Arvofilosofina en tiedä, mitä ovat perinteiset arvot. Niiden olemassaoloa voi kuitenkin jotenkin miettiä sen kannalta, mitä ihmiset kutsuvat ”perinteisiksi arvoiksi”. Monesti varmasti etenkin sotien yhteydessä korostettu fraasi koti, uskonto ja isänmaa ovat varmasti jotenkin lähellä tätä kokonaisuutta. Mielestäni esimerkiksi noiden kolmen käsitteen sisältö on vanhentunut, ja niillä ei enää ole samanlaista merkitystä kuin mikä niillä oli silloin, kun kansakunta oli määriteltävissä samoin käsittein. Esimerkiksi nykypäivänä hyvin suuri määrä suomalaisia ihmisiä kutsuu kodikseen paikkoja, jotka voivat sijaita muualla kuin Suomessa, ja monet ovat asuneet mahdollisesti pitkänkin aikaa tai mahdollisesti koko elämänsä jossain muualla kuin Suomessa. Myös matkustamisen yleistymisen mukana monet voivat kutsua jotain muuta paikkaa kuin Suomea omaksi kodikseen tai paikaksi, jonka haluaisi olevan oman kotinsa. Uskonto ja isänmaa ovat varmasti pysyvämpiä ja vielä nykyisin tunnustettavampia kuin koti, mutta niissäkin on omat poikkeamansa. Esimerkiksi maahanmuuton myötä Suomessakin on muita uskontoja tunnustavia ihmisiä ja kotimaa voi monella olla jossain muualla kuin Suomessa. Kuitenkin tunnustan sen tosiasian, että jokaisessa maassa tulisi voida puhua isänmaasta, joten joitakin allegiaalisuuksia tulisi säilyttää tämän käsitteen yhteydessä. Uskontokin on jossain määrin tärkeää, vaikka senkin tulisi ottaa huomioon sekulaarisen yhteiskunnan tasolla toteutuneet muutokset ja kehitysaskeleet. Mielestäni homoja tulisi voida siunata avioliittoon kirkkohäillä, vaikka toisaalta ajatukseni sukupuolisista vähemmistöistä on se, että tuollainen asia on suuressa määrin enemmänkin henkilökohtainen kuin että se esimerkiksi koskisi jotenkin yleisesti yhteiskunnallisella tasolla kaikkia homoja ja lesboja. Ihmisillä on monia tapoja poiketa toisistaan, eikä sukupuolinen suuntautuminen ole jotenkin erityisen tärkeä tekijä. Samaa tarkoittava asia olisi esimerkiksi se, jos ihmisiä alettaisiin laittamaan eturyhmäliikkeisiin esimerkiksi heidän fyysisen pituutensa kautta. Kuitenkin uskonnon käsite on saanut uusia määreitä sen mukaan, kun ihmiset ovat alkaneet suuremmassa määrin suhtautua uskontoon sekulaarin tason kautta kuin että uskonto tulkittaisiin jonkinlaiseksi ankaraksi, käskeväksi ja kovaksi suuntaukseksi, joka kohdistuisi ihmisiin etenkin ulkoa ja ylhäältä päin. Joku voisi perinteisten arvojen yhteydessä mainita esimerkiksi perheen. Sekin sisältää paljon sellaisia asioita, jotka eivät mielestäni ole tämän päivän ja arvofilosofian näkökulmasta täysin hyväksyttäviä ja yleistettäviä. On esimerkiksi selvää, että tietyt piirteet tässä, joka siis on valtion tapa huolehtia siitä, että kansakunnalla on jatkuvuutta, kertovat siitä, millaisia asioita yhteiskunta haluaa ihmisten arvostavan. On tavallista kerskailla silloin, jos ihmisellä ei ole mitään suurempaakaan kerskailtavaa, että miten paljon lapsia hänellä on ja miten hyvin lapset tai heidän puolisonsa menestyvät maailmassa. Jopa monilla akateemisilla filosofeilla on työhuoneissaan lastensa kuvia, mikä on käsittämätöntä huomioiden sen, millainen asenne filosofialla on tavallisiin ja pakottaviin yhteiskunnallisiin arvoihin ja noudatteisiin. Perhe on monessa määrin instituutio, joka asettaa ihmisiä rooleihin, jotka eivät aina ole selvärajaisia ja oikein perusteltuja. Joskus on niin, että esimerkiksi lapset tai toinen puoliso pakotetaan olemaan rooleissaan, jotka määrittyvät suuressa määrin toisista rooleista, ja aina kaikkien roolien kantajat eivät sovi omiin rooleihinsa tai ovat keskittyneitä muihin asioihin, joka vaikeuttaa roolien toteuttamista. Onhan monilla huonoja vanhempia, jotka eivät jostain syystä pysty tai halua täyttää omaa rooliaan vanhempana. Myöskin jotkut lapset voivat olla vaikeita, vaikka toisaalta mielestäni tässä muna ja kana -ongelmassa suurempi merkitsevä tekijä on kanassa. On olemassa joitakin puolueita, jotka ainakin omasta mielestään haluavat edistää perinteisten arvojen toteutumista yhteiskunnassa. Tällaisia ovat esimerkiksi Perussuomalaiset, Kristillisdemokraatit ja jossain määrin Keskusta ja SDP. Perussuomalaiset ajavat kansallisvaltion etua, kristilliset uskonnon etua, Keskusta perinteisten elinkeinojen asiaa ja demarit hyvinvointiyhteiskuntaa. Mielestäni ainoastaan Kokoomus ja RKP ovat aidosti suvaitsevaisia puolueita, joka monessa mielessä liittyy siihen, että nämä puolueet kannattavat vapaata markkinataloutta, joka hyvin monissa tapauksissa tuo mukanaan myös suvaitsevaisuutta suhteessa erilaisiin ihmisiin. Voidaan tietysti myös sanoa, että Vihreät ovat myös vapaamielinen puolue, vaikka vihreissä onkin ehkä eniten vastustushenkeä suhteessa sellaisiin ihmisiin, jotka ajattelevat eri tavalla kuin miten vihreät ajattelevat. On vastustettavaa, jos nuoret naiset opetetaan pienestä pitäen omaksumaan esimerkiksi ”perheen” ensimmäisenä arvonaan, jota kohden kaiken etenemisen on palveltava. Kuitenkin mielestäni on niin, että naisten ylikouluttautuminen on ongelma, joka on Suomessa mennyt liian pitkälle. Naisilla on mielestäni suuremmat taipumukset toteuttaa perinteisiä arvoja, samanaikaisesti kun miesten roolille lankeaa arvojen kehittäminen ja uudistusten tuominen arvofilosofiaan. Eli naiselle on aivan liian helppoa omaksua muusan tai groupien rooli, joka siis on passiivisuutta eikä aktiivisuutta. Kuitenkin on mielestäni hyvä, jos naisia ei kannusteta heti kahdeksantoistavuotiaana alkamaan pusertaa itsestään lapsia ja kirjoittamaan lopputöitä pelkästään imettämisestä ja empatiaetiikasta. Kuitenkin itsenäinen ajattelu vaatii aina riippumattomuutta ympärillä vallitsevista arvostuksista ja ajattelutottumuksista, ja sen takia on varmaan niin, ettei filosofi voi tunnistaa ja tunnustaa minkäänlaisia perinteisiä arvoja. Kuitenkin voidaan sanoa, että jos yhteiskunnassa pyritään objektiivisiin arvoihin, tarkoittaa se sitä, ettei vastakulttuurien ja alakulttuurien arvot voi alkaa kyseenalaistamaan koko yhteiskuntakokonaisuutta, vaan niiden kehittämiselle on taattava yhteiskunnassa soveltuva tila. Mielestäni voidaan sanoa, että tunnustushierarkia on se järjestys, johon toiminnan on perustuttava, ja siinä tärkein määrittävä kriteeri on pyyteettömyys. Pyyteettömyys tarkoittaa sitä, että valinnalla pyritään yhteiseen hyvään, jossa ei ilmene itsekkäitä pyyteitä. Vapaa markkinatalous on se järjestelmä, johon arvojärjestelmät pitää sopeuttaa. Vapaa markkinatalous ei parhaimmassa muodossa edistä varojen keskittymistä vain tietyille tahoille, vaan sen tulee alkaa etenkin siitä, että sillä pyritään tuottamaan mahdollisimman suurta hyötyä mahdollisimman suurelle määrälle ihmisistä. Esimerkiksi voitaisiin säätää sellainen laki, että kaikkien suuryritysten tulisi lahjoittaa jokin määrä tuotostaan hyväntekeväisyyteen ja yleisiin tunnustushierarkiata ylläpitäviin hankkeisiin. Voidaan ajatella, että yhteiskunnassa voitaisiin ylläpitää jonkinlaisia arvohautomoja, joissa voitaisiin harkita, kannustaa ja tuoda esiin erilaisia arvoja, joita voitaisiin sitten soveltaa ja tarjota yhteiskunnalliseen muotoon, jossa ne saisivat mahdollisuuden osoittaa oman pätevyytensä ja kyvykkyytensä rajat. Perinteiset arvot ovat siis monesti jotain, johon etenkin jotenkin rajoittuneesti ja mahdollisesti nostalgisesti menneeseen suhtautuvat tahot pyrkivät julkituomaan. Olen tullut siihen ajatukseen, jonka mukaan arvojenkin tulee kehittyä ja muuttua ikänsä myötä, koska arvo ei koskaan ole välttämättä jotain samaa seuraavalle sukupolvelle kuin mitä se oli edeltävälle. On monesti ollut niin että suurvaltapoliittiset ja kansakuntien historiaa säätelevät vaiheet ovat vaikuttaneet osaltaan myös arvojen saamaan muotoon. Kuitenkin on varmasti niin, ettei arvojen tulisi olla jotain sellaista, joka rajoittaisi joidenkin ihmisten tai ihmisten ryhmien vapautta, sillä mielestäni arvoilla tulisi pyrkiä yhteiskunnassa mahdollisimman suureen ja laaja-alaiseen vapauteen. Jos jokin arvo rajoittaa tällaista vapautta, kertoo se samalla varmasti siitä, että tällaista arvoa tulisi silloin korjata. Mitä sitten arvon korjaaminen voisi tarkoittaa? Se tarkoittaa varmasti sitä, että arvon määrettä ja sen seiniä tulisi laventaa ja sen merkityksen antoa tulisi korjata, vaikka kuitenkin on oltava tarkkoja siitä, ettei kommentaariaatti ja ontokratia pääse säätelemään arvojen merkitystä. Tässä tilanteessa tulee esiin niin sanottu performatiivinen rooli. Se tarkoittaa sitä, että toimija eli yksilö saa itse määritellä käsitteiden ja arvojen merkitykset suhteessa omaan toimijuuteensa. Arvo suhteessa toimijuuteen tarkoittaa arvojen soveltamista siten, ettei arvo haittaa toimintaa. Toisaaltahan on niin, että arvojen tulisi myös luonnehtia toimintaa. Kuitenkin vapauden takia nykypäivänä arvot ei liian suuresti voi estää toimintaa, koska nykypäivänä ihmisillä on niin monia genealogisia perustelusyitä omien arvojensa tunnistamiseen ja tunnustamiseen. Näiden genealogisten syiden pohtiminen onkin nykypäivän arvofilosofiaa par excellence.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti