Arvoja voidaan toisin kuin luulisi jaotella objektiivisiin ja subjektiivisiin arvoihin. Arvojen objektiivisuuden ja subjektiivisuuden määrittelyssä käytetään kriteerinä etenkin sitä, miten arvot ilmenevät ja mitenkä ne etenevät alkuperästään arvoiksi. Arvot kehittyvät ihmisten hermostolliseen toimintaan liittyvistä arvotunteista arvoiksi siten, että ne reaalistetaan erottelukapasiteetin avulla. Tässä tärkeässä roolissa on myös preferenssiautonomian käsite, joka tarkoittaa sitä miten ihmiset voivat valita vapauden ja vastuun välillä ja tässä on tärkeää se, että erottelukapasiteetissa objektiiviset ja subjektiiviset arvotunteet erotellaan toisistaan, jonka jälkeen tapahtuu joukkopriorisointi, joka tarkoittaa sitä arvojen tulkinnan vaihetta, jonka jälkeen arvot tulevat yhteisöllisiksi, eli saavat sen piirteen, jonka mukaan niistä voidaan keskustella esimerkiksi poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Arvoiksi tulleita arvotunteita verrataan maksimointiavaruudessa, mikä tarkoittaa sitä, miten arvoista saadaan käsitys siitä, ovatko ne ristiriitaisia vai yksimerkityksisiä. Maksimointiavaruuden sisällä oleva arvo ja käsite voi saada kolme erilaista arvoarvoa, jotka ovat erittäin huono, huono, hyvä ja erittäin hyvä. Vain hyvät ja erittäin hyvät arvot voidaan yleistää objektiiviselle tasolle ja huonot ja erittäin huonot arvot eivät voi koskaan tulla yhteisöelämään, vaikka myös se, jos arvo saa poikkeavia merkityksiä ei tuollaista arvoa voida kutsua objektiiviseksi. Tässä siis tietyllä tavalla rationaalistetaan ja pragmatisoidaan arvoja. Ne arvot, jotka ovat yksimerkityksisiä ovat kyvyllisiä tulemaan objektiivisiksi ja sen takia tässä käytetään perustelun kriteerinä etenkin vapautta. Toisaalta arvojen kantaminen vaatii myös vastuunottoa ja sen takia preferenssiautonomia tarkoittaa tällaista vapautta valita arvojen väliltä, jonka myötä ihmiselämään tulee harkinta, mutta toisaalta väärä harkinta voi joskus tarkoittaa sitä, että ihminen saa jonkinlaisen rankaisun toiminnastaan, sillä kaikki ihmiselämä on etenkin vuorottelua vapauden ja vastuun välillä. Kommentaariaatti tarkoittaa sellaista ihmisten ryhmää, joka pyrkii vaikutteellistamaan ihmisten arvotoimintaa siten, että se pyrkii antamaan niille saman merkitysvallan, jonka myötä se pyrkii ohjailemaan ihmisiä ja tekemään heidät riippuvaisiksi pyyteellisistä instituutioista ja arvoista. Yksittäinen yksilö ja hänen vapaa ei minkään motivoiva toimintansa on siis kaiken toiminnan ja arvottamisen perustana, arvoa ei voida omaksua suoraan jonkin ihmisen määrittelemässä merkityksessä vaan merkitys on koettava sen prosessin kautta, kun arvotunteesta tulee arvoa arvoarvostelun kautta. Eli voidaan sanoa, että kaikki esimerkiksi puolueiden ja poliitikoiden tarjoamat arvot ovat vain subjektiivisia mielipiteitä, koska ne eivät todellisuudessa voi saada vapaan yksilön kohdalla toisenlaista merkitystä. Ihmisen arvojen tavoittaminen ja arvostaminen on tärkein asia koko yhteiskunnassa ja yhteisöelämässä. Subjektiiviset arvot ovat etenkin pyyteellisiä, reaktiivisia, pintapuolisia, ristiriitaisia, suhteellisia, riippuvaisia, vertailullisia ja mielivaltaisia. Tämä osoittaa sen, että subjektiiviset arvot ovat etenkin sellaisia arvoja, joissa yksilöt pyrkivät vertaamaan omia arvojaan toisten arvoista antamiin arvostelmiin. Eli kuten on sanottu, että toisten arvot eivät voi saada vapaassa yksilössä muuta aikaan kuin kuvan subjektiivisuudesta, niin subjektiiviset arvot tulevat maailmaan etenkin sillä tavalla, kun ihmiset pyrkivät vertailemaan arvojaan toisiin. Esimerkiksi seksin etsiminen ja sukupuoliyhteyden hankkiminen on tällaista toimintaa, jossa molemmat osapuolet yrittävät verrata käsityksiään sopivasta coituksesta toisiinsa, ja usein on niin, että jommankumman arvolliset käsitykset tuosta asiasta saavat kärsiä tappion toisen ihmisen käsityksille. Tässä on kommentaariaatin merkittävä alkukohta – että kaikki osapuolet eivät koskaan voi olla tyytyväisiä ja yhteisen tyytyväisyyden kuvitteleminen on pelkkää kuvittelua ja harhaa. Kommentaariaatissa ajatellaan tällä tavalla, että koska jonkun osapuolen on jouduttava karsimaan kriteereitään, niin on parempi, että se on silloin joku toinen kuin itse. Tässä siis havaitaan, että subjektiiviset arvotunteet ovat etenkin egoistisia samalla kun objektiivisuuden pyyteettömyydessä piilee altruistinen elementti. Objektiiviset arvot ovat etenkin pyyteettömiä, syvällisiä, arvollisia, valinnallisia, yksimerkityksisiä, rationaalisia, alkulähtöisiä, ristiriidattomia ja riippumattomia. Objektiivisia arvotunteita etsittäessä on siis kiinnitettävä huomiota etenkin vapauden yhteen olosuhteeseen eli valintaan. Valinnan hyvyys määrittyy sen mukaan kuin hyvin ihminen pystyy harkitsemaan arvojen ja kohteiden ja tekemisen kohteiden väliltä. Sosialismi perustuu subjektiivisiin arvoihin, koska se ajattelee ihmistä lähinnä jonkinlaisena syötettävänä kantturana. Tunnustushierarkia tarkoittaa sellaista arvojen ja arvotunteista syntyvien instituutioiden kokoelmaa, jossa parhaassa tapauksessa silloin kun kommentaariaatti ei sitä manipuloi, instituutiot ja arvot järjestäytyvät hierarkiaksi niiden pyyteettömyyden asteen perusteella. Pyyteetön instituutio ja arvo on etenkin jotain sellaista, missä ihmisen valinnalla ja vapaudella sekä preferenssiautonomialla on roolinsa. Esimerkiksi vapaa markkinatalous ja kapitalismi tarkoittaa sellaista järjestelmää, missä ihmisen pyyteelliset osat eivät määritä, että ihmisen tulisi valita esimerkiksi köyhyytensä takia sosialismi. Vapaan markkinatalouden kannattaja voi olla kuka hyvänsä ja markkinaliberalistisen talouspolitiikan kannattajaksi tullaan ilman määrättyä tuloluokkaa. Sosialistit haluavat vangita omat kannattajansa käyttämällä hyväksi ihmisten reaktiivisuutta ja huonoja oloja, köyhyyttä, maahanmuuttoa jne. Sosialismin takana oleva marxilainen yhteiskunta- ja talouspolitiikka vangitsee ihmisiä minkä lisäksi se ei anna kaikille ihmisten ryhmille samanlaisia vapauksia, vaan väittää että ihmisten tulee tappaa kaikki yläluokan ja hallitsevan luokan jäsenet. Vapaa markkinatalous antaa samanlaiset vapaudet kaikille ja tarjoaa kaikille mahdollisuuden korottaa aiempaa elintasoaan. Sosialistit levittävät tietyin säännöllisin väliajoin yhteiskuntaan ajatusta, jonka mukaan vaikkapa yliopistojen kirjastot ja teatterit ja oopperat voitaisiin lakkauttaa, kunhan saataisiin jokaisen kansalaisen suuhun riittävästi leipää. Eli se korostaa pyyteellisimpiä tunnustushierarkian tasoja korkeampien ja pyyteettömimpien hierarkiatasojen kustannuksella, missä sen vihamielisyys suuntautuu etenkin kirkkoon ja korkeakulttuuriin. Massojen kateudella ja ahneudella ei ole minkäänlaista rajaa. Kuitenkin on olemassa myös toisenlainen tunnustushierarkian väärentymä, joka tuli Suomessa 1900-luvulla esiin etenkin Lapuan liikkeen toiminnassa, missä se väheksyi ihmisten leiväntarvetta, ja kehotti uskomaan vain isänmaahan ja uskontoon. Paras tilanne yhteiskunnassa siis olisi sellainen, missä tunnustushierarkiaa ei heiluteltaisi vaan tunnustettaisiin sen tärkeys arvojen määrittelyssä ja vältettäisiin arvostamasta joitain instituutioita toisia paremmiksi. Ontokratia on se eliitti kommentaariaatin taustalla, joka pyrkii saamaan tunnustushierarkian kommentaariaanisesta manipuloinnista hyötyä itselleen. Tätä se ajaa etenkin ideologisen nautinnon saamisen halussa, missä se ei ota huomioon sitä, että politiikan reaktiivisuus ja arvovalintojen reaktiivisuus ei johda muuhun kuin siihen, että yksittäiset poliittisen päätöksenteon tahot eivät todellisuudessa saa tahtoaan läpi vaan arvojen vertailun myötä kaikesta tulee subjektiivista mielivaltaa. Arvot perustuvat sen jälkeen, kun ne ovat tulleet arvotunteista arvoiksi, jonkinlaiseen symboliverkostoon ja syvällisimpiä symboliverkoston jäseniä voidaan kutsua syväsymboleiksi, sillä niissä on tunnustushierarkian järjestyksen pysyvä tieto ja rekisteröinti. Toisaalta subjektiiviset arvotunteet tultuaan subjektiivisiksi arvoiksi pyrkivät muodostamaan vertailukohdallisia symboleita, joiden myötä se pyrkii manipuloimaan ihmisiä uskomaan siihen, että arvoja voitaisiin vertailla ja omaksua arvoja toisten puheista ja puolueohjelmista. Vertailukohdallisuus siis tarkoittaa sitä, millaisia ajatuksia ihmisillä on arvoista, joita he pitävät virheellisesti ja vääreellisesti vertailukelpoisina. Vertailun kautta syntyvät arvot ovat aina subjektiivisia, ja sen takia sellaiset poliittiset liikkeet, jotka jauhavat epätasa-arvoisuudesta ovat tavallisesti savijalalla, koska ne eivät perustu itsearvoisesti määriteltyihin ja tunnustettuihin arvoihin, vaan ne vertailevat ihmisiä, heidän omaisuuksiaan, arvojaan, asenteitaan ja ajatuksiaan toisiin. Kaiken politiikan on perustuttava itseluottamukseen, koska aidot objektiiviset arvot seisovat ylpeinä ja vahvoina omilla jaloillaan. Subjektiiviset poliitikot etsivät itselleen hyötyä ideologisen nautinnon muodossa. Ne eivät tosi asiassa pyri edustamaan sellaisia arvoja, jotka tavoitetaan itsenäisesti, ja mitkä asetetaan perustavimpiin symboleihin eli syväsymboleihin. Kaikenlainen sosiaalisuus ja sosialismit ovat sellaisia asioita, joissa elää vertailun, subjektiivisuuden ja reaktiivisuuden henki. Yleensä vasemmistolaiset poliitikot toimivat reaktiivisesti, koska he eivät pyri määrittelemään omia arvojaan, vaan freudilaisen kompleksin tavoin pyrkivät etsimään asioiden tilalle syitä muista puolueista, poliitikoista ja eri tavalla ajattelevista ihmisistä. Reaktiivisuus on siis sitä, että toimitaan etenkin reagoimisen kautta eikä itselähtöisesti omien aloitteiden ja omien arvojen kautta. Reaktiivinen politiikka ei sisällä kenenkään objektiivisia arvoja ja sen takia se on avoin ideologisen nautinnon etsijöille. Subjektiiviset arvot ja subjektiiviset poliitikot eivät siis etsi oikeutusta samalla tavalla ajattelevista ihmisistä vaan he katsovat oman nautintonsa olevan tärkeämpää, koska he eivät voi subjektiivisten arvojensa kanssa etsiä oikeutusta omille arvoilleen muuten kuin vertailemalla niitä toisten ihmisten arvoihin. Tuo vertailu on siis aina pyyteellistä ja ideologisen nautinnon täyttämää. Samalla myös vertailukohdallisia symboleita arvoinstituutioiksi ja tuki-instituutioiksi järjestelevä kommentaariaatti ei pysty toiminnallaan edistämään mitään pysyvää ja pyyteetöntä, koska sen olemassaolo perustuu vain yhdessä päätettyyn todellisuuteen eikä se perustu minkäänlaiseen esimerkiksi sellaiseen luonnon käsitteeseen, jossa on luonto ja siitä voidaan saada tietoa, vaan se väittää että tässä on tietoa, ja tämän tiedon mukainen on luonto. Esimerkiksi Marxin filosofiaa voidaan kutsua tällaiseksi järjestelmäksi ja siihenhän kaikki sosialismi perustuu. Yrittiväthän ne Neuvostoliitossa kääntää jopa jokien kulkusuuntia. Objektiivisten arvojen mukainen politiikka perustuu ihmisluonnon ymmärtämiseen ja itsenäiseen valintaan. Objektiiviset arvot vaativat etenkin sen, että jokaisen tulisi itse päätellä objektiiviset arvot subjektiivisista. Ne perustuvat yhtä hyvään erottelukapasiteetin tarkkuuteen, preferenssiautonomian hallitsemiseen ja kykyyn suorittaa joukkopriorisointi, jossa ihmiset pääsevät yhteisön tasolla käsitykseen arvoistaan. Eli subjektiiviset arvot ovat loppujen lopulta vain vaikutteellisuuden ja kommentaariaatin manipuloinnin tulosta, ja vain objektiivisilla arvoilla on lopulta mahdollisuutta säilyä, antaa syvempää tietoa ja mahdollistaa ihmisille heidän vapautensa maksimointi ja mahdollisuus olla itseriippuvainen ja vapaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti