Novelli

Kaupunkilaisia-sarja: Ekonomiopiskelija

Ville Roihunen käänteli kädessään pienikokoista käyntikorttia. Kortissa luki hänen nimensä, ”Monetaari oy” ja ”apulaismarkkinointipäällikkö”. Roihunen koki suurehkoa ylpeyttä tarkastellessan ylennyksestään kertovaa korttia kädessään: hän halusi välittömästi antaa kortin mahdollisimman monelle ihmiselle, jotka tunsivat hänet ja jotka eivät häntä tunteneet. Roihunen oli vasta vähän yli parikymppinen, taloustieteen opinnot olivat vielä kesken yliopistolla, nuori ja sievä tyttöystäväkin oli pysynyt kainalossa yli vuoden, vaikka Roihusella olikin tapana käydä säännöllisesti vieraissa: tämä johtui siitä, että hänen seksuaalinen itsetuntonsa tai oikeammin sen puute vaati ylimääräistä toimintaa tällä toiminnan alueella. Ei Roihusen tyttöystäväkään aivan monogaaminen ollut, mutta tämä tieto oli pysynyt poissa Roihusen korvilta. ”Miltä uusi projekti näyttää Roihunen?” Roihunen säpsähti ja näki vieressään projektijohtaja Huttusen; Huttunen oli pitkä ja jäntevä saksalaisen näköinen tyylikkäästi pukeutuva mies, jolla oli ikää noin kymmenen vuotta Roihusta enemmän. ”En vielä tiedä, en ole vielä ehtinyt perehtyä papereihin, ne tulivat minulle sähköpostina vasta tänä aamuna”, Roihunen vastasi epäröiden; Huttunen edusti Roihuselle sellaista muodon perusteella ilmenevää ”alfaurosmaisuutta”, jota hän alitajuisesti pelkäsi ja ihannoi. ”Mistähän tuo Huttunen oli nytkin ostanut turkoosin silkkipaitansa?” Roihusen ajatusten mukaan Huttunen pääsi aina vuodessa moninkertaisesti enemmän ulkomaille ja kansainvälisille lentoasemille. Se tulisi muuttumaan kunhan vain pääsisi puolen vuoden aikana markkinapäälliköksi, keski-ikäinen ja suomenruotsalainen Färding oli puhunut varhaiseläkkeestä jo muutamia vuosia. Färding oli laittanut Roihusen kammoaman lastentekoprojektin alkuun jo parikymppisenä ja siten hänen lapsenlapsensakin olivat jo puberteetin ylittäneitä. Roihusen puhelin päästi viestin saapumista indikoivan äänen. ”Tyttöystävä, vai?” Huttunen kysyi. ”Joo”, Roihunen vastasi vaikka lähettäjä ei ollutkaan Anne Koivunen, vaan Oriflamessa työskentelevä Suvi-Mari Vepsäläinen. Roihusen mieli levähti kasaan ja hän ei hetkeen tajunnut olisiko vastannut syrjähyppynsä tapaamispyyntöön vai luvannut Huttuselle käyvänsä paperit läpi muutamassa tunnissa, jotta hän saisi markkinointi-idean kehitettäväkseen sopivassa kehyksessä. ”Tiedätkö Pauli, toisinaan siihen mitä saa ei voi aina tyytyä, vaikka se näyttäisi olevan tilanteesta toiseen entistä enemmän”, Roihunen filosofoi ja järkyttyi jo valmiiksi Huttusen naamalla olevasta sarkastisesta virnistyksestä. ”Mitä sä Ville nyt oikeen tarkotat? Sä olet aika nuori jopa tuohon positioon ja jos kyse on naisista, niin voisit sä luultavasti määritellä itselles sen, mihin sä niiden kanssa pyrit, ainakin mulla se helpotti asioiden käsittelemistä ja ne naiset alkoivat kunnioittaa mua enemmän. Kerro nyt hyvä mies ainakin sille sun tyttöystävälles, että sä petit sitä. Samoin voisit sanoa, että sä et saa mitään aikaiseksi näistä projekteista, koska sä vittu vaan janoat enemmän kuin mitä sä normaalisti saat lautaselles”, Huttunen puuskahti ja kurtisti kulmiaan, hänelle tulvahti mieleen ne muut väliaikaiset ”apulais- jne. jne.” jotka olivat Roihusen tavalla alkaneet hamuilla Pandoran lippaan sisältöä. ”Kyl mä vielä ihan täysin selviä tästä projektista jo tänään, proggis on varmasti valmiina jo tänä iltana.” ”No hyvä. Älä mokaa tän asian kanssa Roihunen”, projektijohtaja ärähti ja käveli ulos huoneesta. Samalla hetkellä Roihusen mieleen tulvahti se neitseellisen pimpan tiukkuus, jota hän oli Oriflame-tyttösen kanssa kokenut ja hänen kätensä hakeutuivat kuin magneetinomaisesti puhelimelle: ”minä tulen illalla, pikkuinen”. Roihusella oli tapana korostaa 170-senttistä varttaan hakeutumalla erittäin pienikokoisten ja kokemattomien tyttöjen seuraan. Roihunen näpytteli puhelimellaan viesti tyttöystävälleen: ”En pääse tänään katsomaan Donald Trumpia kanssasi, rakas.” Roihunen lähetti viestin, mutta samalla kuitenkin hänen mieleensä nousi syyllisyyden aihioita ja samalla hän päätti soittaa tyttöystävälleen: lopputuloksena oli se, että puhelin piippasi muutaman kerran ja meni vastaajaan: ”Moi, tässä Anne, jätä viesti vastaajaan ja jos olet Ville, niin nauhoita illalla Donald Trump, koska en pääse kotiin ennen kahtatoista. ” Roihunen laski puhelimensa pöydälle ja huokaisi syvään. Nyt hänen toimintansa olisi vihdoinkin legitiimistä.