Ideologisen nautinnon yhdentymisestä, tihentymistä ja johdannaisista

Ideologinen nautinto tarkoittaa niitä pelkistyneimpiä tavoitteita, joihin pyyteelliset poliitikot ja virkamiehet pyrkivät toiminnallaan. Ideologisella nautinnolla tarkoitetaan siis ideologiaan ja maailmankuvaan liittyvää nautintoa, jota voidaan kutsua jopa perinteisellä filosofisella nimellä hedonistiseksi nautinnoksi. On siis vähän pohdittava hedonismin ja poliittisen ideologian välistä yhteyttä. Nautinnon tavoittelussa pyritään täyttämään tarpeita, jotka monesti ovat etenkin omia tarpeita, eikä altruistisesti toisten ihmisten mahdollisesti erilaisia ja erimuotoisia tarpeita. Ideologinen nautinto on siis egoistista tarpeiden tyydytystä. Miten sitten itsekäs nautinnonhalu liittyy ideologiaan? Ideologia tavallisesti tarkoittaa sellaista muotoa, johon jokin osa elämästä kuten minä, perhe, yhteisö tai yhteiskunta tavataan haluta muuttaa. Ideologiat, mutta etenkin poliittiset ideologiat, poikkeavat sisällöltään toisista, johon voidaan esimerkiksi liittää käsitteet oikeisto-vasemmisto, konservatiivisuus-liberaalisuus, libertarianismi-kommunitarianismi tai vaikkapa maahanmuutto-kansallisvaltio. Ideologiset nautinnot tarkoittavat tavallisesti ideologian äärimmäistä muotoa, johon tullessaan, ideologiaa puolustava ihminen tavallisesti katsoo kaikkien tarpeidensa tulleen tyydytetyksi, eli tämä toteutuu siinä, kun jokin ideologinen tavoite on saatu drastisesti toteutettua. Mutta voiko olla sellaista poliittista ideologiaa, johon nautinnot eivät liittyisi? Mielestäni sellainen politiikan tekeminen voisi olla vastuullista politiikkaa, jossa otettaisiin huomioon myös seuraavien sukupolvien työ omien poliittisten tavoitteidensa ajamiseksi. Ideologinen nautinto ja sen hakeminen politiikassa on siis itsekästä, ja toisten tavoitteet huomioonottamatonta politiikkaa. Voidaan esimerkiksi havaita, että kun tietyn tyyppiset tavoitteet, joita poliittisilla puolueilla on, tulevat muuttumattomiksi, kun kyseiseen politiikan tekemiseen liitetään ideologinen nautinto, silloin ei siis oteta huomioon poliittisissa päätöksissä kansakuntaa ja sen historiaa. Tällainen ideologinen nautinto voi olla monen muotoista, esimerkiksi äärioikeistolainen voi saada nautintoa siitä, kun maahanmuuttajia hakataan, kun taas toisaalta äärivasemmistolainen kaikensuvaitsija voi saada ajatuksen tasolla nautintoa siitä, kun maahanmuuttajien osuus suomalaisten joukossa on kasvanut ja kasvaa edelleen. Maahanmuuton kohdalla keskitason vaihtoehto olisi jonkinlainen ironinen puuttumattomuus ja vastuuntunto maahanmuuttajia kohtaan siten, että heille annettaisiin kaikki samat mahdollisuudet kehittyä kunnialliseksi yhteiskunnan jäseneksi sillä tavalla, että heidän elämänsä ei tarvitsisi vaivata ironisen kaksoiskatseen takia ketään muita kuin heitä itseään. Tietyissä asioissa on parasta olla ottamatta kantaa, koska silloin ei ainakaan tyydytetä itsekkäitä tarpeita ja pyritä hakemaan ideologista nautintoa. Ideologisen nautinnon etsiminen on siis etenkin itsekkäiden ja monomaanisten tavoitteiden hakua ja niihin pyrkimistä kaikin käytettävissä olevin keinoin. Ideologisen nautinnon etsiminen ehkäistään sillä, kun ei oteta kantaa, suhtaudutaan asioihin ironisella kaksoiskatseella, ja ollaan haluamattomia ihmisten pyrkimyksiä ja niiden ohjaamista kohtaan, josta ohjaamisesta ideologisen nautinnon etsijät saavat itse asiassa nautintonsa. Puolueen ideologia on vain fasaadi, mainospahvi, josta ei yksilöpoliitikkojen ei tarvitsisi hakea arvojaan. Ideologisen nautinnon yhdentyminen tarkoittaa sitä, kun poliittiset puolueet sopivat keskenään toistensa omia aatteita, siten että ministeriöt jaetaan tasan toisten kesken. Tämä on mielestäni käsittämätöntä nepotismia, joka ei myöskään ota huomioon äänestäjiä, joilta puolueitten mandaatti on hankittu. Eli tiettyjen ehdottomien tavoitteiden ajaminen ja sitten niistä luopuminen kakun jaon myötä on ideologisen nautinnon etsimistä. Eli tässä mielessä voidaan sanoa, että Suomikin voisi tulla kaksipuoluejärjestelmäksi, jossa yksi puolue on vallassa, ja tämä kehitys vaatisi ainakin Kokoomuksen, RKP:n ja Keskustan yhtymistä yhdeksi puolueeksi. Ideologisen nautinnon tihentymät tarkoittavat sellaisia nautintoja, jotka kehittävät itsestään siskoja ja veljiä eli nämä nautinnot moninaistuvat ja vielä samassa polvessa. Tämä tarkoittaa tiettyjen itsekeskeisten mutta konsensuksessa jaettujen arvojen muodostumista tavalla, jossa ne tulevat reaktiivisiksi, eli ne tulevat kaikkien puolueiden edustajien kommentoimaksi ja siten, alkavat tuottaa kaikille hallituksen jäsenille samankaltaista nautintoa, joka legitimoi ideologisen nautinnon mandaatin tietyn asian tai tiettyjen asioiden kohdalla. Ideologisen nautinnon johdannaiset tarkoittavat nautinnon halusta tehtyjen päätelmien ja päätöksien hakeutumista uuteen muotoonsa, joka ei toisaalta kerro muusta kuin kaikkien hallitukseen osallistuvien ihmisten mielipiteiden ohjautumisesta sen jälkeen, kun jonkin laisia muutoksia on tehty. Eli reaktiivisen ideologista nautintoa ajavien päätöksien teko aiheuttaa sen, että tällaisten poliitikkojen arvot pysyvät subjektiivisina mielipiteinä, eivätkä objektiivisia arvoja ajavat ihmiset saata antaa tällaisille näyttelijöille omaa ääntään. Tarve on aina subjektiivinen, vaikka niistä monet toteutuvatkin ruumiin toimintojen tasolla toisten ihmisten näiden osalla. Kuitenkin niiden alaluokkaisuuden takia tällaisia asioita ei voida pitää objektiivisina eli tärkeinä. Kaksipuoluejärjestelmä, joka on Britanniassa ollut käytössä satoja vuosia, olisi sopiva myös Suomen parlamenttiin, silloin poliitikoille annettaisiin vapaus toteuttaa puhtaasta arvotustoiminnasta tulevia arvojaan, eikä heidän tulisi mukautua massojen konsensukseen ja reaktiivisuuteen. Ideologisesta nautinnosta politiikassa tulisi siis pyrkiä eroon omalla arvoharkinnalla, jossa ei enää tehtäisi konsensusmaisia jakoja ja asioiden konventionaalisia sopimisia. Eli ihmisten ei tulisi suuntautua yksittäisiin poliittisiin tavoitteisiin tarpeen tyydytyksen etsimistä ohjaavalla tavalla, vaan poliitikoilla tulisi olla kokonainen maailmankuva, näkymä, horisontti ja myös itsenäinen ihmiskuva, joka soveltuisi kaikkiin tilanteisiin, kun tällainen ihminen on tekemisissä toisten yksilöiden, ja jopa poliitikkojen kanssa. Eli poliittisen maailmankuvan tulisi olla ideologisen nautinnon paikalla, joista ensimmäinen on pyyteetön omista arvoistaan johtuva suuntaus, kun taas jälkimmäinen on konsensuksen ja likaisten diilien kakunjaon mukainen suuntaus. Ideologisten nautintojen yhdentyminen siis tarkoittaa sitä, kun poliitikot ja puolueet vertailevat tarpeitaan ja liittyvät yhteen niiden ajamisen takia. Tihentymät tarkoittavat siis tarpeiden moninaistumista asioiden kohdalla, joka on myöskin kokonaisen poliittisen maailmankuvan vastainen suuntaus ja ilmiö. Ideologisen nautinnon johdannaiset siis tavallisesti tarkoittavat sitä, kun poliitikot yrittävät ikuistaa omat tarpeensa toisten ihmisten myöhemmin ajettavaksi, ja tämä voi tarkoittaa yhteiskunnallista anarkiaa, jota poliitikot eivät ole huomanneet tai eivät ole mahdollisesti kiinnittäneet siihen huomiota samalla kun ovat nauttineet oman asemansa ja ideologisen tissin imemisen tuomasta edusta.