Porvariston hillitty karmi (muistoja nuoruudesta ja mietintöjä tästäkin päivästä)

-Mitä poika etsii?

-Mitä se teille kuuluu?

-No tässä olisi esimerkiksi Nalle Luppakorva

=Mies heitetään kirjakaupasta ulos

tuotteiden paikat sekoittuvat joskus

-Ei jäädä tänne pyörimään!

-en minä pyöri, kun vain etsin!

=Mies heitetään ruokakaupasta ulos

ehkä haisen, ehkä en

ehkä vaikutan plebeijiltä

ulkoisesti

vaikka olen Augustuksen sukua

Ja Claudiuksen

Petteri Orpo vaikuttaa paarialta

Stubb irvokkaalta pikkuporvariston kakaralta

ja Katainen, c:n ylioppilas

kuitenkin tämä luokka vaatii

tunnustusta, meiltä, aristokraateilta!

omaisuus on tärkeää

ja massi,

on sitä meilläkin,

mutta vanhaa

setelinhajuiset porvariston kakarat

heiluttelevat niitä iloisesti

meille tuollainen nousukkuus

on yhtä ja samaa

on porvariston hillitty karmi

karmivaa hillittynäkin

 

 

Moniarvoisuudesta ja suvaitsevaisuuden paradoksista

Moniarvoisuus on tapa nähdä arvot tavalla, jossa paralleelisesti on hyväksyttävä se, että arvoja voi olla kaikenlaisia samanaikaisesti ja samantilaisesti. Mielestäni kuitenkin arvojakin voidaan erotella tavalla, jossa niille voidaan saada tietty kulttuurinen olemusarvo. Voidaankin sanoa, että arvoja voidaan suvaita useita samaan aikaan ja tilaan vasta sen jälkeen, kun ne ovat käyneet läpi tietynlaisen arvojen itseensä suuntautuvan sopeuttamisaktin, adaptiivisen tulkinnan ja arvoista ympäristöön kohdistuvan sopeuttamisaktin, joukkopriorisoinnin. Adaptiivinen tulkinta tarkastelee arvojen mahdollisuutta tulla objektiiviseksi ja rationaaliseksi, siten että ne voisivat olla mahdollisimman yleisiä ja pyyteettömiä, eli sellaisia millaiseksi toimivien arvojen tulee yhteiskunnassa toimiakseen tulla.

Kaikkien arvojen alkukohta on vapaus, koska se on kaikkein ristiriidattomin, yleisin ja pyyteettömin alkuarvo. Toisaalta voidaan sanoa, että vasemmistolaisten korostama tasa-arvo ei ole yleinen, ristiriidaton eikä pyyteetön arvo, koska se johtaa yhteiskunnan auttamatta kommunismiin, joka ei tunnusta minkäänlaista arvon eroa asioissa eikä etenkään ihmisissä. Eli voidaan sanoa, että oikeiston edustamat arvot ovat pyyteettömämpiä, yleisempiä ja ristiiriidattomampia, kuin tavanomaisesti vasemmiston edustamat arvot. Sen takia ei tulisi moniarvotodellisuudessa hyväksyä kaikkea ”mitä sylki suuhun tuo”, vaan arvojen kyky olla samanaikaisesti toisten arvojen kanssa tulisi suorittaa vasta adaptiivisen tulkinnan jälkeen.

Joukkopriorisointi tarkoittaa sanansa mukaisesti sellaista sopeuttamista, jossa prioriteettiarvo annetaan vain tietynlaisille arvoille ja niistä muodostuville käsitteille. Tässäkin on käytettävä apuna arvojen kriteerejä: yleinen, pyyteetön ja ristiriidaton. Jos arvo ei ole ristiriidaton, eli se sopii joillekin paremmin kuin toisille, missä tilanteessa he voisivat saada arvosta vain omakohtaista hyötyä, ei tuollaista arvoa voida ottaa joukkopriorisoinnin kautta yhteisössä toteutettavaksi arvoksi.

Joukkopriorisoinnissa katsotaan sitä, miten yhteisö ja yhteiskunta voi ottaa vastaan tietynlaisia arvoja. Mielestäni nykypäivänä, kun sosiaalinen liberaalisuus, markkinatalouden kannattaminen ja kuitenkin kulttuurisia arvoja kohtaan suunnattu konservatiivisuus ovat lisääntymässä, ei tällaiseen arvoympäristöön voida tuoda esimerkiksi Vasemmistoliiton edustamia arvoja, koska ne eivät suuntaudu kaikkiin ihmisiin ja asioihin ristiriidattomasti. Tärkeimmät arvot mielestäni ovat vapaus, yksilö, yksilönvapaus, sananvapaus, turvallisuus, ihmisten koskemattomuus, yksityisyydensuoja ja omaisuudensuoja. Nämä eivät ole ristiriidassa minkään kanssa, koska ne suuntautuvat kaikkiin ihmisiin tasa-arvoisesti.

On puhuttu ja kirjoitettu niin sanotusta suvaitsevaisuuden paradoksista, joka tarkoittaa sitä, että samalla kun hyväksytään jotkut arvot tai joidenkin ihmisryhmien tavat ja aatteet, niin samalla aiheutetaan se, että joillekin ihmisille koituu näistä arvoista ja aatteista epäoikeudenmukaista haittaa. Näin voidaan mielestäni sanoa tietyistä äärivasemmistolaisista ja maahanmuuttajien ryhmistä.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

 

Onko kellään kanttia olla yksilö?

Sosialismi on tuottanut pahimmat 1900-luvun diktatuurit maailmaan. Friedrich von Hayek kirjoitti kirjassaan Road to serfdom siitä, miten kaikki muut talouden järjestelmät kuin vapaa markkinatalous ovat järjestelmiä, jotka hallitsevat henkistä ilmapiiriä totalitarismilla ja tulevat ennen pitkää asettamaan totalitaristisen vallan alle koko yhteiskunnan totaalisella ja muut vaihtoehdot murskaavalla tavalla. Suomessakin on kovia vasemmistolaisia sisältävän sosiaalidemokraattipuolueen lisäksi yksi parlamentissa oleva ryhmittymä, joka sisältää kaikenlaisia vasemmistolaisia ulottuen aivan kommunisteihin ja 70-luvun taistolaisradikalismin alttarilla ejakuloiviin, taistolaisiin verrattavissa oleviin ”poliitikkoihin”. Yhteiskunnalla menisi paljon rahaa näiden ihmisten laitoshoitoon, ellei Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä tarjoaisi heille soveltuvaa avohoitoa.

Vasemmistolaiset asettavat oman taikasanansa ”tasa-arvon” kaikenlaisen vapauden eteen omissa kommunistisissa manifesteissaan. On selvää, että samalla kun totaalinen vapaus on kaikille hyväksi, ei totaalinen tasa-arvo ole kenellekään hyväksi, koska se ei suostu näkemään ihmisten ja asioiden erilaisuutta, ei voida esimerkiksi sanoa, että kaikki ihmiset soveltuisivat samalla tavalla kaikenlaisiin työtehtäviin, ja etenkin parlamentin jäsenten henkinen taso ja korkeimmat ihanteet eivät tule esiin vasemmistolaisten litanioissa, jossa he katsovat olevansa omassa vähemmistössään parhaita ohjaamaan suomalaista valtiolaivaa. Halla-ahon Perussuomalaisetkin olisivat tätä väkeä parempi vaihtoehto huolehtimaan politiikanteosta Suomessa.

Vapauden ja yksilön käsitteet ovat mielestäni kaksi tärkeintä käsitettä, joilla voidaan kuvata sitä, minkä takia politiikkaa kannattaa tehdä. Yksilö on koko yhteiskunnan perusyksikkö, jonka oikeuksia tulisi aina pystyä suojaamaan paljon mieluummin kuin kollektiivin tai esimerkiksi jonkin ”solidaarisen” työyhteisön, joka on sosialististen luottamusmiehien ja vasemmistoliiton avohoito-osaston ohjattavissa. Luottamusmiehet ja sosialistiset työväen yhdistykset tulisi kieltää. Samalla voitaisiin kieltää taulukkopalkat ja siirtyä täydelliseen paikalliseen sopimiseen. Kuitenkin voitaisiin ylläpitää jonkinlaista neuvotteluyhteyttä palkansaajien ja työnantajien välillä, mutta tämäkin instanssi tulisi asettaa enemmänkin työnantajista käsin kuin miten on pitänyt tehdä tähän mennessä.

Yksilö on jotain minä oleminen ei Suomessa kosketa suurta määrää ihmisistä. Etenkin suomalainen täti-Moonika tyyppinen varhaiskasvatus ja koulujen opettajisto ei tue sitä, että nuoret ihmiset saisivat olla yksilöitä ja suhtautua omasta näkökulmastaan erilaisiin asioihin. Toisaalta voidaan sanoa, että tänä päivänä tyttöjä ohjataan etenemään omiin yksilöllisiin suuntiinsa samalla, kun pojille katsotaan sopivaksi urheilla ja hikoilla. Tämä on seurausta kaikenlaisista ”girl powereista”, jota korostaa massiivisella tavalla tänä päivänä pääministerimme ja hänen taustansa. Lisäksi televisiossa joka toinen mainos toitottaa virtsankarkailu- ja kuukautissuojia, ja sitä miten tärkeää on, ”että jokainen nainen voi kokea itsensä varmaksi”, kun housuissa ei ole nesteitä. Samalla mainostetaan sitä, miten, joka ikinen pikkutyttö ja kaikenlaiset vieraimmat vähemmistöt haluavat ja voivat tulla presidenteiksi ja johtajiksi.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Sivistyksen alueista

Tänä vuonna on tullut kuluneeksi kaksisataa vuotta siitä, kun sukulaiseni Reinhold von Becker toi suomen kieleen sanan sivistys. Tämän hän suoritti sanomalehdessään Turun Wiikkosanomat, joka oli järjestyksessään toinen suomenkielinen sanomalehti kymmeniä vuosia aikaisemmin julkaistun Antti Lizeliuksen Tietosanomien jälkeen. Reinhold oli Snellmanin, Runebergin ja Lönnrotin historian opettaja Turun Akatemiassa, ja Reinholdin tutkielmaa Väinämöisestä on pidetty ensimmäisenä askelmana siinä, kun Lönnrot sai innoituksensa Kalevalaeepoksen kokoamiseen.

Sivistäminen oli alkujaan tarkoittanut Reinholdin kotiseuduilla Kangasniemellä pellavan riipimistä tai siistimistä. Sivistys oli siis jotain, joka seurasi siitä, kun jotakin oli tarkasti käsitelty ja puhdistettu. Tässä mielessä voidaan sanoa, että sivistys on jotain sellaista, joka on kulkenut jonkinlaisen katsastusprosessin läpi, kuten esimerkiksi koulun ja yliopiston. Mielestäni sivistys on suuressa määrin maailmankatsomusten horisonttia, sen avaruutta ja opillisuutta korostava käsite. Kaikenlaiset jorinat jostain sydämensivistyksestä ovat niitä vanhentuneita naismaisia höpötyksiä, joita rekilauluissa on laulettu. 

Sivistys siis liittyy etenkin avaraan, suvaitsevaiseen mutta asioissa tarkkaan mieleen. On oltava esimerkiksi sivistynyt sen takia, ettei esimerkiksi riko lakia tai ole kohtuuton. Voidaan sanoa, että esimerkiksi Halla-ahon saamat tuomiot kansanryhmää vastaan kiihottamisesta kertovat jotain siitä, että tohtoriksi itsensä lukenut yliopistomies on jäänyt paitsi jostain sivistyksen piirteestä. Sivistynyt ihminen ei suggeroi itseään tuon kaltaiseen vihaan.

Sivistys liittyy esimerkiksi taiteen, musiikin, kirjallisuuden ja historian tuntemiseen. Kuitenkin voidaan sanoa, että jo nuori lapsi voi olla jollain tavalla sivistynyt, jos hän osaa seurata oikeanlaisia opettajia ja olla avoin sen kaltaisille auktoriteeteille, jotka voivat auttaa häntä sivistyksessä etenemisen kannalta. Sivistystä on myös se, että suhtautuu ihmisiin kohteliaalla, intressittömällä ja pyyteettömällä tavalla. On myös aina huomioitava se, että se ei maksa mitään olla sivistynyt ja kohtelias, vaikka kaikki muut ihmiset olisivat epäkohteliaita, ei se anna syytä siihen, että itsen pitäisi muuttua epäkohteliaaksi. Olemalla kohtelias kuten sivistys neuvoo, voi antaa itsellensä rauhan siitä, ettei ainakaan itse ole toiminut ketään kohtaan väärällä ja vaikealla tavalla.

Yksi piirre suomalaisessa epäsosiaalisessa kulttuurissa on se, että linja-autossa paikalle istuttaessa ei kysytä vierustoverilta sitä, onko paikka vapaa, saati että tervehdittäisiin kuskia, sillä jo periaatteen takia, vaikka paikalla ei näyttäisi istuvan ketään, on mielestäni kohteliaisuuden eli sivistyksen takia kysyttävä asiaa. Myös joskus olisi poikkeuksellista, jos ikkunan puolella istuva avaisi suunsa, kun lähtee autosta pois, eikä vain alkaisi nostelemaan tavaroitaan ja tuhahtelemaan ja puhahtelemaan.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Ideologisesta nautinnosta ja eduskunnan palkka-armeijasta

Ideologinen nautinto tarkoittaa sellaista poliittista pyrkimystä, jonka päätteeksi sitä eduskunnassa tai hallituksessa solmittaessa toiset tahot tyytyvät ideologiasta saatavaan nautintoon, jolloin voidaan puhua kyseessä olevan varsinainen egopolitiikka tai poliittinen hedonismi. Ne, jotka saavat enemmän tyydytystä ideologiasta kuin nautinnosta, ovat sosialisteja, jotka voivat suomalaisen yhteiskunnan perusrakenteen pysyvyyden ja stagnaattisuuden ns. hyvinvointiyhteiskunnan takia olla ohjaamassa loppujen lopuksi poliittisista päätöksistä muotoutuvaa ideologiaa.

Hedonismi, nautinto ja egopolitiikka liittyvät etenkin siihen, mikä tulee edeltä etenkin keskustaoikeistolaisissa ja oikeistolaisissa puolueissa tällaisena minoriteettisosialistien johtaman hallituksen aikana. Tällaisessa tilanteessa kaikille annetaan viesti siitä, että politiikan tekeminen alkaa Suomessa etenkin julkisista palveluista ja passiivisesta liiketoiminnan lamaannuttamisesta eikä siinä anneta tilaa esimerkiksi kokonaisvaltaisesti politiikkaa ohjaamaan pystyvälle vapaan markkinatalouden järjestelmälle.

Tällaiset mukapoliitikot ovat etenkin vallantäyttäjiä, jotka vemputtavat kilpaa kikkeleitään, kun saavat olla näyttämässä olevinaan, että ovat jotakin mieltä, vaikka tosiasiassa monet kansanedustajista näyttävät sosiaalidemokraateilta, eikä poikkeaville poliitikoille anneta sijaa. Suomen varsinaisesti ainoassa oikeistopuolueessa, Kokoomuksessakaan ole enää nykyään olla mahdollista todeta olevansa etenkin oikeistolainen poliitikko.

 Vuokra-asuntojen välittäjä Petteri Orpo pyrkii tarjoamaan ns. keskustaoikeistolaisille, lähinnä perussuomalaisten ja keskustan kannattajille edullisia asuinpaikkoja, jonka myötä Kokoomuksen oikea ja perusteellisin ryhmittymä varsinaisen eduskuntaryhmän oikealla puolella sijaitseva joukko ei saa huomiota. Nämä ns. keskustaoikeistolaiset olivat vuonna 2014 päättämässä, että ensimmäinen merkittävä oikeistopolitiikko Kokoomuksessa pitkään aikaan – Jan Vapaavuori – jätettiin valitsematta puheenjohtajaksi, koska ilveilijä Alexander Stubbilla oli enemmän muihin puolueisiin sopivaa viihdearvoa. Tästä puolue on saanut sen jälkeen kärsiä.

Kun porkkana otetaan pois maasta, jää maahan porkkanan kokoinen kolo, mutta kun vallantäyttäjä otetaan pois eduskunnasta, ei koloa jää, jonka takia Suomenkin eduskunta voisi hyvin olla esimerkiksi 100 tai 150 edustajan kokoinen. On varsin huolestuttavaa, että suloisessa Suomessamme kansanedustajan paikka on niin hyvin palkattu ja varustettu niin suurilla oheisoikeuksilla. Preussilaiset junkkerit, japanilaiset samurait ja Antiikin Rooman konsulit harrastivat päätöksentekoaan etenkin velvollisuudentunnosta, heillä siis oli vahva käsitys siitä, että he osasivat hoitaa yleisen hommansa oikein.

Nykyään on vallalla subjektiiviset ja erityiset pyrkimykset objektiivisuuden ja yleisen sijaan. Nykyään kansanedustajaehdokkailla on ainoastaan tietoisuus siitä, että he haluavat kyseiselle paikalle, vaikka eivät harrastaisi minkäänlaista ajattelua, poliittista päättelyä ja vaikka heillä ei olisikaan varsinaisesti syvälle pääteltyjen periaatteiden kautta tulevia mielipiteitä ja arvonmääritteitä eri asioita koskien. Hyvinvointivaltio on voitava kyseenalaistaa ja asettaa Friedrich Hayekin ja Margaret Thatcherin aatteet kaiken oikeistolaisen politiikan teon huoneentauluksi!

 

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Työteilijä vai taiteilija

Monesti taiteellisuuteen ja taiteen tekemiseen liitetään alkoholi, muut päihteet ja mielenterveysongelmat. Tämän takia taitelijat vihaavat porvarillista kunniallisuutta ja he etenkin pyrkivät ärsyttämään sitä – epater la bourgeoisie. Taitelijan elämään voi liittyä rankka työn tekeminen, mutta toisaalta joskus se elämä vaatii arjen loiventamista ja siitä hetkeksi eroamista, jota pyrkimystä voi palvella esimerkiksi alkoholin nauttiminen ja muunlainen normi-ihmisyydestä ja porvarillisuudesta eroaminen.

Miten sitten porvari eroaa taiteilijasta? Se eroaa siitä etenkin sen kautta, miten ihmiset haluavat erota joukosta ja miten he seuraavat omaa tehtävänsä ja miten kunnolliselta ihminen tahtoo näyttää toisten ihmisten kuten toisten porvarien edessä. Tämä kummallinen kunnollinen saivartelu, pikkukohtiin tarttuminen ja itsensä toisia paremmaksi kokeminen ovat sellaisia asioita, jotka etenkin liittyvät porvarillisen elämän piirteisiin, ainakin yhden taiteilijaboheemin näkökulmasta.

Työteilijä on siis nimike, joka liittyy etenkin porvareihin, mutta toisaalta esimerkiksi kirjallisuuden maailmassa on Suomessakin ollut sen kaltaisia porvareita, jotka ovat tulleet tunnetuksi laajoista ja tarkoin kirjoitetuista tuotannoistaan. Tällaisiksi voidaan varmasti laskea esimerkiksi Mika Waltari ja V. A. Koskenniemi. Työteilijyys ja taiteilijuus liittyvät siis joskus yhteen, mutta on sanottava että taide- ja kirjallisuuselämistä tulisi poistaa sen kaltaiset itsenäiset pyrkimykset ja tahdoilmaisut, joka pyrkivät etenkin ihmisten haluaman kirjallisuuden ja taiteen luomiseen ja tällä pyrkimyksellä rikastumiseen ja porvarismammojen suosikiksi tulemiseen.

Taiteilijan on voitava olla jotain muuta, koska tavallinen lukija on Suomessa varsin matalalla henkisellä asteella. Myös porvarismammojen miellyttäminen on epäpoliittista, koska kirjallisuutta luomalla tulisi pyrkiä etenkin porvarin ärsyttämiseen, eikä miellyttää ja keikistellä sen omana narrina. Esimerkiksi Louis-Ferdinand Célinen kirja A voyage au bout de la nuit, on tunnettu porvarinvastaisuudesta ja eräs ranskalainen kaverini sanoi minulle joskus, että kaikki akateemisesti koulutetut ranskalaisetkaan eivät ymmärrä alkukielistä teosta.

Céline on esimerkki siitä, miten luodaan keskiluokan ja porvariston vastaista kirjallisuutta, jossa ei ole pienintäkään pyrkimystä siihen, että kaikki ihmiset ymmärtäisivät kirjan viestin. Itse lasken itseni kuitenkin sekä taiteilijaksi ja työteilijäksi, koska on selvää, että taiteen luomiseen vaaditaan työteilijäisyyttä, vaikka kuitenkin analogisesti voidaan sanoa, että työteilijyys ei tarvitse taidetta. Sen takia tiettyjen keskiluokan ja porvariston hallinnoimien arvojen hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta tulisi vähitellen tarkistaa, koska etenkin banaalinen paha leviää monesti sen kautta, kun ihmiset toimivat ottamatta huomioon sitä, millä lailla oikeasti määriteltyä ja eettistä toiminta on.

Olli von Becker

YTM ja oikeustieteen opiskelija

Pohdintaa nykyajasta

Kaksi kotimaista kieltä, suomi ja ruotsi, ovat rappeutumassa, koska nykyaikainen sosialistien johtama yhteiskuntamme ei enää korosta kotimaisten kielten tärkeyttä koululaisten ja opiskelijoiden elämässä, vaan korostaa etenkin nykyaikaisen plebeijien dialektin amerikanenglannin tärkeyttä elämässä pärjäämisessä. On myös valitettavaa, että nykyaikana kun lähes kaikki yhteydenpito toisiin ihmisiin tapahtuu joko matkapuhelimen tai sähköpostin välityksellä, ei enää osata kirjoittaa kirjeitä. Mummoni on korostanut sitä, että aiemmin koulussa oli tärkeää, että lapsille opetettiin kaunokirjoitusta, kauniin kirjoitetun kielen tuottamisen kykyä, ja mielestäni hän oli oikeassa.

Eihän nykyisin edes kirjoiteta mitään käsin, kun ylioppilaskirjoituksiin on tuotu uudenlaiset vekottimet. Kaikki suosivat amerikanenglantia sähköisen vuorovaikutuksen kielenä, vaikka sitäkin opetetaan kouluissa lähinnä kaikenlaisten etelänlomamatkojen käyttökielenä. Mihin ovatkaan unohtuneet englannin englanti ja PG Wodehouse, hienostuneen kirjallisuuden arvostaminen, se kaikki satiiri ja ironia, mikä on aina määritellyt vanhinta englannin kieltä käyttävää kansakuntaa? Opiskelijat eivät nykypäivänä lue kirjoja, kuin ehkä vain ne, mitkä lukevat kurssien tenttikirjavaatimuksissa. Nykypäivänä ei ihmetellä sitä, vaikka opiskelijan kirjahyllyssä ei olisi kuin viisi kirjaa.

Englannin kieltä mutta etenkin sen ala-arvoista dialektia amerikanenglantia pidetään nykypäivänä modernimpana ja tyylikkäämpänä kielenä kuin mitä ovat omat kielemme, suomi ja ruotsi. Historiasta ei välitetä enää mitään, ei tajuta sitä, että Suomessa amerikanenglanti on nuori kieli, jota ei suuremmin kouluissa harrastettu ennen 1950-lukua. Toisaalta tätä innostusta voitaisiin ohjata suuntaan, jossa vanha kulttuurikansa, englantilaiset, saisivat Suomessa tätä kulttuuri-imperialistista valtaa, joka nyt on ohjattu suoraan amerikkalaisten laariin.

Suomen kulttuuri on nuorta ja sen takia Suomessa amerikankieli on voinut tulla noin hyvin valta-asemaan. Esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa ulkomaankieliset elokuvat ja ohjelmat pääasiassa dubataan omalle kielelle. Kuitenkin ruotsin kielellä on Suomessa paljon pidempi historia vallan kielenä kuin suomen kielellä. Sen takia ruotsin kieltä tulisi käyttää siinä, kun innostetaan opiskelijoita olemaan kiinnostuneita Suomen kansan historiasta.

Perussuomalaisten suosion kasvaminen on aiheuttanut sen, että meitä kaksikielisiä kohtaan on voitu suhtautua kielteisesti, ja monesti ruotsin kielen puhuminen on voinut aiheuttaa ruumiillisen koskemattomuuden väheksyntää, ainakin henkistä väkivaltaa on toteutettu ruotsinkielisiä kohtaan entistä herkemmin. Suomessa pitäisi ymmärtää, että meidän tulisi ottaa mallia kulttuurin suhteen etenkin Englannista, Saksasta, Ranskasta, Ruotsista ja Virosta, joka on meidän kulttuurisukulaisuudestamme huolimatta baltiansaksalaisten ansiosta paljon vanhempi kulttuurikansa kuin mikä me itse olemme. Yrityksien tulisi nimetä toimintojaan enemmän suomalaista kulttuuria esikuvana pitäen eikä haljahtaa meille lopulta vieraan amerikkalaisen kulttuurin kaulaan.

Olli von Becker

YTM

Ihmiselämän perustavasta ristiriidasta ja suojelevatko vai rajoittavatko periaatteet elämää

Ontokratia ja kommentaariaatti pyrkivät antamaan ihmisille kuvan ihmiselämästä, jonka mukaan se ei sisällä minkäänlaisia arvoristiriitoja tai kamppailua. Ne tekevät sen sen takia, koska he pyrkivät saamaan ihmisiltä hyötyä omille tavoitteilleen ja päämäärilleen arvomanipuloinnin kautta. Jos esimerkiksi yhteiskuntaelämässä ruvetaan ajattelemaan, että kirkolle tulisi antaa enemmän valtaa vaikkapa terveellisen ravinnon ja ehkäisyn sijasta, on silloin tultu tilanteeseen, jossa yhteiskunnallista tunnustushierarkiaa ohjailee ontokratian määräilemä kommentaariaatti. Se ei suoranaisesti aina pyri antamaan valtaa sellaisille instituutioille, joita se edustaa, vaan vähentämään vastustamiensa instituutioiden valtaa antamalla tätä valtaa toisille ja vastakkaisille instituutioille. Se voi esimerkiksi haluta sellaista, että ihmiset alkaisivat manipuloitujen arvovalintojen jälkeen äänestämään edustamiansa vasemmisto- ja muita sosialistipuolueita. Ontokratia on siis etenkin urapoliitikkojen, mutta etenkin sosialististen urapoliitikkojen muodostama väljä yhteenliittymä. Siinä he pyrkivät saamaan omakohtaista hyötyä, ideologista nautintoa politiikassa toimiessaan ja päätöksiä tehdessään. Ideologinen nautinto tarkoittaa sitä, että ihmiset saavat ideologisesti toimiessaan ja kakunjaolle tullessaan nautintoa, jonka arvo lopulta ylittää heidän kohdallaan ideologian. Tähän voidaan liittää myös Petteri Orpon edustama ryhmittymä Kokoomuksen sisällä. Ihmisten tulisi siis nähdä. että heidän elämäänsä määrittelee ristiriita kommentaariaatin edustaman vaikutteellisen subjektiivisuuden ja vapaan ja riippumattoman objektiivisuuden välillä. Ihmisten tulisi politiikassakin siis päättää jo heti alkuvaiheessa se, edustavatko he ideologiaa vai ideologian ohittamisella hankittavaa nautintoa. Ideologian ja nautinnon välinen ristiriita määrittää objektiivista pyyteettömyyttä ja subjektiivista pyyteellisyyttä. Ontokratia pyrkii saamaan ihmiset ohjailtavakseen tarjoamalla heille ideologian unohtamisella saavutettavaa nautintoa. Se siis korostaa kakunjakoa, jossa kukaan varsinaisista puolueista tai poliitikoista ei saa omia ajatuksiaan julki. Ihmisen arvotunteista alkaa hänen arvorealisaationsa. Ihmisen on tässä vaiheessa tultava riippumattomaksi vaikutteellisuudesta, ja hänen on alettava adaptiivinen tulkinta, jossa objektiiviset arvot vahvistuvat ja tulevat näkyviin. Tähän tarvitaan etenkin kahta käsitettä, preferenssiautonomiaa ja maksimointiavaruutta. Preferenssiautonomian kautta ihminen saa käsityksen siitä, mihin hän aikoo arvojaan käyttää, eli hänen on tässä tilanteessa voitava arvottaa ja ajatella mahdollisimman riippumattomalla tavalla ja välttää vaikutteelliseksi tuleminen. Preferenssiautonomiassa ihminen valitsee haluaako hän käyttää arvoaan vapauteen vai vastuuseen ja monissa tapauksissa se voi olla myös molempia. Maksimointiavaruus tarkoittaa sitä, voiko arvo tulla yleistetyksi erottelukapasiteetin ja joukkopriorisoinnin kautta. Arvot liittyvät aina myös etiikkaan, ja maksimointiavaruudessa arvoille annetaan arvotus siten, että ne laajennetaan äärimmilleen. Tätä kautta ne voivat saada hyvyysarvon erittäin hyvä, hyvä, huono tai erittäin huono. Vain erittäin hyvät arvot voivat kelvata oikeasti vapaille ihmisille, hyvät voivat parhaimmassa tapauksessa tulla objektiivisiksi riippumattomien ihmisten joukkopriorisoinnin kautta, huonot arvot ovat riippuvaisten ihmisten arvoja, jotka eivät voi tulla objektiivisiksi ja erittäin huonot arvot ovat kommentaariaatin manipuloijien arvoja, jotka ovat syvästi vaarallisia kaikille vapaille ja riippumattomille ihmisille. Maksimointiavaruuden kautta voidaan käsitellä esimerkiksi vapauden tai tasa-arvon ihanteita. Voidaan helposti sanoa, että äärimmäinen vapaus on erittäin hyvä arvo, kun taas äärimmilleen viety tasa-arvo vie aina jonkinlaiseen sosialismiin. Ihmisellä on oltava erottelukapasiteettia, jotta hän osaa valita oikein adaptiivisen tulkinnan, preferenssiautonomian, maksimointiavaruuden ja joukkopriorisoinnin kohdalla. Objektiiviset arvot ovat rationaalisia ja pragmaattisesti toimivimpia arvoja, minkä lisäksi ne ovat myös eettisesti täydellisimpiä arvoja. Ihmisen on väistettävä se ristiriita, joka tulee siitä, kun ontokratia pyrkii kommentaariaatin vaikutteellisuuden kautta omaksuttamaan hänelle arvoja ja mieltymyksen kohteita, se voi siis saada ihmisen toimimaan pahalla tavalla mutta etenkin banaalisen pahan näyttämällä tavalla. Ihmisen on siis tunnistettava se, että jotkut arvotunteet voivat tulla objektiivisiksi ja rationaalisiksi, koska ne ovat parempia ja yleisempiä ja pyyteettömämpiä kuin järjenvastaiset ristiriitaiset ja pyyteelliset arvot. Olen miettinyt sitä, ovatko elämää, ajattelua ja toimintaa määrittelevät periaatteet ihmisen vapautta rajoittavia vai suojelevatko ne jollain tavalla elämän kulkua. Mielestäni monessa tapauksessa ne rajoittavat ihmisten toimintaa ja saavat hänet näyttämään epärationaaliselta ja epäjärjelliseltä. Esimerkiksi kun sanoin isoäidilleni, että menen lainaamaan yliopiston kirjastosta oikeustieteen tenttikirjoja, aloitti hän kuulustelun kysymällä mitä kirjoja ne ovat, ja että hän on joutunut joskus viemään lainaamani kirjoja takaisin kirjastoon, ja epäili sitä, miten osaisin pitää kirjoja huolella ja viedä ne joskus takaisin. Sen merkitys, että olen aloittanut oikeustieteen tenttimisen jäi häneltä täysin huomaamatta, ja käytännölliset periaatteet ja pikkuporvarillinen kunnollisuus ja oman ja toisen omaisuuden välisen eron korostaminen saivat hänellä enemmän merkitystä kuin se, että opiskelen nyt oikeustiedettä. Tässä tilanteessahan voidaan sanoa, että periaatteet estivät häntä huomaamasta että on tärkeää että opiskelen oikeustiedettä ja että saan tenttikirjoja käsiini. Yksi esimerkki on lukioajalta, jolloin istuin etupenkillä isäni ohjaamassa autossa ja olimme menossa Kuopiossa kotiin päin, minä nostin ylös sen, että miten hyvä eräs opettaja koulussani oli, isäni ei kuunnellut vaan marmatti siitä, miten huonosti edessä oleva kuski ajoi. Mieleeni jäi kuitenkin, että edessä ajanut kuski oli juuri se hyvä opettaja koulusta. Tässäkin tapauksessa huomasin, että minun päämääräni ja ajatukseni jäivät huomiotta, kun pikkuporvarillinen kunnollisuus ja alaluokkainen autolla ajamisen taito ohittivat minun arvostukseni.

Sukujuttu

Virrantalon patriisit – baltiansaksalaiset von Beckerit

Von Becker-suku on mieslinjaiselta alkuperältään baltiansaksalainen, Saksasta Baltiaan ja sieltä 1600-luvulla Suomeen tullut suku, jolla on ruotsalaista, venäläistä, englantilaista, hollantilaista, tanskalaista, ranskalaista, skotlantilaista, saksalaista ja suomalaista alkuperää ja verta. Suvun kantaisiin kuuluu mm. Britannian ensimmäinen normannikuningas Vilhelm Valloittaja, Pyhän Saksalais-Roomalaisen keisarikunnan keisari Kaarle Suuri, kuninkaallinen Plantagenet-perhe Britanniassa, Kiovan suuriruhtinaita, Liettuan kuningas Mindaugas, Liettuan suuriruhtinas Gediminas ja Bysantin keisareita. Epäilen, että jos noita linjoja menisi enemmän taaksepäin, löytyisi varhaisemmiksi esivanhemmiksi esimerkiksi Rooman keisareita. Sittemmin von Becker-suku on asettunut Suomeen ja sukuhaarani 1800-luvun puolen välin jälkeen Kaaville. Suvun naiset liittyvät moneen saksalais- ja ruotsalaisperäiseen, ja myöhemmin Kaavilla maaseutuperäiseen aatelis- ja maanviljelijäsukuun.

Reinhold Octavius von Becker

Reinhold Octavius oli Otto Reinhold von Beckerin ja hänen vaimonsa Johanna Fredrikan, joka oli omaa sukuaan von Schrowe, poika. Hän osti vuonna 1875 Kaavin Luikonlahden kylästä Virrantalon tilan ja hän oli aloittanut vuotta aikaisemmin nimismiehenvirkansa Kaavilla. Hän oli käynyt Hämeenlinnan lyseon siihen aikaan, kun se oli vielä ruotsinkielinen koulu ja sen jälkeen seurannut käräjiä mm. Laukaan pitäjässä. Sukuhaara oli ollut peräisin Luhangasta, missä suku omisti alkuperäisen Luhangan säterin maat, mm. Honkalan kartanon. Hän oli isokokoinen mies, ja Kaaville tullessaan vielä täysin ruotsinkielinen. Hänen kodissaan Virrantalossa vieraili 1880-luvun alussa hänen pikkuserkkunsa tunnettu taidemaalari Adolf von Becker, joka maalasi sen kesän aikana Kaavin kirkkoon alttaritaulun. Tuo taulu oli Kaavin vuonna 1980 palaneessa kirkossa, ja nykyisin kopio siitä on Juuan nykyisessä kirkossa. Serkuksilla oli varmaankin hauskaa, kun kumpikaan ei ollut vielä aviossa. Paloviinaa varmaankin kului tilan puutarhassa istuessa. Reinhold Octavius oli tunnettu reiluna ja oikeudenmukaisena nimismiehenä, joka joskus, kun velallinen ei pystynyt maksamaan verojaan, maksoi ne omasta pussistaan, jottei velallinen olisi joutunut niistä laajempaan vastuuseen. Hän aloitti kummitusjuttujen kertomisen Virrantalossa, jossa jonkun kertoman mukaan ne olivat aikaisemman talonpoikaisen omistajasuvun ihmisiä, mutta myöhemmin hänen poikansa kertoi sen olevan hänen isänsä, Reinhold Octaviuksen haamu. Kaavilla Reinhold Octavius suomenkielistyi, vaikka hänen kirjeenvaihtonsa sukulaistensa kanssa onkin täysin ruotsinkielistä. Voidaan sanoa, että hänen tyttärilleen ja näiden miehille lähettämien kirjeiden perusteella hän myös savonkielistyi jossain määrin. Sortokauden aikana isänmaallinen ja jokseenkin venäläisvastainen mies ei halunnut pakottaa pitäjän nuoria miehiä laittomiin Venäjän armeijan kutsuntoihin, ja hän suoranaisesti kehotti heitä olemaan tulematta kutsuntoihin. Tämän toiminnan takia hän sai potkut virastaan ja vain vajaan eläkkeen. Tämän takia hän oli myöhemmällä iällään jatkuvassa rahapulassa, olihan tilakin jo annettu pojalle. Kirjeet tuolta ajalta sisältävät toiveikkaita arveluksia siitä, antaisiko joku lainaa, ja yleistä huonon rahatilanteen pohdiskelua. Reinhold Octavius liikkui nimismiehenä ollessaan pitäjällä ratsain ja hän olikin tunnettu hevosten harrastaja. Hän naitatti neljä tytärtään paikallisille maanviljelijöille, joista jotkut olivat tilan entisiä torppareita, jotka saivat avion myötä vapautensa. Kirjeitten perusteella hän on täysin hyväksynyt vävynsä vertaisikseen, ja pyrkinyt vielä näiden talosta poissaattamisen jälkeen olemaan huolehtiva isä tyttärilleen.

Frans Edvard von Becker

Frans Edvard syntyi vuonna 1891 täysin vierasperäisen aatelisen isänsä Reinhold Octaviuksen ja kaavilaisen maanviljelijän tyttären Maria Fredrika Julkusen toisena poikana, ja lopulta ainoana aikuisiälle eläneenä poikana. Frans Edvard kävi Kuopion Lyseota teini-ikäiseksi asti, jolloin hänen isänsä otti hänet pois koulusta vastalauseena venäläistämistoimenpiteille. Koulutettuna Frans Edvardista olisi luultavammin tullut virkamies tai yliopistomies. Hän ei muistuttanut suuremmin ulkoisesti isäänsä, vaan olenkin kuvista päätellyt, että hän on muistuttanut isänsä äidin hartolalaisen von Schrowe-suvun miehiä. Hän oli kaitakasvoinen, kun isänsä taas oli isonaamaisempi. Von Schrowe-suku hallinnoi Hartolassa Putkijärven kartanoa noin kolmensadan vuoden ajan ja oli von Becker-sukua vanhempi suku omassa aatelisuudessaan. Lisäksi Frans Edvardilla ei ollut korvannipukoita, joka ominaisuus on periytynyt hänelle joltain muulta esivanhemmalta. Schrowet olivat kuvien perusteella pääasiassa isokorvaisia. Frans Edvard oli kaikesta päättäen kansanomaisempi mies kuin isänsä, esimerkiksi keväällä 1914 otetussa perhekuvassa hänellä on sylissään haitari, ja hän on pukeutunut tavanomaiseen talonpoikaisen maalaismiehen asuun, lakkiin ja valkoiseen paitaan. Frans Edvard myös enoni kertoman mukaan saattoi joskus istua iltaa esimerkiksi renkiensä kanssa. Frans Edvard meni varsin nuorella iällä avioon naapuritilan Tukialan tyttären Hildan kanssa. Hän aloitti keski-ikäisenä kunnallisen osallistumisen ja hän istui kunnanvaltuustossa parikymmentä vuotta. Kunnanvaltuuston kokouksiin hän isoisäni kertoman mukaan liikkui säännöllisesti pyöräillen. Hän oli etenkin kiinnostunut koulu- ja sivistysasioista, joka asia on myöhemmin periytynyt hänen tilansa jatkajalle Leolle ja sanoisin myös, että allekirjoittaneelle. Hän oli huolehtimassa Luikonlahden kansakoulusta ja vastaamassa sen kehittämisestä ja ylläpitämisestä. Frans Edvardilta luonnistui kynän käyttäminen ja hän oli tässä roolissa monesti etenkin kuntaelämässä. Isoisäni kertoman mukaan hän suunnitteli nuorena miehenä palaavansa Luhankaan hallinnoimaan sinne jäänyttä sukukartanoa, Honkalaa, jonka hän oli perinyt Reinhold Octaviukselta, joka oli perinyt ¾ osaa siitä isoveljeltään majuri Odert Otto Alfred von Beckeriltä. Kuitenkin Honkala myytiin muille sukulaisille, ja Frans Edvard jäi pysyvästi Kaaville. Frans Edvardin polvessa sukuhaara oli jo merkittävästi suomenkielistynyt, vaikka hän kuitenkin kommunikoi kirjeitse esimerkiksi Luhankaan jääneiden tätiensä ja muualla Suomessa asuneiden kaukaisempien sukulaisten kanssa säännöllisesti ruotsin kielellä. Hän siis oli kaksikielinen ja vanhempiensa kautta eksoottinen viritelmä täysin vierasperäistä aatelista ainesta ja toisaalta äitinsä kautta satojen vuosien aikaista kaavilaista maalaissukua. Frans Edvard oli isäänsä verraten parempi taloudenpitäjä ja vakavarainen mies koko elämänsä ajan. Hän oli vakaa maalaisliittolainen, ja monessa mielessä juurevampi mies kuin isänsä. Myös voidaan sanoa, että hänen isänsä polvessa ilmennyt sukurasite (hänen isänsä oli ensimmäisten serkusten poika) helpottui jo hieman hänen polvessaan ja hänestä ei tullut hullua tai heikkomielistä, kuten monesta hänen isänsä sisaresta oli tullut. Isoisäni on kertonut isänsä olleen määrätietoinen ja luja mies. Frans Edvard myös muutti oman ja perheensä nimen von Beckeristä tilansa nimen mukaisesti Virrantaloksi vuonna 1935.

Leo Virrantalo ja hänen perheensä

Isoisäni syntyi vuonna 1929 ja ei käynyt paljon kouluja. Häikäisevän komea nuorena miehenä ollut Leo sai periä sukutilan, kun isänsä jostain syystä ohitti vanhemman veljen Reinon, jolle irrotettiin vanhan Virrantalon maista oma torppansa. Vanhin veli Martti oli käynyt Helsingissä Norssia, ja sen jälkeen opiskellut Evolla metsäinsinööriksi, eikä hän ollut kiinnostunut maanviljelyksestä Kaavilla. Leo oli etenkin maanviljelijä, eikä hänen aikanaan Virrantalossa enää ollut renkejä eikä piikoja. Leo avioitui Järveläisten sukuun kuuluneen Sallin kanssa, joka tasapainotti hänen luonnettaan räiskyvyydellään ja impulsiivisuudellaan. Leo ei ollut kahden vanhemman veljensä tapaisesti tullut isäänsä, vaan hän muistutti etenkin äitiänsä Hildaa. Rauhallisuus, filosofisuus ja lempeys olivat ominaisuuksia, jotka liittyivät etenkin hänen äitiinsä. Leo teki paljon töitä, hän esimerkiksi kävi talvisinkin savotassa Retusen järven takana siellä olleilla tilan Ahosenniemen mailla, missä esimerkiksi äitinikin on kertomansa mukaan ollut joskus mukana. Nuorena miehenä Leo ajoi Tukialan serkkunsa Unton kuorma-autoa ja myöhemmin hänellä oli omakin kuorma-auto. Hän kertoi minulle joskus, että hän oli myös rakentamassa kaivoa tätinsä Alma Fredrika Karjalaisen kotona Polvijärven Saarivaarassa. Leo peri isältään kiinnostuksen koulutusta kohtaan ja hän toimi kymmeniä vuosia Kaavin koululautakunnassa. Hän oli Maalaisliiton ja myöhemmän Keskustan miehiä. Hän oli myös moniulotteinen luottamusmies monissa järjestöissä ja yrityksissä, kuten esimerkiksi Koillis-Savon Osuuspankissa ja Lions-Clubissa. Leon polvessa sukuhaara oli jo täysin suomenkielistynyt, ja muutamat hänen sisaristaan olivat kiivaita suomenkielisyysaktiiveja. Olihan hänen veljensä Martti ollut Norssiaikoinaan ottamassa osaa suomen- ja ruotsinmielisten katutaisteluihin Helsingissä 1920-luvulla. Leo oli aina kiinnostunut suvun historiasta ja hän puhui monesti mielissään ”Beckereistä”, kuten hän kansanomaisesti sukua nimitti. Hän oli mielestäni menneen ajan aatelisherra, ja tavan mukaan hän oli kiinnostunut ja ihaili Mannerheimia ja sen jälkeen myöhemmin Kekkosta. Mieluusti muisteli hän myös sukuun äitinsä puolelta kuulunutta "Ukko-Pekkaa", presidentti Pehr Evind Svinhufvudia. Hän oli kiinnostunut ajastaan, luki kaikki mahdolliset sanomalehdet ja katsoi televisiosta uutiset ja ajankohtaisohjelmat. Hän harrasti laaja-alaisesti kirjallisuutta, niin kaunokirjallisuutta kuin tietokirjallisuuttakin, ja tutki Virrantalon tilan historiaa monista lähdeteoksista ja asiakirjoista. Minulla esimerkiksi on hänelle kuulunut kirja Suur-Liperin historia, joka sisältää paljon hänen muistiinmerkintöjään satojen vuosien takaisista tiedoista Virrantalon tilan historiaa koskien. Isovanhempani muuttivat 90-luvulla vanhasta Virrantalosta tilan mailla sijaitsevaan Virranportti-nimiseen taloon. Kuitenkin he olivat juurevia maaseudun ihmisiä, ja kun olin hänen viime vuosinaan kävelemässä isoisäni kanssa, nautti hän etenkin, jos sai istua alas navetan edessä tai vanhan Virrantalon portailla muistellen vanhoja, hyviä aikoja. En olisi voinut kuvitella heidän asuvan missään muualla kuin kotitilallaan. Vuonna 2018 syksyn sarastaessa tämä arvokas ja diskreetti aatelisherra liittyi esi-isiensä joukkoon. Isoäiti seurasi häntä seuraavana vuonna.

Nykyisin suvun perintöä Kaavilla jatkavat enoni Kari ja Virrantalossa asuva Markku.

Olli von Becker

YTM

Voiko olla enemmän kuin merkitystä

Merkitys tarkoittaa sitä, mikä on jonkin asian tai arvon sisäinen tunniste. Monesti tämä sisäinen tunniste jaetaan yleiseen merkitykseen ja performatiiviseen rooliin, joka tarkoittaa jotenkuten subjektiivista merkitystä, sellaista merkitystä, jonka yksilö antaa tietylle asialle tai arvolle. Performatiivinen rooli määrittyy monesti yksilöllisistä merkitysasemista ja omasta maailmankatsomuksellisesta näkymästä ja horisontista. Performatiivisen roolin olemassaolo on sen takia hyväksi, koska silloin ihminen saa enemmän roolia asioilleen ja arvoilleen. Kuitenkin se voi olla johdattamassa ihmistä subjektiiviseen vaikutteellisuuteen, jota motivoi ontokraattisen eliitin johtama kommentaariaatti. Sen takia ihmisen tulisi olla koko ajan tietoinen myös siitä, että kaikille asioille voi määrittää yleisen merkityksen, joka voi olla ohjaamassa ihmisiä poliittisessa ja arvollisessa päättelyssä yhteiskunnan tasolla. On esimerkiksi politiikan kannalta tärkeää, että ihmiset jakavat tietyt samanlaiset ja samannimiset käsitteet. Kuitenkin mielestäni ei ole mitään estettä sille, että ihmiset voisivat kehittää itse käsitteitä ja määritellä niitä – tämä on etenkin performatiivisen roolin tarjoama mandaatti ja perusedellytys. Merkityksen yhteydessä on siis olennaista määritellä se, mikä on subjektiivista ja mikä on objektiivista. Ontokratian ohjailema kommentaariaatti on vaikutteellisuudellaan ja merkitysvallallaan etenkin subjektiivinen tendenssi, koska siinä pusketaan ihmisille heidän arvoihinsa ja käsitteisiinsä vain yhden yhteiskunnallisen ryhmittymän määrittelemää kieltä ja merkitystä. Ontokratia tarkoittaa olemisen valtaa, joka tarkoittaa sitä, että sen määrittelevät aina sellaiset ihmiset, joilla on eniten olemisen valtaa yhteiskunnassa ja erillisten yksilöiden keskuudessa. Tämä voi tarkoittaa sellaista ryhmittymää, joka pystyy yhteiskunnassa puhumaan suurimmalla äänellä omista arvoistaan ja mieltymisen kohteistaan. Tänä päivänä nämä ovat Suomessa etenkin vasemmistolaiset, luottamusmiehet ja kaikenlaiset sosialistit ja kommunistit. He eivät yleensäkään edes ole minkäänlaisessa enemmistöasemassa ihmisten tai parlamentin sisällä, mutta siitä huolimatta heidän yhteiskunta on parhaimmin pedattu juuri heidän mieltymyksilleen ja arvoilleen. On esimerkiksi kaikenlaista girl poweria korostavia juhlapäiviä, jossa vaikeutetaan entistä enemmän poikien ja miesten etenemistä yhteiskunnassa ja koulumaailmassa, siinä pyritään luomaan sellainen asetelma yhteiskunnan sisään, jossa vain naisia on yhteiskunnan korkeimmissa asemissa ja pojista tehdään matalakoulutettuja, matalapalkkaisia väliinputoajia. Esimerkiksi tämä naisten ja tyttöjen korostaminen on asia, jossa toteutetaan kommentaariaatin vaikutteellisuutta siinä, että myös miehet ja pojat laitetaan palvelemaan tätä pyrkimystä, jossa pyritään saamaan naisia kaikenlaisiin johtaviin asemiin. Todellisuudessa on niin, että miehet ovat suuremmin kykeneviä objektiiviseen arvottamiseen ja asioiden järjestykseen asettamiseen. Kuitenkin naisten roolin korostaminen tarkoittaa etenkin subjektiivisten ja tahdollisten tavoitteiden ajamista, siinä kaikki pyritään johtamaan samanlaiseen kilpailuun kaikkia vastaan, se on etenkin itsekäs, pyyteellinen ja partikulaarinen tavoite, jossa tytöt vähän kilpailevat keskenään. Halla-aho sanoi oikein siinä, kun hän totesi hallituksella olevan kympin tytön syndrooma. Ja samalla kommunistinen miesvihaaja Li Andersson tietysti pyrki sorkkimaan Halla-ahon tielle omilla epäolennaisuuksillaan. On selvää, että nykypäivänä suomalaisessa yhteiskunnassa pojat ja miehet voivat huonosti ja naisilla ja tytöillä on jo riittävän hyvä asema. Mutta tämä on ontokratialle olennaista, että mikään ei riitä, vaan kaikki tulee voida alistaa heidän maailmankatsomuksensa ja ristiriitaisten arvojensa alle, se siis korostaa taistelua ja kamppailua veri suussa. Miesten hallitsema yhteiskunta perustuisi etenkin veljeyteen ja joviaalisuuteen, uhrivalmiuteen. Mutta naiset ovat nykyajan ontokratiana tunkemassa samanaikaisesti kaikilta puoliltaan ristiriitaisia käsitteitään ja arvojaan kaikille ihmisille. Ontokratia hajoittaa arvot suhteellisiksi, reaktiivisiksi, pyyteellisiksi ja vertailukohdallisiksi. Kuitenkin koska se määrittää kaikkia suhteellisia arvoja, tulee sen johtama taistelu kaikkia vastaan koitumaan sen omaksi hyödyksi. Ontokratia on siis etenkin yhteiskunnallisen hämäännyksen tilaan pyrkivä yhteenliittymä. Se pyrkii kaikki toimimaan ideologisen nautinnon mukaisesti. Kaikki etsivät omia pyrkimyksiään, mutta lopulta tyytyvät kakunjakoon, joka laittaa nautinnon edelle ideologiaa. Sen jälkeen kommentaariaatti eli vasemmisto voi tulla ottamaan koko höskän hoitoonsa. Proletariaatista on siis tullut kommentaariaatti etenkin sen kautta, kun vasemmistolaiset ovat ottaneet haltuunsa esimerkiksi journalistisen maailman. Oikeistolaisten ajatuksia ei voi nykypäivänä kovinkaan helposti mediassa levittää, vaikka emme enää eläkään mitään 1970-lukua. Mielestäni merkittävin yhteiskunnan osa-alue on työ, ja samalla kaikenlaiset kommunistit olisivat lyhentämässä entistä enemmän työaikaa, eli vaikka ihmiset olisivat halukkaita tekemään työtä, viedään sosialistien merkitysvallalla tätäkin asiaa koko ajan eteenpäin. Merkitys on siis objektiivisen ja subjektiivisen osa-alueen kokoelma. Kaikille merkityksille on kuitenkin olennaista se, että ne, toisin kuin kommentaariaatin merkitykset, perustuvat kaikki vapaudelle ja etenkin yksilön vapaudelle. Vapauden voidaan siis katsoa olevan merkitystä korkeampi merkitys. Koko yhteiskunnan on kaikissa periaatteissaan perustuttava vapaudelle, yksilön ja valinnan vapaudelle. Mikä sitten olisi ideaalinen arvojen ja yhteiskunnan järjestys. Sen tulee perustua etenkin vapaasti ja riippumattomasti tulkittuihin arvoihin ja käsitteisiin. Siinä pitäisi löytää objektiivinen järjestys, jossa vallitsee harmonia, intressittömyys ja pyyteettömyys. Eli siinä ei pyritä saamaan hyötyä toisista ja asioista. Kaikille kävisi vapaus ja riippumattomuus yleisesti ja vasemmistolaisesti tulkituista arvoista.

Askeettisuus, dekadentismi ja ajattelu

Ajattelu vaatii monessa mielessä tahdonalaisten toimintojen ja ajatusprosessien poistamista, aivan kuten esimerkiksi Arthur Schopenhauer aikanaan ajatteli. Tahtominen tarkoittaa monesti käytännöllisiä päämääriä, eli sellaisia asioita, joihin ihminen elämässään pyrkii. Nämä päämäärät voivat monesti motivoitua esimerkiksi pinnallisuudesta, turhantärkeydestä tai ahneudesta. Eli voidaan sanoa, että tavanomaisten päämäärien seuraaminen elämässä ei monestikaan toteuta samanlaisia motiiveja kuin mitä esimerkiksi mahdollisimman puhdas ja riippumaton ajatteleminen vaatii. Opportunismi ja tilanteen hyväksikäyttäminen ovat monestikin sellaisia asioita, jotka liittyvät tahtoon ja tahtomiseen. Kuitenkin ajattelussa tulisi pysyä intressittömyydessä ja pyyteettömyydessä. Sen takia voidaan sanoa, että ajatteleminen vaatii monesti jonkinlaista askeettista elämänasennetta. Voidaan sanoa, että tahto ja tahtominen monesti murentavat ihmisten moraalin kykyä, eli se voi johtaa siihen, että kaikkia ihmisiä kohtaan ei toimita tasa-arvoisella tavalla. Tahtova ja päämäärinsä suuntautuva ihminen etsii kaikesta hyötyä, mitä ajatteleva ihminen ei missään mielessä eikä tilanteessa tee. Ajatteleminen on loppujen lopuksi käytännöstä ohjautuville ihmisille täysin tarpeetonta, koska se suuntautuu aina etenkin periaatteeseen ja yleisyyteen. Käytäntö ja tahto ovat aina partikulaarisia, erityisiä, ailahtelevia ja pyyteellisiä. Mikä sitten erottaa yleisen ja erityisen? Sen tekee etenkin se, miten pyyteetöntä toiminta ja ajattelu on, miten yleiseksi tai erityiseksi ajattelu voidaan johtaa. Erityinen ajattelu on aina ristiriitaista sen takia, koska tässä tilanteessa tahtominen sijoittuu sellaiseen alaan, jossa on paljon myös toisten ihmisten tahtomista ja päämääräistä toimintaa. Sen takia se asettuu aina toisten ihmisten päämäärien ja arvojen eteen. Objektiivisessa tai yleisessä toiminnassa toiminnan ala on rakentunut siten, että siinä ei voi tulla käytännöllisiä ristiriitoja, koska toiminta on niin yleisyyteen ja periaatteisiin suuntautunutta. Mitä alemmalle tunnustushierarkian tasoissa mennään, sitä pyyteellisempää ja valinnasta riippumattomampaa toiminta ja ajattelu on. Kuitenkin vapaa markkinatalous on edistämässä sitä, että myös alemmille tunnustushierarkian tasoille tuodaan valinnan varaa ja mahdollisuuksia, kun taas sosialistit olisivat alentamassa ihmisen alempien periaatteiden kautta niiden vangiksi. Harmonia on siis etenkin sellainen asia, joka määrittelee sitä yhteiskunnan ja sosiaalisen elämän taustaa, jossa tunnustushierarkia on tasasuhteessa itsensä kanssa. Käytännöllisten päämäärien ja tahtomisen takia ihmiset suuntautuvat tunnustushierarkian tasapainoa vastaan, sillä ontokratian kommentaariaatti tarjoaa oman vaikutteellisen toimintansa kautta heille apua siinä suhteessa. Kommentaariaatin alainen toiminta on aina etenkin relatiivista ja reaktiivista, ja siinä ihmisten kannatetaan pyrkivän aina etenkin vertailukohdallisiin symboleihin eli jatkuvaan kilpailuun toisia vastaan. Vertailukohdalliset symbolit ovat sellaisen itsetyytyväisen ja elintasokulttuurin tuotteen jäännös, jossa ihmisille annetaan mahdollisuuksia hienostella ja kaunistella, eli kasvattaa elintasoaan keinotekoisilla asioilla, joista he saavat mahdollisuuden kuulua joukkoon eli klikkeihin. Kuitenkin voidaan sanoa, että askeettinen intellektuelli ei tavoittele tällaisia asioita, ja hän ei myöskään koskaan halua kuulua minkäänlaisiin klikkeihin. Ajattelu vaatii siis jonkinlaista asketismia, koska ajattelemisessa on luovuttava tahdon käytännöllisistä päämääristä ja pyrkeistä. Kuitenkin voidaan sanoa myös, että ajattelemisessa on hyötyä myös dekadentismista, koska se edustaa kaikkien asioiden ja arvojen uudelleen tulkintaa ja tietynlaista vapautumista porvarillisen yhteiskunnan käytänteistä ja tavoista. Ihminen voi kannattaa vapaata markkinataloutta ja samanaikaisesti vastustaa porvarillisen yhteiskunnan käytänteitä ja periaatteita. Dekadentismiin liitetyt päihteet ovat monesti taiteilijoille ja kirjailijoille arjesta poispääsemisen tapa, jota taiteellinen luova työskentely joskus vaatii. Esimerkiksi Churchillilla kirjoittaminen ja maalaaminen toteuttivat samanlaista sykliä, jossa yhtenä osana oli aina välillä alkoholi ja sikarit. Tahto ja tahtominen ovat siis sellaisia asioita, jotka tulee kuolettaa ensin, että voi sitten ajatella. Ajatteleminen vaatii aina etenkin omien tarkoitusperien unohtamista, tai paremmin sanoen niitä ei tulisi koskaan edes olla ajateltavissa. Ajattelu on aina pyyteetöntä, tarkoitusperätöntä ja epäitsekästä. Siinä on voitava antaa jollekin asialle tai ihmiselle suurempi arvo kuin mitä itse antaa itselleen. Ajattelu on siinä mielessä arvokasta, koska siinä käsitellään periaatteita ja yleisiä asioita. Yleisyyteen suuntautuminen on lähestymistä Jumalaan, koska nämä periaatteet ovat suurimmillaan uskonnollisessa tasossa tunnustushierarkiassa.

Ihanteesta ja sen puolesta toimimisesta

Ihanne tarkoittaa jotain sellaista päämäärää, jota tavoitellaan. Joku voisi sanoa, että ihanteen puolesta toimiminen on tärkeämpää kuin se, että ihanne joskus tavoitettaisiin. Ihanteen puolesta toimiminen lisää ihmisen arvoa ja arvokkuutta. Ihanne voi olla esimerkiksi jonkinlainen ns. mega-arvo, joka voi toimia erilaisen toiminnan motivoijana. Goethe kirjoitti, että nainen iki-ikuinen johdattaa meitä eteenpäin. Joku voi sanoa, että esimerkiksi naisen puolesta toimiminen voisi lisätä ihmisen rohkeutta esimerkiksi sodassa, mutta kuitenkin voidaan sanoa, että rauhan tilassa sukupuolisesta toiminnasta motivoituvat teot eivät yleensä saata olla riittävän hyvin rajoissa pysyvää. Voidaan sanoa, että ihanne voisi olla esimerkiksi vapaus tai vaikkapa ihmisoikeudet. Tässä tapauksessa arvo annetaan sellaiselle toiminnalle, joka edistää uutta toimintaa noiden periaatteiden kautta. Voidaan esimerkiksi sanoa, että jos poliitikko puolustaa yksilön vapautta ja ihmisoikeuksia, voidaan silloin saada tuollaisesta myönteinen kokemus, joka voi johtaa esimerkiksi tuollaisen poliitikon äänestämiseen. Ihanteet ovat siis syvässä liitteessä arvoihin, joiden joukossa niitä voidaan pitää aiemmin sanotun mukaisesti mega-arvoina tai suurarvoina. Arvot perustuvat arvotunteisiin, jotka perustuvat ihmisen taipumukseen arvottaa asioita. Arvotunne on siis sellainen emootio, joka arvottaa asioita erilaisiin järjestyksiin. Arvotunteiden kannalta on tärkeää, että arvottamisen toiminta ja arvojen objektiiviseksi tulon menetelmä adaptiivinen tulkinta voi tapahtua vapaasti. Adaptiivisen tulkinnan onnistuminen riippuu monesti siitä, millainen erottelukapasiteetti ihmisellä on. Erottelun aihe perustuu arvojen objektiivisuuteen/subjektiivisuuteen, pyyteettömyyteen/pyyteellisyyteen ja altruismiin/oman edun pyrkeeseen. Arvot tullessaan niiksi arvotunteiden kautta käyvät läpi yhteensovittamisprosessi syväsymboleiden kanssa, jotka kertovat arvojen objektiivisuudesta ja yleisyydestä ja niillä on suora yhteys adaptiiviseen tulkintaan ja sen jälkeen tapahtuvaan joukkopriorisointiin. Syväsymbolit kertovat siitä, mikä on yleistä ja mikä itsekeskeistä. Syväsymboleihin on tallennettu kaikki yleisyydestä ja objektiivisuudesta kertova tieto siltä ajalta, milloin maailmassa on pyritty löytämään objektiivisia arvoja. Ontokratian ohjailema kommentaariaatti pyrkii ohjaamaan realisoitumattomia arvotunteita vaikutteellisuudella, minkä kautta se pyrkii antamaan niille toisenlaisen merkitysvallan, eli pakottamaan ihmisiä pyyteellisiksi, itsekkäiksi ja subjektiivisiksi. Tässä se toimii käyttäen vertailukohdallisia symboleita, jotka ovat siis nimensä mukaisesti jotain relatiivista, jotka asettuvat kaikkien kohtiensa kautta ristiriitaan toisten ihmisten arvottamisen ja symboleiden kanssa. Syväsymboleista motivoituva arvottaminen on etenkin pysyvää ja lujasti juurillaan seisovaa arvottamista, joka ei suuremmin muutu kuin vain tiettyjen yhteiskunnassa ylläpidettävien sosiaalisen liberaalisuuden käytänteiden kautta. Arvot sopeutuvat aina tiettyjen yhteiskunnallisten olosuhteiden kautta, joten on väärin luulla, että syväsymboleiden kautta tavoitellut arvot toteutuisivat aina samalla tavalla ja tämä pysyvyys olisi jotain sellaista tavoiteltavaa, mihin pitäisi pyrkiä koko ajan. Kuitenkin iättömyyden ja relatiivisuuden välinen suhde määrittää aina arvottamista yhteiskunnassa. Ne puolueet jotka sitoutuvat arvojen oikeaan prosessointiin voivat kuitenkin ylläpitää riippumatonta arvottamista, johon eivät vaikuta kaikenlaisten vasurien vinkumiset ja palautteet. Syväsymboli on siis mahdollisesti sellainen tavoite, jota voidaan kuvata ihanteeksi. Voidaan sanoa, että vapaa markkinatalous on paljon parempi yhteiskunnallinen ja taloudellinen järjestys kuin sosialismi, koska se asettaa ihmisille järjestyksen, jossa arvostetaan valintaa ja vapautta. Korkeimmat tunnustushierarkian tasot, joissa instituutiot ilmenevät ovat myös pyyteettömimpiä instituutiotasoja, eli ne ovat peräisin kaikkein objektiivisimmista ja pyyteettömimmistä arvotunteista. Kuitenkin tason pyyteettömyys aiheuttaa sen, että tällaisella arvojen ja instituutioiden tasolla on myös eniten vapauden kautta ilmenevää valitsemista ja valinnan vapautta. Vapaa markkinatalous ylläpitää etenkin valinnanvapautta, koska se tuo ihmisille enemmän valitsemisen aiheita erilaisten tuotteiden muodossa. Eli voidaan sanoa, että tunnustushierarkian järjestys yhtenäistyy, kun sen alimmatkin tasot, kuten ravinnon ja materiaalisen omaisuuden tasotkin saavat enemmän valinnanvaltaa. Esimerkiksi erilaiset alakulttuurit ja niiden mukaiset esimerkiksi ravinnon valitsemisen tavat voivat olla muuttamassa pyyteellisimpien arvojen ja instituutioiden tasojen järjestystä ja laajentamassa vapautta. Voidaan sanoa, että tällainen instituutioiden hahmottaminen sopisi varmasti etenkin sellaisille ihmisille, jotka ovat eläneet itäblokissa rautaesiripun aikaan – vaikka järjestelmä korostikin ehdottomasti pyyteellisimpien arvojen tasojen arvoja ja tapoja, vaikkapa ruuan itsetärkeyden muodossa, pystyivät ihmiset kuitenkin saamaan turvaa esimerkiksi sellaisista ajattomista ja iättömistä asioista, kuten esimerkiksi taidemusiikki tai itse valittu uskonto, usko ja uskontokunta. Kun vapaan markkinatalouden myötä ihmisten päivittäinen elämä saa enemmän vaihtoehtoja, tullaan siihen tilanteeseen, että haljahtaminen totalitarististen järjestelmien jalkojen eteen on entistä enemmän vähemmän todennäköistä. Syväsymboli on siis ihmisten kollektiivisessa tietoisuudessa oleva symboli, joka nimensä mukaisesti tarkoittaa syvällistä arvojen tulkinnan tasoa. Voidaan sanoa, että vapaus on yksi syväsymboli tai niitä määrittävä kenttä, jotka kertovat siitä, että tärkein asia maailmassa on vapaus ja yksilönvapaus, eikä jonkinlainen sosialistien ja kommunistien ajama ”tasa-arvo”, koska tuon tasa-arvon myötä he olisivat päästämässä kommentaariaatin päättämään siitä, millaisia asioita yhteiskunnassa arvostetaan. 

Eturyhmä, naturalisoituminen, egopolitiikka ja ideologinen nautinto

Eturyhmäpolitiikka tarkoittaa poliittista toimintaa, jossa pyritään edustamaan jonkin yksityisen tahon omaa etua politiikan teolla. Naturalisoituminen tarkoittaa sitä, että politiikan teossa, jotkin ominaisuudet alkavat tulla ihmisten keskuuteen samassa muodossa, jolloin voidaan sanoa, että jokin puolue on naturalisoitunut, kun sen tavoitteet ja periaatteet edustavat samojen luonnollisten ominaisuuksien määrittelemiä ihmisiä. Egopolitiikka tarkoittaa sen kaltaista politiikan tekoa, jossa suurin arvo annetaan poliitikon omalle hahmolle ja persoonalle, sekä poliitikon lähimmälle kaveripiirille. Ideologinen nautinto tarkoittaa politiikan tekoa, jossa ensin suuntaudutaan omien periaatteiden ajamiseen, mutta josta myöhemmin luovutaan kakunjaon takia, koska nautintoa on saatu suurempi määrä kuin mitä merkitsee ideologia. Ideologinen nautinto myös tarkoittaa sitä, miten ihmiset saavat nautintoa ja hyötyä politiikan tekemisestä, sen takia ideologinen nautinto liittyy merkittävällä tavalla eturyhmiin, naturalisoitumiseen ja egopolitiikkaan. Voidaan sanoa, että jotkut poliitikot joilla ei ole merkittävää pyrkimystä edistää yhteisiä asioita, voivat alkaa ohjaamaan jonkin ryhmän etua, vaikkapa esimerkiksi jonkinlaisen ryhmäliitteen takia. Mielestäni kaiken politiikan tulisi olla yleislaatuista ja perustua mahdollisimman objektiivisiin periaatteisiin ja arvoihin. Subjektiiviset arvot ovat pelkkiä mielipiteitä, joita ei ole koeteltu siten, miten arvoja tulee koetella ennen kuin niitä voidaan käyttää yleislaatuisessa poliittisessa toiminnassa. Subjektiivisuus tässä mielessä tarkoittaa myös pyyteellisyyttä ja oman edun edustamista, siinä kaikesta tunnustamisesta ja asioiden ajamisesta on saatava palkkio – eli voidaan sanoa, että subjektiiviset arvot perustuvat kaupantekemiseen, kaikesta arvojen ajamisesta on saatava jonkinlainen sopiva palkkio. Tämä ero objektiivisten arvojen pyyteettömyyden ja subjektiivisten arvojen pyyteellisyyden välillä on se asia, joka näyttää näiden käsitteiden eron merkittävimmällä tavalla. Eturyhmäpolitiikka motivoituu etenkin palkkion saamisen halusta, eli voidaan sanoa sen perustuvan subjektiivisiin mielipiteisiin. Naturalisoituminen eli se, että tietyt puolueet profiloituvat vain tietynlaisten ihmisten asioiden ajamiseen, aiheuttaa sen, että niitäkin voidaan tulkita oman edun ajamisen kautta. Ja egopolitiikka on loppujen lopuksi itsekeskeisen ja palkinnonhaluisen poliitikonkuvatuksen politiikkaa, jossa oma etu on ehdottomasti tärkeintä. Ontokratia on se taho, joka hyödyntää kommentaariaattia tehdessään ihmisiä vaikutteelliseksi, se siis ajaa pintapuolisimpia arvoja, subjektiivisia mielipiteitä, joiden avulla ihmiset pyritään tekemään itsekeskeisiksi oman edun ajajiksi, eli kommentaariaatti palkitsee ne tahot, jotka se saa vaikutteellistettua,  kapon asemalla. Ontokratia tarkoittaa olemisen valtaa ylläpitävää ryhmittymää, joka muotoilee kommentaariaatille sen, miten rahvas tulee vaikutteellistaa. Se säätelee strategisesti kommentaariaattia, että se saa aina omat keskeiset pyrkimyksensä ajettua. Eturyhmät, puolueiden naturalisoituminen ja egopolitiikka ovat siis niitä ontokratian välineitä, joilla se pyrkii saavuttamaan itselleen ideologista nautintoa, jossa painopiste on nautinnolla eikä ideologialla. Eli ideologiseen nautintoon pyrkivä politiikka on egoistista, pyyteellistä ja itsekeskeistä omanvoiton pyyntiä.

Ajattelun rajoittamisesta

Ajattelulla käsitämme sen kaltaisen aivotoiminnan, joka on tietoista ja jossa reflektoidaan erilaisia maailmassa olevia relaatioita, entiteettejä ja asioita. Relaatio voi esimerkiksi olla analogia eli tiettyjen asioiden vertailu. Entiteetin kohdalla ajattelussa pohditaan sen luonnetta ja ominaisuuksia. Asia on monessa otteessa etenkin käsitteellistä selvittämistä. Ajattelua tarvitaan etenkin kouluissa ja oppilaitoksissa. Ajattelun yksi vastakohta on mekaaninen suorittaminen, joka ei monissa tapauksissa ole kokonaisuudessaan tietoista, eikä siihen suuntauduta ajatuksen liikkeen kautta. Monet opettajat korostavat kouluissa jopa tietämättään mekaanista suorittamista, jossa tietyt aineeseen liittyvät asiat leimataan oppilaiden aivoihin ilman, että he saavat edes kokemusta tästä leimaamisesta. Joku voisi sanoa, että ajattelu voisi olla konservatiivisen elämänasenteen kanssa este siinä, että ihminen saisi koulustaan juuri tuota leimattavaa tietoa. Eli ajattelu ja ajatus ei tarkoita suoranaisesti pelkkää kognitiivista ja tiedon hankkimiseen pyrkivää toimintaa. Ajattelussa pyritään etenkin kyseenalaistamaan kaikki ennakkoasenteet, jotka voisivat olla estämässä ihmisen ajattelua. Tällainen toiminta tarkoittaa sitä, että kaikki asenteet kyseenalaistetaan. Asenne voi esimerkiksi olla sellainen kuin vaikkapa että naiset ovat heikkoja tai että kaikki neekerit ovat tyhmiä. Tällä tavalla ajatellessaan ihminen rajoittaa osan ajattelunsa kehästä, koska hän ei voi muuttua ja kehittyä tiettyjen asioiden näkemisessä ja käsittelemisessä. Asenteet siis ovat monessa tapauksessa etenkin internaalinen, eli sisäinen puute. Kun ajatellaan sitä, miten ajattelua rajoitetaan ulkoisessa, niin voidaan sanoa, että esimerkiksi koulussa opettajan piintyneimmät tavat ja maailmankatsomus, tapa opettaa voi olla rajoittamassa oppilaiden ajattelukykyä. Eli voidaan sanoa, että ajattelun vastainen tendenssi on etenkin opettajien mielistely, jolloin oppilas pyrkii ainoastaan saamaan kurssistaan mahdollisimman hyvän arvosanan, eikä pyri ajattelemaan. Ajattelun opettaminen voisi tarkoittaa etenkin ajatteluun opettamista. Silloin pyritään sulkeistamaan kaikki ennakkoehdot jotka ajattelun tiellä voisi olla. Kun ajatellaan, silloin lähdetään liikkeelle Descartesin näyttämällä mallilla, eli hyväksytään vain sellaiset ennakkoehdot, jotka voidaan perustella varmasti järjellä. Eli teoriat tullessaan hyväksytyksi on katsottava parhaimmaksi mahdolliseksi selitykseksi jostain asiasta. Kuitenkin ajattelun tulisi olla vapaata, eli tulisi nähdä esimerkiksi teorioiden väliset relaatiot ja vertailla aikaisemmin ajateltua. Kuitenkin minun mielestäni vanhemmissa kirjoissa voi olla jotakin perustavampaa ja todellisempaa kuin uusissa kirjoissa. Jotkut ovat ihmetelleet sitä, kuinka käytän joskus auktoriteettina vanhempaa filosofia tai kirjailijaa jossain asiassa, mutta he ovat etenkin teknologisen edistysajattelun airueita, jotka ajattelevat että tieto on jotain, joka kertyy koko ajan ja uudempi tieto on vanhempaa tietoa parempaa. Mielestäni tällaiset ihmiset ovat väärässä ja tieto ei lisäänny koko ajan. Myös esimerkiksi lääketiede ja psykiatria rajoittavat ajattelua, sillä esimerkiksi mielisairaanhoitajat voivat vaivaisen koulutuksensa varassa olla mollaamassa esimerkiksi mielenterveydellisessä hoidossa olevien ihmisten ajattelua ja mustamaalaamassa heitä. Hullua ihmistä ei myöskään päästetä pois hoidosta, ellei hän ala ajattelemaan samalla tavalla kuin miten lääkärit ja hoitajat määräävät. Voidaan sanoa, että miltei lähes kaikki ympärillämme oleva rajoittaa ajattelua, sanomalehdet, tv-ohjelmat, uutiset, erilaiset koulutukset jne. Varmaan lähes kaikki ajattelua tulee riippuvaistaa joihinkin asioiden, mutta niidenkin tulisi olla etenkin jonkinlaisia askeettisesta elämänasenteesta johtava vapaus, koska monesti opportunismi ja onnen tavoittelu saattavat joskus johdattaa ihmisen pois ajattelusta joidenkin kevytmielisempien huvien pariin. Voidaan esimerkiksi  sanoa, että kaikenlainen kilpailu, esimerkiksi rahasta tai sukupuolisuhteista on monesti aiheuttamassa sen, että ajattelun tärkeys, pyyteettömyys, intressittömyys, ironia ja kiipimättömyys, kalpenevat pillun tai rahan saamisen himossa. Kaikenlainen kilpailu on omiaan rajoittamaan ajattelua, siinä suhtaudutaan ihmiselämään toisen kukistamisena, joka voi johtaa siihen, että toisenlaisella tavalla ajattelevat ihmisarvo alennetaan ja hänen ajatteluaan ei oteta huomioon. Suurin osa ihmisistä on jäävejä ajatteluun sen takia, millaiset arvot ja arvostuksen kohteet heillä on. Intressittömyys ja opportunismin puute ovat siis etenkin sellaisia asioita, joiden avulla ihminen voi lähentyä ajattelua. Ajatteleminen eli kaiken entisen ja uuden mullin mallin laittaminen ei ole kovinkaan suuressa muodissa nykynuorten keskuudessa. Ikävänlainen hierarkia-ajattelu ja ”julkkiksien” kunnioittaminen ja arvostaminen ovat saaneet aikaan tilanteen, jossa nuoret arvostavat etenkin sitä, miten usein saa olla toisten ihmisten nähtävänä mediassa ja tiedotusvälineissä.

Tutkielma vastuusta (ensimmäinen luonnos)

Vastuussa olemisesta – etiikan apoteoosi

1.       Relaation muoto ja ominaispiirteet

Vastuussa oleminen tarkoittaa vastaamista, eli toisen osapuolen, vastuun kohteen puheen ja tarpeen kuuntelemista ja hänen aloitteeseensa, vastuunkaipuun ilmaisuun vastaamista. Vastuussa oleminen tarkoittaa myös samanaikaisen paralleelisen toiminnan tunnustamista eli toisin sanoen myös samantilaisen toiminnan ja toiminnantarpeen tunnustamista. Vastuun kantaminen vaatii asettumista toisen asemaan, eli moniperspektiivistä ihmisten kohtaloiden ja toiminnan suuntien tunnistamista ja tunnustamista. Vastuun kantajan tulee laajentaa omaa perspektiiviään elämän suhteen siten, että toisen ihmisen asema, vastuun vastaanottajan asema, tulee esiin ja sulautuu vastuun kantajan omaan asemaan. Tämä perspektiivin laajentaminen tarkoittaa ennen pitkää sitä, että ihminen muodostaa relaatioita myös muihin vastuulla kannettaviin, eli voidaan sanoa, että hyvän tekeminen edistää aina sitä, että ihminen voi tehdä hyvää myös uudelleen ja entistä laajemmassa tietoisuudessa. Vastuuta kantavan ihmisen vastuu laajenee, kasvaa ja kehittää uusia oksia ja jäseniä kuin puu. Kun ajatellaan sitä, voiko vastuun kantaminen muuttua, voidaan siitä, että vastuun kantamisen tietoisuus laajenee, havaita myös sen, että se kehittyy koko ajan kokonaisvaltaisemmaksi. Ne, jotka ovat vastuun kantajia yhteiskunnassa, jatkavat toimintaansa koko ajan entistä laajemmalla skaalalla. Vastuun kantamisen muoto on etenkin elämässä pitävää ja elämää myötäilevää. Se on myös kaikenlaista tapahtumista edistävää, jossa tietenkin pyritään siihen, että tapahtuminen olisi myönteisen laatuista. Relaationa vastuun kantaminen ja vastuussa oleminen tarkoittaa etenkin huolehtimista, eli kiinnostuneena olemista toisesta; se tarkoittaa perään katsomista eli toisen tarkoitusperistä ja toiminnasta huolehtimista; se on toimintaa ylläpitävää eli se rakentaa samanaikaista paralleelisuutta, jotta kaikki ihmiset voisivat toimia yhteisönä samanaikaisesti; se tarkoittaa suojelua eli tilan antamista mutta etenkin oikeanlaisen vastuun kohteelle sopivan tilan antamista. Loppujen lopuksi vastuussa olemisen relaatio on etenkin kaverillistava suhde, jossa suhtaudutaan myötätuntoisesti ja vastuullisesti toisen ihmisen ominaisuuksiin ja niiden oikeimmalla tavalla toteutuvaan hyödyntämiseen.

2.       Osapuolet

Vastuussa olemisen osapuolia on tarkennettava alustavasti etenkin sen takia, koska on ylläpidettävä mahdollisuutta, että vastuun kantaja voi olla samanaikaisesti myös vastuun kohde ja vastuun kohde voi joissain olosuhteissa olla vastuun kantaja. Vastuussa olija tai vastuun kantaja on vastuun kohdetta tietoisempi kokonaismerkityksestä tiettyihin toimintoihin ja tietoisuuteen liittyen. He ovat tietoisia etenkin siitä, miten toimintaan suhteessa tapahtuvaa tilan jakoa tulee suorittaa. Tilan jakaminen on tärkeää sen takia, koska kaikkien ihmisten toiminta on voitava sijoittaa tapahtuvaksi samanaikaisesti ja näin ollen myös samassa tilassa tapahtuvaksi. Vastuun kohteet voivat monesti olla sellaisia, jotka eivät pysty samalla tavalla näkemään kokonaistilaa ja eivät etenkään omaa tilaansa. Eli näin ollen, he tarvitsevat palautetta suhteessa siihen, miten he voivat kokea paikkansa maailmassa parantuvan ja tulevan selkeämmäksi. Voidaan esimerkiksi sanoa, että saksalaisten olisi tullut kantaa vastuu juutalaisista, mutta he toimivat juuri päinvastaisesti, eli he käyttivät hyväkseen sen, kun juutalaisilta oli viety heille aikaisemmin kuulunut tila. Vastuussa olija siis näkee tilallisuuden paremmin ja hyödyn huomioiden kuin vastuun kohde, näin ollen hän haluaa jakaa sen ja suostuu hyödyn aiheiden jakamiseen ja oikeanlaiseen distribuutioon.                                    Vastuun kohde ei siis näe ihmisen toiminnan potentiaalista paralleelisuutta samalla tavalla, vaan hän näkee toimintansa tulleen estetyksi jollain tavalla ja voidaan sanoa hänen tai heidän kärsivän jollain tavalla niin sanotusta tilakompleksista, jossa hän on ymmällään omien toimintansa mahdollisuuksien ja toiminnan jatkamisen kanssa. Hän ei siis tiedä omaa tilaansa ja toiminnan mahdollisuuksia yhtä hyvällä tavalla kuin vastuussa olija. Hän ei ole tietoinen oman toimintansa tai olemisensa merkityksestä.                                                    Nämä kaksi asemaa hahmottuvat siten, kun huomataan, että vastuussa olija pyrkii parantamaan toisen, vastuun kohteen, asemaa ja paikkaa maailmassa. Tähän suhteeseen liittyy myös olennaisella tavalla armon käsite. Kristillinen armo kuuluu syvällisellä ja olennaisella tavalla vastuuseen. Tästä ovat kirjoittaneet esimerkiksi Dostojevski Karamazovin veljeksissä ja juutalaisista etenkin Viktor E. Frankl ja Emmanuel Levinas.

3.       Kenestä ollaan vastuussa?

Vastuun aihe eli vastuussa olijan kohde on etenkin ihminen, joka on jollain tavalla jumiutunut. Tämä tarkoittaa tietynlaista esteytymistä, eli ihminen ei tiedä miten hän toimisi ja miten hän asettaisi oman toimintansa oikeaan asemaan omassa tietoisuudessaan. Hänen maailmaan suuntautuneisuuden tapansa on tullut kyseenalaistetuksi ja hän kärsii tilakompleksista, jossa hän ei pysty johtamaan tapaansa toimia ja ajatella toisten ihmisten ja maailman toimimisen tapaan siten, että paralleelisuus tulisi näkyviin. Voidaan jaotella vastuun kohteen määrittelyssä sille kaksi erilaista tapaa tai hahmotuksen välinettä ja myös niiden välimuoto. Universaalisesti vastuu tarkoittaa etenkin vastuun kantajaa ja sitä tunnetta, minkä vastuun kohde ja hänen toimintansa vaiheen seuraaminen vastuun kantajassa herättää. Tämä tunne voi olla jonkinlainen yleisihmisyyden tunnustamisen ja tunnistamisen tunne, joka herää ihmisessä etenkin myötätunnosta ja maailmassa olemisen tietoisuudesta. Partikulaarisesti tai erityisesti vastuun kantaminen ja sen kohde valikoituu etenkin määrittyen tietynlaisista yksilöistä ja niistä polkujäljistä, jotka voivat johdattaa tietynlaisia yksilöitä omiin määriteltyihin suuntiinsa. Se tarkoittaa myös vastuuta konkretiassa, koska universaalisella tasolla vastuussa oleminen ja vastuun kantaminen voi jäädä pelkästään ajatuksen ja tietoisuuden tasolle, jolloin se ei voisi realisoitua konkretiassa. Tästä on monenlaisia surullisia esimerkkejä vaikkapa suomalaisen politiikan ja järjestömaailman keskuudessa. Välimuodollinen sekä partikulaarisuutta ja universaalisuutta yhdistävä vastuun kantamisen kohteen valikoituminen tarkoittaa etenkin tunnetta ja toisia ihmisiä yhdistävää asenteellisuutta. Siinä vastuun kantamisen velvoittavuus yhdistyy korkeammalla tasolla. Kun kysytään sitä, miten vastuun kohde valikoituu, niin voidaan sanoa, että tärkeässä roolissa ovat etenkin tietynlaiset paralleeliset asemat toisten ihmisten välillä, joita voidaan oikaista ja parantaa niihin kohdistetulla huomionarvolla. Tällaisessa asemassa ihminen siis tunnistaa ne tilaan ja tilankäyttöön liittyvät ongelmat, joista vastuun kohteet tulisi ohjata pois.

4.       Kuka on vastuussa?

Lentokoneissa näytetyn mallin mukaan vastuun kantaja ja vastuussa olija on etenkin sellainen ihminen, joka on jo laittanut oman happimaskinsa päähän, joten hän pystyy myös kantamaan huolta ja auttamaan muita. Vastuussa olijalla on siis varaa hyväntekeväisyydelle. Monesti, vaikka kaivattaisiin sellaista vastuun kantamista, joka on alkanut etenkin valveutuneisuudesta, eli jokaisen ihmisen tulisi antaa jo pienestään, niin vastuussa oleminen lisääntyy kuitenkin vasta sitten, kun vastuun kantaja pystyy ja hänellä on varaa kantaa vastuuta. Valveutuneisuudesta ja uhrivalmiudesta motivoituva vastuun kantaminen on varmasti monesti suurempiarvoista kuin sellainen vastuu, joka syntyy vastuun kantajan jo valmiiksi suurista resursseista ja voimavaroista.                                                                                                                                                     Vastuun kantaja on siis etenkin sellainen ihminen, joka on sinut oman tilansa ja asemansa kanssa. Tällaisella ihmisellä on tavallisesti niin sanotusti varaa heittäytyneisyyteen ja oman hyvänsä kieltämiseen toisten hyvän kustannuksella. Ihmisen tulee kuitenkin olla myös orientoitunut ja motivoitunut heittäytyneisyyteen, jotta hän voisi oikealla tavalla tunnistaa sellaisen vastuun, jota hänen on kannettava. Heittäytyneisyys tarkoittaa siis asennetta siihen, että voi havaita sellaiset tilanteet ja ihmiset, joiden tilanne vaatii vastuun kantamista. Vastuun kantamiseen tulee olla etenkin valveutunut ja kiinnostunut toisista ihmisistä. Kuitenkin vastuun kantamisellakin on muotonsa ja voidaankin väittää sen olevan monimuotoista. Valveutuneisuudesta motivoituva vastuun kantaminen on tavallisesti niin sanotusti suoraa, mutta kuitenkin ihmiset voivat hyötyä toisten resursseista myös etenkin välillisesti, josta voidaan esimerkkinä pitää köyhemmille annettuja tulonsiirtoja, jotka rahoitetaan suurempituloisten verotuksella.

5.       Toiminta ja vastuu

Vastuun kantava toiminta on etenkin sellaista toimintaa, joka leventää teitä toisten ihmisten, esimerkiksi vastuun kohteiden toiminnalle. Näin ollen mahdollistetaan vastuun kohteen toimiminen tavalla, jota ilman jotkut jäisivät toimintansa ja pyrkimystensä kanssa yksin ja ilman mahdollisuutta toiminnan jatkamiseen. Toiminta ja vastuu yhdessä tarkoittavat etenkin sitä, että toimiessaan ihmisen on mahdollistettava samankaltainen ja samasta toiminnasta seuraava toiminta samalla kun toimii itse, vaikka sitten pelkästään omien tarkoitusperiensä mukaisesti ja oman toiminnan hyvän tunnustavasti. Kun kysellään sitä, miten toiminta suhtautuu vastuuseen, niin voidaan sanoa, että siinä hyvä lopputulos vaatii aina etenkin sitä, että orientoidutaan oikealla tavalla. Suhteessa vastuuseen toiminnan on aina oltava eettistä ja omantunnon hyvän huomioivaa ja havaitsevaa toimintaa. On myönnettävä se, että jos itse toimii tietyllä tavalla, niin samanlainen toiminta ja toiminnan perustelu on silloin sallittava myös muille, etenkin heikommassa asemassa oleville. Vastuu suhtautuu toimintaan etenkin siten, että toiminta ei voi olla esimerkiksi rikollista, sen on oltava kaikki osapuolet huomioivaa ja samanaikaisesti sen eettisyydestä on tultava varmuuteen koko ajan jokaisessa tilanteessa tehtävillä varmistuksilla.

6.       Miten vastuu perustellaan?

Vastuun perustelemista kysyessä on kysyttävä samanaikaisesti sitä, että missä vastuun kantaja toimii. Voidaan sanoa, että vastuun kantajan tai vastuussa olijan on voitava toimia tilanteessa, jossa hän on niin vakiintunut omaan toimintaansa, että hän voi sen yhteydessä tunnistaa toisten oikeuden ja mahdollisuuden toimia samalla tavalla ja samat päämäärät omaten. Hänen tulee kuitenkin olla sillä tavoin vastuullinen omasta asemastaan, että hän voi sanoa, että samalla tavalla ja samojen tavoitteiden kautta toimiminen voi olla oikein ja hyväksi vastuun kohteelle. Voidaanhan sanoa, että esimerkiksi rikollinen toiminta ja siihen toisen johdattaminen, samoin kuin kaikenlainen joko henkisesti tai ruumiillisesti väkivaltainen toiminta on sellaista, että vastuuta ei voida perustella missään nimessä niiden ja niiden pyrkimysten kautta. Vastuun kantaja ei siis voi perustella vastuutaan näiden toiminnan muotojen edistämisen kannalta. Vastuuta voidaan perustella etenkin samankaltaisten ihmisille hyvän toiminnan tai hyvien asioiden herättämällä vastuuntunnolla, joka siis tunnistaa oman hyvän sijaan etenkin sellaisen hyvän, joka voi kertyä kaikille ihmisille samalla tavalla. Vastuu on myös pyyteetöntä siinä mielessä, että sen on katsottava olevan etenkin vastuuntuntoa siinä, ettei kenenkään ihmisen, etenkin koska he monesti ovat heikommassa asemassa, tarvitse kärsiä tilakompleksista eli siitä, etteivät he näe omalle toiminnalleen ja ajattelulleen paikkaa maailmassa tai elämässä. Vastuu on siis parhaimmassa muodossaan pyyteetöntä eli se on itsearvoista ts. se ei pyri minkäänlaiseen itselle koituvaan hyötyyn toiminnassa. Vastuussa oleminen ja vastuun kantaminen on siis etenkin vapauttavaa toimintaa, sen pyrkimys on vapauttaa ihminen tilakompleksista. Erilaisia vastuun ja vastuun kantamisen tasoja ovat etenkin ikään liittyvät rajoitteet, terveydestä tulevat rajoitteet, koulutukseen liittyvät rajoitteet ja tavoitteet, työhön liittyvät esteet ja paranteet sekä vapaa-aikaan ja harrastuksiin liittyvät asiat.

7.       Heittäytyneisyys

Vastuussa olemisen yhteydessä on tarpeen esitellä heittäytyneisyyden käsite, jolla on alkuperänsä Husserlin ja Brentanon kehittelemässä intentionaalisuuden käsitteessä ja jonka yhteydessä on tarpeellista tuoda esiin Meinoningin tunnettu lause: ”On mahdollista ajatella jotain oliota, vaikkei sitä olisi olemassa”. Heittäytyneisyys on siis etenkin omasta psykologisesta minästä ohjautuva asia, joka suojelee etenkin ihmisyhteisöä yhteisötasolla sekä ihmisyksilöiden omaa minää arvokkuuden etenkin elämänarvokkuuden tasolla. Ihmisillä siis on yhteisöntajua ja ihmiselämän arvokkuuden tunnustavaa olemista, vaikka ei edes olisi minkäänlaista ihmisyhteisöä ja joka esimerkiksi juutalaisen vähemmistön tapaan toisen maailmansodan aikaan olisi täysin kadotettu ihmiselämän arvokkuuden mittaamisen tasolta. Tätä intentionaalisuutta voidaan kutsua etenkin ihmisen auttavaksi tietoisuudeksi ja toiminnan alttiudeksi. Myös sitä voidaan kutsua esimerkiksi suuntautuvaksi huolehtivaksi katseeksi. Implikaatioita tällä heittäytyneisyydellä on etenkin sen kautta, että vastuussa olija tuntee siinä vastuulliset tilanteet ja hän tuntee myös yleisemmin vastuunsa, joka tarkoittaa etenkin tuntemisen kautta aktivoituvaa vastuuta. Vastuun tunteminen on siis etenkin sisäisen psykologisen vastuun tuntemista, sekä erinäisten tilanteiden, jossa vastuun on aktivoiduttava, tuntemista. Kun kysytään, voiko vastuu ja heittäytyminen kehittyä, niin voidaan huomata, että se on joillekin sisäsyntyistä eli toimintatapa, joka monesti kertoo siitä, että yksilön yhteisvastuu on riittävän kehittynyt. Toisaalta joillekin heittäytyneisyys voi kehittyä, jolloin kyseessä on etenkin omaksuttu asenne, joka kertoo yleisesti siitä, että tällaisella ihmisellä on varaa heittäytyä. Voidaan sanoa, että näiden välimuoto sisältää siis luonteenomaisuuksia mutta samalla myös jotain sellaista, joka on sattumuksenvaraisesti tapahtunut tällaiselle ihmiselle. Brentanon ja Meinongin myötä tämä heittäytyneisyyden asenne lähentelee suuresti Gestalt-psykologian tapaa suhtautua maailmaan ja ihmiseen. Heittäytyneisyys on siis asenne ja tapa toimia, joka tunnistaa aina etenkin ihmisen arvokkuuteen liittyvät asiat ja toiminnan, joka on perin pohjin eettistä ja etiikan termien kautta ymmärrettävää. Materiaalisessa muodossa heittäytyneisyys näkyy etenkin sellaisessa toiminnassa, joka pyrkii säilyttämään jotain. Tuo säilyttäminen ja sen kohde on aina jotain sellaista, joka kertoo jotain syvällistä ihmisenä olemisesta. Esimerkiksi siitä, mikä on tärkeää.

8.       Totaalinen vastuu, toinen ja kasvot

Emmanuel Levinas on ehkä länsimaisen filosofian historian merkittävin eetikko ja etenkin toiseuden, kasvojen ja vastuun filosofi. Hänen sukulaisensa tapettiin holokaustissa, ja hän jäi miltei ainoana suvustaan eloon. Levinas kirjoitti, että samalla kun ihminen näkee toisen ihmisen kasvot kaikessa inhimillisyydessään, havaitsee hän silloin sen, että hän ei ole vastuussa vain tästä ihmisestä vaan kaikista ihmisistä maailmassa. Joku on yhdistänyt Levinaan ajattelun Dostojevskiin etenkin Karamazovin-veljekset kirjassa. Vastuu on siis Levinaan mielestä pyyteetöntä ja se tulee esiin aina etenkin epäinhimillisissä olosuhteissa. Levinas – toiseuden ja radikaalin vastuun eetikko on tänä päivänä ajankohtaisempi kuin koskaan aiemmin. Levinaan mukaan, jos on vastuussa, on silloin voitava ottaa vastuunsa alle kaikki, ja tässä voidaan pitää kaikkena esimerkiksi kaikkia ihmisiä, ympäristöä, luontoa ja ihmisten olemassaoloa, maailman olemassaoloa. Tässä mielessä voidaan havaita, että esimerkiksi Pentti Linkolan kirjallinen tuotanto on monissa tapauksissa länsimaisen etiikan painavaa historiaa. Toinen tarkoittaa etenkin totaalista toista, josta on otettava kaikki kannettavissa oleva vastuu. Vastuu on kannettava, vaikka ei pitäisi. Eli Levinas esimerkiksi lähenee vastuuta siten, että totaalisen toisen puolesta on otettava vastuu, vaikka kaikki vastustaisivat ja huutaisivat korvaan, että ei. Kasvojen käsite tarkoittaa etenkin sitä, että kasvojen inhimillisyys on se, mistä alkaa toisen havaitseminen. Vaikka tämä ei aivan tarkoitakaan samaa, niin voidaan mainita esimerkki, kun Neuvostoliitto oli sotimassa Afganistanissa ja eräs afgaanisissi tähtäsi erästä venäläistä sotilasta, oli hän kertonut myöhemmin, ettei hän voinut ampua sotilasta, koska tämä oli laskenut housunsa alas ja ruvennut tarpeilleen. Tämä on esimerkki jopa siitä, että muuten toiseen suuntautuva paha toiminta voi pysähtyä silloin kun uhrin inhimillisyys tulee tarpeeksi esille. Ihmisen kasvojen inhimillisyyden kohdatessa ihmiselle tulee vastuu inhimillisyydestä, koska me kaikki olemme ihmisiä ja kaikki ainakin jotenkin inhimillisiä. Poliittisen ja sosiaalisen osallistumisen yhteydessä voidaan vastuussa olemista pitää myös jonkinlaisena osallistumisena. Mutta se ansaitsisi jo oman tutkielmansa.

 

Masentava nykyaikamme

On monta sellaista seikkaa, jonka perusteella tätä aikaa, jota parhaillaan elämme, voidaan pitää masentavana. Ensinnäkin tulee mieleen nykyaikainen teknologia, jota on monissa tapauksissa käytetty arjen helpottamiseen. Kuten välineellistä järkeä, tätä teknologiaa on alkuaan pidetty vain välineenä, mutta nykyaikana helppousteknologiasta on tullut itsetarkoituksellista, sitä ei siis nykyään edes pyritä perustelemaan millään sen ulkopuolisella. Teknologia yhtenä tekijänä on luonut Suomeenkin yhtenäiskulttuurin, jota ei voida vastustaa millään tavalla.

Mieleeni tulee esimerkiksi se, kun tulin kerran ulkomailta Suomeen ja en omistanut matkapuhelinta. R-kioskilla sanottiin, kun tiedustelin puhelinkortteja, että ei yleisiä puhelimia enää ole, koska kaikilla on matkapuhelimet. Kenenkään ei mielestäni tarvitse omistaa matkapuhelinta ollakseen yhteydessä toisiin ihmisiin. Mutta tällainen on nykyajan ihmisten mielenmaailma: ”kaikilla on”. Lisäksi jotkin kehittymättömät ihmiset jopa kilpailevat puhelimillaan ja vekottimillaan ja saavat ylemmyydentuntoa, kun omaavat uusimmat vempeleet.

Monen nykyaikaisen ihmisen arki kärjistyy, jos puhelin tai tietokone menee rikki. Teknologia on myös alkanut vaikuttamaan siihen, miten ihmiset kokevat itsensä ja miten he kokevat oman minänsä ja toisten ihmisten oman minän. Nykyaikaisen ihmisen minäkäsitys on vääristynyt, koska minän rajat ovat haalistuneet. Kun ihmisten täytyy olla koko ajan tekemisissä toistensa kanssa teknologian välityksellä, eivät he koskaan vietä aikaa yksin, vaikka yksinolo on tunnettu aina asiana, joka auttaa etenkin henkisessä kasvussa. Mutta nykyaikainen teknologia, joka on Suomessa omaksuttu pohjoismaisen ja sosialistisen hyvinvointiyhteiskunnan kollektiivisella paineella, on aiheuttanut sen, ettei kukaan kasva henkisesti.

Voisi melkein Pentti Linkolan hengessä sanoa, että ihmiset ovat tulleet laiskemmiksi ja välinpitämättömämmiksi. Linkola on hyvä esimerkki siitä, miten ihminen voi kaiken kyseenalaistettuaan tuottaa omaperäistä ajattelua, johon teknologia ja sosialistien pakottavat instituutiot eivät enää vaikuta. On myös kirjoitettava siitä, miten sosialistinen ”hyvinvointiyhteiskunta” ja sen kyseenalaistamattomuus aiheuttaa sen, että ihmiset ovat omiaan ajattelemaan muissakin asioissa kollektiivisesti ja vaihtoehdot unohtaen.

Sosialistinen ”hyvinvointiyhteiskunta”, joka luotiin vasemmistolaisten kuten SDP:n ja SKDL:n vallassa ollessa Kekkosen myötävaikutuksella, on nykypäivänä täysin perustelematon järjestelmä, koska vasemmistolaiset eivät ole olleet enää pitkään aikaan minkäänlaisessa parlamentaarisessa enemmistössä Suomessa. Sellaisissa Euroopan maissa, joissa on kunnollinen ja sivistynyt yleisoikeistolainen puolue Suomen Kokoomuksen malliin, ei ole koskaan tarvinnut taistella samalla tavalla tällaista kyseenalaistamatonta virtahepoa olohuoneessa vastaan, vaan he ovat voineet paljon enemmän rakentaa omaa järjestelmäänsä. Niin kauan kuin Suomessa ylläpidetään ”hyvinvointiyhteiskunnan” rippeitä, ei yleisporvarillinen puolue voi toteuttaa omaa politiikkaansa.

Olli von Becker
YTM

 

Peter Sandelinin runoja käännettynä

Kohti uutta vuotta

 

Mustuuksia ja joulukuun nurmikko

ritari ja hevonen

vanha taistelupaikka

vanha jälki

ritari ja hevonen

Kuu liukastuu tasannon poikki

ritari ja hevonen

tuntematon valonsatama

tuntematon aika

ritari ja hevonen

 

Horisontissa

Horisontissa

on elämä vaikeinta

Siellä lokkien siivet hajoavat

siellä valo putoaa, alus on nikkelipintainen

Siellä taistelee meren rauta ja taivaan rauta

kuulematon loisteleva magneettinen taistelu

Olen aina kaivannut meren pohjaa

Olen aina kaivannut meren pohjaa

en ole koskaan matkustanut meren pohjaan

On olemassa ääni joka sitoo veren putoamisen

On olemassa kirkaisu joka riistoo sydämen ulos unestaan

On vaikeata voittaa puiden kruunut

linnut hakeutuvat kohti käsiemme verta

tähdet huutavat loppumattomasti meidän silmiemme perään

ja meidän ihostamme ja nahkastamme imevät kukat tultansa

Olen aina kaivannut silmiesi pohjaan

mutta se on vaikeaa matkustaa silmiesi pohjaan

on olemassa valon muuri, joka mädättää veren

ja veren tie on samanlainen kuin välähdys välähdyksien juurilla

on olemassa varjo jonka alla sydän

puhaltaa itsensä ylös kuin sammakko vieraan mustasta katseesta

Kyllä, on vaikeaa kuulla muurin nostatuksen aikaan

unohtaa kuvat hevosista, me pyrimme koko ajan nousemaan

meitä varoitetaan päästämästä irti, pidämme kiinni kramppisella käsivarrella

meidän kaipuumme liitettiin jäiseen tuleen

meidän raivokkaissa rinnoissamme

En ole koskaan kaivannut meren pohjaan

En ole koskaan matkustanut meren pohjaan

On olemassa jää joka penetroi purjehdukseni

On olemassa jää joka halkaisee purteni pöydät

 

Ja seilaa auringonpaiste

Ja seilaa auringonvalo kaislikkoon joka heiluu siellä

ja aurinko valuu toiseen rantaan

silloin kun elät

kuin että se on minä joka elän

ja pilven lehdet mustuvat

vaeltaa rannan kukkien keskelle

silloin se olet sinä joka kuolee

paremmin kuin minä

 

 

 

 

Subjektiivisuus, oma etu ja pyyteellisyys

Subjektiivisuus tarkoittaa etenkin omaa etua ja pyyteellisyyttä. Objektiivisuus tarkoitta yleisyyttä ja pyyteettömyyttä. Subjektiivisuus etenee etenkin sellaisissa tilanteissa, kun ihmisen pitäisi käyttää omaa järkeään ja käsitellä ja löytää omia arvojaan. Tunnustushierarkiaan järjestyvät instituutiot, joissa sijaitsevat ihmisten tekemisen kohteet, eli kaikki eriarvoiset yhteiskunnassa ilmenevät instituutiot ja niiden tekemisen aihe, millä luodaan tietynlaisia asioita ja aiheita. Vapaa ja objektiivinen tunnustushierarkia perustuu siihen, että sen instituutiot ovat järjestyksessä ylhäältä alas niiden pyyteettömyyden takia eli toisin sanoen niissä ilmenevän valinnanvapauden kautta. Kuitenkin kehittynyt markkinatalous voi laajentaa ainakin näennäistä pyyteettömyyttä myös alemmille tunnustushierarkian tasolle erilaisten kauppatarvikkeiden tuottamisella. Ontokratian ohjailema kommentaariaatti pyrkii vaikutteellistamaan syväsymboleita siten, että arvotunteet, jotka perustuvat näihin symboleihin alkavat muuttumaan subjektiiviseksi, eli ne alkavat korostamaan pyyteellisyyttä, jonka kautta sellaisiin asioihin, joita tehtiin aiemmin yleisten pyrkimysten takia tulee oman edun ja itsenäisten pyrkimysten vivahde. Nämä vaikutteellistetut syväsymbolit ja arvotunteet alkavat rakentamaan instituutioiden keskuuteen arvo-instituutioita ja niitä suojelevia tuki-instituutioita, jotka alkavat muuttamaan tunnustushierarkian järjestystä etenkin siten että pyyteellisyys ja ahneus lisääntyvät yhteiskunnassa ja samalla myös erilaisten instituutiotasojen sisällä oleva valinnanvapaus vähenee, ja ihmiset alkavat vähitelleen olevan olemassa vain yksi tai muutama vaihtoehto toimia joidenkin yhteiskunnan osa-alueiden sisällä. Esimerkki tästä on vaikkapa Jussi Halla-ahon perussuomalaisten asennoituminen maahanmuuttoon, eli siinä puolueessa ei tarjota edes mahdollisuutta valita olevansa myöntyvämpi mieleltään maahanmuuttoa tai pakolaisuutta kohtaan. Tämän takia perussuomalaiset ovat sosialistien ja kommunistien ohella subjektiivisen ontokratian ja vaikutteellisen kommentaariaatin puolue, joka pyrkii rikkomaan tunnustushierarkian tasojen integriteettiä tunkemalla kaikkeen samanlaista asennoitumista yhtä heikoimmassa asemassa yhteiskunnan sisällä olevaa vähemmistöä kohtaan. Sosialistit edustavat aina ollessaan niin kommunisteja, natseja tai demokraattisia, subjektiivista arvottamista, koska siinä nostetaan työläinen korkeammalle kuin mitä on esimerkiksi korkeakulttuuri, aristokratia tai uskonto. Sosialistit ovat aina olleet alemmuudentuntoisia minkä takia he ovat pyrkineet tuhoamaan kaiken sellaisen, minkä jokainen ihminen on tajunnut olevan heidän yläpuolellaan. Vapaa markkinatalous tarjoaa vapauden, koska silloin ihmiset eivät enää voi ajatella jonkin matalamman olevan pyyteettömämpää kuin mitä korkeammat tasot ovat. Tunnustushierarkian järjestys pyyteettömyyden mukaan tulee ylläpitää, muttei se suinkaan tarkoita sen takia, että uskonto on korkeimmalla sijalla, mitään uskonnollista teokratiaa. Pyyteettömyys vaan on puolueetonta, yleistä ja objektiivista. Ja objektiivisille arvoille yhteiskunta tulee rakentaa. Sen tulee perustua poliittiseen rationalismiin eli yleisyyksien havainnointiin, eikä poliittiseen hedonismiin eli oman edun ja pyyteellisyyden korostamiseen.

 

Suomalaisten yksityisyydentaju(ttomuudesta)

Mielestäni korkeimman tason kulttuureissa ihmiset tuntevat myös itsensä ja toisten yksityisyyden. Se tarkoittaa sitä, että kaikki asiat eivät kuulu kaikille. Esimerkiksi seksiasiat kuuluvat makuukammariin ja makuukammarin ovi on kiinni. Nykypäivänä kasvoton informaatioteknologia on mahdollistanut sen, että ihmisiä voidaan pilkata, arvostella ja kiusata nykyään kaikkea entistä suuremmalla volyymilla ja voimakkuudella.

Olen sitä mieltä, että monet ihmiset ovat unohtaneet sen, että ihmisillä on yksityisyydensuojaa, ja villiintyneet käyttämään uusia vempeleitä, koska heidän mielestään heille kuuluu kaikki mikä voidaan vaan näillä vempeleillä saada tietoon. Todellinen asia on se, että ihmisten yksityisyydensuoja ulottuu näiden koneiden päälle. Korkeakulttuureissa ihmisiä ei kiinnosta toisten asiat kunnioituksen takia, vaikka he voisivat saadakin tietoonsa jotain yksityisyydenasioita jostain ihmisestä.

Nettikiusaaminen on viheliäinen juttu, jonka kohteeksi olen itsekin joutunut. Mutta varmasti jos kohtaan vielä jotain tästä, käräjät odottelevat vastuullisia ihmisiä. Englantilaiset myös suhtautuvat tällaisiin asioihin itseironisesti, koska tietävät myös, että muutkin suhtautuvat samankaltaisiin asioihin samanlaisella tavalla eli itseironisesti. Pidän englantilaisten asennetta kutsua kotejaan linnoiksi ja itseään master of the houseksi hienona. Kodin pitäisi olla paikka, jossa voisi olla täysin oma itsensä, eikä kohdata netin kautta nettikiusaajia, jotka ovat henkisesti täysin vaikkapa ala-asteen kiusaajien tasolla – oma profiili täytyy voida kohottaa toista korkeammalle opportunistisesti ja alhaisesti hyödyn käyttämällä.

 On mielenkiintoista, että vaikka suomalaiset ovat tunnetusti epäsosiaalisia ja puhumattomia tyyppejä, niin kuitenkin heitä kiinnostaa toisten ihmisten yksityisasiat, joille naureskella. Hymy- ja Seiska-lehti ovat pahimpia esimerkkejä näistä. Suomessa ihmiset tuijottavat itsenäisyyspäivisin linnan juhlia, jotka ovat absurdisuuden huippu – rahvas tuijottaa, kun pienilukuinen eliitti valuu nauttimaan bailuista valtion kustannuksella. Myös kadonneen jäljillä-ohjelma edustaa tätä yksityisyydentajuttomuutta. TV-yleisölle näytetään kuinka kamerat mukana käydään nuuskimassa tuntemattomien ihmisten asioita.

Suomessa on myös paljon sosiaalipornoa, joka vie toisten asioiden nuuskimisen suurimpaan huippuunsa. Yleisesti mallista poikkeava ihminen pyritään alistamaan ryhmän alle, koska ihmiset eivät tajua sitä, että on oma valinta olla millainen hyvänsä tässä maailmassa. On selvää, että koska Suomessa on vasta hetki sitten eletty agraariyhteiskunnassa, missä juorut ovat kiertäneet ja naapureita on miellytetty, ei suomalainen kulttuuri voi vielä ollakaan niin kehittyneessä tilassa, ettei naapureita ja täysin vieraita ihmisiä kytättäisi, koska agraarinen saman mallin mukainen yhteisö elää vielä niin monen ihmisen mielessä. Saati että olisi voitu ruveta suhtautumaan toisiin ihmisiin itseironialla, joka siis koskettaa myös itseä.

Olli von Becker

YTM

Haistakaa paska, tyhmät

Minun älykkyyteni on mensan tasoista, minkä takia olen saanut kokea elämässäni paljon syrjintää ja kiusaamista. Monesti on sattunut väärinymmärryksiä, koska pinnalliset ja tyhmät ihmiset tarttuvat keskusteluun omasta näkemyksestään käsin, ja monilla ihmisillä on tapana luulla, ettei keskustelukumppani voi olla itseään älykkäämpi ja tarttuu esimerkiksi siinä, jos on kyse jonkun asian selittämisestä, helpoimpaan ja yksinkertaisimpaan selitykseen asiasta, joka voisi sopia jollekin ala-asteikäiselle, muttei älykkäälle ja sivistyneelle ihmiselle.

 Joillakin, etenkin naisilla on tapana pitää ajatusmallia, jonka mukaan jollain tavalla porukkaan kuulumaton ihminen ei voi olla älykäs ja sille voi luennoida, vaikka minkälaisilla rusinan kokoisilla aivoilla. Samaa olen kohdannut koulussa. Olen myös huomannut niinkin suuresti erilaisuutta sietävässä ja liberaalissa yhteisössä kuten yliopistossa sitä, että siellä on kauhisteltu sitä, että olen ollut mielenterveydellisessä hoidossa tai sitä, etten ole koskaan kokenut tarvetta ottaa osaa formaaliin yhdessäoloon samana vuonna filosofiaa opiskelemaan tulleiden ihmisten kanssa.

Luulisi, että sen kaltaisessa laitoksessa kuin yliopistoissa tajuttaisiin se, että ihmisen mallin tulisi siellä muistuttaa enemmän minun malliani kuin ultrasosialisoituneita konsensusajattelijoita. Mutta se, että kaikille naisille on luennoitu koko koulun ajan menemään ehdottomasti yliopistoon ja tohtoriksi asti on aiheuttanut sen, että erilaisesta lahjakkuusrakenteesta kärsivien ja koulussa hieman laiskojen miesten on entistä enemmän vaikeata päästä yliopistoon, koska se suosii sosiaalisia konsensusoppijoita, jotka naisten tapauksessa ovat aina heitä.

Naiset siis menevät yliopistoon kollektiivisesta pakosta, toisin kuin myöhemmin professoreiksi etenevät ihmiset tietävät jo koulussa menevänsä yliopistoon, vaikka tämä suunnitelma voi kärsiä alkuun nykyaikamme takia. Minä en voi ymmärtää yksinkertaisten ihmisten halua ja tapaa arvostella kaikkia sellaisia ihmisiä, jotka eivät tahdo sopeutua heidän joukkoonsa. Heillä ei ole minkäänlaista sisäistä elämää, johon huomion kiinnittäen he voisivat olla toisten ihmisten arvostelun, pilkkaamisen ja kiusaamisen sijaan.

Harrastan kirjallisuuden lukemista, historiaa, filosofiaa, lyriikkaa, elämänkertoja, yleistiedettä ja ulkomaan ja suomenkielistä kaunokirjallisuutta. Nykypäivänä Suomessa ei nuorten ihmisten keskuudessa löydy itseni kaltaiselle ihmiselle paljonkaan keskustelun sijaa, koska eivät nuoret eivätkä suurin osa minunkaan ikäisistäni harrasta kirjallisuutta ja omista kirjoja. Tähän tilalle on tullut helppousteknologia, joka sopii kuin nyrkki naamaan näille laiskoille, masentaville ja tyhmille ihmisille. Tyhmät ihmiset voivat minun puolestani yhdistää ja kytkeä aivonsakin koneisiin, sillä se voisi jopa tuoda heille ajatuksia päähän. Minä käytän mieluummin omia aivojani ja päättelyäni.

Olli von Becker

YTM

Taide ja dekadenssi

Taiteen luominen on aina vaatinut luovuutta, omaperäisyyttä, spontaanisuutta ja halua seurata omia unelmiaan ja päätelmiään. Luova tarkoittaakin juuri uuden luomista tai entisen muodostelua uuteen muotoon. Luova ihminen erottuu tavallisesta tasamaan tallaajasta siten, että hänen on esimerkiksi voitava viettää pitkiä aikoja yksikseen, koska taiteen tai kirjallisuuden luominen vaatii päättelyä ja rankkaa työskentelyä.

Taide on jotain mikä on vain itsensä takia. On vanhentunut käsitys taiteesta, että sen pitäisi aina esittää jotakin, eli olla representaatio jostain taiteen ulkopuolisesta asiasta. Itse olen ostanut muutamia tauluja yliopiston aikaiselta opiskelijakaveriltani, joka on kuvataiteilija. Hänen työnsä edustavat psykedeelistä taidetta, joka pyrkii näyttämään ihmisen muuntuneita tajunnan ja havainnoinnin tiloja, ja onkin sanottu, että monesti tuossa orientoitumisessa saatetaan käyttää esimerkiksi alkoholia tai lsd:tä. Monet tuttavat ja sukulaiset ovat sanoneet, etteivät ymmärrä tuota tyylilajia, eli he siis ovat taiteellisesti konservatiivisia ihmisiä, jotka yleisesti hyväksyvät vain realistiset maisemamaalaukset.

 Minulla on näidenkin teosten lisäksi monia epäsovinnaisia tauluja, koska olen jo pitkään aikaan ollut taidemaussani varsin liberaali ja hyväksyn kaikki suuntaukset. Mielestäni monipuolinen taidemaku kertoo yleensäkin etenkin älykkyydestä ja suvaitsevaisuudesta ja avoimesta asenteesta elämään. Mutta monesti etenkin maaseudulla ollaan konservatiivisia, esimerkiksi isoisäni noin viisitoista vuotta sitten, kun näytin hänelle erästä taidekirjaa, jossa oli yhdellä sivulla alastonmaalaus, punastui ja meni hämilleen. Taide on monesti myös tapa terapeutisoida itseään eli mahdollisuus saada kiinni elämästä. Minä en kuuntele radiosta muuta kuin klassista musiikkia, koska olen siihen niin hyvin tottunut, classic fm:llä ei myöskään ole epäkypsiä jälkiteinejä mölisemässä älyttömyyksiä eetteriin väliajoin.

Dekadenssilla tarkoitetaan tavallisesti rappeutumista, eli sellaista kehitystä, jossa aikaisemmat käsitykset asioiden moraalisesta tai muusta arvosta arvostellaan uudelleen. Dekadenssi on varmaan siis arvojen uudelleenarviointia, mikä ei ole aina väärin. Dekadenssi voi olla avarakatseisuutta ja avoimuutta eli entisten rajoittavien ja konservatiivisten moraalikäsityksien särkemistä. On esimerkiksi tutkittava sitä, että älykkäät ihmiset juovat enemmän alkoholia kuin tyhmät, ja dekadentit taiteilijat ovat jo pitkän aikaa käyttäneet paljon alkoholia ja esimerkiksi ranskalainen absintti on tavallisesti tulkittu aineeksi, jolla tajuntaa on voinut laajentaa ja saada siitä uusia inspiraatioita. Dekadentin taiteen ja kirjallisuuden esimerkkinä voidaan pitää esimerkiksi Oscar Wilden kirjaa Dorian Grayn muotokuva. Dekadentismi vaatii siis monista pidäkkeistä vapautumista ja oman yksilön sisäisten kokemuksien arvostamista.

Olli von Becker

YTM