Olen ollut jo pitkään ironian harrastaja. Esimerkiksi Henrik Tikkasen osoitesarja tuo esiin hyvin suomenruotsalaisen älymystön ironian harrastamisen. Myös satiiri on asia, joka liittyy näihin alueisiin. Ironia tarkoittaa sitä, että asioissa voidaan havaita monia puolia. Tikkanen kuvaa esimerkiksi vaikeaa suhdettaan vanhempiinsa, jossa yhteydessä hän tuo esiin heidän viinankäyttönsä ja erilaiset henkiset haureutensa. Ironia kuuluu mielestäni aina tietynlaiseen tunnustuskirjallisuuteen, jota Tikkanen harrasti, ja muita tämän tyylilajin edustajia ovat esimerkiksi Christer Kihlman ja Karl Ove Knausgård. Siinä tyylilajissa siis kaikki paljastetaan hienostelematta ja kaunistelematta kerrottua. Mielestäni kirjallisuudessa pitää aina olla rehellinen, eli tuoda esiin kaikki siitä, mikä on totta. Kun kirjoitin sukuhistoriikkejani, olivat jotkut sukulaiset sitä mieltä, ettei siinä olisi saanut tuoda esiin mitään muuta kuin pelkästään ylistyslauluja menneille sukupolville, joiden elinaikaan kaikki oli niin hyvin, ja jotka olivat niin täydellisiä ja lastenlapsille laulujen aiheita antaneita yli-ihmisiä ja sankareita. Tikkasen tyyli on tässä mielessä aivan täysin päinvastainen: hän kertoo myös vanhempiensa sekä muiden sukulaisten heikkouksista ja inhimillisistä vajaavuuksista. Rehellisyys voi monesti olla hauskaa, ainakin silloin, jos se tuo esiin joitain sellaisia asioita, josta on tavallisesti puhuttu eri tavalla. Esimerkiksi Pentti Saarikoski kamppaili nuoruudessaan vanhempiensa fasaadin pitämistä vastaan – hänkään ei katsonut, että pikkuporvarillisen väestöryhmän ei olisi tarvinnut tulla esiin sellaisena kuin hän sen koki omassa elämässään, etenkin Saarikosken isäsuhde oli ilmeisesti todella vaikea juuri tällaisen fasaadin ylläpitämisen ja tuurijuoppouden takia. Hauskaa oli kerran, kun olin veljeni kanssa Prahassa viiden tähden hotellissa, ja naapuripöydän englantilainen aristokraatti, jolla oli monta kymmentä vuotta nuorempi naisseuralainen, pyysi lupaa katsoa mitä viiniä joimme päivällisellä, ja sanoi sen jälkeen, että ”I see”, joka tarkoitti jompaakumpaa vaihtoehtoa, mutta ehkä tuon aristokraatin ironisuus tuli tuossa kommentissa esiin. Sanotaan, että koska Englannissa on pitkään ollut suurempi omantunnonvapaus ja yleensäkin suuremmat vapaudet kuin mannereuroopassa, on ihmisille kehittynyt tapa suhtautua esimerkiksi johtajiin, kuninkaallisiin ja poliitikkoihin ironisella tavalla, joka tulee esiin esimerkiksi brittiläisen lehdistön kautta. Tulee mieleen tarina keskienglantilaisesta kartanonherrasta, joka, kun hänelle tultiin kertomaan, että kartano palaa, sanoi että ”I haven’t even finished my pudding” eli en ole vielä saanut jälkiruokaakaan. Rehellisyys on tavallisesti hauskaa, ja ironian sekä itseironian käyttäminen tavallisesti tuo esiin sen, että ihminen pyrkii saamaan oman näkökulmansa asioihin.
Olli von Becker
YTM ja oikeustieteen opiskelija
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti