Utilitarianismin kriittistä pohdintaa

Utilitarianismista on keskusteltu kahdessa roolissa, jotka ovat: teoria henkilökohtaisesta moraalisuudesta sekä teoria julkisesta valinnasta. Yksi on teoria siitä, miten annetaan arvo asioidentilalle ja sen mukaan oikea peruste arvonannolle on hyvinvointi, tyydytys tai se, että ihmiset saavat sen mitä haluavat. Toinen komponentti on teoria oikeanlaisesta toiminnasta, jonka mukaan toiminta valitaan asioiden tilan perusteella, jotka ovat niiden seuraukset. Tätä kutsutaan konsekventalismiksi. Olemuksellisesti utilitartianismi näkee henkilöt heidän utiliteettiensa sijaintipaikkana – paikkoina joissa haluaminen, nautinnonsaanti ja kipu tapahtuvat. Utilitarianismi on hyvinvointisuuden, tuloslistauksen ja konsekventalismin yhdistelmä ja jokainen näistä komponenteista kontribuoi tähän kapeaan näkökulmaan persoonasta. Konsekventalismi kantaa tämän informationaalisen rajoitteen päätöksistä, jotka koskevat tiloja kaikkien muuttujien moraalisesta käyttöönotosta, toiminnasta, säännöistä, instituutioista jne. - koska kaikki arvostellaan lopulta asioiden tilan hyvyyden kautta. Eniten tyypillisesti utilitarianismilla ja hyvin läheisesti sukua olevana sen konsekventalistisella rakentaalla on henkilön autonomian huomiottajättäminen. Sen käyttää kahta argumenttia sen puolesta, että tärkeyden mittaaminen utiliteetin kautta ei ole paras tapa. Ensiksikin vaikka hyväksyttäisiinkin että ollakseen tärkeä asian tulee olla jonkun haluama, voidaan silti kysyä onko utiliteetin metrisyys sopiva arvioinnin teon kriteeri. Toisen argumentin mukaan jokin voi olla arvokas vaikkei kukaan sitä haluaisikaan. Henkilöllä ei saata olla rohkeutta haluta vapautta äärimmäisen tukahduttavan yhteiskunnan sisällä tai hän ei saata osata haluta sitä kokemuksen puutteen tai sosiaalisen olosuhteellistamisen vuoksi. Yksi erityinen osa-alue jossa moraalisen tärkeyden mittaaminen utiliteetin kautta on erittäin kyseenalaista on oikeuksien ala. On ensiksikin se ongelma, että jos ihmisten annetaan itse päättää asioita omasta elämästään silloin tuloksen ei tarvitse olla Pareto-optimaalinen tällaisissa tapauksissa. Toinen asia koskee Pareto-optimaalisuuden moraalista tärkeyttä. Jos utiliteetti on ainoa arvokas asia ja ainoa arvon mittari, silloin selkeästi Pareto-optimaalisuus on tärkeää. Jos kuitenkin oikeudet ovat arvokkaita itsessään tai vaihtoehtoisesti vaikuttavat utiliteetin moraaliseen arvoon, silloin Pareto-optimaalisuus joka toimii ainoastaan utiliteetin karkean arvottamisen kanssa, voi tulla torjutuksi. Kaikkein elementaarisin, intuitiivinen ehdotus utilitaarisen lähestymistavan puolesta oletettavasti sisältyy ajatukseen, jonka mukaan on järkevää toivoa sen toteutuvan mitä ihmiset haluavat. Sen käsittelee Harsanyin näkemystä asiasta: Harsanyi hyväksyy preferenssiautonomian tärkeän filosofisen periaatteen siihen asti että päätettäessä mikä on hyvää ja mikä on pahaa yksilölle pääasiallinen kriteeri voi olla vain hänen omat halunsa ja preferenssinsä. Kaikki mikä meidän pitää Harsanyin mukaan tehdä on erottaa henkilön ilmaisemat preferenssinsä ja hänen todelliset preferenssinsä, jossa hänen oikeat preferenssinsä ovat niitä joita hänellä voisi olla jos hänellä olisi kaikki tarvittava informaatio josta hän aina päättelisi huolellisimmin ja olisi rationaaliseen valintaan sopivimmassa mielentilassa. Harsanyi ja Mirrlees kuten moni muu nykyajan kirjoittaja eroavat utilitaariaanisesta perinnöstä ja määrittelevät utiliteetin valinnan termeillä. Harsanyi ja Mirrlees ottavat kumpikin käyttöönsä duaalisen utiliteetin määrittelyn, reflektoiden valinnallisia määrittelyitä toisalla ja sisällöllisiä määrittelyitä toisaalla.

Se ei ole mitenkään epätärkeää vastata kysymykseen ”Mikä minun pitäisi valita?” vastaamalla ”Mikä hyvänsä on arvokkain”. Mutta vastatessa kysymykseen mikä on kaikkein arvokkainta tai edes mikä on arvokkainta minulle vastaamalla minkä hyvänsä valitsisin. Se näyttäisi poistavan sisällön arvottamisen tapahtumalta jopa silloin kun vaatimukset lisätään oletettuun valintaan ideaalisten olosuhteiden alla muodossa tai täydellä ymmärryksellä. Lisätä valinta arvotukseen on sopivaa tavalla mitä arvotuksen lisääminen valintaan ei ole. Vastoin utilitaarista utiliteetin yhdistelmän konseptiota erilaisten ihmisten oikeuksia ei voida sovittaa johonkin muka homogeeniseen totaaliseen suuruusluokkaan. Erilaisten ihmisten oikeudet ovat määräämättömiä suhteessa toisiinsa – jokainen usuttamassa omia rajoitteitaan kaikkeen toimintaan.

Vaikka oikeuksista tehtäisiin konsekventaalisen arvioinnin osa, tämä pluraalinen hahmotus säilyy. Asiantilojen hyvyyden metrisyys sellaisessa formulaatiossa ottaa systemaattisen määritelmän oikeuksista ja niiden täyttymyksistä ja rikkeistä, mutta tilojen moraalinen hyvyys ei korrespondoidu johonkin saman tyypin deskriptiiviseen suuruusluokkaan muka totaalisena utiliteettinä. Kysymys säilyy, ei pelkästään siitä onko teoria se mitä tarvitaan vaan siitä kuinka paljon teorian voidaan odottaa determinoivan – kuinka pitkälle se ulottuu sekä annetun kulttuurin että monien toisten kulttuurien alalla. Haren mukaan jos me formuloimme utilitarianismin intressien termeillä niin meillä on ongelma sen määrittämisessä mitkä ovat jonkun todelliset intressit. Erotellessaan utilitarianismin lajeja Hare kirjoittaa että erityinen sääntöutilitarismi ja yleinen sääntöutilitarismi ovat vertailukelpoisia tekutilitarismin kanssa jos niiden roolit varovaisesti eritellään. Erityinen sääntöutilitarismi vastaa 2-tason ajattelua, yleinen sääntöutilitarismi 1-tason ajattelua ja siten erityisen sääntöutilitarismin säännöt voivat olla rajoittamatonta erityisyyttä, mutta yleisen sääntöutilitarismin täytyy olla tarpeeksi yleinen rooliinsa.

Hare argumentoi: ”Ekskluusio erittäin epätavallisten tapauksien argumentista on pääveto tämän sorttisen utilitarianismin puolustuksessani. ” Harsanyi kirjoittaa artikkelissaan että heidän suurimmat vastustajansa moraalifilosofiassa olivat intuitionistit, jotka väittivät että voimma löytää perustavimmat moraaliset säännöt suoralla intuitiolla mikä teki tietysti minkä tahansa tuollaisten moraalisten sääntöjen rationaalisen arvottamisen mahdottomaksi ja epätarpeelliseksi. Kuten Harsanyi argumentoi, vain sääntöutilitarismi voi selittää miksi yhteisö on rikkaampi jos ihmisten käyttäytymistä rajoitetaan moraalisten oikeuksien ja velvoitteiden verkostolla, joita estäessään äärimmäiset hädät ei pidä häiritä sosiaalisten odotuksien harkintojen perusteella.

Harsanyi ehdottaa aksioomien kokonaisuuden utilitarismin oikeutuksen perustelemiseksi. Ensimmäinen aksiooma edustaa yksilöllistä rationaalisuutta. Sen mukaan kaikkien yhteisön yksilöiden henkilökohtaiset preferenssit täyttävät Bayesilaisen rationaalisuuden postulaatit. Toisen aksiooman moraalisten preferenssien rationaalisuuden mukaan, ainakin yhden yksilön moraaliset preferenssit täyttävät Bayesilaisen rationaalisuuden postulaatit. Kolmas aksiooma, Pareto-optimaalisuus: Ajattele että ainakin yksi yksilö henkilökohtaisesti suosii vaihtoehto A:ta ennen B:tä ja että yhdelläkään yksilöllä ei ole vastakohtaista henkilökohtaista preferenssiä. Silloin yksilö suosii moraalisesti vaihtoehto A:ta B:n ohi. Neljännen aksiooman, symmetrian mukaan sosiaalisen hyvinvoinnin funktio on kaikkien yksilöllisten utiliteettien symmetrinen funktio.

Harsanyi kirjoittaa interpersonaalisista utiliteetin vertailuista. Hänen mukaansa mikä tahansa interpersonaalinen utiliteetin vertailu perustuu siihen mitä kutsutaan yhdenmukaisuuspostulaatiksi, tullakseen määritellyksi oletuksena siitä, että kun sopivat periksiannot on tehty empiirisesti annetuilla eroilla, maussa, koulutuksessa jne. minun ja toisen henkilön välille, silloin on minulta järkevää olettaa että meidän perustavimmat psykologiset reaktiot mihin tahansa annettuun vaihtoehtoon, ovat muuten erittäin samoja. Utilitaarinen teoria, jota Harsanyi on ehdottanut määrittelee sosiaalisen utiliteetin yksilöllisten utiliteettien termeillä, hänen henkilökohtaisten preferenssiensä termeillä. Joten lopulta sosiaalinen utiliteetti määritellään henkilön henkilökohtaisten preferenssien termeillä. Tätä lähestymistapaa voidaan kutsua preferenssiutilitarismiksi. Fundamentaalisesti preferenssiutilitarismi on ainoa utilitarismin muoto joka on samalla tasolla preferenssiautonomian tärkeän filosofisen periaatteen kanssa. Harsanyin mukaan sosiaalinen utiliteetti pitää määritellä henkilön oikeiden eikä vain ilmituotujen preferenssien kautta. Utilitariaaninen etiikka tekee meistä kaikista saman moraalisen yhteisön jäseniä. Henkilö joka ilmaisee pahaa henkeä toisia kohtaan säilyy tämän yhteisön jäsenenä mutta ei koko persoonallisuuden tasolla. Se osa hänen persoonallisuudestaan joka ylläpitää näitä vihamielisiä antisosiaalisia tunteita pitää erottaa jäsenyydestä ja sillä ei ole oikeutta tulla kuulluksi kun määritellään sosiaalisen utiliteetin käsitettä. Valittaessa sääntöutilitarismin ja tekoutilitarismin väliltä peruskysymys, joka meidän täytyy kysyä itseltämme on: Mikä utilitarismin muoto maksimoi sosiaalisen utiliteetin?

Tekoutilitaarinen moraalinen agentti olettaa että kaikkien muiden moraalisten agenttien strategiat ovat annettuja ja hänen tehtävänsä on vain valita oma strategiansa jotta sosiaalinen utiliteetti maksimoituisi samalla kun kaikki muut strategiat säilyvät samana. Sitä vastoin sääntöutilitaarinen moraalinen agentti haluaa huomata ei pelkästään oman strategiansa vaan myös kaikkien muiden sääntöutilitaaristen agenttien strategiat muuttujina jotka tulevat määritellyiksi maksimointiprosessin aikana siten, että sosiaalinen utiliteetti maksimoituu. Hänelle tämä maksimaatioprosessi on kahden matemaattisen rajoitteen kohde: yksi on sellainen että kaikkien sääntöutilitaariagenteilla valituksi tulevien strategioiden tulee olla identtisiä; toinen on se, että kaikkien ei-utilitaariagenttien strategioiden täytyy tulla havaituksi annettuina. Harsanyin mukaan sääntöutilitarismin pääasiallinen etu tekoutilitarismista on sen kyvyssä ottaa kunnollinen selko implikaatioista joita mahdollisten moraalisten sääntöjen vaihtoehtoisilla systeemeillä olisi ihmisten odotuksiin ja kannustimiin. Verrattuna tekoutilitarismiin sääntöutilitarismi on paljon lähempänä traditionaalista moraalisuutta lupausten pitämisen ylläpitämisessä johon käy poikkeukset vain erittäin harvoin. Tekoutilitaristi kysyy aina kysymyksen: ”Voisiko tämä yksi mahdollinen lupauksen rikkomisen teko lisätä vai vähentää sosiaalista utiliteettia?” Sitä vastoin sääntöutilitaristin täytyy kysyä: ”Mikä erityinen lupauksen pitämisen moraalinen sääntö lisäisi sosiaalista utiliteettia?”

Rawlsin mukaan traditionalistinen utilitarismi yrittää usuttaa liian ankaria moraalisia standardeja meille, koska se vaatii meitä valitsemaan jokaisen yksilöllisen tekomme jotta sosiaalinen utiliteetti maksimoituisi. Mirrlees kirjoittaa, että tutkimuksen kohde on löytää sellainen uudelleenjaon systeemi joka tuottaa suurimman totaalisen utiliteetin. Ensimmäinen haaste on tutkia onko mahdollista spesifioida numeerisia utiliteettifunktioita, joita voitaisiin analysoida uudelleenjaon politiikkoja. Hän esittelee kolme tapaa tutkia sitä, onko metodi tyydyttävä. On välttämätöntä: identifioida tilanteita joissa yksilöt ilmaisevat preferenssejään vaihtoehtoisen minän tulosten keskellä ja näyttää että havainnoijan tulisi aina dedusoida olemuksellisesti sama utiliteettifunktio jos hän soveltaa metodia erilaisiin standardituloksiin tai eri tilanteisiin joissa on valinta vaihtoehtoisen minän puolesta. Toiseksi on välttämätöntä: Näyttää kuinka saavutettu utiliteettifunktio sallii interpersonaalisen vertailun ja selittää miksi tämä utiliteetin mittaamisen tapa johtaa tapaan arvioida vaihtoehtoisia taloudellisia tuloksia, joilla on moraalinen voima.

Senin mukaan utilitarismi on konfliktissa vapaan valinnan oikeuksien kanssa niissä asioissa jotka ovat yksilön oma etuoikeus. Utilitarismi ei anna välitöntä vastausta kysymykseen siitä, millainen perustuslaki, oikeuksien kokoelma tai hallitus on optimaalinen. Ensiksikin se on tapa antaa optimaalisia vastauksia ideaalisen hallituksen kysymyksiin, kysymyksessä optimaalisimmasta hallituksesta, tehtävää riittää vielä. Sen on näyttänyt kuinka sosiaalinen valinta, joka sopii yhteen vain utilitarismin heikon Pareto-tehokkuus-kriteerin kanssa voi helposti tulla konfliktiin yksilön oikeuksien kanssa so. oikeuksien kuten lukeako kirjaa vai ei tai tytöllä oikeutta käyttää sen väristä pukua, josta hän pitää. Oikeuksien konflikti Pareto-periaatteen kanssa nousee noissa tapauksissa joissa yksilön utiliteetti on riippuvainen toisten yksilöllisestä valinnasta niissä henkilökohtaisissa asioissa joihin heillä on oikeuksia.

Hahnin mukaan utilitariaani vaatii utiliteettifunktioiden kardinalisaatiota agenttien ja interpersonaalisten utiliteettien vertaamisen alueilla. Helpoin tapa utilitariaanille edetä näissä tapauksissa on katsoa preferenssit toisten preferenssien yli, voidaan sanoa, preferenssit vaihtoehtoisen minän yli. Kysymys on Hahnin mukaan varsin selvä: Miksi preferenssien toisten prefenssien yli tulisi immuuni muutokselle politiikan kautta. Hänen mukaansa jos toiminnan seuraukset ovat epävarmoja silloiin ovat myös niiden utiliteettiseurauksetkin. Ja sen vuoksi meidän täytyy löytää sopiva kardinalisaatio utiliteetin interpersonaalisella vertailulla. Jokaisen täytyy havaita, että on olemassa olemuksellinen ristiriita siinä ehdotelmassa jonka mukaan toimintaa tulisi arvottaa niiden utiliteettiseurausten kautta. Mikä tulee esiin on se, että utilitarianismi ei johda toiminnan uniikkiin arvottamiseen osittain siksi koska ei näytä olevan korkeampaa periaatetta, joka voisi valita ex-post ja ex-ante lähestymistapojen väliltä ja osittain siksi, koska toiminnan arvottaminen ei ole itsenäistä suhteessa henkilöön joka suorittaa arvottamisen.

Elster erottelee kardinaaliutilitarismia ja ordinaalista utilitarismia, hänen argumenttinsa on se, että ordinaalinen utilitarismi joissain tapauksissa epäonnistuu tuottamaan ratkaisun ja kardinaaliutilitarismi tuottaa joskus huonoja päätöksiä. Ordinaalisen utilitarismin päättämättömyys liittyy vähäiseen tietoon preferensseistä. Kardinaaliutilitarismi sallii suuremman määrän informaatiota ja siten mahdollistaa ratkaisuja päätösongelmaan. Mutta jopa kardinalismi sallii liian vähän tietoa. Nautinto luopumisesta aiheutettuna voi olla erottamaton hedonometrillä autonomisten halujen tyydytyksestä, mutta Elster on sitä mieltä, että niitä tulisi erotella erilaisin perustein.

Lähde: Sen, Williams: Utilitarianism and Beyod