Wanhahtava mielipidekirjoitus

Viialainen on väärässä paikassa aatevarantoineen

Matti Viialainen räiskii äyskyttäen totutulla tyylillään Savon Sanomien kutsuvieraana viime sunnuntaina. Kirjoituksensa alussa Viialainen kuvaa hekumallisen graafisesti äskettäisen Tuusulassa tapahtuneen mediatapauksen yksityiskohtia. Viialainen ei monen muun tapaan erota itseään ampujasta tekstuaalisten tehokeinojen avulla vaan nimittää tätä vanhan kaverin tapaan reilusti etunimeltä. Entinen julkitaistolainen ja muiden joukossa Suomen liittämistä Neuvostoliittoon ajanut Viialainen haluaa painottaa ääriliikkeiden ja linkolalaisten ideologioiden ”vaarallisuutta”, joka voi hänen mielestään ilmetä yksin – yhteisen median kautta – nähdyn traagisella tavalla.

                      Mielestäni Viialaisen yhteiskuntaa koskeva argumentointi ei ole kovinkaan järkiperäistä. Hän on toki omaksunut suomalaiskansallisen konsensuspoliitikon kyvyn löytää yhteisesti populäärien mediareittien avulla havaitusta todellisuudesta aiheita lietsoa sapekkaan tunnepitoisia ennakkoluuloja.

Toisin kuin Viialainen, itse koen etteivät ennakkoluulot ole toivottavia ajattelun välineitä edes silloin, kun niitä lietsotaan yhteiskunnan konventionaalisesta järjestyksestä niinkin suuresti poikkeavan tapahtuman kuin äskeisen kouluampumisen yhteydessä. Siitäkin huolimatta että Viialainen on nykyisin ns. virtaavan päivänpolitiikan ulkopuolisessa virassa, hänen argumentointinsa paljastaa vanhan, vielä viriävän kaipuun kapinoita ja kulkueita kohtaan. Aiemmin tunnustetusti äärivasemmistolainen Viialainen lietsoi itse kapinaa, nyt hän haluaa drakonisesti osoittaa sen paheksuttavuuden löytämällä sille mahdollisimman pöyristyttäviä osoitinesimerkkejä.

                      Viialainen valottaa laajoja kaaria vetelevässä tekstissään asiasta tietämättömille mm. Nietzschen liittyvää absoluuttista pahuutta, jota väittää natsismin esiteoreetikoksi. Mielestäni tämä osoittaa jo niin suurta tietämättömyyttä, että koko tekstin arvon voisi mitata ainoastaan siitä.

                      Kantilaispietistinen metafysiikka joka ohjailee vielä nykyäänkin Viialaisen kaltaisia, lopulta kiltisti muottiinsa hakeutuvia perusbyrokraatteja, käskee heitä ihmisten takaraivoissa piilevän helposti kahmaistavan ennakkoluulopotentiaalin käyttöönottoon. Etenkin se onnistuu Viialaisen tai Ripaojan kaltaisten oikeistomöröistä fantasioivien, itseilmaisustaan huolimatta ainoastaan äärilaidoilla oleskelevien itsensäpaheksujien korkeavalöörisen mielikuvituksen sisimmissä kammioissa.

                      Onko päivämme yhteiskunnassa mielekästä pohtia ääri-ilmiöiden purkautumista, jos niihin kohdistettu yhteinen paheksunta on niin selvää, ja ne ovat jo valmiiksi epätoivottavia? Taivastelut esimerkiksi ampujan mukana olleen panosmäärän perusteella arvioidusta potentiaalisesta uhrimäärästä johtavat ajattelutapaan, jossa aseen tai tietyn panosmäärän haltija on potentiaalinen murhaaja, jonka murhapotentiaali määrittyy hallussaan olevien panoksien määrästä tai luetun, täysin suhteellisesti määrittyvän ”yhteiskunnan” ”valtavirran” ulkopuolella joltain osin sijaitsevan opiskellun hengenravinnon määrästä.

Jokainen ihminen omaa potentiaalin Tuusulan kaltaiseen tekoon; jokaisella ihmisellä on myös yhteiskunnan tarjoamat mahdollisuudet varustaa tuollainen teko. Onko tuon rajan ylittyminen ollenkaan niin pysyvästi erilaista? Jos pidämme pahuuden mittana ihmiselämän riistämistä, onko äskettäin käräjillä ollut valtakunnan tason poliitikko silloin ilmestyskirjan peto, vai pelastaako hänet tuomiolta erilaisessa yhteiskunnan tarjoamassa yhteydessä (tiellä) ja erilaisella yhteiskunnan tarjoamalla apuvälineellä (autolla) tehty humaniteetin riisto kaikin tavoin itsensä kaltaiselta ja mahdollisesti jopa itse  toivopuoluetta äänestäneeltä yksilöltä? Oliko tuolla poliitikolla oikeus ”valita luonnollisesti”, sillä kurin, kun se vain tehtiin erilaisessa yhteydessä?

Moraalikäsky ”älä tapa”, jota rikotaan säännöllisesti tämänkin tapauksen ulkopuolella, ei siis voi olla ainoana huomion kiintopisteenä mölyn taustalla. Yksittäisen tapauksen nostaminen esiin kertoo kuitenkin halusta tuoda positivistinen ulkoa käsin selittäminen takaisin ”yhteiskunnan” tutkimiseen. Ilmeisen keskiaikaismainen tavoite on johtaa ”absoluuttinen paha” pienimpiin mahdollisiin tunnusmerkkeihin.

Mielestäni, Viialaisen ja Takalan (SS 11.11) kirjoitukset todistusaineistona, yhteiskuntaan tyytymättömät, media-avusteisesti esillä olevat tapauksen kritisoijat ovat ilahtuneet juoruämmämäisesti kauhistelemastaan teosta enemmän kuin kukaan muu. Mikä sitten on teon merkitys? Onko se sittenkin vain uusi yhteiskunnalliskonstruktiivinen puheenaihe teosta, jollaisia on nähty ennenkin mutta ei aivan samanlaisessa tilanneyhteydessä ja samalla tavalla suupielistään huhupuheiden kohteiden verta pyyhkivien journalistien reaaliaikaiselta lautaselta kahmaistuna?

Kaikkein ilmeisintä on, että Viialaisen kaltaiset kaksinaismoralistit tarvitsevat tällaista aateravintoa poliittisista tarkoitusperistä nousevien ”argumenttiensa” tukivaraksi. Yhteiskunta ei tarvitse ihmisiä jotka irtaantuvat sen säännöistä niin selvästi kuin Tuusulan ampuja teki, mutta mielestäni voidaan myös kysyä; tarvitseeko yhteiskunta myöskään (kaksinais-)moralisoijia äyskyttämään ja lyömään heimorumpua yhteisön koollekutsumiseksi tuhoamaan yksilönsuojaa sillä tavalla, miten äskeisen tapauksen kohdalla on menetelty. Tällaisten tapausten yhteydessä medialla tulisi olla painokasta aihetta itsekritiikkiin. Media ei saisi olla edes kuvitelmissa mitään sellaista absoluuttisen kaikennäkevää, joka jäisi poikkeuksentekevänä arvioivan katseen ulkopuolelle.

Kyse ei ole pelkästään tästä teosta, vaan siitä epätoivottavasta, yhteiskunnan jäsenensä tukahduttavasta, erilaisuutta suvaitsemattomasta suunnasta, joka voi nousta korkeimmalle sijalle valitessa konsensusperäisesti ”yhteiskunnan” yleisimmin tv:n ja iltapäivälehtien kautta seurattavaa suuntaa tämän jälkeen. Ampujan biografisten tietojen julkinen kirurgisointi kertoo yhteiskunnallisen subjektin kapenevasta roolista Viialaisenkin haikaileman linkolattoman ja nietzschettömän uuden järjestyksen sisällä.

Tekstin pääpointti tuli kuitenkin selväksi. Jos Viialainen saisi päättää, hän järjestäisi asiat niin, ettei tällaisia tapauksia ollenkaan olisi. Kannatan, mutta ihmettelen, miksi tällaista tavanomaisuutta on tarpeen painottaa nähtyyn vertaantuvalla mahtiriennolla.