Kollektiivi-ihmiset, yksilölliset ihmiset ja tarkoitus-suuntautunut psykoterapia

Ihmiset voidaan laskea heidän taipumuksiensa mukaan ainakin kahteen erottuvaan kategoriaan. Ensimmäisenä ovat kollektiivi-ihmiset, jotka kuvaavan määreensä perusteella ovat riippuvaisia toisista ihmisistä, ja tämä riippuvuus on etenkin henkistä. Voi olla niin että kollektiivi-ihminen pystyy tekemään työtä, ansaitsemaan elantonsa mutta etenkin ajatuksien, arvojen ja mielipiteiden kohdalla hän voi olla hyvin riippuvainen muista ihmisistä ja mahdollisesta omasta sisäryhmästään, joka vaikuttaa häneen suuremmin kuin muut. Kollektiivi-ihminen on siis vaikutteellinen. Kollektiivi-ihmiset jakautuvat ainakin kahteen kategoriaan, jotka ovat manipuloivat ja epävapaat ihmiset. Kaikki eivät siis ole kollektiivin jäseniä tahdostaan riippumatta, vaan manipuloivat ihmiset saavat työn perusteella tullutta ansiota omasta manipuloinnistaan, jossa he pitävät epävapaita ihmisiä omina pelinappuloinaan ja välineenä vallan saamiseksi. Yksilölliset ihmiset eli vapaat ihmiset ovat niitä, jotka pystyvät vastustamaan kommentaariaatin levittämää vaikutteellisuutta ja manipuloivien ihmisten vaikutusta. Yksilölliset ihmiset ovat pieni vähemmistö kollektiivi-ihmisten keskellä. Yksilölliset ihmiset ovat etenkin kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka tarvitsevat vapauttaan omien luovien pyrkimystensä alustana. Kuitenkin on nykypäivänä paljon sellaisia taiteilijoita, joista käy ilmaisuksi elintasoesteetikko, eli he ovat tulleet harrastamaan kirjallisuutta ja taiteellisuutta oman taustansa takia, jonka ansiosta he eivät todellisuudessa ole vapaita. Taidetta on tehtävä vain sen itsensä takia, eikä se voi palvella minkäänlaisia etupyrkimyksiä keppihevosena. Dekadenttinen taide on taidetta itsensä takia, koska se ei tavallisesti keskity vain kuvaamaan ihmisiä ja luontoa, vaan sen lähtökohta taiteen tekemiseen on poikkeuksellinen ja yksilöllinen. Mielestäni vanhojen sukujen, joiden piirissä on tieteilijöitä ja taiteilijoita, jäsenet ovat omiaan luomaan taidetta, koska nämä ihmiset ovat edeneet niin kauan sukunsa kautta taiteen historiassa että he ovat tulleet näkemään kulttuuristen standardien ohuuden ja epäpätevyyden. Sen takia kulttuuriset ja moraaliset standardit tulevat tällaisten aitojen taiteilijoiden kautta uudelleen arvioiduksi. Kulttuurisia arvoja täytyy väliin ravistella, että voidaan nähdä mikä tippuu pois ja mikä jää olemaan. Lujiten kulttuurin puussa olevat lehdet ovat sen verran terveitä, että ne ansaitsevat jäädä olemaan, mutta ravistaa täytyy. Taide on tarkoitettu kauneutta varten, mutten tässä tarkoita kauneudella pintapuolista, kliseisten mallien mukaan kuvailtua kauneutta, vaan esimerkiksi moraalista kauneutta, suvun rappeutumisen kauneutta ja jaloutta. Dekadentti taiteilija on kuin kukka vanhan aatelissuvun pitkän varren päässä. Jaloa rappeutuminen on sen takia, koska vielä tässä vaiheessa  suvun jäsenissä voi huomata piirteitä menneistä aikakausista, eri kulttuurikausilta, ja sen takia dekadentti taiteilija ei ole toisten tavalla riippuvainen omasta, oman elämänsä aikana vallitsevasta kulttuurikaudesta ja -normeista. Yksilöllinen ihminen siis on riippumaton, hänen toimintaansa eivät ohjaile minkäänlaiset valmiina annetut normit ja arvot. Kollektiivi-ihmisten yksi piirre on samanlainen huumorintaju,  miksi he kaikki arvioivat toisia ihmisiä samalla tavalla ja nauravat vuorotellen aina samankaltaisille asioille, miksi tässä tapauksessa naurun kohteeksi joutuva ihminen voi tulla kyllästyneeksi tähän laumahenkeen, koska kaikki vaikuttavat tuijottavan samaan, eikä reaktiot eroa toisistaan. Se on yksi lauman kollektiivisuudesta kertova asia, että he reagoivat toistensa tavalla kaikkiin asioihin, nimen omaan huumori on se tekijä, jonka kautta ihmiset voisivat alkaa poikkeamaan toisistaan, vaan siitä huolimatta se tulee kollektiivi-ihmisille valmiina ja sen myötä miten  he asettuvat täyttämään jonkin yhteiskunnan nurkan - heidän huumorinsa siis on kollektiivista ja determinoitua, eivätkä he itse valitse sitä mille nauravat vaan siinä reaktiivisesti kaikki määrittyy muiden arvioista mutta toisaalta ei mistään. Kollektiivi-ihmiset reagoivat samalla tavalla toisiinsa nähden, eikä heillä ole käsitystäkään siitä, että ihmisellä mutta etenkin yksilöllä voisi olla kapasiteetti siihen, että hän voisi itse alkaa päättämään sen, miten hän asioihin suhtautuu. Nimen omaan kollektiivi-ihmiset eivät suuntaudu asioihin, vaan he elävät asioiden keskellä, jossa heidän aivonsa kertovat heille miten he reagoivat, ja tämä piirre juontaa juurensa jo niihin aikoihin kun ihmiset piirtelivät kalliomaalauksia ja viestittivät vainovalkeilla sotien alkamisesta. Tarkoitus-suuntautunut terapia tarkoittaa etenkin sellaista mielen ohjausta, jossa autetaan ihmisiä hakeutumaan ja ohjautumaan omien päämääriensä mukaisin suuntiin, mutta etenkin kehotetaan ihmisiä tavoittelemaan sellaista olemista, jonka tuloksena ja olosuhteena on vapaus kaikissa sen muodoissa. Tällä psykoterapialla pyritään etenkin siihen, että ihminen voisi päästä eroon kommentaariaatista, merkitysvallasta ja vaikutteellisuudesta - se on siis ihmistä yksilöllisiin päämääriin ohjaava terapian muoto. Tarkoitus-suuntautuneessa terapiassa pohditaan ihmisen paikkaa maailmassa ja yritetään auttaa asiakasta löytämään oma yksilöllisyytensä eli toisista riippumattomuutensa ja auttaa häntä löytämään yksilöllisiä tavoitteita ja päämääriä elämässään. Siinä siis pohditaan sitä, miten ihminen voisi edistää omiin tavoitteisiinsa pääsemistä maailmassa. Terapeuttien tulisi siis olla yksilöllisiä ja vapaita ihmisiä, joiden pitäisi hyväksyä tämä näkökulma maailmaan, jossa sen avulla voitaisiin auttaa toisia ihmisiä, jotka eivät vielä ole yhtä hyvässä asemassa maailmassa. Kollektiivi-ihmiset siis ovat passiivista vaikutteita imevää laumaa, eikä monilla heistä ole pyrkimystäkään tulla yksilöllisemmäksi, koska he saavat nautintoa siitä, kun he voivat vahvistua kollektiivin osana kaikkia yksilöllistä vierasta ja hienompaa vastaan. Etenkin sosiaalisesti matalaulotteinen rahvas ovat kollektiivin jäseniä, ja niitä on massoittain etenkin sosialististen puolueiden kannattajina ja toimijoina. Kollektiivi-ihmisilä on kuitenkin myös sellainen viiteryhmä, joka koostuu myös porvarillisten puolueiden kannattajista. Tällaisissa piireissä kuten esimerkiksi vaikka pääkaupunkiseudun monissa ihmisissä, on olemassa tietynlaisia tapoja ja ajattelun muotoja, jotka toistuva samanlaisina, eli sanomattomina sääntöinä, joiden noudattamista ilman yksittäistä ihmistä ei hyväksytä tällaisen piirin jäseneksi, joka tapahtuu kollektiivissa aina tietynkaltaisen sosiaalisen vahvistuksen kautta. Koulussa yksilöllistämiskehitystä tulisi edistää etenkin arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikin opettamisella, josta voitaisiin edistää sellaisia pyrkimyksiä, että ihmiset pääsevät tekemisiin tiettyjien perustavimpien käsitteiden kanssa, joita ilman ei ole asiaa minkäänlaiseen itsenäiseen ja yksilölliseen ajattelemiseen.