Kaksi wanhaa kirja-arviointia

Alain de Botton: Kuinka Proust voi muuttaa elämäsi, Otava, 2007

Filosofian lohdutusten kirjoittajan ja filosofian nimekkään populariseeraajan Alain de Bottonin uusin massamenekkiteos sukeltaa kirjan nimessä mainitun mainion modernistin psyyken syövereihin. Kirjaa, kuten de Bottonin muuta tuotantoa, voidaan kuvailla Yhdysvalloissa 90-luvulla lanseeratulla ilmauksella ”self-help”. De Botton siis valmistelee terapiallaan lukijaa seitsenosaisen, sivunlakeuden yli ulottuvista lauseista koostuvan À la recherche du temps perdu:n kohtaamiseen, johon vain miehistä (ja naisista) uljaimmat ja uskaliaimmat rohkenevat. Kirja porautuu tuon belle époquen magnum opuksen kynästään päästäneen joutenolijan läpipääsemättömään mieleen (jonka kuoria teos entisestään vankisti) ja yksityiselämään ilman liiallista psykologisointia ja poikkileikkauksellisen kronologista erottelua, joka olisi voinut olla suurimman osan elämästään sängyssä viettäneen Proustin kohdalla kiistämättömän tarvittua. Lukuisat, jotka havaitsevat ajaneensa itsensä tilanteeseen, jossa he eivät voi enää olla, vetävät itsensä hirteen. – Proust kirjoitti kirjansa tuon tilanteen aikaansaamana varmistaakseen sen, että sekalaiset harhailijatkin ohjautuisivat saman suuntaan viimeistään ”Guermantesinsa tiellä”. Kirjan lukujen setämäisen suopealla, opettavaisen lempeällä äänensävyllä annetut ja myöhemmin lukijalle raotetut nimet saavat aikaan vaikutelman siitä kuin de Botton yrittäisi peitellä yksinoikeuttaan Proustin koottujen teosten julkaisuoikeuksiin ja sen vuoksi lykkisi ”aikaa etsimättömiä” kohti tuota monituhatsivuista elämänviejää, jonka kirjoittaja itsekin lopulta myöntää olevan luettavissa vasta sairaalan kaltaisessa vaihtoehdottomassa olosuhteistossa. Lukijan sulavasti avaruuden ajattomuuteen johdattava kirja ehtii loppua kun lukija oivaltaa viimeisimmän dyerimäisen opetuksen kirjan käsistään hellittämisestä. – Valitettavasti useimmat eivät jatka proustilaisuuttaan edes tämän lehdykän pituutta pidemmälle.

Eero Ojanen: Ajan filosofia, Kirjapaja, 2007

Perenniaalisen filosofian ilosanoman selkeäsanaisin suomalainen sanansaattaja Eero Ojanen on rustannut uuden kirjasen ja ulottanut teoksen myötä julkisen filosofisen kategorisointinsa aikaan. – Nyt hän onkin iskenyt kouransa varsinaiseen kultasuoneen. Voidaan kysyä olisiko mikään päivittäisen elämisemme tai olemisemme konstantti yhtä merkitystäantava nyt-hetkessä, tämänhetkisessä käsityksessämme ilmapiiristä, ilmapiirin, ajan hengen käsityksessä nykyisyydestä? Ajan filosofia herättää reflektoimaan ajallista ihmistä, sillä kurin kuin lukija sietää kaikesta toisinaisesta julkisesta jupinasta välittämättä itseään ”filosofiksi” tituleeraavan Ojasen korkkiruuvimaiset syöksykierteet kielellisen leikittelyn avanteisiin, jotka selkenivät jo edellisissä kirjasissa Ojasen mieltäylentävimmiksi telmimäpaikoiksi. Luvun ”ajan diktaattorit” ilmeisen katkeralta vaikuttava sanailu on kirjan osuvinta ja saa ajatuksen vaeltamaan tajunnan ja ajan väliseen alisteisuuteen ja kysymykseen siitä, millaisilla aineilla kiivaimmat ajasta-pois-toivottajat ovat tajuntaansa laajentaneet. Ojasen tähänastisen kirjoittajanuran syvin teos ei vaadi lukijaltaan kykyä filosofisen akateemisen jargonin hallintaan. On kuitenkin nostettava esiin epäilys ja varovaiset alkuarviot sen ”kerettiläisen” leiman poispyyhkiytymättömyydestä, jonka opuksen aihetta julkisesti käsittelevä saa otsaansa kommentariaatin postmodernissa umpiossa, semminkin koska se on ”meidän aikaamme”.