Kolumni

Ironiasta, itseironiasta ja satiirista elämäntapana Kun kirjoittaa otsikon mukaisista aiheista, pitäisi valita, tulisiko kirjoituksenkin olla pelkästään ironiaa, itseironiaa ja satiiria. Koska suurin osa ihmisistä ei näitä asioita ymmärrä teen poikkeuksen tässä ja pyrin suoraan ilmaisuun. Onhan ironian ja itseironian kohdalla asia niin, ettei ironia ja itseironia eikä itse asiassa satiirikaan ole sellaista, että niitä kerrottaisiin samalla tavalla esiintymislavalta tavallisen kansan ymmärtämien rahvaanomaisten ja yksilöitä pilkkaavien slapstick-vitsien tavalla. On niin, että liian tärkätyt ihmiset kuten esimerkiksi poliitikot herättävät ilmaisutavallaan tarpeen ironiaan, itseironiaan ja satiiriin. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin, että monesti sardonisen ironinen kommentti lamaa keskustelun, koska sen kautta ihmiset havaitsevat oman yksinkertaisuutensa ja pölhön vakavuuden. Eli tästä voidaan hyvin nähdä sen, että ironialla ja satiirilla arvostellaan esimerkiksi poliitikkoja, ainakin siinä tapauksessa jos he ovat tavanomaisen poliitikon tyyppiä. On selvää, että ironia ja itseironia yhdistetään Suomessa suomenruotsalaisiin ja kansainvälisesti englantilaisiin. Onkin varmaan niin, että ihmistä, joka on hyvin ironinen, ei ymmärretä kovinkaan paljon jossain raamattupiirissä tai Peräpohjolan keskustalaisten vuosikokouksessa. Monesti ironinen asenne syntyy siitä, jos ollaan jollain tavalla saavutettu oman ryhmän jonkinlainen degeneroitunut alamäki (mutta vain enemmistö tulkitsee sen näin), jossa yhteydessä ironia toimii vanhemman kulttuurin oikeudella, koska samanaikaisesti tiedostetaan, että omassa piirissä on vielä valtaa ja hyviä ominaisuuksia. Samalla tavalla kuin miten tavallinen yksikielinen suomalainen suhtautuu suomenruotsalaisiin, niin samanaikaisesti muut Euroopan kansat näkevät englantilaiset itseriittoisina, ylpeinä ja autonomiaan pyrkivinä. Mielestäni on täysin selvää, että niin suomenruotsalaisissa kuten englantilaisssa on laitaryhmiinsä nähden paljon parempia ominaisuuksia, jos tarkasteltaisiin vaikka suomenkielisten suomalaisten koko ryhmää omassa kapeassa henkisessä horisontissaan, kapeassa maailmankatsomuksessaan ja pikkuporvarillisuudessa. Ironia liittyy monesti myös siihen, että sillä voidaan puolustautua kapeakatseisia ja suvaitsemattomia ihmisiä vastaan, ja tällaista asennetta voidaan tunnistaa etenkin englantilaisissa ja ainakin korkeamman tulotason ruotsinkielisissä suomalaisissa. On mainittava sekin, että ruotsinkielisten suomalaisten ja englantilaisten keskuudessa ironiaa ymmärretään omaan lähiryhmään kuuluvien ihmisten piirissä, samalla kun ironinen kommentti, vaikka siinä ei olisi minkäänlaista omanvoitonpyydettä tai pätemisen halua, voidaan tulkita Impivaaralaisten piirissä itsekeskeydeksi ja ilkeydeksi. Mustavalkoinen suhtautuminen ja kilpaurheilun korostaminen monesti johtaa siihen, että ollaan suoria kuin ekumeenisessa piispantarkastuksessa. Nimenomaan hirmuhallitsijat ja kirkolliset piirit eivät ymmärrä ironiaa, tai ainakin heillä se on tahatonta, sellaista, jonka jotkut tulkitsevat ironisena, vaikka tarkoitusta ei siinä olisikaan. Satiiri on taitavaa asennoitumista ja sanankäyttöä vaativa huumorin laji, joka samalla tavalla niin kuin ironia tai itseironia ei ole tavallisten suomalaisten piirissä ymmärrettävä huumorin laji. Monesti se miksi suomalaiset eivät ymmärrä ja arvosta ironiaa, johtuu siitä, että kansakunnan suomenkielinen historia on niin nuori, ihmiset ovat kuin Saarijärven Paavoja ja matelevat sellaisten ihmisten edessä, joilla he kuvittelevat olevan itseensä nähden enemmän valtaa. Eli tavanomaiset ihmiset ensin itse nostavat jonkun jalustalle ja sen jälkeen uskovat siihen, että jalustalle nostettu on ollut sen päällä aina omasta ansiostaan. Voidaan siis sanoa, että demokratian ja sananvapauden kunnioittamisen ja arvostamisen mielessä englantilaiset ovat suomenruotsalaisten ihmisten ohella kehittyneempiä etenkin tietynkaltaisten puheen sävyjen erottamisessa. Eikä välttämättä siihen tarvita edes ruotsinkielisyyttä, jo se jos on älykäs etenkin kielellisesti sekä se, jos on älykäs ja tulee historian omaavasta kulttuurisuvusta, on silloin ironia, itseironian ja satiirin ymmärtäminen helpompaa. Nimenomaan älykkyys on se piirre, joka määrittää monesti sen, pystyykö yksilö ymmärtämään ironiaa, käyttämään sitä ja arvostamaan sitä. Toisin kuin sarkasmi, mitä kaikenlaiset hempukat ymmärtävät ja arvostavat etenkin miehessä sitä, on ironian kohdalla kysymys asioihin, ilmiöihin ja reaktioihin suuntautumisesta, eikä yksilöön kohdistuvasta vinoilusta, mitä sarkasmi tyhjentävästi sanottuna on, ja miksi kaikenlaiset hempukat ylistävät ja korostavat sitä, Ironia kertoo totuuksista, samalla kun sarkasmi on yksilöön kohdistuvaa vinoilua ja nenäkästä suhtautumista. Ironia vaatii siis kulttuurin ja kielen tuntemusta, se voi myös joskus johtaa kyyniseen asenteeseen, vaikka on sanottava, että etenkin englantilaiset kokevat sen merkittävästi kulttuurinsa osaksi. Eli ironian ei tarvitse aina tarkoittaa kyynisyyttä, vaan se voi myös opettaa ihmisille jotain. Tärkein asia ironiassa on se, ettei sitä harrastava ihminen ota todellisuutta liian vakavasti: ”it might never happen” ja ”it could be worse”. Myös todellisuutta perustavasti ymmärtävä herrasmies sanoo, kun Eiffeltorni sortuu, että sitä sopi odottaa – tässä poliittisessa tilanteessa. Voidaan siis sanoa, että naisten liioittelu, pintapuolinen emotionaalisuus ja yleinen herkkänahkaisuus ei tavallisesti ylläpidä ironista asennetta. Kaikki on heidän mielestään niin TOTTA. Sanoisin myös, että yksityisyyden taju ja rajan pitäminen toisiin ihmisiin kunnioituksen takia viljelee joskus ironista asennetta. Englantilaisten lisäksi alankomaalaisista sanotaan, että kaupungeissa ei pidetä verhoja ikkunoissa (enkä tarkoita huoria), koska ketään ei kiinnosta yksityisyydentajun kunnioittamisen takia toisten ihmisten asiat. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija