Ironia tarkoittaa asioiden monipuolisuuden ja useapuolisuuden havaintoa. Tässä voidaan viitata esimerkiksi myös itseironiaan, joka voi tarkoittaa esimerkiksi omien huonojen puolien liioittelua ja koomisessa mielessä esittämistä. Ironia tarkoittaa etenkin sellaista ilmaisua, jossa merkitys ja käytetyt sanat ovat ristiriidassa. On esimerkiksi ironista sanoa, että Kiitän paljon teitä ohjeistanne, joista ei ollut minkäänlaista hyötyä. On sanottu, että itseironia liittyy aina etenkin korkealla tasolla olevaan kulttuuriin, voidaan esimerkiksi sanoa, että uskovaisten ihmisten piirissä ei esiinny ironiaa, koska he ymmärtävät monesti kaiken täysin sananmukaisessa merkityksessä. Voidaan sanoa että esimerkiksi uudisrakentajat, puritanistit ja lähetyssaarnaajat eivät tunne tavallisesti kovinkaan usein tarvetta ironiaan. Tämän takia voidaan sanoa, että esimerkiksi amerikkalaiset eivät monestikaan ole sellaisia, että he ymmärtäisivät ironiaa tai harrastaisivat sitä aktiivisesti. Tämä liittyy uuden kulttuurin yksisuuntaisuuteen ja yksitotisuuteen. Toisaalta esimerkiksi brittien mutta etenkin englantilaisten harrasteisiin kuuluu ironia ja itseironia. Samaa on sanottu toisaalta myös suomenruotsalaisista. Voidaan sanoa, että suomenruotsalaisten vähemmistöasema mutta pitkän ajan kuluessa kasvatettu kulttuurinen ja henkinen pääoma ovat asioita, jotka ovat yhdessä rakentaneet tälle ihmisryhmälle sen ironian harrastamiseen liittyvän piirteen. Tunnustushierarkia tarkoittaa etenkin pyyteettömyyden kautta rakennettua instituutio- ja yhteisöjärjestelmää, jossa pyyteettömyyden eli enemmän valintaa korostavan luonteen katsotaan määräävän instituution arvon hierarkiassa. Ironia ja itseironia on aina etenkin valinnallinen asia. Se osoittaa etevyyttä, hauskuutta ja kulttuurista kompetenssia, kun asioille voidaan tuoda esiin myös toisenlainen merkitys. Kuitenkin performatiivinen rooli voi joskus, jos sitä ei pidetä aisoissa, olla altis ohjaamaan ihmistä kohti subjektiivisia arvoja ja kommentaariaanista vaikutteellisuutta. Miten sitten ironia ja itseironia eroavat performatiivisesta roolista. Performatiivinen rooli on etenkin henkilökohtainen ja oma merkitys, jossa oma tausta ja elämänvaiheet säätelevät asioiden saamaa merkitystä. Siinä tapauksessa, jos ihminen alkaa vertailemaan ja yhdistämään arvojensa ja niiden merkityksien performatiivista roolia toisten samanlaisiin merkityksiin, voi olla mahdollista, että ihminen ajautuu subjektiiviseen arvottamiseen. Eli performatiivisen roolin kohdalla tulee tunnustaa se, että asioilla on myös objektiivinen merkitys. Kuitenkin omaa performatiivista roolia voidaan pitää hyvänä tapana tarkastella itse omia arvojaan ja sitä, miten yksilö itse tunnustaa omat arvonsa. Ironiassa ja itseironiassa ei vertailla itseä ja omaa ilmaisua toisten ilmaisuun vaan siinä pyritään etenkin omaperäiseen itseilmaisuun. Se johtuu siitä, että ironia ja itseironia vaativat vain kielellistä lahjakkuutta ja tilannetajua samalla kun performatiivisen roolin tapauksessa ihminen voisi ruveta etsimään tukea suhteessa omiin arvoihinsa ja siihen miten niiden merkitykset eivät tapaa vastata toisten ihmisten merkityksiä. Itseironia ja ironia ovat etenkin vapaan miehen tapoja ilmaista ajatuksia ja sen myötä näissä tavoissa on pysyvämmän laatuinen anarkistinen elementti henkisellä tasolla. Voidaanko minkäänlaista ironiaa sitten kuvitella liitteessä objektiviisiin arvoihin ja objektiiviseen arvottamiseen. Objektiivisen arvottamisen tapauksessa siihen syvällisesti liittyvät syväsymbolit, jotka kertovat asioista niiden pysyvän eli objektiivisen luonteen. Kuitenkin ironiaan ja itseironiaan liittyy myös syvällinen historian tuntemisen ja sen tunnustamisen taso. Tämä voi kertoa siitä, että niissä on jotain sellaista, mikä ei liity vertailukohdallisiin symboleihin ja niiden pinnallista, ajallista tietoa kertovaan rekisteriin. Ironia ja itseironia siis sisältävät sellaisen historiallisen tason ja historiallisen kompetenssin tason, mikä ei kuulu subjektiivisiin arvoihin, jotka elävät etenkin pääasiassa hetkessä. Onhan selvää, että etenkin Britanniassa ja suomenruotsalaisten keskuudessa pitkään jatkunut kulttuurinen dominanssi ja vallan kokemus ovat tuottaneet tuon aseman hävitessä tietynlaisen kyvyn itseironiaan, mitä ei ehkä voida tavoittaa muunlaisilla tavoilla. Tuon takia, koska kokemus ajasta on ollut syvällinen, on myös kokemus kulttuurin rappeutumisesta ja moraalisten standardien murentumisesta ollut syvällinen, mikä on tuottanut kokemuksen ajasta, jota ei ilmene kaikenlaisten ns. uusien ja nuorten kulttuurien sisällä. Objektiivisten arvojen haltija ja niiden kokija voi olla myös jossain määrin dekadentti, koska taiteilijat, mutta etenkin vanhan kulttuurin sisältä nousevat taiteilijat ovat tällaisten kulttuurien ja historian kokonaisuuksien syvimpiä tulkitsijoita. Eli tunnustushierarkian tulisi tukea objektiivisuudessaan ja valintaa korostaessaan taiteilijoita, koska he ovat niitä, jotka ylläpitävät kulttuurisia standardeja, suuntautuvat todellisuuteen syvältä käsin ja tulkitsevat uudelleen sellaista, millä on mahdollisuutta tulla uudelleen tulkituksi. Ironia ja itseironia mutta myös etenkin satiiri ovat korostuneesti korkeakulttuurisia tapoja luoda taidetta ja etenkin kirjallisuutta. Taiteilijan on siis tunnettava syvällisesti historia ja taiteiden historia mutta myös oltava uskollinen itselle vaikka samalla seurata sitä, mikä voidaan tulkita objektiiviseksi ja sellaiseksi, joka tulee syväsymboleista. Tällaisessa ajassa, joka korostaa etenkin subjektiivista individualismia ja kaikkien kulttuuristen standardien murentamista, olisi mahdollisuus sellaisille taiteilijoille ja kirjailijoille, jotka tuntevat syvällisesti historian ja sitä kautta pystyvät saamaan tietoja objektiivisista arvoista, jotka sallivat etenkin mahdollisuuden valita vaihtoehtojen väliltä ja tässä vapaudessa kehittää omaa ilmaisuaan. Eli ironia ja itseironia, etenkin kun ne ymmärretään tapoina käyttää hyväksi historian saatossa kehittynyttä ilmaisua ja näkemisen tapoja, ovat sellaisia elämänasenteita, jotka voidaan integroida tunnustushierarkiaan ja objektiviisiin arvoihin, koska ne itse perustuvat tunnustushierarkian pyyteettömiin instituutioihin ja niiden tarjoamaan vapauteen, sekä objektiivisiin arvoihin, koska nämä ilmaisun tavat ja elämänasenteet ovat etenkin objektiivisia ja itse omassa vapaudessaan seisovia asenteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti