Ovatko länsimaat perikadossa?

Saksalainen kulttuurifilosofi Oswald Spengler kirjoitti maailmansotien välissä kirjan nimeltään Der Untergang des Abendlandes eli Länsimaiden perikato. Siinä hän esitteli maailmanhistorian morfologiaa eli muoto-oppia. Hän kirjoitti, että erilaiset sivilisaatiot, jotka elävät tietyn aikaa ja sen jälkeen kuolevat, perustuvat tiettyyn kulttuuria ylläpitävään myyttiin. Länsimaiden ohjaavaksi voimaksi hän luonnehti faustisuutta, eli jatkuvaa halua saada lisää tietoa koko ajan käynnissä olevassa prosessissa. Spengler korosti tieteen kulttuurinsisäisyyttä, eli hänen mielestään kaikenlaiset kuvaamisen tavat liittyvät kulttuurin sisäisiin kuvaamisen tapoihin.                                                                                                                                           

Spenglerin filosofian valossa on hauskaa tutkiskella sitä, mikä on nykyaikaisen länsimaisen kulttuurin olemus ja voiko se olla kestävyydessään pitkäjaksoisempaa. Spengler kuten myös esimerkiksi hänen oppejaan omaksunut suomalainen filosofi Georg Henrik von Wright, kirjoittivat välineellisen järjen kulttuuria murtavasta voimasta, joka on yleistynyt nykyaikamme länsimaissa. Itsetarkoituksellisuus on siis vähentynyt nykyaikaisen tieteen sovellutuksien keskellä ja tämä on omiaan sortamaan nykyaikaista kulttuuria. Mikä siis voisi olla tapa muodostaa uutta kulttuuria ja ehkäistä länsimaisen kulttuurin sortuminen omien juuriensa päälle?                                                                                                                                                

Kulttuuria muodostetaan etenkin kielellisellä kommunikaatiolla ja käsitteellistämisellä eli puheella ja kirjoittamisella. Kuitenkin on olemassa myös muita kuvaavia kulttuurin luomisen tapoja, kuten esimerkiksi perusmuodossaan tunnetut maalaaminen, piirtäminen, säveltäminen, kuvanveistäminen, laulaminen ja soittaminen, ja nykypäivänä on yleistynyt taide, joka ei kuvaa mitään, eikä sinänsä ole perinteistä taidetta. Jonkun tällaisen alueen harrastaminen vaatii siis metodioppia eli menetelmät on hallittava ennen luovuutta. Kulttuurin luominen vaatii etenkin omaperäisyyttä, eli sitä, ettei jätetä asioita olemaan annettuna. Juovuksissa oleminen ei aina takaa luovuksissa olemista. Eli kaikenlaiset vapaasti kulttuurin olemukseen suhtautuvat uudelleen tulkinnan tapahtumat ovat omiaan kulttuurin luomisessa. Koska kulttuurit perustuvat tiettyihin symboleihin ja symboleiden verkostoihin, on kulttuurin luomisessa kiinnitettävä huomio niihin ja tulkittava niitä uudelleen huomioiden kulttuurisen itsesäilytysverkoston. 

Eli kulttuurin itsesäilytysverkosto on sellainen turva-alue, jonka sisäistä aluetta ei voida sortaa kulttuurin uudelleen tulkinnassa ja muotoilussa. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi tietynlaiset, esimerkiksi menetelmäoppiin, kieleen ja sen sääntöihin liittyvät piirteet. Kuitenkin tiettyjä käsitteitä, jotka kantavat merkittävää kulttuuriin liittyvää kaanonia, on voitava tulkita merkityksensä kautta uudelleen. Ihmisten tulisi sen lisäksi, että konservatiivisesti valvotaan kulttuuri-instituutioiden säilyvyyttä, voida ottaa osaa kulttuurin luomiseen ympärillään, eli asiat on voitava laittaa välillä täysin mullin mallin. Ympärillä olevan kulttuurin on voitava kuvastaa sen luoneita ihmisiä, eli kulttuuri ei ole mikään aiemmilta kausilta tullut reliikki, vaan se on muodostunut aina niistä ihmisistä, jotka ovat liittyneet siihen ja toimineet sen keskellä.

Olli von Becker

YTM

Kaari: Äpärä

Nuori poika ei tiennyt, miten hänen olisi tullut olla. Se johtui siitä, koska hänellä ei ollut yhtään vakituista kasvattajaa, johon hän olisi voinut tottua ja jota hän olisi saman aikaisesti voinut kunnioittaa tässä roolissa. Hänen äitinsä oli kuollut, ja isä oli hävinnyt aittareissunsa jälkeen sekä sukupuolisen yhteyden kumppaninsa elämästä sekä poikansa elämästä ennen kuin poika tiesi hänestä mitään, nopeasti ja ilmoittamatta mitään. Äiti, joka oli suhtautunut rakastavasti ja arvostavasti arvottoman yhteyden myötä hänen elämäänsä tulleeseen poikaansa, oli kuollut aivokalvontulehdukseen muutamaa vuotta ennen kuin hänen poikansa täytti edes viittä vuotta. Kuitenkin pojalla oli monta tätiä ja enoa, joista jotkut suhtautuivat häneen rakastavasti ja tukevasti, samalla kun toiset eivät olleet voineet unohtaa hänen arvotonta alkuperäänsä. Annikki etenkin rakasti poikaa kuin omaansa ja hänellä oli pojan pienenä ollessa vastuu nukuttaa hänet sylissä pitäen yhteen ison talon tuvan sänkyyn. ”Ystävä sä lapsien, katso minuun pienehen, minne käynkin maailmassa, sinä olet hoitamassa, onni täällä vaihtelee, taivaan isä suojelee”, oli virsi, jonka Annikki oli opettanut pojalle, heti, kun tämä oppi kunnolla puhumaan. Myöhemmin poika nukkui myös isoisänsä, nuhteettoman körttiläismiehen kyljessä. Kun poika sai enemmän ikää, tuli hänessä esiin tuon ikäiselle pojalle tyypillistä kurittomuutta, ja kerrankin kun hän oli maannut isoisänsä kyljessä, sylkäisi hän isoisänsä korvaan, jonka jälkeen seurasi voittoisa karkuun pyrkiminen ja takaa-ajo, sillä eihän vanha, lähes sokea mies saanut pientä viikaria helposti kiinni. Kuitenkin poikaa rankaistiin säännöllisesti hänen vallattomuudestaan, jolle läheiset ihmiset alkoivat vähitellen etsiä syyperäisyyttä hänen isättömyydestään ja sopivanikäisen kunnioituksenarvoisen isähahmon puutteesta, sillä varhain kuollut äitikin oli aina ollut vakuuttunut siitä, että hän halusi kasvattaa poikansa itse, eikä hän halunnut ottaa pojalleen isäpuolta, joka olisi mahdollisesti voinut suhtautua poikaan kielteisellä ja ankaralla tavalla. Pojalla oli elämänsä alun olosuhteet huomioiden helppo lapsuus ja nuoruus, rakastavien sukulaisten ja oman lahjakkuutensa takia, koulu sujui helposti, ja etenkin matematiikassa ja luonnontieteissä pojalla oli huomattavaa lahjakkuutta. Kuitenkin jonkinlainen vierauden tunne maailmassa seurasi häntä kaikkialle, etenkin koska eräs hänen enoistaan, Juho, kutsui häntä muidenkin läsnäollessa ”äpäräksi”. Toisaalta poika koki jo varhaisessa vaiheessa jonkinlaista henkistä vapautta omasta alkuperästään, koska hänen yliminänsä pääsi olemaan valloillaan, koska sitä ei ollut tarvinnut murtaa minkäänlaisen kunnioitettavan isähahmon vuoksi. Ja isoisäänsähän hän sylki korvaan. Hän koki jo varhaisessa vaiheessa tarvetta tulla hemmotelluksi ja hoidetuksi rakastavien tätiensä toimesta, joka korostui hänen myöhemmässä elämässään hänen suhteellisesti aikaisen sairastumisensa ja poismenonsa yhteydessä. Hän haki myöhemmin vaimostaankin tuollaista hoitajaa ja hellittelijää, joka sujui hyvin, koska myöhempi vaimonsa oli juuri sopiva tuollaiseen hoitajan rooliin. Jonkinlainen yksinäisyyden aura jäi poikaan ja myöhemmin aikamieheen vahvasti ja sen takia hän olikin parikymppisenä suosittu vastakkaisen sukupuolen keskuudessa. Mies suhtautui irtosuhteisiinsa aikamiehenä keveämielisellä tavalla ja joskus jopa ihmetteli sitä, miten helposti naiset heittäytyivät hänen eteensä, ehkä joidenkin mielestä pelastaakseen hänet siltä yksinäisyydeltä, jonka heidän henkiset tutkansa miehessä havaitsivat. Mies osti nuorena miehenä kaupungista moottoripyörän ja nahkatakin, hatun ja pyöräilylasit, jotka yhdessä hänen Marlon Brandoa muistuttavan ulkonäkönsä myötä saivat hänelle mainetta lähiseudun ja jopa jonkin verran kaukaisempienkin alueiden tyttöjen keskuudessa. Mies vietteli nunnamaiset naiset täysin häpeilemättömällä tavalla ja ei hakenut varhaisella nuoruusiällään vakiintumista tai vakituista parisuhdetta. Tämän aikaansa nähden nähdyn häikäilemättömyytensä takia hän sai huonoa mainetta paikallisten isäntien keskellä, joista jotkut tiesivät hänen vanhemmattomuudestaan ja epäsäädyllisestä alkuperästään ja kutsuivat häntä äpäräksi. Kuitenkin Annikki-täti, joka meni lukion opettajaksi Helsinkiin, pysyi aina läheisenä nuorelle miehelle ja oli jatkuvasti yhteydessä tähän kirjeiden ja puhelinsoittojen kautta. Mies muisti aina Annikin opettaman lapsen virren, kun hän muisti hänet ensimmäisten muistikuviensa kautta: ”onni täällä vaihtelee, taivaan isä suojelee.”

Kaari: Vähän muita parempi

Maalainen mies oli aina ollut erityisen kiinnostunut pillusta. Se oli aina ollut hänelle laaja ja motivoiva käsite ja hyvin tuettava ja lämminhenkinen instituutio ja liikelaitos. Ja kiinnostunut hän oli myös vaimonsa sieltä putkauttamien ihmistaimien sulhasista ja morsiamista, jotka olivat perheeseen tultuaan heti vähän muita parempia – kaikki maailman menestykseen johtavat ovet olivat heille apposen avoimena. Nytkin hän koki monta kertaa tärkeäksi mainita vanhimman tyttärensä ”olevan Frankfurtissa”, jossa hän vaihtoi poikaystävänsä kanssa konetta noin parin tunnin aikana, jonka jälkeen he matkaisivat uskovaisten vanhempien luokse Afrikkaan. Mutta jo se, että vaihtoi konetta saksalaisella lentokentällä, ilmensi hänelle siinä olevan jotain arvostettavaa ja kehuttavaa. Maalaismies oli aina menestynyt paremmin, kun hän kehui ihmisiä, joita piti parempina ja toisaalta erästä sisarenpoikaansa hän kohteli ylemmyydentuntoisesti, vaikka nämä kaksi ihmistä olivat henkisesti ja persoonallisuuden tasoltaan aivan eri planeetoilta, kuitenkin sisarukset ja hän kuvittelivat ajatusmallin mukaisesti, me olemme parempia ja kaikki meidän jälkeisemme eivät ole yhtä tärkeitä ja lahjakkaita. Oma äitinsäkin pyrki tekemään nuorta miestä naurunalaiseksi sisarustensa läsnä ollessa ja vihjailemaan tämän olevan kehitysvammainen tai jonkin verran tyhmempi ja tarpeettomampi kuin sisarustensa lapset. Hän ei myöskään vähääkään välittänyt poikansa terveydentilasta. Myös vanhimman tyttären miestä maalaismies ylisti, koska hän oli voittanut oman surkean ja proletaarisen lössin trivial pursuitissa, ja proletaariseen ammattiin koulutettu tytärkin oli alkanut kokemaan, että nykyinen homma ei ole hänelle tarpeeksi hyvä, vaikka merkonomiopintoihinkin pyrkiminen oli osoittautunut liian vaikeaksi tälle seksuaalisen itsetuntonsa kautta häiriintyneelle tyttöselle, joka ei liiemmin serkkunsa kättä halunnut puristella. Vedentöllin väki oli hyvin viriiliä porukkaa ja uusia banaaninsyöjiä ja sinappikoneita ilmestyi aina papaksi tulleen maalaismiehen töllille virran rantaan. Tällä Vedentöllin väellä oli sellainen ajatustapa, jonka myötä tämä sisaren poika oli tullut tulkituksi kehitysvammaiseksi ja sosiaaliseksi hylkiöksi, minkä takia serkut eivät halunneet antaa sisarenpojalle edes tervehdystä, ja tämä proletaarinen rahvasjoukko kauhistelivat muunlaista käytöstä – ”Nyt se luuli jotain!”. Ikään kuin sisaren poika olisi omalla ystävällisellä sanallaan liannut nämä proletaariset onnen tavoittelijat. Oli käsittämätöntä, miten tämä porukka kuvitteli voivansa muuttaa yön päiväksi ja näin näyttää oma surkea lössinsä nuorta miestä parempana. Tämän mökkiläistyneen aatelissuvun miehet olivatkin tavallisesti sosiaalisia psykopaatteja ja kokivat jonkinlaista identiteettihäiriöön viittaavaa ylpeyttä oman erityislaatuisuutensa puolesta, vaikka maalainen mieskään ei tuntenut juuri esivanhempiaan kuin muutaman polven verran takaisin päin. Kuitenkin hän ei halunnut von Bockeriksi vaan halusi pysyä Vedentöllinä, koska proletaarinen ammatti ei sujuisi yhtä hyvin von Bockerina. Kuitenkin hänellä oli voimakas kiinnostuneisuus sitä kohtaan, ettei tavaraansa avioliiton loppuaikoina intohimoisesti pihdannut ex-vaimo saanut von Bockerin nimeä. Ikään kuin se olisi tahrannut henkilökohtaisesti hänet itsensä. Hän puhui aina ylpeästi suvustaan aivan kuin se, että on peräisin von Bockerin miehen siittiöstä olisi tehnyt hänet muita ihmisiä paremmaksi. Myös hän oli varsin kovassa hutikkatilassa lausunut sisarenpojalleen, että minä ainakin koen olevani saksalainen. Mies, joka ei ymmärrä sanaakaan saksaa. Yleisemmin hän tykkäsi aina kehaista omaa lössiänsä jostakin asiasta – hänelle nimittäin oli tärkeää ilmaista välillä, että hän kuului joukkoon, joka oli ainakin jonkin verran parempi kuin muut. Vielä miltei kuusikymppisenä hän oli niin innostunut pillusta, että juoksi näivettyneiden ja nuoruutensa kimmoisuuden aikaa sitten menettäneiden aikatyttärien perässä kuin teinipoika, jonka kivekset olivat juuri laskeutuneet. Ja sitten näitä ikäneitoja sai facebook-kaveriksi ja oman keskinkertaisen alakoululaisen tasoisella kielellä ilmaistujen mielipiteiden ja etelänlomakuvien kommenttikenttään. Ja muistihan mies aina hutikassa kehuskella naissuorituksillaan, ja hän ei tajunnut sitä, että hepin laittaminen naisen intiimeihin paikkoihin ei ollut hänellekään aivokirurgiaa vaativa toimenpide. Maalainen mies oli maailmanmies, joka kävi etelässä Kanarian saarilla, ja muisti aina päivittää facebookinsa kuvilla. Sanoihan isonen miestä rippikoulussa mondeenisti River houseksi, vaikka virta ei ole river vaan stream. Kuitenkin hän koki vielä nykypäivänä sen arvostavaksi ja ei tajunnut sanojen stream ja river – eroa. Kerran hän oli saanut primitiivireaktion ja karjunut sisarenpojalleen: kuvitteletko sinä olevas minua parempi?! En sanonut sitä silloin, mutta kyllä, kyllä minä vähän kuvittelen.

Mikä määrittelee ihmistä kokonaisuutena

Mielestäni ihmisiä ei voida pysyvästi ja todistetusti määritellä heidän osiensa ja yksittäisten ominaisuuksiensa kautta, vaan arviot tulee tehdä todella herkkätunteisesti ja huomioiden ihmisen kokonaisuuden ja persoonallisuuden kokonaisuuden. Eli tämä tavanomainen määrittelytapa, jossa kiinnitetään huomio tiettyihin partikulaarisiin ominaisuuksiin ei järkevästi mietittynä ole oikea tapa määritellä ihmisiä. Tämähän on tyypillistä kehittymättömien ja heikkolahjaisten ihmisten piirissä, jonka myötä ruvetaan nimittelemään ihmisiä joillakin termeillä, jossa diskurssissa käytetään jotakin haukkumasanaa kuvaamaan koko ihmisen kokonaisuutta. Koska elämme varsin valistuneessa maailmassa tänä päivänä, niin voidaan sanoa, että ihmisen kokonaisuutta tulisi tarkastella kokonaisuudesta osiin suuntautuvassa järjestyksessä kuin että ihmisiä määriteltäisiin osista kokonaisuuteen. Kun ajatellaan ihmistä kokonaisuutena, niin voidaan huomata, että tietyt piirteet voidaan löytää koko ihmisen persoonallisuudesta siten, että ne ilmenevät siinä sen osissa suurin piirtein tasaisesti yhtä voimakkaalla tavalla. Ihmisen persoonallisuus määrittyy tietyistä piirteistä, joita voidaan kuvata niin sanotun monifaktorimallin mukaisella tavalla, johon liittyy esimerkiksi piirteitä, jotka kuvastavat ihmisen asennetta ja suuntautumistapaa toisten ihmisten suhteen kuten myös piirteitä, jotka kuvastavat yksilön suuntautumista omaa minäänsä kohtaan, joka monesti kuvastaa myös sitä, millainen minäkuva ja kolmannen persoonan käsitys itsestä ihmisellä on. Kaikkia ihmisen piirteitä on voitava kuvailla laadullisesti siten, ettei niitä heti pyritä valottamaan jollain eettisellä termillä. Eli voidaan humanistisen psykologian lähestymistapaisesti kuvailla ihmisen piirteitä ja ominaisuuksia tavalla, joka ei heti merkitse tiettyjä ominaisuuksia ja piirteitä arvollisen kriteerittämisen kautta. Kun mietitään esimerkiksi terapiatapahtumaa, jonka avulla voidaan hoitaa ihmisten persoonallisten ominaisuuksien deviaatioita, niin voidaan nähdä, että kaikki ihmisellä potentiaalisesti olevat ominaisuudet voidaan reformoida, ja ohjata ihmistä parempaan suuntaan siinä, miten hän voi tulkita omia ominaisuuksiaan sekä ymmärtämään toisia ihmisiä älyllisesti rehellisemmällä tavalla. Ihmisillä on siis mielestäni alkuperäisesti varsin yhtenevät resurssit toisten ihmisten ymmärtämäiseen ja omien ominaisuuksiensa parantamiseen. Tässä tärkeä piirre on eettinen reflektointikyky, joka opastaa ihmistä moraalisessa päättelyssä. Esimerkiksi merkittävällä tavalla yhteiskunnan järjestyksestä poikkeavan ryhmän muodostaa rikollisesti toimivien ihmisten ryhmittymä, jolla ei aina ole yhtä vahvaa eettistä reflektointikykyä, vaan tietyt muut ominaisuudet saavat heissä vallan moraalisessa päättelyssä. Monesti voidaan sanoa, että egoismi ja altruismi muodostaisivat selkeimmän erottelun ihmisten ominaisuuksissa. Kuitenkin altruismikin voi mennä vikaan siinä, kun jotkut ihmiset joutuisivat sen vallitessa luopumaan omista tavoitteistaan toisten, mahdollisesti egoismivoittoisesti toimivien ihmisten pyrkimysten hyväksi. Nuorilla ihmisillähän on tapana nimitellä toisia ihmisiä, ehkä sen takia, koska heidän ihmistuntemuksensa ei ole niin kehittynyt, joten vitun homoa voidaan huudella olemattomistakin perusteista. Tässä tärkeä kysymys on se, miten ihminen näkee itsensä ja toisten ihmisten suhteen. Hyväksyykö hän sen, että kaikilla ihmisillä on erilaisia pyrkimyksiä elämässä mutta kuitenkin ihmiset jakavat suurin piirtein stabiilina pysyvät ominaisuudet toisten ihmisten kanssa. Eli katsomuksellinen valistuneisuus tai pikemminkin valistunut päämäärätietoisuus on yksi tärkeimmistä ominaisuuksista, joka ihmisten tulee jakaa toisten ihmisten kanssa. Esimerkkinä tästä oli kerran, kun lähdin Vantaalla lentokoneeseen, ja jouduin, koska lento lähti alle puolen tunnin päästä, menemään aidan ali toisten ohi, jotka ihmettelivät hetken, mutta kun sanoin tilanteen, antoivat vielä enemmän minua edellä olleet ihmiset minulle tilaa ja antoivat minun mennä lähtöselvitykseen ennen heitä itseään. Tämä on esimerkki valistuneesta päämäärätietoisuudesta, että toiset ihmiset havaitsevat jaetut päämäärät ja voivat sen jälkeen toimia altruistisesti egoismia tilanteessa noudattavan ihmisen eduksi. Myös egoismi voi joskus heltyä, kun huomataan, että joku ihminen toimii pyyteettömästi ja toisten etua omaan etuaan korkeammalla pitävästi. Kuitenkin taloudessa on toimittava monesti oman profitin ja egoismin mukaisesti, vaikka kuitenkaan tämän asenteen ei tarvitse tulla kaikkeen sosiaaliseen yhteisöelämään, voidaan esimerkiksi sanoa, että jos vanhemmat toimivat egoistisesti suhteessa lapsiinsa, tulee tällaisista lapsista aikuisina varsin rikkimenneitä ja epäsosiaalisia ihmisiä. Etiikan ohessa tilannetaju on monesti tärkeä ominaisuus ihmisessä, joka pyrkii toimimaan sopuisasti yhteiselossa toisten ihmisten kanssa. Tässä siis voidaan havaita se, että ihmiset voivat joskus toimia sopuisasti omien päämääriensä eteen egoistisesti, mutta samalla kuitenkin ymmärtää toisten ihmisten tarvetta osoittaa altruismia. Kaikkia ihmisiä tulisi kannustaa toimimaan päämäärätietoisesti omien tavoitteidensa eteen, ja tämä pitäisi varmistaa etenkin vapaalla markkinataloudella, eli kaikkien talouden rajoitteiden poistamisella. Valistunut päämäärätietoisuus ja henkinen tilannetaju ovat siis eettisten ominaisuuksien ohessa tärkeitä ominaisuuksia ihmisessä, joiden kautta hänen persoonallisuuttaan voidaan tulkita kokonaisvaltaisesti. Kuitenkin kun ajatellaan ihmisten sosiaalisia ominaisuuksia, voidaan havaita, että itseironian ja ironian taju ovat tärkeitä ominaisuuksia. Itseironialla ja ironialla otetaan etäisyyttä toisiin ihmisiin, jotka voivat myös rahvaan tapauksessa olla liian kiinnostuneita toisista ihmisistä, eli tällaiset ihmiset ovat tietynlaisia yhteisöpoliiseja, jotka katsovat, ettei kukaan vapaampi ja kehittyneempi ihminen ei saisi heidän mielestään olla vapaa tai kehittynyt. Tällaiset ihmiset ovat rahvasta ja tulevat todennäköisesti niin ahtaista ja pienistä piireistä, ettei heidän yksilöydentajunsa ole saanut koskaan tarvittavaa tilaa kehittyä vapaammaksi.  

Kaksimalliajattelusta ja monimalliajattelusta

On tyypillistä etenkin tietyille ihmisille, mutta etenkin uskonnollisille ihmisille ja ihmisten yhteenliittymille, että he tekevät erottelun, hyvin mustavalkoisenkin erottelun hyviin ja pahoihin, oikeisiin ja vääriin, kyvykkäisiin ja kyvyttömiin sekä esimerkiksi enemmän oikeuksia ansaitseviin ja vähemmän oikeuksia ansaitseviin. Tällaista ajattelutapaa voidaan helposti kuvata termillä kaksimalliajattelu. Tämän ajattelun vastainen ajattelutapa voidaan käsitteellistää termillä monimalliajattelu. Mustavalkoisesti ajattelevat eivät ota huomioon sitä, että kaikilla ihmisillä on samankaltaisia pyrkimyksiä, samankaltaisia ajatuksia ja samankaltaisia ajatusten ja pyrkimysten toteutuksia. Mustavalkoisesti ajattelevat eivät monestikaan ole suuntautuneita toisten ihmisten ajatusten ymmärtämiseen, eivätkä he hyvin helposti edes ajattele vieraita sieluja olevankaan olemassa tässä maailmassa. Tällaisille ihmisille on tärkeää saada jaoteltua ihmiset erilaisiin ryhmiin oman mielenkiintonsa ja tunteidensa takia. Nämä ihmiset eivät siis anna ihmisille vapautta ja tilaa toteuttaa ja pohtia omaa olemassaoloaan, koska he haluavat lokeroida ja määritellä ihmiset ennalta käsin a priori. Voidaan sanoa, että monesti uskonnolliset ihmiset kokevat olevansa jotenkin parempia kuin muut ihmiset ja sitä myötä he liittävät ihmisiin eettisiä käsitteitä ja käsitteen alkumuotoja. Eli tällaisille ihmisille on parempaa määritellä oma hurskas minänsä ja sen jälkeen itsestään käsin määritellä muut ihmiset. Monesti tämä on hyvin valtapoliittista ajattelua, jossa oma itse määritellään a priori toisia ihmisiä paremmaksi ja kaksimalliajattelun myötä ensin määritellään oma minä ja sen jälkeen määritellään mallin toiselle paikalle irvikuva ja pilkkakuva omasta minästä eli he ajattelevat kaiken ulkoisen olevan itsensä negaatiota, johon voi aina lastata oman minänsä herkät kohdat ja heikoiksi kohdiksi tulkittavat osat muissa. Tällaiset ihmiset voivat olla kummassakin sukupuolessa. Monesti kaksimalliajattelun pyrkimyksenä on oman minän arvon korottaminen toisten ihmisten ja heidän ominaisuuksiensa kustannuksella. Monimalliajattelussa oma minä ei ole pysyvästi yhdessäkään mallin paikassa, vaan muut ihmiset ja arvottava minä ovat samanaikaisesti kaikissa mallin paikoissa. Monimalliajattelu ei siis muodosta arvostelevalle ihmiselle omaa paikkaa josta käsin kaikki muut ihmiset arvosteltaisiin ja asetettaisiin sijoilleen. Monimalliajattelu vaatii etäisyyttä ja ironista asennetta suhteessa ihmiselämään ja toisiin ihmisiin. Kuitenkin se vaatii myös itseironista asennetta omaa minäänsä kohtaan, minkä takia älyllisesti vajavaiset ihmiset eivät pysty tavallisesti ottamaan etäisyyttä itseään ja toisia ihmisiä kohtaan. Mustavalkoisesti ajatteleva rahvas tulee tavallisesti hyvin varattomista ja ahtaista piireistä, jossa yksilön vapautta ei ole kunnioitettu tai sitä ei ole edes koskaan havaittu missään liitteessä tällaiseen ympäristöön. Rahvas siis on mustavalkoista ja negatiivista ja kiinnittää huomionsa kaikessa ylevässä sellaiseen mikä ei ole ylevää ja mikä näin ollen muistuttaa tällaisia roskaväen edustajia. Tällaiset ihmiset ajattelevat, että kaikesta on tehtävä rahvaan kesken päätettävä arvio, eikä ihmisten voi antaa olla vapaasti yksilöinä, ja vain korkeintaan pärstäkerroin voi vauhdittaa sitä, että jollekin ihmiselle annetaan rahvaan uteliaisuuden ansiosta vapautta, samalla kun se kielletään sellaiselta porukalta, jonka rahvas kokee oman olemuksenssa mukaiseksi. Ja tästä, jos yksikään yksilö alkaa toimimaan siten, että hänen nähdään hallussa pitävän vapautta, vaientaa ja alentaa rahvas tällaisen yksilön. Eli tästä tulee se mustavalkoisen ihmisen piirre, jonka mukaan rahvas ei havaitse alentamassaan ihmisessä samanlaisia ajatuksia ja pyrkimyksiä. Rahvaalla on tapana tehdä arvioita toisista ihmisistä tykkäämisten ja sosiaalisten suhteiden kautta. Kaikki sellaiset ihmiset, jotka eivät kuulu seurueeseen, ovat vähemmän arvoisia ja heidän sanomisistaan ei tarvitse välittää. On mielenkiintoista ajatella sitä, miten ihmisten päätelmiin ja arvostelmiin vaikuttavat omat provinsiaaliset suhteet. Suurin osa ihmisistä arvostaa tai käyttää itsensä arvostamiseen, läheisiä ihmisiä, jotka eivät tavallisesti poikkea ruodusta. Ihmiset arvostavat tavallisesti eniten sellaisten ihmisten mielipiteitä, joita he arvostavat sosiaalisesti tai ovat lähellä heitä sosiaalisesti. Tässä näkyy ihmisten apinalaumamentaliteetti. Koska ihmiset viettävät suurimman osan aikaa toisten ihmisten keskellä, tulee heistä ja heidän mielipiteistään arvokkaampia verrattuna siihen, millaisten ihmisten keskellä ihmiset eivät ole, ja tämä näkyy etenkin naispuolisilla ihmisillä ja etenkin nuorilla naisilla. Jotta voitaisiin kehittää itsenäisempää ajattelua, johon merkitysvalta ja vaikutteellisuus eivät vaikuta, olisi ihmisten vietettävä enemmän aikaa yksinään ja toisaalta tehdä koulussa enemmän itsenäisiä opinnäytetöitä. On kuitenkin varmaan niin, että tavanomaiset ihmiset eivät pysty muuttamaan näitä tapojaan kovin helpolla, mutta heidän toimintaansa voitaisiin kuitenkin ohjailla siten, että pyrittäisiin olemaan erilaisissa tilanteissa, jotka voivat seurata kollektiivishenkisestä ajattelusta ja toiminnasta. Pitäisi tuoda esiin välinpitämättömyyden vaarallisuus ja opettaa ja valistaa koko ajan ihmisiä ajattelemaan ja ei olemaan niin suuresti riippuvaisia toisten eikä etenkään läheisten ihmisten mielipiteistä.

Henkisesti maskuliiniset ja henkisesti feminiiniset

Olen monesti miettinyt sitä, minkä takia monilla ihmisillä on tapana kiinnittää ihmisten sanomisissa huomio siihen, kuka sanoo, eikä siihen, mitä sanotaan. Avasin netissä poikkeuksellisesti eräästä viihdetaiteilijasta kertovan uutisen, jossa kerrottiin, että hänellä on ”jäätävä twiitti” Rinteen erosta. Juttu oli kömpelö puujalkavitsi, joka tietysti koska kyseessä oli hyvä jätkä, tunnettu viihdetaiteilija, oli saanut monta tuhatta tykkäystä ja satoja kommentteja.

Ovatko ihmiset todellakin näin tyhmiä? Mielestäni tätä ongelmaa voidaan havainnollistaa sillä, että henkisesti feminiiniset ihmiset kiinnittävät yleisesti tunneherkkien ja yliemotionaalisten naisten tai uhoavien, urheilusuorituksia kyttäävien miesten tavalla huomion siihen kuka sanoo, kun taas vähemmistössä ruumiiltaan kummankin sukupuolen keskuudessa ovat henkisesti maskuliiniset ihmiset, jotka korostavat älyä, ja jotka sen takia kiinnittävät huomion siihen, mitä sanotaan. Kuitenkin, kuten sanoin, henkisesti maskuliiniset ihmiset ovat vähemmistössä sekä naisissa, että myöskin miehissä. On varmaankin niin, että biologinen evoluutio suosii henkisesti feminiinisiä ihmisiä, jotka ohjautuvat vaistoistaan ja tunnereaktioistaan, eivätkä esimerkiksi älystään. Henkisesti feminiiniset ihmiset pariutuvat ja saavat lapsia todennäköisesti enemmän kuin henkisesti maskuliiniset. Henkisesti maskuliiniset ihmiset, ovat sitten kumpaa sukupuolta hyvänsä, pystyvät nousemaan materiaalisen sukupuolensa yläpuolelle.

Henkistä maskuliinisuutta luonnehtii dynaamisuus, kun taas henkistä feminiinisyyttä luonnehtii pysyvyys ja muuttumattomuus – sillä lapsiahan hankitaan varsin samalla tavalla ajasta riippumatta. Se, miksi henkisesti feminiiniset ajattelevat ensisijaisesti sitä, kuka sanoo, johtuu siitä, koska tavallinen massa – henkisesti feminiinisten ihmisten joukko – toteuttaa aina massojen tribalismia siten, ettei kaikilla ihmisillä ole samanlaisia oikeuksia tulkita ja ilmaista ajatuksia ja niitä ei oteta samalla tavalla vastaan kaikilta ihmisiltä.

Henkisesti feminiinisiltä ihmisiltä on laajennut ihmisten keskuuteen sellainen ajatus, että on jotain poikkeuksellisen arvokasta, jos on jonkun asian kautta "julkkis", eli ei "tavis", joka on taaskin yksi tämänkaltaisten ihmisten kahtiajaoista, jotka tulkitaan hyvinkin mustavalkoisesti. Henkisesti feminiinisten ja henkisesti maskuliinisten ihmisten eroa voidaan kuvata myös kahtiajaolla ruumis ja materia - henki ja sielu. Lisääntyminen ja hengen liike, jatkuva palo. Ulkoisuus ja sisäisyys. Sosiaalipartikkelisuus ja kokonaisuus. Voidaan sanoa tavanomaisen psykologian mielessä, että henkisesti feminiiniset ihmiset ovat pikkuseikkoihin huomiotaan kiinnittäviä koulumestareita, jotka eivät näe kokonaisuutta. Henkisesti maskuliiniset ihmiset näkevät kokonaisuuteen ja suuriin linjoihin. Kun on eronnut lisääntymisen vaistoista ja vietistä, kokee kuvotusta sekä putkiaivoisten banaalia röyhkeyttä, että myös tippaleipäaivoisten yliemotionaalisuutta ja yliherkkyyttä kohtaan.

Olli von Becker

YTM

Kaari Osa I: Aateliskartano

Vanha talo oli nähnyt kaikenlaista. Ennen siinä oli asunut paikkakunnan korkea-arvoisinta ja rikkainta talonpoikaisväestöä ja myöhemmin yksi aatelissukukin. Talo oli tietysti rakennettu monta kertaa uudestaan aina sen jälkeen, kun uunista oli lentänyt kipinä talon rakenteisiin, mutta nykyinen rakennus oli ollut pystyssä jo toista sataa vuotta, ellei huomioida muutamia tarpeellisia peruskorjauksia noin viiden kymmenen vuoden välein. Olipa talosta annettu myötäjäisinä tyttärelle, kun tämä meni avioon tilan torpparin kanssa, jonka torppa ei olisi muuten vastannut talon isännän uutta statusta ja säätyjäsenyyttä. Talo oli nähnyt monta isäntää, joista korkeimmalle sääty-yhteiskunnan järjestyksessä olivat nousseet von Bockerit, vähitellen savolaistuneet, mutta alkuperäisesti hitaita ja yrmyjä perihämäläisiä edustaneet aatelissuvun jäsenet. Vanha nimismies RO oli vielä ollut täysin ruotsinkielinen, mutta joutui opettelemaan suomen kielen tultuaan tämän pienen maalaispaikkakunnan viranhaltijaksi ja täysin suomenkielisen talonpoikaissuvun tyttären mieheksi. RO oli pitkä ja kookas aatelismies, jolla oli vielä nykyisiltä polvilta, heidän geeniperimästään lähtenyt aatelisnenä. Nykyiset miespuoliset suvun jäsenet olivat pienikokoisia, ja näin ollen aateliseen sukuun tavallisesti liitetty voimaperäisyys, joka ilmeni raadollisimmalla tasolla fyysisenä ylivoimaisuutena, oli vähitellen hävinnyt suvusta. Nyt suvulla oli jäljellä henkinen ylivoimaisuutensa, joka kuitenkin ilmeni pääasiassa vain naisenlinjaisilla korkeasti koulutetuilla suvun jälkeläisillä. Miehenlinjaiset suvun jäsenet olivat taantuneet proletariaatiksi, joilla toisilla ilmeni vielä aateliseen perimään merkittävällä tavalla aina liitetty ylpeys, jolle ei kuitenkaan ajan saatossa ollut enää paljoa minkäänlaista todellisuudessa havaittavaa aihetta. Mieslinjaisen suvun jäsenet olivat yksinkertaisia ja proletaarisesta säätyuudistumastaan arkoja ihmisiä, jotka tekivät hanttihommia ja pienipalkkaisia tehtäviä kaupungeissa ja maaseudulla. Suvun ylpeys, silloin kun sille oli vielä todellisuudessa havaittavaa aihetta, oli laimennut ja vähitellen hävinnyt. Kuitenkin eräs lapsenlapsi arvosti vanhaa isoisäänsä paljon, sillä vielä heidän polvessaan ilmeni sellaisia aatelishyveitä, jotka olivat kadonneet sen jälkeisestä polvesta, koska veri oli sekoittunut jo niin pitkälle menevästi kaikenlaisten talollisten tytärten mökkiläisveren kanssa. Aateliskartano oli edustanut lapsenlapselle aina kesäparatiisia. Siellä serkukset ja pikkuserkukset olivat leikkineet toisten kanssa kesällä pitkin kartanon niittyjä ja vainioita. Sieltä kerättiin pikkulapsena kukkia äidille ja isoäidille ja myöhemmin leikittiin sotaa ja kaikenlaisia muita lasten leikkejä. Kartano oli vähitellen maalaistumisen mukana tyhjennyt merkittävämmästä aatelisuuteen liittyvästä materiaalisesta perinnöstä. Kun vain yksi pojista jäi kartanolle, tuli osa irtaimesta antaa toisille sisaruksille, minkä myötä kulttuurinen perintö jakaantui moneen suuntaan ja talosta tuli vähemmän vaikuttava. Siellä kartanon yläkerran kamarissa lapsenlapsi oli serkusten kanssa todistanut, kun tulivat huoneeseen, että eno oli harrastamassa lempiharrastustaan jonkin naikkosen kanssa. He eivät edes lopettaneet touhuaan siihen, vaan eno oli ähissyt jotain sellaista kuin, menkäähän lapset pois. Muisto oli niin vahva, että lapsenlapsi muisti asian vielä vuosikymmentenkin päästä. Kartanossa mummo oli aina sanonut, kun televisio-ohjelmassa mentiin tauolle, että jatkuu ensi viikolla. Siellä lapsenlapsi oli pelännyt keittiöstä avautuvaa kellaria, jossa varmasti viihtyi ainakin hiiriä, ellei jopa rottia. Kuitenkin mummo oli niin kovanahkainen, ettei hän koskaan välittänyt niistä – ne varmaankin jollain tavalla kuuluivat hänelle asiaan ja miljööseen. Siellä lapsenlapsi oli vastaan veljensä ja serkkunsa lintujen ampumista ja kulki mieluummin naispuolisen serkkunsa kanssa, joka jakoi saman varhaisen ja päättämättömän pasifisminsa. Kartanossa oli ollut jo monta polvea von Bockereita ja joitakin merkkejä entisestä polvesta oli vielä näkyvissä, joitakin vanhoja huonekaluja, kuten vanha senkki yläkerrassa, joka oli varmasti 1800-luvun alusta. Kartanon leima oli kuitenkin lähtenyt vähitellen pois, koska isovanhemmat olivat talonpoikaistuneet, ja lapsenlapsi olikin ihmetellyt mm. sitä, minkä takia hänen ukkinsa halusi toistuvasti katsoa videolta sinne nauhoittamaansa Kätkäläinen-elokuvaa, joka kyllä kertoi pelkästään pientilan omistavasta mökkiläisestä syrjäseudulta. Kuitenkin lapsenlapsen äiti oli palannut vanhempiaan korkeammalla säätyläisyyden asteelle, sillä hän hallitsi ruotsit, ranskat ja saksat, jopa paremmin kuin englannin, missä hänellä oli ulkomailla käydyn selvästi jonkinlaisia vaikeuksia. Olivathan ensin mainitut kielet olleet satojen vuosien ajan säätyläisille englantia tärkeämpiä. Vanha aateliskartano oli seissyt ylpeästi asumattomana mäellään ilman huolta huomisesta, kuitenkin talossa oli kylmää ja kosteaa, katto alkoi jo olla vanha ja hiiriä tunki sisään erilaisista lattianraoista. Kuitenkin talo koki ylpeyttä siitä, että se oli saanut asuttaa kattonsa alla niin suurta kulttuurista perintöä ja korkeaa väkeä. Se ei kuitenkaan tiennyt vielä sitä, mikä sitä odottaisi tulevassa.

Kaari Osa VIII: Minotauroksen äiti

Hän oli aina hiljaa, koska hän oli havainnut seuraamisen ja sen jälkeen tehdyn päättelyn ja havainnot paremmaksi kuin sen, jos olisi avannut oman suunsa, sillä hän ei tullut isosta talosta, ja kaikki hienommat ihmiset olivat hänen mielestään ”kokoomuslaisia”, ja jopa naapurin Prögerin emäntäkin vaikutti niin mahtavalta ja sanavalmiilta, vaikka sekin oli peräisin vain ihan tavallisesta maatalosta. Kun hän ja muut talon varattomista oloista tulleet mummot keskustelivat toistensa kanssa alakerrassa siitä, miten ei nuoruudessa ollut varaa lähteä tanssimaan, oli Prögerin emäntä tullut paikalle ja sanonut heidän isänsä kantaneen aina huolta siitä, että tytöillä oli aina setelirahaa mukana tanssiin lähtiessä. Tähän nainen eikä muut mummot olleet sanoneet mitään – asia oli tullut käsitellyksi. Tämä mummo oli ollut vain kahdeksantoistavuotias, kun kymmenen vuotta vanhempi maailmanmies oli pukannut hänet ensimmäistä kertaa paksummaksi. Se mies oli ollut niin jännittävä, kun se pörräsi vanhempien pihassa moottoripyörällään ja pyöräilylasit päässään, se oli ollut oikea Marlon Brando, jonka vaikutusta häneen ei kenenkään tullut vähätellä sillä tälle miehelle nainen omisti itsensä ja ei vielä tämän poismenon jälkeenkään keski-ikäisenä naisena ottanut uutta kaveria tai aviomiestä! Mies ei olisi halunnut pukata naista paksuksi, mutta naiselle oli tullut pakkomielle lasten saamisesta jo pienenä tyttönä, kun hän parivuotiaasta lähtien kampasi nukkiensa hiuksia samalla tavalla kuin hän halusi kammata lapsenlastaan vielä kolmekymmenvuotiaana, sillä olihan hänelle lapsistaan tullut ensin samanlaisia muokattavia nukkeja ja sen jälkeen vielä lapsenlapsistaan, joita mustavalkoisesti arvioiden parempia hän hyysäsi ja omi itsekkäällä ja itsekeskeisellä tavalla. Kun paremmat sukulaiset tulivat Tampereelta, eivät huonommat serkut saaneet nähdä serkkujaan, koska tämä nainen omi paremmat serkut aina oman huostansa alle. Hän koki nautintoa siitä, kun sai nähdä miten pienet naamat tulivat täyteen kiitollisuutta pullista, viinereistä ja jälkiruokakiisselistä. Kuitenkin tämä nainen ei ollut päästänyt ensimmäisekseen kohdustaan ihmisen muotoista jälkeläistä, jolta toki hän ja miehensä ainakin omasta mielestään täydellisesti näyttivät. Sieltä putkahti esiin Minotauros, puoliksi härkä ja puoliksi mies, vaikka kuitenkin tässä tapauksessa alaosa siitä oli ihminen ja pää ja yläosa härkä. Nainen kuitenkin oli niin lapsellinen ja taikauskoinen että hän ajatteli lapsen olevan aivan samanlainen lapsi kuin kaikki muutkin sairaalan synnytysosastolla. Onhan se niin lutunen ja töräyttelee välillä kärsästään samanlaisia tuhahduksia kuin kaikki suuret miehet ovat aina vasta aikuisiällä puhisseet. Nainen katsoi omien lastensa olevan aina parempia kuin toisten, eli hän oli täysin tyypillinen äitiyteen suuntautuva nainen, joka liioitteli lastensa saavutuksia ja kertoi tarinoita siitä, miten hänen lapsensa olivat aina olleet ja ovat edelleen täydellisiä mutta etenkin moraalisesti täydellisiä. Kun lapsenlapsi arvosteli isänsä Minotauroksen kasvatustaitoja, oli nainen aina vedonnut kymmeneen käskyyn tai perustellut Minotauroksen käytöstä tämän kokemilla työpaineilla. Aina hän muisti kehaista Minotaurosta, mutta myös etenkin tämän enemmän ihmismäistä nuorempaa veljeään. Hän myös katsoi aina olevansa niin vankasti ja usein oikeassa, ettei hän huomannut virheitään. Nyt kun lapsenlapsi soitti hänelle, kysyi hän mihin aatoon meinoot lähtee? Lapsenlapsi sanoi nyt olevan ilta, samalla kun nainen väitti olevan aamun. Lapsenlapsi oli menossa verikokeeseen ja nyt se män sivu suun. Lapsenlapsi oli suoranaisesti kyllästynyt emakon tapaan luulla aina olevansa oikeassa ja päättelemällä ja syyttelemällä toisia ihmisiä oman taikauskoisen maailmankuvansa ja maailman hahmottamisen tapansa välityksellä ja hän sulki puhelimen. Nainen pahoitti mielensä ja mielikuvituksellinen kyynelkin herahti hänen silmäkulmastaan, sillä hän salli ihmisten joukosta vaan itsensä virheet, samalla kun kaikki muut ihmiset olivat väärässä ja tyhmempiä. Kaikki jonkinlaisia sopimuksia hänelle ehdottavat kuten lehtimyyjät tai kerjäläiset olivat hänelle ”huijareita”, jotka koko ajan yrittivät jujuttaa häntä jollain tavalla. Hänen agraarispikkuporvaisen moraalinsa mukaan hän oli yhteisön ja perhepiirin matriarkka, jonka neuvoja kaikkien tulisi aina noudattaa. Nainen ei suinkaan ollut ainoa perhepiirissään, joka kuvitteli olevansa aina oikeassa ja joka kuvitteli oman henkisen tai materiaalisen panoksensa yhteisölle olevan toisia parempaa ja mittavampaa. Minotauroskin oli aina ajatellut olevansa oikeassa ja enemmän oikeassa kuin toiset ihmiset etenkin sellaiset ihmiset, jotka viettivät aikaa hänen lähipiirissään, sillä ketä sitä nyt mieluummin loukkaisi ja alistaisi kuin omia läheisiään. Samalla tavalla ajatteli tämä ihminen, joka lausui von Beckerinkin von Bocker. Nyt hän oli kuitenkin saanut eteensä ruokaa, ja hän ei todellakaan ajatellut linjojaan, kun lapsenlapsi kysyi häneltä, montako kertaa hän syö päivässä, oli hän vain sanonut, en ou laskenna.

Filosofiani periaatteista

Filosofiani alkaa arvostamisen, tunnustamisen ja tunnistamisen käsitteistä. Keskeinen käsite on tunnustushierarkia, joka tarkoittaa instituutioiden roolia, asemaa ja järjestäytymistä yhteiskunnan ja yhteisön sisällä. Instituutiot ovat hierarkiassa sen myötä, kuinka henkisesti vapaita ja pyyteettömiä ne ovat. Tämä ei kuitenkaan tarkoita käskymuodollista arvojärjestystä, vaan hierarkia kuvastaa arvoa henkisessä mielessä. Tunnustaminen vaatii siis etenkin pyyteettömyyttä ja nöyryyttä, ja sen takia hierarkian korkeimmalla tasolla oleva instituutio käsittää uskonnolliset tunteet ja uskonnolliset yhteenliittymät. Tunnustushierarkiassa instituutioiden tulee olla vapaita ja riippumattomia ja niiden jäsenten on tulkittava arvotunteitaan, jotka merkitsevät arvon lähtökohtaa, vapaasti, itseisarvoisesti ja autonomisesti. Elleivät instituutiot olisi vapaita, niitä ohjailisi yhteiskunnallinen ja ontokraattinen eliittiryhmittymä, kommentaariaatti, joka pyrkii koko ajan vaikutteellistamaan instituutioita ja niiden jäseniä oman vaikutuksensa alaiseksi, jonka jälkeen tunnustushierarkian merkitys muuttuu ja siitä tulee todellakin hierarkkisen käskyjärjestyksen omaava järjestelmä. Välttääkseen vaikutteellisuuden ja epävapauden ihmisten on käytettävä apunaan preferenssiautonomian käsitettä, joka tarkoittaa sitä, millaisissa tilanteissa yksilöt valitsevat vapauden ja missä tilanteissa he valitsevat vastuun, jonka välistä valintaa kaikenlaiset arvoja sisältävät ihmiselämän tilanteet ovat. Ihminen siis kokee emotionaalisen elämänsä kautta arvotunteita, jotka ovat emootioita, joiden voimakkuuden, vahvuuden ja ekstension kautta ihmisten tulee pyrkiä määrittämään ne asiat, joita he todella arvostavat ja joita he todella haluavat arvostaa. Arvoperäinen harkinta määrittää ihmiselle tietynlaisen näkymän ja horisontin, jonka avulla nämä alkuperäisesti subjektiiviset arvotunteet objektivoituvat, ja tulevat nähtäväksi myös muille ihmisille, mutta etenkin niille, jotka pystyvät kokemaan samankaltaisia arvoja. Arvot jakaantuvat piiloarvoihin, ilmiarvoihin, annettuihin arvoihin ja realisoituneisiin arvoihin. Piiloarvot ovat arvoja, joita ihminen ei ole ainakaan kokonaisuudessaan tunnustanut, eli ne eivät ole objektivoituneet, mutta joissain tilanteissa ne voivat tulla esiin, koska ne niin sanotusti kärkkyvät koko ajan mahdollisuutta pääsemään toteutettujen ja realisoituneiden arvojen ohi vaikuttamaan ihmisen arvoharkintaan. Ilmiarvot ovat sellaisia arvoja, jotka monet ihmiset voivat tunnistaa, mutta kuitenkin tällainen tunnistaminen ei ole samanlaista kaikkien ihmisten kohdalla, vaan vain harvat näistä ihmisistä näkevät todellisuudessa sen, mitä tällainen arvo merkitsee. Annetut arvot ovat suoraan kommentaariaatilta tulevia arvoja, jotka ovat ihmisyksilöön nähden epävapauden kellokkaita. Realisoituneet arvot ovat arvoja, jotka ovat objektivoituneet oman arvotustoiminnan ja adaptiivisen tulkinnan järjestyksen kautta. Kommentaariaatti ja ontokraattinen eliitti pyrkii siis sopeuttamaan ihmisten arvojaan samankaltaiseen järjestykseen, jonka tavoitteena on merkitysvallan hallitseminen. Eli kun ihmiset kokevat arvojaan ja pyrkivät muotoilemaan niitä käsitteiksi, tulee kommentaariaatti vaikutteellisuuden avustamana paikalle ja pyrkii selittämään ihmisille, että heidän arvonsa liittyvätkin kommentaariaatin realisoimaan todellisuuteen. Kommentaariaatti siis pyrkii manipuloimaan arvoja oman todellisuusjärjestyksensä mukaiseen todellisuuteen. Kommentaariaatti käyttää manipuloituja arvotunteita siten, että ihmiset alkavat tunnistamaan todellisuuden viittauskohtia ja niiden syvempää merkitystä kommentaariaatin manipuloimissa ja ohjailemissa vertailukohdallisissa symboleissa, jotka eivät todellisuudessa kanna mukanaan pidempiaikaisen ja ajattoman todellisuuden piirteitä. Syväsymbolit ovat niitä symboleita, jotka ovat ajattomia ja joihin liittyy etenkin yksityisen ja yksilöllisen arvottamisen piirteitä. Ne vaativat kuitenkin syvempää oman todellisuuden ja arvojen pohdintaa kuin vertailukohdalliset symbolit, jotka ovat varsinaisessa muodossaan todella aikamoista muovia. Preferenssiautonomiaan liittyviä käsitteitä ovat kollektiivinen vastaavuus, indeksaalinen tulkinta, adaptiivinen tulkinta, erottelukapasiteetti, modaalinen kapasiteetti, maksimointiavaruus ja joukkopriorisointi. Kollektiivinen vastaavuus tarkoittaa sitä tasoa, johon asti yhteisössä voidaan vaatia sen jäseniltä samankaltaista ajattelua ja toimintaa. Koska yhteisöjen tulisi perustua vapauteen ja itseisarvoisuuteen, on kollektiivisen vastaavuuden tasoa seurattava jatkuvasti, vaikka kuitenkin ihmisillä on tunnustamiseen kuuluvan nöyryyden takia oikeus kokea toisensa samankaltaisesti, mutta kollektiivisissa tilanteissa samankaltaisuutta on tulkittava kollektiivisen vastaavuuden käsitteen kautta. Indeksaalinen tulkinta tarkoittaa arvon tulkitsemista sen tilanneyhteydessä, koska monesti arvon määreestä voidaan sanoa jotain, kun tulkitaan sen asemaa pragmaattisesti oikeassa tilanteessa. Adaptiivinen tulkinta tarkoittaa sitä, kun mielipide eli subjektiivinen arvotunne muutetaan objektiiviseksi arvoksi. Adaptiivinen tulkinta on siis tulkinnallista sopeuttamista, jossa arvolle saadaan sen mukainen paikka maailmassa, eli adaptiivisessa tulkinnassa katsotaan, miten arvo voidaan sopeuttaa sen paikkaan ja kiinnittymiskohtaan maailmassa ja objektiivisessa todellisuudessa. Erottelukapasiteetti tarkoittaa yksilöillä olevaa kykyä sopeuttaa mielipiteitään objektiivisiksi arvoiksi. Siinä ihmisen on siis eroteltava omat mielipiteensä sillä lailla, että niistä voitaisi saada aikaan objektiivisia kollektiivisesti havaittavia arvoja. Modaalinen kapasiteetti tarkoittaa arvolla olevaa kyvykkyyttä muokkautua muotojen mukaisesti erilaisiin objektiivisiin arvorealiteetteihin. Maksimointiavaruus on sellainen metataso, jossa arvo maksimoidaan erilaisiin kvantitatiivisiin raja-arvoihin, joiden avulla voidaan päätellä, onko arvolla kyvykkyyttä objektivoitua, eli jos arvosta ei voida universaalisesti sen olevan erittäin hyvää tai ainakin hyvää, ei sitä silloin voida yleistää ja siitä voidaan sanoa sen pysyvän pelkkänä subjektiivisena mielipiteenä. Eli maksimointiavaruus mittaa sitä, onko subjektiivisessa arvossa ristiriitoja esimerkiksi indeksaalisen tulkinnan eli tilanneyhteydellisen tulkinnan kautta. Jos siinä on, ei siitä voida tehdä sellaista päätelmää, että se voisi koskaan olla objektiivinen. Joukkopriorisointi tarkoittaa sen kaltaista arvioinnin välinettä, jossa katsotaan maksimointiavaruuden ja indeksaalisen tulkinnan kautta sitä, mitkä subjektiivisista arvoista ovat todella kyvykkäitä yleistymään objektiivisiksi arvoiksi ja minkä on oltava priorisoitu arvojärjestys siinä, kun katsotaan millaiset arvot ovat tärkeämpiä suuremmalle ihmisten joukolle, eli kuinka moni ihminen pystyy tunnistamaan samanlaisia objektiivisia arvoja, vaikka on kuitenkin sanottava, että heidän on vielä senkin jälkeen pystyttävä tekemään oma arvoarvionsa näistä arvoista. Kommentaariaatin ja ontokraattisen eliitin tarkoitus on tehdä ihmisten arvotunteista omia vertailukohdallisia symboleita, joiden kautta arvotunteet kyllä tietyssä mielessä objektivoituvat, mutta ne eivät kuitenkaan ole kuin ehkä vain muovisia ruokailuvälineitä hopeisten rinnalla. Vertailukohdalliset symbolit edustavat siis etenkin vain artifisiaalista pintaa ja todellisuuden pintapuolista kasvopuolta. Vertailukohdalliset symbolit alkavat tunnustushierarkiassa muodostamaan arvoinstituutioita, joita heikompien arvotunteiden muodostamat asettamiskonstantit alkavat tuki-instituutioiden kautta tukemaan. Kommentaariaatti ja ontokraattinen eliitti siis miehittää tietyt tunnustushierarkian instituutiot, joiden kautta se alkaa vaikuttamaan instituutioiden rakenteeseen ja niiden järjestykseen yhteiskunnassa. Eli nöyryys ja pyyteettömyys instituutioiden tunnustamisen ja arvotunteiden tunnustamisen yhteydessä muuttuu epänöyryydeksi ja pyyteellisyydeksi. Se voi esimerkiksi kommunismin tai natsismin periaatteiden mukaisesti korostamaan materiaa ja ruumiinkulttuuria samalla kun esimerkiksi korkeakulttuurin ja uskonnon tasoja pyritään alentamaan ja viemään niiltä niiden henkinen korkeus ja riippumattomuus. Toisaalta uskonnollinen kiihkomielisyys voi aiheuttaa sen, että ihmiset suuntautuvat luonnottomalla tavalla pois oman minänsä kokonaisuuden ruokkimisesta ja ylläpitämisestä. Voidaan sanoa, että tietynlainen henkinen evoluutio mutta myös toisaalta henkinen devoluutio ohjailee sitä, miten kommentaariaatti pyrkii tekemään ihmisistä epävapaita, mutta toisaalta vaihdellen aina sitä instituutiota tai instituutioiden joukkoa, joiden avulla se pyrkii tekemään ihmisistä epävapaita. Kommentaariaatin muodostaa aina ontokraattinen eliitti. Ontokratia tarkoittaa olemisen valtaa, jonka mukaan ihmiset voivat vapaimmin olla määrittämässä omia arvojaan toisten ihmisten arvojen ja arvostusasenteiden päälle. Ontokratia tarkoittaa sitä, että tällaiset ihmiset katsovat omien arvojensa olevan parempia ja omien asenteiden olevan tärkeimpiä siinä, kun määritellään sitä, millaisten asenteiden tulisi yhteiskunnassa olla yleisimpinä ja kaikille ihmisille yleistettävinä.

Muutoksen luonteesta ja konservatiivisuudesta ja liberalismista

Kun mietitään sitä, mikä motivoi keskimääräistä poliitikkoa omassa leipäpuussaan niin voidaan havaita, että se on miltei aina jonkinlaisen muutoksen aikaansaaminen. Muut tapaukset ovat sellaisia, jotka tulevat henkiseltä tai materiaaliselta raamattuvyöhykkeeltä tai ovat jo iän ja kyynisen parkkiintumisen myötä huomanneet, ettei politiikassa voi muuttaa muuta kuin omia ajatuksiaan. Onko tämä väite siis totta? Muuttuvatko politiikassa asiat vai politiikan tekijöiden omat ajatukset ja maailmankatsomukselliset näkymät ja horisontit? Politiikan tavoitteena on varmaan varsin puolueettomasti useimpien mielestä ”yhteisten asioiden” hoitaminen. Yhteisillä asioilla käsitetään tavallisesti sellaiset olosuhteita tarkoittavat asiat, jotka vaikuttavat paralleelisesti kaikkiin yhteiskunnan jäseniin jollain mittapuulla. Mitä tämä sitten tarkoittaa. Onko poliitikko itselähtöinen arvojen ajaja vai saako hän arvonsa reaktiivisesti äänestäjiltä tai esimerkiksi toisilta poliitikoilta ja politiikan parissa työskenteleviltä? Mielestäni ideaalisimmassa tapauksessa poliitikon tulisi edustaa omia ja alkuperäisiä arvojaan, koska vain siinä tapauksessa hän voi olla varma siitä, että hänen tulee olla uskollinen omille arvoilleen, ja tehdä päätökset tietyllä tavalla äänestämisestä oman arvokriittisen harkinnan jälkeen ja yhteydessä. On siis olennaisen tärkeää, että politiikan tekeminen käsitetään yksilöpoliitikon omien pohdinnan kautta syntyneiden arvojen edistämiseksi ja tietyn poliittisen suuntauksen osaksi tulemiseksi. Uskollisuus omille arvoille tarkoittaa sitä, että poliitikko voi olla täysin omavarainen arvollisesti. Hän siis voi itsensä kautta sanoa, mitä mieltä on asioista, ja poliittisen maailmankuvan avaamisella esimerkiksi kirjallisesti, voi myös edesauttaa sitä, että muutkin ihmiset voivat edetä itsenäisen harkinnan ja päättelyn alalla. Arvollinen omavaraisuus tarkoittaa siis sitä, ettei hänen tarvitse lainailla omia arvojaan ja päätelmiä muilta ihmisiltä. Eli voidaan sanoa, että poliitikko edustaa etenkin omia arvojaan, ja niiden universaalisuuden kautta ihmiset voivat samastua poliitikon julkituomiin arvoihin sen takia, koska he näkevät, että arvopäämäärät vastaavat toisiaan. Eli poliittinen maailmankatsomus vaatii kantaaottavuutta, koska esimerkiksi assburger-Halla-ahon monomaaninen keskittyminen maahanmuuton kritisoimiseen ei anna kuvaa siitä, että hän olisi saanut käsitystä kokonaisesta kaikki muut aiheet sisältävästä horisontista tai näkymästä. On siis otettava kantaa kaikkiin asioihin, mutta siinäkin annettava vapautta sen suhteen, ettei kaikkiin asioihin tarvitse suhtautua samalla tavalla, vaikka kuitenkin samanaikaisesti tulisi säilyttää arvollinen integriteetti siten, että arvoperäiset valinnat tulisi aina voida perustella vakuuttavalla tavalla. Jos ajateltaisiin, että poliitikot pyrkisivät muutokseen, joko omien arvojensa toteuttamisen tai esimerkiksi naiivisuuden tai nuoruuden idealismin takia, niin onko tuo muutos säilyttävä vai uudenlaista todellisuutta rakentava, eli miten yhteiskunnassa vallitsevat konservatiiviset voimat suhtautuvat liberaalisiin uutta todellisuutta rakentamaan pyrkiviin voimiin? Mielestäni liberalismi, joka tarkoittaa etenkin sosiaalipoliittisten kysymysten uudenlaista tarkastelua, mutta toisaalta myös elinkeinojen vapautta eli vapaan markkinatalouden edistämistä, kuuluu jokaisen älykkään eurooppalaisen nuoren aikuisen vaatimuslistaan. Ei voida enää ajatella, että jokin poikkeavuus ihmisessä, voisi määritellä tällaisen ihmisen leimaavasti kokonaan, vaan kehittyneiden vähemmistöjen poikkeavuuksia on voitava sopeuttaa ymmärtävästi ja suvaitsevasti. Esimerkiksi maahanmuuttajien, homojen, lesbojen ja vammaisten oikeuksia tulee nykypäivänä ajaa eri tavalla kuin miten heidän suhteensa on toimittu aikaisemmin. Mielestäni sosiaalinen liberalismi kuuluu olennaisena osana sellaiseen yhteiskuntaan, joka haluaa tarjota jäsenilleen paljon vapautta. Ei siis voida konservatiivisesti ajatella, että homoja ei tarvitse suvaita, koska raamatussa lukee niin tai päinvastaisesti raamatussa ei lue, että heitä tulisi suvaita. Missä siis tarvitaan konservatismia, ja onko se aina jonkinlaista raamattuvyöhykeläisyyttä? On mielestäni tiettyjä pitkän historian omaavia instituutioita, jotka edustavat tervehenkistä sosiaalista jatkuvuutta. Englantilainen filosofi Edmund Burke, joka tuli tunnetuksi etenkin konservatiivisten poliittisten voimien teoreetikkona, ei hyväksynyt Ranskan vallankumousta, koska hän katsoi, että yhteiskunnassa on aina tietyt tervehenkiset yhteisöä ylläpitävät voimat, joiden tuhoamisen jälkeen yhteiskunta olisi anarkiassa ja tulevaisuus olisi aina anarkiasta johtunutta tulevaisuutta. Luin äsken äidilleni tullutta Vårt Riddarhus-julkaisua, ja siinä eräs suomalainen aatelismies oli ollut 1980-luvun alussa Pariisissa töissä, jossa hänellä oli ollut työtoverina vanhaan ranskalaiseen kreivisukuun kuulunut herra, joka oli parahtanut, kun suomalainen oli osoittanut Ranskan nykyhistorian tuntemustaan, että ”Minun Ranskani tuhoutui 1789!”. Ja onhan todella niin, että vanha Ranskaa ylläpitänyt Ancien Regime katosi vallankumouksen myötä, kun aatelisia ja kuninkaallisia teloitettiin. Vahva vastareaktio selittyi sillä, että ranskalaiset aateliset olivat aina olleet lähellä kruunua ja palveluvelvollisia sitä kohtaan. Onko siis muutos uuteen, muutos vanhaan vai kenties ei mitään muutosta muita parempi vaihtoehto? Muutos uuteen tarkoittaa miltei aina uusien periaatteiden omaksumista ja levittämistä, se voi myös tarkoittaa vanhojen konservatiivisten rakenteiden ja instituutioiden uudelleenjärjestämistä. Muutos vanhaan tarkoittaa ultrakonservatiivista tyyliä haikailla jotain historiassa mennyttä aikakautta ns. laudator temporis acti. Voidaan esimerkiksi, vaikka ajatella, että Suomessa oli parempi olla esimerkiksi ennen maahanmuuttajien tuloa tai perussuomalaisten nuorisojärjestöllä, joskus 1000-luvun alussa, jolloin täällä ei ollut niitä peijakkaan suomenruotsalaisiakaan. Esimerkiksi menneiden haikailijasta käy vaikka Pertti Oinonen, joka eräässäkin puheessaan otti esimerkiksi 70 vuotta vanhan ruotsinkielisen julkaisun, jossa oli evakkovastainen kirjoitus, josta piti johdonmukaisesti vastuussa hallituksen ruotsinkielistä ministeriä. Sehän sen varmaan kirjoittikin! Toisella kerralla Peruspera haikaili Kekkosen aikaan ja pohdiskeli syväulotteisesti sitä, mitä mieltä tämä olisi ollut tasa-arvoisesta avioliittolaista. Ne ihmiset, jotka eivät halua muutosta ollenkaan kuuluvat monesti näiden ihmisten joukkoon, jotka haluaisivat muutosta menneeseen. Eli he ovat tietynlaisia taantumuksellisia tai reaktionaarisia. Monesti tällaisilla ihmisillä ei ole käytännön kuvaa siitä, millaiset muutokset voisivat yhteiskunnassa olla mahdollisia. Teuvo Hakkarainenhan laittaisi omien höpötyksiensä mukaan kaikki vähemmistöt Ahvenanmaalle. Jos ajatellaan, että politiikallakin olisi jonkinlainen tarkoitus, pitäisi silloin mielestäni uskoa muutokseen, koska jos muutosta ei ole, on kansanedustuslaitos pelkkä puuhailukerho, jota rahoitetaan verorahoilla ja jossa ei olla uskollisia yksilöpoliitikkojen vakaumukselle ja arvoille. Voiko siis tavoitella aidosti uuteen pyrkivän muutoksen ohessa paluuta vanhaan? Mielestäni se ei ole täysin mahdollista, koska politiikan tulisi olla eteenpäin suuntautuvaa. Muutos voi olla latautuvaa tai iskevää. Latautuva muutos tarkoittaa tiettyjen institutionaalisten rakenteiden uudistamista ja korjaamista ilman, että sillä pyrittäisiin joidenkin konservatiivisten rakenteiden murtamiseen. Iskevä muutos taas tarkoittaa sen kaltaista muutosta, jossa muutokseen pyritään ottamalla kantaa jo oleviin instituutioihin ja niiden heikkoihin kohtiin. Mielestäni voidaan sanoa, että tietyt instituutiot pitää säilyttää etenkin sen takia, että ihmiset saisivat yhteiskunnassa olla mahdollisimman vapaita. Kuitenkin yhteiskunnassa tulisi olla varovainen sen suhteen, ettei kommentaariaatti pääse ohjailemaan instituutioita ja niitä koostavaa tunnustushierarkiaa. Tämän takia on ajateltava, että instituutioiden tulisi olla mahdollisimman omavaraisia ja tarkkailtava omaa sisäistä koostumustaan sen takia, että niiden piirissä olevat ihmiset saisivat muodostaa itselleen yhtenäisen ja kokonaisen maailmankatsomuksen. On siis tärkeätä, että ihmiset pystyvät jollakin instituutiotasolla toteuttamaan itseään. Ihmisten tulisi vastustaa vaikutteellisuutta, koska se aiheuttaa ihmisten yhteisölle sen, että he valitsevat vertailukohdallisen symbolin, joka sopeuttaa heidät symbolin ympärille rakennettuun instituutioon, jossa yhteydessä muista vaikutteellisista tulee näiden arvoinstituutioiden tukena olevien tuki-instituutioiden jäseniä. Kommentaariaatti pyrkii aina etenkin ihmisten vapauden vähentämiseen ja se kieltää yhteiskunnan jäseniltä muutoksen mahdollisuuden, eli siis toisin sanoen se rajoittaa ihmisten omien intressien ilmenemistä. Kuitenkin muutoskannan säilyttäminen poliittisessa toiminnassa siis vaatii sen, ettei ihminen voi suuntautua vertailukohdallisiin symboleihin, vaan hänen on tavoiteltava syväsymboleita, jotka ovat pysyviä ja iättömiä symboleita. Eli yksinkertaisesti sanoen, voidaan väittää, että oikeanlaisen politiikan tunnistaminen vaatii jonkinlaista viisastumista, eli kullan ja muovin eron tunnistamista. Mielestäni riippumatta siitä, pidetäänkö konservatiivisuutta vai liberalismia toista parempana suuntautumisena, niin tärkeintä tämän kaltaiseen muutokseen pyrkivissä asioissa on se, lisäävätkö toimet joidenkin tai kaikkien ihmisten vapautta. Mielestäni politiikan pyrkimyksenä tulisi olla se, että sen olisi samalla tavalla ja tasa-arvoisesti lisättävä kaikkien ihmisten kokemaa vapautta jakamattomasti. Konservatismi ja liberalismi ovat varmaankin yhtä arvokkaita asenteita, mutta vapauden ja instituutioiden omavaraisuuden turvaamiseksi on oltava tarkkana siitä, millaisissa tilanteissa ja millaisiin kysymyksiin näitä periaatteita sovelletaan, sillä molempien yltiöpäisellä edistämisellä ei saada aikaan muuta kuin pahaa. On tosin sanottava, että näitä periaatteita soveltavan ajattelun on motivoiduttava ainoastaan kaikille ilmenevään vapauteen pyrkivästä itsenäisestä arvotustoiminnasta, eikä se voi olla motivoitunut esimerkiksi provinsiaalisesti harkitusta yksilöperäisestä hyödystä, joka voisi pahimmassa tapauksessa olla ohjaamassa ihmisten säilyttämisen ja uudistamisen ajatuksia.

Tavanomainen ja erikoinen ihmisessä

Voidaan sanoa, että ihmisten ryhmien kollektiivihenki ja kollektiivipaine aiheuttavat monesti sellaisia ilmiöitä, jotka lopulta saavat samankaltaisen, ei toisistaan suuresti poikkeavan muodon. Voidaan ajatella ja arvioida, että ihmisryhmän tavallisimmat piirteet liittyvät siihen, että joillakin ryhmän jäsenillä on enemmän oikeuksia ja vapauksia toimia ryhmän piirissä kuin toisilla. Toiset saavat arvostella ja puuttua toisia suuremmalla oikeudella toisten toimintaan ja ajatteluun. Tämä havaitaan myös monesti etenkin tietynkaltaisten eläinten piirissä, ja sen perusteella voidaan hyvin päätellä ja sanoa, että siinä mielessä ihmisetkin ovat tietynkaltaisia eläimiä. Kuitenkin etenkin taiteilijat, kirjailijat ja runoilijat ovat aina pyrkineet katsomaan ja pyrkimään ylemmäksi ihmisen eläintä muistuttavista piirteistä. Jos ajattelemme olevamme ihmisiä, tulisi meidän olla kiinnostuneita kaikesta inhimillisestä ja ei käyttäydyttävä epäinhimillisesti. Eli voidaan sanoa, että tavanomaista ihmisessä edustaa etenkin kaikenlainen voimaperäisyyteen perustuva vallankäyttö, joka ei ota huomioon ihmisyyteen kuuluvia sivistyksen, inhimillisyyden ja suvaitsevaisuuden periaatteita. Valtaperäinen ajattelu ja politiikan tekeminen etenkin ovat sellaisia periaatteita, joita ei toivoisi enää ihmisen kehityksen tässä vaiheessa näkevänsä. Tavanomaista ihmisessä edustaa etenkin ruumiinkulttuuri prokrastinaatio ja materiaalisuus arvoista päätettäessä. Marxin kommunistit eivät edustaneet ihmisyyden korkeimpia piirteitä, ja sen takia sen perään juoksemaan lähtivätkin rahvaan alimmat luokat. Tällä hetkellä Suomessa tuota porukkaa edustavat Vasemmistoliiton kommunistit, sdp:n sosialistit ja Perussuomalaisten natsistiset puolisosialistit. Monesti ihmisen korkeimpia sivistyksellisiä piirteitä ajateltaessa on mietitty ylevän käsitteen merkitystä ja sisällystä. Ylevä on jotain mihin taiteilijat, kirjailijat ja runoilijat pyrkivät työssään ja elämässään. Voidaan sanoa, että tässä mielessä ylevä tarkoittaa etenkin jotain pysyvää, kun taas epäylevä tarkoittaa jotain mikä toistuu ja loppuu, eli tässä mielessä ihmiselämäkään ei ole ylevää, koska se loppuu materiaalisten ruumiittemme myötä.  Kuitenkin toimimalla elämiemme aikana tiettyjen periaatteiden mukaan, voimme saada aikaan jotain pysyvää ja ikuista, joka ei lopu ruumiittemme myötä. Kuitenkin mielestäni lisääntyminen tulisi sallia vain tietyille ja tietyntyyppisille ihmisille, joilla on ollut kapasiteettia tavoitella jotain pysyvää ja ikuista, eli ei tule ajatella, että ensimmäinen pysyvyyttä ja ikuista esittävä asia olisi lapsien hankinta, koska se vain tietyllä tavalla pidentää kuvitelmissa omaa olemassaoloa, ja lapsi voikin olla vanhempaan lapsenhankkijaan nähden täysin erilainen ja erilaisiin asioihin elämässä pyrkivä. Eli voidaan sanoa Platonin mielessä, että nuoria ihmisiäkin tulisi elämässä ohjata erilaisten periaatteiden kuin iän kautta. Olisi jo varhaisessa vaiheessa kiinnitettävä huomiota erilaisiin ”hyveisiin” kuin ikään, sillä kaikki lapset eivät ole samanlaisia, ja jotkut lahjattomat mutta tavanomaisten ominaisuuksiensa takia dominoivat lapset ja nuoret ryhmittyvät tavallisesti kiusaamaan ja alistamaan herkempiä ja erikoisempia ominaisuuksia omaavia lapsia ja nuoria. Kaikessa tulisi pyrkiä ajattelemaan, ei vain omaa ja omaa seuraavaa sukupolvea, vaan kaikessa tulisi ylittää tuo elämän toistuvuuden taso, ja pyrkiä lähentymään ikuista, mitä ei kuitenkaan tarvitse luulla tarkoittavan jotain raamatullista. Esimerkiksi voidaan sanoa, että jonkin uuden näkökulman tuominen ihmisyyteen ja inhimillisiin aktiviteetteihin on tulkittava ikuisen ja pysyvän elementin edistämiseksi. Myös uudet näkökulmat ihmisten tarpeiden muotoon ja sisällykseen, voidaan tulkita ikuisen, pysyvän ja erikoisen edistämiseksi. Kuten myös se, millaisilla tavoilla ihmisten tulisi tavoitella erikoista ja miten he voisivat eri tilanteissa erotella erikoista ja tavanomaista. Eli ikuisuuden ja erikoisen tavoittelu alkaa jo täysin siitä, kun ajatellaan, miten ihmisten tulisi suhtautua päivittäiseen arkielämäänsä. Mielestäni Vihreitten kutsuminen vihervasemmistoksi, mitä perussuomalaiset tahot harrastavat on pejoratiivi, joka ei perustu muuhun kuin Perussuomalaisten suvaitsemattomuuteen ja tarpeeseen alistaa omaa aatettaan vastaan olevia tahoja. On selvää, että Vihreissä on jotain hyvää, ja itse koen itseni poliittisella kartalla vihersiniseksi, eli yhdistän kannattamaani Kokoomukseen vihreitä aatteita etenkin osallistumisen ja luovan osallistumisen kohdalla. Mielestäni eläimiä tulisi aina kohdella inhimillisesti. Olen monesti miettinyt vegaaniksi ryhtymistä, mutta minusta ei toisaalta ole vielä siihen ollut. Kuitenkin pidän tietyn tyyppisten lihatuotteiden kuluttamisen kuvottavaksi, ja mielestäni jos lihaperäistä ravintoa käytetään, niin tulisi varmistua siitä, että eläimet eivät ole saaneet kärsiä teurastamisen tai muunkaan elinkaareensa liittyvän tapahtumansa yhteydessä. Uskon että eläimillä on samanlainen inhimillinen sielu kuin ihmisilläkin ja että niitäkin valvoo joku iätön ja pysyvä voima. Eli kaikki ihmiset voivat pyrkiä erikoiseen ja irtaantua tavanomaisesta tekemällä valintoja oman arkensa, ajankäyttönsä ja esimerkiksi kuluttamisensa osalla. Esimerkiksi kaikenlaisen halvan krääsän ja Kiinassa tehtyjen vaatteiden kuluttaminen ei edusta ihmisessä muuta kuin hänen häpeilemätöntä turhamaisuuttaan. Samalla kun voidaan sanoa, että instituutioiden varjeleminen, suojeleminen ja niiden autonomian ja itsehallinnon suojeleminen tukee erikoista, pysyvää ja ikuista, niin voidaan sanoa, että silloin samalla tulee olla sosiaalisesti liberaali ja tukea sitä, että ihmisten ja kulttuurien sisälle voi tulla uudenlaisia näkökulmia kulttuuriin ja arkien toteuttamiseen. Nimenomaan valitseminen edistää erikoista tavanomaisen sijasta, koska siinä ihmiset saavat harkita ja samalla heidän ylevään pyrkivä kompassinsa kehittyy ja tällaisen ihmisen elämisen ja olemisen arvo nousee. Kaiken aikaa samalla ihmisen tulisi suorittaa tavanomaiset aktiviteettinsa riittävän arvokkaasti, hillitysti ja pidättyvästi, koska jäämällä ikuiseen lapsuuteen, ihminen samalla tarjoaa mahdollisuuksia luovuuden kehittymiselle, sillä luovuus on loppujen lopuksi lapsuutta muistuttava tila, mutta toisaalta hän antaa siinä mahdollisuuden oman kyltymättömyytensä kehittymiselle. Ihmisen erikoisen ja erityisen edistäminen on etenkin mahdollista, kun vaalitaan yksilöllistä ja eksentristä. Annetaan mahdollisuus lapsille ja nuorille ja kaikenikäisille ihmisillä olla oma itsensä, kehittää omaa minäänsä ja tunnistaa se, mikä on heille sopivaa ja erityistä. Sen takia omien ominaisuuksien ja itseen kuuluvien asioiden vertailu toisten ihmisten vastaaviin tulisi lopettaa ja pyrkiä antamaan asioille omia ja yksilöllisiä merkityksiä ja pyrkiä löytämään vapaasti ja itsenäisesti sellaisia arvoja, jotka sopivat yksilöllisesti itselle siten, etteivät ne rajoita hänen vapauttaa inhimillisesti korkeammalle tasolle pyrkimisessä. Kaikenlaiset hierarkiat ovat mielestäni jotenkin ihmisten vapautta rajoittavia siten, että joistakin tulee vallankäyttäjiä ja joistakin alamaisia. Kuitenkin tunnustushierarkiaan liittyy tunnustukseen kuuluva nöyryys, eikä siinä sen myötä ole selkeitä käsky- tai alamais-ylämäis-suhteita. Ihmisillä on arvostamisen ja arvojen tunnustamisen ja tunnistamisen tarpeen myötä myös tarve kuulua joukkoon, ja sen takia instituutioille tulisi tarjota laajat vapaudet ja toisaalta taas valvoa sitä, ettei ihmisten vapauden rajoittamiseen vaikutteellisuudella pyrkivä kommentaariaatti pääse manipuloimaan tunnustushierarkian järjestystä.

Miksi perussuomalaiset tulee pysäyttää

Perussuomalaiset ovat monissa puolueiden kannatusmittauksissa nousseet Suomen suurimmaksi puolueeksi. He edustavat sellaista rahvaanomaisuuden muotoa, joka monen ihmisen ja harhaan johdetun kannattajan mielestä sopii heille. Perussuomalaiset ovat tosiaankin rahvaanomaisia, etenkin huomioiden sen, että heidän nuorisojärjestöönsä on levinnyt rasistinen ja etnokeskisyyttä korostava etnonationalismin aate, jonka mukaan kenelläkään ei ole oikeutta väittää kuuluvansa suomalaisiin, elleivät heidän sukujuurensa Suomessa yllä vähintään pimeälle keskiajalle. Onko hullumpaa kuultu? 

Minun äidinpuoleinen sukuni on ollut Suomessa 1700-luvulta alkaen, mutta näiden natsien mielestä minäkin varmaan vertaannun maahanmuuttajien ryhmään. Myös suomenruotsalaisuus on homouden, lesbouden, transihmisyyden, vammaisuuden ja maahanmuuttajuuden joukossa niitä piirteitä, joita perussuomalaiset eivät katso hyvällä. Perussuomalaiset edustavat kansalliskonservatismia, joka tarkoittaa johdosta falsettiäänisen viiksinaaman ideologiaan. Itse kannatan aatetta nimeltä kansallisliberalismi, joka tulee alkuaan Itävallan Vapauspuolueelta. Tässä osaa kansallis- ei tule ymmärtää samalla tavalla kuin mitä rahvaanomaiset perussuomalaiset sillä tarkoittavat. Kansallisliberalismissa vaaditaan laajoja yksilönvapauksia ja -oikeuksia, joita suojellaan vankalla lainsäädännöllä ja kansalaisen käsitteellä. Osa -liberalismi tarkoittaa sitä, että ollaan sosiaalisesti liberaaleja, eli suojellaan ja hyväksytään kaikenlaiset vähemmistöt, joita pyritään ohjeistamaan tulemaan optimoidun kansalaisuuden käsitteen sisälle.                                                                                    Juho Eerola puhui ykkösaamussa siitä, että hänen arvionsa mukaan Perussuomalaiset voisivat saada Suomessa 30-35 prosentin kannatuksen. Mitä se tarkoittaisi? Ainakin se tarkoittaisi sitä, että minkään puolueen ei tulisi lähteä sen kanssa muodostamaan hallitusta. Kuitenkin nuo ovat vielä kaukaisia haavekuvia. Ja jos Perussuomalaiset pääsisivätkin vaaleissa suurimman puolueen asemaan ja Halla-aho hallitusneuvottelijaksi, eivät mitkään muut puolueet välttämättä lähtisi sen kanssa muodostamaan hallitusta.                                                                                                                                      

Suomalainen kulttuuri kärsii ja lähtee kulkemaan ajassa taaksepäin, jos suvaitsemattomuus ja ihmisten vapauden vähentämiseen suuntaavat mielipiteet yleistyvät yhteiskunnassa. Sillä onhan selvää, että tarkoin rajoin määritelty kansallisuus ja kansalaisuuden käsite ei anna ihmisille vapauksia muotoilla itse omia käsityksiään vaan kaikki saneltaisiin heille ulkoa käsin. Eikä Perussuomalaiset ole oikeistopuolue ja he vertaantuvat sosialisteihin lähes kaikissa muissa kysymyksissä kuin maahanmuutossa. Oikeistolaisuuteen vaaditaan kulttuurin ja kulttuuristen instituutioiden arvostamista, laajaa vapauden käsitettä ja arvoliberalismia eli modernin eurooppalaisen ihmisen käsitteen hyväksymistä. Perussuomalaiset ovat tähän nähden täydellinen ja absoluuttinen vastakohta. Säilyttääksemme kansansivistyksemme ja kansanperintömme, meidän on oltava uskomatta siihen, että persut edustaisivat jotain natsistista ”aitoa suomalaisuutta”.

Olli von Becker

YTM

Pohja se o miunkin säkis!

Taas lähestymme itsenäisen valtiomme vuosipäivää. On kaikenlaista kliseistä ja kornia jorinaa siitä, mitä itsenäisyys merkitsee, ja miten sitä korostetaan sotilaallisten ja militanttien virstanpylväiden kautta. Miksi itsenäisyyden tarvitsee assosioitua sotaan ja sotimiseen? On toki selvää, että kansakuntamme murrokset ovat aina liittyneet tietynlaisiin sotilaallisiin kahakoihin. Kuitenkin Suomen kansakunnalla oli jo Ruotsin vallan ja Venäjän vallan alla suuri vapaus, vaikka ruotsalaiset laittoivatkin suomalaisia sotilaita pahoihin paikkoihin mm. kolmekymmenvuotisen sodan ja Tanskaa vastaan sodittujen sotien yhteydessä. Olivathan esimerkiksi tanskalaisia eliittijoukkoja vastaan hyökänneen Mustan rykmentin, joka kaatui viimeiseen mieheen asti Lundin edustalla vuonna 1676 käydyn taistelun aikana, sotilaat suomalaisia.                                    

 Venäjän vallan aikana suomalaiset nauttivat suuresta autonomiasta, joka ei heljennyt ennen kuin vasta vuosisadan vaihteessa vuonna 1899. Toki muiden Suomea hallinneiden maiden johtajat ovat alistaneet ja hyväksikäyttäneet suomalaisia, mutta niiden aikaan liittyy myös paljon hyvää. Suomalaiset eläisivät vieläkin eläinten nahkat vaatteinaan metsissä ja maakuopissa pettuleipää ja sammalta syöden, elleivät suuremmat ja vanhemmat kulttuurit olisi kasvattaneet meitä paremman väen tavoille. Vai mistä luulevat ihmiset Uudenmaan nimen ”Nyland” tulleen? Se tuli siitä, koska maa oli silloin uutta, kun pohjoismaalaiset viikingit rantautuivat näille seuduille.                                                                                                                

Onko itsenäisyyspäivässä mitään ihmeellisempää kuin se, että silloin tulee Tuntematon sotilas televisiosta? Ja ne linnanjuhlat! Amerikkalainen kaverini, joka oli kerran itsenäisyyspäivänä käymässä luonani, ihmetteli, kun käänsi television ykköselle, että ”What´s going on?”, ja jatkoi nopeasti kaken näpyttelyä. Suomalaisen itsenäisyyden ja vapauden ansiosta naiset ovat saaneet Suomessa suuret oikeudet ennen muita. Kuitenkaan suomalaisten ei tule unohtaa toisten tapoja. Tiedän esimerkiksi lukiosta erään tytön, joka oli ollut Etelä-Amerikassa vaihto-oppilaana ja mennyt pyynnöstä käymään poikapuolisen luokkatoverin kotona, jonka jälkeen Suomeen lähti vimmastunut puhelu siitä, ”millaisen ”puttanan” olettekaan tänne lähettäneet! ”                                                              

 Itsenäisyyden kunnioittaminen onkin epäilemättä konservatiivinen perinne, jota voidaan pitää hyvänä sosiaalista jatkuvuutta edistävänä perinteenä. Kuitenkin itsenäisyyspäivän tulisi olla inklusiivinen pyhä, jonka pariin otettaisiin ihmisiä kaikista kansalaisryhmistä. Kunnioitan veteraaneja, mutta jotkut tahot kohtelevat heitä väärin. Kutsuntatilaisuudessa tuli mieleen termi ”esimerkkiveteraani”, joka vedetään aina tarvittaessa esille, kun tilaisuutta ohjannut majuri talutti ikivanhaa kummankin sodan veteraania vieressään kuin taikaesinettä tai amulettia, ja muuten viisaat muistelut sodasta toimivat loitsuina. Kuitenkaan en usko Pertti Oinosen haluun saada rahvasta linnanjuhliin. He varmasti joisivat liikaa ja jättäisivät jälkiä parkettiin. Ja riitahan viinanjuonnista rahvaan piirissä tulisi. Ai niin, mutta onhan siellä jo europarlamentaarikko Hakkarainen! Röhinät käyntiin!

Olli von Becker

YTM