Kaari: Vava ja Otto

Pienet kaksoset leikkivät viheriällä pihanurmikolla itäsuomalaisen maatilan pihalla. Äiti seurasi lapsukaisia pienen välimatkan päässä talon terassilla ja nautti välillä mimosaa kuohuviinilasista. Oli kaunis lämmin varhaiskesän päivä ja aurinko näytti paljastavan itsensä mielellään ja välittämättä ihmisten mielipiteistä. Se katseli nyt hyväntahtoisena etenkin näitä lapsia, joiden maailmaan putkahtaminen ei kuitenkaan ollut mikään yksinkertaisin homma.  Nainen oli kolmissakymmenissä, ja hänen miehensä oli ollut vaikeaan sairauteen kuollessaan suurin piirtein saman ikäinen. Mies oli joutunut traagiseen ennalta-arvaamattomaan onnettomuuteen ja kuollut, näivettynyt ja hiipunut vähitellen pois. Nainen oli antanut lapsilleen kuitenkin miehensä nimen, vaikka lapsukaiset oli saatettu alulle miehen veljen nesteillä. Lapset juoksivat takaperällä olevan kiikun lähelle, jossa Vava istui tuolille ja Otto alkoi antaa hänelle vauhtia. Myös lasten isän elämässä keinulla oli suuri merkitys, koska siihen kiteytyi paljon hänen lapsuudenaikaisista muistoistaan – ulos oli aina lähdettävä ukon raivokohtauksia karkuun. Keinussa, jossa oli vielä silloin kaksi tuolia, oli paikka, jossa kouluiässä jaettiin mielipiteitä opettajista ja kouluaiheista. Keinu oli symboloinut hänelle turvallista kotitunnetta. Näkyihän keinu takapihalta miehen lapsuusaikuiseen makuuhuoneeseen. Mies oli lähtenyt ja jättänyt lapsensa äidin hoiviin. Äiti tuli saksalaisesta von Grantzfalt-nimisestä aatelissuvusta, ja niin, molemmat sekä mies että nainen olivat katsoneet muodostavansa säädynmukaisen avioliiton, ja etenkin mies oli vartuttuaan havainnut, ettei säätyläisyys ja säätyläisyydettömyys olleet silti kuitenkaan täysin merkityksettömiä asioita ihmisten arjessa ja elämässä. Kuitenkin naisen säätyasema oli paljon miehen samaa korkeampi, sillä mies oli henkisesti isätön. Nainen oli ollut mieheen verrattuna hoikempi, pidempi ja pitkäkasvoinen, kun taas miehen ulkoiset ominaisuudet olivat täyttä vastakohtaa noihin nähden. Toisaalta mies oli tuonut naisen arkeen henkistä ylivoimaisuutta henkisiin haasteisiin. Lapset vaihtoivat välillä paikkaa keinussa ja antoivat taas toisilleen vauhtia. Lapset olivat olleet niin pieniä isän poistuttua, ettei heillä ollut kuin utuisia muistikuvia hänestä. Kotona puhuttiinkin aina Maxista isän sijaan. Kuitenkin mies oli suhtautunut tähän avioliittoon ymmärtäväisen pragmaattisesti ja tiesi ettei puolisoa voitu lukita ikuisesti tähän sammuneeseen suhteeseen ja oli antanut siunauksensa sille, jos nainen haluaisi joskus löytää itselleen myös uutta seuraa. Naisen kännykkä pirahti soimaan keittiössä ja hän alkoi huutaa lapsia pihalta sisään, Otto ja Vava, tulkaa sisälle. Pienen kiukkuamisen jälkeen lapset tulivatkin peräkanaa sisälle, ja menivät huoneisiinsa. Otto otti huoneessaan käteensä lasten äidin hänelle antaman kirjan Tuhannen ja yhden yön satuja. Kirja oli komeiden kansiensa lisäksi hyvin kuvitettu ja siksi hän alkoi katselemaan lähinnä niitä, koska hän ei vielä neljävuotiaana osannut liiammin lukea. Kun hän käänteli kirjan sivuja, valahti sivusta lattialle kuva, jonka Otto nosti käteensä. Kuvassa oli väsyneen oloinen boheemi mies, joka ei antanut itsestään ulos hymyä. Miehen kasvonpiirteissä oli kuitenkin Oton mielestä jo paljon samaa kuin omissaan ja esimerkiksi hänen sisaressaan Vavassa. Sitten Otto käänsi kuvan nurin ja luki siitä päivämäärän: 26.11.2019. Häntä alkoi ihmetyttämään se, mitä vieraan miehen kuva teki äidin antaman kirjan välissä, ja meni keittiöön, jossa äiti vielä puhui puhelimessa. Kun puhelu oli loppunut, antoi Otto löytämänsä kuvan äidilleen ja kysyi, kuka kuvan mies oli. Voi hyvänen aika lapsukainen, sehän on Max. Ihmeteltyään hetkisen omaa pienen lapsen ihmetystä, Otto kysyi voisiko hän ottaa kuvan itselleen, johon äiti oli tietysti suostunut hyväntahtoisesti ja onnellisesti nauraen. Otto meni takaisin huoneeseensa, johon kohta tuli myös sisarensa Vava. Tiedätkö, minkä näköinen iskä oli? Tässä se ainoa kuva hänestä on. Miten onkaan niin ettemme tiedä, miltä iskä näytti. Miksi iskä ei jättänyt meille muita kuvia itsestään, vain tämän, missä hän jo oli väsynyt ja sairas. Hän näyttää tässä kuvassa kaikkensa menettäneeltä ja surulliselta. Ei hänen olisi tarvinnut kieltää asiaa. Yhtä rakas hän olisi ollut meille siitä huolimatta. Joo, miksi hän jätti meidät, Otto kysyi siskoltaan. Ehkä sen takia, koska hän ennätti tehdä meidät, Vava sanoi.