Suomessa on pitkin lyhyttä poliittista historiaa sekoitettu uskontoa ja politiikkaa toisiinsa. Piispojen ja pappien valta on ollut suurta ja se on heijastellut myös kaikenlaiseen muuhun yhteiskuntaelämään ja kulttuuriin, josta voitaisiin mainita esimerkkinä, vaikka Hannu Salaman 60-luvulla saama tuomio jumalanpilkasta romaaninsa Juhannustanssit perusteella. Suomessa on vielä joitain vuosikymmeniä sitten valvottu esimerkiksi kulttuuria tietynkaltaisten uskonnollisten moraalinormien perusteella. Nykypäivänä parlamentissa on vieläkin Perussuomalaisten, kristillisten ja Keskustan piirissä merkittävällä tavalla uskontoa ja politiikkaa sekoittavia poliitikkoja. Tämä liittyy monessa mielessä valtionkirkkoon, eli siihen, että Suomessa valtiollista toimintaa ei olla maallistettu samalla tavalla kuin miten on tehty esimerkiksi, vaikka Ranskassa. Mielestäni valtionkirkosta tulisi Suomessa luopua, vaikka haluaisikin ylläpitää maailmankatsomuksessaan ja ajattelussaan hengellisiä piirteitä ja arvoja. Uskonnon tason tulisi vapaiden instituutioiden keskellä olla kaikkein eniten valinnan vapautta sisältävä, ja näin ollen uskonnon tulisi olla kaikkein pyyteettömintä yhteiskunnan sisällä. Kuitenkin uskonnon lisäksi tulisi muistaa se, että vapaus valita uskonnon piirissä tarkoittaa sitä, että silloin voi valita myös uskonnottomuuden tai esimerkiksi jonkin toisen uskonnon tai uskontojen piirteitä. Sen takia se, että valtio on liitteessä kirkkoon, on pakottava piirre, ja siinä ei huomioida sitä, että valinnan vapauden tulisi toteutua tunnustushierarkiassa uskonnon instituutiotasolla. Uskonnon tulisi siis olla pyyteetöntä, eli ihmiset voisivat etsiä siitä apua silloin kun he sitä tarvitsevat, eikä sitä tulisi tuputtaa esimerkiksi pakollisen uskonnon opetuksen muodossa kouluissa. Kuitenkin on niin, että mielestäni se, jos uskonnottomat ohjataan suoraan elämänkatsomustiedon opetukseen, jätetään siinä huomioimatta se merkittävä tietomäärä, joka sisältyy uskonnon opetukseen. Eli olisi mielestäni parasta, jos tunnustuksellinen uskonnon opetus yhdistettäisiin tavallisesti uskonnottomille annettavaan elämänkatsomustiedon opetukseen. Silloin oppilaat voisivat saada enemmän tietoa maailmankatsomuksista ja ajatusjärjestelmistä, kuin jos he opiskelisivat vain jompaakumpaa näistä kahdesta. Uskonnon tulisi siis tänä päivänä järjestyä etenkin sen kautta, että ne tarjoaisivat pyyteettömästi apua ihmisille silloin kun he sitä siltä tarvitsevat ja muistaa oma roolinsa eniten valinnan vapautta tarjoavana instituutiotasona tunnustushierarkiassa. Ranskassa valtion piirissä ylläpidettävä periaate ”Läicité” eli tunnustuksettomuus on periaate, jota tulisi Suomessakin miettiä, sillä se ainakin voisi lisätä uskonnon piirissä olevaa vapautta. Mitä sitten tunnustuksettomuus tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että valtio ei hyväksy yhtä tapaa ajatella asioista. Siinä mielessä se varmaan monen mielestä voisi olla hyvä tapa ajatuksenvapauden lisäämisessä. Se tarkoittaisi sitä, ettei uskontoa hyväksytä automaattisesti jonkin asian perusteluna, mikä voisi olla hyvä siinä mielessä, ettemme enää näkisi Pertti Oinosen kaltaisia ”poliitikkoja” Suomemme parlamentissa. Kuitenkin mielestäni ihmisille on annettava oikeus hakea turvaa myös uskonnosta, ja sen takia uskontojen ja elämänkatsomustiedon opetus tulisi yhdistää Suomen kouluissa. Kuitenkin uskonnonkin piirissä tulisi nykypäivänä pyrkiä luopumaan ehdottomista vastakohtapareista, esimerkiksi vaikka hyvän ja pahan mielessä, josta päättäminen tulisi tänä päivänä ohjata etenkin filosofisen etiikan tehtäväksi. On selvää, että ne ihmiset, jotka eniten väittävät tietävänsä hyvän ja pahan tai oikean ja väärän välisen eron, ovat vieläkin suomalaisessa yhteiskunnassa kaikkein mustavalkoisimmin ajattelevia monessa mielessä suvaitsemattomia ihmisiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti