Novelli

Varjomies

Varjomies kulki kivistä
kävelykulkuväylää kohti kaupungin keskustaa. Yliopistolla
odottaisi taas sama vuosikymmenshow johon mies oli kyllästynyt jo
ensimmäisen vuoden aikana. Oli opetettava opiskelijoille
metafysiikkaa ja tietoteoriaa! Mitä hyötyä kenellekään niistä
olisi? Jos minun on samastettava itseni näihin, on suoraan seuraavaa
että myöskin minun on näyttävä vain osittain, varjomies
ajatteli. Yhtäkkiä vastaan tuli nuori nainen ja samalla hetkellä
kun he kohtasivat, nainen jähmettyi kivipatsaaksi ja päästi
arkaillen suustaan kysymyksen: ”O-oletko sinä Kalevi?” Varjomies
vastasi: ”En, minä olen Alexander Adlerstjerna.” ”Ahaa, sitä
minäkin, Kalevi meni koomaan jo kymmenen vuotta sitten. Sinä vain
näytät hyvin suuressa määrin häneltä. Anteeksi”, nainen
sanoi. ”Ei se mitään”, varjomies tokaisi ja jatkoi matkaansa
yliopistolle. Kulkiessaan pitkin laitakaupungin katua kohti
yliopistoa miehen mieleen nousi viimekertainen tapaaminen psykiatrin
kanssa: ”Miksi sinä peittelet aidointa minääsi noilla
defensseilläsi, Alex?” terapeutti oli kysynyt. ”Sinä pääsisit
helpommin tekemisiin naistenkin kanssa, jos luottaisit enemmän ja
näkyvämmin siihen, mitä teet”. ”Minä en tiedä sitä, miksi
minä olen tullut tällaiseksi millainen olen, Antti. Minä vaan näen
kaiken sen, mitä olen tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana täysin
merkityksettömänä kaiken kannalta. Olisin onnellisempi jos joku
toinen olisi saanut sen apulaisprofessorin paikan minun sijastani. En
mielestäni ole riittävän integriteetin vallassa voidakseni todella
pitää sitä hallussani. Mitä minä nyt teen, Antti?” ”Sinä
luultavasti vain peittelet jotain itsestäsi. Mitä sinä sitten
haluaisit olla, Alex?” ”Minä haluaisin olla vapaa ja sinut
itseni kanssa. Hyvin traumaattinen lapsuuden kokemus oli minulle se,
kun isäni hankasi naamaani omaa parransänkistä naamaansa vasten.
Ajattelin silloin, että pitääkö minun itseni myös tulla
sellaiseksi: karvanaamaksi, joka hankaa itseään karvattomien osia
kohten. Sen lisäksi minulle vielä kehittyi voimakasta karvoitusta
jo teini-iällä, en ole mielestäni vielä tänäkään päivänä
päässyt sinuksi asian kanssa.” ”Siis et ole tottunut siihen
tosiasiaan, että olet mies ja sinulla on miehen ruumiillisia
piirteitä?”, terapeutti oli kysynyt. ”En voi sanoa täysin
ajattelevani niin. Olen kyllä tottunut ajatukseen siitä että olen
mies, mutta en ole tottunut siihen ajatukseen, että olen mies ja
samalla minulla olisi jotain sellaista, mitä muilla ei ole ja että
sen avulla voisin automaattisesti tehdä invaasioita toisten
yksityisyyden ja privaattisuuden alueille. En ole tottunut ajatukseen
siitä, että voisin jossain tilanteessa olla mies talossa, siis että
määrittyisin täysin tuon yksittäisen asian kautta”, varjomies
oli skandeerannut. ”Et kai tarkoita, että sinulla olisi vaikeuksia
täyttää tuo rooli esimerkiksi naisten parissa?” ”Ei, en
tarkoita sitä, vaan tarkoitan sitä, että jos esimerkiksi
sukupuolisuuteen liitetään jotain symbolisia merkityksiä joiden
tarkoituksena olisi muodostaa sukupuolisuudelle jonkinlainen
transsendentaalinen taso jossa toimitaan symbolien kautta, niin en
halua olla siinä osallisena tai pikemminkin haluaisin olla
särkemässä noita jumiutuneita tai lukkiintuneita merkityksiä.”
”Ahaa, haluaisit siis olla jotain muuta metatasolla kuin pelkkä
fallosentrisen paradigman mukainen uros ja miehistä järkeä
monomaanisesti edustava filosofi?” ”Niin, haluaisin totta vieköön
olla enemmän kuin se, miksi minut on determinoitu. Olen kuitenkin
kehittänyt viime vuosina akateemisten töitteni ohella teoriaa
elämän osien valitsemisesta; siitä miten ihmiset ovat
todellisuudessa vapaita kahmaisemaan jotain siitä elämänhahmotuksen
alueesta, joka eniten kiinnittää heidän huomiotaan”. ”Tosiaankin
silloin ihminen ei voisi lähestyä todellisuutta
tunnustushierarkioista käsin; minä en halua merkitä lapsilleni
jotain vain sen takia, että voisin hangata sänkistä naamaani
heidän sängettömiä naamojaan vasten. Haluaisin olla enemmän kuin
mitä pelkkä sukupuoleni antaa. Haluaisin samanaikaisesti olla
ihminen ja mies mutta en kumpaakaan pelkästään.” ”Hmm, meidän
pitäisi varmaan keskittyä tuon vieläkin ilmeisen problemaattiselta
vaikuttavan isäsuhteesi läpikäymiseen ja pohtimiseen, mikä ei
tietystikään tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi täysin sitä,
mitä tarkoitat kertomallasi, Alex.” Varjomies muisti silloin
kokeneensa terapeuttiaan kohtaan suurta ystävyyttä ja se tunne
palautuikin hänen mieleensä, kun hän oli jo miltei yliopiston
pihassa. Varjomies ohitti kävellessään kuolonhiljaiseksi ohituksen
hetkellä vaienneen naisopiskelijoiden lauman. Hän päätti vaihtaa
päivän opetusohjelmansa sisältöä ja opettaa ylioppilaille
elämäntapavalintojen ja hierarkiattoman elämänhahmotuksen
perusteita. Ensimmäistä kertaa vuosikymmeneen hän tunsi
onnentunnetta astuessaan yliopiston päärakennuksen ovesta sisään.
Hän tervehti vahtimestaria ja lähti kävelemään huojentuneena kohti filosofian laitosta.