Ihmistuntijat ja merkitys-/kontekstiajattelijat

Minä olen aina suhtautunut ihmissuhteisiin itseisarvoisesti ja en ole taipuvainen arvostelemaan ihmisiä sen perusteella, mitä olen heistä kuullut tai mitä muut ihmiset ovat heistä sanoneet. Tämän vastakohta on todella yleistä etenkin nuorten/kehittymättömien ihmisten piirissä. Eli se, että myötäillään toisten ihmisten ja auktoriteettina nähtyjen ihmisten ja tahojen mielipiteitä asioista ja ihmisistä. Se on monesti varsin tiedostamatontakin. Itse lähestyn ihmisiä yksilöinä ja suhtaudun etenkin siihen, mitä he minulle sanovat ja miten he ajatuksiaan muotoilevat. Minä en ajattele sitä, miten ihmiset järjestävät arkensa ja miten he toimivat yksityisessä elämässään. Minä lähestyn ihmisiä etenkin ajattelun kannalta, ja arvostelen ihmisiä korkeintaan sen kautta, miten he pystyvät autonomiseen ja itsenäiseen ajatuksien muodosteluun.

Konteksti-/merkitysajattelijat pyrkivät jatkuvasti ajattelemaan sitä, mitä ihmiset eivät sano, ja minkälaisen merkityksen heidän sanomansa asiat saavat eri konteksteissa eli sen perusteella, mitä he ovat aiemmin muille ihmisille sanoneet. Voidaan sanoa, että tällaiset ihmiset eivät ole kummoisia ihmistuntijoita tai vaihtoehtoisesti he ovat liian kokemattomia ja nuoria, jotta voisivat luottaa omaan ajatteluunsa ja mahdollisesti joissain onnekkaissa tapauksissa orastavaan ihmistuntemukseensa.

Minä en ajattele ihmisistä ns. tapauksien perusteella, vaan minulle ovat tärkeämpää korkeammat periaatteet, eettiset maksiimit ja maailmankatsomuksen hahmotuksen teoriat. Se pystyykö ihminen omaperäiseen ajatteluun ja ajatuksiensa perustelemiseen on minulle tärkeämpää kuin se, onko ihminen mies tai nainen, vanha tai nuori, homo tai lesbo, pitkä tai lyhyt.

Minä en suuremmin pidä konteksti-/merkitysajattelijoista, ja useammin en halua olla heidän kanssaan jatkuvassa tekemisessä. He ovat kuin sosiaalidemokratiakulttuurin aallonhuippuun tullut tyrsky, suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan konsensuskulttuurin apoteoosi, masentavan pintakulttuurimme sementoitumisen tulos, ihmisiä, jotka ovat nuoren suomalaisen sosialidemokratiakulttuurin edustajia – kaiken korkeakulttuurin vastakohtia. Voin ajatella, että kovasti sosialisoituneet eli sosiaaliset ihmiset, jotka monesti ovat taipuvaisia ajattelemaan sosialistisesti ovat sellaisia, jotka ennen keskustelua kuuntelevat kaikkien tuttujen sekä vieraiden ihmisten mielipiteet ja kuulopuheet toisen ihmisen luonteesta.

Minulla on ehkä vain yksi läheinen ystävä, joka on immuuni toisten mielipiteille, ja joka on aina avoin, puhuu ja kuuntelee kuin mies. Hän on jo kahdeksissakymmenissä, mutta olemme nuoresta iästäni huolimatta sinetöineet läheisen ystävyyden ja olemme monesti yhteydessä etenkin puhelimitse.

Ihmistuntemukseen opettaminen ja ihmistuntemuksen hallitseminen eivät monesti ole helppoja asioita entistä enemmän pinnallistuneemmassa kulttuurissamme. Kuitenkin voimme olla toisillemme rehtejä ja hyviä kuuntelemalla toisiamme avoimesti ja esiarvioita tekemättä.

Olli von Becker

YTM

Merkitystä velvollisuuksien ja rutiinien viereen

Minun kasvatukseni lapsuudenkodissa korosti velvoitteita ja rutiinien seuraamista. Sen takia kapinoin niitä vastaan ja pyrin myöhemmin filosofian opinnoissani etsimään syvällisempiä merkityksiä, syitä sille, minkä takia asioita todella tehdään. Olen nykyään huonohampainen ja minulle teetetään istutuksia tai implantteja. Kuitenkin hampaiden pesu tuntui jossain vaiheessa yhdeltä sellaiselta rutiinilta, joka vaikutti pelkästään velvoitteen takia noudatetulta rutiinilta. Tietysti järkevä aikuinen ymmärtää, että hampaita tulee pestä, että ne pysyvät kunnossa. Kuitenkin minulle usein annettu komento ”Pese hampaas!”, tuntui jossain vaiheessa siltä, ettei siinä edes perusteltu sitä, miksi hampaat tuli pestä. Kapinointiin taipuvainen lapsi asettuu monesti käskyjä vastaan, vaikka vastoin toimiminen olisi yhtä perustelematonta ja järjenvastaista kuin annetut komennot.

Toinen asia, jossa asetuin vastateloin komentoihin nähden, mutta joka vastustaminen oli paljon oikeampiarvoinen asia, oli se, kun minulta kysyttiin ”Onko läksyt tehty?”, ja asian käsittelemiseksi riitti vastaus ”Kyllä” tai ”Ei”. Kuitenkin mielestäni lapselta tulisi tuon kysymyksen sijaan kysyä sisällöllisemmin, eli minkälaisia ongelmia ja kysymyksiä koulussa on ollut, josta parhaimmassa tapauksessa keskusteltaisiin ja kasvattajat pyrkisivät osallistumaan lapsen tai nuoren koulunkäyntiin ja antaisivat palautetta oman tietämyksensä perusteella.

Vaikka tulen piiristä, jossa on paljon aspergervaikutteisia ihmisiä, olen sitä mieltä, etteivät rutiinit ole aina hyväksi, jos niitä ei koskaan pystytä, kyetä tai yritetä perustella. Eihän voida sanoa suoraan, että kaikki rutiinimaiset tavat ovat ehdottomasti hyviä ja että ne perustelisivat itse itsensä. Monesti rutiinimainen käyttäytyminen tappaa henkisen elämän mutta etenkin myös tunne-elämän. Jos teemme kaiken tavan vuoksi, voimme unohtaa paljon sellaista mikä kuuluu esimerkiksi filosofisen etiikan käyttäytymisen osa-alueeseen. Kaikesta on mielestäni pyrittävä löytämään jonkinlaista merkitystä ja ei voida sanoa, että tekemisen tai asian merkityksen etsiminen ihmisten keskuudessa toimiessa olisi ”merkityksetöntä”.

Voidaan esimerkiksi sanoa, että vaikka metsästäminen sen takia, koska suvussa on aina metsästetty, olisi sillä kurin perusteltu asia ja hyvä syy jatkuvan toiminnan harrastamiseksi. Onhan monesti niin, että etenkin miesten keskeisessä kulttuurissa tapa ja traditio on monesti sellainen tekijä, joka motivoi monella toimintaa. Kuitenkin kaikenlaisia toimintatapoja tulisi voida arvioida sen perusteella, miten yksilöt ne näkevät, ja mikä on yksilön kannalta parasta kaikissa tilanteissa. Kuitenkin aiemmin mainittu esimerkki lapsen läksyjen lukemisesta on yksi asia, joka ottaisi huomioon myös lapsen näkökulman mutta ennen kaikkea oppimisen näkökulman. Monesti matalasti koulutetuissa perheissä vanhemmat eivät ota osaa koulutehtävien suorittamiseen ja niistä keskustelemiseen.

Olli von Becker

YTM

Hahaa, et osaa!

Koulujärjestelmän piirissä toimivat ja siitä oman paikkansa löytäneet ihmiset muodostavat antiikkisen opetussuunnitelman ohella etabloituneen koulusysteemin, joka perustelee kaiken itsellään. Ne jotka eivät menesty tällaisessa järjestelmässä ovat väliinputoajia, jotka näiden ihmisten mielestä ansaitsevat asemansa. Jos jollakulla on poikkeavanlainen lahjakkuusrakenne ja mielenkiinnonkohteet, ei hän tule menestymään tässä järjestelmässä.

Eli monessa tapauksessa koulussa menestyminen liittyy etenkin käytänteiden hallitsemiseen eikä suoranaisessa suhteessa minkäänlaiseen lahjakkuuteen, saati älykkyyteen. Jos opettajat toteavat, että tämä ei osaa mitään, on se lopullinen ja näiden ihmisten mielestä ratkaiseva päätelmä. Monesti ns. priimukset ovat opettajien kapoja, jotka tukevat opettajien sortavaa järjestelmää oppilaista käsin. Sille, joka on nöyrin ja joka osaa eniten myötäillä opettajia on silloin myös paras opiskelija, joka ansaitsee siten asemansa toisten opiskelijoiden yläpuolella.

Minun huonoin numeroni kouluaikaan oli käytös ja olinkin varsin välitön ja villi lapsi, vaikka jotkut kuvasivat minua kiltiksi. En ole koskaan halunnut kiusata toisia tai asettaa heitä erilaiseen asemaan. Opettajat sortavat oppilaita sanomalla isäni tapaan, että jos ei kelepoo niin sua olla ililman. Olen monesti huomannut miten yliopiston ja etenkin lukion opettajat ovat naureskelleet minulle, koska en ole koskaan suuntautunut opettajien myötäilyyn ja miellyttämiseen. Näille paras opiskelija on sellainen, joka toistaa papukaijamaisesti kaikki sellaiset älyttömyydet mitä opettaja saa vain mieleensä sanoa ja julkituoda.

Jos ihminen yrittää osata jotain, muttei osaa, on tämä koulumestareille ja opettajille naureskelun aihe, koska kaikki pitää heidän mielestään osata täydellisesti. Minulla on aspergerin syndrooma, mikä on aiheuttanut sen, etten ole koskaan osannut opiskella tavalla, jossa opettaja laskee informaation opiskelijan korvaan. Tämähän on useimmiten pelkkää aivojumppaa, koska monet koulumestareista muistavat saamansa tiedon vain koulussa, mutta sitä vastoin monesti myöhemmin korostavat sitä, että se on paras, joka on osannut asiat etenkin koulussa.

Henkisen tuen puutteesta kotonaan kärsinyt ihminen joutuu monesti rakentamaan päänsä itse, sillä niillä jotka tulevat akateemisesti koulutettujen vanhempien kodista on monissa tapauksissa ollut paljon helpompaa seurata opettajien älyttömyyksiä ja toistella niitä. Olen filosofi ja filosofiassa ei ole auktoriteetteja, minkä takia olen aina jättänyt opettajien miellyttämisen käyttämättä. Seppo Heikinheimo on myös sanonut, että parasta toimittajamateriaalia ovat huonosti sopeutuvat ja rähjäämiseen taipuvaiset yksilöt. En ole koskaan oppinut sopeutumista ja se on mielestäni ollut vain hyvä asia. Koulujärjestelmä ei tue kaikkia eikä koulujärjestelmä ole tasa-arvoinen kaikille opiskelijoille.

Olli von Becker

YTM

Koulumestarit osaavat

Mielestäni monet ihmiset toimivat tavalla, jota voidaan sanoa koulumestaroimiseksi. Tällainen tilanne liittyy etenkin sellaisiin tilanteisiin, jossa ihminen ilmaisee tietämystään ja osaamistaan toiselle, muttei osaa aivan täydellisesti jotain asiaa, jossa tilanteessa koulumestari pyrkii pyyhkäisemään asian pois sen takia, koska jos ihminen ei ole pystynyt esimerkiksi koulussa omaksumaan jonkin asian hallintaa, ei hän koulumestarin mukaan pysty siihen täydellisesti koskaan muulloinkaan.

Tällaista olen huomannut omakohtaisesti esimerkiksi, jos olen maininnut jonkin ulkomaankielisen sitaatin, ja jos olen lausunut asian eri tavalla kuin natiivin aksentti on, niin olen kohdannut asenteita, joiden mukaan minun ei tulisi yrittääkään. Tämähän on etenkin kaikenlaisen aikuisopiskelun ja itsenäisen opiskelun vastainen tendenssi. Olen saanut kouluaikoina eniten tietoa ja osaamista koulun loma-aikoina, ja vielä enemmän sen jälkeen. Sain lukiosta kiitettävät paperit ja yliopistosta vain keskinkertaiset.

Koulujärjestelmä on muodostettu suosimaan ihmisiä, joilla on akateemisesti koulutetut vanhemmat, ja tämän takia nämä ihmiset eivät tavallisesti joudu näkemään suurempaa vaivaa siellä menestymisessä. Kuitenkin voidaan monessa tapauksessa tällaisten ihmisten kohdalla havaita, ettei heidän assosiaatiohorisonttinsa ole monestikaan kovin laaja, kun keskimmäinen tehtävä on mielistellä ja miellyttää opettajia. Nämä ihmiset eivät siis näe sen kauemmaksi kuin minkä antiikkinen opetussuunnitelma heidän eteensä virittää. Tämän takia tulisi jo miettiä sitä vaihtoehtoa, että lukiot yksityistettäisiin ja erikoistettaisiin, ettei liian kapea käsitys yleissivistyksestä olisi ohjaamassa opettajia ja oppilaita väärään ja kapealaitaiseen suuntaan.

Koulussa menestyminen siis tavallisesti vaatii jonkinlaista virettä, jonka mukaan voidaan pysyä kaikenlaisia älyttömyyksiä suoltavien opettajien kannoilla. Minä en ole koskaan pyrkinyt ja varmaankaan edes osannut seurata opettajien päättelyä ja sitä kautta mielistellä heitä. Olen myös monilla tylsillä tunneilla lukenut omien mielenkiinnonkohteisiini liittyvää kirjallisuutta, mistä koulumestarit ovat minua rankaisseet. Myös se, etten kirjoittanut lukiossa ruotsia, on saanut jotkut uskomaan, etten minä sitä osaisi, ja kaiken huippuna nämä viisastelijat ovat olleet kaikenlaisista nen-päätteisistä mökkiläissuvuista tulleita nousukkaita, joiden esivanhemmat eivät ole koskaan olleet tekemisissä esimerkiksi ruotsin kielen kanssa. Itse osaan sitä puoliksi suomenruotsalaisen taustani takia miltei yhtä hyvin kuin ensimmäistä kieltäni, suomea.

Humanistinen optimismi on asenne, joka tulee asettaa kaikenlaisen opetuksen ja koulujärjestelmän periaatteeksi. Naurettavia pikkuporvarillisia nousukkaita oli kouluaikanani etenkin Kuopion lyseossa, missä pikku koulumestarit tuijottivat arvosanoihin, jossa esimerkiksi, kun olin joutunut uusintaan jonkin lyhyen matematiikan kurssin takia, julistivat kapot minut ”kehitysvammaiseksi”. Oi matematiikka, sinä korkein kaikista tieteistä!

Olli von Becker

YTM

Runo

Muistat minut kun länsituuli siirtyy

Syysaurinko hymyilee

mutta kätkee hymyynsä salaisuuden

Talven pimeys valtaa minut taas

iskee syviä haavoja sydämeen

onko täällä pohjantähden alla

sijaa surumielisyyden sijaan

kirves, viina ja tappelu

kesän lupaus odottaa kaukana

mutta se ei ole luvannut mitään tiettyä

syksyinen ilta jossa kissa tahtoo olla

onko kukaan aistinut tuoksua auringon

tai tuulen lokakuisen makua

Päiväkirja 27.9.2020 Sunnuntai

Minua masensi aamulla kaikki, varmaankin nukkumattoman yön takia. Olo oli jo huomattavasti parempi illalla, kun olin nukkunut viitisen tuntia. Kurkkuun tuli räkää ja oikea korva oli kipeä, epäilin jo koronavirusta, mutta ehkä ei sentään. Kävin hyvän keskustelun aamupäivällä velipojan kanssa. Tuli mieleeni se, ja kirjoitankin ehkä pian siitä, että millainen ero on humanistisen optimistin ja koulumestarin välillä. Olen kohdannut asennetta, jonka mukaan kaikki eivät luota siihen, että ihminen pystyisi kehittymään ja oppimaan itsenäisesti, vaan jos jotain ei ole oppinut täydellisesti ja koulussa, ei ole minkäänlaista mahdollisuutta osata asioita. Olen kohdannut tällaista koulumestariasennetta muutamassakin tapauksessa, ja nimenomaan sellaisten perheiden lapsilta, joissa ihmisten ei ole tarvinnut tehdä mitään koulussa ja elämässä menestymisen eteen. Humanistinen optimisti katsoo kaikilla olevan mahdollisuuden kehittyä ja ihmistä ei tule nolata, jos hän ei jossain tilanteessa osaa täydellisesti jotain asiaa. Kävin läpi muistiinpanojani tänään ja paljon meni ö-mappiin. Paljon pitäisi kirjoittaa. Onneksi edellisten kirjoitusten tarjoama pohja takaa sen, että tulee kirjoitettua edelleen enemmän. Olen lukenut viime aikoina kirjaa The Genesis of artistic creativity – Asperger’s syndrome and the arts. Olen huomannut paljon yhteyksiä itseeni noista luvuista, jotka käsittelevät aina yhtä aspergerin syndroomaista taiteilijaa, kirjailijaa tai filosofia. Minun pitää seuraavaksi tilata Kenneth Clarken, Tam Dalyellin ja Gavin Maxwellin muistelmateokset. Myös pitäisi tilata Jonas Jonassonin kirja 100-vuotias joka karkasi ikkunasta ulos ja katosi. Pitäisi toimittaa runokäsikirjoitus Nuoren voiman liiton arviointipalveluun ja sen jälkeen kustantajille. Varhaisnuoruuden valitut kirjoitukset – 1300 liuskainen käsikirjoitus tulisi teetättää omakustanteena. Olen miettinyt muotokuvien teettämistä isoisoisästäni Frans Edvard von Beckeristä ja isoisoisoisästäni Reinhold Octavius von Beckeristä. Olen aloittanut öljymaalaamisen, se on hyvin terapeuttista ja flow-tilaan johtavaa, tekniikoita tulee vaan opiskella enemmän. Söin tänään hawaijin pataa. Myös juustoa kuluu paljon, 17 prosenttinen oltermanni on vaan niin hyvää. Huomenna ajattelin syödä kalaa, pitäisi joskus tehdä ainakin bouillabaissea, söin sitä muutaman kerran Pariisissa ja Nizzassa. Ajattelin myös tehdä ensi viikolla braciolaa, tein sitä ensimmäisen kerran lukiossa ollessani. Tänään ja ensi yönä aion kirjoittaa paljon, aiheita on kyllä.

Päiväkirja 26.9.2020, lauantai

Kirjoitan tätä yöllä. En ole viime aikoina saanut kirjoitettua kuin yöllä ja illalla. En ole ottanut tänään yhtään alkoholia, sillä eilen sitä tuli otettua liikaakin. Kaksi pulloa viiniä ja puolitoista pulloa viinaa. Haluaisin saada väitöskirjani valmiiksi. Olen aloittanut oikeustieteiden opinnot ja lukenut ensimmäisten kurssien tenttikirjoja. Haluaisin kirjoittaa jotain lain filosofiasta. Olen kääntänyt viime aikoina ruotsin-, saksan- ja tsekinkielistä runoutta. Haluan kääntää enemmän etenkin tsekinkielistä runoutta. Josef Holy vaikutti tosi mielenkiintoiselta. Aion myös kääntää tsekkiläisen filosofin Jan Patockan kirjoituksia. Väitöskirjani aihe on Köyhyyden eettiset tulkinnat, missä käsittelen absoluuttista ja suhteellista köyhyyttä, ja köyhyyden merkitystä yhteiskunnalliselle oikeudenmukaisuudelle. Olen kehitellyt muutamia mikro- ja makrotason strategioita, joita voidaan käyttää siinä, kun köyhyyttä yritetään poistaa. Pääpointti liittyy siihen, että kapitalismilla voidaan aikaansaada kaikille sopiva elintaso. Olen surullinen siitä, että minulla on nykyään niin pieni sosiaalinen piiri, vaikka voinkin sanoa rehellisesti, että ihmisten parissa oleminen vie minulta voimia, jotka voin käyttää paljon olennaisempaan ja tärkeämpään. Haluan kirjoittaa lisää näytelmiä, joista minulla on jo yksi suunnitelman alla: sen nimi on Paksummat verhot. Sen tulisi käsitellä etenkin sitä, miten yhteisön ja ulkopuolisen huomion kohde muuttuu osaksi ihmisen persoonallisuutta ja minää. Tämä ei tietenkään ole toivottavaa, mutta ilmentää sitä miten tavanomaisia ja samanlaisia suurin osa ihmisistä ovat. Olen juonut viime aikoina paljon viinaa, ja uskon sen alkaneen vaikuttaa jo terveyteeni. Kirjoitusvirettä tulisi voida pitää käynnissä paremmin ja varmistaa säännöllisillä työajoilla se, että kirjoitettua tulisi enemmän. Ahdistusta ei ole yllättäen ollut paljon viime aikoina ja se pysyy kurissa lääkityksellä ja viinan käytön lopettamisella. Kirjoittamisvire alkaa tavallisesti tulla esiin, kun on pari päivää ilman viinaa. Ja nykyään olen kirjoittanut paljon pyrähdyksittäin, jolloin olen saattanut saada kirjoitettua useita esseitä tai yli viisikin kolumnia yön aikana. Päivärutiinini ovat olleet viime aikoina entistä epäsäännöllisempää, ja olen herännyt monesti vasta iltapäivällä. Sain mielenkiintoisen kirjan äidiltäni isovanhempien luota. Se on Suur-Liperin historia, joka käsitti aikaisemmin myös äitini kotiseudun paikkakuntia, ja isoisä oli tehnyt kirjaan aikanaan merkintöjä suvun maapaikkaan Luikonlahdella liittyen. Sain myös kämppääni molemmanpuoleisten isovanhempieni kuvat. Isäni isä oli komea mies ja muistutti hyvin suuresti Marlon Brandoa, vaikka toisaalta ulkonäössäni olen tullut enemmän äitini isään. Olen opiskellut viime aikoina itsenäisesti venäjää, espanjaa ja italiaa. Aion myös jatkaa nykykreikan ja muinaiskreikan lukemista.

Aikuisuuden hybriksestä ja ylenkatseesta

Etenkin naiset pyrkivät elämässä siihen, että he voisivat näyttää aikuisilta ja vastuullisilta sellaisilta. Tämän on tuonut yhteiskuntaan naisten kohonnut koulutustaso ja valta. Tämä aiheuttaa sen, että tällaiset ihmiset etenkin vaativat kumppaniltaan, että hänen tulee olla aikuismainen ja vastuullinen. Olen monesti kohdannut elämäni aikana tilanteeseen, jossa yleensä naiset ovat pitäneet minua heikkona, koska olen luonteeltani sellainen kuin olen. Tämä on useimmiten liittynyt siihen, että he ovat pitäneet minua epäkypsänä tai kehittymättömänä. Vaikka olenkin varmaan lapsellinen, olen kuitenkin osannut hoitaa hommani varsin hyvin. Tämä kertoo juuri siitä, miten naiset tapaavat suhtautua erilaisuuteen kielteisesti.

Naiset eivät tajua sitä, etten haluakaan olla pystyyn tärkätty insinööri, vaan nautin enemmän elämästä tässä muodossa. Monesti sanotaan, että luovat ihmiset ovat monesti sisältään ainakin osittain lapsia, koska ihmettely ja kysymyksien muotoilu kuuluu tavallisesti luonteellisesti nuorten ihmisten piirteisiin. Vain lapsi tai luova ihminen seuraa perhosta vuoren jyrkänteelle. Lapsella on luovuutta, ja luovalla lapsellisuutta.

Aikuisuuden hybris ja ylenkatse tarkoittaa sellaista asennetta, jossa ihmiset arvottavat itseään ja toisiaan sellaisten periaatteiden kautta, joiden katsotaan olevan ylivoimaisia ja jyrääviä suhteessa esimerkiksi lapsuuteen. Kafka kirjoitti siitä ja toisaalta myös Dostojevski, että lapset joutuvat kärsimään lapsuudessa paljon kovaa kohtelua ja heitä voidaan pitää jonkinlaisena omatuntona. Pientä lasta riuhdotaan ja nostellaan välittämättä hänen mielipiteistään. Toisaalta lapsuuskin voi mennä pieleen ja siitä on yksi esimerkki: kerran kun olin linja-autossa, istui takapenkillä korkeintaan kymmenenvuotiaita poikia, jotka hokivat lausetta: ”Missä sää oot, mä oon kännissä, missä mää oon?”

Naiset ovat monesti sellaisia, että he selviävät suuremmalla kompetenssilla elämän tilanteista ja niistä toiseen siirtymisessä. Naiset ovat näppäriä opettelemaan asioita ulkoa kokeita varten ja he monesti he pystyvät etenkin kommentoimaan toisten ihmisten töitä. Kuitenkin luovuus ei ole monestikaan naisilla ilmenevä piirre. Silloin kun pitäisi luoda uutta ja omaperäistä, on naisen roolille soveltuvampaa siirtyä jonkin uutta ja omaperäistä luovan ihmisen groupieksi ja muusaksi.

Lapsenmielisyys liittyy siis syvällisesti etenkin luovuuteen ja siihen, että voi nähdä asiat oman mielikuvituksensa kautta. Samalla kun naiset pyrkivät aikuistamaan ja kunnollistamaan miehen, tappavat ne hänessä suuren osan hänen persoonaansa, eli jokaisen ihmisen pyrkimyksen ja halun luoda jotain uutta ja omaperäistä. Kuitenkin tähän rooliin mukautuvista ei tavallisesti olisikaan mihinkään suurempaan. Miesten rooliin asettaminen kuuluu tänä päivänä enemmän valtaa saaneeseen naisasialiikkeeseen ja sen pyrkimyksiin.

Olli von Becker

YTM

Piereskelyn ja kakkaamisen sosiologiasta

Kurt Vonnegut kirjoitti eräässä kirjassaan ihmisten suhtautumisen piereskelyyn pysyvän samana, oli ihminen sitten millä henkisellä tai evolutiivisella tasolla hyvänsä. Pieru naurattaa ja tuottaa ihmisten keskuuteen hyvää mieltä. Pieru on iloinen asia, ja sitä parempi mitä kovemmalla pärinällä se purkautuu ja kuinka pahanhajuinen se on. Pierun päästäminen suuressa ihmisten ryhmässä naurattaa usein monia, ja jotkut ovat epäilleet sen johtuvan siitä kuinka pierun päästäminen, kuuleminen ja haistaminen muistuttaa ihmisiä siitä, että kaikilla meistä on pyllynsilmä, josta purkautuu kaikilla kaasuja ja kiinteämpää tavaraa. Oli ihminen miten hieno tai kaunis hyvänsä, myös hän piereskelee joskus.

Pieru on siis jäänne ihmisen aikaisemmista kehityksen vaihteista, ja tässä roolissa se on tullut huumorin aiheeksi. On todisteita siitä, että jo muinaiset luolaihmiset nauroivat pierulle ja piereskelemiselle. Piereskeleminen on monesti ymmärretty vain karskien miesten harrasteeksi, sillä ainakin ennen ajateltiin, etteivät naiset päästä pyllystään kuin ruusuntuoksua ja sateenkaaria. He käyvät myös veskissä ainoastaan musisoimassa ja viettämässä aikaa toisten lyylien kanssa. Olen myös pitkään luullut, että ranskalaiset ovat niin hienoa väkeä, etteivät he varmaan pieraisekaan koskaan. Ovat ne niin hienoja.

Kuitenkin Honore de Balzac on yksi kirjailija, joka on kirjoittanut kakkaamisen tuottamasta nautinnosta ja sanonut sen olevan laadussaan parhaimmillaan parempaa kuin seksi tai itsetyydytys. On vähän homomaista puhua tai kirjoittaa tästä, mutta voi olla, että miehillä mielihyvän tunne liittyy eturauhaseen, joka sijaitsee perseessä. Kakkaaminenkin on iloinen asia ja se tuottaa ihmiselle hyvän ja rauhallisen olon. Onhan esimerkkejä pienistä lapsista, jotka esittelevät monesti juuri tekemäänsä kakkaa äiskälle tai iskälle kuin parastakin edustusvaimoa.

Piereskelyn sosiologia siis tarkoittaa sitä, miten se on saanut sosiaalisia representaatioita ja miten sitä on kuvattu ja miten se on kuulunut ihmisyhteisöjen elämään jo kauan aikaa. Miten onkaan niin, että ihmiset nauravat sille, kun ihmisen persereiästä purkautuu pahanhajuisia kaasuja. Syynä voi olla se, että se muistuttaa jokaisen olevan ihminen ja että jaamme kaikki samoja piirteitä. Myös sen sosiaalinen paheksuttavuus on varmasti yksi tekijä, jossa ihminen laitetaan ruotuun toisten ihmisten piereskelemättömyyden takia. On tutkimuksia siitä, että naiset kokevat piereskelyn nolostuttavammaksi asiaksi kuin miehet, jotka tapaavat päästää kaasunsa julkisesti ja häpeilemättä. Esimerkiksi Men behaving badly on mitä riemastuttavinta pieruhuumoria. Sosiologiselta merkitykseltään piereskely on äijämäistä ja olisikin toivottavaa, etteivät naiset pöräyttele pieruja miehen kuullen.

Luovassa työssä ihmisen pitää pysyä osittain lapsena. Ja lapsethan piereskelevät paljon.

Olli von Becker

YTM

Repikää, nuoret!

Nuoria tulisi opettaa särkemään entistä ja rakentamaan uutta. Kaikenlaiset alttiudet toisten ihmisten miellyttämiseen tulisi hävittää ja alkaa muodostamaan uusia arvoja. Monet esimerkit ovat näyttäneet, että pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunta on kiehumispisteessään ja sen takia tulisi entistä enemmän ruveta rakentamaan vapaata yhteiskuntaa, missä ei pakoteta noudattamaan entistä ja missä ei pakoteta olemaan ajattelematta. Friedrich Hayek kirjoitti paljon vapaasta markkinataloudesta ja siitä, miten sosialismi ja suunnitelmatalous tahtovat johdattaa yhteiskunnat totalitarismiin.

Vaikka Suomea voidaan pitää monessa mielessä vapaana ja kehittyneenä yhteiskuntana, vallitsee täälläkin totalitarismi – nimittäin henkinen totalitarismi. Sosiaalidemokraatit ovat vallassa koko yhteiskunnassa sosialististen käytäntöjen kautta. Nuorille tulisi opettaa uudenlaisia tapoja rakentaa itselleen itsenäinen ja omaperäinen henkinen horisontti, jota seurata. Hyvinvointiyhteiskunta on se este, joka estää ihmisiä ajattelemasta vapaasti. Se estää myös ihmisiä kamppailemasta omien tavoitteidensa eteen.

Hyvinvointiyhteiskunta passivoi ja muuttaa yhteiskunnan henkisen horisontin yhden totuuden palvelijaksi. Sosiaalidemokraatit eivät enää ole niin poliittisesti suuri yhteenliittymä, että he voisivat päättää siitä, miten yhteiskunnassa saa ajatella. Nykypäivänä suomalaisessa yhteiskunnassa suurin tabu on sosialistisen hyvinvointiyhteiskunnan kyseenalaistaminen. Eikä voida sanoa, että kapitalismi tekisi jotkut rikkaiksi ja jotkut köyhiksi, vaan on jo satoja vuosia sitten todettu, esimerkiksi Adam Smithin näkymättömän käden kautta, että yhden menestyminen hyödyttää myös toisia, koska kaupanteko vaatii aina vähintään kaksi ihmistä.

Eikä hyvinvointiyhteiskunnan alas ajaminen tarkoita sosialististen ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden aatteiden katoamista yhteiskunnasta. Ne vain joutuisivat etsimään uudenlaisia osallistumisen välineitä tilanteessa, jossa heillä ei enää ole totalitaristista henkistä valtaa. Vain vapaa markkinatalous takaa ihmisille myös yhteiskunnallisen ja ideologisen vapauden. Olisi mietittävä tarkemmin niitä alttiuksia, joita ihmisillä on myötäilyyn ja passiivisuuteen ja pyrittävä kehittää ihmisten itsenäistä ajattelua. Mielestäni mahdollisimman yksilökeskeinen ja arvoja repivä koulutus mahdollistaisi nuorille sen, että he eivät jumittuisi suomalaiseen tekemättömyyskonsensukseen ja olisivat vain lisäämässä huomioitaan toisten ajatuksiin. Toisten myötäilystä ja passiivisuudesta tulisi tehdä rankaistava rike.

Sosialistinen hyvinvointiyhteiskunta toimii nykypäivänä pohjana kaikenlaiselle sen piirissä tapahtuvalle ajattelulle. Nuoria tulisi opettaa kyseenalaistamaan, kritisoimaan ja vaatimaan tarkennuksia ja rajauksia. Nuorten tulisi raastaa, repiä ja ravistella. Nuoria tulisi opettaa jo varhaisessa vaiheessa kyseenalaistamaan omien opettajiensa älyttömyydet. Vain tällä tavalla yhteiskuntaan saadaan ajattelua ja ja kriittisesti tiedostavia nuoria, jotka voivat tehdä tätä maailmaa paremmaksi.

Olli von Becker

YTM

Josef Julius Wecksellin runo suomennettuna III

Minä rakastan sinua

Minä rakastan sinua, yli kaiken rakastan

Sinä olet minulle enemmän kuin taivas ja maa

Minne tieni vie

Sinä edessäni seisot

Jos olet lähelläni

Jos kaukana olet

Oi, minä rakastan sinua, yli kaiken rakastan

Minä rakastan sinua, yli kaiken rakastan

Taivaallista loistoa pääsi ympärillä kannat

Istut kuin pyhitettynä

Taivaan ja illan yllä

Jos enkeleiden hiukset

Valuvat otsallesi lauluni kautta

Minä rakastan sinua, yli kaiken rakastan

Minä rakastan sinua, yli kaiken rakastan

Kyllä, jos lakina olet maailman päällä

Oi, kömmin silloin sinne

Vihreästä puusta

Auringosta ja keväästä

Ilosta ja kyyneleistä

Kuollakseni sinun luonasi, tullakseni sinun luonasi

Minä rakastan sinua, yli kaiken rakastan

Minun suurin iloni ja suurin tuskani olet

Sinun siniset silmäsi

Oi, kuinka ne hymyilevätkään niin

Kaikki taivaat niissä

Kaikki minun taivaani ovat

Oi! Minä rakastan sinua, yli kaiken rakastan

Ei ole unohdusta, ei enää kuolemaa

Katsokaa, teistä tuli minä, katsokaa minä näen vain sinut

Vain lyhyt sekunti

Ruusuisella suullasi

Vain häivähdys sinua tekee minut voittamattomaksi!

Tule ja elä kanssani, anna minun kuolla kanssasi!

Kahden Josef Julius Wecksellin runon suomennokset

Kääpiön kosto

 

Vuoren illassa on kääpiö

Hän hakkaa ja takoo kultaista aarretta

Se hehkuu, se vaalentuu räiskyvällä nuotiolla

Hän pilkkaa ja laulaa äänellä niin kuin se oli

Auringosta ja lämmöstä ja kukista ja puista

Me miehet olemme ajaneet vaaleata vuorilta alas

Me vihaamme ylpeätä rauhallista perhettä

Meillä on korrosoiva myrkky heille

Me kavallamme vuorilla leiskuvan kullan

Kuten mies korruptoituu ja syöksyy velkaan

Meillä on hulluissa romahtavissa kaivoskäytävissä

halveksiva katse alas heitettynä

Me annoimme sille loiston niin suurenmoisen

Kuten miehen sydän kaikkivoipainen voi

Nainen ryntää sen hurjaan loistoon

Auringosta ja taivaasta yöhön ja kuolemaan

Se ottaa miekan pois sankarin kädestä

Se murtaa valan ja pettää maan

Myrkyttää rakkauden ruusutarhan

Ja järjestää varkauden Jumalan alttarilla

Se tappaa viattomuuden morsiusneidon syömmessä

Ja tekee uskovan sielun niin köyhäksi

Se murtaa nuoren iloisen pelottomuuden

Ja levittää jäätä hänen lämpimään vereensä

Oi loiskuva metalli, räiskyvässä mahdissasi!

Sinä vihan vasara, murise voimaasi!

Rankistettujen ihmisten linja on kuolemassa

Ja maa tulee olemaan jälleen meidän!

 

Haluatko tulla minun kanssani?

 

Haluatko tulla minun kanssani viheriöivään metsään?

Ho, siellä ei kukaan, ei kukaan meitä näe?

Kuulitko, kuulitko, kuinka lintu johon hän osui

Kaukana metsässä; hän sinua rukoilee

Haluatko istua minun kanssani varjoisessa laaksossa

Haluatko käsivarteni, luottaa sinuun?

Tule, oi tule, hiljaisena, ukkosen hetkenä

Kun koko maailma nainen lepää rauhassa

Kun koko maailma, tähtienvalossa lepää rauhassa

Istutaan alas ja jutellaan luottamuksella

Kun maailma tähtienvalossa lepää rauhassa

Ja vain sydämeni hakkaa ahdistuneesti

 

 

 

 

 

 

Josef Julius Wecksellin runo suomennettuna II

Jumalan puutarha

Muistan tytön, joka oli iloinen kuin kevät

Kuten lapsuutemme kevät

Kun nauru hymyilee kyynelissä itsessään

Ja sielu on kuin puro taistelussa

Mutta terve, järkevä ja kokematon

Taas avoin ja leikkisä kirjeen sivu

Koko maailma – me näemme vastaukset

mustilla kulmilla, musta sinetti

Hän oli niin kaunis – pieni tulenliekki!

Leikimme äitiä ja isää, kun olimme pieniä

Se oli nautinto, se oli ilo!

Mutta kuten oli, kukaan ei kuunnellut

Asuimme lähellä kirkkoa

Ja juoksimme sen pyhälle maalle

Kirkkoherran puutarhassa, kuten ajattelimme

Täynnä ristejä ja kauniita kukkia

Kumminkin ihmettelimme monta kertaa

Niitä jotka tulivat sinne

että he olivat kuin isoäidin laulut

Niin surullisia ja pieteettisiä

ja antoi kranssin ja antoi kukan

Yksi antoi kyyneleen puutarhalle

Me seisoimme siellä kädet tyhjinä

Ja meillä oli vain hymymme

Jolloinkin puheentapaista kuului

Se oli kuusen vihreässä huipussa

Kosketimme syreenin vaaleita kukkia

Ja nyökkäsimme alas ennen kuin ylös

Pitkään aikaan emme voineet uneksia

Iloisesti leikimme uudestaan

Ristien siimeksessä yön pimeydessä, jyrinä piiloutui

Ja huusi: Saitko sen? – Kyllä

Kerran mies harmaahapsinen

Kysyin häneltä: Kenen on puutarha?

Hän hymyili niin kauniilla ja kyyneleisellä katseella

Ja vastasi: se on Jumalan, ystäväni!

Jumalan puutarha riemuitsimme sitten

Ei ihme että täällä on mukavaa

Jumala on niin hyvä että hän antaa

Kukkiensa keskellä meidän leikkiä täällä

Mutta kun sitten opimme kirjoittaa

Täällä lepää jokainen hauta

Sitten se kirkastui jo vähän

Tämän kultaisen kirjoituksen alapuolella

Jumalan enkelit nukkuvat varmasti kukkien keskellä

Hänen puutarhassaan joka yö

Ja jättävät jälkeensä kauniin lahjan

Tuhannesta hopea-aarteen helmestä

Kuitenkin ajattelimme sen olevan hauskaa

Enkelillä kellon nimi on

Ja ritareilla toinen asia

Se ei käy hyvin laatuun!

Piilouduin eräänä iltana, kuullakseni

Enkeliä kun hän jo sänkyyn kömpi

Mutta kuusen nähtiin liikkuvan

Minä juoksin, ja en saanut nähdä mitään

Mutta kiirehdi leikkieni sisko

Minun pieni morsiameni, minun suurin aarteeni

Tuli sairaaksi – ja oli ollut niin iloinen ja raikas

Siellä hän hymyili minulle varovasti

Pidin kättäni häntä vasten, niin siro, pikkuiseni

Katsoin häneen ja huusin: Älä jätä minua!

Minusta tulee enkeli, hymyili hän hiljaa

Puutarhassa tapaan sinut

Se katosi pitkän aikaa sitten, vuosia sitten

Sen kanssa lapsuudentaivaani sineä

Nyt kyyneleet elävät naurettavasti

Kuitenkin uskon minä vieläkin kuitenkin niin

Ja siitä tulee taistelu, meidän voimamme riittää

Minä olen täällä joskus liian painavana ja kovana

Silloin menen uudestaan iloisena ja tapaan

Enkelini Jumalan puutarhassa

 

 

 

Josef Julius Wecksellin runo suomennettuna

Tyrannin yö

 

Niin raskaana seisoo yö suruun pukeutuneena.

Tyranni herää purppuraisella sängyllään,

Hänen ainoa poikansa mustaan verhottuna

Ne vietiin eilen linnasta.

Avoin silmä, synkkä mieli

Pimeässä yössä hän katsoo sisään

Siellä kirkastuu, etäinen piste liikkuu

Se on lähestymässä – hän hengittää voimakkaasti

Hän näkee poikansa lumivalkoisessa puvussa

Siipien kullalla, jonka hän sai Jumalalta

Hän leijuu hitaasti pöydälle,

siellä kultainen kuninkaallinen kruunu on

Hän alkaa poimia timantteja

Niin surullisena loistaa hänen mainekkuutensa

En löydä rauhaa kapeassa haudassani

Ennen kuin minulta otetaan kaikki pois

Isäni osti heidät murhalla ja kuolemalla

Kohteiden veri on niin punaista;

Kuolleet vaativat niitä minulta nyt

Minun tähteni he ovat uhrautuneet

Purppuraan viittaan hän sitten menee

Siitä tippuu verta kuin syvistä haavoista

Huolestuneena hän kuivaa ne joskus

Mitä enemmän se vuotaa, sitä enemmän se kuolee

En voi elää, en voi kuolla

Ennen kuin tämä vaippa on valkoinen kuin lumi

Kyyneleilläni pesen sen

Siiven kanssa se kuivuu jälleen

Ja pojan ympärillä olevat vaaleat aaveet seisovat

Villeillä katseilla saavat hänet kulkemaan

Hän itkee hitaasti, hänestä tulee niin kärjetön

He tarrautuvat häneen pilkkaavalla naurulla

Kalpeana nousee kuningas sängystään nopeasti

Kaikki on kadonnut

Se kirkastaa kaiken

Pöytä kantaa nyt hänen kruunuaan

Ja hänen vaippansa on verenpunainen

 

 

 

 

Voidaanko ironia integroida tunnustushierarkiaan ja objektiivisiin arvoihin

Ironia tarkoittaa asioiden monipuolisuuden ja useapuolisuuden havaintoa. Tässä voidaan viitata esimerkiksi myös itseironiaan, joka voi tarkoittaa esimerkiksi omien huonojen puolien liioittelua ja koomisessa mielessä esittämistä. Ironia tarkoittaa etenkin sellaista ilmaisua, jossa merkitys ja käytetyt sanat ovat ristiriidassa. On esimerkiksi ironista sanoa, että Kiitän paljon teitä ohjeistanne, joista ei ollut minkäänlaista hyötyä. On sanottu, että itseironia liittyy aina etenkin korkealla tasolla olevaan kulttuuriin, voidaan esimerkiksi sanoa, että uskovaisten ihmisten piirissä ei esiinny ironiaa, koska he ymmärtävät monesti kaiken täysin sananmukaisessa merkityksessä. Voidaan sanoa että esimerkiksi uudisrakentajat, puritanistit ja lähetyssaarnaajat eivät tunne tavallisesti kovinkaan usein tarvetta ironiaan. Tämän takia voidaan sanoa, että esimerkiksi amerikkalaiset eivät monestikaan ole sellaisia, että he ymmärtäisivät ironiaa tai harrastaisivat sitä aktiivisesti. Tämä liittyy uuden kulttuurin yksisuuntaisuuteen ja yksitotisuuteen. Toisaalta esimerkiksi brittien mutta etenkin englantilaisten harrasteisiin kuuluu ironia ja itseironia. Samaa on sanottu toisaalta myös suomenruotsalaisista. Voidaan sanoa, että suomenruotsalaisten vähemmistöasema mutta pitkän ajan kuluessa kasvatettu kulttuurinen ja henkinen pääoma ovat asioita, jotka ovat yhdessä rakentaneet tälle ihmisryhmälle sen ironian harrastamiseen liittyvän piirteen. Tunnustushierarkia tarkoittaa etenkin pyyteettömyyden kautta rakennettua instituutio- ja yhteisöjärjestelmää, jossa pyyteettömyyden eli enemmän valintaa korostavan luonteen katsotaan määräävän instituution arvon hierarkiassa. Ironia ja itseironia on aina etenkin valinnallinen asia. Se osoittaa etevyyttä, hauskuutta ja kulttuurista kompetenssia, kun asioille voidaan tuoda esiin myös toisenlainen merkitys. Kuitenkin performatiivinen rooli voi joskus, jos sitä ei pidetä aisoissa, olla altis ohjaamaan ihmistä kohti subjektiivisia arvoja ja kommentaariaanista vaikutteellisuutta. Miten sitten ironia ja itseironia eroavat performatiivisesta roolista. Performatiivinen rooli on etenkin henkilökohtainen ja oma merkitys, jossa oma tausta ja elämänvaiheet säätelevät asioiden saamaa merkitystä. Siinä tapauksessa, jos ihminen alkaa vertailemaan ja yhdistämään arvojensa ja niiden merkityksien performatiivista roolia toisten samanlaisiin merkityksiin, voi olla mahdollista, että ihminen ajautuu subjektiiviseen arvottamiseen. Eli performatiivisen roolin kohdalla tulee tunnustaa se, että asioilla on myös objektiivinen merkitys. Kuitenkin omaa performatiivista roolia voidaan pitää hyvänä tapana tarkastella itse omia arvojaan ja sitä, miten yksilö itse tunnustaa omat arvonsa. Ironiassa ja itseironiassa ei vertailla itseä ja omaa ilmaisua toisten ilmaisuun vaan siinä pyritään etenkin omaperäiseen itseilmaisuun. Se johtuu siitä, että ironia ja itseironia vaativat vain kielellistä lahjakkuutta ja tilannetajua samalla kun performatiivisen roolin tapauksessa ihminen voisi ruveta etsimään tukea suhteessa omiin arvoihinsa ja siihen miten niiden merkitykset eivät tapaa vastata toisten ihmisten merkityksiä. Itseironia ja ironia ovat etenkin vapaan miehen tapoja ilmaista ajatuksia ja sen myötä näissä tavoissa on pysyvämmän laatuinen anarkistinen elementti henkisellä tasolla. Voidaanko minkäänlaista ironiaa sitten kuvitella liitteessä objektiviisiin arvoihin ja objektiiviseen arvottamiseen. Objektiivisen arvottamisen tapauksessa siihen syvällisesti liittyvät syväsymbolit, jotka kertovat asioista niiden pysyvän eli objektiivisen luonteen. Kuitenkin ironiaan ja itseironiaan liittyy myös syvällinen historian tuntemisen ja sen tunnustamisen taso. Tämä voi kertoa siitä, että niissä on jotain sellaista, mikä ei liity vertailukohdallisiin symboleihin ja niiden pinnallista, ajallista tietoa kertovaan rekisteriin. Ironia ja itseironia siis sisältävät sellaisen historiallisen tason ja historiallisen kompetenssin tason, mikä ei kuulu subjektiivisiin arvoihin, jotka elävät etenkin pääasiassa hetkessä. Onhan selvää, että etenkin Britanniassa ja suomenruotsalaisten keskuudessa pitkään jatkunut kulttuurinen dominanssi ja vallan kokemus ovat tuottaneet tuon aseman hävitessä tietynlaisen kyvyn itseironiaan, mitä ei ehkä voida tavoittaa muunlaisilla tavoilla. Tuon takia, koska kokemus ajasta on ollut syvällinen, on myös kokemus kulttuurin rappeutumisesta ja moraalisten standardien murentumisesta ollut syvällinen, mikä on tuottanut kokemuksen ajasta, jota ei ilmene kaikenlaisten ns. uusien ja nuorten kulttuurien sisällä. Objektiivisten arvojen haltija ja niiden kokija voi olla myös jossain määrin dekadentti, koska taiteilijat, mutta etenkin vanhan kulttuurin sisältä nousevat taiteilijat ovat tällaisten kulttuurien ja historian kokonaisuuksien syvimpiä tulkitsijoita. Eli tunnustushierarkian tulisi tukea objektiivisuudessaan ja valintaa korostaessaan taiteilijoita, koska he ovat niitä, jotka ylläpitävät kulttuurisia standardeja, suuntautuvat todellisuuteen syvältä käsin ja tulkitsevat uudelleen sellaista, millä on mahdollisuutta tulla uudelleen tulkituksi. Ironia ja itseironia mutta myös etenkin satiiri ovat korostuneesti korkeakulttuurisia tapoja luoda taidetta ja etenkin kirjallisuutta. Taiteilijan on siis tunnettava syvällisesti historia ja taiteiden historia mutta myös oltava uskollinen itselle vaikka samalla seurata sitä, mikä voidaan tulkita objektiiviseksi ja sellaiseksi, joka tulee syväsymboleista. Tällaisessa ajassa, joka korostaa etenkin subjektiivista individualismia ja kaikkien kulttuuristen standardien murentamista, olisi mahdollisuus sellaisille taiteilijoille ja kirjailijoille, jotka tuntevat syvällisesti historian ja sitä kautta pystyvät saamaan tietoja objektiivisista arvoista, jotka sallivat etenkin mahdollisuuden valita vaihtoehtojen väliltä ja tässä vapaudessa kehittää omaa ilmaisuaan. Eli ironia ja itseironia, etenkin kun ne ymmärretään tapoina käyttää hyväksi historian saatossa kehittynyttä ilmaisua ja näkemisen tapoja, ovat sellaisia elämänasenteita, jotka voidaan integroida tunnustushierarkiaan ja objektiviisiin arvoihin, koska ne itse perustuvat tunnustushierarkian pyyteettömiin instituutioihin ja niiden tarjoamaan vapauteen, sekä objektiivisiin arvoihin, koska nämä ilmaisun tavat ja elämänasenteet ovat etenkin objektiivisia ja itse omassa vapaudessaan seisovia asenteita.

Boheemi ja porvari

Mielestäni kahden tietyn elämäntavan väliin voidaan tehdä perustavanlaatuinen erottelu. Ne ovat pikkuporvarillinen tai porvarillinen elämäntapa ja boheeminen elämäntapa. Porvarillista luonnehtii kaikkinainen tunteiden ja intohimojen hillitseminen, hienostelu, liian suurien vastakohtaisuuksien ja ristiriitaisuuksien kaunistelu sekä pysyttäytyminen samanlaisissa normeissa ja noudatuksen aiheissa. Boheeminen elämäntapa tarkoittaa tunteille aitoa ja suoraan suhtautuvaa elämäntapaa. Siihen voi kuulua epäsäännöllisyys ja uskollisuus itselle ja omille vaistoilleen. Siihen voi kuulua myös itsepintaisuus, rajojen ylittäminen, eksentrisyys, yllättävyys ja pakkomielteisyys. Joskus myös pahuus ja pervous ja liioittelu taiteellisessa ilmaisussa. Etenkin uskollisuus omalle itselle sen sijaan, että ajateltaisiin sitä, mitä muut ihmiset mistäkin asiasta ajattelevat luonnehtii boheemia elämäntapaa.

Itse olen vapaa kirjailija, tutkija, väitöskirjatutkija ja toimittaja. Näitten mielenkiinnonkohteitteni ansiosta olen kehittänyt itsestäni taiteilijaa, ja harrastan kirjoittamisen lisäksi nykyään myös laulua, kitaran, viulun ja pianon soittamista, sekä piirtämistä ja maalaamista. Monipuolinen taiteiden harrastaminen vaatii herkkyyden kehittämistä ja se on myös taiteellisten aktiviteettien harrastamisen automaattinen seuraus, mikäli sattuu olemaan lahjakkuutta näillä toiminnan osa-alueilla.

Taiteiden ja kirjallisuuden harrastaminen vaatii etenkin inspiraatiota tai oikeanlaista tunnetilaa, mikä on tukeva suhteessa ilmaisun syntymiseen. Sen takia kirjallisuuden ja taiteen tuottaminen on joskus epäsäännöllistä, koska monessa yhteydessä esiin tulevat mielenterveyden ongelmat eivät katso aikaa ja paikkaa siinä, kun ne antavat kirjailijalle joko hyvän ja maanisen, eli ilmaisua tukevan, tai vaihtoehtoisesti masentuneen ja ahdistuneen olotilan, jossa vain sängyssä makaaminen voi tuntua parhaimmalta vaihtoehdolta.

Myös substance abuse on tavallinen huolen aihe luovilla aloilla. Joskus voi tuntua mukavalta ehkäistä ahdistusta psyyken lääkkeillä ja toisinaan ottaa myös mahdollisesti jopa rankanlaiset alkoholihumalat. Jim Morrisonin elämään kuuluivat eri vaiheissa etenkin kannabis, lsd ja kokaiini ja hän ei ole ainoa tunnettu taiteen alan ihminen, joka on huumeisiin sortunut.

Sanoisin, että taiteellinen ihminen näkee porvarin etenkin ihmisenä, joka tukahduttaa omia tunteitaan ja yksilöllisiä näkökulmia suhteessa elämään ja siinä etenemiseen. Mielestäni voidaankin sanoa, että boheemi ihminen on perimmäiseltä asemaltaan rehellisempi kuin porvarillinen ihminen, vaikka joku voisi sanoa taiteilijoiden olevan nahjustelevia ja patologisesti valehtelevia päihteiden käyttäjiä, mutta pääpointti on se, että samalla kun porvarit seuraavat käytösmalleja on boheemilla mahdollisuus tuoda jokin uusi näkökulma maailmaan ja elämään oman taiteensa luomisen kautta.

Minä olen boheemi ja tyytyväinen siitä. Pikkuporvarillista virkamiestä minusta ei saa koskaan. Mieluummin nahjustelen itseni kanssa ja olen uskollinen itselleni ja järjestelmäni toiminnalle.

Olli von Becker

YTM

Kyntereväinen polku

Polku on kyntereväinen

vaeltaja on vaikeuksissa

ottaa askeleita varovasti, vähitellen

huippua ei näy vaikka olen tehnyt selväksi

minä tiedän kohtaloni

se tulee sen myötä kun ihmiskunta

on tulossa vaiheeseen jossa

totuudenpuhujoita tarvitaan

minun on sanottava jotain niin hirveätä

jonka kautta minulle annetaan arvo

ihmiskunta on tarkoittanut minut

kantamaan viestiä mitä se ei ole aiemmin saanut

Josef Holyn runoja tsekin kielestä

Siellä oli taistelu

mysteerisessä linnassa

minun sisälläni

vieras seura

ja muurahaiset kuljettavat minua

ne puolustivat itseään kauan

epätoivoisesti

seinät heiluivat jo

silta romahti

ja sieluni on täynnä mustaa verta

pois vanhat periaatteet

kaikki pois vaan

olen vieras ja en tiedä

hallitsen toisen kanssa

olen tuuli

olen itseni orja

 

Tuo hämähäkki! Mitä ennen?

Ylös ja alas – valo ja pimeys

nuo hiukset, mitä ennen, mitä niin hienoa

Hiukset, ei se ei ole hän!

olen hermostunut, ei, ei!

ja tuo pinkki ruusu, ha!

ei, se ei ole hänen viimeinen kyyneleensä

Tuo musta täplä, katkennut lento

Jumalani, ei, se ei ole hän

Hämähäkki tippui alas, pimeys, pimeys!

 

Sänki, kuiva raja

hanhilauma ja tuli savu

kutsuin papin

annoin hänelle elävän murheet

synnit antavat luojan tappaa

joten kuka tahansa voi tehdä syntiä

anna anteeksi itsellesi hyvä Jumala!

annat anteeksi Jumalalleni nyt

kuka pesee kaiken, vanha velka?

rakasta vähän! Kuka? Kuka?

 

 

Meidän poikamme siltojen alla

Alkoholista pyritään tekemään aina suuri asia, vaikka onkin harmi, että jokaisella erikokoisella suomalaisella paikkakunnalla joutuu aina näkemään vahvasti alkoholin vaikutuksessa olevia tai siinä ominaisuudessa monesti näkyviä ihmisiä. Nuorena leikittelin ajatuksella kieltolaista. Voi havaita sen, miten kauas varhaisnuoruuden ajatukset joskus jäävät. Alkoholi on mielestäni yksi sellainen aine, joka sisältää paljon huonoa, mutta joka toisaalta voi taiteen luomisessa olla yksi sellainen asia, joka voi etäännyttää hetkittäin taiteilijan taiteen harrastamisesta ja antaa voimia taiteilijuuden jatkamisessa.

On kuitenkin selvää, ettei yksikään kirjailija tai taiteilija pysty luomaan taidettaan tai kirjallisuuttaan olemalla jatkuvasti kännissä. Myös krapulassa kirjoittaminen on monesti todella vaikeaa ja se voi helposti katketa serotoniiniepätasapainosta alkavaan ahdistukseen. Olen itse huomannut psyyken lääkityksellä, ettei alkoholista enää saakaan minkäänlaista suurempaa nousua, vaan olo on niin sanotusti ”numb”. Mielestäni viinit ja kovemmat alkoholit voisi hyvin tuoda päivittäistavarakauppoihin, joka sekin olisi yksi askel valtiomonopolien purkamisessa. Vain kaikkea vapautta vastustavat sosialistit ovat sitä mieltä, että alkoholin myynnin vapauttaminen lisäisi käyttöä ja etenkin väärinkäyttöä.

Alkoholin myynnin vapauttaminen ei lisää merkittävällä tavalla väärinkäyttöä, vaan se mielestäni voisi jopa laskea sitä. Kaikki mikä on helposti tavoitettavissa tavallisesti lisää ihmisten välinpitämättömyyttä asiaa kohden. Kaikissa eurooppalaisissa kulttuurivaltioissa Ruotsia lukuun ottamatta aalkoholin myynti on jo vapautettu, ja siitä huolimatta Suomi lonkuttaa perässä.

Olen taiteilija ja kirjailija, ja minun on sanottava, että joskus alkoholi on keino taiteen luomisen syklissä. Se voi pienin annoksin motivoida taiteellista työtä, mutta ainakin se on joskus tapa palatessa ja rentoutuessa ensin taiteen ja kirjallisuuden luomisesta. Kuitenkin esimerkiksi muutaman viinilasillisen jälkeen on parasta laittaa korkki kiinni, jos on tarkoitus työskennellä.

Kirkkaat viinat, joita suomalaiset valitettavasti vielä tänäkin päivänä suosivat, ei ole paras mahdollinen aine, joka voisi palvella viihdekäyttöä. Se hujahtaa päähän nopeasti ja ei monestikaan tue minkäänlaisen henkisen aktiviteetin harrastamista. Itse suosin nykyään konjakkia, punaviiniä, valkoviiniä ja sherryä. Joskus viskikin menee. Kuitenkin esimerkiksi olut suurissa määrin pöhöttää ja voi tuottaa vaikeasti kestettävän krapulatilan. Sherry on tyypillinen vieraille tarjottava juoma, ja konjakki tarjoaa sivistyneen tavan ottaa muutaman ja parhaimmassa tapauksessa jättää siihen.

Alkoholin myynnin vapauttaminen on yksi askel markkinatalouden etenemisessä ja yhteiskunnan vapaaksi tekemisessä. Ei voida ajatella, että se olisi mitenkään kummallisempi asia kuin se, että ruokakaupoissa myydään tupakkaa tai muita nikotiinituotteita.

Olli von Becker

YTM

Politiikan viihteellistymisestä ja mitä politiikan tulisi olla

Politiikan viihteellistymisen perustavin kuva on Kokoomuksen entinen puheenjohtaja Alexander Stubb ilveilemässä Putous-ohjelman sketsihahmona. Toisena voidaan pitää Katri Kulmunia, joka vei Keskustan hallitukseen vasemmistolaisten kyytipojaksi ja ilveilijäksi. Kuitenkin kaikenlainen politiikan merkityksen ja sen tehtävän vääristyminen ihmisten mielissä on omiaan tekemään politiikasta jotain sellaista, joka ei vastaa politiikan ja sen päätöksentekijöiden roolia. Yleensäkin suomalainen politiikan konsensus ja se ideologinen nautinto, jota poliitikot saavat siitä, kun he kakunjaon myötä pääsevät kuvitellusti iskemään lapionsa kakkuun ja saamaan omalle ideologialleen merkitystä uhkaa johtaa ilveilyyn. Ideologinen nautinto on siis kuvitelmakuva siinä prosessissa, jonka myötä valta jaetaan vain sellaiselle taholle, joka osaa olla kaikkein ovelin.

Mielestäni suomalainen monipuoluejärjestelmä ei ole itsessään hyvä asia, koska valtavirran poliittiset mielipiteet eivät pääse siinä valtaan. Suomessakin voitaisiin hyvin politiikka perustaa kaksipuoluejärjestelmään, missä kaikki perustavin valta voitaisiin jakaa keskustaoikeistolaiselle yleisporvaripuolueelle ja punaiselle sosialisteja yhdistävälle liittymälle. Tämän kautta voitaisiin havaita se perustava tosiasia, etteivät sosialistit pidä hallussa Suomen parlamentissa edes läheskään puolta äänistä. Nykyaikainen sosialistihallitus on muodostunut kunniahimoisten kakunjakajien ideologisesta nautinnosta, mikä ei perustu oikeisiin voimasuhteisiin. Keskustakin näköjään uuden puhteenjohtajansa mielestä nauttii hallituksessa roolista, jonka mukaan se olisi jotenkin keskustaan kallellaan. Mutta tämä ei ole totta, ja Saarikko on perusesimerkki ideologisen nautinnon saajasta ja ohjaajasta, samalla kun hallituksessa sosialistit käyttävät kaikkea valtaa. Muista on tehty viihdetaiteilijoita, jotka eivät saa ihmisten päihin sitä tosiasiaa, että yli viisikymmentä prosenttia suomalaisista äänestäjistä ei ole vasemmistolaisten aatteiden kannattajia.

Politiikkaan tulisi saada enemmän aateuskollisia ja työhönsä vakavasti suhtautuvia oikeistolaisia ajattelijoita, sillä heille on suomalaisten äänestäjien mukaan ollut aina eniten tarvetta. Vai millä nämä sosialistit selittävät samalla kun he arvostelevat Jan Vapaavuorta oikeistolaisuudesta, että hän löi kunnallisvaaleissakin kaikkien aikojen suurimman äänimäärän omalla panostuksellaan. Suomalainen politiikka tarvitsee enemmän Victor Procopén, Tuure Junnilan, Georg C. Ehrnroothin ja Veikko Vennamon kaltaisia todenpuhujia, jotka uskalsivat jo Kekkosen aikana kyseenalaistaa sosialistien vaikutusvallan maassa. Pian valta on kaikenlaisilla Marinin kaltaisilla pikkutytöillä ja Saarikon kaltaisilla omien aatteidensa myyjillä, jotka kumartavat ammattiliitoille ja olisivat lopettamassa kaikenlaisen työnteon Suomesta.

Konsensus muodostuu aina tarpeesta saavuttaa ideologista nautintoa, ja tällä hetkellä siihen on hellytetty mm. suomalainen oikeisto. Orpo sivuun ja Häkkänen tai hänen puolestaan alkuperäinen Jan Vapaavuori takaisin pääministeriksi ja todellisen ja näkyvän politiikan ajajaksi ja Suomen sosialismilta pelastajaksi!

Olli von Becker

YTM

Subjektiiviset arvotunteet, arvot, vaikutteellisuus ja vertailukohdalliset symbolit

Subjektiiviset arvot ovat sellaisia arvotunteita, jotka eivät pysty pyyteettömyyden ja ristiriidattomuuden puuttumisen takia etenemään objektiivisiksi arvoiksi, jotka voisivat tulla edustetuiksi tunnustushierarkian instituutioita lajittavalla tasolla. Yleensä tällaiset arvotunteet ja subjektiivisiksi kehittyvät arvot ovat sellaisia välineitä, joita yhteiskunnallista tunnustushierarkiaa manipuloimaan pyrkivä kommentaariaatti pyrkii vaikutteellistamaan. Kommentaariaatti ei pysty manipuloimaan ja vaikutteellistamaan arvoja, jotka ovat jo joukkopriorisoinnin kautta tulleet objektiivisiksi, eli etenkin ristiriidattomiksi ja pyyteettömiksi. Subjektiivisissa arvoissa kommentaariaatti siis pyrkii lisäämään ihmisten välisiä subjektiivisia ristiriitoja ja kohentamaan näiden ihmisten tarvetta ajaa omaa subjektiivista hyväänsä. Se siis pyrkii luomaan ristiriitoja ihmisten ja heidän edustamiensa instituutioiden välille, eli se pyrkii muuttamaan tunnustushierarkian pyyteettömyyden kautta muodostamaa järjestystä, eli tunnustushierarkia joutuu anarkiatilan valtaan, missä kommentaariaatti ja sen edustama ontokratia, eli sellainen valtajärjestys, joka edustaa suurimmin valtavirtakulttuuria, sekä ontokratian tavoittelema ideologinen nautinto, saavat muodostettua instituutioiden keskuuteen arvoinstituutioita, joita se pyrkii vahvistamaan ja tekemään kyseenalaistamattomiksi tuki-instituutioiden avulla. Vertailukohdalliset symbolit ovat niitä suhteellisia ja subjektiivisia teennäisen symboliverkoston osa-alueita, joihin kommentaariaatti pyrkii vaikutteellistamaan subjektiivisiksi ilmeneviä arvotunteita, eli se pyrkii rakentamaan oman symboliverkostonsa, mitä kautta subjektiiviset arvotunteet etenevät yhteisöllisellä tasolla arvoinstituutioiksi, missä tuki-instituutiot pitävät yllä käsitystä, että näiden sisältämät arvot olisivat todellisia, eli tuki-instituutiot ovat tietynlainen poliisi-instituutio, joka pyrkii pakottamisella ja suostuttelulla vaikuttamaan siihen, että ihmisille todentuvat arvot eivät etenisi objektiivisuuden tasolle, eli se pyrkii tekemään ihmisille näkyväksi, että nämä subjektiiviset arvot, vertailukohdalliset symbolit, arvoinstituutiot ja tuki-instituutiot edustaisivat todellista arvostamista ja arvoajattelua. Mihin subjektiivinen arvostaminen sitten voi johtaa. Se voi johtaa siihen, että ihmiset eivät enää tunnistaisi sellaisia arvoja, joilla on perusta, vaan kommentaariaatti valtaa tavoittelevana megainstituutiona voisi vaikuttaa siihen, että sen edustama ontokratia ja heidän tavoittelemansa ideologinen nautinto määräisi aina sen, mihin suuntaan yhteiskuntaa ja maailmaa tulisi ohjata. Ketä sitten ovat ontokraattiset ihmiset. He ovat etenkin sellaisia ihmisiä jotka edustavat olemisen valtaa. Tämä tarkoittaa sitä, että he voivat oman kokonaisuutensa kautta olla samanaikaisesti läsnä paralleellisen yhteiskunnan kaikilla samanaikaisilla tasoilla kaikkein parhaiten. Ontokratia siis pyrkii etenkin muodostamaan konsensuksen omalle elintavalleen, eikä se pyri siihen aina tunnustamalla sellaisia arvoja, jotka voidaan laskea kaikkein ristiriidattomimmiksi ja pyyteettömiksi. Eli ontokratia ei edesauta muutosta sellaiseen järjestykseen, joka voisi olla kaikkein ajattomin ja pysyvin. Ideologinen nautinto tarkoittaa sitä kollektiivista tunnetta, jota kommentaariaatti pyrkii ontokratialle tuottamaan. Se siis tarkoittaa sitä, että kommentaariaatti antaa suurimman merkityksen sille, että ontokraattinen eliitti saa kaipaamaansa ideologista nautintoa, eli he arvostavat päätöksenteossa etenkin konsensusmaista kakun jakoa eikä sitä mikä pitäisi katsoa oikeimmaksi ja arvoille uskollisimmaksi päätöksenteossa. Ideologinen nautinto siis on joka tapauksessa vain placebonautintoa, joka aiheuttaa ontokratian jäsenille tekohumalan, missä ei ole minkäänlaista pyrkimystä arvojen mukaiseen päätöksentekoon ja asioiden ajamiseen. Kommentaariaatti on siis sellainen ihmisryhmä, jonka ontokratia palkkaa edistämään omaa ja ideologisten nautintojen mukaista asioiden ajoa. Kommentaariaatti käyttää arvojen vaikutteellistamisessa etenkin merkitysvaltaa, minkä se pyrkii asettamaan tiettyjen strategisesti tavoiteltujen arvojen ylle. Tässä yhteydessä ihmisten tulisi varjella sitä performatiivista roolia, jonka he pyrkivät asettamaan tietyille käsitteille, koska juuri siinä yhteydessä, missä arvot alkavat saada erilaisia ja toisistaan poikkeavia merkityksiä, on se tilanne, jossa merkitysvallan tavoittelu alkaa. Vaikka voidaan sanoa, että kaikkien tulisi toki joukkopriorisoinnin kautta pyrkiä siihen, että arvot olisivat mahdollisimman yksimerkityksisiä, on otettava huomioon se, ettei kaikki arvot pysty pysymään samassa roolissa kaikille ja tähän ovat olleet vaikuttamassa ihmisten laajempi kosmopolitisoituneisuus ja ihmisten liikkuminen eri maiden ja kulttuureiden välillä. Kuitenkin ihmisten tulisi huomata se uhka mikä liittyy tällaisiin yhteiskunnallisiin mullistuksiin. Ne tulisi voida käydä läpi sillä tavalla, missä voitaisiin yhä tunnistaa ero subjektiivisten ja objektiivisten arvojen välillä. Vaikutteellisuus tarkoittaa etenkin sitä, miten yhteiskunnallinen megainstituutio kommentaariaatti pyrkii ottamaan ihmisten merkitysarviointi omakseen ja miten he voivat sen myötä alkaa määrittelemään ihmisryhmiä ja heidän instituutioitaan. Tämä on nähty drastisimmassa merkityksessä esimerkiksi kommunistisen Kiinan kulttuurivallankumouksessa sekä Neuvostoliiton gulageissa. Suomessa tämä on nähty esimerkiksi 60- ja 70-lukujen äärivasemmistolaisuudessa ja miten silloin nuoret ihmiset alkoivat sokeasti rikkoa sellaisia ihmisten ryhmiä ja instituutioita, jotka eivät sopineet heidän vaikutteellisestin omaksumaan kommunistiseen aatteeseen ja kuvien särkemiseen. Yhteiskunnan siis tulisi olla samanaikaisesti yhtenäinen ja toisten instituutioiden totuuden hyväksyvä mutta kuitenkin sen tulisi erilaisten instituutioiden kautta voida toimia paralleellisesti eli samanaikaisesti toisten instituutioiden kanssa omat arvonsa ja arvostuksensa kohteet huomaavasti ja niitä arvostavasti. Ihmisten todellisuus siis ilmenee etenkin tunnustushierarkian kautta, mihin ovat järjestyneet ristiriidattomuuden ja pyyteettömyyden kautta eri instituutiot, jotka edustavat omia osiaan yhteiskunnassa ja instituutio- ja ihmiselämässä. Voidaan esimerkiksi sanoa, että vapaa uskonto ja kaikki uskonnot keskenään ovat kaikkein korkeimmalla tasolla tunnustushierarkiassa, koska uskonto ja uskominen ei vaadi suoranaisesti mitään ja uskontoon liittyminen on kaikille samalla tavalla avoin asia. Uskonto suojelee ja antaa voimaa, mutta ihmisten ei tarvitse varsinaisesti piinnistellä uskonnon piirissä menestyäkseen. Koska uskontoja on monia ja niiden keskuudesta voi valita, ovat senkin takia ne sellaisia, jotka ovat ristiriidattomia, pyyteettömiä ja valinnan alaisia. Seuraavaksi korkeimmat instituutiotasot liittyvät etenkin taiteeseen ja korkeakulttuuriin sekä filosofiaan. Ne ovat sellaisia aktiviteetteja, jotka vaativat harrastajaltaan paljon, mutta joiden itsensä kautta antama tulos ja resultaatio on sellainen, että se kannustaa toiminnan jatkamiseen ja sen esittelyyn. Alimpina tunnustushierarkiassa ovat etenkin sellaiset aktiviteetit jotka pyrkivät ihmisvartalon jatkumiseen ja kehittämiseen. Esimerkiksi syöminen, juominen, kakkaaminen ja sukupuoliyhteydessä oleminen ovat pyyteellisiä harrasteita sen takia, koska niillä ei ole vaihtoehtoa. Ihminen joutuu ylläpitämään näitä aktiviteetteja oman ruumiinsa hallitsemiseksi ylläpitämiseksi ja jatkuvuuden turvaamiseksi. Ja tämän takia voidaan ihmisen ruumista pitää paljon alhaisempana asiana henkeen ja persoonaan verrattuna. Ihminen ei voi valita sitä syökö vai eikö hän syö tai kakkaako tai eikö hän kakkaa. Kommunistiset ajatukset ovat aina olleet sellaisia, jotka ovat halunneet oman tasa-arvonsa varjolla varmistamaan vain sen, että ihmiset ovat saaneet suuhunsa leipää tai että he ovat saaneet oman soppensa, muutaman neliön oman ruhonsa ja aktiviteettinsa harjoittamista varten. Siinä ei ole ollut väliä, olivatko arkkitehtuurisesti tärkeät rakennukset tai patsaat säilyneet, tai oliko yliopiston kirjastossa ollut muitakin kirjoja kuin sosialistiseen propagandisoimiseen pyrkiviä teoksia. Toisaalta historiassa on myös koettu sellaisia ajanjaksoja, joissa uskonnollisesta ja metafyysillisestä tasosta on tullut pyyteellinen ja siihen ei enää voitu suhtautua ristiriidattomasti. Tällaiset teokraattiset diktatuurit ovat aivan  yhtä pahoja kuin sosialistiset ja kommunistiset, niissä vain ihmiset ovat joutuneet olemaan syömättä ja nussimaan kaninlaatuisesti tämän uskonnollisen ja metafyysisen tason ylläpitämisen takia. Jokaisesta tunnustushierarkian instituutiotasosta voi pahimmassa tapauksessa tulla pyyteellinen. On kuitenkin tärkeää ihmisen ja instituutioiden suojaamisen takia, että ihmiset voivat suhtautua instituutioihin arvostavasti etenkin niiden pyyteettömyyden takia, sillä kommentaariaatti, ontokratia ja ideologinen nautinto tarkoittavat aina etenkin sellaista todellisuutta, jossa pyyteettömyys sorretaan ja ihmiset tehdään instituutioidensa takia riippuvaisiksi toisista instituutioista, joka kääntää instituutioiden tasa-arvoisuuden päälaelleen, eivätkä ne enää voi olla alistamatta toisiaan, eivätkä jotkut instituutiot ihmisineen voi olla alistumatta toisille instituutioille. Esimerkiksi SAK ja heidän painostamiskeinonaan käyttämät lakot ovat rationaalisuuden, pragmaattisuuden ja tehokkuuden vastaista toimintaa. He siis pyrkivät siinä alistamaan omistaja ja työnantajatahoa, jotta he voisivat tuottaa edustamilleen ihmisille entistä suurempaa materiaalista hyötyä, eli tässä voidaan havaita se, että heidän materiaalisen hyödyn etsiminen työläisille lakolla pakottaen edistää sitä, että kommentaariaatti voi liittyä heidän subjektiivisen hyötynsä etsimiseen ja alkaa entistä enemmän propagoimaan pyyteellistä muut instituutiotasot unohtavaa toimintaa. Vertailukohdalliset symbolit tarkoittavat siis sellaista pyrkimystä ja keinotekoista symbolijärjestelmää, jota kohden subjektiiviset arvotunteet vaikutteellisuuden alaisena suuntautuvat. Tällaisia ovat etenkin itselle koituva hyöty totuuden kustannuksella. Vertailukohdalliset symbolit siis sananmukaisesti tarkoittavat sellaista symbolisuutta, joka antaa vastavaihtoehdon syväsymboleihin pyrkimiselle. Syväsymbolit siis etenkin tarkoittavat sellaisia symboleita, joiden olemiseen osallistuminen ja joiden esikuvana käyttäminen vaatii etenkin fundamentaalisten totuuksien hyväksymistä ja tekemisiin pääsyä objektiivisten arvojen kanssa. Kommentaariaatti pyrkii asettamaan vertailukohdalliset symbolit syväsymbolien eteen ja siten se pyrkii ohjaamaan ihmisiä tulemaan subjektiivisiksi ja pyyteellisiksi. Totuuden havaitseminen vaatii kaikkien instituutioiden tarpeen havaitsemista ja hyväksymistä, ja sen tunnustamista, että pyyteettömyys on kaikkien instituutiotasojen arvon merkki ja mitta. Pyyteettömyys on pyyteellisyyttä parempi tapa suhtautua todellisuuteen, koska silloin ihminen on objektiivinen ja intressitön. Pyyteellisyys tarkoittaa aina sitä, että ihmiset hakevat siinä pintapuolista hyötyä, subjektiivista ja itsekästä etenemisen tarvetta ja toisiin ihmisiin vaikuttamista. Vaikutteellisuus on aina subjektiivisuutta, koska vain vertailukohdallisia symboleita eli arvojen yhtymäkohtia voidaan vertailla toisiin, mihin vaikutteellisuuden olemassaolo perustuu. Vaikutteellisuus muodostaa ristiriitoja ihmisten väliin kohtelemalla heitä subjektiivisten periaatteiden näyttämällä tavalla. Todellisuus, joka perustuu pyyteellisyyteen, ristiriitaisuuteen ja subjektiivisuuteen on jatkuvaa karkeaa kilpailemista, missä pyritään parantamaan omaa olemassaoloa ja jossa joidenkin edustamat arvot joutuvat kärsimään tappion, kun yksittäisen ihmisen, instituution tai tahon edustama todellisuus murskataan katkerassa kamppailussa subjektiivisten periaatteiden ja todellisuuskäsityksien välillä. Koska ihminen ei joka tapauksessa pysty objektiivisuuteen ja pyyteettömään totuuden ja todellisuuden etsimiseen, on mahdollista että kommentaariaatti voi vaikutteellistaa ihmisen omalla merkitysvallallaan, etenkin kun ihmisillä on taipumusta yhdistää performatiivinen roolinsa erilaisiin käsitteisiin. Kuitenkin objektiivisuuteen ja oikeiden arvojen löytämiseen pyrkivät ihmiset eivät ole yhtä alttiita joutumaan kommentaariaatin subjektiivisen vaikutteellisuuden vaikutteellistamaksi. Ihmisten on siis pidettävä tarkempaa huomiota siitä, että he käsittelevät arvotunteensa oikealla tavalla, ettei niitä pystytä asettamaan kommentaariaatin vaikutteellisuuden alle. Ihmisen on siis tarkasti harkittava sitä, millaisia asioita hän alkaa arvostamaan ja millaisia asioita hän pitää itselleen tärkeinä asioina.

Subjektiivisista ja objektiivisista arvoista ja arvotunteista

Arvoja voidaan toisin kuin luulisi jaotella objektiivisiin ja subjektiivisiin arvoihin. Arvojen objektiivisuuden ja subjektiivisuuden määrittelyssä käytetään kriteerinä etenkin sitä, miten arvot ilmenevät ja mitenkä ne etenevät alkuperästään arvoiksi. Arvot kehittyvät ihmisten hermostolliseen toimintaan liittyvistä arvotunteista arvoiksi siten, että ne reaalistetaan erottelukapasiteetin avulla. Tässä tärkeässä roolissa on myös preferenssiautonomian käsite, joka tarkoittaa sitä miten ihmiset voivat valita vapauden ja vastuun välillä ja tässä on tärkeää se, että erottelukapasiteetissa objektiiviset ja subjektiiviset arvotunteet erotellaan toisistaan, jonka jälkeen tapahtuu joukkopriorisointi, joka tarkoittaa sitä arvojen tulkinnan vaihetta, jonka jälkeen arvot tulevat yhteisöllisiksi, eli saavat sen piirteen, jonka mukaan niistä voidaan keskustella esimerkiksi poliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Arvoiksi tulleita arvotunteita verrataan maksimointiavaruudessa, mikä tarkoittaa sitä, miten arvoista saadaan käsitys siitä, ovatko ne ristiriitaisia vai yksimerkityksisiä. Maksimointiavaruuden sisällä oleva arvo ja käsite voi saada kolme erilaista arvoarvoa, jotka ovat erittäin huono, huono, hyvä ja erittäin hyvä. Vain hyvät ja erittäin hyvät arvot voidaan yleistää objektiiviselle tasolle ja huonot ja erittäin huonot arvot eivät voi koskaan tulla yhteisöelämään, vaikka myös se, jos arvo saa poikkeavia merkityksiä ei tuollaista arvoa voida kutsua objektiiviseksi. Tässä siis tietyllä tavalla rationaalistetaan ja pragmatisoidaan arvoja. Ne arvot, jotka ovat yksimerkityksisiä ovat kyvyllisiä tulemaan objektiivisiksi ja sen takia tässä käytetään perustelun kriteerinä etenkin vapautta. Toisaalta arvojen kantaminen vaatii myös vastuunottoa ja sen takia preferenssiautonomia tarkoittaa tällaista vapautta valita arvojen väliltä, jonka myötä ihmiselämään tulee harkinta, mutta toisaalta väärä harkinta voi joskus tarkoittaa sitä, että ihminen saa jonkinlaisen rankaisun toiminnastaan, sillä kaikki ihmiselämä on etenkin vuorottelua vapauden ja vastuun välillä. Kommentaariaatti tarkoittaa sellaista ihmisten ryhmää, joka pyrkii vaikutteellistamaan ihmisten arvotoimintaa siten, että se pyrkii antamaan niille saman merkitysvallan, jonka myötä se pyrkii ohjailemaan ihmisiä ja tekemään heidät riippuvaisiksi pyyteellisistä instituutioista ja arvoista. Yksittäinen yksilö ja hänen vapaa ei minkään motivoiva toimintansa on siis kaiken toiminnan ja arvottamisen perustana, arvoa ei voida omaksua suoraan jonkin ihmisen määrittelemässä merkityksessä vaan merkitys on koettava sen prosessin kautta, kun arvotunteesta tulee arvoa arvoarvostelun kautta. Eli voidaan sanoa, että kaikki esimerkiksi puolueiden ja poliitikoiden tarjoamat arvot ovat vain subjektiivisia mielipiteitä, koska ne eivät todellisuudessa voi saada vapaan yksilön kohdalla toisenlaista merkitystä. Ihmisen arvojen tavoittaminen ja arvostaminen on tärkein asia koko yhteiskunnassa ja yhteisöelämässä. Subjektiiviset arvot ovat etenkin pyyteellisiä, reaktiivisia, pintapuolisia, ristiriitaisia, suhteellisia, riippuvaisia, vertailullisia ja mielivaltaisia. Tämä osoittaa sen, että subjektiiviset arvot ovat etenkin sellaisia arvoja, joissa yksilöt pyrkivät vertaamaan omia arvojaan toisten arvoista antamiin arvostelmiin. Eli kuten on sanottu, että toisten arvot eivät voi saada vapaassa yksilössä muuta aikaan kuin kuvan subjektiivisuudesta, niin subjektiiviset arvot tulevat maailmaan etenkin sillä tavalla, kun ihmiset pyrkivät vertailemaan arvojaan toisiin. Esimerkiksi seksin etsiminen ja sukupuoliyhteyden hankkiminen on tällaista toimintaa, jossa molemmat osapuolet yrittävät verrata käsityksiään sopivasta coituksesta toisiinsa, ja usein on niin, että jommankumman arvolliset käsitykset tuosta asiasta saavat kärsiä tappion toisen ihmisen käsityksille. Tässä on kommentaariaatin merkittävä alkukohta – että kaikki osapuolet eivät koskaan voi olla tyytyväisiä ja yhteisen tyytyväisyyden kuvitteleminen on pelkkää kuvittelua ja harhaa. Kommentaariaatissa ajatellaan tällä tavalla, että koska jonkun osapuolen on jouduttava karsimaan kriteereitään, niin on parempi, että se on silloin joku toinen kuin itse. Tässä siis havaitaan, että subjektiiviset arvotunteet ovat etenkin egoistisia samalla kun objektiivisuuden pyyteettömyydessä piilee altruistinen elementti. Objektiiviset arvot ovat etenkin pyyteettömiä, syvällisiä, arvollisia, valinnallisia, yksimerkityksisiä, rationaalisia, alkulähtöisiä, ristiriidattomia ja riippumattomia. Objektiivisia arvotunteita etsittäessä on siis kiinnitettävä huomiota etenkin vapauden yhteen olosuhteeseen eli valintaan. Valinnan hyvyys määrittyy sen mukaan kuin hyvin ihminen pystyy harkitsemaan arvojen ja kohteiden ja tekemisen kohteiden väliltä. Sosialismi perustuu subjektiivisiin arvoihin, koska se ajattelee ihmistä lähinnä jonkinlaisena syötettävänä kantturana. Tunnustushierarkia tarkoittaa sellaista arvojen ja arvotunteista syntyvien instituutioiden kokoelmaa, jossa parhaassa tapauksessa silloin kun kommentaariaatti ei sitä manipuloi, instituutiot ja arvot järjestäytyvät hierarkiaksi niiden pyyteettömyyden asteen perusteella. Pyyteetön instituutio ja arvo on etenkin jotain sellaista, missä ihmisen valinnalla ja vapaudella sekä preferenssiautonomialla on roolinsa. Esimerkiksi vapaa markkinatalous ja kapitalismi tarkoittaa sellaista järjestelmää, missä ihmisen pyyteelliset osat eivät määritä, että ihmisen tulisi valita esimerkiksi köyhyytensä takia sosialismi. Vapaan markkinatalouden kannattaja voi olla kuka hyvänsä ja markkinaliberalistisen talouspolitiikan kannattajaksi tullaan ilman määrättyä tuloluokkaa. Sosialistit haluavat vangita omat kannattajansa käyttämällä hyväksi ihmisten reaktiivisuutta ja huonoja oloja, köyhyyttä, maahanmuuttoa jne. Sosialismin takana oleva marxilainen yhteiskunta- ja talouspolitiikka vangitsee ihmisiä minkä lisäksi se ei anna kaikille ihmisten ryhmille samanlaisia vapauksia, vaan väittää että ihmisten tulee tappaa kaikki yläluokan ja hallitsevan luokan jäsenet. Vapaa markkinatalous antaa samanlaiset vapaudet kaikille ja tarjoaa kaikille mahdollisuuden korottaa aiempaa elintasoaan. Sosialistit levittävät tietyin säännöllisin väliajoin yhteiskuntaan ajatusta, jonka mukaan vaikkapa yliopistojen kirjastot ja teatterit ja oopperat voitaisiin lakkauttaa, kunhan saataisiin jokaisen kansalaisen suuhun riittävästi leipää. Eli se korostaa pyyteellisimpiä tunnustushierarkian tasoja korkeampien ja pyyteettömimpien hierarkiatasojen kustannuksella, missä sen vihamielisyys suuntautuu etenkin kirkkoon ja korkeakulttuuriin. Massojen kateudella ja ahneudella ei ole minkäänlaista rajaa. Kuitenkin on olemassa myös toisenlainen tunnustushierarkian väärentymä, joka tuli Suomessa 1900-luvulla esiin etenkin Lapuan liikkeen toiminnassa, missä se väheksyi ihmisten leiväntarvetta, ja kehotti uskomaan vain isänmaahan ja uskontoon. Paras tilanne yhteiskunnassa siis olisi sellainen, missä tunnustushierarkiaa ei heiluteltaisi vaan tunnustettaisiin sen tärkeys arvojen määrittelyssä ja vältettäisiin arvostamasta joitain instituutioita toisia paremmiksi. Ontokratia on se eliitti kommentaariaatin taustalla, joka pyrkii saamaan tunnustushierarkian kommentaariaanisesta manipuloinnista hyötyä itselleen. Tätä se ajaa etenkin ideologisen nautinnon saamisen halussa, missä se ei ota huomioon sitä, että politiikan reaktiivisuus ja arvovalintojen reaktiivisuus ei johda muuhun kuin siihen, että yksittäiset poliittisen päätöksenteon tahot eivät todellisuudessa saa tahtoaan läpi vaan arvojen vertailun myötä kaikesta tulee subjektiivista mielivaltaa. Arvot perustuvat sen jälkeen, kun ne ovat tulleet arvotunteista arvoiksi, jonkinlaiseen symboliverkostoon ja syvällisimpiä symboliverkoston jäseniä voidaan kutsua syväsymboleiksi, sillä niissä on tunnustushierarkian järjestyksen pysyvä tieto ja rekisteröinti. Toisaalta subjektiiviset arvotunteet tultuaan subjektiivisiksi arvoiksi pyrkivät muodostamaan vertailukohdallisia symboleita, joiden myötä se pyrkii manipuloimaan ihmisiä uskomaan siihen, että arvoja voitaisiin vertailla ja omaksua arvoja toisten puheista ja puolueohjelmista. Vertailukohdallisuus siis tarkoittaa sitä, millaisia ajatuksia ihmisillä on arvoista, joita he pitävät virheellisesti ja vääreellisesti vertailukelpoisina. Vertailun kautta syntyvät arvot ovat aina subjektiivisia, ja sen takia sellaiset poliittiset liikkeet, jotka jauhavat epätasa-arvoisuudesta ovat tavallisesti savijalalla, koska ne eivät perustu itsearvoisesti määriteltyihin ja tunnustettuihin arvoihin, vaan ne vertailevat ihmisiä, heidän omaisuuksiaan, arvojaan, asenteitaan ja ajatuksiaan toisiin. Kaiken politiikan on perustuttava itseluottamukseen, koska aidot objektiiviset arvot seisovat ylpeinä ja vahvoina omilla jaloillaan. Subjektiiviset poliitikot etsivät itselleen hyötyä ideologisen nautinnon muodossa. Ne eivät tosi asiassa pyri edustamaan sellaisia arvoja, jotka tavoitetaan itsenäisesti, ja mitkä asetetaan perustavimpiin symboleihin eli syväsymboleihin. Kaikenlainen sosiaalisuus ja sosialismit ovat sellaisia asioita, joissa elää vertailun, subjektiivisuuden ja reaktiivisuuden henki. Yleensä vasemmistolaiset poliitikot toimivat reaktiivisesti, koska he eivät pyri määrittelemään omia arvojaan, vaan freudilaisen kompleksin tavoin pyrkivät etsimään asioiden tilalle syitä muista puolueista, poliitikoista ja eri tavalla ajattelevista ihmisistä. Reaktiivisuus on siis sitä, että toimitaan etenkin reagoimisen kautta eikä itselähtöisesti omien aloitteiden ja omien arvojen kautta. Reaktiivinen politiikka ei sisällä kenenkään objektiivisia arvoja ja sen takia se on avoin ideologisen nautinnon etsijöille. Subjektiiviset arvot ja subjektiiviset poliitikot eivät siis etsi oikeutusta samalla tavalla ajattelevista ihmisistä vaan he katsovat oman nautintonsa olevan tärkeämpää, koska he eivät voi subjektiivisten arvojensa kanssa etsiä oikeutusta omille arvoilleen muuten kuin vertailemalla niitä toisten ihmisten arvoihin. Tuo vertailu on siis aina pyyteellistä ja ideologisen nautinnon täyttämää. Samalla myös vertailukohdallisia symboleita arvoinstituutioiksi ja tuki-instituutioiksi järjestelevä kommentaariaatti ei pysty toiminnallaan edistämään mitään pysyvää ja pyyteetöntä, koska sen olemassaolo perustuu vain yhdessä päätettyyn todellisuuteen eikä se perustu minkäänlaiseen esimerkiksi sellaiseen luonnon käsitteeseen, jossa on luonto ja siitä voidaan saada tietoa, vaan se väittää että tässä on tietoa, ja tämän tiedon mukainen on luonto. Esimerkiksi Marxin filosofiaa voidaan kutsua tällaiseksi järjestelmäksi ja siihenhän kaikki sosialismi perustuu. Yrittiväthän ne Neuvostoliitossa kääntää jopa jokien kulkusuuntia. Objektiivisten arvojen mukainen politiikka perustuu ihmisluonnon ymmärtämiseen ja itsenäiseen valintaan. Objektiiviset arvot vaativat etenkin sen, että jokaisen tulisi itse päätellä objektiiviset arvot subjektiivisista. Ne perustuvat yhtä hyvään erottelukapasiteetin tarkkuuteen, preferenssiautonomian hallitsemiseen ja kykyyn suorittaa joukkopriorisointi, jossa ihmiset pääsevät yhteisön tasolla käsitykseen arvoistaan. Eli subjektiiviset arvot ovat loppujen lopulta vain vaikutteellisuuden ja kommentaariaatin manipuloinnin tulosta, ja vain objektiivisilla arvoilla on lopulta mahdollisuutta säilyä, antaa syvempää tietoa ja mahdollistaa ihmisille heidän vapautensa maksimointi ja mahdollisuus olla itseriippuvainen ja vapaa.

Mainostaminen ei monesti näytä totuutta

Mielestäni olisi rehellisempää ja ihmisiä yhdistävää, jos esimerkiksi mainostuksessa ei käytettäisi vain klassisesti kauniita ihmisiä, vaan esimerkiksi ylipainoiset ja rumat ihmiset saisivat näkymää ja alaa medioissa. Onhan esimerkiksi niin, että vaikkapa jossain jäätelömainoksissa tuotteen eksklusiivista hienoutta ja eliitin sisäisyyttä korostetaan ottamalla tuollaisiin mainoksiin tavallisesti vain klassisen kauniita, hienosti pukeutuneita ja feminiinisen mallin mukaisia naisia, aivan kuin heidän nautintonsa olisi laadussaan ja kokemuksessaan paljon korkeammalla tasolla kuin esimerkiksi ruman ja ylipainoisen ihmisen nautinto ja kokemus.

Natsi-Saksassa korostettiin klassistista taidesuuntausta, joka esitti ihmiset lihaksikkaina, isorintaisina ja kauniina. Mielestäni klassistinen taideihanne ja tapa ajatella, että vain kauniita ihmisiä voidaan kuvata, on nykyajan vastainen näkemys ja se viittaakin natsismin ja fasismin yli-ihmisihanteisiin. Mielestäni rumia ihmisiä pitäisi kuvata enemmän ja heidän kuvaamisensa ei ole yhtään vähemmän arvokasta kuin kauniiden ihmisten kuvaus.

Ollessani viime vuonna Pariisissa ja kun olin Place du Tertrellä teettämässä muotokuvaportrettia paikallisen taiteilijan piirtämänä, kuulin jonkun toisen piirtäjän mainitsevan ilmeisesti liitteessä minuun, että ”moche macabre” eli tavanomaisen ruma. Minun olisi tehnyt mieli mennä sanomaan heille, että mitä sitten. Mielestäni ruman ihmisen kuvaaminenkin vaatii taiteilijalta enemmän ja on varmasti hänen taidekiinnostuksensa kannalta tärkeää. On varsin tyttömäistä sanoa tuollaista, aivan kuin kauneus olisi joku arvo, jonka myötä ihmisiä arvotetaan. Mielestäni mies voi hyvin olla ruma, sillä kauneus ja siitä huolehtiminen ajaa jokaisen pinnalliseen maailmankatsomukseen. Mutta ranskalaiset miehethän ovat monesti aikamoisia tyttöjä.

Kun mainoksissa lihavat ja rumat ihmiset söisivät jäätelöä tai hampurilaisia, voitaisiin lähentyä sitä tosiasiaa ja sen tunnustamista, että nautinto on samanlaista kaikille, ja että rumat ja lihavat ihmiset ovat täysin samanarvoisia kaikenlaisten ladyboyden ja hepsankeikkojen kanssa. Onhan täysin selvää, että mainostajat haluavat valitsemalla nuoria, freesejä ja kauniita ihmisiä mainostajikseen näyttää, että tuote on niin eksklusiivinen, että ulkoisesti eliittiä muistuttavat ihmiset saavat siitä nautintoa, minkä implikaationa on se, että kauniiden ja hienosti pukeutuneiden ihmisten nautinto on arvokkaampaa kuin rumien ja lihavien ihmisten nautinto. Ja siitä orgastiset voihkeet, kun jäätelöä syödään.

Kadonneen jäljillä-ohjelma rikkoo mielestäni tiettyjä käyttäytymisen kriteerejä siinä, kun ne nuuskivat yksityisten ihmisten tietoja ja vievät sukulaisen sukulaisensa luokse varsinaisen sirkuksen ja karusellin voimalla. Varmasti monet näistä tavoitettavista sukulaisista eivät haluaisi, että sukulaisensa tulisivat paikalle kameroiden kanssa. Aikaansaava ihminen selvittäisi itse yhteyden sukulaisiinsa.

