Aatelin olemuksesta

Aateli on perinteisesti ollut Euroopassa ja Aasiassa kuninkaallisten jälkeen seuraavaksi korkein väestöryhmä. Tämän ansiosta he ovat nauttineet laajoista erivapauksista kuten verovapaudesta ja oikeudesta kantaa talollisilta veroja. Myös omaisuuden kertyminen satojen vuosien aikana aatelisille on antanut heille oikeuden ottaa luottoa, ja tästä tulee ilmaisu ”vanha raha”. Suomessa on ollut aatelisia jo satoja vuosia, ensimmäiset suomalaiset aateliset aateloi Ruotsin kuningas Mauno Ladonlukko. Sittemmin sukujen määrä kasvoi Venäjän vallan aikana, vaikkakin Tsaarit aateloivat yleensä vaan virkamiehiä ja tieteilijöitä, eikä sotilaita kuten tehtiin Ruotsin kuninkaiden ja kuningattarien aikana. Suomalaisia sukuja on ollut noin kolme ja puolisataa. Nykyisin eläviä sukuja on Suomessa alle kaksisataa, joista niistäkin kuolee lopullisesti ainakin kymmenen sukua tällä vuosikymmenellä. Yhteensä Suomen Ritarihuoneelle kirjattuihin eläviin sukuihin kuuluu noin 6000 jäsentä, ja väestönkasvu aatelissa on samaa luokkaa kuin koko kansan kasvamisen määrä. Kuitenkin aatelin osuus koko väestöstä Suomessa on vain noin 1,2-1,3 promillea. Aatelista tulee tavallisesti mieleen taidekokoelmat, yksityiset kirjastot, antiikkihuonekalut, taulut, tupakkatakit, frakit, hovimestarit, kartanot, sikarit ja kalliit alkoholijuomat. Ennen esimerkiksi Englannissa aateliset eivät tavanneet mennä kuukausipalkkaiseen työhön, ja sellaisia köyhtyneitä aatelisia, jotka olivat myyneet omaisuutensa ja joutuneet menemään työelämään, katsottiin varsin usein nenänvartta pitkin. Kuitenkin esimerkiksi monista venäläisistä aatelisista, jotka lähtivät Venäjän vallankumouksen takia etenkin Ranskaan, tuli hovimestareita, kokkeja ja autokuskeja ranskalaisille aatelisille. He onnistuivat hyvin proletaarisissa palveluammateissaan, koska he itse olivat aiemmin olleet palveltavia ja sitä kautta saaneet käsityksen siitä, millainen oli hyvä työntekijä. Suomen aatelin keskus sijaitsee Valtioneuvoston linnan toisella puolella Ritarikadulla. Siellä sijaitsee sukuhistorian tutkijalle elintärkeä arkisto ja kirjasto. Yläkerrassa olevassa ritarisalissa kokoontuvat kolmen vuoden välein aatelissukujen päämiehet, jotka ovat aina sukunsa vanhimman mieslinjaisen sukuhaaran vanhimpia miespuolisia jäseniä, eikä tuohon järjestykseen tehdä muutoksia. Esimerkiksi omassa suvussani äskettäin kuolleen päämiehen nuorempi veli ei olisi halunnut ottaa päämieheyttä ja sitä kaavailtiin toiselle suvun jäsenelle, mutta ritarihuone oli tiukka: ehdoton ei. Ritarisalin seiniltä löytää kaikkien Suomen ritarihuoneelle kirjattujen sukujen vaakunat, joista vanhimmat suvut oli aateloitu jo 1500-luvulla, kuten esimerkiksi Svinhufvud af Qvalstad. Kuitenkin kaikkia Suomen ritarihuoneella olevia sukuja ei ole aateloitu Suomessa, vaan joukossa on suurin osa Ruotsissa aateloituja sukuja, joiden edustus siirtyi vallan vaihduttua Suomessa Tukholman ritarihuoneelta Helsinkiin. On myös olemassa sellaisia sukuja, jotka on aateloitu jossain muualla, kuten esimerkiksi Iso-Britanniassa, ja jotka sen takia ovat saaneet aatelisen arvon Suomen ritarihuoneella. Esimerkiksi esivanhempiani on kuulunut alkuperäisesti ranskalaiseen de la Motte-sukuun, jotka olivat hugenotteja, eli tuolloin vainottuja Ranskan protestanttiseen vähemmistöön kuuluneita tyyppejä, jotka joutuivat sen takia pakenemaan Ruotsiin, jossa he myös saivat ruotsalaisen aatelismiehen arvon. Ritarisalin seinillä roikkuvat kaikkien suomalaisten aatelissukujen vaakunat, jotka herättävät tyhmemmässäkin kiinnostuksen heraldiikkaa kohtaan. Vaakunakilvet olivat aiemmin tarpeellisia siten, että niitä käytettiin taistelussa haarniskaan merkittynä siten, että taistelun osalliset tunnistivat, kuka haarniskan sisällä on. Ne ovat aikaa myöten tulleet entistä erikoisemmiksi ja varsinaisen heraldiikan sääntöjen vastaisiksi. Aatelisen arvon aatelin hierarkian sisällä tunnistaa siitä, kuinka monta kypärää vaakunan yläosassa on. Kreiveillä on kolme, vapaaherroilla kaksi ja tavallisilla aatelisilla yksi. Ainoan suomalaisen ruhtinassuvun Menschikoffien vaakunassa on viisi kypärää, mutta suku sammui jo 1800-luvulla. Monilla suvuilla, vaikkakin pääasiassa 1800-luvulla aateloiduissa suvuissa, on myös käytössään monesti vaakunaan merkitty tunnuslause, joka on perinteisesti ollut latinan, ranskan, ruotsin tai harvoissa tapauksissa suomenkielinen. Aatelissukujen piirissä on voimassa suuntaus, jonka mukaan isot suvut kuten Ehrnrooth tai Schauman, kasvavat ja pienet suvut pienenevät ja ennen pitkää kuolevat pois, mikä on harmi, koska moni kaunis sukunimi katoaa lopullisesti. Suvun tuntemus on aatelissuvusta tulevalle ihmiselle tärkeää ja sitä pidetään kunnia-asiana kaikkien aatelisten piirissä, vaikka kuitenkin keskiluokkaistuminen on tuonut esiin paljon välinpitämättömyyttä kaikkea perinteitä kohtaan. Monessa suvussa taidekokoelmat ja kartanot on myyty, mahdollisesti jopa talollisille, jotka eivät koskaan ole osanneet elää kartanossa. Minun sukuuni kuuluva Olga von Becker on presidentti Pehr Evind Svinhufvudin äiti, ja tuon äidin, jonka suvun vaikutuspiirissä Svinhufvud varttui lähes täydellisesti, takia hämäläisestä Svinhufvud-suvusta tuli savolainen. Sääksmäellä sijainnut Rapolan kartano myytiin, ja suvun maalaispaikka siirtyi Savoon Kangasniemelle, Mehtoniemen kartanoon, joka tuli Olgan kautta Svinhufvud-suvulle von Beckereiltä. Englannissa aatelisia on riivannut niin sanottu death duty, joka on pitänyt maksaa edellisen suvun arvonimiä kantaneen miehen poismenon jälkeen. Esimerkiksi 1950-luvulla Devonshiren herttuan piti maksaa isänsä kuoltua nykypäivän rahassa yli 200 miljoonaa puntaa vastaavan summan valtiolle, joka vastasi tuohon aikaan 80 prosenttia koko suvun keskuskartanon Chatsworth Housen arvosta. Herttua rahoitti tuota tarkoitusta myymällä kartanoita, maata, taide-esineitä, tauluja sekä piirroksia. Yksi mielenkiintoinen tapaus oli noin kymmenen vuotta sitten kaikissa englantilaisissa päivälehdissä ja tabloideissa. Se koski Wolseleyn baronetin konkurssiin menoa ja sitä, kun he joutuivat myymään kartanonsa, joka oli kuulunut suvulle normannivalloituksen ajoista noin 1000 vuoden ajan. Wolseley  yritti 1990-luvun alussa perustaa lomakeskusta, Wolseley Park Gardenia, tilan maille, mutta hanke ei tuottanut ja Wolseleylle jäi monen miljoonan punnan velka, jota hän ei pystynyt millään maksamaan. Lopulta baronetin piti muuttaa vaimonsa kanssa pois Wolseley Park Housesta, joka oli suvun viimeinen linkki entisten tilan maiden alueelle. Paljon suurempi ja vaikuttavampi kartano Wolseley Hall oli jouduttu rahan puutteen takia purkamaan jo 1950-luvulla. Monesti etenkin Englannin aatelisista on käytetty ilmaisua ”asset rich – cash poor”, eli monilla on merkittävääkin omaisuutta mutta ei massia. Lisäksi isojen kartanoiden ylläpito maksaa paljon, ja jotkut aateliset jättävätkin suurimman osan huoneista lämmittämättä talvella, joka voi kuitenkin monesti johtaa siihen, että huoneisiin tulee kosteutta ja sen myötä hometta. Englantilaisen landed gentryn eli maa-aatelisen määritelmänä on monesti pidetty sitä, että tällaiset ihmiset ovat omistaneet sen verran maata, että he ovat voineet vuokrata sitä vuokraviljelijöille. Edesmenneet isovanhempani vuokrasivat peltojaan, kun eivät enää jaksaneet harrastaa maanviljelystä itse. Isovanhempani olivat suhteellisen varakkaita, mutta heilläkin omaisuuden selitys oli enemmänkin nuuka, frugaalinen ja maaseudun kartanoissa asuvien aatelisten säästäväinen elämäntapa, eli ei isot tulot vaan pienet menot.

Omaa sukuani on kuvattu monissa yhteyksissä vanhaksi soturisuvuksi, vaikka myöhemmin suvun piirissä on ollut myös virkamiehiä, tiedemiehiä ja taitelijoita. Kaikki sukulaiseni puhuivat ruotsin kieltä ensimmäisenä kielenään vielä 1900-luvun alussa, ja toisessa sukuhaarassa vielä 1980-luvulla. Isovanhempieni pieni kartano oli lapsena kesäisin meidän kesäparatiisimme, sillä siellä todella oli tilaa leikkiä sotaa tai piilosta. Muistiini on piirtynyt talon takana oleva valtava pelto, joka oli täynnä kukkia, missä meille ei tullut mieleen mitään muuta tehdäkään kuin peuhata ja pyöriä pitkin peltoa – siinä oli ehdottomasti jotain ainutlaatuista ja taianomaista. Minulta ei ole materiaalisesti koskaan puuttunut mitään, siitä ovat kohtalaisen varakkaat vanhempani ja isovanhempani pitäneet huolen. Ja tuo lapsuuden kesäparatiisi – kaikki eivät voi ymmärtää tällaista suuntausta, jos he eivät itse ole voineet elää tämänkaltaisessa ympäristössä. Göran Pistolekors-niminen esi-isäni pelasti Ruotsin kuninkaan Kustaa II Aadolfin hengen vuonna 1629 Stuhmin taistelussa Saksassa Kolmikymmenvuotisen sodan aikana. Siitä ansiosta hänet ylennettiin aatelismieheksi. Minun sukuni on keskiluokkaistunut ja köyhtynyt sekä massin että omaisuuden puolesta. Suvun kartanot ovat rappiolla ja kukaan ei ole enää kiinnostunut maanviljellystä, joten vanhoja maalaistaloja ei pystykään pitämään enää yllä. Ennen Virrantaloa minun sukuhaarani keskuskartano oli Honkalan kartano Luhangassa. Nyt sen omistaa isoisäni isän serkun jälkeläinen. Honkala on rappiolla ja sitä on purettu ja lyhennetty. Ennen komeassa kartanossa oli kuusitoista huonetta, ja tänä päivänä siitä on jäljellä neljä makuuhuonetta, tupa ja Sali. Sukulaiseni kertoi, että kun he kävivät Honkalassa piti heidän mennä ikkunasta sisään ja tulla ikkunasta ulos. Hän kertoi myös nähneensä aiemmin Honkalan vintillä ison kasan kirje- ja postikorttinippuja, joiden voi varmuudella päätellä olevan von Beckereiden ajalta. Ajatella minkälainen sukututkimuksen lähdemateriaali siinä olisi. Suku on menettänyt miltei kaikki kartanonsa, ja omaisuuskin on jakaantunut perillisten mukana kaikkialle. Britanniassa noudatetaan perintöasioissa sääntöä Primogeniture, joka tarkoittaa sitä, että aatelisherran vanhin miespuolinen jälkeläinen perii kaiken. Ainakin tällä tavalla ollaan voitu ehkäistä se, että omaisuus ei ole jakaantunut eri puolille. Myös muutaman suomalaisen suvun tavoin brittiläiset aateliset ovat monesti itse pitäneet kirjaa sukunsa tapahtumista, ja nämä tiedot on tallennettu yksityisiin arkistoihin. Tällä tavalla suku on säilyttänyt myös tiedot itsestään lähinnä yhdessä paikassa.