen
kuin hän alkoi miettiä jälleen lujasti sitä suurta asioiden
kokonaisuutta joka luonnehti hänen mielestään sairalaan
joutumistaan, ja josta Molierekin oli mielellään tarinoinut.
Porvarillinen pikkumaisuus ja sovinnaisuus uhkasi viedä ihmisiltä
kaikki mahdollisuudet avoimeen ja vapaaseen itseilmaisuun ja minän
asetteluun. Mies oli aina vastustanut mielestään tällaisia
auktoriteettejä ja hänet oltiinkin usein pidätetty julkisen
masturboinnin vuoksi; senkin hän oli tehnyt vain ylläpitääkseen
Diogeneen kyynistä perinnettä. ”Mitäpä ne siitäkin mielensä
pahoittavat? Kaikkihan sitä tekevät, joten miksi pahastua, jos yksi
tekee sitä muitten keskellä, jotka haluavat peitellä oman
tekemisensä? Mikä on tämän sopeuttavan ja säätelevän
yhteiskunnan luonto, joka ei ole voinut hyväksyä minua sellaisena,
millainen todella olen?” hän ajatteli ja alkoi mielessään
listaamaan niitä aikoja, jolloin hän oli joutunut kärsimään
uskonnollisvanhoillisista vanhemmistaan ja ahdasmielisistä
pikkupaikkakunnista. ”Niin moni asia oli silloin tabu, enhän minä
saanut puhua käytännössä mistään vapaasti ennen kuin pääsin
taloudellisesti riippumattomaksi faijasta ja mutsista.” Mies
muisteli aikaa nuoruudestaan jolloin hän oli kuulunut suurimman
oikeistopuolueen nuorisojärjestöön: nyt hän halusi vain tehdä
todellisuuden rehellisemmäksi itselleen ja sitä määrittäville
osasille kuten hänelle itselleen. Mielisairaalat eivät koskaan
olleet antaneet hänen olla sellainen kuin oli; jo vihreät housut ja
punaiset tennarit oli monesti katsottu hulluuden ilmenemisen aluksi.
Mies kuuli ovelta koputuksen: Reino Napoleon Vedentölli tuli sisään
kuolaten. ”Öööhöhm, anna Kalervo tupakka, ööhöh anna
Kalervo”, Vedentölli pyysi. Mies antoi skitsofreniasta kärsivälle
vanhukselle tupakan, ja tämä lähti sen jälkeen hitaasti huoneesta
pois. Miehellä oli tietysti ollut jo vuosikymmeniä salaisuus jota
hän oli joutunut isänsä lehdessä toimiessaan varjelemaan. Miehen
homoseksuellit taipumukset olivat näkyyntyneet jo
varhaispuberteetissa ja kaikista niistä keinoista, joilla hän oli
sitä peitellyt olisi moni ansainnut jo lukuisia Oscareita parhaasta
käsikirjoituksesta. Miehellä on yksi poika entisen vaimonsa kanssa.
Poika on kuusivuotias, Arthur Alexander Adlerstjerna. Mies oli ollut
aina etenkin sen kotkan mukainen tähti, joka makasi hänen äitinsä
suvun vaakunakentässä. Isää hän oli sietänyt pelkästään
lehden takia. Näytelmiä, runoja ja novelleja oli tullut jo muutaman
vuoden ajan ulos isänsä omistaman lehden kustantamosta. Vaikean
isäsuhteensa mies oli aina sivuuttanut muistamalla sen, miten hänen
isänsä aina koki olevansa mielummin tekemisissä ihmisten kanssa
vihaisten kuin ystävällisten välien ohjaamana. ”Teillä on
pitkään jatkuneesta stressistä johtuva vakavaoireinen psykoosi,
joka voi pahimmassa tapauksessa johtaa aivojen vaurioitumiseen
ellette saa pikaisesti lääkehoitoa” miehen osastolle
vastaanottanut lääkäri oli sanonut. ”Mutta TE ette ymmärrä!
Minun kuuluukin nyt ylittää tietyt muodon ja sisällön esteet,
että voin sanoa kaikille jotain sellaista, mitä isäni ei ole
koskaan kenellekään ilmaissut!” hän oli siihen vastannut.
Kuitenkin hoitoonmääräyspäätös oli jo allekirjoitettu ennen
kuin hän ehti edes oman lauseensa loppuun. ”Mutta kaiketi tämä
on omaa syytäni. Kai minun olisi tullut jo tässä tietää,
etteivät tämänkaltaiset ajatukset voi saada yleisessä piirissä
kovinkaan innokasta tukea saati sitten ymmärrystä taakseen”, hän
mietti. ”Kop kop”, kuului oven suulta. ”Sisään”, mies
karjaisi. Ovi aukeni ja sisään tuli sairaalan oma polyglotti Usko
Toivo Rahituinen YTT, FT, OTK. ”Haluaisitko keskustella Kalervo?”
Rahituinen kysäisi. ”Jo vain, jos aiheesta päästään
yhteisymmärrykseen, Usko Toivo”, mies vastasi sillä samalla
vähäjärkisenkin toivomusta ymmärtävällä tavalla, jonka hän
oli omaksunut äidiltään, joka edusti Adlerstjernan geenipoolissa
sen suuremmalla älyllä varustettua osaa. ”Etkö sinäkin UT ole
havainnut sitä kuinka vähään suuri osa ihmisistä tyytyy tässä
maailmassa eläessään: he käyvät töissä, ostavat, käyttävät
ja harrastavat samoja asioita ilman tietämystä siitä miksi he
tekevät juuri näin. He eivät löydä moneenkaan asiaan
minkäänlaista selvitystä siitä miksi asia on juuri niin heidän
OMISSA (mies korosti sanaa laventamalla suupieltään) elämissään
ja aikansa piirissä. Miksi suuri osa ihmisistä ei enää saa
muotoiltua itselleen kaikin tavoin tyydyttävää ja täyteläistä
arkea, jota olisi myös tarvittaessa mahdollista muuttaa, ja miksi
tällaista haikailevaa ihmistä ei oteta tässä yhteiskunnassamme
vakavasti? Senkö vuoksi, koska ihmiset keksisivät ettei kenelläkään
ole oikeutta kysyä tämänkaltaista asiaa? Miksi ihmiset katsovat
etteivät he pystyisi itse vaikuttamaan omaan elämäänsä? Miksi
kaikki kokevat joidenkin asioiden, ihmisten tai instituutioiden
olevan koskemattomia, joihin kajoavat ansaitsisivat kaiken, mikä
heihin nähden vain tehdään tai sanotaan? Olemmeko me niin tyhmiä?”
”En usko, että se johtuisi vain kaikkien ihmisten tyhmyydestä,”
polyglotti aloitti. ”Monilla ihmisillä ei vain ole halua ottaa
selvää asioista, joiden he eivät voi nähdä koskettavan
suoranaisesti ja välittömästi itseään. Tietysti nämä asiat,
joista mainitsit koskettaa heitä syvällisesti, mutta osa ihmisistä
ei ainakaan vielä vaan jaksa ottaa niihin kantaa ja osallistua
niiden käsittelyyn. He antavat asiansa mielummin korruptoituneiden
asianhoitajien kuten kansanedustajien käsiteltäväksi.” ”Niin,
ihmiset ovat usein turhan hyväluuloisia ja luottavaisia. Lehtityössä
viimeisen vuosikymmenen aikana olen oppinut käsittämään sen,
ettei suureen osaan poliitikoita voi todella luottaa. He muuntelevat
lopulta useimmissa tapauksissa kansan tavoitteet ja päämäärät
vastaamaan omiaan”, Kalervo vastasi. ”Eikö suomalainen kulttuuri
ole vieläkään joidenkin mielestä valmista siihen, että sen
piirissä olevat ihmiset voisivat vapaasti noudattaa useanlaisia
elämäntapoja ja kuitenkin elää vakaassa suhteessa ja kontribuoida
kulttuurin olemassaoloon. ”Kansanedustajankin asema on tänä
päivänä aika heikko ja uudelleenvalintamenettely voisi olla täysin
mielivaltaista ellei ihmisillä olisi tyhmää tapaa ”luottaa”
sellaiseen edustajaan, joka on päässyt aiemmin läpi ja tullut
valituksi”, polyglotti jatkoi. ”Se on kyllä totta”, mies
puuskaisi, ” ihmisten valinnat ovat asiaperusteet huomioiden täysin
irrationaalisia, ei ainakaan aiemmin monta kertaa valituksi tullut
ihminen ole omiaan edistämään kulttuurista valintaa ja
elämäntapavaihtoehtojen esittelyä. Ihmisten tulisi itse osallistua
poliittiseen prosessiin, jotta he voisivat siinä nähdä miten se
liittyy heidän omaan aikaansa ja elämiinsä”, mies jatkoi. ”Olet
oikeassa siinä Kalervo”, polyglotti sanoi ja poistui käytävälle,
missä hän suuntasi tupakkakopille. Mies mietti vanhempiaan ja
raotti samalla Kihlmanin kirjaa ”Ihminen joka järkkyi”: hän
näki sen päihde- ja homoseksuaalisuuskuvauksissa jotain omaan
elämäänsä kuuluvaa. ”Voisinko minä koskaan selvitä tästä
pakottavasta ristiriidasta”, hän ajatteli.