Susikansa
Lauma juoksi lehmiltä. Kyllä –
hän oli vain yksitoistavuotias
Kikkeleiden äänikello on kuollut; se on tuomittu
ruostua maaperään suurten koivujen juurilla
Oksennus pakenee hallitsemattomasta äänestä
Suuresta ja pimeästä nuoresta, joka seisoo kuin katedraali
soisen tasangon päällä
Puun kanssa on tuonut villin uhrin
Katedraalissa on hautajaiset. Veri värähtelee
Susikansan vaaleassa turkissa
Villiyden viimeisessä puristuksessa
On sidottu viimeiseen rantaan asti. Sudet
ulvovat ja ulvovat ilman pidettä – uudestaan ja uudestaan
’Vanha kikkeleiden kuoro on kuollut. Sudet elävät
kuin ei koskaan aiemmin!
Talon ulkopuolella, talven kylmissä
odottaa hän, kansansusi
puhtaan tuomion lordi
Mårten menee ulos valon kouluun. Ne siellä
eivät kuulu kenellekään. Tuomion jahtaus katseessa ikkunan
läpi
katoamassa hiili katoaa vuoren harjanteeseen
Eräänä kevätpäivänä hirvet tulivat luoksemme
Ne tulivat pitkässä jonossa
kuin musta alkuaikakummitus puiden välistä
Siinä oli sarvet ja vaarattomuus. Kuin kevätpäivä itse
valtasivat kokonaisen maanpäällisen
Metsien herrojen vaaleassa mahdissa
sudet haalistuivat talvisumussa
Kyllä, oli lopultakin kevät
sanoi isänäiti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti