Historiasta – joitain peruskysymyksiä

Historia koostuu yksilinjaisesti ja paralleelisesti etenevistä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista jatkumoista. Mikä on merkitsevää historiassa on pysyvyys. Vain pitkään jatkuneet jatkumot saavat suurempaa merkitystä ja ihmiset muistavat ne merkittävämmin kuin lyhyet jatkumot. Monesti ihmiset, joilla ei ole merkittävämpää yksilöydentajua ja uniikkisuutta, liittävät omaa rooliaan ja asemaansa jonkinlaisiin jatkumoihin, joilla suuri yleisö näkee laajemman merkityksen kuin heidän omakohtaisen merkityksensä. Tähän perustuu se, miksi ihmisten kollektiiviin mukautumisen halu on tavallisesti historiassa esillä. Sen sijaan, että kulkisi riippumatta historian sääntöjen suhteen, useimmat ihmiset kokevat tarvetta saada merkitystä yhteisöllisistä yhteenliittymistä. Mielenkiintoista on ajatella yhteisön ja yksilön käsitettä historian mielessä. Varmaan historiantutkijat ja historiaa opiskelleet ovat taipuvaisia liittämään ilmiöitä ja yksilöiden tekoja laajemmin jatkuviin, joka on tietysti olennainen osa historiantutkimusta. Kuitenkin mielestäni esimerkiksi filosofia on tehtävä ilman jatkuvaa historiaan liittämistä. Mietin joskus opiskeluaikanani, että olisiko ajattelulle ja ihmisten uudelleen luomalle todellisuudelle hyödyllistä, jos kaikista historiallisista jatkumoista luovuttaisiin ja kaikki tieto niistä hävitettäisiin. Nykyään en ehkä ole yhtä anarkistinen kuin tuolloin olin, ja ajattelen, että tietyt historialliset jatkumot ovat tärkeitä siksi, koska ne ylläpitävät mm. lain ja oikeudenmukaisuutta ja on ihmisillä nykyisin paljon sellaista yhteisöllisyyttä, joka pysyy kasassa myös sen takia, kun asioita kirjataan ylös ja liitetään ne laajempiin jatkumoihin. Jatkumossa on varmasti jotain tärkeää siinä mielessä, että kulttuuri ja yhteiskunta pysyvät voimassa. On varmasti uudenaikaista ja anarkistista ajatella, että esimerkiksi ajattelijan tulisi pysyä riippumattomana sen takia, koska silloin vain yksilön merkitys korostuisi ja yksilö saisi ajattelullaan enemmän näkyvyyttä ja prestiisiä. Tiettyjen historiallisten ja kulttuuristen jatkumoiden tunnistaminen perustuu merkittävällä tavalla siihen, miten tavallinen mattimeikäläinen hahmottaa todellisuutta. Sen sijaan ns. julkkiskulttuuri perustuu siihen, että julkiseen tilaan tullutta ihmistä seurataan sen jälkeen kuin omaa perheenjäsentä. Minä kunnioitan suuresti yksityisyyttä ja yksilön oikeutta valita itse se, millä tavalla hän haluaa julkisuudessa näkyä. Kun kiinnitettäisiin objektiivisuuden kannalta enemmän huomiota siihen, mitä sanotaan, eikä siihen kuka sanoo, voisivat ihmiset tulla rehellisemmiksi itseään ja todellisuutta kohtaan. Tavallinen ihminen ja etenkin tavallinen nainen kokevat tarvetta juoruta ja puhua ihmisistä, ehkä sen takia, koska nainen on varmaankin miehiin verrattuna paljon ihmiskeskeisempi (vaikka se ei läheskään aina kerro todellisesta ihmistuntemuksesta, vaan ero miehiin on tapaan liittyvä ero). Kouluissa tulisi mielestäni opettaa historian oppiaineen yhteydessä historianfilosofiaa ja muiden aineiden yhteydessä merkitysten ja arvojen historiaa. Lisäksi uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetus tulisi yhdistää yhdeksi moraalitieteiden oppiaineeksi. Integriteetin ja asioiden ymmärtämisen kannalta lapsille ja nuorille tulisi opettaa myös arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä tieteen etiikan kannalta. Mielestäni siis historia hyötyisi siitä, jos kiinnitettäisiin objektiivisella tavalla huomio asioihin eikä niin voimakkaasti yksilöihin. Naiset ostavat Miki Liukkosen kirjoja pelkästään sen takia, koska hänen ennenaikainen kuolemansa ja taiteilijamyytin näytteleminen on saanut naiset ”empatiakykynsä” takia kiinnittämään huomionsa kaveriin. Tämä on yksi esimerkki historiallisesta jatkumosta: nuori taiteilija saa näkyvyyttä enemmän elämäntapojensa kuin kirjoittajan lahjojensa takia ja näyttää keskimääräistä söpömmältä, niin tavanomaisten naisten, jotka eivät pysty koko elämänaikanaan ilmaisemaan yhtään omaperäistä ajatusta, huomio herää ja kirjat ovat haluttuja. Samaa voidaan sanoa esimerkiksi Juice Leskisestä ja hänen ”runoilijuudestaan”. Toinen esimerkki on päiväkirjan kirjoittajan ja suomentajan Pentti Saarikosken ”ajattelussa” ja kahtiajakautuneessa julkisessa imagossa. Julkisuuden valokeilaan pääsemiseksi ei esimerkiksi kerrottujen esimerkkien valossa tarvita kovinkaan paljoa. Eli naisia kiinnostaa tavallisesti se, kuka sanoo ja kuka tekee eikä sitä, mitä sanotaan ja mitä sanotaan mistä. Naisilla on myös tyypillistä kuvitella miehet kahdessa ryhmässä, jossa kuvittelevat toisilla olevan kaiken vallan ja toisilla ei minkäänlaista valtaa. Tässäkin mielessä tulisi muistaa suhteellisuus, jota ei naisten kaksijakoisessa ja mustavalkoisessa suhtautumisessa suuremmin ilmene. Kun joku saa viihdekulttuurilla huomiota mediassa, hamstraavat naiset tällaisen kirjoja (jos on sattunut sellaisiakin tekemään) hullun lailla ja sitten kaikenlaisissa marttapiireissä ja kirjallisuusblogeissa ylistävät tällaisen ”taiteilijan” mahtavuutta. Naiset jumittuvat tapansa mukaisesti ihmisiin, vaikka suurin piirtein samanlaista materiaalia tuottavia ihmisiä ilmestyy esimerkiksi kirjallisuuden piiriin jatkuvasti. Historiassa on siis muistettava ja tiedettävä, mikä on jonkun ihmisen tuotannon objektiivinen merkitys, sen jälkeen kun tästä julkikuvasta erotellaan kaikki epämerkityksellinen ja naiselliseen pinkkiin käsitykseen mukautuminen. Mielestäni kirjailijoita ja taiteilijoita voi olla monilla erilaisilla tavoilla kuin pelkästään historian jatkumoissa tapahtuvan taiteilijamyytin tavalla. Mielestäni kirjailijan tulee olla ns. lone wolf, koska muussa tapauksessa hän mukautuu omanlaiseensa kulttuuriin. Tusinakirjailijat toistavat toistensa ja jatkumoidensa ajattelua ja kirjallisuutta, ja juuri tämän takia jonkin yksittäisen taiteilijamyyttiä muille näytelleen kirjoittajan kirjoilla ei ole suurempaa merkitystä muuten kuin miten naiset suhtautuvat asiaan omalla vaaleanpunaisella asenteellaan. On sanottu monesti, että etenkin keski-ikäisten naisten ansiosta esimerkiksi Suomessakin on vielä teattereita. Tässäkin korostuu naisten keskinkertaisuus miehen poikkeavuuteen verrattuna: naiset ovat pinnallisia ja keskinkertaisia, kun taas miehet edustavat arvion ylä- ja alapäätä. Naiset katsovat omaan elintasoestetismiinsä kuuluvan konserteissa ja näyttelyissä käyminen, samalla kun osa miehistä suhtautuu aiheeseen välinpitämättömästi tai vaihtoehtoisesti voimallisen omakohtaisesti, jonka takia miehet ovat tavallisesti oikeita ja näyttelemättömiä taiteilijoita, kun taas naiselta luonnistuu paremmin groupieksi asettuminen. Miehet parhaimmassa muodossaan ilmaisevat ja kuvaavat kirjallisuudessa merkittäviä yksilöitä ja heidän vaiheitaan, samalla kun naiset kuvaavat tarkasti kulttuuria, jolle he alentavat oman olemisensa. Seppo Heikinheimo on joskus todennut säveltäjä Kaija Saariahosta, että jos kyseessä olisi ollut ruma nainen eikä seesteisen eteerisen ja herkän näköinen nainen, ei hänen musiikilleen olisi koskaan korvia lotkautettu. Nykypäivänä kirjailijat kokevat tärkeänä sen, että he pääsevät kirjallisuusestablismentin sisälle, koska silloin he kokevat todella olevansa ”piireissä”. Piireihin kuuluminen tarkoittaa kirjailijoille jonkinlaista valtaa, vaikka ei olisi koskaan minkäänlaista omaperäisyyteen viittaavaa ajatusta lausunut. Naisilla on monesti suuri tarve kuulua joihinkin yhteisöihin, eikä tässä mielessä halu kuulua ”kirjailijapiireihin” ei poikkea vaikka marttakerhosta millään tavalla. Myös ympäristöjen ja yhteisöjen odotukset monesti määrittelevät ajassamme sen, mitä kirjailijat kirjoittavat ja miten heidän kirjojaan arvostellaan ja miten he kirjoittaessa miettivät vain establismenttiin kuuluvia arvioijiaan. Tässä yhteydessä voidaan edellä olleeseen viitaten sanoa, että etenkin naiset haluavat historian kulun suhteen liittyä etenkin kaikenlaisiin piireihin ja yhdistyksiin, koska nainen ei koe suurinta onnea ollessaan vapaa ja riippumaton yksilö, vaan hän kokee tärkeäksi sen, että voi kuulua suurempaan massaan, ja varmaan tämän takia esimerkiksi äärivasemmiston aatteisiin kuuluvat kommunismi ja natsismi houkuttavat etenkin henkisesti feminiinisiä ihmisiä. Keskiluokan ja pikkuporvariston aatteet ja toimintatavat ovat sellaisia, joihin tavalliset ihmiset haluavat mukautua, ja noihin tapoihin kuuluu esimerkiksi kirjojen lukeminen ja teatterissa käyminen – sillä ei ole mitään väliä, ymmärtääkö teatterissa käyvä seurapiirihaukka mitään esimerkiksi vaikka teatteritaiteen historiasta tai käsitteestä. Minua rupesi ahdistamaan kerran kun liityin ”Kirjallisuuden ystävät” tjs. Facebookryhmään. Koko uutisvirta vaahtosi näistä tulkinnoista ja kommenteista kaikista mahdollisista kirjoista, ja kommenttikenttä täyttyi akkojen kiekumisesta: ”Tämä on TODELLISTA taidetta!”. Miehillä on myös kyky ymmärtää oikeita taiteilijoita sen takia, koska mies voi olla ystävällinen ja esimerkiksi auttavainen kenelle hyvänsä, kun taas nainen tekee eron siihen ”tunteeko” nainen tämän ihmisen. Ihmisten ”tunteminen” on siis erittäin tärkeä monella naisella oleva arvo ja tämän takia he monesti hamstraavat ihmissuhteita, joista useimmat ovat banaaleja ja merkityksettömiä ihmissuhteita. Tällaisesta epäaitoudesta on jäänyt mieleeni se, kuinka enoni entinen vaimo sanoi joskus parikymmentä vuotta sitten, kun oltiin käyty heillä kylässä ja oltiin lähdössä kotiin, että ”pitäisi joskus tehdä kierros ja käydä kaikkien sukulaisten luona” oikein vakavalla ja pohdiskelevalla äänellä, ja ei häntä sen jälkeen koskaan näkynyt porukoilla. Tässä tulee esiin keskimääräisten naisten pintapuolinen ja epärehellinen miellyttämisen halu, jolla ei ole minkäänlaista tekemistä naisen oikeiden arvostusten ja lupausten kanssa. Mielestäni yksilöys tuottaa ihmisen aidommaksi kuin ryhmään kuuluminen ja siinä hevostelu. Se vaatii arvojen ja merkitysten vapaata ja omakohtaista tulkintaa, kun naiset kuvittelevat että he ovat yksilöyden puutteessaan ”aitoja ja vapaita” etenkin vähämerkityksisten yhteisöjen sisällä. Yhteisön jäsenyys on naiselle tärkeintä ja siinä tärkeitä arvoja ovat harmittomuus ja huomaamattomuus. Minulle tärkeitä historiallisia jatkumoita ovat sukuun liittyminen ja asuinseutu. Katson kuitenkin, että kirjailijan työssä tärkeä asia on vapaus ja riippumattomuus. Yksi esimerkki tällaisesta kirjailijast on esimerkiksi Louis-Ferdinand Celine ja David Foster Wallacekin voidaan laskea tuohon ryhmään jollain tavalla. On virhe mielestäni, jos esimerkiksi filosofian opiskelu koostuu pelkästä filosofian historiasta, ja voin sanoa, että on selvää, jos halutaan vain tulkita, kommentoida ja debatoida, on se osoitus henkisesti feminiinisestä mielenlaadusta. Naiset ovat vastaanottajia ja kuvaajia, kun taas miehet vaeltelevat ja ilmaisevat aitoa ajattelua, vaikka onkin tietysti selvää, että vain pieni marginaali ihmisistä kykenee omaperäisten ajatusten ilmaisuun jopa henkisesti maskuliinisten ihmisten parissa. Jotkut ihmiset osaavat ajatella, mutta he eivät välttämättä vapaita tai riittävän älykkäitä ilmaisemaan ajatuksia omaperäisellä ja näkyvällä tavalla. Monille ”kirjailijoillekin” riittää se, että päästään kirjailijayhteisön jäseneksi ja näin ollen osaksi establismenttia ja tämä on porvarillisuutta ja henkistä feminiinisyyttä jos mikä. Näille ihmisille on merkityksellistä ryhmään kuuluminen ja he ovat tyytyväisiä siitäkin, jos saavat töistään pienen merkinnän lehden kulttuuripalstalle (jota ei juuri kukaan lue), joita he kyttäävät ja toistelevat maanisesti ja lapsellisella innolla. Kulttuurista tulisi poistaa yksilökeskeisyyttä, jonka myötä koko viihdemedia pitäisi deletoida. Sosiaalinen media on varmasti vaikuttanut siihen, että kirjailijat tai jopa filosofitkin harrastavat itsearvoista ryhmään kuulumista. Ennen kun ei ollut tietokoneita, internettiä eikä matkapuhelimia, oli kirjailijalla helpompaa olla yksityisessä jatkumossaan, eikä itseisarvoista sosiaalisuutta harrastettu samalla tavalla.