Millainen on Aristoteleen näkemys inhimillisestä onnellisuudesta ja sen saavuttamisen edellytyksistä

Aristoteleen Nikomakhoksen etiikka on hänen etiikkaa käsittelevä pääteoksensa, joka on joko omistettu hänen vanhimmalle pojalleen, tai tämä on viimeistellyt sen julkaistavaan kuntoon. Aristoteleen etiikka on teleologista, päämääräsuuntautunutta. Samalla se kytkeytyy vakavasti hyve-eettiseen katsantokantaan.

                      Aristoteleen etiikan päämääräsuuntautuneisuus rakentuu hänen käsityksestään onnellisuuden olemuksesta. Aristoteleen mielestä onnellisuus on ihmisen elämän päämäärä itsessään. Niin kuin muuhun pyritään jonkin muun takia, onnellisuus on  viimeinen päämäärä.

                      Aristoteleen mielestä jokaisella teolla on hyvä päämäärä. Aristoteleen etiikka painottaa kuitenkin eettisen toiminnan asiayhteyttä; mikä on oikein yhdessä tilanteessa, ei ole ehkä oikein jossain toisessa. Ihmisen toiminnan päämäärä on tavoitella niitä asioita, jotka ovat heille hyväksi. Päämääräsuuntautuneisuus koskettaa useita toimia, taitoja ja tieteitä. Päämäärät sisältyvät taitojen tarkoitukseen toiselle toimelle, ne ovat alisteisia toisilleen.

                      Aristoteleen etiikka on myös yksilökeskeistä, koska se asettaa ihmisen jokaisen teon vertailtavaksi hyvän ideaalin kanssa. Jokainen ihmisen teko rakentaa tätä paremmaksi tai huonommaksi kokonaisuutena. Jokaisen tehtävän hyvä suorittaminen on sen suorittamista sille ominaisen hyveen mukaisesti. Ihminen pyrkii hyvään, jos hänen sielunsa toimii hyveen mukaisesti. Sielu pyrkii hyveen mukaiseen toimintaan, jos sielun toimintaa ohjaa järki. Hyvin eläminen on elämistä sopivien hyveiden mukaan sopivissa suhteissa.

                      Korkein hyvä on onnellisuus, jota ei haluta minkään muun hyvän vuoksi, vaan joka riittää perusteeksi itsenään. Kreikan kielen onnellisuutta tarkoittava sana tarkoittaa ”omistaa hyvä suojelushenki”. Onnellisuus ja sen saavuttaminen ei ole riippuvainen vain yhden teon tekemisestä, vaan se saavutetaan elämän mittaisella hyvällä toiminnalla, hyveen etsimisellä.

                      Aristoteles kritisoi Platonin ideaoppia ja pitää hyvää olioiden osana eikä vain yhtenä, muista erillisenä ja niitä itse määrittävänä kategoriana. Hyve on keskiväli suhteessa kahteen sitä määrittävään paheeseen. Jokaiseen tilanteeseen liittyy siinä hyvään, hyveelliseen toimintaan ohjaava hyve. Aristoteleen hyveet olivat tuonaikaisessa kreikkalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa kunnioitettuja hyveitä, jotka poikkeaisivat suuresti esimerkiksi kristinuskon tänä päivänä korostamista hyveistä, joista osa on jaoteltu Aristoteleella paheisiin

Hyveet jakaantuvat luonteen eli moraalisiin hyveisiin ja intellektuaalisiin eli älyllisiin hyveisiin. Kaikkien hyveiden saavuttaminen luonnistuu harjoittamalla niitä tukevaa toimintaa. – Ihminen saavuttaa hyveessä ilmaistun ideaalin toimimalla sen osoittamalla tavalla vaadituissa tilanteissa.

Luonteen hyveet kuvastuvat ajatuksessa kultaisesta keskitiestä ja sen kolmesta yhdessä toimivasta tukipilarista. Hyvä ihminen on vaa’assa. Kultainen keskitie on suhteessa ihmiseen itseensä; jokaisen on löydettävä oma keskitiensä. Ja kolmanneksi kultaisella keskitiellä jokainen hyve asettuu kahden paheen väliin. Hyve on keskitie, jonka löytäminen vaatii järjen käyttämistä.

Kolmannessa kirjassa Aristoteles jaottelee toiminnan vapaaehtoiseen, tahdottomaan ja tahdonvastaiseen. Hyveet ovat vapaaehtoista toimintaa.

Aristoteleen mielestä yksittäisellä ihmisellä ja valtiolla on sama päämäärä. Yhteisössä asuminen perustuu oikeudenmukaisuuteen, joka ilmiantaa hyveiden korkeinta omaksumista.

Oikeudenmukaisuus jakaantuu yleiseen ja partikulaariseen oikeudenmukaisuuteen. Yleiseen lainmukaisuuteen kuuluu lakien noudattaminen. Partikulaarinen oikeudenmukaisuus jakautuu retributiiviseen ja distributiiviseen oikeudenmukaisuuteen.

Intellektuaaliset hyveet auttavat ihmistä tunnistamaan kultaisen keskitien. Käytännöllinen järki auttaa ihmistä toimimaan kultaisen keskitien mukaan, ja sen avulla löydetään luonteen hyveet.

Aristoteleen mielestä kolme vältettävää moraalisen käyttäytymisen muotoa ovat paheellisuus, eläimellisyys ja heikkoluonteisuus.

Aristoteles ajattelee inhimillisen onnellisuuden olevan korkein hyvä ja kaiken inhimillisen toiminnan itsessään riittävä päämäärä. Onnellisuuden saavuttamisen edellytyksiksi Aristoteles asettaa sielun toiminnan järjen mukaan, sillä järki voi tunnistaa hyvän tilanteessa. Sielun on oltava hallittuna sen rationaalisesta osasta käsin. Hyvä toiminta on sielun toimintaa hyveen mukaisella tavalla, johon järki ohjaa. Hyve on keskiväli kahden paheen välillä.