Ristiriidasta ja sopeutumisesta

Mielestäni ristiriita on ensimmäinen kohta kaiken ajattelun ja kriittisen ja analyyttisen kirjoittamisen alussa. Ristiriita tarkoittaa ristiin kulkevien suuntapäämäärien ja tavoitteiden, joita saadaan ulkoisesta, olemassaoloa, joka näyttää ohjaavan motiiveiltaan ihmisiä eri suuntiin, jossa monesti korostuu yksilön oma tahto sekä ulkoinen tahto, joka voi olla monesti erilaisista lähteistä tulevaa tahtoa. On kuitenkin mainittava, että tässä tahto ei ole esimerkiksi Schopenhauerin ilmaisemaa elämisen tahtoa, joka on vastakkainen kaikille intellektuaalisille ja taiteellisille pyrkimyksille ja niiden alkukohdalle. Tässä kohdin tahto on nimenomaisesti halua muotoilla ja rakentaa omat ajatuksensa ja asiat joihin haluaa luottaa, oman mielensä mukaan siten, ettei niissä ilmene vaikutteellisuutta ja kommentaariaatin ja ontokratian pyrkimyksiä saavuttaa vaikutteellistamillaan ihmisillä ideologista nautintoa, eli toisen polven hyötyä, jossa ihmisiä motivoidaan huomaamatta edistämään itselleen vastakkaisten tahojen ja yhteiskunna jäsenien hyötyä. Sopeutuminen tarkoittaa ajattelun välineistä luopumista ja omien aseidensa laskemista eli laskeutumista vuorilta takaisin laakson banaalisuuteen. Ihminen voi monesti tehdä päätöksensä sopeutumisesta esimerkiksi toisten ihmisten antaman esimerkin ja mallin mukaan, mikä siis tarkoittaa sitä, että tällöin ihminen kaipaa seuraa, eli hän luopuu omista periaatteistaan ja tavoitteistaan sosiaalisen ympäristön häneen suuntaaman paineen ja painostuksen takia. Eli on sanottava, että etenkin sosiaaliseen suuntautuvat ihmiset ovat tavallisesti omimpiaan luopumaan tavoitteistaan ja päämääristään ja sopeutumaan. Eli he luopuvat ajattelemisesta sen takia, koska he eivät halua, voi eivätkä pysty kantamaan itsessään sitä vastuuta, mikä ajattelemiseen ja sen tuloksiin liittyy. He eivät myös useissa tapauksissa pysty sosiaalisuutensa takia havaitsemaan omien ajatustensa ja toisten ajatusten eroa, vaan heillä ne sekoittuvat ja tulevat sen takia oudoksi harmaaksi mössöksi, jossa ei lopulta ole omanlaisenaan niin toisten kuin varsinkaan oman itsensä mukaisia ajatuksia, arvoja ja arvostuksia. Vapauden tila on sellainen tila, jota aina seuraa ristiriita, koska kaikki ihmiset ja ihmisen ominaisuudet eivät hyväksy sitä, että ihminen on vapaa, vaan riippuvaiset ja ihmisiä riippuvaisiksi tekevät tahot pyrkivät koko ajan puuttumaan yhteiskunnassa ja ihmisten keskellä ilmenevään vapauteen pyrkimällä rajoittamaan sitä. Vapautta siis seuraa aina ristiriita, mutta toisin päin, ristiriidasta seuraa aina tavallisesti vapaus. Toinen vaihtoehto mikä ristiriidasta voi seurata on sopeutuminen. Kuitenkin voidaan sanoa, että ristiriidan ylittäminen joka kerralla kohottaa ihmisen vapautta ja mahdollisuutta toimia myöhemmin vieläkin ärhäkämmin omien päämääriensä näyttämällä tavalla. Jokaista ristiriitaa siis seuraa entistä kehittyneempi ristiriita vapauden tilan läpi käymisen jälkeen, joten voidaan helposti huomata, että tahot, jotka eivät suuntaudu vapauteen palkintona ristiriidan läpikäymisen jälkeen ja sopeutuvat, eivät monestikaan pysty edustamaan korkeaa henkistä tasoa ihmisten keskellä. Ihmisellä siis pitää olla etenkin rohkeata pioneerihenkeä siinä, että hän lähtee urhokkaasti uusien ongelmien kimppuun ja ei lannistu siitä, että vastakkaiset voimat suuntaavat puhuriaan itseensä aina silloin, kun hän on saanut mahdollisuuden olla vapaa. Sopeutuminen siis tarkoittaa esimerkiksi sitä, että silloin ihminen antaa periksi perimmäisimmille vieteilleen ja alkaa elää elämää eläimen tavoin. Ihmisen ruumis ei ole vapaa, vaan sitä ohjailevat kaikenlaiset vapautta vievät seikat, mistä on osoituksena painavimmassa mielessä se, että jokainen ihminen kuolee, ja se tapahtuu ruumiin poismenolla. Kuitenkin voidaan sanoa, ettei tietysti ole sanottua, etteikö henkinen elämä voisi jatkua kuoleman jälkeen, mutta siitä meillä ei luonnollisesti ole yhtään pätevää todistajaa. Vapauden etsiminen ristiriitojen kautta on etenkin tekemisissä oloa korkeamman henkisen todellisuuden kanssa ja se