Novelli

Melancholy

Lunta oli satanut jo päiviä ja kaikki kulkutiet olivat saaneet siitä osansa. Kaikkialla ympäröivä maa vaikutti tukahduttavan kaikki ihmiset kotiinsa, takkojensa, uuniensa ja peittojensa viereen ja alle. Ulkona liikkui vain ihmisiä, jotka olivat näyttäneen unohtavan sen mitä kaikki tämä ulkona oleva vaikutti heille merkitsevän. Ihmiset käpertyivät itseensä, lämpimien ydintensä päälle hakemaan jotain sellaista mitä ulkoinen ei näyttänyt heille nyt antavan. Kaikki vanhemmat ihmiset muistivat tämän tapahtuneen jo aiemmin, aina tämä sama tunnekokonaisuus vaikutti laukeavan heidän käsiinsä sen takia, koska he eivät voineet sitä omin voimin estää. Se tuntui joltain sellaiselta joka oli tuttua, mutta jota ei koskaan oltu saatu määriteltyä läheltä käsin. Se tuntui liian suurelta siihen että sille olisi voitu antaa tuttavallinen lempinimi ja jotta sen kanssa oltaisi voitu istua samaan pöytään ja kyselty siltä syitä siihen miksi se tahtoi tällä tavoin vaikuttaa ihmisiin, siihen miten he nyt kokivat voivansa olla maailmassa. Se tarkasteli ihmisiä kaukaa ja puhkui heidän päällensä pakkasia, lunta, räntää ja sohjoa. Se oli sen keino näyttää heille kuka pystyi sanomaan maailmassa viimeisen sanan siitä miten kukin pystyi muodostamaan oman sielunmaisemansa: se hallitsi suvereenisti koko sielunmaisemien universumien kenttää tässä maassa. Kukaan ei pystynyt sanomaan ilman sen huomioonottamista mitään siitä millaiselta maailma ja todellisuus silloin näytti. Todellisuus oli sen hallinnoima: pimeys, kylmyys ja viima, ne muovailivat kaikkien ihmisten todellisuudenkuvaa ja sitä miten he pýstyivät muodostamaan maailmankuvaansa tässä kaukaisessa ja synkässä maassa. Kesän onni, rauha, lämpö ja keveys oli poistunut, se kesti täällä vain kolmisen kuukautta vuodessa. Aina jotkut hölmöt kuitenkin ajautuivat jumittumaan tuohon kesään, vaikka he oikeasti sisimmissään todella tiesivät, että pian koitti se aika, joka muovaili kaikkien totuuden sellaiseen asentoon, ettei siinä enää ollut puhettakaan mistään keveästä. Kaikki kokivat asian samoin, tosin jotkut olivat totuttautuneet faktaan siten, että he väittivät pitävän siitä, minkä talvi toi kaikkien ylle samalla tavalla määritellen. He eivät kuitenkaan edusta tässä väestössä enemmistöä kuten jokainen muualta päin tullut pystyi avoimesti ja vapautuneesti sanomaan. Se oli aivan hirveää jokaisella hetkellä minkä se kahdeksankuukautisena vei vuodesta ja samalla koko todellisuudesta missä ihmiset joutuivat elämään. Mies kulki verkkaisesti läpi lumisen ja viimaisen pihan lähiötodellisuuden ytimessä. Hän astui sisään kapakkaan, jossa istuskeli vain muutamia lähiöjuoppoja puoliunessa. Mies istahti tiskin ääreen ja tilasi flunssasta röheytyneellä äänellään oluen. Kun mies otti ensimmäisen hörpyn oluestaan tuli hänen mieleensä muisto siitä nuoresta ja monin tavoin toivorikkaasta ihmisestä, joka oli edustanut hänelle pilaan menneen elämän pelastusta. Hän oli menettänyt veljensä pojan, joka oli jäänyt hänen vastuulleen kun veli oli kymmenen vuotta sitten helmikuun alussa ottanut itseltään hengen kyllästyttyään elämäänsä eteläsuomalaisena nelikymppisenä linja-autonkuljettajana. Veli oli puhunut aina siitä, miten uuden maailman raja viilsi hänen mieltään ja saman muotoiseksi oli lopulta pojankin mieli vetänyt. Poika oli ajatellut isänsä jälkeen, että koska isä ei ollut koskaan astunut uuden maailman rajan yli, joutui hän ikuisesti kantamaan tuon vastuun ja sairaan äidin elatusvelvollisuuden. Viime talvena hän oli kyllästynyt ottamaan vastaan tuon todellisuuden ja otti hengen itseltään isänsä tavoin helmikuun alussa. Baarissa istuva mies oli lukenut Durkheimin kirjan itsemurhasta ja hämmästyi luettuaan sen, että suurin osa ihmisistä ajautui ottamaan hengen itseltään keväällä. Mutta kevät toki tuli keskieurooppaan aikaisemmin kuin synkkään Pohjolaan. Samalla tavoin hän oli itkenyt veljensä ja veljensä pojan hautajaisissa, joissa ei vieraita suuremmin nähty. Talven synkkyys otti vallan hänen mielestään ja pian taas kyyneleet valuivat miehen lurpahtaneiden silmänalusten ylle. Mies ei voinut lopettaa miettimästä veljeään ja veljenpoikaa, koska juuri nyt oli helmikuun alku ja tässä vuosaarelaisessa lähiössä ei talvi helpottanut minkään auttavan elementin myötä. Talvi vaikutti täällä pusertavan ihmistä juuri kaikkien sen ja ympäristön omien elementtien avulla. Mies ei työssään sisällä konttorissakaan ollut voinut unohtaa sitä todellisuutta mikä ulos mennessä vallitsi. Se hohkasi läpi hänen ruuansulatuksensa ja sisuskalujensa, edes minkäänlainen kaamoslamppu ei ollut auttanut siellä missä hän oli joutunut tahdostaan riippumatta viettämään talvitodellisuuttaan. Kaikki vaikutti olevan repeämistilassaan vain ulkona vallitsevan pakkasen ja vihmoutuvan lumen myötä. Mies joi oluensa loppuun, tervehti vielä baarimikkoa, avasi oven ja palasi ulkona vallitsevan viiman työntämäksi ja ohjailtavaksi. Mies tajusi olevansa vain yksi kaiken tämän keskellä, joka kosketti monia, kaikkia samoin ja yhtä paljon.