Irtiotto

Olen tunnetusti ottanut itse äitini suvun nimen, josta kaavamaiset, pikkuporvarilliset sokeaan muodollisuuteen perehtyneet ja keskittyneet paternalistit ovat minua kritisoineet. Olen aina kunnioittanut äidin oikeutta muokata ja kasvattaa lasta omien arvojensa mukaiseksi. Minä olen perustavasti tullut etenkin äitini sukuun, ja sillä ei ole mitään tekemistä minkään "aatelisuuden" kanssa. Minä en ole ollut aatelisten tanssiaisssa, joissa sukulaiseni käyvät, ja olen käynyt Ritarihuoneella vain tutkimassa sukuani tai siihen liittyneitä muita sukuja. Olen pannut merkille aatelistenkin piirissä sen, että jotkut haluavat omaa isänoikeuttaan kehuakseen pitää minua itseään "alempiarvoisena". Kunnioitan ja olen kiinnostunut näistä näkemyksistä yhtä paljon kuin kaipaan vessassa peräni pyyhkimiseen käyttämääni paperia. Lisäksi tämän asian absurdisuutta ja relatiivisuutta sisältää ja lisää tieto siitä, että isäni sukunimi on tullut hänen isänsä äidin tyttönimestä. Olen pannut sen merkille, että aidolla tavalla älykkäät ja etenkin liberaalit ihmiset eivät juutu tähän tosiasiaan. On naurettavaa menneelle ja kuvitellusti itselleen paremmalle anelemista, jos ihmiset, joiden nimi on esimerkiksi Möttönen, kertovat minulle onko minulla oikeutta aatelisen äitini sukunimeen. Isäni on tunnetusti tehnyt minut perinnöttömäksi jo vuosikaudet sitten, mutta minä en hänen leikkirahojaan kaipaa. Kaipa veljeni kaikessa nuhteettomuudessaan ansaitsee nuo hilkut paremmin. Lisäksi tiedostan sen, että minä en todellakaan tule elämään kahdeksankymmentävuotiaaksi, mikä ei kuitenkaan mielestäni tee itsestäni ketään huonompaa. Isäni on toistellut minulle, että minä en ole ollut kiinnostunut niistä asioista, joista hän on, ja sen takia, koska en ole ponnistellut hänen kaltaisekseen tulemisessa, olen jonkinlainen tuhlaajapoika, mutta sillä poikkeuksella, että en tule enkä koskaan ole hakeutunut sen jälkeen isäni "huomaan". Isäni on karkea ja käytökseltään epämiellyttävä ihminen, joka on sokea sekä sille, miten hän itsensä näkee, sekä sille, miten muut näkevät hänet. Hänellä oli lapsuudenkodissa asuessani tapa purkaa töistään tullut huono olonsa etenkin minuun työpäivän jälkeen, ja useimmat asiat, joita hän on minulle koskaan puhunut on ollut tuomitsemista, rankaisua, arvostelua ja valittamista. EN ole koskaan ollut hänelle tarpeeksi hyvä. Äitini on paljon vahvempi, kovempi ja voimakkaampi ihminen kuin mitä isäni on koskaan ollut. Isälläni on impulssikontrollin hallitsemisen ongelmia, ja monesti hän suorastaan parkuu, jos ei saa olla kaikissa asioissa päättämässä itse. Äärimmäisen herkkänahkainen ja taipuvainen suuttumaan ja pahoittamaan mielensä hän on. Vaikka hän on tienannut varsin hyvin ja on ollut ylempi toimihenkilö, on hänellä pelkotiloja etenkin kirjojeni suhteen - hän pelkää ja demonisoi niitä kuin natsit juutalaisia. Hän on monesti sanonut, että "haisevia ja vanhoja kirjoja ei tarvitse nurkissa olla". Toisin sanoen, hän ei voi kunnioittaa ja arvostaa mitään sellaista, mitä hän itse ei ole. Hänen mielestään säätyraja kulkee hänen omansa yläpuolella. Hänellä on pelonomainen ja arvosteleva suhtautuminen kaikkea ja kaikkia sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden hän katsoo olevan itseänsä parempia. Tämän takia hän on esimerkiksi omaksunut sellaisen asennoitumisen itseeni, että hän käyttää jopa minulle irvaillakseni hyödykseen sairauttani. Hänellä oli jokunen aika sitten soittoäänenä puhelimessaan "Puuha-Pete", ja kun hän on kuullut nuoremman serkkuni käyttäneen joskus noin kymmenvuotiaana Lidlistä ilmaisua "Natsisiwa", käyttää hän sitä itsekin vielä tänä päivänä. Nuorempaan veljeensä hän suhtautuu alentuvasti, ja kutsuu tätä "insinööriksi". Toisin sanoen, minun olisi tullut rajoittaa kehittymiseni, koulutukseni ja opiskeluni hänen tasoonsa, koska hän uskoo vanhakirkollisella tavalla, että "isä" on aina "poikaa" parempi, tai ainakin pitää olla, tai ainakin eristävillä toiminnoilla pitä pakottaa poika mukautumaan isäänsä.Kaikessa hän on pyrkinyt kilpailemaan kanssani. Kerran hän ei halunnut lähteä minun ja äitini kanssa intialalaiseen ravintolaan, vaan vonkui vielä ksssalla, "että eiköhän mennä tuonne ransmanniin". Lisäksi häntä on huolestuttanut aina suuresti matkailevuuteni, ja on sanonut monta kertaa "nyt on MINUN vuoro lähteä matkalle", ja useimmista matkoistaan hän on sanonut "ettei siellä ollut mitään näkemistä". Minä olen aina ollut kiinnostunut oppimisesta, keskustelusta ja älyllisistä asioista, vaikka olenkin huomannut jo koulussa sen, että akateemisten vanhempien lapsilta kävi epämiellyttävien aineiden oppiminen helpommin kuin vahingossa ja ohimennen. Olin varmasti koululaisena isäni henkisellä tasolla, mutta lukiosta alkaen pyrin nousemaan sen yläpuolelle. Muistan joskus isäni todenneen alentuvasti ja pilkallisesti, kun olin noin kymmenvuotias, että minä varmasti annan aikuisena lausuntoja isojen ja täysien kirjahyllyjen edessä. Vaikka aikaansaamattomuuteni ja idealistisuuteni takia esimerkiksi tohtoriksi kouluttautumiseni on jäänyt vielä tekemättä, en katso olevan omien lahjojeni ulottumattomissa olla vaikka sitten filosofian professori. Isäni on vastikään naljaillut itselleni sillä, jos sokeudun sairauteni takia - siinä on isänrakkautta ja pyyteetöntä ja tukevaa huomiota. Noh, ainakin siinä hän saa olla parempi, mihin hän on aina pyrkinyt. Arvofilosofiaan suuntautumiseni on varmasti johtunut osittain kamppailuistani hänen kanssaan. Hän ei ole koskaan arvostanut esimerkiksi filosofian tuntemustani, koska ei hän ymmärrä siitä mitään ja tajuaa tietysti sen takia pysyä siitä erossa. Hän on teknikko, ja muistan hänen aina korostaneen joitain asioita, joissa hän on mielestään itseäni parempi - ei kehu mitään missä minä olen. Hän ei todellakaan lue kirjoja, eikä osaa sivistyssanoja, kuka niitä tarvitsee. Kun sanoin lukioiässä sanan korrelaatio, sanoi hän että Kylmälehtohan sanoi aina "Korrelaatio"! Ja jos joku periaatteen takia miettii, miten voin tuoda esiin tällaisia asioita ihmisestä, jonka pitäisi olla rakastettava suuri sankari ratsunsa selässä, sanon, että miten minun pitäisi arvostaa jotain sellaisesta ihmisestä, joka ei puhu, saattaa ihan ilman turhempia selittämttä olla sanomatta mitään kolmiosaisen päivällisen omassa talossaan, ei osoita arvostavansa tai tunnustavansa minkäänlaista mielenkiintoa omiin asioihini, joka ei koskaan kysy mitään eikä kerro omista asioistaan. Toisin sanoen minulla ei ole koskaan ollut isää, vaan pahantuulinen perseeseen ammuttu karhu, joka on mölissyt komentojaan ja käskyjään, joka on ainoa tapa, jolla hän on halunnut osallistua elämääni. Olen äitini kanssa jutellut hänestä, ja on selvää, että hän on tullut äitiinsä, joka on samanlainen aspergerihminen. Ukkini isän puolella, joka oli lehtolapsi, oli täysin erilainen luonteeltaan - ei isäni kaltainen kotityranni. Mikä olisi esimerkiksi ollut sellaista, että minun pitäisi vielä tänäkin päivänä samaistua etenkin häneen, pitää häntä esikuvana ja sukunimen arvoisena? Vastaus on: ei mitään, hän ei ole koskaan ollut sellainen, millainen isän tulee olla. Tämän takia olen aina pahoittanut mieleni siitä, jos jossain yhteydessä on korostettu "isänpäivää", minkä lisäksi minua on aina suunnattomasti ärsyttänyt isäni äidin tapa sanoa "isäs sitä, isäs tätä". Ja varmasti isäni ei pidä näistä tiedoksiannoista - tässä asiassa ainakin tulee voida olla valheellinen oikeasta syystä! Tee vaikka toisen kerran perinnöttömäksi, jos mielesi tulee siitä paremmaksi, veljeni se on tosiaan suosikkijälkeläinen ja moitteeton ihminen! Samalla kun joillekin, kuten niille kaukaisille "aatelisille" isä voi olla aidon ylpeyden ja korostuksen aihe, voi se olla joillekin riippakivi ja rehellisyyden ja kehityksen vastakohta. Mutta minun mielestäni äitini suvun nimen ottamisella olen todistanut sen, että poika voi sittenkin joskus olla mm. moraalisesti isäänsä parempi. Isä ei tietystikään ole yhtään sen huonompi kuin on. Tiedän kyllä lopulta, että hänellä on ongelmia, eikä hän mahdollisesti voi itselleen mitään.