 

Olli von Becker

YTM

Merkityksellisyyden merkityksestä

Merkitys tarkoittaa asian funktiota, sitä mitä tarkoitusta varten jokin käsite on muodostettu. Merkitys siis kertoo siitä, mitä jokin käsite tai asia tarkoittaa. Se voi myös tarkoittaa sitä, miten tärkeä jokin asia on jonkin toisen asian tai ihmisen kannalta. Voidaan esimerkiksi sanoa vaikka että käsitteen isä merkitys on se, kuka tietyn ihmisen on alkuun pannut. Kuitenkin esimerkiksi käsite isä voi saada myös kielteisen tai myönteisen arvomerkityksen, missä roolia näyttelee etenkin käsitteen yhteydessä saadut kokemukset. Voidaan kutsua tällaista puolta käsitteen performatiiviseksi rooliksi, mikä tarkoittaa asian saamaa henkilökohtaista merkitystä, joka voi olla ottamassa roolia siinä kun tällaista termiä käytetään. Kuitenkin tavanomaisimmat ja perinteisimmät merkitykset merkitsevät jotain sellaista, mikä on käsitteen käytön yhteydessä yleistä, sillä esimerkiksi siitä, että kaikilla ihmisillä on alkuunpanija, ei voida muuttaa mitenkään, vaan tietynlainen perustavin merkitys pitää aina tiettyjä käsitteitä käytettäessä hyväksyä. Kuitenkin esimerkiksi monikulttuurisuus ja pakolaisuus ovat aiheuttaneet Euroopassa sen tilanteen, että esimerkiksi termiä isänmaa ei voida enää profiloida samalla tavalla, vaan tällaisen käsitteen yhteydessä niiden merkitysala on laajentunut ja moninaistunut. Voidaan puhua tiettyjen termien yhteydessä merkitysvallasta, jota ohjailee kommentaariaatti vaikutteellisuuden kautta. Tämän taustana on ontokraattinen eliitti, joka pyrkii saamaan hyötyä ja tuottamaan tietyille ihmisille ideologista nautintoa. Ideologista nautintoa tavoitellaan etenkin merkitysvallan hankkimisella, koska tämä taho pyrkii saamaan omille käsitteilleen vallan monopolisoimalla niiden merkitystä, ja tässä merkityksen tavoittelussa tietyt ihmisten ryhmät ja heidän asioilleen antamat merkitykset ja näiden käsitteiden ympärille muodostuneet arvot ja instituutiot voivat jäädä asioiden ulkopuolelle ja vaille merkitystä. Mielestäni merkitystä ihmisten piiriin luovat etenkin vapaat instituutiot, jotka voivat parhaimmassa tapauksessa toimia tiettyjen merkityksiä saavien käsitteiden alkukotina ja vakiinnuttajana. Kun kommentaariaatti haalii merkitysvaltaa, pyrkii se saamaan tietyt instituutiot ohjailtavakseen viemällä niiltä alkuperäiset merkitykset, eli se pyrkii luomaan ristiriitoja puuttumalla tiettyjen ei yhtenäisten instituutioiden toimintaan. Tällä toiminnalla kommentaariaatti pyrkii muodostamaan arvoinstituutioita ja niitä tukemaan tuki-instituutioita, joista ensimmäiset pyrkivät tuomaan ihmisten keskuuteen merkityksiä ontokraattiselta eliitiltä, eli sellaisia merkityksiä, jotka edistävät yhden tahon itsenäisiä pyrkimyksiä, ja toiset suojelevat poliisi-instituutioiden kautta arvoinstituutioiden oikeuksia ja kieltävät tietyt arvot ja merkitykset niiden piiristä. Mikä sitten on merkityksellisyyden merkitys. Se on etenkin sitä, että ihmiset voivat nähdä tietyt arvot ja käsitteet siten, että he voivat laskea ne osaksi omaa elämäänsä. Arvotunteet ovat arvojen alkukohtia ja ne seuraavat ihmisten aivotoiminnasta. Arvotunteet, jotka saavat käsitteiden yhteydessä merkityksen, voivat olla vapaita tai epävapaita, sillä vaikutteellisuus etenkin ohjaa ihmisten arvovalintaa ja tietyt käsitteet ja merkitykset, joille ihmiset voivat antaa merkityksen, mutta joita ihminen ei osaa paikallistaa omaan maailmankuvaansa, voivat olla alttiita merkitysvallalle ja kommentaariaatin vaikutteellisuudelle. Ihmisen tunnustushierarkia tarkoittaa sitä, että kaikille ihmiselämään liittyville instituutioille voidaan antaa oma merkityksensä. Kaikki instituutiot ja niihin liittyvät arvotunteet ovat siis ominaisia sille, että ihmiset voivat tunnistaa ne kaikki, missä järjestys muodostuu etenkin niiden pyyteettömyyden, riippumattomuuden, oikeudellisuuden ja intressittömyyden kautta. Kommentaariaatti siis pyrkii vaikutteellistamaan instituutioita, missä se alkaa muodostamaan arvollisia monopoleja tietyille arvotunteille, mistä ihmisten tulisi voida saada kehittää omia arvojaan. Se voi esimerkiksi vallata uskonnollisten arvotunteiden tason, ja alkaa korostamaan jonkinlaista teokratiaa ja uskonnon valtaa toisten tunnustushierarkian tasojen kustannuksella, missä esimerkiksi perustavimpaan materiaan perustuvat tasot ja niiden piirteet kuten ehkäisy tai oikeaoppinen ravinto voivat jäädä ala-asemaan. Myös voidaan sanoa, että joskus kommentaariaatti voi pyrkiä korostamaan materian tasoja kaikkein korkeimpien hengellisten ja henkisten arvojen ja instituutioiden tasojen kustannuksella. Esimerkiksi voidaan vaikka sanoa, että nykyaikainen populaarimusiikki edustaa kommentaariaatin hankkimaa merkitysvaltaa, koska on todettu lukuisissa yhteyksissä sitä, että korkeakulttuuriin liittyvä taidemusiikki pitää yllä henkistä ja älyllistä jaksamista ja joissain tapauksissa jopa älyllisen performoinnin tasoa ja kestävyyttä, mitä tavallinen popmusiikki ei tee. Tunnustushierarkia on muodostunut aina etenkin sellaisissa yhteiskunnissa, missä henkinen ja taloudellinen kehitys on ollut nopeaa ja missä perinteisiä asioita on arvostettu. Voidaan esimerkiksi sanoa, että sellaisissa yhteiskunnissa ja kulttuureissa, missä ei ole samanlaista pyyteettömyyttä, ei tällainen järjestyksen kehitys ole ollut tavallisesti toimivaa. Esimerkiksi voidaan sanoa, että pyyteellisyyden ja opportunismin kehitys ei ole koskaan oikea ja kunnollinen tapa hahmottaa järjestyksiä instituutioiden välityksellä. Voidaan sanoa, että kehityksen osoitus on se, jos voidaan arvostaa sellaisia instituutioita korkeimmalle, mitkä antavat ihmiselle eniten vapauksia ja mitkä ovat pyyteettömämpiä. Pyyteettömyys etenkin antaa tilaa muulle, minkä takia esimerkiksi uskonnollinen kiihkomielisyys voi vallata alaa ihmisiltä, jotka eivät osaa antaa esimerkiksi uskonnolle sellaista tilaa, missä on tehtävä valintoja. Voidaan sanoa, että etenkin korkeimmat tunnustushierarkian tasot ovat sellaisia, missä hyväksytään laajin mahdollinen valitseminen, eli performatiivinen rooli, mikä annetaan asioille, voi olla merkittävällä tavalla omasta päätöksenteosta riippuvaista. Eli voidaan sanoa, että arvoille ja merkityksille on voitava antaa oma ja henkilökohtainen merkitys, vaikka hyväksyttäisiinkin se, että joillakin käsitteillä on niille kuuluva perimmäinen merkitys, jota ei voida muuttaa kuin ehkä ajatuksellisesti, aivan kuten pääministerimme ei mennyt isänsä hautajaisiin, vaan katsoi kahden äitinsä täyttäneen hänelle muuten tulleen isän merkityksen. Tämä on varsin drastinen tapa katsoa asioita, ja minun mielestäni hänen olisi tullut suhtautua biologiseen isäänsä paremmin. Kuitenkin nykyaikainen yhteiskunta maahanmuuttajineen ja mies/naispareineen on kiertämässä tiettyjen aikaisemmin perinteisiksi arvoiksi (kuten koti, uskonto ja isänmaa) nimitettyjä käsitteitä, joka tietyllä tavalla on keinotekoista, koska mielestäni kuitenkin käsitteiden yhteydessä ei voida olla täysin vapaita assosiaatiossa, vaan niille on tunnustettava vertailullinen merkitys. Kuitenkaan esimerkiksi uskonto tai isänmaa eivät enää tarkoita yhtä ja samaa, vaikka voidaankin sanoa, että esimerkiksi koti on varmasti kaikille ominainen käsite, vaikka siinäkin se voi maahanmuuttajien yhteydessä tarkoittaa samanaikaisesti ainakin kahta eri asiaa. Ihmisellä on siis tiettyjä arvoja ja käsitteitä, joiden merkitystä voidaan lähestyä samoista asioista käsin. Kuitenkin on mielestäni vaarallista, jos kommentaariaatti ja ontokratia alkavat korostaa samanlaisia merkityksiä, joilla se pyrkii omiin yksityisiin arvopyrkeisiin ja jos se ei hyväksy arvojen ja käsitteiden performatiivista roolia, voi se olla omiaan ohjaamaan yhteiskunnan ja sen instituutiot kohti epävapautta ja orjuutta. Varmaankin vanhanaikaisen kansallisvaltion aikana voitiin tiukasti ilmaista samanlaisia merkityksiä omaavia arvoja, mutta kun olemme tulleet nykyiseen tilanteeseen, on ihmisille annettava suurempia vapauksia omien merkityksiensä luomisessa. Tämä voi myös olla ohjaamassa ihmisiä siihen, että he ovat tarkempia omien arvotunteidensa kanssa ja eivät antaudu kommentaariaatille ja ontokratialle, sillä ne ovat niitä tahoja, jotka haluavat hyödyntää sellaista tilannetta, missä ihmiset eivät ole varmoja omista arvoistaan. Performatiivisen roolin etsinnällä ihmiset voivat olla luomassa omia arvojaan ja merkityksiään, samalla kun merkitysvalta ottaa otteen ihmisen arvotunteista silloin kun ne eivät pysty ohjautumaan minkäänlaiseen asemaan.

Tilanteen henki ei palkitse epäröitsijää

Margaret Thatcher nousi vuonna 1975 Konservatiivipuolueen puheenjohtajaksi mustana hevosena etenkin puoluetovereidensa Airey Neaven ja Sir Keith Josephin tukemana. Ennen puheenjohtajavaalia istuvaa puheenjohtajaa ja aikaisempaa pääministeriä Edward Heathia pidettiin suosikkina. Kuitenkin Heathin keskimallin linja ei miellyttänyt enää puolueen edustajia, ja Thatcherin tarjoama tiukempi linja voitti. Samalla tavalla voidaan pitää Antti Häkkäsen päätöstä jättää puolueen puheenjohtaja Petteri Orpo, vuokra-asuntovälittäjä ja poliittinen muumio, haastamatta puheenjohtajavaalissa, suurena pettymyksenä. Orposta ei olisi koskaan pitänyt tulla puheenjohtajaa, ja puolueemme suuri lipunkantaja, ylivoimaisesti puolueemme suurin mies 2010-luvulla, Jan Vapaavuori jätti syrjäytetyksi tulonsa jälkeen sellaiset hiekkataifuunit jälkeensä, että Orpo sai nousta asemaansa kuin varkain ja ilman vastustajia. Orpo ei ole kokoomuslainen poliitikko. Hän on poliittisesti jopa vasemmalla kuin keskustapuolueen järkilinja. Hän pyrkii voitelemaan ja mairittelemaan sellaisia ihmisiä Kokoomuksen kannattajiksi, jotka eivät edusta puolueemme peruskannattajien linjaa. Kokoomuksella oli 2014 vain yksi toivo – Jan Vapaavuori, ja Häkkänen olisi ehdokkaaksi lähdöllään voinut ottaa tuon Vapaavuoren poistumisella tyhjäksi jääneellä paikalla sijainneen valta-aseman. Oli selvää jo 2014, että Vapaavuori oli puolueemme aateuskollisimman siiven valinta puheenjohtajaksi, mutta keveämmät ja poliittisesti ei yhtä vakavat tahot, jotka eivät sijainneet poliittisesti puolueemme aatekartalla, valitsivat silloin johtoon Alexander Stubbin, josta ei koskaan olisi voinutkaan olla siihen asemaan. Stubbin valinnan myötä jätin seuraavissa vaaleissa äänestämättä Kokoomusta. Häkkäselle olisi voinut olla tarjolla kaikki – Vapaavuoren puolueuskollisimman siiven kannatus ja paikka tulevana Suomen pääministerinä, mutta hän päätti odottaa ja jättää puolue vuokra-asuntovälittäjä Orpon epäpäteviin käsiin. Tällä hän on osoittanut olevansa pelkuri ja ei riittävän luja ja päättäväinen, kuten Vapaavuori, kun tämä päätti itsensä ja puolueensa takia haastaa nämä muut poliittiset höyhensarjalaiset puheenjohtajavaalissa vuonna 2014. Oli karmean sattuman ja toisten ehdokkaiden kapeakatseisuuden syytä, että Vapaavuori jäi tältä paikalta pois. Häkkäsellä olisi ollut kaikki tarvittava siihen, että hänestä olisi voinut tulla uusi puheenjohtaja ja puolueen vapaavuorelaisen linjan ja suuntauksen uusi johtaja ja puolueen uskollisimman kannattajakunnan kokoaja. Tämä puolue vajoaa entiseen kekkoslaisen ajan rooliinsa ikuisena oppositiopuolueena, ellei joku taho laita virtaa puolueeseen lähestymällä sitä sen uskollisimman ja puolueen historialliselle aatteelle ominaisimman kannattajajoukon arvoista ja aatteista käsin. Antti Häkkänen, te laitoitte puolueen vaikeaan paikkaan siinä, kun epäröitte silloin, kun olisi pitänyt tehdä ja näyttää, että Orpo on poliittinen herhiläinen – sellainen, joka pitää ääntä ja inisee, mutta joka voidaan polkaista riittävän painavan kannan alle, kun löytyy siihen oikea mies.