tarkoittaa etenkin suhtautumista todellisuuteen dekadenttien ja symbolistien osoittamalla tavalla. Yksilöllinen ja poikkeuksellinen ovat määreitä, jotka liittyvät siihen, millaisten asioiden perusteella ihmisten tulisi tehdä päätöksiään ja ajatella tässä maailmassamme ja yhteiskunnassamme. Suomalainen yhteiskunta tavanomaistaa ja banalisoi yksilöä siinä, kun se mitoittaa kaikki tiettyihin ulkoa määräiltyihin instituutioihin, eikä tajua sitä, että instituutioiden tulisi saada itsemääräytyä eli olla oman kohtalonsa ohjaaja yksin ja ilman minkäänlaista ulkoa tulevaa puuttumista. Mitä sitten on vapaus? Vapaus on päättää itse omista asioistaan ja ohjata omaa minäänsä autonomisesti sille eri tilanteissa avautuvien tilanteiden ja päätöksenteon kohdalla. Preferenssiautonomia on väline jota ihmisen tulee käyttää koko ajan, jotta hän voisi seurata oman vapautensa kehittymistä. Preferenssiautonomian toisella puolella on vapaus ja toisella vastuu, vaikka kuitenkaan vastuu ei tarkoita sopeutumista, vaan se tarkoittaa vapauden vastakohtana sellaista vapautta, johon ihmistä ohjaavat tietynlaiset perustavimmat taipumukset, eli vastuunottaminen ei tarkoita vapaudesta luopumista, vaan sitä, että vapauden muoto päätetään erilaisten periaatteiden näyttämällä tavalla. Kirjoitin jossain lukioaikojen kolumnissa, että jotkut ihmiset eivät todellisuudessa elä ollenkaan henkisesti, niin on se totta siinä mielessä, että jotkut ihmiset eivät suuntaudu ihmisen perustavimpaan ihanteeseen eli vapauteen ja sen tavoitteluun ristiriitojen selvittämisen kautta, vaan lukitsevat itsensä ruumiin ja sosiaalisten mielipiteiden, nautinnon tavoittelun ja toisten miellyttämisen takia ilman halua minkäänlaiseen autonomiaan minkään järjestyksen sisällä. Ristiriidassa ihmisen pitää voida päättää minkälaista vapautta hän tavoittelee, mutta elämän monimuotoisuuden takia hän ei voi jokaisessa ristiriitatilanteessa valita samalla tavalla, vaan hänen on ohjattava elämäänsä kokonaisvaltaisesti, sillä jos hän sitoutuu esimerkiksi liikaa perheeseensä tai työntekoon tai suosion tavoitteluun, ei hän ole vapaa, koska hän on silloin oman alansa fakki-idiootti, jolla ei ole näkökulmaa koko omaan elämäänsä vaan hän niin sanoen elää fakissa eli lovessa, joka koostuu jostain yhdestä hänen elämäänsä koskettavasta alasta. Vapaus siis antaa vapaalle ihmiselle mahdollisuuden tehdä vaikeitakin päätöksiä ilman että hän luopuisi päätöksenteosta ja jäisi vain jumiin yhdelle vapauden asteelle. Kun ihminen seuraa itseään näissä päätöksentekotilanteissa on hänen kamppailunsa tulos aina entistä korkeampi vapaus, jonka myötä hän voi myös suuntautua erilaisiin ristiriitoihin ja aina ratkoa entistä suurempia pulmia omassa elämässään. Vapauden korkeampi aste siis antaa ihmiselle mahdollisuuden ratkoa entistä suurempi ristiriitoja sekä suurempia ristiriitojen joukkoja, eli monet ristiriidat aukeavat avattaviksi sen myötä kun ihminen kehtaa tehdä päätöksiä oman elämänsä edistämisen eteen. Vapauteen pyrkiminen myös antaa edellytykset monimallisemantiikan tai semanttisen pluralismin mukaiselle totuuden tulkinnalle, jossa ihmisiä ei ohjata tekemään jokaisessa tilanteessa aina samalla tavalla. Tämä tarkoittaa myös henkistä monopolia eli kommentaariaattia tietyssä yhteiskunnan alassa ylläpitävän ontokraattisen eliitin mukaisen valtaryhmittymän pyrkimysten vastustamista, ja sen sanomista, että kaikki asiat on jokaisessa tilanteessa päätettävä uudestaan, eikä päätöksentekorakenteisiin voida jättää jälkiä menneestä siten, että jo muualla olevat vanhat pierut ja välilliset vaikuttajat voisivat saada myöhemmin toisten ihmisten tekemästä työstä ja tekemistä päätöksistä ideologista nautintoa, joka voisi motivoida tällaisia ihmisiä entistä enemmän vaikutteellistamaan muuta kansaa omien kantojensa mukaiseksi. Sopeutumista on siis vastustettava, koska esimerkiksi niin sanottu valkoisen paperin kammo alkaa aina sen miettimisestä, saako omia ajatuksiaan julkaistuksi ja paperille, eli jos ei haluta sopeutua, tulee aloittaa kirjoittaminen siitä huolimatta vaikka ei tietäisi omia kantojaan.