Suunnitelmia

En todellakaan tiedä mitä nyt kirjoittaisin. Varmaankin pitäisi pohtia päihderiippuvuutta, skitsoaffektiivista häiriötä ja ahdistuneisuuskohtauksia. Jotkut kuitenkin sanovat, että nuo aiheet tulisivat liiaksi iholle, ts. olisivat siis liian henkilöön meneviä aiheita tässä yhteydessä käsiteltäviksi. Luulen kuitenkin, että kaikki se mitä olen kirjoittanut, ainakin kaunokirjalliset tekstit, ovat saaneet osansa noista persoonallisuuteeni kuuluvista komponenteista. Olen ollut jokseenkin jonkinlaisen henkisen lamaannuksen tilassa saatuani kuukausi sitten maisterin paperit laitokselta. Nyt näyttää siinä suhteessa jo vähän paremmalta ja olen saanut jo luetuksi joitakin filosofisiakin tekstejä. Haikeuden ja tyhjyyden kokemukset ovat siis kuitenkin olleet vallitsevina valmistumisen jälkeen, pitäisi siis keksiä jonkinlaista mielekästä tekemistä, siis joko opiskelua tai töitä. Kirjoittaminen sopii mielestäni minulle, ja siksi tulevan opiskelun tai työn tulisi mieluiten sisältää sitä ja olla luonteeltaan mahdollisimman itsenäisen toiminnan mahdollistavaa. Haluaisin pohtia novelleissani sitä miten ihmiset voivat olla monissa tilanteissa itsekkäitä ja havaita vain oman egoistisen hyötynsä, vaikka toisaalta myös altruismin kuvaus kiinnostaisi minua. Tuntuu siltä että pystyn aika helposti muodostaa satiirisia karikatyyrejä, joku voisi varmaan sanoa tämän perusteella että inhimillinen pahuus ei ole muodoissaan minulle vierasta. Runoissa haluaisin vielä satirisoida kaikkia mahdollisimman huonoja inhimillisiä asenteita todellisuuteen ja toisiin ihmisiin yleensä. Olen saanut toisen kirjan valmiiksi ja toimitan sen todennäköisesti omakustanteena läpi painosta. Teksti ei ole kokonaisuutena tarpeeksi kypsää siihen, että sen voisi kuvitella menevän läpi kustantajien julkaisukynnyksen. Aion suorittaa vielä ainakin kasvatustieteen, kirjallisuuden ja kauppatieteiden opintoja, kasvatustiedettä tarvitsen mahdollisia opetustehtäviä varten, kirjallisuutta tarvitsen oman kirjallisen ilmaisuni kehittymisen ja kirjallisuuden tuntemuksen lisäämisen vuoksi ja kauppatiedettä tahdon opiskella, koska se voisi tarjota tulevaisuudessa mahdollisuuksia jonkinlaisiin konsultin tehtäviin yritysmaailman sisällä. Eurooppaan suuntautuen ensi vuonna, aion joko tehdä väitöskirjan filosofiasta tai opiskella toinen tutkinto joko oikeustieteessä tai kirjallisuudessa. Todennäköinen suuntautumismaa on Englanti. Haluaisin kirjoittaa ensimmäistä näytelmääni eteenpäin ja romaanin suunnittelu on jo käynnissä. Olen myös suunnitellut lastenkirjaa ja pohtinut teemoja dekkaria varten, pitäisi vain päättää mistä aloittaa.

Referaatti Johanna Niemen pro gradun “Intellektuelli identiteettiä etsimässä” luvusta “Lähtökohtia älymystön toiminnan problematisointiin”

Yritykset määritellä intellektuelliutta voidaan jakaa kahteen kategoriaan. Toisaalla ovat fenomenologit, jotka painottavat persoonallisia ominaisuuksia ja toisaalla strukturalistit, jotka painottavat yhteiskunnallista rakennetta ja toimintaa. Ron Eyermanin mukaan intellektuelluteen liittyy kolme toisiinsa liittyvää osaa, jotka ovat traditio, rooli ja konteksti. Intellektuaaliset traditiot ovat tämän mukaan jatkuvan uudelleenrakentamisen myötä erilaisissa historiallisissa ja kulttuurisisssa konteksteissa. Myös yhteiskunnalliset ja kulttuuriset liikkeet tarjoavat vaihtuvia konteksteja traditioiden ja yhteiskunnan pysyvämpien rakenteiden ohessa. Intellektuellin käsitettä alettiin käyttää yleisemmin 1890-luvulla henkilöistä, jotka olivat erillään keskiluokasta, halveksivat politiikkaa ja olivat vapaita yhteiskunnallisista velvoitteista. He olivat lähinnä kirjailijoita ja journalisteja, jotka hyödynsivät erilaisia kommunikaatiokanavia ja julkaisuja. 1890-luvulla Ranskassa sattunut Dreyfuksen tapaus ja Ranskan vallankumouksen arvot vaikuttivat siihen, että intellektuelleille tuli ominaisiksi piirteiksi ulkopuolisuus vallan käytöstä, universaalien arvojen puolustaminen ja valtajärjestelmän kritisointi. Pertti Karkaman mukaan älymystöläisyyteen kuuluu taipumus asettua valtiota, yleisesti hyväksyttyjä ajattelutapoja ja ideologisia valtiokoneistoja vastaan. Älymystö toimii irrallaan yhteiskunnallisesta käytännöstä ja objektiivisina pidetyistä perusarvoista. Erkki Sevänen näkee älymystön tehtäväksi sosiaalisena ryhmänään etenkin maailmankuvien ja arvojärjestelmien työstämisen. Sevänen on samaa mieltä kuin Antonio Gramsci siinä, että kaikki ihmiset ovat periaatteessa kykeneviä intellektuaaliseen toimintaan, mutta kaikilla ei sen sijaan ole intellektuellin asemaa yhteiskunnassa. Sevänen erottelee älymystön käsitettä käsitteillä sitoutunut, sitoutumaton, vapaa, osallistuva ja kantaaottava älymystö. Näistä ryhmistä sitoutumaton intellektuelli keskittyy eniten älymystön perustehtävään: laajempien arvojärjestelmien ja maailmankuvien työstämiseen. Julian Benda kirjoitti teoksessaan The treason of the intellectuals intellektuelleista ja korosti intellektuaalisen toiminnan arvoina rationaalisuutta ja puolueettomuutta. Hänen mukaansa velvollisuus pyrkiä totuuteen intellektuelleilla edellyttää irrallisuutta yhteiskunnasta ja erityisesti käytännön politiikasta. Karl Mannheimin mukaan älymystö voidaan määritellä ryhmäksi, joka on riippumaton yhteiskunnallisista käytännöistä, poliittisista ja luokkapohjaisista korostumista sekä myös objektiivisina pidetyistä perusarvoista. Intellektuellit pystyvät määrittelemään ja valitsemaan näkökantansa ja liikkumaan erilaisten ideologioiden, yhteiskunnallisten luokkien ja maailmankatsomusten välillä. Mannheim on sitä mieltä, että ainoastaan intellektuellit pystyvät mukautumaan joustavasti poikkeaviin näkökulmiin ja liittymään myös sellaisiin luokkiin joihin he eivät ole alunperin kuuluneet. Mannheimin näkemyksistä voidaan kysyä kolme kysymystä. Ensinnäkin, onko intellektuaalista riippumattomuutta koskaan saavutettukaan tai onko se edes toivottua? Toisaalta pitäisi kysyä onko Mannheimin mukainen intellektuellin autonomisuus mahdollista? Voidaan kolmanneksi kysyä onko intellektuellilla todella kykyä ilmaista universaaleja totuuksia ja jos ei, niin kenen legitimoimana, kenen nimissä ja kenen etua ajaen intellektuelli toimii. Richard Bellamy katsoo, että poliittisesti sitoutuneet intellektuellit ovat pettäneet asemansa itsenäisinä totuuden vartijoina joko edistämällä puhtaasti omia utopioitaan tai alistumalla vallanpitäjien palvelijoiksi. Gramsci erottelee intellektuellit orgaanisiin ja traditionaalisiin. Traditionaaliset intellektuellit ovat asemaltan autonomisia ja riippumattomia valtaa pitävistä ryhmistä. Orgaanisia intellektuelleja voidaan löytää kaikista yhteiskuntaryhmistä. He ovat kiinnittyneitä siihen ryhmään tai tahoon, jonka varassa toimivat ja tutkimalla tavallisten ihmisten ajatuksia he etsivät totuutta. Orgaanisten intellektuellien tehtävänä on yhdistää ryhmä ja tehdä se tietoiseksi tehtävästään yhteiskunnassa. Gramsci ajattelee, että kaikki intellektuellit ovat alkujaan orgaanisia, he ovat syntyneet poliittisista ja yhteiskunnallisista intresseistä. He kuitenkin voivat esimerkiksi tieteentekijöinä ja teoreetikkoina alkaa nähdä itsensä ja myös näkymään muiden silmissä traditionaalisina, autonomisina intellektuelleina. Traditionaalisuus tarkoittaa tässä vakiintuneita yhteiskunnallisia asemia, jotka näyttäytyvät historiallisesti jatkuvina. Traditionaalisen intellektuellin riippumattomuus osoittautuu lopuksi aina kyseenalaiseksi. He saattavat liittoutua hallitsevan luokan kanssa tai ajaa omia etujaan. Gramsci ajattelee että työväestön on saatava käännynnäisiä älymystöönsä muista yhteiskuntaryhmistä, koska sillä ei aluksi ole omaa älymystöä. Intellektuellien tehtävänä on kritisoida hegemonista ajattelutapaa ja toimia poliittisesti. Intellektuellien tulee keskittyä kritisoimaan ja tarkastelemaan yhteiskunnan moraalisia lähtökohtia, käytäntöjä ja ihanteita. Sen tulee paljastaa yhteiskunta sen jäsenille ja herättää arvokeskustelua. Habermas luokittelee etenkin saksalaiset intellektuellit neljään ryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostavat epäpoliittiset kirjailijat ja oppineet, jotka haluavat erottaa toisistaan vallankäytön ja ajattelun alueet. Toisessa ryhmässä ovat reaalipoliittiset teoreetikot, jotka kuitenkin ajattelevat ettei intellektuelleilla ole pätevyyttä käsitellä julkisia asioita. Kolmannessa ryhmässä ovat itsenäiset mutta poliittisesti sitoutuneet intellektuellit. Neljännen ryhmän edustajat ovat asettuneet puolueen palvelukseen. Älymystö voi väkivaltakoneistojen ja pakkokeinojen ohella olla tukemassa vallitsevaa hegemonista järjestelmää, mutta myös vastamäärittelyjen tuottaminen ja perusteleminen ovat älymystön heiniä. Se, että intellektuaalinen toiminta ja ajattelu voi olla monipuolista edellyttää aina julkista roolia ja laajapohjaisen moniarvoisuuden hyväksymistä. Älymystön yhteenkuuluvaisuuden voi Zygmunt Baumanin mukaan rakentaa sen rooli totuuden puolustajana, totuuden edestä taistelijana ja kansakunnan henkisenä johtajana. Kritiikin esittäminen ja osallisuus keskusteluissa ovat ehtoja sille, että älymystön edustajat voivat todentua yhteiskunnallisessa todellisuudessa. Älymystön tehtävä on kritisoida ja provosoida yhteiskunnallisen järjestyksen valvojia. Intellektuellien viholliset ovat Baumanin mukaan ensiksikin rahvas, joka ei muutu näkemyksiltään ajassa ja toiseksi valtio, joka käyttää pakottamiskeinoja ja sensuuria.

Mm. Elintasoesteetikoista

Platonin Menon-dialogissa kerrotaan orjasta, joka pystyi ymmärtämään geometristen aksioomien, ajattelun totuuksia. Siinä painotetaan sitä ristiriitaa, mikä on siinä, että samalla kun orja pystyy ymmärtämään ajattelun totuuksia ei hän pääse tekemisiin olemisen totuuden kanssa, koska hän on orja. Tämän vertauksen valossa tahdon käsitellä tässä tekstissä mm. kuvailemisen ja maailmaan asennoitumisen tapoja, kulttuurin elinvoimaisuutta ja sen suhdetta talouteen, sovinnaisia tapoja tarkastella maailmaa ja ihmistä sekä elintasoesteetikkoja ja pintaestetismiä.                                                      Aloitan kulttuurin elinvoiman ja talouden suhteesta. Elinvoimaiseksi voidaan sanoa sellaista kulttuuria, joka luo koko ajan itsestään jotain uutta, josta koituu yleistä hyötyä kaikille eikä vain yksityistä etua jollekin yksilölle tai yksilöiden ryhmille. Elinvoimainen kulttuuri pystyy olemaan arvo itsessään, sen toiminta voi olla itseisarvoista. Elinvoimainen kulttuuri on koko ajan liikkeessä. Se luo omia symboleitaan ja merkityksiään uudestaan ajassa. Kulttuuritoiminta ei voi myöskään olla välinearvollista, sillä silloin se toimisi jonkin muun asian vuoksi eikä olisi itseisarvollista. Esimerkiksi paskan runouden myyminen ihmisille ja siitä hyötyminen ei ole elinvoimaista kulttuuria ylläpitävää toimintaa. Elinvoimaisen kulttuurin on tarjottava ihmisille mahdollisuuksia elää itsensä kautta – ihmisellä on siis tarve luoda ja ylläpitää kulttuuria, mutta on estettävä se, ettei tuo kulttuurin luomisen tarve kietoudu muihin tarpeisiin kuten eräällä tanskalaisella kuvataiteilijalla: ”Maalaan saadakseni pillua”. Tietynlainen frugaalisuus, säästeliäisyys ja nuukuus suhteessa markkinoiden uusimpiin ja kalleimpiin ja mainostetuimpiin kulutustarvikkeisiin on kulttuuritoiminnassa tärkeä asennne. Sillä että kulttuurityöntekijöillekin taattaisiin valtion toimesta tietty peruselintaso, joka voisi muuttua esim. julkaistujen teosten myötä, mahdollistettaisiin se, että kulttuurin ja taiteentekemisestä häviäisi joskus siinäkin ilmenevä, omaa etua tavoitteleva joukkio. Tällä mahdollistettaisiin myös se, että kansan sivistyksellinen taso nousisi, kun kirjailijuus tai taiteilijuus ei kansan silmissä symboloituisi enää ensisijaisesti nimeen, vaan korkeammat kulttuuritoiminnan universaalisuutta korostavat arvot saisivat kuuluvuutta. Taide ja kulttuuri pitäisi palauttaa käsityöläisyydeksi siitä mainonnan ja sielullisesti sokean liukuhihnatuotannon alalta, jonne se on tänä päivänä ollut suuntautumassa. Olemisen totuus, vapaus orjuudesta on monelle tämän päivän ihmiselle vieras olotila, kuten esimerkiksi Herbert Marcuse on jo lähes 50 vuotta sitten sanonut ja kirjoittanut. Ihmiset tottelevat tieteellisteknologista välineellistä järkeä ja eivät tiedostele omia päämääriään elämässä; kaikki ohjautuvat annettujen arvojen, jotka ovat pääasiassa taloudellisia ja elintason kohottamiseen tähtääviä, kautta.                                                         Tästä onkin hyvä siirtyä aiheeseen elintasoesteetikot ja pintaestetismi. Pinnalla voidaan yhteiskunnallisessa todellisuudessa ymmärtää kaikki ne elämäntapamuotojen piirteet, jotka ovat havaittavissa ympärillämme. On hyvin tyypillistä tietyille ihmisille, että he antavat yksilölle arvon tämän elämäntavan vertailuarvollisten piirteiden kautta. Tämä liittyy kulttuuri-imperialismiin, joka johtuu valvonta-, säätely- ja hallintatekniikoilla yhdenmukaistetuista elämäntavoista. On edelleen taipumuksellista ajatella että jotain tiettyä eettistä koodia ylläpitävä elämäntapajärjestelmä voi olla jotenkin toista parempi ja se voisi ja saisi näin ollen alentaa vähempiarvoisen. Tällainen estetismi on kovin pinnallista etenkin siksi, että se ei edes havaitse sitä yhdenmukaistavaa eettistä arvotusjärjestelmää, joka on sen perustana. Nämä ihmiset eivät edes havaitse sitä todellista lähdettä mistä toiminta voi olla motivoitunut ja vertaavat tavallisia tapojaan ja mieltymyksiään toisten vastaaviin ja tekevät sen jälkeen arvionsa oman elämäntapamuotonsa paremmuudesta toiseen nähden. Tämä on monesti seurausta kohonneen elintason vaikutuksista. Kohonneesta elintasosta syntyy keinotekoisia ilmiöitä, joilla ylläpidetään korkeamman elintason fasaadia. Kohonnut elintaso synnyttää keinotekoisia tarpeita, jotka monesti siirretään perintönä seuraaville sukupolville. Suurin elintason nousun aiheuttama tarve on tarve kilpailla elintasosta. Se johtaa siihen, että ihmiset alkavat tehdä elintasoperäisiä arvioita ihmisen arvosta, eli siis universaalin ihmisarvon käsite sumentuu. Pentti Linkolan frugaliteetti, vähääntyytyvyys ja liiasta luopuminen esimerkkinä voisi olla omiaan kertomassa siitä, että eivät kaikki ihmiset ole elintasoesteetikkoja ja pintaestetismin harrastajia tänäkään päivänä. Tähän liittyvöt hyvin läheisesti sovinnaiset tavat tarkastella maailmaa ja ihmistä. Sovinnainen perustuu pintapuoliseen totuutta huomioonottamattomaan sopimukseen. Sovinnaisen voidaankin katsoa liittyvän hyvin läheisesti pirulliseen yhteiskuntasopimusteoriaan. Myös kankea ja rajoiltaan epätasainen järjen käsite liittyy sovinnaiseen sopimuksellisuuteen. Se ei ota huomioon, etenkään ihmistä kokonaisuutena. Tämä sovinnainen sopimuksellisuus niissä tavoissa, jotka ovat luonteellisia ihmisten tavoissa tarkastella maailmaa ja ihmistä perustuu velttouteen suhteessa siihen haluun, mikä ihmisillä on tarkastella totuutta. Tänä päivänä on äärimmäisen yleistä tarkastella maailmaa ja ihmistä ainoastaan oman edun maksimoinnin pyrkimyksen kautta, joka liittyy välineelliseen järkeen. Tämä liittyy matemaattisluonnontieteellisen maailmankatsomuksen yleistymiseen ajassamme. Ihminen ei ole enää Ihminen vaan poikkeuksellisen älykäs ja älykkyyttään häikäilemättömästi hyödyntävä eläin.                                                                                                                                 Viimeinen aihe on kuvailemisen tavat ja asennoituminen maailmaan. Kuvaileminen liittyy tapaan katsoa maailmaa. Jokainen järkevämpi lukija varmaan hyväksyy sen näkemyksen, jonka mukaan kulttuuriin liittyvä tapa katsoa maailmaa on vain rajoitetuissa tilanteissa validi. Kuvailu on siis omasta näkemisen tavasta muotoutuva ilmaisu. Se voi muuttua siten, kun käytetyt käsitteet ja ilmaisut tulevat yhtenäisemmiksi ja ymmärrettävämmiksi. Kuvailemisen tavan on siis ylitettävä mm. kulttuuripohjaisten havaintotapojen taso ja on nähtävä, että havainto voi olla aina epävalidi – siksi kaikkia havaintoja on kyseenalaistettava, Kuvailemisen tavan on oltava jatkuvassa kehityksen tilassa. Asennoituminen on etenkin suhteessa olemista maailmaan nähden. Sen yhteydessä on pohdittava etenkin sitä voidaanko perustavasti väittää maailman olevan etenkin jotain. Voidaanko sanoa, että jokin väite maailman olemisesta on parempi kuin toinen? Ihmiset voivat tietenkin päättää sen itse, mutta ihmisen kannalta on ehkä niin, että jotkut väitteet maailman olemisesta voivat olla totuudenmukaisempia kuin toiset, ainakin hyödynmukaisuuden kannalta. Kaikille ihmisille onkin annettava riippumaton mahdollisuus etsiä totuutta, mitä esimerkiksi kulttuurinormit eivät saa olla estämässä. Asennoitumista voi toki olla monenlaista. Kun asennoidutaan maailmaan, siinä samalla pohditaan yksilöllistä paikkaa maailmassa. Ja parasta olisi, kun jokainen ihminen ymmärtäisi paikkansa maailmassa olemisen periaatteiden ymmärtämisen eikä toisten ihmisten, olosuhteiden tai ”yleisten totuuksien” välityksellä.

Novelli

Raimo ei enää jaksanut kuunnella ex-vaimonsa ja lastensa valituksia, vaan hän sulki kokonaan puhelimensa, laittoi sen pöydälle, istahti sohvatuoliin ja huokaisi syvään. Nyt oli uudenvuoden aatto. Tämä olotila, joka oli nyt saavuttanut hänet kokonaan luuytimiään myöten ei jollain kummallisella tavalla antanut hänen jäädä yksin ajatustensa kanssa, vaan hän koki tälläkin hetkellä etenkin ex-vaimonsa Marjan ja vanhimman poikansa Timon läsnäolon huoneessa: ne molemmat vaikuttivat puhuvan hänelle: "Et ole minkään arvoinen, et isänä etkä aviomiehenä, etkö kuule sitä, arvoton ja kaiken lisäksi vielä umpijuoppokin." Hän ei toki ollut aiemminkaan jättänyt huomiotta ex-vaimonsa ja lastensa antamaa palautetta ja olipa hän vielä hakeutunut omasta tahdostaan oikeaan terapiaan ja vertaisryhmään asian vuoksi. Terapeutti oli sanonut hänelle: "Kun olet ja pyrit olemaan enemmän läsnä, ei mikään voi enää mennä huonommin, sinussa on selkeästi sellaista karismaa, jota voit hyödyntää vaimosi kanssa toimiessasi ja lapsiasi kasvattaessa. Sinun ongelmasi saattaakin ehkä olla se, ettet sinä ole koskaan voinut kuvitella itseäsi tuossa tilanteessa, kolmen lapsen isänä ja aviovaimon puolisona. Siitä huolimatta sinusta on siihen, kun vain pyrit luottamaan enemmän itseesi. Usko pois, Raimo." Hän oli puhunut terapeutille peloistaan sen suhteen, että hän voisi tehdä jotain sellaista vaimolleen tai lapsilleen, joka tulisi kulkemaan hänen mukanaan lopun ikänsä. Raimon mielestä hänen oma isänsä ei ollut antanut hyvää mallia impulssikontrollin tasapainoisuuden suhteen, ja jotain pahaa voisi varmasti vielä seurata, ellei hän pääsisi oikeanlaiseen ohjaukseen näiden asioiden suhteen. Terapeutti oli sanonut: "Voi Raimo, sinun vaimosi lähtee varmasti ja vie vielä lapsetkin mukanaan ellet sinä nyt pyri olemaan kuin miehen talossa täytyy olla. Ei läheisyys aina tarkoita turpaanvetämistä ja sinä olet minun kokemani mukaan sisimmältäsi erittäin peruslämmin ihminen." Raimo oli miettinyt tätä sanomaa useamman terapiakerran välin, jona aikana hän oli ollut välillä kotona ja välillä kaikenlaisten vähintäänkin sekalaiseen sakkiin kuuluvien kavereittensa luona. Tähän oli lisäksi kuulunut perinteistä suomalaista masennuslääkettä, eli kovakantaista alkoholin nauttimista erittäin tiiviissä tahdissa. Viimein ennen joulua vaimo sai tarpeekseen miehensä kekkuloimisesta ulkomaailmassa ja päätti hakea avioeroa. Jouluaattoa edeltävänä päivänä vaimo muutti pois yhteisestä kodista ja vei kolme lasta, kaksi tyttöä ja yhden pojan, esikoisen mukanaan uuteen vuokra-asuntoonsa. Tultuaan kotiinsa seuraavana päivänä mies ei suinkaan sännännyt itkien etsimään tietoa vaimonsa uudesta osoitteesta, vaan hän koki jopa jonkinlaista nautintoa asiaintilan suhteen; edes joululahjoja hän ei heikenneen taloudellisen tilanteensa vuoksi ollut pystynyt ostamaan. Kun Raimo nyt uudenvuodenaattona ajatteli asiaa, hänen mielensä oli muuttunut ja hän ei ollut voinut ymmärtää sitä, miksi hänen monivuotinen vaimonsa ja lukiorakastettunsa oli hakenut hänestä eroa. Hän otti kaapista koskenkorvapullon, avasi sen ja alkoi juoda. Tunnin päästä siitä, vaadittuaan ensin puhelimessa vaimoltaan tämän uuden osoitteen, mies marssi jo pihalla kohti asunnon ovea, avasi avonaisen oven, juoksi eteiskäytävään. Miehen entinen vaimo tuli siellä häntä vastaan. Mies kaivoi povitaskustaan sinne piilottamansa leipäveitsen ja iski sillä entistä vaimoaan useita kertoja. Puolen tunnin kuluttua ensihoitoyksikkö oli noutanut pahoin loukkaantuneen ex-vaimon hoitoon, poliisit olivat vieneet sammumistilassa olleen, talon edessä olevalla ruohikolla maanneen miehen talteensa. Lapset eivät tulisi näkemään isäänsä enää koskaan.

Unet kulttuurikodeissa

Pärttylinyö kävi yöllä mielessäni
vaikka en ole tällä hetkellä Pariisissa
terävät sapelit viuhuivat kasvojeni edessä
Räsymatto heiluttelee tupsujaan jalkojeni alla
samalla kun pyyhin niihin pystyssäpysyttäjieni hikeä
Isomummon maalaamat akvarellit
tuovat esiin Pohjois-Savon kauneuden
Suopursut kukkivat ja pursuavat
vesi virtaa, lumi narskuu jalkojen alla
Kaiken sulkee sisäänsä tämä kulttuurikoti
josta ei puutu muuta kuin vanha raha
toisin kuin toisessa paikassa
missä isovanhempani elävät
Siellä seinävaatteet kätkevät sisäänsä kaiken sen
mitä kaiken todistavat seinät voisivat kertoa
olen kiinnostunut etenkin siitä,
mitä tapahtuu kun en ole paikalla,
Pariisissa, paniikkikohtauksessa tai muualla.

Oksat heiluttavat puita

Vielä puissa olevat lehdet
vavisevat kun tuuli suo niille suunnan
oksat heiluvat
kun usea oravaa leikkivä lapsi antaa niille painonsa
Katson tätä näytelmää sisältä
täällä on lämmintä, mukavaa
vaikka viereisessä huoneessa
on käynnissä mielen sisäinen kamppailu
se ei anna Emmentalin juonen kadota itsestään
katson televisiota niin
kuin katsoisin rieskaa pöntössään
en voi sietää kurkkuaan karauttelevia
ne ihmiset eivät osaa puhua
niin kuin miten se lentelee näillä riveillä
ja siellä missä koin jotain vavahduttavaa
ilman sitä että se olisi saanut minut tolaltani
Puhe suuntautuu parhaimmillaan universaaleihin,
Platonin ideoihin joita ei lopulta ole olemassa

Se on kielletty!

Hoi vaan sinä,
etkö tiedä että se on kiellettyä
se on sitä koska minä
en tee mitään ilman selvää miellettyä
periaatetta jota seurata aina
ilman tunnontuskia, kateutta
se ei ole aina mikään suurempi laina
jolle muut suuntaavat näyteltyä maireutta
et voi tehdä sitä siksi,
koska me olemme päättäneet
et voi edes kysyä uudestaan miksi
sitä todistavat meidän eleet
Ota vastaan nyt sanomatta tämä
jotta voisit vielä olla, pääsi kanssa,
mutta jos se on jo valmis, rämä
voivat jotkut tehdä siitä vaikka potkupallonsa

Maailmassa, lakkaamatta

Näin kaiken ilman rajoitteita,

jäin tyhjäksi.

En saanut kaikkea mukaan,

vai jäinkö itse matkalle?

Matka on täynnä kohtia,

joihin tarttua

joista kertoa ja nauttia

sanomaa jo haudattua

tarinaa jo naurettua

patsasta jo kaadettua

Maailma on yhtä kuin minä

ja sekin on yhtä kuin sinä

sinussa tapahtuu muutos

ja se on maailmassa jo puutos

Ollaan nyt kuitenkin realistisia

emme vielä tallaa teitä infernaalisia

Teiniajan kotkotuksia

Ihminen ja maailma (keskeneräinen luonnos, kirjoitettu 16-17-vuotiaana)

Johdanto:

Kommentariaatin vaihdokset ihmisen historiallisten ja kulttuuristen ominaisuuksien määrittäjänä ja henkisen evoluution, devoluution ja revoluution kolmikierrossa

1. Muodoton idealismi

1.1Tarpeen ja ihanteen dialektiikka

2. Päämäärien kehitystasot

2.1Miten päämäärät kehittyvät

3. Muodollinen idealismi

4. Kommentariaatti

4.1 Odotus

4.2 Vaikutteellisuus

4.2.1 Vaikutteellisuuden aste

4.2.1.1 Mitata vai ymmärtää

5. Tunnustushierarkia

5.1 Tunnustushierarkian tasoasteet

5.1.1 Tasoasteiden muodostuminen

5.1.2 Arvotunteet

5.1.2.1 Esteistyminen

5.1.2.2 Merkityksen tekoluonne

5.1.2.3 Merkitysvalta

5.1.2.4 Asettamiskonstantit

5.1.3 Arvoinstituutio

5.1.3.1 Vertailukohdalliset symbolit

5.1.3.1.1 Vertailukohdallisuus

5.1.3.1.2 Konventionaalinen symbolisuus

5.1.3.2 Tuki-instituutio

5.1.4 Tasoasteiden limittyminen

5.1.4.1 Organisaatioiden tyypit

5.1.4.1.1 Sosiaalinen instituutio

5.1.4.1.2 Sosiaalinen identiteetti

5.1.5 Tunnustaminen

5.1.5.1 Yksipuolinen tunnustaminen

5.1.5.2 Resiprookkinen tunnustaminen

6. Olemuksellinen eteneminen

7. Tilan käsitteen merkitys kosmologiassa

8. Aikatila

8.1 Mitä on aika

8.1.1 Aikakokemukset

9. Olemustila

9.1 Mitä on olemus

9.1.1 Olemuskokemukset

10. Henkinen revoluutio

10.1 Historiallinen nyt-hetki

10. Henkinen evoluutio

10.1 Miksi evoluutio on henkistä

11. Henkinen devoluutio

11.1 Miksi devoluutio on henkistä

11.1.1 Determinismi, mahdollisuus, välttämättömyys ja vapaa tahto

11.1.1.1 Lisääntyminen ja sen estyminen

11.1.1.1.1 Nero

11.1.2 Sosiaalinen ja metafyysinen

11.1.3 Tilanne

11.1.3.1 Tilanneominaisuudet

12. Malinismi

13. Demalinismi

Kommentariaatin vaihdokset ihmisen historiallisten ja kulttuuristen ominaisuuksien määrittäjänä ja henkisen evoluution, devoluution ja revoluution kolmikierrossa

Kommentariaatti tarkoittaa kommentoivien ihmisten tiedostamattaan muodostamaa ryhmää, jonka yhtenäisyys voidaan tavallisesti havaita vasta toteutumistaan jälkeistävän ajankohdan sisällä muodostetusta käsityksestä. Käsitys kommentariaatista syntyy siis aina ajan sisällä. Kommentoiminen tarkoittaa epäpätevää analysointia, joka on usein korostetun historiatonta. ”Korostettu historiattomuus” tarkoittaa analysoinnin tapojen periaatteiden osittaista sokeutta olosuhteistoon nähden. Olosuhteisto tarkoittaa havaitsevan yksilön toimintaan vaikuttavien ominaisuuksien herkistymiä siihen nähden, jonka kautta hän määrittää asennoitumisensa ulkoiseen; toiseen ja ei-merkitsevään toiseen.

Toisen ja ei-merkitsevän toisen välinen kahtiajako realisoituu tunnustushierarkiassa, joka on merkitsevän toisen ja havainnoijan välinen resiprookkinen suhde. Tunnustushierarkia näkee itsensä kannalta hyödylliseksi sen, että ihminen mukautuu itseensä, mutta ihminen kokee jatkuvaa tarvetta muokata tunnustushierarkiaa ja rakentaa sitä itsenäisesti tasoemergentoitumisellaan. Tasoemergentoituminen tarkoittaa tunnustushierarkian tasojen läpikäymistä kohtaamalla niiden sisällä vallitsevien arvotunteiden dynamiikan ja niistä aiheutuvat vertailukohdalliset symbolit. Jos ajattelemme että tunnustushierarkian tasot sisältävät jotain determinoitua, joka aktualisoituu symboleissa, jota indeterminantit ominaisuudet arvottavat hetkessä, voidaan emergentoitumisen pyrkimys ymmärtää jonkinlaisena lamarckismina.

Tunnustushierarkkisuus on siis tietyllä tavoin hetken kunnioittamista; hetken sisäisen dynamiikan tiedostamista. Hetki voidaan ymmärtää ihmisen, havainnoijan kannalta ns. ”Story of one’s life” -konseption avulla. Siinä mielessä voidaan tehdä kovin ylimalkainen erottelu ihmisen olemustilallisten ja aikatilallisten ominaisuuksien välille. Tunnustaminen on laaja-alainen käsite, jonka sisään voidaan mahduttaa ihmisen niin luonnolliset kuin kulttuurisetkin ominaisuudet. Mielestäni aikatilan ja olemustilan välinen dialektisuus ei kuitenkaan ole paralleelinen luonnon ja kulttuurin kanssa. Ajassa on aina jotain luonnosta sekä kulttuurista samaten olemuksen kanssa.

Tavallisesti ajattelemme kehittyneen kulttuurin sulkevan pois luonnolliset ominaisuudet ja ylläpitävänsä siten vain kulttuurin etenemisestä johtuvia rakenteita, instituutioita ja järjestelmiä. Haluan kyseenalaistaa tämän tavanomaisen näkemyksen ja korostaa sen sijaan rousseaulaista konseptiota jalosta villistä, joka löytää jaloutensa sellaisen olosuhteiston vaikutuksen alaisena, jossa ei näy suuria jälkiä aikatilasta.

On tärkeää mainita joitain yleisluontoisia piirteitä aikatilasta. Aika on mitallinen suure, jonka eteneminen on riippuvainen sen mittaamisesta ja sen mittaamisen tarkkuudesta ja suhteesta ajan toisiin mittaustapoihin. Aikamme tärkein aika on reaaliaikaisuuden käsitteen sisälle mahtuva ajan konseptio. Reaaliaikaisuus tarkoittaa ajan todentumista välittömästi kaikille sen kokeville yhteisesti, siten se on ns. puhdasta havaintoa ajasta. Kun saamme tietää yhdysvaltalaisessa koulussa tapahtuneen useita kuolonuhreja vaatineen onnettomuuden samanaikaisesti amerikkalaisten kanssa, koemme olevamme tapahtumassa todellisemmin mukana kuin jos saisimme tietää keskieurooppalaisen kaupungin tuhoutuneen väkijuomia nauttineen leipurin huolettomuuden seurauksena neljä viikkoa tapahtuneen jälkeen, kuten saatiin Suomessa 1700-luvun lopulla. Reaaliaikaisuuden korostuminen voidaan siis helposti nähdä ajan saaman tilan korostumiseksi kaikessa siinä minkä ihminen voi ominaisuuksillaan havaita.

Tullaan tärkeän vaikutushistoriallisen kysymyksen asettelun ääreen kun pohdimme aikatilan laajentumisen vaikutuksia ihmisen olemuksen tilaan, ja sen säilyvyyteen ajan sisällä. Pitäisikö kysyä; onko olemus ajan sisällä vai onko aika päinvastaisesti olemuksen sisällä? Onko aika ihmisten lapsi vai ovatko ihmiset ajan lapsia? Mielestäni ei voida vastata ehdottoman myöntävästi kumpaankaan esitettyyn vaihtoehtoon, vaan ne kummatkin ovat tosia ja määrittyvät toisiaan vasten.

Historialliseen oikeuttamiseen nähty sisältö liittyy kysymykseen ajan ja ihmisen välisestä aikuis-lapsi-suhteesta. Se, pyritäänkö joku teko, tapa, tottumus tai toiminta oikeuttamaan tai kieltämään historiallisilla perusteilla kertoo tunnustushierarkian rakenteesta, ja sitä hallitsevan kommentariaatin asemasta siinä. Esimerkiksi uskomukseen perustavan tavan perusteleminen lauseella: ”se on oikea tapa koska se lukee raamatussa” liittyy kulttuurissa elävään kristilliseen perinteeseen, joka on kyennyt ylläpitämään asemaansa tunnustushierarkiassa aikatilaan ja olemustilaan jakautuvien ominaisuuksien oikeamittaisella korostamisella. Esimerkiksi havaitusti vahva asennoituminen naispappeutta vastustavia pappeja vastaan Suomen evankelisluterilaisen kirkon sisällä kertoo evankelisluterilaisen kirkon aikatilallisten ominaisuuksien korostumisesta olemustilaan nähden. Samalla tämä siirtymä pois instituution aiemmasta luonteesta kertoo kommentariaatin aseman selkeäluonteisesta siirtymästä pois metafysiikan ja uskonnollisten tunteiden tasolta, joka voidaan tunnustushierarkian historiallisen luonteen nähden mainita tavallisesti ylimmäksi hierarkkiseksi tasoksi.

Kommentariaatin sijoittuminen hierarkiaan ja tietyn hierarkkisen tason sijoittuminen koko järjestelmän hallintaan on kompleksinen asia. Voitaisiin helposti päätellä kommentariaatin vaikutuksen olevan selkein silloin kun kommentariaatin asema on tunnustushierarkian korkeimmilla tasoilla. Kommentariaatti ei kuitenkaan toimi siten, että se pyrkisi hallitsemaan itsestään erillisiä tasoja annetuilla imperatiiveilla. Oikeamminkin se päättää tasojen autonomian, ja tekee ne riippuvaisiksi toisistaan limittämällä tasot nipuiksi.

Voidaan kysyä tapahtuuko kommentariaatin vaihdos siten, että tasojen vertailukohdallisissa symboleissa reaalistuvat arvotunteet ylittävät kommentariaatin omat, kontrolloivat tavat. Näin toki on. Kommentariaatille on hyödyllistä, mikäli se voi saada aikaan tietynlaisia pienoiskommentariaatteja, jossa esimerkiksi populaarikulttuuri arvostelee ihmisen ruuminominaisuuksien korostumista erilaisella vaatetuksella kuin mihin on totuttu. Kommentariaatin vaihdos tapahtuu, kun pienoiskommentariaatit haltuunottavat useampia tunnustushierarkian tasoja, ja niiden kaikkien sisällä vallitsevien arvotunteiden reaalistamat vertailukohdalliset symbolit yhtenäistyvät ja muodostavat hierarkkisen rakenteen. Silloin yhdellä tasolla oleskeleva kommentariaatti ei voi enää säilyttää dominoivaa asemaansa. Kun tunnustushierarkian useat tasot yhtenäistyvät, on hyvin selkeää että ainakin yksi yhtenäistymisen kehityksen sisällä oleva taso erinäistyy yhtenäistymisestä ja syrjäyttää entisen kommentariaatin paikaltaan.

Miten tunnustushierarkian käsite sitten pitäisikään oikeuttaa, ja miksi tällaisen käsitteen muodostamisen tulisi olla oleellista ja hyödyttävää siihen nähden, miten katsomme ja tunnustelemme todellisuutta? Tunnustushierarkian oleellisuus määrittyy suuressa määrin sen kautta, miten sen tasojen ja niiden välisten suhteiden voidaan nähdä heijastelevan kaikissa historiallisissa käänteissä, joista meillä on kirjattua tietoa.

Tiedon kirjaaminen ja sen tavat ovat siinä mielessä ensimmäinen tunnustushierarkian taso, josta kaikki muu kohoaa. Ajatus siitä, että jotain voi tarvita myös myöhemmin, seuraavana hetkenä, luo pohjan kaikelle ihmisten väliselle yhteistoiminnalle ja kommunikaatiolle. Tässä mielessä tiedon kirjaamisen tavat, jotka ominaistuvat vasta seuraavalla tasolla ovat ensimmäisen tason pyrkimys, joka ei välttämättä käy toteen. Länsimaisen filosofian historiasta löytää selkeän kahtiajaon ajattelijoiden välillä, jotka ovat nähneet ihmisen luonteen olevan joko laadullisesti ensimmäisen tason yhteistä pyrkimystä korostava tai asenteellisesti vastainen; jotkut ovat siis uskoneet ihmisen hyvyyteen, tai vastaavasti hänen pahuuteensa. Tunnustushierarkia perustaa ajatukseen arvotunteiden, hierarkian tasoja määrällisesti erottavien elementtien luonteellisesta ristiriidasta, joka ei ratkea hierarkian sisällä muutoin kuin tunnustamalla yhden hierarkian tason suvereniteetti muihin nähden.

Arvotunteiden itsestään erilliselle hierarkian tasolle antama suvereeni asema ei kuitenkaan kerro siitä että niiden sisällä tehtäisiin demokraattinen ja kaikkia asenteita miellyttävä ratkaisu vallan evoluoitumisesta laajemmat kokonaisuuden ääriviivat havaitsevalle tasolle. Tässä mielessä esiin nousee evoluution ja devoluution välinen ristiriita, joka on tieteellisessä käsittelyssään saanut biologisen luonteen. Jos näemme hierarkian olevan ylhäältä alaspäin suuntautuva järjestelmä, ja näemme siinä luontaisesti korkeimmilla asteilla sijaitsevien tasojen luonteen, voimme määrittää evoluution ja devoluution välisen ristiriidan luonteeltaan henkiseksi, ihmisen olemustilaa, biologisen ihmisen piirteissä olevia sub specie aetarnitatiksenominaisuuksia.

Arvotunne on valinnan jälkeisen teon tuottama kokemustila. Tuossa kokemustilassa annetaan suunta sille, miten toimitaan jatkossa ja tehdään siten aiempaa laajempia päätöksiä kokemusperäisen tiedon avulla. Ihmisellä ei ole perustetta valita mitään arvotunnetta toisen ohitse. Kuitenkin arvotunteen jälkeinen kokemus, joka voi tuoda kommentariaatin sijainnin huomioon ottaen kokijalle selkeämpää havaintoa hierarkian sisällä ohjaa ihmisen toimimaan tottumuksensa mukaan, sen sijasta että tekisi valintansa sulkien pois ensimmäisenä mieleensä tulevan vaihtoehdon.

Arvotunne ja niiden jälkeisien toisilla tasoilla näkyvien vaikutuksien muistuttaminen onkin kommentariaatin aseman säilymisen kannalta tunnustushierarkiaa koossa kannattava liima. Esimerkiksi seksuaalinen vietti liittää itseensä lukuisia kommentariaatin asemasta määrittyviä piirteitä. Uskonnollisilla ja metafyysisillä tuntemuksilla nähdään usein yhteys ihmisen seksuaalisuuteen. Voidaankin ehkä nähdä, että tunnustushierarkian tasot löytävät itseään vastaan määrittyvän tason hierarkian ääripäistä, joissa korostuvat toisiinsa nähden vastakkaiset arvotunteet. Siten tunnustushierarkian tasojen limittyminen ja sen omainen voimapesäkkeiden syntyminen ei tue hierarkian tasojen erillisiä pyrkimyksiä. Esimerkiksi uskonnollisten ja metafyysisten tuntemuksien hallitsevan aseman kannalta on elimellistä, että tunnustushierarkian alin objektiivisesti ihmisen hahmon määrittävä taso pidetään erillään muista hierarkian tasoista, eikä se pääse liittymään toisiin tasoihin ja muodostamaan siten uskonnollisen kommentariaatin kyseenalaistavaa pienoiskommentariaattia. Aikatilaan kasautuvat hetket ja niiden sisältö tukee entisen kommentariaatin kaatumiseen johtavaa kehitystä, joka huipentuu niin sanotussa henkisessä revoluutiossa. Henkiseen revoluutioon johtavaa kehitystä voimme nimittää henkiseksi devoluutioksi, jonka sisällä aikaisempi kommentariaatti tiukentaa otettaan muista tunnustushierarkian tasoista ja vääristää muista tasoista nähden tunnustamisen luonnetta. Tunnustamisen luonteen vääristyminen johtaa vääjäämättä henkiseen revoluutioon, ellei kommentariaatin asema ole poikkeuksellisen vahva.

Kommentariaatin poikkeuksellisen vahva asema on todellisuutta esimerkiksi silloin, kun se ei varsinaisesti muodosta itsessään olevia instituutioita vaan asettuu asumaan jo valmiisiin instituutioihin vaikuttamalla ihmisen aikakokemukseen aikatilassa korostuviin ominaisuuksiin ja siinä todentuvien arvotunteiden valintaa tukeviin ratkaisuihin. Kommentariaatin piilevyys ihmisiinsä nähden on henkisen devoluution jatkumista tukeva tendenssi. Miten selkeästi kommentariaatti, tunnustushierarkiaa dominoiva taso, on nähtävissä ihmisen aikakokemuksessa määrittää sen, miten selkeästi hän voi tehdä eron aikatilan ja olemustilan välisten ominaisuuksien välille sekä yleisesti että partikulaarisesti. Hyödyn ottaminen tilanteessa ja tilanneominaisuudellisuuden korostuminen liittyvät kommentariaatin piilevyyteen ihmisissä. Tilanne tekee varkaan, ilmiantajan tai inkvisiittorin, jos kommentariaatin vaikutus on niin selkeä, että se on läsnä kaikkialla, vaikkei sitä voida reaalistaa yleisesti tarkasteltavaksi ja kaikille havaittavaksi objektiksi.

Puhuin aluksi emergentoitumisesta, joka liittyy järjestelmän muotoutumiseen tavalla, joka on vastakkainen hierarkkiseen nähden. Tällöin tunnustushierarkian palkitseva ja rankaiseva luonne ei olisi niin selkeästi havaittava kuin se on tilanteessa, jossa instituutiot ovat erillisiä toisistaan ja yhden tason tunnustaminen ei edellytä siihen sisältyvien limittymien tunnustamista. Emergentoituminen on siis tietyllä tavalla ymmärrettynä epäkausaalinen tapa ymmärtää todellisuuden sisältöä. Emergentoitumisessa ratkaisua ei arvioida kommentariaatin asettamista periaatteista nähden, vaan ratkaisijan velvollisuuksista. Vaikka ihmisen ideaali voisikin olla sama ajasta riippuen, siihen pyrkiminen ei voi perustua rakentamisen rankaisulliseen ja palkitsevaan luonteeseen. Fundamentalismi ja sovinnaiset moraaliset ratkaisut sisältyvät aina kommentariaatin läsnäoloon; Seppo Heikinheimo kertoo muistelmissaan kuinka Erik Tawaststjerna katsoo muualle, kun hyvä ystävänsä, kertomahetkellä känninen Alvar Aalto hoipertelee epäsopivassa tilassa Finlandia-talon nurmella. Siitäkin huolimatta Tawaststjerna ymmärtää, ettei jollakin samalla tunnustushierarkian tasolla samojen arvotunteiden mukaisesti toimiva henkilö voi hallita yhtenevästi jokaista tilannepiirrettä.

Tilanteesta tehtävät arviot ovat siis emergentoitumista estäviä tekoja, jotka aiheuttavat ns. esteistymisen ilmiön. Esteistyminen löytää etymologisen vertailukohtansa Nietzschen ressentimentin käsitteestä, vaikka myös Sartren käyttämä paha usko tarkoittaa suuressa määrin samaa. Institutionaalisesti arvottaen väärän ratkaisun tehneen ihmisen kokema arvotunne saa aikaan kokemuksen ajan ulkopuolella olosta. Tuki-instituutioiden aiheuttama poisaikaistuminen saa kohteeksi joutuneen henkilön valitsemaan aina väärin, koska instituutio tarvitsee olemassaolokseen toivottavien ratkaisujen lisäksi myös sellaisia tekoon suuntautuvia ratkaisuja, joita se ei pidä toivottavina. Esteistymisen kohteeksi joutuva ihminen ei voi nähdä kuin yhden tunnustushierarkian tasoihin sisältyvän tunnustamisen teon tavan ja sen vuoksi hän on loistavaa materiaalia kommentariaatin hallittavaksi. Suuren seksuaalisen vietin omaava, kristillispietistisen moraalin vaikutuksen alla elävä ihminen katuu herkästi ensimmäisen ruumiillisen ja seksuaalisen tunnustamisen tason aikaansaavia arvotunteita ja muokkaa siten olemustilassaan olevia ominaisuuksia aikatilan tukevien ominaisuuksien kaltaisiksi. Vastaavasti avomielisessä ja muiden tunnustushierarkian tasojen kautta uskonnollisten ja metafyysisten tuntemuksien tason merkityksettä jättävän yhteisön jäsen houkutellaan luopumaan olemustilan mukaisista velvoitteista tekemällä ne epämerkityksellisiksi ylempänä selitetyn tuki/arvo-instituutio-järjestelmän avulla.

Tuki-instituutio on kommentariaatin määrittämä poliisi jonka tehtävänä on valvoa arvoinstituution olemassaoloa. Arvoinstituution jäseniä ovat kaikki ne jotka pitävät yhden tavan mukaista toimintaa toivottavana tietyllä tunnustushierarkian tasolla.

Täytyy väittää selkeästi toista ja tehdä toista, jotta saisi ihmiset tekemään sen, missä ilmituontuu kommentariaatin luonne. Kun halveksii populaarikulttuuria ja ottaa esimerkit helposti havaittavasta populaarikulttuurista saa kuulla olevansa epäautenttinen, mutta ainoastaan partikulaarisesti. Velvollisuuksia esiintuomalla saa useimmiten kuulla itsensä olevan jostakin näkökulmasta katsoen noudattamatta noita velvollisuuksia. Kaikki eivät katso arvostelijan ilmestyessä itseään Senecan sitaatti vaan itse arvostelijaa, jonka arvostelmilla ei nähdä olevan perustaa. Arvostelman liian dikotominen luonne ilmenee juuri tässä rankaisun ja palkitsemisen hallitsemassa todellisuuden hahmotustavassa. – Vain tilanteella on merkitystä, ja jos arvostelija on oletetusti nähdyn poikkeavassa tilanteessa, hänen ilmaisemillaan periaatteilla ei nähdä merkitystä, ellei henkilössä nähdä kokonaista instituutiota, joka edustaisi itsessään jotakin useampia tunnustushierarkian tasoja hallitsevaa arvoa. Tällaiset ihmiset ovat niin sanottuja renessanssiyksilöitä, joiden kokoava piirre on karismaattisuus, jolla he hallitsevat niitä tilanteita, joissa he ovat tai joissa he kokevat olevansa. Nähdä useita symbolisia merkityksiä yhdellä tunnustushierarkian tasolla korostuvassa tilanteessa on sen myötäisesti karismaattisen yksilön tekoa kuinka alhaisella tasolla sen hetkisen kommentariaatin hallitsemassa tunnustushierarkiassa tilanteen tapahtuminen sijaitsee. Kommentariaatti määrittää tilannetta omalla tavallaan mutta karismaattinen yksilö vetää tilannetta oman luonteensa suuntaan, aikatilasta kohti olemustilaa. Kommentariaatin vaihdos karismaattisten yksilöiden avulla on hyvin harvinainen tapahtuma, minkä jälkeinen kehitys on hyvin vaikeasti ennustettavissa. Esimerkkejä karismaattisista yksilöistä voimme löytää kaikilta tunnustushierarkian tasoilta. Metafyysisten ja uskonnollisten tuntemuksien tasolla sellaisia voisivat olla esimerkiksi Jeesus, Hegel ja tietyllä matalammalla skaalalla ajatellen myös Snellman.

Kommentariaatin hallintokausi liittyy monella tapaa ajan laskennan tapoihin ja siihen miten vallitsevaa historiallista aikakautta käsitellään hetkessä. Kulttuurintutkijoiden ja joidenkin filosofien mielestä elämme postmodernia, modernin jälkeistä aikakautta, josta ovat hävinneet kaikki metanarratiivit; suuret kertomukset käyttääkseni Lyotardian kuuluisaa termiä. Postmodernissa aikakaudessa mikään muu ei ole yhteistä kuin usko lineaariseen aikaan, ja sen tuomaan suurempaan vapauteen suurten kertomusten likeisyydestä. Postmoderni aikakausi on poikkeuksellinen historiallinen ajanjakso tunnustushierarkian sisällä, sillä sitä hallitseva kommentariaatti ei sisälly yhden erillisen hierarkiatason sisälle, vaan kontrolloi tasoja niiden sisältä. Postmodernin ajan kommentariaatti on ihmisen tuleminen kommentariaatin luonnetta vastaavaksi. Ihminen ei enää valvo omia velvollisuuksiaan ja kanna huolta omien vastuidensa hoitamisesta, vaan seuraa yhä mieluummin toisia näiden asioiden hoitamisessa. Ne harvat joilla on mahdollisuus kiinnittää huomio omaan osaan, ovat kommentariaatin sisäisen arvoasteikon korkeimmilla, puolinäkymättömillä sijoilla. Kuten aiemmin totesin, ennen postmodernia aikaa kommentariaatti oli tullut havaittavaksi instituutioissa, kun nykyisin kommentariaaninen media on saavuttanut suvereenin valta-aseman kaikista instituutioista erillisenä kommentoijana, joka on läsnä kaikilla tunnustushierarkian tasoilla. Tämä hierarkian kontrolloivan toimijan siirtyminen pois hierarkian sisältä on johtanut hierarkian entistä tiukempaan yhdenmukaisuuden vaatimukseen, joka tulee ilmi esimerkiksi siinä, että uusimman tutkimuksen mukaan journalistin ammatti on yksi halutuimmista kaikkien sosioekonomisten luokkien sisällä. Ihmiset pyrkivät kommentoimaan muita, jottei heitä itseään kommentoitaisi. Sitä myötä tämän meritokraattisen ja historiattoman elämänasenteen lisääntyminen on omiaan lisäämään ns. näennäistä kilpailua kaikilla elämän alaviitteillä, mikä tarkoittaa selkeästi artikuloiden tilanteissa havaittujen aukkojen välitöntä hyväksikäyttämistä omaksi edukseen. Tämä tarkoittaa koetun arvon realisoimista läsnäoltavissa tilanteissa. Ei ole valmista arvon mittaa, vaan arvo suhteellistuu hetkessä ja tilanteessa vallitsevan olosuhteiston osoittamalla tavalla. Olojen suhteet määrittävät henkilön arvon, joka määrittyy tavoittamiinsa vertailukohdallisiin symboleihin sisältyvien arvotunteiden tilanteellisesta merkityksestä.

On lopultakin tarpeen käsitellä niin sanottua tarpeen ja ihanteen dialektiikkaa, johon sekä tunnustushierarkian tasoasteet mutta etenkin kommentariaatin dominoiva asema perustuu. On monissa paikoissa tapana sanoa ”tarpeeksi” niitä elämää vauhdittavia valojuovia, joista ihminen saa voimaa jatkaa elämäänsä. Useimmiten jatkaminen tapahtuu voimistamalla ja vahvistamalla näiden valojuovien näkyvyyttä yössä. Eräs esisokraattinen filosofi nimeltään Diogenes Sinopelainen kulki antiikin Kreikassa toreilla lampun kanssa ja hoki lausetta ”etsin rehellistä ihmistä”. Lampun paradoksiin kiteytyykin tarpeen ja ihanteen dialektiikan vaikeasti ratkaistavissa oleva ongelma. Tarvitseeko ihminen lisää valoa kulkunsa varmistamiseen, vai tulisiko hänen tyytyä kulkemaan yleisesti havaittavan epäilyn vallassa? Selkeimmät kulkureitit takaavat mahdollisuuden olla epäilemättä askelten alas laskentaa ja jalkaterän kulloistakin sijaintia. Silloin kun kulkureittiin tulee Jokelan kouluampumisen kaltainen aukko, on koko tunnustuksen hierarkia sekoamistilassa. Mutta kuten olemme havainneet; tunnustushierarkian yhdenmukaisuus on johtuvaista reaaliaikaisuudesta, kokemustavan samanlaisesta eli identiteettisestä elementistä. Moni olisi virkannut Jokelan pelkäksi uutiseksi, jos se ei olisi tapahtunut salamannopean tiedonvälityksen ajassa, jossa tieto on sitä todellisempaa mitä nopeammin siitä tiedotetaan tiedontumisen jälkeen.

Koska saamme tietää tapahtuvista uutiseksi konstruoiduista elämänjanan pisteistä yhä vinhemmin, mielemme olettaa väitetyille uutistapahtumille merkityksellisemmän luonteen pelkän vauhdittuneen tiedonvälityksen vuoksi. Tullaan kysymykseen journalismin ja tiedonvälityksen kahtiajaon output/input luonteesta: dominoiko tiedonantaja tiedon vastaanottajaa vai imeekö tiedon vastaanottaja uteliaisuudessaan tiedon uutiskoostajat kuiviin jantattavavilta vaikuttavista juoruista? Mielestäni voidaan helposti sanoa olevan kyse ihmisen aikatilallisten ominaisuuksien aktivoitumisesta olosuhteistossa, jossa olemustilallisten ominaisuuksien esiintuloa ei tueta. Jos ei voida elää siten kuten koetaan kunnialliseksi elää ollaan kuin ellunkanat koska kaikki ympäristöstä löydetyt esimerkit tukevat käytöksen jatkumista George Orwell.

Viekö olemustilallisuus absoluuttisuuteen ja ehdottomuuteen periaatteisiin nähden jos näemme sen periaatteiden pysyvänä alueena aikatilan jatkuvan virtaamisen vierellä? Olemustilan ja aikatilan välinen kahtiajako perustuu tunnustushierarkian jäykistyvään luonteeseen. Silloin olemustilan on helppoa kuvitella näkevän edullisimmaksi kontrolloida aikatilaa erottamalla ne toisistaan. Tällöin suurin osa ihmisistä kuuluu aikatilan alueeseen kun kommentariaattia ylläpitävä ihmisjoukko muodostaa sen mikä on olemuksellista. Tunnustushierarkian muuttuminen tunnustamisen tapojen ambivalenttisuus on mahdollista vain silloin jos olemustilan ja aikatilan alueet toimivat yhdessä. Periaatteellisuuden korostuminen olemustilan erillisyyden avulla näkyy esimerkiksi postmoderniin aikaan liitettävistä vaatimuksista median suvereenisuudesta kaikkiin instituutioihin ja säännöstöihin nähden: medianvapautta ei voi ylittää minkään toisen arvon avulla. Medianvapaus tarkoittaa sitä että media ja journalistit jotka käyttävät välineenään uuden informaatioteknologian mahdollistamia tiedonhalua kiihottavia keinoja voivat hajoittaa kaikki ne periaatteet joita käytetään niiden arvoinstituutioiden sisällä joihin he kiinnittävät huomionsa. Kommentariaatin sijainti tunnustushierarkiassa tarkoittaa määrittää sen kuka junassa tietää miten junaa ohjataan. Aiemmin kommentariaatti on sijainnut junan sisällä siten että siitä on aina löytynyt henkilö joka on tiennyt miten ohjata junaa. Kun kommentariaatti on siirtynyt pois junan sisältä, ei yksikään junan matkustajista kykene ohjaamaan junaa itse; heidän on konverseerattava ja äänestettävä jokaisen hetkahduksen kohdalla. Kun aikaisempien kommentariaattien kohdalla ihmisen tuli tietää vain, miten kohdata kommentariaatti yhdessä kohdassa, nyt on tiedettävä miten kommentariaatti suhtautuu jokaiseen käsiteltävään aiheeseen. Kommentariaatti määrittää itsensä ylimmäksi arvoksi jokaisella tunnustushierarkian tasoasteella jättäen niillä olevat vertailukohdalliset symbolit itsensä toivomaan sekaiseen ja periaatteettomasti järjestettyyn muotoon. On postmodernin kommentariaatin kannalta oleellista miten laajamittaisemmassa epäsuhdassa vertailukohdalliset symbolit ovat tunnustushierarkian asteilla. Erityisen tärkeää on se, etteivät tavallisesti yhteyksiä hierarkiatasojen välille emergentoitumisella tuottavat kontrolloivat arvotunteet pääse vallitseviksi hierarkiatasoilla. Yhteyksiä toki muodostetaan, mutta kommentariaatin säännöillä ne muodostetaan väärillä perusteilla, väärien arvotunteiden aikaansaamien vertailukohdallisten symbolien avulla. Symbolisuus vääristyy ja kommentariaatin tukemana arvotunteiden kokeminen muuttuu siten että tarpeesta, tottumuksen mukaisesta tavasta poikkeava käyttäytyminen on mahdotonta emergenssin kannalta.

Emergenssiin sisältyy aina aine joka on vasta ensimmäisen aineen jälkeen, kun hierarkiassa taso olettaa jo valmiiksi ne tasot jotka palvelevat itseään. Tavallisesti erottelu on tehty ns. emergentin ja reduktionistisen materialismin välille. Emergentissä materialismissa ymmärrysjärjestelmien nähdään olevan erillisiä ainejoukosta johon niitä ei pyritä palauttamaan. Reduktionistisessa materialismissa kaikki havaittu aine voidaan palauttaa yhteen definitiiiviseen joukkoon ainetta. Tunnustushierarkia edellyttää emergenssin koska järjestelmien itseorganisoituvuus

Tunnustushierarkian ongelma voidaan liittää ontologisessa mielessä naisemansipaation ja sukupuolten välisen tasa-arvon väliseen ongelmaan. Tunnustushierarkia on siinä mielessä paternalistinen ja menneeseen katsova järjestelmä koska tavanomaiset arvot saavat kamppailua muiden toimesta vain harvoin. Tunnustushierarkian tarkoitukselliseen ylläpitoon pyrkivät aatteet ovat tuomittuja tuohoutumaan koska sovinnainen moraali ei kykene ylläpitämään itseään ilman kovaäänistä vähemmistöä ja väkivaltakoneistoa. Vahvimmat arvot eivät kykene näyttäytymään jokaiselle valitsijalle jos ei tueta pyrkimystä nähdä arvoja itse, niiden konsensuksella tehtävän yhteispäätösliittämisen sijasta. Isossa Britanniassa ja etenkin Englannin alahuoneessa menneinä vuosikymmeninä nähty tapa keskustella perimmäisten arvojen luonteesta tehtäessä käytäntöön liittyviä ratkaisuja on kannatettava esimerkki siitä mitä tunnustushierarkian purkaminen voisi tarkoittaa kansallisella poliittisella päätöksentekoasteella. Purkaminen ei tarkoittaisi tässä valmiin muodon rikkomista sen eteen, ettei muotoa tarvitsisi olla, vaan entisen, selväksi oletetun muodon selvyyden häivyttämistä sen vuoksi, että jokainen voisi nähdä itsensä tarpeellisena määritettäessä struktuurin rakennetta tulevaisuudessa.

Seuraavaksi voitaisiin kysyä onko tunnustushierarkian murtaminen ja uusien tunnustushierarkian tapojen löytämiseen pyrkivä etsiminen alkavaa yksilöstä vai häntä ympäröivästä yhteisöstä. Kommentariaatin vaikutuksen astetta tunnustushierarkian tasolla kuvaa vaikutteellisuuden käsite. Vaikutteellinen ihminen on henkilö jonka toiminnat noudattavat jollakin tunnustushierarkian asteella sitä tunnustamisen tapaa jonka kommentariaatti määrittää oikeaksi tai toivottavaksi, tai pikemmin välttävät sitä tunnustamisen tapaa jonka kommentariaatti määrittää itseensä nähden epätoivottavaksi.

Tunnustushierarkian käsite on elintärkeä ajallemme koska aikamme on mielestäni edennyt sairaaseen tunnustamisen tapaan jossa yksilö on hävinnyt vaikutteellistamisen alle. Kommentariaatti on mukana kaikissa ratkaisuissa jotka henkilö tekee vaikka ne koskisivat vain häntä itseään eikä ketään muuta erityisesti. Tässä mielessä esiin voidaan nostaa Theodore Kaczynskin Teollisen yhteiskunnan tulevaisuudessaan lanseeraama ylisosiaalistumisen käsite jolla hän tarkoitti ihmisen ei-moraalisen toiminnan muuttumista kvasimoraaliseksi sovinnaisen moraalijärjestelmän kurimuksessa. Informaatiolla on nykyisin usein merkitystä vain silloin jos se sopii tilanneyhteyteen ja sen vaalimiin ominaisuuksiin tai jos tilanneominaisuus olettaa merkityksellisiksi yleisimmin ihmisen standardisoituun orgaaniseen kehitykseen liittyvät kehitysvaiheet.

Ihmiset eivät valitse koska koko valinnan konseptio on menettänyt merkitystään selventyneiden arvojen ohjatessa suuntaa kohti päämäärää. Päämäärien kehitystasot jotka ohjaavat kulkua emergenssin kautta, eivät enää ole avoinna koska ihanne ei enää saa muotoa vaan jää muodottomaksi kommentariaatin ohjailtavaksi. Ihanne – idealismi voi muodostaa vaihtoehdon tunnustushierarkian tasoilla valmiina vallitseville tarpeista lähtöisin oleville arvotunteille vain siten että se saa muodon joka aiheutuu vasta päämäärien kehitystasojen kautta kulkemisesta.

Päämäärä tarkoittaa tiedostettua suuntaa tai tiedostettuja motiiveja joiden mukaan henkilö ohjaa liikkumistaan asemasta A asemaan B. Päämäärien olettaminen vaatii siis sen oletuksen poispyyhkimistä jonka mukaan ihminen pysyisi paikallaan liikkumisen sijaan. Päämäärien kehitystasot tarkoittavat keinoja liikkua paikasta toiseen. Sen sijaan, että loikittaisiin yhdestä positiosta toiseen, kehittyneet tasot liitettyinä päämääriin takaavat sen, että ihminen ottaa ympäristönsä huomioon. Sen sijaan että ajateltaisiin päämäärien olevan kehitystasoiltaan korkeita tunnustushierarkian ylimmillä asteilla, on postuloitava niiden olevan havaittavimpia juuri tunnustushierarkian alimmilla asteilla. Kehittynyt ihmiselämä vaatii sen, että ihmiset tunnistavat toisensa kaikkein käytännönmukaisimmissa toimissaan. Luovuus joka tarkoittaa kehitystasoiltaan kehittymättömämpiä päämääriä antaa idealismille raa’an muodon jota on sen vuoksi helppoa säädellä kommentariaatilla. Esimerkiksi tunnustushierarkian taiteen tasolla idealismilla voi olla muoto mutta sitä ei voida nähdä niin selkeästi kuin mitä toisia kehittyneemmät päämäärien kehitystasot mahdollistavat tunnustushierarkian matalammilla tasoasteilla. Päämäärien kehitystasot voisivat tuoda mieleen vaikutteellisuuden mutta ne tarkoittavat kuitenkin hieman toisen sävyistä ilmiötä. Vaikutteellisuus määrittää sen kuinka paljon muotonsa saava idealismi voi nähdä päämäärilleen kehittymisen tasoja. Jos tunnustushierarkian taso sijaitsee kaukana itse kommentariaatista, on sille edullista jos hierarkian taso voidaan disabilitoida korostamalla siihen aiemmin luotuja päämäärien kehitystasoja, jotka voivat olla vaikutteellisia. Esimerkiksi korostetaan sitä kuinka ennen kuulemattomia sointuja pianosta loihtiva pianisti on huonokäytöksinen ja sen vuoksi hänen koko tuotantonsa ei ole minkään arvoinen.

Silloin kun toiminta ei ole vaikutteellista; silloin kun toiminnassa ei ole mukana kommentariaanista elementtiä, toiminta on luovaa ja itseorganisoituvaa – mikä luo mahdollisuuden emergenssille. Miten ihmisiä sitten voitaisikaan tukea vaikutteettomuuteen? On jo edellä mainittu kuinka suurin osa ihmisistä ei kykene kokonaisvaltaiseen tarkasteluun suhteessa luontoon ja kulttuuriin. Tämä johtuu suuresti siitä että ihmiset olettavat altruismin ensimmäiseksi toimintaohjeeksi ennen rationaalista päätöksentekoa. John Nashin ja John von Neumannin kehittämä peliteoria mutta etenkin siitä johdettu vangin dilemma tuo esiin ihmisen todella rationaalisen luonteen joka vauhdittaa evoluutiota. Teoriani pohjalla on ajatus siitä että itsekäs toiminta luo myöhemmin pohjan epäitsekkyydelle joka on kehittävää eikä taannuttavaa kuten olisi jos epäitsekkyys asetettaisiin etualalle velvollisuuksien ja ylimmäksi nähtyjen periaatteiden ohi. Altruismi ei siis voi olla rationaalista toimintaa vaan se on täysin empiirisistä, toiminnan jälkeisistä asiakohdista pääteltävissä oleva toiminnan muoto tunnustushierarkian eri tasoilla. Rationaalinen toiminta vaatii toimijan metafyysisen asteen olemassaolon. Onkin ehkä niin että kohtaamme metafysiikan kadon samalla kun sosiologinen kuvitteellista sosiaalista todellisuutta tai ulottuvuutta korostava ajattelutapa yleistyy yhteiskuntatieteellisessä ja jopa filosofisessa keskustelussa (siinä mitä siitä on jäljellä). Metafyysisen ulottuvuuden olemassaolo on välttämätöntä jotta henkilö kykenee ymmärtämään arvollistamisen merkityksen. Metafyysinen ulottuvuus onkin ehkä se paikka jonne säilötään ne arvotunteet jotka eivät vaikuta muista. Sosiaalisen ulottuvuuden korostaminen taas pyrkii liittämään jokaiseen tilanneyhteyteen samat reduktionistiset periaatteet psykoanalyysin ja horoskooppien tavoilla.

Metafyysinen ulottuvuus ei kuitenkaan ole ns. saman kolikon kääntöpuoli verrattaessa sitä sosiaaliseen ulottuvuuteen. Sosiaalinen ulottuvuus postuloi kaikkivoipaisuutensa tarpeillaan, mutta metafyysinen ulottuvuus kyseenalaistaa itsensä järjeksi kutsutun epäilyä ja kyseenalaistamista sisältävän arvotunnekimppunsa avulla. Järki on jotain mikä on autonomista suhteessa toisiin tunnustushierarkian tasoilla toimiviin arvotunteisiin. Autonomia on sitä laaja-alaisempaa mitä korkeammalla ennakkoasetelmaisessa tunnustushierarkiassa järki toimii. Siten muodollinen idealismi hakee toistuvasti itseään tunnustushierarkian korkeimmilla tasoasteilla. Alemmilla tunnustushierarkian asteilla idealismin muoto oletetaan selkeäksi minkä vuoksi se ei varsinaisesti enää olekaan valintoja vauhdittavaa ihannetta, vaan pysyvää ainetta joka ruokkii oman itsensä olemassaoloa tarpeissa todentuvilla arvotunteilla jotka näkyvät vertailukohdallisissa symboleissa. Symbolin käsite tarkoittaa toisiin järjestelmän sisällä määrittyviin symboleihin merkityksellistyvää merkkiä. Merkki merkityksellistyy kun sille löydetään vertailukohta toisista tunnustushierarkian samalla tasolla sijaitsevista materiaalisesti todentuvista emootioista. Autonomisen arvotunteen löytäminen voidaan siis ymmärtää prargmatistiseksi tavaksi asettaa toiminnan oleellisuudet järjestykseen siten, ettei pääse syntymään ristiriitoja. Olen kasvanut epäkäytännöllisen ja alati teoretisointiin pyrkivän luonteeni kanssa erittäin käytännöllisten ihmisten muodostamassa yhteisössä. Koen tämän vuoksi jääneeni kahden ulottuvuuden välille. Sosiaalisen ulottuvuuden korostuminen voisi antaa vinkkejä siitä että tunnustushierarkian hallitsevat tasoasteet sijaitsevat nykyisin sen alatasoilla.

Mistä oikein puhutaan kun puhutaan ihmisestä?

Muodoton idealismi

Ollakseen muodoton tarkasteltavan objektin on oltava hyväksytyn muodon kategorian ulkopuolella. Muodon kategorian välttämättömyys ja sen hyväksyttäminen liittyy tarpeeseen pitää yllä symbolisia arvosuhteita. Symboliset arvosuhteet ovat välttämättömiä jotta ihminen kykenisi tekemään eron hyvän ja pahan sekä oikean ja väärän välille. Hyvän ja pahan mutta etenkin oikean ja väärän dialektiikka liittyy ihmisen haluun säädellä toimintaansa ja olla tietoinen sen seurauksista. Symboliset arvosuhteet järjestyvät jotta ihminen voisi tehdä itselleen selväksi sen, miten kannattaa ja miten tulee toimia. Toiminnan kannattavuutta voidaan perusteilla useilla erilaisilla välineillä joita voitaisiin nimittää tässä esimerkiksi arvokategorisoinnin aseiksi.

Päämäärien kehitystasot

Päämäärä tarkoittaa pään määrää joita on useimmilla vain yksi kappale. Puhuttaessa päämääristä on kelvon hyödyllistä muistaa niiden monistumisen mahdollisuus. Päämäärien monistuminen tarkoittaa esteistymisen jälkeen koittavan uusien toimintatapojen emergentoitumisen havaitsemisen mahdollisuuksia. Nämä emergentit toiminnan tavat ovat uusien mahdollisuuksien huomioonottamista arvioitaessa toiminnan tavoitteen saavuttamista. Toiminnan tavoitteen saavuttamisessa huomioonotetut pyrkimyksellisyydet tekevät toiminnasta aiempaan nähden yksisidosteisemman. Yksisidosteisuus tarkoittaa toiminnon päämäärän, tavoitteen tuloa itse toiminnon välineen osaksi. Kaksisidosteisuus tarkoittaa vastaavasti toiminnan rakentumista selkeästi toisistaan erotettavista välineellisestä toiminnosta ja tavoitteellisesta päämäärästä. Päämäärien kehitystasot ovat toiminnan yksisidosteisuus ja kaksisidosteisuus. Muodoton idealismi saa muodon kun kahdesta sidoksesta riippuvainen ihanne muuttuu itsekseen. Itsekseen muuttuminen tarkoittaa ihanteen olemuksen havaittavaksi tuloa.

Muodollinen idealismi

Ollakseen muodollinen tarkasteltavan objektin on oltava hyväksytyn muodon kategorian sisäpuolella. Idealismin ihanteellisuuden yhteydessä käytettynä muodollisuus merkitsee havaittavan muodon saanutta henkeä. Henki on ymmärrettävä vain metaforisessa merkityksessä. Hengen metaforinen merkitys voidaan tässä liittää Rene Descartesin työstä alkunsa saaneeseen kartesiolaisen dualismin mieli-ruumis-kahtiajakoon, mutta sillä poikkeuksella ettei mieli ole tässä hallitsevassa tai alistetussa asemassa suhteessa ruumiiseen. Muotoa voidaan nimittää struktuurin mahdollisuudeksi. Struktuuri taas on kehitystaso jolla päämäärät etenevät. Ellei idealla, joka on vaikutteellisuudettomuuden olemustilassa aiheuttama vapaa mielen akti ole päämäärää, on se muodoton ja siten vailla mahdollisuutta edetä kehitystasoille kehittämään itsestään uusia ideoita. Muodoton idealismi on siis sellainen ihmisen mielen ohjautuvuuden tapa, jossa itsenäiset valinnat eivät näe koherentisti toisiaan ja toistensa mahdollisuuksia toimia yhtenäisesti.

Tunnustaminen tarkoittaa havainnon legitimoimista jollakin yleisellä foorumilla. Yleinen foorumi tarkoittaa tässä intesubjektiivisten ominaisuuksien yhteen nivontaa. Tunnustaminen ei siis ala itsestään vaan se liittyy aina tapahtuessaan jo aiemmin tapahtuneisiin tunnustuksen akteihin ja tunnustuksen aktien järjestymiseen hierarkiaksi, ylätasoiltaan alatasojaan hallitsevaan organisatoriseen järjestelmään. Tunnustuksen hierarkia, tunnustushierarkia on siis uuden tunnustamisen virallinen järjestelmätisöijä.

Tunnustushierarkia voidaan jakaa kahdeksaan toisistaan erilliseen ja väljästi ja säännöttömästi suhteessa toisiinsa toimiviin tasoasteisiin

Ensimmäinen aste alhaalta nähden on ruumiillisuuden ja seksuaalisuuden taso.

Toinen on ilmaisun ja työn taso.

Kolmas on työn helpottamiseen liittyvien tapojen taso.

Neljäs on asumisen ja ympäristöllisen olosuhteiston helpottamiseen liittyvien tapojen taso

Viides on populaarikulttuurin ja muodin taso

Kuudes on koulutuksen taso

Seitsemäs on tieteen taso

Kahdeksas on korkeakulttuurin taso

Yhdeksäs on metafysiikan ja uskonnollisuuden taso.

tasot voivat toimia erillään toisistaan ideaalitilassa mutta yleisimmin yhden olemassaolo vaatii huolenpitoa toisten osalta. Tämä huolenpito saa aikaan tasojen limittymisen, jonka jälkeen niiden elimelliset toiminnot yhdistyvät ja muodostavat keskinäisiä riippuvuussuhteita. Riippuvuussuhteellisuudesta riippuvaiset limittyneet tasot määrittävät itsensä suhteessa toisiin tasoihin, mikä aiheuttaa niiden välisen keskisen kilpailun. Tunnustuksen hierarkkisuus aiheutuu tunnustuksen tasojen limittyneisyydestä. Tasojen limittyneisyys tarkoittaa sitä että ne tulevat riippuvaiseksi toistensa orgaanisista toiminnoista. Tasojen limittyneisyys on historian saatossa ollut usein seurausta niistä historiallisista tilanteista joissa henkinen devoluutio on edennyt yhteiskunnassa. Tasot ovat limittyneet toisiinsa koska Itsenäiset laitokset ovat silloin hallineet muilla tasoilla sijaitsevia laitoksia. Yksi esimerkki tästä voisi olla keskiaikainen inkvisitoorinen kirkkolaitos. Kommentariaatin käsite tarkoittaa kommentaareja antavaa ihmisyhteisöä, joka on toiminnanalansa kautta itsenäisin kaikista tunnustuksen hierarkiaan mahtuvista tasokategorioista. Kommentariaatti määrittää tunnustuksen hierarkian itsestään käsin. Vaikka esitettyä kaaviota tunnustushierarkian tasojen pysyvyyksistä voidaan pitää moderniin aikaamme nähden varsin muuttumattomana on sen muuntelussa havaittavissa yksi pysyvä piirre. Kommentariaatin taso on aina pyrkinyt siirtämään vahvimmat kilpailijansa hierarkiassa alemmaksi aiheuttamalla niiden sisäiseen tilaan muutosta. Tämä sisäiseen tilaan aiheuttava muutos saadaan aikaan aktivoimalla tasojen instituutioissa eläviä arvotunteita ja kontrolloimalla arvotunteista syntyviä vertailukohdallisia symboleita. Postmodernin ajan kommentariaattina voidaan vankin perustein käyttää mediaa ja joukkotiedotusvälineitä joiden itsenäisyyttä ja riippumattomuutta kyseenalaistetaan vain harvoin. Joukkotiedotusvälineet siinä muodossa kuin me tunnemme ne kirjan painamisen hetkellä, eivät mahdu tunnustushierarkian minkään pysyvän tasokategorian sisään. Koska mikään taso ei voi haastaa median edustamaa tasoa sen olemattomuuden vuoksi ollaan siirrytty modernin ajan jälkeiseen aikaan, epookkiin jossa henkisen evoluution, devoluution ja revoluution jatkuvat muutoskaudet vaikuttavat haihtuneen olemattomiin. Tunnustushierarkia on olennainen filosofian historiaa ja yhteiskuntien historiaa kauttaaltaan hahmottava kattokäsite, koska se vaikuttaa siirtyvämn parhaillaan historiaan ja sen myötä on pyrittävä löytämään uusia tapoja hahmottaa todellisuutta tunnustushierarkiasta irronneen median kautta hahmottavan kommentariaatin säätelemää todellisuutta.

Arvotunteet

Käytettäessä käsitettä arvotunne tullaan aluksi kysymykseen siitä kumpiko seuraa toista. Tuleeko annettu arvo vasta koetun tunteen, emootion jälkeen, vai annetaanko arvo ensin, minkä jälkeen se mitattaisiin tunteella. Yhteiskunnassa ei useinkaan pidetä sopivana ilmaista tunteita sen korkeimmilla asteilla. Nyt kuitenkin on alkanut tulla havaittaviin myös sellainen suuntaus jonka mukaan tunneilmaisua tulisi tukea myös yhteiskunnan korkeimmilla asteilla. Tsunamitiedotustilaisuudessa esiintynyt ent. ulkoministerin Erkki Tuomiojan olisi monen mielestä tullut tirauttaa muutamia kyyneliä ihmisyyden osoittamiseksi alamaistensa edessä. On siis olemassa jonkinlainen tunteiden perusskaala joka hyväksytään varsin yleisesti ilmituotavaksi. Jonkin teon jälkeen ihmisellä nähdään olevan oikeus ilmaista siihen kantaaottava tunne, johon nähden teko arvioidaan. Tätä sanotaan tunnustamiseksi – vastavuoroiseksi kyvyksi ottaa esiin ihmistä toisesta. Arvotunne on enemmänkin oikean preferenssin jälkeen koittavan palkinnon saamista. Arvotunteiden mukainen on siis toimintaa tietoisen valinnan mukaan. Voimme kuitenkin sanoa että tietoisen valinnan mukaan toimiminen ei ole laadultaan yhdenmukaista. Tietoisuuden asteessa voidaan siis havaita eroja. Yleisesti ja selkokielellä ilmaisten tietoisuuden asteessa havaittavat erot voidaan liittää tottumukseen, siihen tavallisimpaan tekemisen tapaan johon olosuhteisto ehdollistaa oloistaan riippuvaisen ominaisuuskimpun. Olosuhteistoon ehdollistaminen tarkoittaa vallitsevien olojen välisten suhteiden säätelyä siten, että jotkut ominaisuudet aktivoituvat arvotunteissa. Ominaisuudet voivat saada kaikkivoipuudestaan riippuvaisesti valtaa ihmisen toiminnan ylle.

Vallankumouksellisuus Kupilla on valta kupin sisältöä kohtaan

Ihmiset jotka voivat kävellä häpeämättä ihmisen ohi sanottuaan tuollaisia sanoja ovat moraalisesti parantumattomia.

Mukavia sitaatteja osa 1

”Herra ei ihmettele, mitä hänen ympärillään tapahtuu ja mitä hänelle kerrotaan. Herralle kaikki on mahdollista. Hän käyttää hyväkseen vuosisataista kokemusta – myös siinä tapauksessa, että hän ei ole kovinkaan hyvin perillä historiasta. Jos hänelle kerrotaan jotakin kamalaa, hän vastaa: ”Mitä te sitten odotitte?”

”Ranskassa on myös herrapiirien ulkopuolelle levinnyt asenne ”C’est normal!”. Joku ripottelee sokeria salamin päälle ja suolaa kahvikuppiin: ”C’est normal” – kyseiselle tyypille, voitaisiin lisätä. Eiffel-torni räjäytettiin juuri ilmaan: ”C’est normal” – tässä poliittisessa tilanteessa. Herra pääsee vielä nykyäänkin vain harvoin vallan keskuksiin, sillä tie sinne johtaa poliittisen puolueen hierarkiapolkua pitkin ja se on herralle mahdoton etenemistapa.”

”Poroporvari on nuuskija ja ilmiantaja, teeskentelijä ja matelija, ahdasmielinen ryhmämoraalin armoton puolustaja, perusteettomien huhujen ja epäilysten levittäjä sekä nöyryytetty, luihu, valheellinen ja epämiellyttävä ihminen.”

”Vulgaaria on iloita toisen ilmiantamisesta ja naurunalaiseksi tekemisestä. Naurunalaiseksi saatettu on puolustuskyvytön ja hänen aseensa on ryövätty. Ainoastaan vulgaari ihminen pystyy nauttimaan yleisen halveksunnan kohteeksi suojattomasti asetetun ihmisen näkemisestä.Vulgaaria on arvioida jokaista esinettä ainoastaan sen vallitsevaa muotia vastaavan signaaliarvon perusteella. Vulgaariselle ihmiselle on merkitystä ainoastaan itseä hyödyttävistä asioista. Tärkeintä on asettaa oma persoona oikeaan valoon tarkoituksenmukaisten ihmisten, asioiden ja mielipiteiden avulla.”

”Nykyajan hallitseva luokka on jättiläismäinen porvarillinen keskiluokka, jonka ihanteita ovat yhteiskunnallinen konsensus, joka suunnasta pyöristetyt mielipiteet, kaunistelu, liian jyrkkien konfliktien välttäminen, rauhoittavat kielisäännökset sekä intohimojen ruokkiminen.”

”Grobianismi on intellektuellien ja aatelin asia. Se koketeeraa vulgaarisuuden kanssa olematta kuitenkaan itse välttämättä vulgaari. Grobianismissa ei ole kyse pelkästä hillittyjen ja hienostuneiden tapojen vastustamisesta kömpelöillä ja liioittelevilla käytöstavoilla vaan myös halusta vastustaa hallitsevia kansankerroksia, joiden kieli- ja käyttäytymistabut on rikottava. Grobianisti nauttii päästessään kauhistuttamaan vaikutusvaltaisia ihmisiä, joille muodon loukkaaminen näyttäytyy tuhon ennusmerkkinä.”

”Toisaalta aristokratia mieltää porvariston vastenmielisen suhtautumisen vulgarismiin heikkoudeksi – kyse ei ole tyylivarmuudesta vaan tungeksivan luokan aiheuttamasta pelosta. Porvarillinen ”hyvä käytös” koetaan naurettavaksi ja pakotetuksi. Grobianistinen aristokraatti olettaa seisovansa lähempänä alinta kansanosaa ja sen ”voimaa” kuin porvari; aristokratian juuret ovat lähempänä ovat syvemmällä kansassa kuin porvarillisten intellektuellien ja talousihmisten lähtökohdat. Theodor Fontanen ajan preussilaiselle junkkerille vielä epätavallisesta sanasta ”Scheisse” on tullut täysin salonkikelpoinen.”

”Nykyään myös naiset voivat tällä elämänalueella puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Sanailutyyli vaihtelee suvuittain, mutta grobianismi ei ole epätavallinen vaan rajojensa sisällä pikemminkin jopa tyypillinen ilmiö. Esimerkiksi periaatelinen kartanon emäntä voi tokaista että vieraat voivat aivan rauhallisesti ottaa lisää hummeria, sillä sitä on ulkona vielä tarpeeksi sikojen syötäväksi. Rouvalla on myös kelpo neuvo hummerin valmistamiseen: hummerikeitto on parhaimmillaan ”pierunlämpöisenä”.

Asfa-Wossen Asserate: Manieren