Koulumestarit ja minä

Olen korkeakoulutettu ja minulla on ylempi korkeakoulututkinto. Kuitenkaan en ole koskaan nauttinut konventionaalisesta kouluopetuksesta ja yleensä en edes yliopiston luennoista, keskinkertaisten luennoitsijoiden rajoittuneiden näkemysten ja epäkelpoisten synteesiyritysten takia. Olenkin tehnyt suurimman osan ensimmäisestä tutkinnostani tenttimällä, koska kirjoista saa tavallisesti irti paljon enemmän ja paljon lyhyemmässä ajassa kuin keskinkertaisen luennoitsijan pitämästä luentosarjasta, joka voi pahimmassa tapauksessa kestää viikkoja tai jopa kuukausia.

Olenkin kirjoittanut satiirisesti lukioaikaisiin vuosikirjoihin, että lukio-opetukseni ja oppimiseni on tapahtunut kotona viikonloppuisin, iltaisin ja loma-aikoina. Mahdollisesti luokka- ja luento-opintojani koskeva ristiriita on johtunut myös jonkinlaisesta haluttomuudesta olla jatkuvasti tekemisissä toisten oppilaiden ja opiskelijoiden kanssa. Huonoin yo-arvosanani tuli matematiikasta, ja siinä tein suurimman osan lukio-opintoihin kuuluvista matematiikan kursseista tenttimällä, koska tuttu opettaja piti kai minua jotenkin lahjakkaana ja omatoimisena, ja seuraus siitä oli se, ettei minun tarvinnut edes valvotusti avata kirjoja ennen kokeeseen menoa.

Kuitenkin olen viime vuosina filosofisia teorioitani käsitellessä havainnut, että loppujen lopuksi, kun teorioissa mennään tarkempaan kuvaukseen ei matemaattisia ja loogisia teorioita ja kuvauksen tapoja voi välttääkään. Lukiossa ajattelin varmasti korosteisesti vielä verbaalisella tasolla, eikä matemaattinen kuvauksen tapa itsessään silloin vielä tarjonnut minulle sellaista, joka olisi minua kiinnostanut.

Nykyään ajattelen, että kaikki kouluaineet ovat kaikille hyödyllisiä, ja jos nousee myöhemmin opinnoissaan ja ajattelussaan yliopistoasteelle, ei mistään koulussa opitusta ole haittaa, vaikka joitain voisi esimerkiksi, vaikka ruotsi tai matematiikka ärsyttää. Matemaattisista lahjoista on hyötyä kaikessa korkeammassa ajattelussa ja ruotsin kieltä ihminen tarvitsee, jos hän haluaa saada laajemman käsityksen esimerkiksi Suomen historiasta. Onkin niin, että oppilaille, jotka syrjivät joitakin aineita, tulisi heille antaa motivaatioon liittyvää palautetta siitä, miten jokaisesta aineesta voi olla myöhemmin hyötyä.

Kuitenkin olen sitä mieltä, että toisen asteen koulut tulisi yksityistää, ja että oppivelvollisuuden jatkaminen 18-ikävuoteen on virhe, ja se pitäisi mahdollisuuksien mukaan seuraavan oikeistojohtoisen hallituksen myötä purkaa. Kouluja ei pelkästään tulisi yksityistää, vaan niiden opettamat korosteiset aineet tulisi erikoistaa. Oppilaille tulisi tarjota enemmän vapaata aikaa, jolloin he voisivat opiskella itsenäisesti ja tehdä alaansa liittyviä töitä. Kouluihin tulisi perustaa tenttiakvaarioita, ja opiskelijoita tulisi mahdollisuuksien mukaan ohjata ottamaan osaa oman erikoisalansa avoimen yliopiston opintoihin jo lukioaikana. Sen takia, koska sama opettaja voi joskus jatkaa omien huonojen metodiensa käyttöä yhdessä koulussa tulisi uutta opettajankuvaakin freelanceroida.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

 

Ideologinen nautinto, konsensus ja performatiivinen rooli

Ideologinen nautinto tarkoittaa sellaista nautintoa, joka liittyy ideologian todistamiseen placebonautintona. Se tarkoittaa sitä, kun jokin toinen ideologinen vaikutin ohjaa puoluetta jäämään pois vallan käyttämisestä. Tuo ideologinen vaikutin on aina ontokratia eli olemisen valtaa hallinnoiva taho, joka pyrkii antamaan manipuloimilleen ihmisille helppoutta ja olemisen valtaa, mikä on ristiriitaista siinä mielessä, koska nämä ihmiset ovat vapauden ja vaivannäkemisen näkökulman kautta epävapaita ja manipuloinnin alla olevia. Tämä nautinto on siis aina vain placeboa näennäisnautintoa, koska se todellisuudessa saa ihmiset unohtamaan oman ideologiansa sitä varten, että voidaan muodostaa konsensusmukainen ratkaisu, jossa toinen poliittinen osapuoli pääsee muodostamaan hallituksensa ja korostamaan siinä pitkäaikaisia pysyviä rakenteita, kuten esimerkiksi vanhentunutta hyvinvointiyhteiskuntaa. Konsensus on Suomessa jo vuosikymmenet edesauttanut sosialistien valtapyrkimyksiä, koska ns. hyvinvointiyhteiskuntaan ja jatkuvaan sääntelyyn ei ole puututtu. On selvää, että ideologisesta nautinnosta eli olemisen vapauden eli helppouden yleistymisestä hyötyvä taho on sosialistiset puolueet, koska he suhtautuvat epätasa-arvoisesti toisiin ihmisiin, jotka ajattelevat puolueidensa kautta eri tavalla. Ideologisessa nautinnossa siis luovutaan omista arvoista ja maailmankatsomuksesta sen nautinnon hyväksi, jonka helppoudesta elävät ihmiset tuottavat, eli ihmiset voivat jatkaa ontokratiana eli olemisen vallitsijoina jatkossakin – tämä monesti tarkoittaa sitä, että muut oppositioon jäävät puolueet ovat ottaneet kannattajikseen ihmisiä, jotka eivät elä puolueen perustavasta aatteesta. Ontokratia siis tarjoaa tämän placebonautinnon oikeistolaisille, sillä perusteella, kun se on sopeuttanut omia pedellejään muiden puolueiden toimimisen alalle. Ideologinen nautinto siis on sitä, kun puolueessa vallitsee epätasapaino, ja se on ottanut muiden puolueiden kannattajia itselleen, ja nämä määrittävät sen ideologian tuoman nautinnon, koska he todellisuudessa eivät aja oman puolueensa etua. Monessa mielessä niin sanotut harmaat eminenssit taustavaikuttajatahot voivat olla aiheuttamassa sen, että puolueessa eli Kokoomuksessa unohdetaan omat tavoitteet ja ideologia tuon nautinnon takia. Se aiheuttaa sen, että manipuloijat ja epävapaat tahot pääsevät levittämään huonoja arvojaan vapaiden ja hyvien arvojen paikalle ja sitä myöten vapaus ja vaivannäkö vähenevät yhteiskunnassa ja kommentaariaatti valtaa tunnustushierarkian ja alkaa muodostaa ulkoisia riippuvuussuhteita sen instituutioille. Tuossa tilanteessa tämä vasemmistolaisille tyypillinen kapinointiasenne aiheuttaa sen, että esimerkiksi lakkojen, taulukkopalkkojen, vätystelyn ja luottamusmiespolitrukkien välityksellä työn laatu ja määrä vähenee, sen sijaan, että ihmiset suuntautuisivat tehtäväänsä eli työhön itseisarvoisesti. Kaikenlainen välineellinen asenne aiheuttaa sen, etteivät ihmiset ole rehellisiä tai vapaita, koska kaiken tulisi loppujen lopuksi olla itseisarvoista. Esimerkiksi äskettäin tulleessa Sinkkuillallinen-ohjelmassa oli hyvin ruskettunut ukkeli, joka kertoi ainoalle valkoihoiselle paritettavalle kolmesta, että valitsi hänet samanlaisten mielenkiinnonkohteiden kuten ufojen ja auran värin tulkitsemisen kautta. Konsensus siis tarkoittaa sitä, että itsenäisiä poliittisia päätöksiä ei voida tehdä, ja aiemmin päätetyt ja koskematta jääneet rakentavat sen todellisuuden mikä on valmiina hallituksen muodostavalle puolueelle. Hyvinvointiyhteiskunta tulisi alas ajaa täydellisesti ja alkaa lopettamaan taloudellinen sääntely ja markkinoiden rajoittaminen. Marinin hallitus vie Suomea taaksepäin ajassa, koska kaikkialla muualla sosialistitkin ovat havainneet, ettei tuollainen haikailu johonkin Kalevi Sorsan aikaan ole enää mistään kotoisin tässä päivässä. Performatiivinen rooli tarkoittaa käsitteiden ja arvojen yksilökohtaista merkitystä, joka on siis performatiivisessa eli toimintaa tukevassa roolissa yksilölle. Arvojakin tulisi siis voida soveltaa ja havaita niiden tihentymät ja johdannaiset. Performatiivista roolia voidaan pitää lähtökohtana ironialle, koska ironia alkaa aina merkitysten sisäisestä vaihtelusta. Performatiivinen rooli ei kuitenkaan palvele vertailukohdallisia symboleita, koska yksilö performatiivisessa roolissaan on instituutioiden sisällä ja siten ollen hänen huumorinsa tulee sisältä käsin, aivan kuin kaikkien muidenkin instituutioiden arvoja uudistavien hankkeiden tulisi tulla. Ironialla voidaan siis edistää jonkinlaista sisäistä muutosta siinä, kun kaikkia arvoja kohtaan ei suuntauduta vakavamielisesti ja muut vaihtoehdot poissulkevasti vaan muistetaan aina instituutiotason vapaus ja pyyteettömyys eli valinnan vaihtoehtojen moneus.

Arvot, päällekkäisyys, paralleelisuus ja kulttuuri

Arvot ovat arvostamisen kohteita, jotka saavat siis jonkinlaisen erityislaatuisen huomion kaikkien muiden arvojen keskuudessa. Arvoja jaotellaan tärkeämmiksi ja vähemmän tärkeämmiksi maailmankatsomusten mukaan. Maailmankatsomukset vaativat aina jonkinlaista sitoutumista, koska ei ole integraalisesti rehellistä arvostaa tiettyinä aikoina tiettyjä ja toisina aikoina toisia arvoja. Kuitenkin arvostaminen ja maailmankatsomuksen rakentamineni vaatii aina vaivannäköä ja sen ei siis tulisikaan olla mitenkään helppoa ja vaivatonta. Mielestäni arvojen valinnassa ja maailmankatsomuksen rakentamisessa ja perustelemisessa tulisi aina ottaa huomioon se episteeminen reitti, jota kautta maailmankatsomus ja arvot ovat tulleet tietylle ihmiselle. Episteeminen reitti tarkoittaa siis tässä niitä tiedon kanavia, joita yksilö on hyödyntänyt siinä, kun on muodostanut itselleen maailmankatsomustaan. Episteemisiä reittejä tulisi arvostella ja arvioida, ja suurin arvollisuus arvojen kokoamisessa tulisi olla yksinään olemisella ja henkisen kasvun tuloksella. Episteeminen reitti voi esimerkiksi olla vertaispiirin toisten ihmisten puheet ja mielipiteet, joka on kai yleisin tapa arvostusten ja arvojen muodostamisessa. Kuitenkin mielestäni arvon perusluonteeseen kuuluu se, että niiden valinta on suoritettava yksilöllisesti ja itsenäisesti. Arvojen muodostamisessa on aina käytettävä yksilöön liittyvää vapautta,  sillä kommentaariaatista tuleva vaikutteellisuuden impulssi on tekijä, joka pyrkii asettamaan ihmisille pakollisia subjektiivisia mielipiteitä heidän yksilöllisten arvojen tilalle, ja se aiheuttaa sen, etteivät ihmiset voi olla vapaita suhteessa arvoihin ja heidän mielialansa ja maailmassa jaksamisen kykynsä vähenee ja heikontuu. Arvojen ja maailmankatsomuksen muodostamisen tulee alkaa yksilöstä ja yksilönvapaudesta, eli toisin sanoen riippumattomuuteen toisten ihmisten mielipiteistä ja yleisistä mielipiteistä. Vapauden ja yksilön tulisi aina olla yleisen mielipiteen yläpuolella sitä arvokkaampina. Eli episteemiset reitit, joista merkittävimmät ovat kommentaariaatin manipuloima vaikutteellisuus ja toisaalta vapaan yksilön itsenäinen arvostaminen, tulisi aina arvottaa sen kannalta kuinka hyvin ihminen voi perustella sen, miten ja miksi hän arvostaa asioita. Kommentaariaatin vaikutteellisuus tarkoittaa aina epävapautta ja sen takia nämä epävapaat tai manipuloidut ihmiset eivät pysty tavallisesti kertomaan itselleen sitä, miksi he ovat jossain tilanteessa muodostaneet arvojaan ja maailmankatsomustaan. Objektiiviset arvot löytyvät vain vapaalla arvoharkinnalla, jossa käytetään välineinä preferenssiautonomiaa, adaptiivista tulkintaa, joukkopriorisointia ja maksimointiavaruutta, joista viimeiseen liittyy myös helppousindeksi, jolla mitataan helppoutta ja vaivannäköä, sekä vapautta ja vastuuta yhteiskunnan ja yksilöiden tasolla. Eli kun ihmiset valitsevat esimerkiksi moraalisia arvojaan, on heidän voitava tunnistaa se episteeminen reitti, joka on johdattanut heidät tietynlaisten arvojen tunnustamiseen. Vain objektiiviset arvot ovat arvoja, sillä vain ne perustuvat vapauteen, ja subjektiiviset arvot ovat pelkkiä mielipiteitä, joita ei voida tulkinnallisella sopeuttamisella yleistää esimerkiksi politiikan teon välineiksi. Arvojen päällekkäisyys tarkoittaa sitä, jos ihminen ei osaa tajuta tunnustushierarkian kokonaisuutta instituutioiden muodostajana, vaan toteuttaa samanaikaisesti ristiriitaisia ja pyyteellisiä arvoja, jotka ovat sen takia pelkkiä mielipiteitä. Tietyn arvon tulisi voida hallita tietyllä instituutiotasolla, joka saa vapauden sen kautta, koska arvolliset arvostukset ovat selkeitä ja yksisuuntaisia. Arvojen paralleelisuus tarkoittaa sitä, että ne voivat olla vierekkäisissä asemissa toisiinsa nähden ja ne voivat edistyä samanlaiseen päämäärään. Tämä tarkoittaa sitä, että instituutiotasojen muodostavat arvot voivat toimia samanaikaisesti eri tasoilla, ja tämä muoto tarkoittaa varmasti jonkinlaista paralleelista interaktionismia, jossa arvot ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Arvot liittyvät aina kulttuuriin, ja kulttuurin tehtävä on kantaa huolta siitä, ettei siinä sallita vertailukohdallisia relaatioita, koska ne ovat reaktiivisia, relatiivisia ja subjektiivisia suhteita ja niihin ei voida perustaa niin ironiaa, kuin performatiivista rooliakaan, koska ne ovat selkeästi vapauden ulkopuolella ja perustuvat ontokratian manipulointiyritykseen. Arvojen tulee aina voida säilyttää kulttuurisia instituutioita samalla, kun arvoja tulkitaan uudelleen samanlaisista lähtökohdista. Muualta kuin vapaudesta tuleva arvottaminen on aina väärin, ja ne arvot ovat vain subjektiivisia mielipiteitä. Myös vapaus on voitava tunnistaa perimmäiseksi arvoksi, sillä mikään arvottaminen ei ole pätevää ilman päätöksien alla olevaa vapautta. Instituutiot palvelevat päämääriä ja näin ollen myös arvojen on voitava tukea tiettyjä päämääriä, joita vapailla ihmisillä on yhteiskunnassa.

Empatia, sosiaalisuus ja seurueen jäsenyys

Minua on monesti väitetty epäempaattiseksi ihmiseksi. Tämä taas on mielestäni johtunut siitä, etten ole koskaan heittäytynyt ns. seurueen jäseneksi. Tämä seurueen jäsenyys taas tarkoittaa älyllistä huoraamista, jossa joku sosiaalisesti toisista riippuvainen ihminen haluaa saada omalle minälleen vaikutusvaltaa ja pönkittämistä. Monesti on niin, että empatia on tavallisissa ihmisissä riippuvaista siitä, kuinka lähellä sosiaalisesti joku ihminen on suhteessa toiseen, ja tämä on tavallista etenkin naissukupuolen keskuudessa. Eli se, onko joku ihminen jonkun toisen ihmisen ns. kaveri määrittää tavanomaisilla ihmisillä sitä, kuinka syvästi empatiaa tulee näytellä tällaista ihmistä kohtaan. Koen olevani erittäin empaattinen ihminen, vaikka kuitenkin erilaisella tavalla kuin suurin osa muista ihmisistä. Minä autan aina vaikka tuntemattomiakin ihmisiä, enkä rajoita omaa välittämistäni siihen, millä tavalla tällaiset ihmiset ovat minulle ns. ”läheisiä”. Mielestäni moderniin kulttuuriin kuulukin se, että empatian tulisi olla etenkin ihmisten auttamista, eikä tässä kulttuurissa voida ajatella, että toisia ihmisiä tulisi auttaa vain sen perusteella, kuinka läheinen joku ihminen toiselle ihmiselle on. Olen huomannut tämän asian monessa Suomen kaupunkeja suuremmissa kaupungeissa, joissa tuntematon, jopa nuori, ihminen voi tulla kysymään tuntemattomalta ihmiseltä onko hän kunnossa ja tarvitseeko hän mahdollisesti jonkinlaista apua tai neuvoja. Tavallisesti empatia voidaan jaotella kognitiiviseen ja affektiiviseen empatiaan. Olen mielestäni sitä mieltä, että kognitiivinen empatia on todellista ja järjellistä empatiaa, samalla kun affektiivinen empatia on tunnepitoista nyyhkimistä sen takia, koska empatian tunne voi monesti etenkin naispuolisessa ihmisessä herättää ruumiillisia tuntemuksia. Mielestäni vaikken tavallisesti ole etenkin affektiivisesti empaattinen, osaan olla aina jokaisessa tilanteessa riippumatta siitä, tunnenko ihmisen tai ihmiset vai en, kognitiivisesti empaattinen, eli pyrin aina kuuntelemaan kaikkia osapuolia ja tekemään sen perusteella arvioita asioista, esimerkiksi niiden oikeudenmukaisuuteen liittyvistä piirteistä. On siis väärin ja matalalla kehityksen asteella, jos vain seurueen jäsenyyden, joka vaatii aina toisten ihmisten negatiivisten ja psykopaattisten piirteiden hyväksymistä, annetaan ohjailla sitä, ketä kohtaan ja miten empatiaa koetaan. Esimerkkinä tästä erilaisesta katsomuskannasta kertoo se, kuinka itse olen kokenut joskus yhteenkuuluvuutta muihin ihmisiin pelkästään sen tosiseikan perusteella, jos olemme joskus opiskelleet samaan aikaan jossain paikassa, mutta nämä tytöt ja tyttömäiset ihmiset hyväksyvät itselleen vain sellaiset ihmiset, jotka ovat samaan aikaan sosialiseeranneet heidän kanssaan jossain koulussa. Eli he tekevät tällaisessakin yhteydessä erottelun omien ihmisten ja muiden ihmisten välille. On naurettavaa, jos jotkut arvostavat ihmisissä vain sitä, ovatko he joskus tulleet puhuneeksi paskaa näiden ihmisten kanssa. Mutta onhan tietenkin selvää, että naiset ja tytöt ovat kiinnostuneita sosiaalisista ympyröistä ja he varmaankin enemmistöltään kokevat elävänsä enemmän joukossa kuin yksin ja vapaasti. Schopenhauer ja Nietzsche ovat kirjoittaneet tästä jo aikoja sitten, että nainen ei kaipaa yksin oloa ja yksinäisyyttä (joka voisi esimerkiksi olla ponnahduslautana kohti henkistä kasvua ja kehittymistä) ja silloinkin kun hän on yksin, on hän koko ajan muiden ihmisten keskellä ja ajattelee vain muita ihmisiä ja heidän hyötyään itselleen. Ja tämä koko ajan kaikkien kanssa tekemisissä oleminen on nykypäivän teknologian myötä entistä korkeammassa potenssissa ja siitä on tehty sen myötä paljon entistä helpompaa. Minä en ole sosiaalinen ihminen enkä harrasta seurueiden jäsenenä olemista, vaikka kuitenkaan se ei estä minulta sitä, ettenkö minä voisi olla ystävällinen ja auttavainen kaikkia muita ihmisiä kohtaan, ainakin niissä tapauksissa kun tällaiset sosialisti-ihmiset eivät pilkkaa minua siitä, että minä en asetu heidän seurueidensa ja parhaimmuusjärjestyksiensä sisälle ja alaiseksi. Eli kognitiivisesti empaattinen ihminen pystyy olemaan yksin ja muodostamaan suhteita toisiin ihmisiin vapaasti ja spontaanisesti samalla aikaa, kun tyttömäiset ja tyttömäisellä tavalla sosiaaliseen suuntautuvat ihmiset ovat tarkkoja siitä, että sellaiset ihmiset ovat tärkeitä, jotka imartelevat heitä ja ovat tavallisessa arjessa liitteessä heihin. On mielestäni selvää, kumman kaltaiset ja kummalla tavalla empatiaan suuntautuvat ihmiset ovat korkeammalla henkisellä tasolla. Myös voidaan sanoa jotain siitä, kuinka miellyttäviä tällaiset ihmiset ovat toisia ihmisiä kohtaan yleisesti.

Tasa-arvosta ja erilaisista arvoista

Olen monesti viime vuosina ihmetellyt, miten jotkut ihmiset osaavat olla hikoilematta vaikka kesälläkin. Ovatko he jonkinlaisia korkeamman luokan yli-ihmisiä, jotka osaavat pitää hikensä piilossa ja olla haisematta toisten ihmisten parissa? Kuitenkin ihmisluonto on monilta muilta osilta hyvin tasa-arvoinen, vaikkapa esimerkiksi sen perusteella, että kaikilla on peräaukko, josta puskaa tietyin väliajoin kaasua ja kiinteää ainetta. Esimerkiksi paavilla ja kuningatar Elizabethillakin on pyllynsilmä. Olen miettinyt sitä, miten mainittujen ihmisten vessojen siivoojat näkevät nämä ihmiset, koska onhan selvää, että kunnioitettujen ja arvokkaiden ihmisten tavat nähdään jotenkin parempana: mikä on esimerkiksi syynä siihen, että naiset arkailevat vessassa kakkosella käymistä ja piereskelyä miespuolisten keskuudessa? Tämän syynä voidaan pitää varmaan sitä, että ns. sex appeal on omiaan vähentymään sen myötä, kun kakan haju leviää toisen osapuolen nenään. Ruumiin toiminnot ovat joka tapauksessa suhteellisia ja kaikilla on suurin piirtein samanlainen fysiikka ja ruumiin toiminnot kuin toisilla. Kuitenkin olen monesti leikilläni ajatellut ranskalaisten tapaa olla puhumatta näistä asioista: he saattavat olla niin hienoja, etteivät he varmaan koskaan pieraisekaan, tai jos he niin tekevät, on ilmaan pääsevä kaasu yhtä kukkaistuoksua. Kuitenkin mielestäni ihmisiä voidaan erotella ryhmiin esimerkiksi älykkyyden ja työteliäisyyden kautta. On selvää, että sosialistinen ammattiyhdistysliike aiheuttaa sen, ettei kaikkien ihmisten suomalaisessakaan yhteiskunnassa tarvitse nähdä yhtä paljon vaivaa kuin toisten. Tämä liittyy monessa mielessä siihen, miten ihmiset tyytyvät helpoimpaan vaihtoehtoon siinä, kun he määrittelevät omaa maailmankatsomustaan ja paikkaansa tässä maailmassa. Ihmiset siis tapaavat monessa tilanteessa tyytyä pintapuolisimpaan määrittelevään tekijään, kun he valitsevat itselleen elämänideologiaa. Sosialistiset mielipiteet, jotka eivät ole arvoja vaan tavallisia subjektiivisia mielipiteitä, syntyvät siitä, kun sosialistiset agitaattorit pyrkivät levittämään ideologista ruttoaan ihmisiin esimerkiksi vain sillä perusteella, jos he työskentelevät samalla työpaikalla tai jos he saavat samankokoista ansiota kuin toiset työpaikan ihmiset. Tällainen kategorisointi perustuu Marxin taloudelliseen determinismiin, jonka ideologian kumoamattomuus on tosiasia ja sen takia sitä voidaan pitää esimerkkinä mistä tahansa samanlaisesta uskonnosta, jossa on pyhiä ja kumoamattomia teesejä, joita toistellaan kokon ajan, jotta tämän ideologian kyseenalaistamattomuus pysyisi voimassa. Ihmiset siis muistuttavat suuresti toisiaan, ja sen takia kategorisointi tulisi tehdä kehittyneemmällä henkisellä tasolla ilman sitä pyrkimystä, että jotkut manipuloijat saisivat suljettua auttamattomat ihmiset oman vaikutteellisen ja subjektiivisen kategoriansa sisään kyselemättä muuta kuin palkkaa ja työtehtävää.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Mikä on hauskaa

Olen ollut jo pitkään ironian harrastaja. Esimerkiksi Henrik Tikkasen osoitesarja tuo esiin hyvin suomenruotsalaisen älymystön ironian harrastamisen. Myös satiiri on asia, joka liittyy näihin alueisiin. Ironia tarkoittaa sitä, että asioissa voidaan havaita monia puolia. Tikkanen kuvaa esimerkiksi vaikeaa suhdettaan vanhempiinsa, jossa yhteydessä hän tuo esiin heidän viinankäyttönsä ja erilaiset henkiset haureutensa. Ironia kuuluu mielestäni aina tietynlaiseen tunnustuskirjallisuuteen, jota Tikkanen harrasti, ja muita tämän tyylilajin edustajia ovat esimerkiksi Christer Kihlman ja Karl Ove Knausgård. Siinä tyylilajissa siis kaikki paljastetaan hienostelematta ja kaunistelematta kerrottua. Mielestäni kirjallisuudessa pitää aina olla rehellinen, eli tuoda esiin kaikki siitä, mikä on totta. Kun kirjoitin sukuhistoriikkejani, olivat jotkut sukulaiset sitä mieltä, ettei siinä olisi saanut tuoda esiin mitään muuta kuin pelkästään ylistyslauluja menneille sukupolville, joiden elinaikaan kaikki oli niin hyvin, ja jotka olivat niin täydellisiä ja lastenlapsille laulujen aiheita antaneita yli-ihmisiä ja sankareita. Tikkasen tyyli on tässä mielessä aivan täysin päinvastainen: hän kertoo myös vanhempiensa sekä muiden sukulaisten heikkouksista ja inhimillisistä vajaavuuksista. Rehellisyys voi monesti olla hauskaa, ainakin silloin, jos se tuo esiin joitain sellaisia asioita, josta on tavallisesti puhuttu eri tavalla. Esimerkiksi Pentti Saarikoski kamppaili nuoruudessaan vanhempiensa fasaadin pitämistä vastaan – hänkään ei katsonut, että pikkuporvarillisen väestöryhmän ei olisi tarvinnut tulla esiin sellaisena kuin hän sen koki omassa elämässään, etenkin Saarikosken isäsuhde oli ilmeisesti todella vaikea juuri tällaisen fasaadin ylläpitämisen ja tuurijuoppouden takia. Hauskaa oli kerran, kun olin veljeni kanssa Prahassa viiden tähden hotellissa, ja naapuripöydän englantilainen aristokraatti, jolla oli monta kymmentä vuotta nuorempi naisseuralainen, pyysi lupaa katsoa mitä viiniä joimme päivällisellä, ja sanoi sen jälkeen, että ”I see”, joka tarkoitti jompaakumpaa vaihtoehtoa, mutta ehkä tuon aristokraatin ironisuus tuli tuossa kommentissa esiin. Sanotaan, että koska Englannissa on pitkään ollut suurempi omantunnonvapaus ja yleensäkin suuremmat vapaudet kuin mannereuroopassa, on ihmisille kehittynyt tapa suhtautua esimerkiksi johtajiin, kuninkaallisiin ja poliitikkoihin ironisella tavalla, joka tulee esiin esimerkiksi brittiläisen lehdistön kautta. Tulee mieleen tarina keskienglantilaisesta kartanonherrasta, joka, kun hänelle tultiin kertomaan, että kartano palaa, sanoi että ”I haven’t even finished my pudding” eli en ole vielä saanut jälkiruokaakaan. Rehellisyys on tavallisesti hauskaa, ja ironian sekä itseironian käyttäminen tavallisesti tuo esiin sen, että ihminen pyrkii saamaan oman näkökulmansa asioihin.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kateudesta ja miksi sitä ei ole

Kateus on yksi tyypillisimmistä inhimillisistä tunteista. Se kuitenkin liittyy tavallisesti hyvin kehittymättömiin ihmisluonteisiin. Kateus tarkoittaa sitä, että ihminen kokee jonkun toisen ihmisen elämän itseään paremmaksi ja haluaisi joitain piirteitä siitä itselleen. Tämähän on todellakin henkistä kehittymättömyyttä, koska henkiseen kehittyneisyyteen liittyy se piirre, jonka mukaan ihminen kokee oman minänsä erilliseksi toisista ihmisistä. Olen monesti huomannut, että kateus ei ole vain yksisuuntainen emootio, jonka kautta ihminen kadehtii toista, vaan jotkut ihmiset kuvittelevat aiheuttavansa kateutta toisille ihmisille, joka myös on hyvin halpamainen ja kehittymätön piirre. Siinä pröystäilevä ihminen kuvittelee, että hän on niin hyvä jollain tavalla, ja että toinen ihminen on niin kehittymätön, ettei tämä löytäisi elämäänsä muuta sisältöä kuin hänen erinomaisuutensa kadehtiminen. Kateuden puuttuminen liittyy itsenäisyyteen ja siihen, että ihminen voi saada arjessaan nautinnon ja tyydytyksen tunnetta joistain asioista, joita tällainen kadehtimaton ihminen pitää tärkeänä. Kateuden oletusta ympäristöönsä viljelevät ihmiset ovat niin itseään täynnä, että he vertailevat itseään jatkuvasti toisiin ihmisiin ja saavat nautintoa jostain sellaisesta asiasta, jossa he itse kokevat olevansa hyviä. Yksilöksi tulemiseen liittyy se, että ihminen katsoo olevansa erillään kaikista muista ihmisistä, ja monesti se vaatii yksinään olemista ja meditaatiota. Miten paljon parempi tämä maailma olisi, jos ihmiset eivät kadehtisi toisiaan. Silloin varmasti ei olisi myöskään sosialisteja, koska se on selvää, että heidän olemassaolonsa perustuu pelkästään kapitalisteihin kohdistettuun kateuteen ja itsensä negaatioon asettamiseen suhteessa oikeistolaisuuteen. Yhteiskunta voisi olla paljon tasa-arvoisempi ja vähemmän ilmiselvää kilpailua sisältävä, jos ihmiset lakkaisivat vertailemasta itseään toisiin ihmisiin. Vaikutteellisuus eli se, että asettaa itsensä olemisen valtaa hallussa pitävän ontokratian alaiseksi, aiheuttaa sen, että tällainen ihminen ei lähesty omaa vapauttaan omista lähtökohdistaan, vaan näkee kaikessa ristiriitoja, kilpailua ja kaikenlaisia subjektiivisuuksia. Kateuden puuttuminen tarkoittaa monesti välinearvon vähempiarvoisuutta ja arvojen näkymistä niiden itseisarvoisuuden kautta. Kateellinen ihminen katsoo kaikessa olevan vain välineitä omien tarkoitusperiensä edistämiseen, ja että kaikki muutkin ihmiset kilpailevat, joten kenelläkään ihmisellä ei olisi parempaa tarkoitusta aikansa käyttämiseen kuin toisten ihmisten kadehtimiseen ja omilla saavutuksillaan ja ominaisuuksillaan rehentelyyn. Kaikki menestys ei ole yhteismitallista siten, että tulisi alkaa vertailemaan omia saavutuksiaan jonkin toisen saavutuksiin. Kadehtiminen sisältyykin aina urheiluperäiseen asioista innostumiseen, jossa pyritään kukistamaan toinen osapuoli ja olla tarkkana havaitsemassa hänen heikkoja puoliaan, joita voisi käyttää opportunistisesti hyväksi. Minä en kadehdi mitään enkä ketään.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Maladjusted

I cannot cope to think how you feel

because I am so outside of here

my mind is so twisted and turned

that I cannot even piss on you

even though you would deserve it

I have taken all of you

And now you are on the receiving side.

Materiaalinen välttämättömyys ja subjektiiviset mielipiteet

Materiaalinen välttämättömyys tarkoittaa ruumiillisista tarpeista ja ruumiin toiminnasta aiheutuvia välttämättömyyksiä, jotka ovat siksi vähemmän kuin mitä ovat ideat ja ihanteet. Materiaalinen välttämättömyys on esimerkiksi paritteleminen ja syöminen. Kuitenkin koska nämä aiheet ovat perusteellisesti ruumiillisia, ei niistä ole objektiiviksi arvoiksi, koska arvojen tulee perustua jokaisessa tapauksessa henkiseen tasoon ihmisessä. Parittelun ja lisääntymisen halu ovat ehdottomasti sellaisia pyrkimyksiä, joista ei ole niiden subjektiivisuuden, pyyteellisyyden ja sattumanvaraisuuden takia objektiivisiksi arvoiksi, jotka ovat aina pyyteettömiä. Esimerkiksi paritteleminen perustuu aina tavallisesti molempien osapuolten vastavuoroiseen itsekkyyteen ja pyyteellisyyteen. Itsekkäät pyrkimykset eivät siis ole sellaisia tuntemuksia, joista voisi tulla objektiivisia arvoja, koska ne perustuvat aina altruismiin ja pyyteettömyyteen. Materiaalinen välttämättömyys, joka voi olla runnovaa, ei voi koskaan tulla arvojen tasolle, koska materiaaliset välttämättömyydet ovat etenkin tarpeita eivätkä ihanteita. Arvoja voivat kehittää vain vapaat ja riippumattomat ihmiset, sillä vain he pystyvät näkemään sen, mikä on pyyteellistä ja mikä on pyyteetöntä. Arvojen tunnistamisen ja niiden objektivoinnin on siis aina perustuttava vapauteen, koska ilman vapautta ei myöskään olisi pyyteettömiä ja vapaita arvoja. Epävapaiden ja manipuloijien toteuttamat arvot pysyvät aina subjektiivisina mielipiteinä, koska niitä ei voida yleistää yhteiskuntaan siten, ettei jollekin taholle aiheutuisi niistä haittaa. Esimerkiksi tasa-arvon käsite on epämääräinen, koska se ei tunnista ihmisten luonnollista eroa eri tasoilla, ja sen takia tasa-arvosta ei ole esimerkiksi vapauden kanssa samanlaiseksi käsitteeksi, joka voisi luonnehtia kaikkia muita arvoja niiden pohjana. Subjektiivinen mielipide siis on sellainen ruumiillinen tuntemus, joka pysyy aina materiaalisena ja ei yllä ideoiden ja periaatteiden tasolle. Mielipiteen ja arvon ero perustuu siihen, että vain arvo perustuu syväsymboleihin, kun taas mielipide pysyy aina subjektiivisella tasolla ja se perustu vertailukohdallisuuteen. Eli subjektiiviset mielipiteet ovat aina relatiivisia ja vertailullisia ja niiden olemassaolo perustuu negaatioon, kuten esimerkiksi parittelemisessa, johon aina tarvitaan toinen osapuoli. Subjektiiviset mielipiteet siis heijastavat oman olemassaolonsa johonkin ideaan, joka aiheuttaa sen, että ne alkavat etsiä objektiivisista arvoista ja instituutioista mahdollisuuksia oman subjektiivisuutensa ja pyyteellisyytensä löytämiselle. Eli toisin sanoen subjektiiviset mielipiteet pyrkivät tunkemaan itsensä objektiivisten arvojen ja instituutioiden keskelle ja viemään heiltä vapautta, muuttamalla vapaita ja riippumattomia ihmisiä epävapaiksi ja kieltämällä objektiivisen arvottamisen ja objektiivisen yhteiskuntajärjestyksen mahdollisuuden. Kommentaariaatti ja ontokratia tarvitsevat siis vaikutteellisilla arvoillaan, jotka on saatu merkitysvallan avulla, vertailukohdallisuutta objektiviisiin arvoihin, joiden kautta ne pyrkivät muuttamaan objektiiviset arvot subjektiivisiksi ja aiheuttamaan niiden keskuuteen epäsopua ja omapyrkeisyyttä.

Moraalin sosiaalisesta pohjasta

Etiikka ja moraali eivät ole jostain ylhäisemmästä taivaallisesta tahosta tulevaa johdatusta, jolla ei olisi yhteyttä päivittäiseen elämäämme, jota elämme. On nykypäivän näkökulmasta virheellistä ajatella, että moraali – ne ohjeet, joiden mukaan elämme toisten ihmisten kanssa, olisivat yliluonnollisia ja tulisivat esimerkiksi jonkinlaisesta uskonnosta tai yliluonnollisesta tahosta. Uskonto pyrkii esiintymään ihmisille jonkinlaisena ohjaavana voimana, vaikka voimme tänä päivänä hyvin itse rakentaa oman moraalisen maailmamme ja määritellä itse niitä sääntöjä, jotka muokkaavat päivittäistä elämäämme. Mielestäni voimme kuitenkin löytää päivittäisestä elämästämme jotain yleisiä sääntöjä, jotka ainakin soveltamisen jälkeen sopivat esimerkiksi siitä, miten meidän tulisi elää toistemme kanssa. Etiikka on moraalisääntöjen kokoelma, ja moraali taas tarkoittaa yksittäistä tapaa suhtautua maailmaan, eli yhtä moraalisääntöjen kokoelmaa. On siis tärkeää huomata, että käytän tämän jälkeen vain termiä moraali, enkä esimerkiksi termiä etiikka. Ihmiset tarvitsevat moraalista käyttäytymistä sellaisissa tilanteissa, jotka ovat merkittävällä tavalla tilanteita, joissa toisten ihmisten olemassaolo tulee olennaiseksi ja määrääväksi. Esimerkiksi silloin on oltava moraalinen, jos ihmisiä täytyy esimerkiksi arvioida tai asettaa jonkinlaiseen paremmuusjärjestykseen. Moraalinen ihminen ei voi mennä asiattomuuksiin tai unohtaa sääntöjä, jotka on asetettu sosiaalisen arvioinnin ja ihmisten havainnoimisen pohjalle. Sosiaalinen tarkoittaa sitä ihmisiä yhdessä pitävää liimaa, joka tarvitaan nykypäivänä monessa tilanteessa siihen, että ihmiset voivat toimia toistensa kanssa ja pärjätä tässä yhdessä elämisessä. Moraali taas tarkoittaa sitä, miten ihminen toimii, mitkä määreet säätelevät hänen elämäänsä ja minkä perusteiden kautta ihminen arvioi itseään, toisia ihmisiä ja maailmaa. Moraalisia kysymyksiä ovat tavallisesti sellaiset, jotka liittyvät ihmisten arviointiin, heistä puhumiseen, heistä kirjoittamiseen ja ihmisiin suhtautumiseen. Merkittäviä asioita, jotka liittyvät moraaliin ovat esimerkiksi merkittävimmät ihmiselämää määrittelevät raja-arvot, kuten esimerkiksi ihmisten erilaisuus, heidän erottautumisensa esimerkiksi sosiaalisen luokan, varallisuuden, taustan, historian ja esimerkiksi kunnon tai lääketieteellisten ongelmien kautta. Moraali säätelee tavallisesti esimerkiksi sitä, mitä ihmisestä voidaan sanoa, ja miten ihmisiä voidaan käsitellä erilaisissa yhteyksissä. Sosiaalisuus eli ihmisten yhteiselämä, tarkoittaa tässä yhteydessä sitä, millaisia keinoja ihmisillä on käsitellä toistensa eroavaisuuksia ja esimerkiksi sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat merkittävässä roolissa yhteisöelämässä ja sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. On esimerkiksi lääkäreiltä tai sairaalahoitohenkilökunnalta tai esimerkiksi psykologilta epämoraalista puhua sellaisista sairaudellisista tekijöistä, jotka kuuluvat jonkun potilaan yksityiselämään, eli sellaista tietoa, joka ei ole yleistä ja jonka ei tulisi ollakaan yleistä. On sanottava, että jotkut suhtautuvat sosiaaliseen elämään siitä käsin, eivätkä esimerkiksi ajattele, että moraalin pohjalta tulisi luoda jonkinlaisia menetelmiä näiden asioiden hoitamiseen. On varmaan niin, ettei moraalia saada koskaan sosiaaliseen elämään siinä määrin, että voitaisiin olla varmoja siitä, ettei väärinkäytöksiä ilmenisi. Toisaalta sosiaalista elämää tulisi kontrolloida siinä määrin ja muodostaa siitä yleisiä sääntöjä, jotka voisivat olla vaikuttamassa moraaliin. Ihmiset haluavat tavallisesti, ellei heillä ole esimerkiksi persoonallisuushäiriötä tai muita ongelmia, olla miellyttäviä toisille ihmisille, ja voikin sanoa, että tuo miellyttämisen halu on itsessään sellainen olennainen tunne, joka voi olla vaikuttamassa siihen, jos pyritään rakentamaan moraalisia arvoja ja sääntöjä. Kuitenkin moraali ei voi suoranaisessa mielessä olla mitään pelkkää miellyttämistä, vaan se tunne on sublimoitava korkeammalle asteelle. Voidaan sanoa, että miellyttämisen korkeampi taso voisi tarkoittaa jonkinlaista kompetenssia sosiaalisissa suhteissa toimimiseen. Eli tästä kompetenssin halun pyrkimyksestä voi syntyä sosiaalisia ohjeita moraalin perustaksi. Sosiaalinen kompetenssi tarkoittaa siis huomioimisen kykyä, ja huomioiminen tarkoittaa sosiaalisen elämän puolien havainnoimista, joka on myös moraalin perimmäinen pohja. Huomioiminen ja kompetenssi rakentavat moraalin, jota voidaan kuvata niiden kautta sillä tavalla, että moraali on etenkin kaikkien osapuolten hyvän havaitsemista. Tässä mielessä voidaan ajatella, että hyvä sosiaalisen elämän osapuolien havainnoimisen kyky voi johtaa objektiivisiin arvoihin eli moraaliarvoihin. Siinä mielessä moraali alkaa aina sosiaalisesta elämästä, joka määrittää ne osapuolet moraalin aiheeksi, jotka ovat osallisena vuorovaikutuksessa. Eli moraalin on muokkauduttava huomioiden tilanteet, joissa sitä harrastetaan. On esimerkiksi toimittava eri tavalla, jos kyseessä on terveitä nuoria aikuisia, kuin silloin, jos kyseessä on kehitysvammaisia vanhoja ihmisiä, jotka eivät pysty olemaan riittävällä kognitiivisella asteella muihin ihmisiin verrattuna. Moraalia pitää siis soveltaa, ja tässä tullaan soveltavaan etiikkaan. Moraalia on siis muutettava sosiaalisen perustan tarpeiden kautta.

Perinteisistä arvoista – mitä ne ovat ja miten ne ovat

Arvofilosofina en tiedä, mitä ovat perinteiset arvot. Niiden olemassaoloa voi kuitenkin jotenkin miettiä sen kannalta, mitä ihmiset kutsuvat ”perinteisiksi arvoiksi”. Monesti varmasti etenkin sotien yhteydessä korostettu fraasi koti, uskonto ja isänmaa ovat varmasti jotenkin lähellä tätä kokonaisuutta. Mielestäni esimerkiksi noiden kolmen käsitteen sisältö on vanhentunut, ja niillä ei enää ole samanlaista merkitystä kuin mikä niillä oli silloin, kun kansakunta oli määriteltävissä samoin käsittein. Esimerkiksi nykypäivänä hyvin suuri määrä suomalaisia ihmisiä kutsuu kodikseen paikkoja, jotka voivat sijaita muualla kuin Suomessa, ja monet ovat asuneet mahdollisesti pitkänkin aikaa tai mahdollisesti koko elämänsä jossain muualla kuin Suomessa. Myös matkustamisen yleistymisen mukana monet voivat kutsua jotain muuta paikkaa kuin Suomea omaksi kodikseen tai paikaksi, jonka haluaisi olevan oman kotinsa. Uskonto ja isänmaa ovat varmasti pysyvämpiä ja vielä nykyisin tunnustettavampia kuin koti, mutta niissäkin on omat poikkeamansa. Esimerkiksi maahanmuuton myötä Suomessakin on muita uskontoja tunnustavia ihmisiä ja kotimaa voi monella olla jossain muualla kuin Suomessa. Kuitenkin tunnustan sen tosiasian, että jokaisessa maassa tulisi voida puhua isänmaasta, joten joitakin allegiaalisuuksia tulisi säilyttää tämän käsitteen yhteydessä. Uskontokin on jossain määrin tärkeää, vaikka senkin tulisi ottaa huomioon sekulaarisen yhteiskunnan tasolla toteutuneet muutokset ja kehitysaskeleet. Mielestäni homoja tulisi voida siunata avioliittoon kirkkohäillä, vaikka toisaalta ajatukseni sukupuolisista vähemmistöistä on se, että tuollainen asia on suuressa määrin enemmänkin henkilökohtainen kuin että se esimerkiksi koskisi jotenkin yleisesti yhteiskunnallisella tasolla kaikkia homoja ja lesboja. Ihmisillä on monia tapoja poiketa toisistaan, eikä sukupuolinen suuntautuminen ole jotenkin erityisen tärkeä tekijä. Samaa tarkoittava asia olisi esimerkiksi se, jos ihmisiä alettaisiin laittamaan eturyhmäliikkeisiin esimerkiksi heidän fyysisen pituutensa kautta. Kuitenkin uskonnon käsite on saanut uusia määreitä sen mukaan, kun ihmiset ovat alkaneet suuremmassa määrin suhtautua uskontoon sekulaarin tason kautta kuin että uskonto tulkittaisiin jonkinlaiseksi ankaraksi, käskeväksi ja kovaksi suuntaukseksi, joka kohdistuisi ihmisiin etenkin ulkoa ja ylhäältä päin. Joku voisi perinteisten arvojen yhteydessä mainita esimerkiksi perheen. Sekin sisältää paljon sellaisia asioita, jotka eivät mielestäni ole tämän päivän ja arvofilosofian näkökulmasta täysin hyväksyttäviä ja yleistettäviä. On esimerkiksi selvää, että tietyt piirteet tässä, joka siis on valtion tapa huolehtia siitä, että kansakunnalla on jatkuvuutta, kertovat siitä, millaisia asioita yhteiskunta haluaa ihmisten arvostavan. On tavallista kerskailla silloin, jos ihmisellä ei ole mitään suurempaakaan kerskailtavaa, että miten paljon lapsia hänellä on ja miten hyvin lapset tai heidän puolisonsa menestyvät maailmassa. Jopa monilla akateemisilla filosofeilla on työhuoneissaan lastensa kuvia, mikä on käsittämätöntä huomioiden sen, millainen asenne filosofialla on tavallisiin ja pakottaviin yhteiskunnallisiin arvoihin ja noudatteisiin. Perhe on monessa määrin instituutio, joka asettaa ihmisiä rooleihin, jotka eivät aina ole selvärajaisia ja oikein perusteltuja. Joskus on niin, että esimerkiksi lapset tai toinen puoliso pakotetaan olemaan rooleissaan, jotka määrittyvät suuressa määrin toisista rooleista, ja aina kaikkien roolien kantajat eivät sovi omiin rooleihinsa tai ovat keskittyneitä muihin asioihin, joka vaikeuttaa roolien toteuttamista. Onhan monilla huonoja vanhempia, jotka eivät jostain syystä pysty tai halua täyttää omaa rooliaan vanhempana. Myöskin jotkut lapset voivat olla vaikeita, vaikka toisaalta mielestäni tässä muna ja kana -ongelmassa suurempi merkitsevä tekijä on kanassa. On olemassa joitakin puolueita, jotka ainakin omasta mielestään haluavat edistää perinteisten arvojen toteutumista yhteiskunnassa. Tällaisia ovat esimerkiksi Perussuomalaiset, Kristillisdemokraatit ja jossain määrin Keskusta ja SDP. Perussuomalaiset ajavat kansallisvaltion etua, kristilliset uskonnon etua, Keskusta perinteisten elinkeinojen asiaa ja demarit hyvinvointiyhteiskuntaa. Mielestäni ainoastaan Kokoomus ja RKP ovat aidosti suvaitsevaisia puolueita, joka monessa mielessä liittyy siihen, että nämä puolueet kannattavat vapaata markkinataloutta, joka hyvin monissa tapauksissa tuo mukanaan myös suvaitsevaisuutta suhteessa erilaisiin ihmisiin. Voidaan tietysti myös sanoa, että Vihreät ovat myös vapaamielinen puolue, vaikka vihreissä onkin ehkä eniten vastustushenkeä suhteessa sellaisiin ihmisiin, jotka ajattelevat eri tavalla kuin miten vihreät ajattelevat. On vastustettavaa, jos nuoret naiset opetetaan pienestä pitäen omaksumaan esimerkiksi ”perheen” ensimmäisenä arvonaan, jota kohden kaiken etenemisen on palveltava. Kuitenkin mielestäni on niin, että naisten ylikouluttautuminen on ongelma, joka on Suomessa mennyt liian pitkälle. Naisilla on mielestäni suuremmat taipumukset toteuttaa perinteisiä arvoja, samanaikaisesti kun miesten roolille lankeaa arvojen kehittäminen ja uudistusten tuominen arvofilosofiaan. Eli naiselle on aivan liian helppoa omaksua muusan tai groupien rooli, joka siis on passiivisuutta eikä aktiivisuutta. Kuitenkin on mielestäni hyvä, jos naisia ei kannusteta heti kahdeksantoistavuotiaana alkamaan pusertaa itsestään lapsia ja kirjoittamaan lopputöitä pelkästään imettämisestä ja empatiaetiikasta. Kuitenkin itsenäinen ajattelu vaatii aina riippumattomuutta ympärillä vallitsevista arvostuksista ja ajattelutottumuksista, ja sen takia on varmaan niin, ettei filosofi voi tunnistaa ja tunnustaa minkäänlaisia perinteisiä arvoja. Kuitenkin voidaan sanoa, että jos yhteiskunnassa pyritään objektiivisiin arvoihin, tarkoittaa se sitä, ettei vastakulttuurien ja alakulttuurien arvot voi alkaa kyseenalaistamaan koko yhteiskuntakokonaisuutta, vaan niiden kehittämiselle on taattava yhteiskunnassa soveltuva tila. Mielestäni voidaan sanoa, että tunnustushierarkia on se järjestys, johon toiminnan on perustuttava, ja siinä tärkein määrittävä kriteeri on pyyteettömyys. Pyyteettömyys tarkoittaa sitä, että valinnalla pyritään yhteiseen hyvään, jossa ei ilmene itsekkäitä pyyteitä. Vapaa markkinatalous on se järjestelmä, johon arvojärjestelmät pitää sopeuttaa. Vapaa markkinatalous ei parhaimmassa muodossa edistä varojen keskittymistä vain tietyille tahoille, vaan sen tulee alkaa etenkin siitä, että sillä pyritään tuottamaan mahdollisimman suurta hyötyä mahdollisimman suurelle määrälle ihmisistä. Esimerkiksi voitaisiin säätää sellainen laki, että kaikkien suuryritysten tulisi lahjoittaa jokin määrä tuotostaan hyväntekeväisyyteen ja yleisiin tunnustushierarkiata ylläpitäviin hankkeisiin. Voidaan ajatella, että yhteiskunnassa voitaisiin ylläpitää jonkinlaisia arvohautomoja, joissa voitaisiin harkita, kannustaa ja tuoda esiin erilaisia arvoja, joita voitaisiin sitten soveltaa ja tarjota yhteiskunnalliseen muotoon, jossa ne saisivat mahdollisuuden osoittaa oman pätevyytensä ja kyvykkyytensä rajat. Perinteiset arvot ovat siis monesti jotain, johon etenkin jotenkin rajoittuneesti ja mahdollisesti nostalgisesti menneeseen suhtautuvat tahot pyrkivät julkituomaan. Olen tullut siihen ajatukseen, jonka mukaan arvojenkin tulee kehittyä ja muuttua ikänsä myötä, koska arvo ei koskaan ole välttämättä jotain samaa seuraavalle sukupolvelle kuin mitä se oli edeltävälle. On monesti ollut niin että suurvaltapoliittiset ja kansakuntien historiaa säätelevät vaiheet ovat vaikuttaneet osaltaan myös arvojen saamaan muotoon. Kuitenkin on varmasti niin, ettei arvojen tulisi olla jotain sellaista, joka rajoittaisi joidenkin ihmisten tai ihmisten ryhmien vapautta, sillä mielestäni arvoilla tulisi pyrkiä yhteiskunnassa mahdollisimman suureen ja laaja-alaiseen vapauteen. Jos jokin arvo rajoittaa tällaista vapautta, kertoo se samalla varmasti siitä, että tällaista arvoa tulisi silloin korjata. Mitä sitten arvon korjaaminen voisi tarkoittaa? Se tarkoittaa varmasti sitä, että arvon määrettä ja sen seiniä tulisi laventaa ja sen merkityksen antoa tulisi korjata, vaikka kuitenkin on oltava tarkkoja siitä, ettei kommentaariaatti ja ontokratia pääse säätelemään arvojen merkitystä. Tässä tilanteessa tulee esiin niin sanottu performatiivinen rooli. Se tarkoittaa sitä, että toimija eli yksilö saa itse määritellä käsitteiden ja arvojen merkitykset suhteessa omaan toimijuuteensa. Arvo suhteessa toimijuuteen tarkoittaa arvojen soveltamista siten, ettei arvo haittaa toimintaa. Toisaaltahan on niin, että arvojen tulisi myös luonnehtia toimintaa. Kuitenkin vapauden takia nykypäivänä arvot ei liian suuresti voi estää toimintaa, koska nykypäivänä ihmisillä on niin monia genealogisia perustelusyitä omien arvojensa tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Näiden genealogisten syiden pohtiminen onkin nykypäivän arvofilosofiaa par excellence.

 

A little nosy brat

I sing and babble my runny mouth to my elders

those who can do more than fall from mountain top

and pretend that that is some kind of useful motion or sport

most important are my slicky hair

and my little mind upwards pointing tattoos

girls are something that run away

only the most hopeless are that who stay

I long for girl over army career

my father is the most useless of all

he has only one organ that counts

my future hopes are tied to nothing

I will become nothing

and be the most useless of all.

En ole vielä kuollut!

Elämä loppuu

mutta ei vielä

vielä ehdin haistaa

kesäpäivän heinäkuisen

tuoksua unhoittuvaa

kuunnella lokakuisen

sateen outoa kaikua

joka muistuttaa menneistä

ja kadonneista maailmoista

nousta ylös

ja havaita aamun tulleen

aamu alkava, toive

aina uudestaan tulevasta

rakastaa naista

joka ei rakasta minua

olla ilman viinaa

olla viinan kanssa

raapustella ylös turhaa

mutta tärkeää

saunoa savusaunassa mökillä

raueta tyhjiin

ja olla kuin

kaikua aina jatkuvasta

elämän paine

halut entiset

kaataa sijoiltaan ja

lujasti sulkee sisäkkäin

toiveet jotka jäävät

täyttymättä ja unohduksiin

 

 

Pimeä

 En pelkää pimeää

se on ystäväni

äitini, isäni

nuoren tytön

antama rakkaus

naiivi, antautuva

olen sille langelmoitunut

johdan tieni siihen

ja siitä pois

nousen sen kautta

ylös ja laskeudun alas

pimeä on rakastavainen

kaikille samanlainen

jos pelkäisin pimeää

en runoilisi

en ajattelisi

sillä pimeässä on kaikki

joka on vielä

sanomatta

Filosofit ovat reppanoita

Katselin äsken työpaikkoja, koska ajattelin, että tämä freelancer-tutkijan/toimittajan/kirjailijan työ näyttää välillä vähän liian vapaalta ja epäsäännölliseltä tulomielessä. Apurahat eivät virtaa koko ajan. On käsittämätöntä mihin tällainen filosofian ja taideaineiden opiskelu voi nuoren ihmismielen johtaa. Et ole kelvollinen mihinkään joko koulutuksen tai työkokemuksen kautta! Ja loput työt ovat jotain, jota ei jaksaisi Ukko Mustilainenkaan. Sille nuorelle, joka suunnittelee tosissaan filosofian opiskelua, sanon vain: älä, älä vaan aloita. Filosofiaan ei voi pieni poikanen luottaa, se suuren ikävän pieneen sydämeen tuottaa. Kuitenkin voisi ajatella, että tällaisesta filosofian opiskelusta voisi ainakin kokemuksena kuvitella olevan hyötyä. Se uskomaton määrä uskaliasta nuoruutta ja idealismia, joka aina syksyisin uusien tulokkaiden joukosta paistaa! Mutta siitä huolimatta se ei valmista oikein mihinkään muuhun työhön kuin tutkijan paikkaan, joita ei ole kaikille. Opettajaksikin ryhtyminen vaatii pedagogiset opinnot, joita kaikki eivät edes pääse opiskelemaan. No olen kuitenkin oppinut arvostamaan sitä vapautta, joka sisältyy freelancerin hommaan. Voi itse muokata omaa luovuuttaan ja tehdä kaikki asiat siinä järjestyksessä kuin haluaa. Mutta missä on raha? Se on kaikenlaisten insinöörien taskuissa, jotka kuitenkin monissa tapauksissa ovat sisäiseltä elämältään varsin vaatimattoman oloisia. Kun rahaa ei ole koko ajan, sitä arvostaa silloin kun sitä on. Sen takia minä en ole koskaan arvostanut rahaa itsessään, sitä on vain joskus, ei koko aikaa. Monesti rahat menevät silloin kun sitä on aika nopeasti. Ja muu aika ollaan nälissään. Ainoa asia, mitä toivoisin saavani tulevan rahan lisääntymisen myötä on työhuone, koska esimerkiksi maalaaminen huoneistossa, jossa on kissa, on varsin vaarallista, kissa voi saada uusia värisävyjä. Kuitenkin ilman rahaakin voi tehdä monenlaista asiaa, kuten esimerkiksi kirjoittaa tällaisia ruikuttavia kolumneja. Olen aina arvostanut vapautta enemmän kuin rahaa, en voisi kuvitella tekeväni sellaista työtä, joka ei minua kiinnosta, pelkästään rahan takia. On onni tulla ns. maallistuneesta suvusta. Ei tarvitse ainakaan olla kateellinen toisten rahojen takia, koska niitä rahoja ei ole. Olin yläasteella työelämään tutustumisessa isäni alaisten duunareiden mukana, jossa yksi taukotuvan työläinen kysyi minulta, että ”mitä ammattikoulun alaa aion opiskella?”, johon totesin ykskantaan, etten mene todellakaan ammattikouluun vaan lukioon, joten olen aina kyllä ollut tietoinen jo ala-asteella siitä, että hakeudun korkeakouluasteelle. Se vaan on probleemi, että kaikista sen aloista ei saa samalla tavalla rahaa. Nuorukaiset, lukekaa diplomi-insinööriksi, vaikka tuotantotalouden kautta – silloin saatte paljon rahaa ja onnellisuutta elämäänne.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Autorisoidut arvot ja niiden tuet

Ontokratia ja kommentaariaatti pyrkivät muodostamaan arvoista sen kaltaisen kokonaisuuden, joka pyrkii estämään todellisen vapauden arvojen tulkintaan. Tämän se tekee vaikutteellistamalla arvoja sillä tavalla, että se lisää merkitysvaltaa niihin, jolloin arvot alkavat tulkinnassaan muistuttaa tietynlaista symbolista merkitystä, joka kuitenkin perustuu vertailukohdallisuuteen eli aina tietynlaiseen binaariseen vastakohtaisasetteluun. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat esimerkiksi sosialistien arvot, jotka perustuvat aina jonkinlaiseen käsitykseen siitä, että sosialisteja riistetään kapitalistien osalta. Tällainen arvojen tunnistaminen on aina reaktiivista ja relatiivista, koska se pyrkii hakemaan itselleen sisältöä sieltä, missä tunnustetaan erilaisia arvoja. Arvojen tunnistamisen tulisi aina olla itseisarvoista ja sellaista, ettei siinä haeta arvolle jonkinlaista perustelua jostain toisten ihmisten tunnustamista arvoista. Eli voidaan sanoa, että oikean ja vapaan arvojen tunnistamisen tulisi aina seistä vakaasti omilla jaloillaan ilman ulkopuolista perustelua ja vertailun kohdetta. Kommentaariaatin ja ontokratian arvot ovat aina sellaisia, joissa ne hakevat omille relatiivisille ja reaktiivisille arvoilleen tukea jostain toisesta arvojen kohteesta. Eli kommentaariaatti pyrkii muodostamaan arvoinstituutioita ja tuki-instituutioita muodostamalla ne joidenkin toisten, eli vapaiden ihmisten tunnustamien  objektiivisten ja pyyteettömien arvojen lähelle sillä tavalla että ne alkavat kommentoida ja muodostaa reaktiivista käsitystä näistä arvoista, jotka seisovat omilla jaloillaan ja eivät pyri muodostamaan arvojen tunnustamisessaan minkäänlaista reaktiivista käsitystä jostain toisesta arvoja tunnustavasta tahosta. Eli kommentaariaatti pyrkii vaikutteellisuudella lisäämään merkitysvaltaa vapaisiin ihmisiin ja tahoihin, jotka tunnustavat arvojaan vapaasti ja tällä tavalla erottamalla arvojen tunnustajan arvoistaan se pyrkii luomaan rakoa arvojen tunnustajan ja tämän arvojen väliin, jolla tavalla se pyrkii saamaan itselleen ideologista etua sillä tavalla, että se alkaa tunnustushierarkiassa, jonka tarkoitus on määritellä arvojen kohdetta ja arvostamisen arvoa, luomaan vastakohtaisuuksia vapaiden instituutioiden sisälle ja ulkopuolelle, jolloin se saa aiheutettua tunnustushierarkiaan ristiriitaisuuksia, ja vähitellen se tunkee omia arvoinstituutioitaan ja niitä suojelevia tuki-instituutioita vapaiden instituutioiden paikalle, joka aiheuttaa sen, etteivät vapaat ja riippumattomat arvojen tunnustajat enää ole niin vapaita ja riippumattomia kuin mitä he olivat aiemmin. Eli kommentaariaatin pyrkimys on lisätä ristiriitaisuuksia ja arvokamppailua yhteiskuntaan, jossa se pyrkii vähentämään yhteiskunnassa olevaa vapautta ja se aiheuttaa sen, että aiemmin riippumattomista ihmisistä tulee manipuloinnin tuloksena epävapaita, ja vapauden määrä yhteiskunnassa laskee. Ontokratia hyötyy tästä toiminnasta siten, että se voi varata itselleen katsoman vapauden täydellisesti itselleen, ilman että se joutuisi ottamaan osaa vapaiden instituutioiden ja tunnustushierarkian muodostamiseen, sillä vapaat arvot eli objektiiviset, ristiriidattomat ja pyyteettömät arvot perustuvat aina siihen, että ne pitää tunnustushierarkiassa todistaa vapaiksi sillä etteivät ne aiheuta siihen minkäänlaista fraktioitumista. Kommentaariaatti siis tarkoittaa sellaista ihmisryhmää, joka pyrkii kommentoinnilla ja mustamaalauksella aiheuttamaan vapaiden instituutioiden keskellä epäsopua ja epäilyä siitä mihin heidän tunnistamansa vapaus perustuu. Koska vapaat ja objektiiviset arvot ovat pyyteettömiä ja yleisiä, on silloin se taho, joka haluaa arvoilla tavoitella valtaa ja oman asemansa parantamista, omiaan pyrkimään muodostamaan sellaisia vastakohtaisia arvoja, jotka lisäävät ontokratiassa nimensä mukaisesti olemisen valtaa sille taholle, joka on itsekäs ja haluaa helppoutta ja vaivattomuutta itselleen yhteiskunnassa. Helppousindeksillä mitataan sitä, millainen on vapauden ja vastuun suhde preferenssiautonomisesti yhteiskunnassa. Ontokratia pyrkii aina helppouteen eli oman etunsa ajamiseen ja sen tuottamiseen sille ihmisryhmälle, jota se edustaa. Se on siis luonut sellaisen manipuloijien joukon, jota kommentaariaatti edustaa. Kommentaariaatin voidaan katsoa ainakin osittain olevan peräisin entisestä kulttuurin nyt etabloituneesta proletariaatista, jotka etsivät vaikuttamisen kanavia eri puolilta yhteiskuntaa, ja he ovatkin monesti esimerkiksi journalisteja, poliitikkoja tai virkamiehiä. Sosialismi on syvässä mielessä vaikutteellisuudella haettu ideologia. Kommentaariaatti pyrkii tekemään ihmisistä sosialisteja sen takia, että ihmiset alkaisivat epäillä toisia ihmisiä egoismista ja omien tarkoitusperiensä ajamisesta. Tässä mielessä voidaan sanoa, että myös niin sanottu riistokapitalismi on ontokratian suosima ajatus, koska tässä tapauksessa moderaattinen kapitalismi eli vapaa markkinatalous on tullut riistojärjestelmäksi, jossa sekin ajaa kommentaariaatin, ontokratian ja sosialistien tavalla vain omaa hyötyään, ja joissakin tapauksissa kapitalisteistakin voi tulla ontokratian jäseniä, jolloin he eivät enää tunnusta sitä aatetta, jonka mukaan helppousindeksin on näytettävä plussaa myös kaikkien yksilöiden eikä pelkästään yhteiskunnallisten vapaiden instituutioiden tasolla. Ontokratia voi siis sisältää sekä sosialisteja että riistokapitalisteja, mutta vapaan tunnustushierarkian mukainen yhteiskunnallinen järjestys on ainoa sellainen järjestys, joka voi pitää yhteiskunnan vapaana ja jotta arvostaminen voisi siinä pysyä sellaisena, että objektiiviset arvot voivat siinä toteutua kokonaisuudessaan. Autorisoidut arvot ovat siis ontokratian edustaman kommentaariaatin vaikutteellisuudella ja merkitysvallalla saatuja arvoja, jotka ovat sitten muodostettu niiden vertailukohdallis-symbolisen määreen mukaisesti asetettu vapaiden instituutioiden lähelle, ja jossa ne pyrkivät laajentamaan sellaista ajatustapaa, jossa ihmiset alkavat nähdä objektiivisten arvojen lähtökohtana olevia syväsymboleita vertailukohdallisessa merkityksessä, eli se pyrkii korvaamaan itseisarvoiset ja vapaat syväsymbolit sellaisessa mielessä, jossa niille aina annetaan jonkinlainen vastakohta, eli kommentaariaatin mukaan itseisarvoinen ja löydettävä vapaus ei ole mahdollista, vaan kaikki yhteiskunnallinen toiminta, tunnustaminen ja arvottaminen on aina jonkinlaista kamppailua vastakohtaa vastaan. Esimerkkinä tällaisesta merkityksiin kohdistuvista vastakohtaispyrkimyksistä on esimerkiksi eurooppalaisen kommunismin piirre, jossa tällaisia valtioita on kutsuttu esimerkiksi ”vapaiksi” tai ”demokraattisiksi”. Lisäksi kommentaariaatti ja sen taustalla oleva ontokratia pyrkivät luomaan arvoinstituutioilleen tukea tuki-instituutioista, jotka ovat tietynlaisia poliisiryhmittymiä, jotka valvovat sitä, että nämä pyyteelliset, reaktiiviset ja relatiiviset arvot saavat aina kuulijakuntaa yhteiskunnassa, ja jotta ne hyväksytään samalla tavalla kaikkien tällaiseen epävapauteen joutuneiden ihmisten keskuudessa. Mielestäni tuki-instituutiot perustuvat aina jonkinlaiseen asettamiskonstanttiin, joka tarkoittaa sitä väylää, jonka kautta vapaat arvot ja vapaiden instituutioiden muodostaman tunnustushierarkian arvot johdetaan jonkinlaiseen kommentaariaatin näkemään ristiriitaisuuteen, jossa niille annetaan erilainen merkitys, ja tuon merkityksen kautta niistä johdetaan vertailukohdallinen vastinpari. Eli voidaan sanoa, että arvottaminen yhteiskunnassa olisi sujunut pitkän aikaa paljon helpommin ja ihmistä ymmärtävämmin sekä työn merkityksen tunnustavasti, jos sosialismi ei olisi koskaan tullut tähän yhteiskuntaan. On kuitenkin sanottava, että ristiriidat ja arvollinen kyseenalaistaminen on aina mahdollista, mutta yhteiskunnassa sekä yksilöiden tasolla sen tulisi tapahtua vapaan arvottamisen sisällä, koska arvon perustaminen siihen, että se vain vastustaa jotain toista arvollisuutta ei koskaan voi olla kovin pitkälle johdettua ajattelua ja arvollisuutta. Vapaat ja objektiiviset arvot eroavat siinäkin mielessä autorisoiduista arvoista, että ne eivät koskaan välttämättä tarvitse minkäänlaista poliisi-instituution suojelua, koska kaikki vapaat ihmiset ja arvoja vapaasti tunnustavat ihmiset näkevät sen, että joihinkin arvoihin perustuvat vapaat instituutiot tunnustushierarkiassa tarvitsevat myös muita instituutioita, joiden niidenkin on perustuttava vapauteen ja oikeudenmukaisuuteen siten, että tunnustushierarkian instituutioille on annettavan itseisarvoinen oikeus tunnustaa omia arvojaan, olematta kuitenkaan johtamatta niitä sellaiselle alueelle, joka ei koske niitä itseään. Tunnustushierarkia on siis tasapainossa silloin, kun sen piirissä ei ole epävapailla ja reaktiivisilla arvoilla muodostettuja kommentaariaatin ja ontokratian arvo- ja tuki-instituutioita. Voidaan sanoa, että arvo- ja tuki-instituutiot tarkoittavat lähes poikkeuksetta aina sellaista yhteiskuntaa, joka on jossain määrin totalitaristinen ja joka ei siten tunnusta esimerkiksi vapaata markkinataloutta, joka on aina kaikenlaisen yhteiskunnallisen vapauden takeena.

Kommentaariaatista ja ontokratiasta

Kommentaariaatilla tavoitellaan etenkin merkitysvaltaa, eli tämän päivän politiikan myöntelemistä. Aika pyrkii alistamaan ja yhdenmukaistamaan ihmiset kommentaariaatin pomon ontokratian alaiseksi. Tällaista yhdenmukaistamista tapahtuu etenkin television, uutisten, poliitikoiden ja journalistien toiminnan kautta. Merkitysvalta tarkoittaa oikeutta asettaa merkityskäsityksiä asioiden marginaaliin. Nykypäivän Ontokratiaa suloisessa Suomessamme ovat etenkin sosialistit, rasistit ja feministit. Kaikki näistä aatteista ovat totalitaristisia ajatusjärjestelmiä, joita ei voi kumota millään vastakkaisella argumentaatiolla. Merkitysvalta tarkoittaa sitä tilaa valtaavaa valtaa, jolla se pyrkii muuttamaan ihmisten käsityksiä tietystä arvosta tai käsitteestä. Merkitysvallan tavoittelu tapahtuu vaikutteellisuuden kautta, jossa ihminen johdetaan myötäilemään korkeampaa instituutiotasoa, jonka kommentaariaatti pyrkii muodostamaan. Vasemmistohallitus on muodostanut kommentaariaatin tukemaan oman politiikkansa hyötyjiä, ontokratian edustajia. Voidaan käyttää esimerkkinä vallatusta käsitteestä esimerkiksi vapautta, jonka vasemmisto on muuttanut kauaksi siitä, millainen merkitys sillä on ollut esimerkiksi Friedrich von Hayekin filosofiassa. Sosialistisessa pakkotaloudessa ei voi olla vapautta, koska yhteiskunta voi olla vapaa vain silloin, jos siinä toteutetaan vapaata, säätelemätöntä markkinataloutta. Kommentaariaatti siis palvelee pelkästään nykyistä sosialistihallitusta ja sen halusta päästä säätelemään myös kansalaisyhteiskuntaa, jonka piiristä se on tavallisesti pidättäytynyt poissa. Ontokratia koostuu niistä ihmisistä, joiden yksilöllisellä tasolla tapahtuva helppousindeksi on eniten miinuksella. Tämä tarkoittaa etenkin vastuuta vältteleviä poliitikkoja ja niitä jotka eivät tee tarpeeksi töitä yhteiskunnassa. Eli tällaiset ihmiset pyrkivät viemään toisten vapaiden ihmisten vapauden, koska se pyrkii sysäämään yhteiskunnallisen vastuun muille ja nauttimaan itse kaikesta vapaudesta, joka tapahtuu etenkin vapaiden ihmisten kuten yrittäjien riistämisellä ja tulonsiirroilla. Aito arvo voi olla vain objektiivinen arvo, joka sopii periaatteellisesti samanaikaisesti kaikille ihmisille, ainakin silloin kun vasemmiston tasa-arvopaapatus on tullut loppuunsa. Epävapaat ihmiset ovat eniten taipuvaisia vaikutteellisuuteen, jolloin ne voivat alkaa toimimaan kommentaariaatin manipuloimina ontokratian tarkoitusperiä varten. Maksimointiavaruus tarkoittaa sellaista aika-avaruutta, jota käytetään arvon mittaamiseksi, siinä on neljä tasoa: vapaiden ihmisten edustamat arvot, riippumattomien edustamat arvot, epävapaiden edustamat arvot sekä manipuloijien edustamat arvot. Manipuloijat ja epävapaat edustavat arvoja, jotka ovat itsekkäitä, pyyteellisiä, subjektiivisia, relatiivisia ja reaktiivisia. Manipuloijien arvot ovat aina tarkoitettuja etsimään vain ja ainoastaan omaa hyötyä ja pyydettä, ja sen takia ne ovat ristiriidassa monen muun subjektiivisen ihmisen kanssa ja tuosta ristiriidasta syntyvät vertailukohdalliset symbolit, jotka pyrkivät täyttämään symboliavaruudessaan syväsymbolit, jotka sisältävät käsitehistoriaa pysyvimmistä objektiivisista arvoista ja asioista. Objektiivisen ihmisen täytyy voida olla suhteessa syväsymboleihin, jotta hän voi olla objektiivinen.

 

Kirjailijan elämää

Olen vähitellen kehittynyt kirjoittamisessa ja olen saanut tietää, että minulla on kirjailijan kutsumus. Harrastan kirjoittamista miltei päivittäin. Arjessani toistuu sykli, jonka mukaan teen välillä raskaasti töitä ja sen jälkeen rentoudun esimerkiksi sikarien tai alkoholin avulla. Tiedän että monilla kirjoittaneilla taiteilijoilla on toistunut sama sykli, josta tietysti pitäisi päästä vähitellen eroon, jolloin rankka työskentely voisi olla jokapäiväistä. Kirjoitan parhaimpina päivinäni jopa 20–30 liuskaa tekstiä, minkä lisäksi maalaan, piirrän ja soitan instrumentteja. Kirjailijuuden yhteydestä mielenterveysongelmiin on kirjoitettu viime aikoina paljon. Esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö on todella yleinen monen eri alan kirjailijan ja taiteilijan joukossa. On selvää, että ihminen tekee töitä hypomaanisessa tilassa enemmän kuin silloin, kun mieliala on matalalla. Kuitenkin jatkuvasti toistuvat masennustilat tekevät bipolaarisuudesta vaarallisen tilan, ja sen takia taiteilijoita ja kirjailijoita tulisi varjella toisten ihmisten taholla. Sanotaan, että taiteen luomiseen liittyy usein melankolia eli raskasmielisyys. Tämä käsitys on varmaankin tullut bipolaarisuuden masennusalueesta. Kuitenkin sanotaan myös aspergerin syndroomalla olevan yhteys kirjalliseen ja taiteelliseen luovuuteen. Michael Fitzgeraldin kirja The genesis of artistic creativity – Asperger’s syndrome and the arts, kertoo monen eri alan taitelijan olleen autismin kirjossa, tarkemmin sanottuna heillä oli aspergerin syndrooma. Kirjailijan elämä keskittyy etenkin keskittymiseen, ja asperger-ihmiset ovat loistavia johonkin mielenkiintoiseen aiheeseen keskittymisessä. Itselleni tulee joskus flow-tila, jolloin koko ympäröivät maailma poistuu huomion alta ja kaikki piirtyy käsiteltävissä olevan aiheen ympärille. Olen kirjoittanut tähän mennessä esseitä, kolumneja, pakinoita, lehtiartikkeleita, runoja, satuja, novelleja ja näytelmiä, vaikka suuri romaani onkin ollut suunnitelmissa. Koen tällä hetkellä, että osaan kirjoittaa etenkin asia- ja lyhytproosaa, joiden joukossa essee sujuu hyvin. Olen huvikseni kehittänyt itselleni filosofisen järjestelmän, jonka kaikki käsitteet ovat itseni kehittelemiä ja luomia. Tarkastelen siinä etenkin arvostuksen tapaa, arvoja ja miten ihmiset määrittelevät suhteensa maailmaan ja etiikkaan. Olen monesti miettinyt päiväkirjan aloittamista, sillä saisi ainakin pidettyä kirjoitusvirettä ylhäällä, mutta taidan olla liian laiska kirjoittamaan tällaisia tekstejä, joissa pamlataan pelkästään omista asioista. Minulla on tavallisesti käynnissä useita kirjaprojekteja, joiden tekemisen rinnalla kirjoitan juhaniaholaisittain lyhyempiä ”lastuja”, joissa asia pitää tiivistää tarkemmin ilmaistuun muotoon. Kirjallisuudessa pitää mielestäni olla rehellinen itselleen ja maailmalle esimerkiksi David Foster Wallacen, Christer Kihlmanin ja Karl Ove Knausgårdin näyttämällä tavalla. Kirjallisuudessa ei voi olla tabuja, vaan siinä tulisi voida käsitellä kaikkea ja laittaa kaikki jälleen uudenlaiseen muotoon.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Toisten ihmisten kommentoinnista

Entisenä koulukiusattuna ja nykyisenä elämänkiusattuna voin sanoa tavallisen rahvaan, joka ei harrasta kuin toisten asioiden kommentointia ja nälvimistä, olevan varsin matalalla henkisellä, moraalisella ja älyllisellä tasolla. Suuri osa 90-vuotiaiksi eläneistä ihmisistä ei ole tehnyt elämässään muuta kuin kommentoinut toisten ihmisten tekoja ja aikomuksia. Minä olen luonteeltani introvertti ja en mielestäni harrasta toisten ihmisten kommentointia tai haukkumista. Minä en myöskään pystyisi nauramaan yhdellekään ihmiselle päin naamaa. Mutta moni pystyy, ja tällainen julkinen häpäiseminen on jotain jonka rahvaan jäsen katsoo olevan oikeutettua tietyn tyyppisille ihmisille. Minä keskitän huomioni omaan ajatteluuni ja toimintaan, enkä etsi ihmisten keskeltä heikkoutta tai huonoja sattumuksia, joille voisi nauraa. On selvää, että monet tällaisista kiusaajista ei koskaan todellisuudessa elä, koska heidän henkinen tasonsa on niin matala. Monesti toisista heikkouksia etsivät ihmiset eivät kiinnitä huomiota ensin itseensä, kun katsovat voivansa pilkata erilaisia ihmisiä. Kiusaaja ja rahvaan jäsen pyrkii löytämään toisen ihmisen heikon kohdan, ja se todellakin motaisee vyön alle. Minä kokisin olevani moraaliton ihminen, jos minä rupeaisin kiusaamaan jotain toista ihmistä. Mutta rahvaalle on annettu massojen oikeutus pilkata ja hämmästellä erilaisia ihmisiä. Miksi sitten kommentoiminen ja kiusaaminen on moraalitonta. Se aiheutuu siitä, että kiusaaja pyrkii asettamaan itsensä kiusattua parempaan asemaan, jolla pyritään saamaan opportunistista hyötyä jossain asiassa. Kommentointia harrastetaan myös kouluissa ja yliopistoissa, joissa puolueelliset opettajat valitsevat virkoihin pääsevät oman kapean maailmankatsomuksensa ja ihmiskuvansa kautta. Minua on siis kiusattu myös yliopistossa, ah, siinä niin liberaalien aatteiden hautomossa, ja se on johtunut yksilöllisyydestäni, poikkeavasta tavasta suhtautua sosiaalisiin asioihin ja siitä, että olen ollut mielisairaalassa. Nykypäivänä lähes kaikki tehtävä filosofia on toisten teosten marginaaleihin laadittuja huomioita ja kommentointia. On selvää, että etenkin teoreettinen filosofia tapaa olla toisten kommentointia syystäkin, mutta toisaalta käytännöllisellä puolella tulisi luoda uusia ja elinvoimaisia poliittisia maailmankatsomuksia ja tapoja suhtautua politiikkaan, yhteiskuntaan, ihmiseen ja maailmaan. On rahvaanomaista ja vähä-älyistä kaivella toisten ihmisten asioita ja jauhaa niistä, sen pitäisi olla lainvastaista. Kun jostain ihmisestä on tehty klovni, kuvittelevat kaikki riittävän vähä-älyiset ihmiset heillä olevan oikeutta puhua tällaisen ihmisen yksityisasioista. Yksityisyyden tuntevat parhaiten henkilöt, jotka katsovat ensin omaa moraalisuuttaan kuin että olisivat iskemässä kyntensä toisen ihmisen heikkouksiin omalla rahvaan, kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkijoiden ja seurueen jäsenten oikeutuksella.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Mihin tarvitaan moraalifilosofiaa

Nykypäivänä monet ihmiset ovat unohtaneet, että hyvän elämän periaatteita tulisi miettiä koko ajan. Esimerkiksi rasistien maahanmuuttajaviha on esimerkki sellaisesta asiasta, jossa loukataan syvästi vastoin koko ihmisarvon käsitettä, joka on pohjana kaikessa moraalifilosofiassa. Myös toisaalta äärivasemmiston uustaistolaiset eivät kaiken oman vastaisuudessaan ymmärrä sitä, että moraalifilosofian tulisi aina perustua kulttuuriin, jota ei voi tuhota, jos halutaan että moraalifilosofiaa on. Eli pitäisi löytää keskitie siinä, kun suhtaudutaan kulttuuriin, jota ei voi tuhota, mutta toisaalta sen ei tulisi perustua umpimielisyyteen ja sisään päin kääntymiseen. Moraalifilosofiaa tarvitaan siis esimerkiksi kulttuurin puolustamiseen ja elämäntapojen puolustamiseen, vaikka toisaalta sen tulisi myös samalla aikaa tarjota uudenlaisia välineitä vanhoihin pulmiin ja tarkistaa kulttuurin elämänvastaisia piirteitä. Esimerkiksi monet ihmiset harrastavat valaanpyydystystä, vaikka kyseessä on monessa tapauksessa uhanalainen valaslaji. Kuitenkin monet ihmiset tekevät sitä osana elintapojaan, vaikka se ei riitä perusteeksi sille, ettei se olisi moraalifilosofian vastainen harraste. Minun mielestäni maahanmuuttajakysymyksessä tulisi soveltaa periaatetta live and let live, vaikka toisaalta kulttuurista kompetenssia tulisi arvostaa tässä ryhmässä. On järjetöntä, että jotkut ihmiset, jotka eivät edes tapaa maahanmuuttajia arjessaan voisivat olla kiinnostuneita jostain kansallisvaltiosta, joka on jäänyt 70-luvulle. Minä en ole keskustellut vuosiin mustan ihmisen kanssa, vaikka toisaalta en tapaa myöskään etenkin valkoisia ihmisiä. Maahanmuuttajien ottaminen ei tarkoita sitä, että ihminen joutuisi haluamattaan olemaan tekemisissä heidän kanssaan. Mutta tämä rahvas tuleekin slummialueilta, jossa he ovat kehittäneet rotuvihansa. Soveltava etiikka on filosofisen etiikan alalaji, joka pohtii modernin maailman tuomia eettisiä ongelmia, joita ei ole aina osattu käyttää filosofisessa etiikassa. Esimerkiksi abortti on yksi kysymys, ja onkin niin, että on varsin järjetöntä sanoa, että esimerkiksi raiskatuksi tulleen naisen tulisi jonkun uskonnon varjolla pitää lapsensa. Soveltavaa etiikkaa on käsitellyt esimerkiksi Amartya Sen ja Martha Nussbaum, jotka ovat kehitelleet toimintamahdollisuuksien teoriaa, jossa ihmisille köyhissä maissa saadaan etiikkaa toteutettua tarjoamalla ihmisille mahdollisuuksia erilaiseen toimintaan. Yksi soveltavan etiikan tai käytännöllisen etiikan klassikko on Peter Singer, joka on korostanut preferenssiutilitarismin teoriaa, jossa oikeanlaisella toiminnalla saavutetaan kaikkein käytännöllisin ratkaisu ongelmiin. Kuitenkin on selvää, että kulttuuriset instituutiot ovat sitä varten, että niillä ylläpidetään kulttuurin elinalaa, ja se, että vasemmistolaiset ovat päällepäsmäreinä hallituksessa kertoo siitä, että suomalaiset eivät ole ymmärtäneet, että näiden kommunistien pyrkimys on vieläkin pitkä marssi instituutioiden halki, joka tarkoittaa pyrkimystä kaiken entisen kaatamiseen, esimerkkinä vaikka peruskoulu-uudistus.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kakkaiset alushousut

Miehet ovat SIKOJA, kajautti feministien päivän pääpuhuja Ulla Uhmakainen katedeerinsa takana nostaen samalla nyrkkinsä pystyyn, ja sai laajat aplodeeraukset ja kunnianosoitukset monilukuiselta naisjoukolta. Katsomossa taputti myös Hellin Hellikäinen, mutta hetken ajan ajateltuaan hän ei saanut mieleensä sitä minkä takia Uhmakainen vertasi miehiä sikoihin, joita Hellikäisen vanhempien kotitilalla oli arvostettu arvokkaana ja älykkäänä kotieläimenä. Hellikäisen vieressä ollut Niina Jormanainen katsoi Hellikäistä kun tämä lopetti taputtamisensa ennen muita ja viesti ilman sanoja Hellikäiselle, että tuollainen ei täällä tulisi käymään. Miksi et taputa kuten me muut? Hellikäinen säikähti ensin Jormanaista mutta sopersi sitten pehmeällä äänellään: ”Kun mä en todellisuudessa edes tajua minkä takia olen tänne tullut, yksi kaveri töissä vain käski minua tulemaan.” ”Etkö sä siis ole samaa mieltä meidän kanssa miehistä ja feminismistä?; Jormanainen kysyi ärtyneenä. ”Tajuan mä, mutta mieheni on monesti antanut minun saada tietoon mikä on naisten paikka tässä maailmassa, ja enhän minä voi ylempääni kohtaan otattelemaan”, Hellikäinen vastasi hieman hätääntyneenä ja ahdistuneena. Jormanainen oli hetken hiljaa, mutta jatkoi sitten pienen hetken päästä: ”Oletko sä todellisuudessa niin alistettu, että et ymmärrä miesten meihin kohdistamaa sortoa ja alistamista? Varmaan peset ukkosi kakkaiset alushousutkin?” ”No totta kai, kyllä paikoissa joissa olen asunut aina on tehty niin että vaimoväki on puhdistanut vaatteet, sillä ei mieheni raskaan työn takia häneltä voida olettaa, että hän pesisi omat vaatteensa.” Mitä työtä sä teet, vai oletko pelkkä pikkurouva kuten mielipiteistäsi voisi olettaa? ”Mä olen siivoojana isossa firmassa”, Hellikäinen vastasi epäröiden. No silloinhan se siivoaminen ja paikkojen puhtaus tulee aivan luonnollisesti. Miksi et pyrkinyt parempi palkkaiseen työhön? Kai sinä kuitenkin ymmärrät sen, että naisen euro on kahdeksankymmentä senttiä? ”En ole koskaan tiennytkään että miespuolisille siivoojille maksettaisiin enemmän”, Hellikäinen vastasi hitaasti ja miettiväisesti. Nyt minun on ruvettava heti kampanjoimaan, että naispuoliset siivoojat nostettaisiin pois palkkakuopastaan ja palkoista tehtäisiin samanlaisia miespuolisten siivoojien palkkojen tapaan!”; Hellikäinen yllättävän innostuneesti julisti. Onhan tämä työ niin vaativaa, etenkin henkisesti, että naisille pitäisi maksaa jonkinlainen lisäraha sen mukaan kuinka innokkaasti he tätä työtä tekevät. Meille on saatava naispuolinen luottamusmies, joka takaisi meille palkkarauhan, tämä epäoikeudenmukainen tilanne on väärin eikä meidän tule sitä sietää! Ajatteletko sä noin nyt tosiaan?, Jormanainen kysyi. ”Miehet ovat SIKOJA!”, Hellikäinen karjaisi encorena puhujalle, joka yhä edelleen kuin vieteriukko ilmestyi lavalle takahuoneesta kumartelemaan (huom. EI niiaamaan”).

Arvojen yhteismitallisuudesta ja -mitattomuudesta

Arvot ovat niitä arvostamisen funktioita, joiden kautta ihmiset päättelevät ja johdattavat ajatuksia siitä, mitä he arvostavat ja minkä takia. Esimerkiksi kun kysytään, mitä poliittista puoluetta jonkin ihmisen tulisi kannattaa, tulisi häneltä kysyä, mitä asioita ja arvoja hän arvostaa ja pitää tärkeänä. Arvo voi olla esimerkiksi perhe, tasa-arvo, vapaus, lasten paras tai spesifisemmin ilmaistuna esimerkiksi vapaa markkinatalous. Arvojen arvottamisessa tulisi käyttää tietynlaista tunnustushierarkiaa, joka asettaa arvojärjestykseen arvostamisen sisäisen arvon. Arvot sijoittuvat erilaisille tasoille sen mukaan mikä on niiden kohde. Esimerkiksi arvoja voidaan määrittää sen mukaan, miten pyyteettömiä ne ovat, mikä tarkoittaa sitä, miten suurta valinnanvapautta niiden valitsemisessa on käytetty. Eli toisin sanoen voidaan sanoa, että arvot on voitava tavoittaa valinnallisesti oikean ja väärän vaihtoehdon kautta. Arvovalinta ei ole koskaan pakollista, vaan jos siihen liittyy pakottavuuden elementti, ei se silloin ole helposti käsitettävissä arvoksi. Kaikkea arvottamista määrittää siis vapaus arvottamiseen, minkä takia voidaan sanoa, että vapaus on varmasti arvotettava korkeimmaksi arvoksi. Vapaus jakaantuu esimerkiksi elinkeinon-, mielipiteen-, ajatuksen-, sanan- ja koskemattomuuden vapauteen. Nämä vapaudet suojelevat ihmisten oikeuksia spesifisempään arvottamiseen, joka kertoo esimerkiksi asioiden arvokkuudesta, jota arvokkuutta ei voida määrittää silloin, jos joku kansalaista korkeampi taho kertoo ihmisille, mitä mieltä mistäkin tulee olla. Sosialistit ajattelevat tavallisesti tasa-arvon olevan tärkeämpää kuin mitä vapaus on. Kuitenkin voidaan sanoa, että pelkkä tasa-arvo mega-arvoksi asetettuna ei takaa minkäänlaista arvojen säilyttämisen ja tunnustamisen vapautta. Tasa-arvo ei siis voi missään nimessä ja mielessä olla arvona ennen kuin ympäristössä on vapautta, jonka avulla tasa-arvoakin voidaan tavoitella. Arvot voidaankin jakaa objektiivisiin arvoihin ja subjektiivisiin mielipiteisiin, jotka liittyvät ihmisen eriasteisiin tarpeisiin, jotka siten eivät ole valinnanalaisia ja siten objektiivisia. Objektiivisten arvojen käsittäminen vaatii sitä, että ihmisen mieli toimii oikealla tavalla ja määrittää arvoja oikeanlaisten käsitteellisten välineiden kautta. Arvot perustuvat arvotunteisiin, jotka ovat ennen objektiivisiksi arvoiksi tulemista pelkkää subjektiivista mielipiteistä koostuvaa miellevirtaa. Ihmisen on siis näistä perustavista tarpeistaan löydettävä jotain sellaista, joka pätee maailmassa ja mahdollisesti myös muissa mahdollisissa maailmoissa. Ihminen ja maailma ovat tärkeimmät käsitteet, kun ajatellaan arvojen pätevyyttä ja soveltuvuutta maailmaan. Ihminen saa maailmasta palautetta, jonka avulla tapahtuu arvojen adaptiivinen tulkinta, joka määrittää sen, miten arvoja sopeutetaan maailmaan. Se siis määrittää sen, missä arvoissa on eniten potentiaalia objektiivisiksi arvoiksi tulemiseen, ja sen, mitkä arvotunteet joutuvat jäämään subjektiivisiksi mielipiteiksi sen takia, koska maailmalla ei ole mitään vastaavuuskohdetta, joihin näitä arvotunteita voitaisiin liittää. Arvoilla on siis voitava aina olla vastaavuudeltaan samanlainen satama maailmassa, joka määrittää siis sitä, mitkä arvot voivat tulla objektiivisiksi. On nähty eurooppalaisen kommunismin kolmenkymmenen vuoden takaisen sortumisen myötä, että sosialisminkin olisi kokonaisuudessaan pitänyt tulla deletoiduksi tuolloin. Koska vapaus on korkeimmalla asteella oleva arvo, ovat kaikki siitä peräisin olevat arvot parempia kuin esimerkiksi sosialistien vinkuma tasa-arvo. Vapaus tarkoittaa samanaikaisesti vapautta tehdä ja toisaalta vapautta valita. Ja ihminen voi valita arvojen yhteydessä silloin, kun hän on adaptiivisen tulkinnan kautta sopeuttanut arvonsa objektiivisiksi. Maksimointiavaruus tarkoittaa sitä aika-avaruutta, jossa tapahtuu arvojen määrittäminen sen kautta, kun ne laajennetaan olemaan absoluuttinen arvo. Esimerkiksi vapauden osalla voidaan sanoa, että absoluuttinen vapaus voisi lisätä valinnanvapautta ja samalla edistää uutta arvojen valintaa, samalla kun tasa-arvo äärimmilleen vietynä veisi kaikilta ihmisiltä vapauden, jolloin arvottaminen ei voisi jatkua vapaana. Arvojen on myös palveltava työn jakaantumista yhteiskunnassa, jota tarkastellaan preferenssiautonomian sisäisten vapauden ja vastuun kautta. Vapaus ja vastuu tarkoittavat suuressa mielessä samaa kuin positiivinen ja negatiivinen vapaus, joita tarkastellaan helppousindeksin kautta, eli siinä pyritään määrittämään sen, onko yhteiskunnassa enemmän helppoutta vai vaivannäköä. Yhteiskunnan ei tulisi perustua helppouteen, ja sen takia on helppousindeksin kautta määritettävä se, kuinka paljon ihmisille voidaan antaa vapautta ja vastuuta. Ihmiset voidaan jaotella vapaisiin, riippumattomiin, epävapaisiin ja manipuloijiin, joiden luokkien jäsenten määrä määrittää sen, kuinka paljon vapautta yhteiskunnassa on. Vapaus on arvokkaampi kuin vastuu, mutta sen takia vastuun jakautumista tulisi valvoa yhteiskunnassa enemmän, vaikka kuitenkin tämäkin kahtiajako perustuu vapauteen, jonka kautta tehdään kaikki käsitteelliset määrittelyt ja erottelut. Arvot voivat olla yhteismitallisia tai yhteismitattomia, jolloin niitä ei voida yleistää tai katsella yleisillä areenoilla. Kaikki objektiiviset arvot ovat yhteismitallisia sellaisille ihmisille, jotka tunnustavat objektiiviset arvot, eli voidaan sanoa, että kaikki subjektiivisia mielipiteitä arvoina tunnustavat ihmiset eivät voi nähdä arvojaan yhteismitallisina. Joukkopriorisoinniksi kutsutaan sitä toimenpidettä, kun arvotunteista syntyneet objektiiviset arvot yleistetään yhteiskunnan tasolle ja niitä hiotaan sellaiseen muotoon, jossa niitä voidaan tunnustaa yhteiskunnassa. Voidaan sanoa, että kaikki vapaudesta alkavat arvot ovat yhteismitallisia, koska vapaus kaikissa alalajeissaan on niin yleinen, eli sen takia, koska niistä alkavat kaikki muut arvot. Kuitenkaan tasa-arvo esimerkiksi ei ole yhteismitallinen arvo, koska yleensä ihmiset tulisivat näkemään tasa-arvon eri tavalla, jos tätä järjestelmää ei ole vahtimassa jonkinlainen ihmisten mielipiteitä ja arvoja säätelevä korkeampi hallinnon taso. Eli voidaan sanoa, että tahot, jotka haluavat korvata vapauden tasa-arvolla, tavoittelevat jonkinlaista sosialistista diktatuuria.

Ajattelun opettaminen ja ajattelun koulukunnat

Ajattelua opetetaan ajattelun tielle ryhtymisen kannattamisella. Ajattelu alkaa ongelmista, kuten; mikä on elämän tarkoitus tai merkitys; onko olemassa ihmistä korkeampaa voimaa ja jos niin, mitkä ovat sen implikaatiot; mitkä asiat yhdistävät ihmisiä ja mitkä asiat erottavat heitä toisistaan; onko olemassa yhteiskuntaa, ja jos niin, mitkä asiat muuttavat sitä; mitä on olla hyvä toiselle ihmiselle ja maailmalle; onko olemassa kauniin käsitteen yleistä merkitystä; mitä on hyvä päättely ja millä välinein se tulisi saavuttaa. Ongelmia on kuitenkin näiden esimerkkien lisäksi paljon, ja nykyaikaisen teknologian kehittyminen on tuottanut niitä lisää. Ajattelun tulisi siis kuitenkin havaita tietynlaiset ympäröivät realiteetit sitä varten, että ajattelu pysyisi nykyajan tasolla. Kuitenkin filosofisen ajattelun tulisi olla vapaaehtoista eli mahdollista, eikä voida ajatella, että ajattelu tapahtuisi aina tahtomattamme. Mutta koska monet asiat nykypäivänä kuten esimerkiksi teknologian kehittyminen, saastuminen, ilmastonmuutos, kansallisten rajojen katoaminen jne. ovat tuoneet esiin uudenlaisia kysymyksiä, tulisi niitä ottaa myös filosofisen päättelyn aineeksi. Tässä toimii esimerkiksi soveltava etiikka, joka pohtii esimerkiksi abortin ja eutanasian oikeutusta, ja soveltava etiikka on tulevaisuuden filosofian ehkä yksi suurimmista aloista. Sen piiriin otetaan tavallisesti sellaisia asioita, joita ei ole tavallisesti laskettu eettisen päättelyn aiheiksi. Myös tulisi edistää luovan transnationaalisen osallistumisen ja inklusiivisen demokratiakäsityksen edistämistä. Ajattelun koulukunnista on sanottava, että mielestäni tällaisia erotteluja ei voida enää nykypäivänä ylläpitää yhtä voimakkaasti kuin aikaisemmin. Länsimainen filosofia on tavallisesti jaettu analyyttiseen ja mannermaiseen filosofiaan. Analyyttinen filosofia on keskittynyt etenkin kielifilosofiaan ja logiikkaan, samalla kun mannermaisen filosofian keskuudessa on keskitytty etiikkaan, yhteiskuntafilosofiaan ja kulttuurifilosofiaan. Kuitenkin on joitain hyvin merkittäviä esimerkkejä siitä, että filosofit ovat voineet ottaa osaan molempien suuntausten pohtimiin asioihin. Esimerkiksi Georg Henrik von Wright aloitti loogisen empirismin perillisenä, mutta suuntautui myöhemmällä iällä kulttuurikritiikkiin, analyyttiseen hermeneutiikkaan, ja hän arvosti filosofeista ja historioitsijoista etenkin kulttuuripessimisti Oswald Spengleriä ja kulttuurihistorioitsija Jacob Burckhardtia. Analyyttinen hermeneutiikka on esimerkki siitä, miten analyyttisen filosofian menetelmiä voidaan käyttää myös ihmistieteiden eli mannermaisen filosofian puolella. Toisaalta analyyttinen filosofia ja esimerkiksi nyt jo vanhentuneeksi katsottu looginen empirismi voivat mielestäni mannermaiseen filosofiaan perehtyneen ihmisen mielestä vaikuttaa liian deterministiseltä ja redusoivalta, ja jotta voi olla eurooppalainen on tunnettava myös niitä filosofian aloja, jotka ovat syntyneet suurissa kulttuurivaltioissa kuten Saksassa ja Ranskassa. Filosofiaa tulisi siis esitellä avaramielisesti ja ei juuttua joihinkin koulukuntaerotteluihin. Kuitenkin sekä analyyttinen filosofia ja mannermainen filosofia ovat antiikista alkaneen perinteen mukaista ajattelua sisältäviä suuntauksia.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija                      

Runoilijan melankolia ja Platon runoudesta

Raskasmielisyys on yhdistetty jo tuhansien vuosien ajan runoilijaan ja runouteen. Melankolia liittyy siihen, miten esimerkiksi omien asioiden pohdinnassa voidaan tulla syvällisiin kysymyksiin, jossa voidaan kyseenalaistaa ja laittaa olemaan asioita, jotka tulevat esiin perusteellisen pohdinnan jälkeen. Morrissey on mielestäni esimerkki runoilijasta, joka ei pelkää tuoda omaa minäänsä naurettavan ja säälittävän rajamaille, vaan hänen sanoituksiensa kautta myös kuulijat voivat puhdistautua kokemistaan samankaltaisista ajatuksista. Ei siis tulisi pelätä sitä, miltä runous näyttää sisältönsä puolesta, koska olennaisinta siinä, sen tuottamisessa on se, että on rehellinen itselleen ja omalle maailmasuhteelleen. Rehellisyys on siis sitä, että ilmituomisesta ei jätetä pois joitain asioita sen perusteella, miltä ne näyttävät jonkin ajan muoti-ilmiön kannalta. Olen kohdannut asenteita, joiden mukaan jotkut tietynlaista muuria ja fasaadia ylläpitävät ihmiset eivät voi sietää sitä, jos joku on rehellinen (saati taiteellinen), ja alkavat tehdä omia pinnallisia ja alentavia arvioitaan tällaisesta ihmisestä. Esimerkiksi eräs sukulaiseni on joskus kutsunut minua ”luuseriksi” omista varsin hatarista lähtökohdistaan käsin, hän sanoi kerrankin, kun luin hänelle varhaista kolumniani, ettei hän ymmärtänyt siitä mitään. Mutta tämä on esimerkki siitä, miten jotkut ihmiset katsovat, että kaikki tuntemukset ja tapahtumat ovat ansaittua ja ne täytyy pitää pintansa alla ja jos niistä kirjoittaa jotain, on se naurettavaa ja säälittävää. Tällaiset ihmiset siis kieltävät joitain osia itsestään, ja on varmaan niin, ettei tuollaisilla ihmisillä ole kovin rikasta sisäistä ja tunne-elämää. Esimerkiksi Platon ajatteli, että runouden on oltava pelkästään kiillotettua sankarien ja sankarillisuuden kuvausta. Tuo sopisi varmaankin tällaisten rajoittuneiden ja omavaltaisesti ilman minkäänlaista yleistä arvostelua ja käsitystä toisista ihmisitä mielipiteitään kertovien ihmisten taidekäsitykseen. Olen huomannut tähän viittaavaa reagointia esimerkiksi muutamien sukulaisten taholta, kun kirjoitin sukuhistoriikkeja. Mitään kielteistä ja paljaan rehellistä ei heidän mielestään olisi voinut sisällyttää kirjoihin, eli sen olisi muutaman ihmisen mielestä olisi tullut olla pelkkää ylistyslaulua ja vain hyvien ja myönteisten asioiden mainitsemista. Jos koskee, silloin on sanottava, että koskee, ja jos on iloinen, tulisi se myös silloin voida sanoa ääneen. Rikas tunne-elämä on edellytys runoudelle ja yleensäkin kirjallisuuden luomiselle. Morrissey on varmasti hyvä esimerkki laulajarunoilijasta, joka uskaltaa tuoda esiin vaikeat ja ristiriitaisetkin tunteensa. Monesti on myös niin, että sukupuolinen identiteetti ja sukupuoli määrittää sitä, miten tunteita ilmaistaan. Morrissey on esimerkki ihmisestä, joka ei anna sukupuolisen identiteetin häivyttää itsestään kokonaista ihmisyyttään. Onhan hän esimerkiksi sanonut, että hän ei pidä miehistä tai naisista, vaan ihmisistä, muttei kuitenkaan silloinkaan useimmista.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

 

 

Nykyfilosofi pystyy samaan kuin Aristoteles

Muistan kun katsoimme lukion filosofian tunnilla dokumenttia Aristoteleesta, jossa eräs amerikkalainen kommentaareja toisten ajattelusta kirjoittava tutkijan planttu totesi, että toista Aristotelesta ei tule enää nykyisen maailmamme sisällä. Muistan vain sen, millaisen vastareaktion se mielessäni herätti, ja en voi vieläkään ymmärtää miksi joku yliopiston opettaja sanoisi noin oppilailleen. Tuollaisella kommentilla ollaan herättämässä sellaista asennetta opiskelijoiden mieleen, jonka mukaan nykyaikaiset filosofit voivat vain kommentoida kaikenlaisten tuhansia vuosia sitten eläneiden taatojen töitä ja kirjoituksia. Filosofian opettamisen tulisi olla ajatteluun opettamista, eikä minkäänlaisia taatojen töiden marginaaleihin kirjoitettavia huomioita ja sen jälkeistä niiden kääntelyä ja asettelua eri kohtiin toisten väittelijöiden kanssa. En ole koskaan ymmärtänyt sitä, miten jotkut jopa filosofian opiskelijat kirjoittavat nykypäivänä opinnäyte- ja pätevöitymistöitä toisten ihmisten ajattelusta ja saavat suurta nautintoa siitä, kun he pamlaavat keskenään siitä, miten jokin toisen ihmisen esittämä ajatus tai käsite tulisi tulkita. Tuo tapa, joka tarkoittaa tapaa, jolla nykyään menestytään ja edetään akateemisen filosofian piirissä, ei ole sellainen tapa, joka opettaisi nuoria ihmisiä ajattelemaan. Ajattelen käsitteistä nominalistisesti enkä esimerkiksi realistisesti, jonka mukaan maailma on valmiina, ja kaikki aiemmat käsitteet, jotka sen piirissä ovat, ovat tulleet jo aikojan sitten löydetyiksi toisten ihmisten toimesta, ja nykyfilosofian voisi miltei sanoa postmodernin filosofian tehtävä on vain kommentoida ja tulkita toisten ihmisten sanoja ja ajatuksia siten, kuten ajan mukaan jokin näyttää sopivalta. Mielestäni jokaisen filosofin tulisi luoda maailma kokonaisuudessaan yksin, eikä käyttää siinä joidenkin edeltäjien ajatuksia. Joitakin käsitteitä voidaan toki joissakin äärimmäisissä tilanteissa käyttää esimerkkinä jostain asiasta, mutta siitä huolimatta kaikki tulisi voida löytää ja nimetä uudelleen. Filosofian historia ei ole mikään basaari, josta noudetaan tinkien kaikki ostokset, toisten kehittämät ajatukset, vaan sen tulisi olla vain kertomus siitä, miten monet merkittävät ajattelijat ovat ajatelleet itsenäisesti ja tuoneet jotain perustavaa siihen, miten filosofian käsite nykyään monessa kohtaa ymmärretään. Filosofian opetuksen tulisi olla hämmästelemään ja kysymään opettamista ja siinä tulisi pyrkiä löytämään jotain uutta, jota ei ole aikaisemmin huomattu tai jota ei ole aikaisemmin tulkittu samasta näkökulmasta. Opetuksessa tulisi suosia sitä, jos joku onnistuu kyseenalaistamaan jonkin ns. filosofisen auktoriteetin aiemmin totuutena tarjoaman ajatuksen ja kehittää ongelmiin out of the box-ratkaisuja ja kysymyksenasetteluja. Loihan se Aristoteles perustan luonnontieteille ja kaikenlaisille ihmistieteille, mutta hei haloo, - siitä huolimatta.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteiden opiskelija