Historiasta – joitain peruskysymyksiä

Historia koostuu yksilinjaisesti ja paralleelisesti etenevistä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista jatkumoista. Mikä on merkitsevää historiassa on pysyvyys. Vain pitkään jatkuneet jatkumot saavat suurempaa merkitystä ja ihmiset muistavat ne merkittävämmin kuin lyhyet jatkumot. Monesti ihmiset, joilla ei ole merkittävämpää yksilöydentajua ja uniikkisuutta, liittävät omaa rooliaan ja asemaansa jonkinlaisiin jatkumoihin, joilla suuri yleisö näkee laajemman merkityksen kuin heidän omakohtaisen merkityksensä. Tähän perustuu se, miksi ihmisten kollektiiviin mukautumisen halu on tavallisesti historiassa esillä. Sen sijaan, että kulkisi riippumatta historian sääntöjen suhteen, useimmat ihmiset kokevat tarvetta saada merkitystä yhteisöllisistä yhteenliittymistä. Mielenkiintoista on ajatella yhteisön ja yksilön käsitettä historian mielessä. Varmaan historiantutkijat ja historiaa opiskelleet ovat taipuvaisia liittämään ilmiöitä ja yksilöiden tekoja laajemmin jatkuviin, joka on tietysti olennainen osa historiantutkimusta. Kuitenkin mielestäni esimerkiksi filosofia on tehtävä ilman jatkuvaa historiaan liittämistä. Mietin joskus opiskeluaikanani, että olisiko ajattelulle ja ihmisten uudelleen luomalle todellisuudelle hyödyllistä, jos kaikista historiallisista jatkumoista luovuttaisiin ja kaikki tieto niistä hävitettäisiin. Nykyään en ehkä ole yhtä anarkistinen kuin tuolloin olin, ja ajattelen, että tietyt historialliset jatkumot ovat tärkeitä siksi, koska ne ylläpitävät mm. lain ja oikeudenmukaisuutta ja on ihmisillä nykyisin paljon sellaista yhteisöllisyyttä, joka pysyy kasassa myös sen takia, kun asioita kirjataan ylös ja liitetään ne laajempiin jatkumoihin. Jatkumossa on varmasti jotain tärkeää siinä mielessä, että kulttuuri ja yhteiskunta pysyvät voimassa. On varmasti uudenaikaista ja anarkistista ajatella, että esimerkiksi ajattelijan tulisi pysyä riippumattomana sen takia, koska silloin vain yksilön merkitys korostuisi ja yksilö saisi ajattelullaan enemmän näkyvyyttä ja prestiisiä. Tiettyjen historiallisten ja kulttuuristen jatkumoiden tunnistaminen perustuu merkittävällä tavalla siihen, miten tavallinen mattimeikäläinen hahmottaa todellisuutta. Sen sijaan ns. julkkiskulttuuri perustuu siihen, että julkiseen tilaan tullutta ihmistä seurataan sen jälkeen kuin omaa perheenjäsentä. Minä kunnioitan suuresti yksityisyyttä ja yksilön oikeutta valita itse se, millä tavalla hän haluaa julkisuudessa näkyä. Kun kiinnitettäisiin objektiivisuuden kannalta enemmän huomiota siihen, mitä sanotaan, eikä siihen kuka sanoo, voisivat ihmiset tulla rehellisemmiksi itseään ja todellisuutta kohtaan. Tavallinen ihminen ja etenkin tavallinen nainen kokevat tarvetta juoruta ja puhua ihmisistä, ehkä sen takia, koska nainen on varmaankin miehiin verrattuna paljon ihmiskeskeisempi (vaikka se ei läheskään aina kerro todellisesta ihmistuntemuksesta, vaan ero miehiin on tapaan liittyvä ero). Kouluissa tulisi mielestäni opettaa historian oppiaineen yhteydessä historianfilosofiaa ja muiden aineiden yhteydessä merkitysten ja arvojen historiaa. Lisäksi uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetus tulisi yhdistää yhdeksi moraalitieteiden oppiaineeksi. Integriteetin ja asioiden ymmärtämisen kannalta lapsille ja nuorille tulisi opettaa myös arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä tieteen etiikan kannalta. Mielestäni siis historia hyötyisi siitä, jos kiinnitettäisiin objektiivisella tavalla huomio asioihin eikä niin voimakkaasti yksilöihin. Naiset ostavat Miki Liukkosen kirjoja pelkästään sen takia, koska hänen ennenaikainen kuolemansa ja taiteilijamyytin näytteleminen on saanut naiset ”empatiakykynsä” takia kiinnittämään huomionsa kaveriin. Tämä on yksi esimerkki historiallisesta jatkumosta: nuori taiteilija saa näkyvyyttä enemmän elämäntapojensa kuin kirjoittajan lahjojensa takia ja näyttää keskimääräistä söpömmältä, niin tavanomaisten naisten, jotka eivät pysty koko elämänaikanaan ilmaisemaan yhtään omaperäistä ajatusta, huomio herää ja kirjat ovat haluttuja. Samaa voidaan sanoa esimerkiksi Juice Leskisestä ja hänen ”runoilijuudestaan”. Toinen esimerkki on päiväkirjan kirjoittajan ja suomentajan Pentti Saarikosken ”ajattelussa” ja kahtiajakautuneessa julkisessa imagossa. Julkisuuden valokeilaan pääsemiseksi ei esimerkiksi kerrottujen esimerkkien valossa tarvita kovinkaan paljoa. Eli naisia kiinnostaa tavallisesti se, kuka sanoo ja kuka tekee eikä sitä, mitä sanotaan ja mitä sanotaan mistä. Naisilla on myös tyypillistä kuvitella miehet kahdessa ryhmässä, jossa kuvittelevat toisilla olevan kaiken vallan ja toisilla ei minkäänlaista valtaa. Tässäkin mielessä tulisi muistaa suhteellisuus, jota ei naisten kaksijakoisessa ja mustavalkoisessa suhtautumisessa suuremmin ilmene. Kun joku saa viihdekulttuurilla huomiota mediassa, hamstraavat naiset tällaisen kirjoja (jos on sattunut sellaisiakin tekemään) hullun lailla ja sitten kaikenlaisissa marttapiireissä ja kirjallisuusblogeissa ylistävät tällaisen ”taiteilijan” mahtavuutta. Naiset jumittuvat tapansa mukaisesti ihmisiin, vaikka suurin piirtein samanlaista materiaalia tuottavia ihmisiä ilmestyy esimerkiksi kirjallisuuden piiriin jatkuvasti. Historiassa on siis muistettava ja tiedettävä, mikä on jonkun ihmisen tuotannon objektiivinen merkitys, sen jälkeen kun tästä julkikuvasta erotellaan kaikki epämerkityksellinen ja naiselliseen pinkkiin käsitykseen mukautuminen. Mielestäni kirjailijoita ja taiteilijoita voi olla monilla erilaisilla tavoilla kuin pelkästään historian jatkumoissa tapahtuvan taiteilijamyytin tavalla. Mielestäni kirjailijan tulee olla ns. lone wolf, koska muussa tapauksessa hän mukautuu omanlaiseensa kulttuuriin. Tusinakirjailijat toistavat toistensa ja jatkumoidensa ajattelua ja kirjallisuutta, ja juuri tämän takia jonkin yksittäisen taiteilijamyyttiä muille näytelleen kirjoittajan kirjoilla ei ole suurempaa merkitystä muuten kuin miten naiset suhtautuvat asiaan omalla vaaleanpunaisella asenteellaan. On sanottu monesti, että etenkin keski-ikäisten naisten ansiosta esimerkiksi Suomessakin on vielä teattereita. Tässäkin korostuu naisten keskinkertaisuus miehen poikkeavuuteen verrattuna: naiset ovat pinnallisia ja keskinkertaisia, kun taas miehet edustavat arvion ylä- ja alapäätä. Naiset katsovat omaan elintasoestetismiinsä kuuluvan konserteissa ja näyttelyissä käyminen, samalla kun osa miehistä suhtautuu aiheeseen välinpitämättömästi tai vaihtoehtoisesti voimallisen omakohtaisesti, jonka takia miehet ovat tavallisesti oikeita ja näyttelemättömiä taiteilijoita, kun taas naiselta luonnistuu paremmin groupieksi asettuminen. Miehet parhaimmassa muodossaan ilmaisevat ja kuvaavat kirjallisuudessa merkittäviä yksilöitä ja heidän vaiheitaan, samalla kun naiset kuvaavat tarkasti kulttuuria, jolle he alentavat oman olemisensa. Seppo Heikinheimo on joskus todennut säveltäjä Kaija Saariahosta, että jos kyseessä olisi ollut ruma nainen eikä seesteisen eteerisen ja herkän näköinen nainen, ei hänen musiikilleen olisi koskaan korvia lotkautettu. Nykypäivänä kirjailijat kokevat tärkeänä sen, että he pääsevät kirjallisuusestablismentin sisälle, koska silloin he kokevat todella olevansa ”piireissä”. Piireihin kuuluminen tarkoittaa kirjailijoille jonkinlaista valtaa, vaikka ei olisi koskaan minkäänlaista omaperäisyyteen viittaavaa ajatusta lausunut. Naisilla on monesti suuri tarve kuulua joihinkin yhteisöihin, eikä tässä mielessä halu kuulua ”kirjailijapiireihin” ei poikkea vaikka marttakerhosta millään tavalla. Myös ympäristöjen ja yhteisöjen odotukset monesti määrittelevät ajassamme sen, mitä kirjailijat kirjoittavat ja miten heidän kirjojaan arvostellaan ja miten he kirjoittaessa miettivät vain establismenttiin kuuluvia arvioijiaan. Tässä yhteydessä voidaan edellä olleeseen viitaten sanoa, että etenkin naiset haluavat historian kulun suhteen liittyä etenkin kaikenlaisiin piireihin ja yhdistyksiin, koska nainen ei koe suurinta onnea ollessaan vapaa ja riippumaton yksilö, vaan hän kokee tärkeäksi sen, että voi kuulua suurempaan massaan, ja varmaan tämän takia esimerkiksi äärivasemmiston aatteisiin kuuluvat kommunismi ja natsismi houkuttavat etenkin henkisesti feminiinisiä ihmisiä. Keskiluokan ja pikkuporvariston aatteet ja toimintatavat ovat sellaisia, joihin tavalliset ihmiset haluavat mukautua, ja noihin tapoihin kuuluu esimerkiksi kirjojen lukeminen ja teatterissa käyminen – sillä ei ole mitään väliä, ymmärtääkö teatterissa käyvä seurapiirihaukka mitään esimerkiksi vaikka teatteritaiteen historiasta tai käsitteestä. Minua rupesi ahdistamaan kerran kun liityin ”Kirjallisuuden ystävät” tjs. Facebookryhmään. Koko uutisvirta vaahtosi näistä tulkinnoista ja kommenteista kaikista mahdollisista kirjoista, ja kommenttikenttä täyttyi akkojen kiekumisesta: ”Tämä on TODELLISTA taidetta!”. Miehillä on myös kyky ymmärtää oikeita taiteilijoita sen takia, koska mies voi olla ystävällinen ja esimerkiksi auttavainen kenelle hyvänsä, kun taas nainen tekee eron siihen ”tunteeko” nainen tämän ihmisen. Ihmisten ”tunteminen” on siis erittäin tärkeä monella naisella oleva arvo ja tämän takia he monesti hamstraavat ihmissuhteita, joista useimmat ovat banaaleja ja merkityksettömiä ihmissuhteita. Tällaisesta epäaitoudesta on jäänyt mieleeni se, kuinka enoni entinen vaimo sanoi joskus parikymmentä vuotta sitten, kun oltiin käyty heillä kylässä ja oltiin lähdössä kotiin, että ”pitäisi joskus tehdä kierros ja käydä kaikkien sukulaisten luona” oikein vakavalla ja pohdiskelevalla äänellä, ja ei häntä sen jälkeen koskaan näkynyt porukoilla. Tässä tulee esiin keskimääräisten naisten pintapuolinen ja epärehellinen miellyttämisen halu, jolla ei ole minkäänlaista tekemistä naisen oikeiden arvostusten ja lupausten kanssa. Mielestäni yksilöys tuottaa ihmisen aidommaksi kuin ryhmään kuuluminen ja siinä hevostelu. Se vaatii arvojen ja merkitysten vapaata ja omakohtaista tulkintaa, kun naiset kuvittelevat että he ovat yksilöyden puutteessaan ”aitoja ja vapaita” etenkin vähämerkityksisten yhteisöjen sisällä. Yhteisön jäsenyys on naiselle tärkeintä ja siinä tärkeitä arvoja ovat harmittomuus ja huomaamattomuus. Minulle tärkeitä historiallisia jatkumoita ovat sukuun liittyminen ja asuinseutu. Katson kuitenkin, että kirjailijan työssä tärkeä asia on vapaus ja riippumattomuus. Yksi esimerkki tällaisesta kirjailijast on esimerkiksi Louis-Ferdinand Celine ja David Foster Wallacekin voidaan laskea tuohon ryhmään jollain tavalla. On virhe mielestäni, jos esimerkiksi filosofian opiskelu koostuu pelkästä filosofian historiasta, ja voin sanoa, että on selvää, jos halutaan vain tulkita, kommentoida ja debatoida, on se osoitus henkisesti feminiinisestä mielenlaadusta. Naiset ovat vastaanottajia ja kuvaajia, kun taas miehet vaeltelevat ja ilmaisevat aitoa ajattelua, vaikka onkin tietysti selvää, että vain pieni marginaali ihmisistä kykenee omaperäisten ajatusten ilmaisuun jopa henkisesti maskuliinisten ihmisten parissa. Jotkut ihmiset osaavat ajatella, mutta he eivät välttämättä vapaita tai riittävän älykkäitä ilmaisemaan ajatuksia omaperäisellä ja näkyvällä tavalla. Monille ”kirjailijoillekin” riittää se, että päästään kirjailijayhteisön jäseneksi ja näin ollen osaksi establismenttia ja tämä on porvarillisuutta ja henkistä feminiinisyyttä jos mikä. Näille ihmisille on merkityksellistä ryhmään kuuluminen ja he ovat tyytyväisiä siitäkin, jos saavat töistään pienen merkinnän lehden kulttuuripalstalle (jota ei juuri kukaan lue), joita he kyttäävät ja toistelevat maanisesti ja lapsellisella innolla. Kulttuurista tulisi poistaa yksilökeskeisyyttä, jonka myötä koko viihdemedia pitäisi deletoida. Sosiaalinen media on varmasti vaikuttanut siihen, että kirjailijat tai jopa filosofitkin harrastavat itsearvoista ryhmään kuulumista. Ennen kun ei ollut tietokoneita, internettiä eikä matkapuhelimia, oli kirjailijalla helpompaa olla yksityisessä jatkumossaan, eikä itseisarvoista sosiaalisuutta harrastettu samalla tavalla.

Mitä filosofien tulisi tehdä

Nykyaikainen akateeminen filosofia koskee lähes täysin aiemmin eläneiden taatojen oppien ja kirjoitusten tulkintaa ja toistamista. Tämä johtuu kulttuuri- ja yhteiskuntatieteissä yleistyneestä postmodernin käsitteestä, jonka heikkomieliset käsittävät tarkoittavan suoranaisesti historian ja etenkin filosofian historian loppua. Aiempien taatojen ajatusten toistaminen ja tulkinta tarkoittaa pelkästään filosofian kuolemaa, ja tietoisesti sen katsotaan tulleen kokonaisesti tehdyksi viimeistään 2000-luvun alussa. Mielestäni filosofian järjestelmän tulee olla etenkin nominalistinen ja universaali. Samoja ilmiöitä voidaan kuvata erilaisilla käsitteilä, jossa pitää keskittää huomio ja pyrkimys siihen, kuinka eksaktisti ilmiöitä, ihmistä ja maailmaa kuvataan. Käsitteen määrittely kertoo aina siitä, että filosofi on alkanut uudestaan lähenemään todellisuutta. Mielestäni filosofian ja etenkin filosofisen etiikan piirissä tapahtuva käsitteisiin juuttuminen jopa tuhansien vuosien ajaksi ei tunnista sitä luontoa filosofiasta, joka ei ole esimerkiksi käsitteellistä realismia. Jos tuijotetaan pelkästään sanoihin kuten vaikkapa hyve-etiikan mielessä, on uhka siihen, että niiden merkitystä muutetaan merkitysvallalla, jota kommentaariaatti ja sitä ylempi ontokratia ohjailevat vaikutteellisuudella. Sen pyrkimys on tehdä kaikki olemisen vallan alaiseksi ja sellaiseksi, joka palvelee yhteiskunnallisen valtaryhmittymän tarpeita. Olemisen valta siis tarkoittaa kaikenlaista epäolennaisuutta, jolla ihminen täyttää elämänsä. Koska ontokratia haluaa vähentää filosofian valta-asemaa yhteiskunnassa, pyrkii se määrittelemään esimerkiksi etiikan käsitteet uudelleen merkityksessään. Ja ne jotka hallitsevat sanoja hallitsevat monet myös äkkiä ajattelua. Filosofian on oltava sellainen vallan keskittymä, josta ontokratian muodostamaa peruskansalaista voidaan lähestyä, ja kysyä, haluaisiko tällainen ihminen mielummin käsittää periaatteita eikä olla itsekkäiden ihmisten manipuloimana. Filosofi ei voi sietää manipulointia, koska silloin hänen ajattelunsa ei voi olla vapaata. Voidaan sanoa, että koko filosofian historiakin on, siitä huolimatta vaikka on filosofisesti sivistävää olla tietoinen siitäkin, toisten ihmisten manipuloitavana olemista. Filosofien on asetuttava merkitysasemiin ja taisteltava ontokratian kommentaariaatin kautta muodostamaa merkitysvaltaa ja vaikutteellisuutta vastaan. Silloin filosofiasta lähtee myös sen historian aikainen iätön luonne, ja 1800-lukukin on näiden hempukoiden mukaan jo aivan liian kaukaista aikaa näiden käsitettäväksi. Ontokratia on olemisen vallan valtaryhmittymä, joka käyttää usein kommentaariaattia, toisten ihmisten arvosteluun ja tulkintojen tekoon tarkoitettua instrumenttia pyrkimyksessään vaikutteellisuuden ja siitä johtuvan merkitysvallan tavoitteluun. Siinä mielessä filosofiaa voidaan verrata sotimiseen, että siinä pyritään pitämään riittävän suuri arvo merkiykselle. Kuitenkin myös jokaisen vapaan yksilön toimintaan liittyy tietynlainen performatiivinen rooli, joka tarkoittaa esimerkiksi sitä, että yksilöiden tulee voida vapautensa säilyttämisen takia ironisoida ja satirisoida omaa elämäänsä, koska vapaankaan yksilön tai filosofin ei tarvitse antaa oman todellisuutensa tulla liian vakavaksi ja yksioikoiseksi. Nimenomaan ontokratia pyrkii siihen, että totuus saisi yksioikoisen ja kapojen ohjaileman yksipuolisen näkemyksen todellisuuteen, joten voidaan sanoa ironian ja satiirin aina kuuluvan ihmisten vapauteen ja etenkin ilmaisuvapauteen. Filosofien tulisi siis vapaasti ilmaista omia ajatuksiaan totuudesta, todellisuudesta, ihmisestä ja maailmasta. Tämä luonnistuu etenkin sen myötä, kun omia ja toisten ajatuksia ei trivialisoida tai suhteellisteta esimerkiksi vaikka johonkin tiettyyn historian vaiheeseen tai muoti-ilmiöön. Filosofilla ei myöskään voi olla keinotekoisia rajoitteita ja eston tapahtumia sen suhteen, kuinka he todellisuutta tulkitsevat. Ajattelun on oltava vapaata ja vain silloin se voi tulla esiin ajatteluna, jolla on todellista muutospotentiaalia esimerkiksi politiikan mielessä. Samalla kun filosofit nimensä mukaisesti rakastavat viisautta, on heidän oltava myös taistelijoita, koska yhteiskunnan kehittyminen ja politiikan muodostuminen vaativat taistelua. Filosofian tehtävä on etenkin murtaa ontokraattiset käsitykset siitä, mikä on kannatettavaa ja hyvää yhteiskunnassa ja politiikassa. Ja siihen tarvitaan vapautta ja toisten ja oman vapauden hyväksymistä. Mielestäni politiikan tehtävä on etenkin se, että sen tulee antaa ihmisille mahdollisimman suurta vapautta ja tietysti myös valvoa tuon vapauden toteutumista ja siinä tietysti myös siihen ja sen seurauksiin liittyvää sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Ontokratia pyrkii jäädyttämään tietyt arvot ja instituutiot, joita se alkaa valvoa vartijainstituutioiden kautta. Ontokratia etsii siis vain omaa hyötyään ja siitä seuraavaa ideologista nautintoaan. Ideologinen nautinto tarkoittaa siis etenkin muodissa olevaa ajattelua, jonka toteutumisesta siihen sokeasti johdetut ja omasta tyhmyydestään oireilevat ihmiset alkavat nauttimaan elämästä, joka ei ole rehellinen ihmisten kokonaisuuden todellisuudelle. Voidaan sanoa, että tänä päivänä etenkin kuva- ja spektaakkelitodellisuuden muodostamiseen pyrkivät ihmiset, kuten mainostajat ja sisällöntuottajat ovat ontokratian välittämässä vaikutuksessa tomivia ihmisten ryhmiä. Näille ihmisille on tyypillistä, että he ajattelevat oman arveluttavan toimintansa olevan täysin oikeutettua kaikissa yhteyksissä, ja etenkin oikeutetumpaa kuin muiden ryhmien toiminta. Tähän tietysti liittyvät myös vasemmmistolaiset ja punavihreät poliitikot ja toimittajat ja etenkin feministiset poliitikot, jotka ovat varsinainen ristiriitainen kokonaisuus itsessään. Tässä voidaan havaita se, miten esimerkiksi sokraattinen ironia, jonka filosofien tulisi hallita, on jotain mitä ontokraatit eivät voi omassa totisessa vakavuudessaan ymmärtää. Heille on niin selvää se, mitä saa mahdollisesti sanoa ja mitä ei voi missään nimessä sanoa tai tuoda esiin. Ontokratia siis muodostaa omat arvonsa, jotka eivät kuitenkaan ole todellisia arvoja, koska ne eivät ole itseisarvoisia ja niiden varjeluun tarvitaan omat järjestelmänsä, jonka kautta tehdään merkittävästi päättelyä sen suhteen, ketkä voivat ontokratian kautta saada ideologista nautintoa, sillä jos asettuu ristiriitaan näitä ihmisiä kohtaan, on silloin monesti monet työskentely- ja opintomahdollisuudet menetetty. Ontokratiakin perustuu siihen tavallisten ihmisten keskuudessa olevaan tosiasiaan, ettei riippumaton ja vapaa ajattelu ole Suomessa vielläkään mitenkään arvostettua saati yleistä harrastetta. Filosofien on siis sanottava totuus ja oltava siinä täysin riippumaton mihinkäänpainostusjärjestelmään nähden. Filosofin on oltava riippumaton ja tajuttava se, ettei vieläkään yhteiskunnassa ole tyypillistä, mitä antiikissa jo sanottiiin, että filosofeja haluttaisiin päätöksentekoon. Filosofien on totuuden kertomisella johdatettava itsensä sellaisiin paikkoihin, joihin epärehelliset ihmiset eivät ole heitä suoraan päästämässä. On katsottava mikä on tärkeää ja mikä on tärkeämpää kuin yhteiskunnan tietyille osille kommunikoitu olemisen vallan mahdollisuus, joka ei vaadi nykypäivänä muuta kuin mielikuvien ja vaikutteiden välittämistä, naisen sukupuolta ja tiukkaa pyrkimystä sopeutua esimerkiksi itsensä kanssa syvässsä ja perusteellisessa ristiriidassa olevaan feministiseen nais- (ja nykyisin valitettavasti myös mies-)järjestelmään. Filosofian ja filosofien tehtävä on kaivaa totuus esiin tästä olemisen vallan epäolennaisuuksien muodostamasta Baabelin tornista, joka kyllä sortuu, jos ihmiset alkaisivat käyttää reilummin omaa järkeään kaikenlaisten mielikuvien ja vaikutteiden sijaan. Yhteiskunta haluaa oman olemassaolonsa takia, mikä ei kuitenkaan ole samanlaista Suomen ulkopuolella, tuottamaan kansalaisille arvojen alkuja ja toimintadirektiivejä, jotka kehittymättömimmät ihmiset omaksuvat, koska heillä ei ole kykyä omien arvojen tuottamiseen ja he vain vastaanottavat ja imaisevat arvot itselleen ulkopuolelta, toisista ihmisistä, toisten ajatuksista ja toisten ajatuksien kuvittelemisesta. Suurin osa ihmisten vuorovaikutuksesta tapahtuu manipuloinnin ja itsekkäiden halujen pohjalla. Nimenomaan tästä filosofien tulee voida poiketa ja kehittää riippumatonta ajattelua. Tavanomaiset filosofian opiskelijat, tavalliset Matit ja Maijat, omaksuvat ja innostuvat aiemmin eläneiden filosofien sanoista ja käsitteistä, ja eivät todellakaan muistuta todellista arvoja ja todellisuutta luovaavia filosofeja. Filosofin tulee muodostaa omat käsitteensä ja muodostaa oma maailmankatsomusjärjestelmänsä. Filosofin tulee olla täysin välinpitämätön suhteessa aiemmin eläneiden taatojen ajatteluun ja sen kommentoimiseen. Filosofi, joka kommentoi, ei ole mikään todellinen filosofi, vaan hänkin voi tavoitella ainakin tiedostamatta olemisen valtaa ja sitä kautta saatavaa ideologista nautintoa, jonka tavoittelemiseen etenkin naispuoliset ja henkisesti feminiiniset opiskelijat saattavat jopa tahtomattaan ajautua. Naistoimittajat, sosiaalipolitiikan ja sosiologian tutkijat, sisällöntuottajat, tubettajat, podcastien pitäjät, mainostajat ja ”influensserit”ja ”julkisuuden henkilöt” pitävät ontokratiaa yllä, ja esimerkiksi Sanna Marin pääministerinä toimiessaan antoi siunauksen tuolle porukalle oman julkisuudessa nähdyn toimintansa kautta. On kirjoitettava sekin, että totuus ei ole aina pinnalta havaittavissa, se on monissa tapauksissa ilmiöiden, ihmisten ja kokemusten taustalla, josta se pitää hakea riittävän perustavalla harkinnalla. Tähän tarvitaan filosofiaa.

Miksi minä eroan

Monesti sanotaan, että aspergerihmiset poikkeavat muista etenkin sen takia, miten he noudattavat sääntöjä ja periaatteita. Pahimmassa tapauksessa, jos henkilöllä ei ole liiemmin älyä, heistä voi tulla pahimpia banaalia pahaa toistavia kapoja. On siis sanottava, ettei joidenkin sanojen tai pintapuolisten asenteiden muuttamisella oteta osaa asioihin ja periaatteisiin, jotka ovat asioiden takana. Eli voidaan sanoa, että jos seuraa vain sääntöjä ja periaatteita, ei silloin voi syntyä mitään uutta ja luovaa. Siinä mielessä on siis mietittävä sitä, miten sääntöjä ja periaatteita tulee soveltaa ja miten niistä tulee etsiä pohjaavimman lain malleja. On siis sanottava, että monesti asioita ja ihmisiä koskettavat monet erilaiset periaatteet. Yhteiskunnan sisällä pitäisi siis ohjata ihmisiä siitä, miten heidän tulee voida tulkita ja soveltaa arvoja. Ilman soveltamista ei mielestäni ole minkäänlaista yhteyttä yksilöiden ja periaatteiden välillä. Soveltaminen siis kiinnittää huomion itse asiaan, ilmiöön tai tilanteeseen. Soveltava etiikka ja sen alainen bioetiikka tutkivat arvoja ja eettistä harkintaa kiinnittämällä huomion itse asiaan. Eli toisin sanoen: lait ovat varmasti sellaisia asioita ja periaatteita, joiden noudattaminen on olennaista, mutta muissa tapauksissa periaatteille ei tarvitse antaa liian suurta arvoa ainakaan siinä mielessä, että periaatteita ja sääntöjä ylistettäisiin itsessään aivan kuin ne olisivat syntyneet muusta kuin ihmisen ajattelusta. On kuitenkin sanottava, että yksilöt itse saavat sopeutua myös esimerkiksi uskonnollisiin periaatteisiin, jos kokevat siihen tarvetta. Minua on aina kiehtonut filosofiassa sen vapaus. Filosofian sisällä etenkin kehitetään ja käytetään käsitteitä, joiden avulla kuvataan maailmassa ja ihmisessä tapahtuvia ilmiöitä. Ihminen voi siis filosofian sisällä käsittää maailman haluamallaan tavalla, vaikka mielestäni pyrkimyksen tulee aina suuntautua tosiasioihin ja faktuaalisuuteen. Filosofia ei ole minkäänlainen luonnontieteiden aputyttö, vaan filosofiassa filosofilla on paljon laajempi valta omaan asiakokonaisuuteensa kuin varsinaisilla tieteillä. On selvää, ettei nykypäivänä voida sanoa, että filosofille riittäisi vain filosofia, kuten vaikkapa Aristoteleen aikana, vaan nykypäivänä kaikki erikoistieteet ovat kehittyneet filosofiasta. Filosofiassa käsitteiden luomisen ohessa tärkeätä on etenkin periaatteiden ja perustavimpien periaatteiden luominen ja käsittäminen. Siinä mielessä filosofia on monilta puoliltaan enemmän sukua taiteille kuin erikoistieteille. Filosofiassa siis ihminen luo taiteiden tavalla oman käsityksensä maailmasta. Siinä mielessä kannatan Paul Feyerabendin luomaa tietoteoreettista anarkismia, koska mielestäni ihmisille on annettava oikeus päättää totuuden ja tiedon lähteensä itse, eikä niitä välttämättä tarvitse koko elämässä jatkuvasti keskenään vertailla. Samoin ihmisille on annettava oikeus tulkita ja kuvata maailmaa haluamallaan tavalla. Siinä mielessä on naurettavaa, miten n-sanaa kauhistellaan, ikään kuin tuollaisen sanan käyttäminen määritellään sisältämään jotain kokonaisvaltaista maailmankatsomusta. Tuollainen sanojen kieltäminen on vastoin sananvapautta ja toisaalta se myös tarkoittaa sitä, että poliitikoilla, joita jotkut mainostavat keskimääräistä älykkäämmiksi, ei ole parempaa tekemistä kuin olla puuttumassa merkityksettömään sanojen käyttämiseen, voitaisiin vaikka sanoa, että poliitikot suhtautuvat n-sanaan samalla tavalla kuin esimerkiksi keskiajalla suhtauduttiin syntiin. Se on siis s-sana ja vertaantuu analogisessa suhteessa siihen tapaan, jolla poliitikot n-sanan kiellettävyyttä höpöttävät. Mielestäni hyveitä tai paheita ei voida kuvata sanoilla, vaan niitä voidaan ainoastaan kuvailla, ja tuossa kuvailussa olennaista on se, ettei poliitikkojen sanoja pelkistetä kansalaisille, aivan kuin ne olisivat joltain moraalisesti korkeammalta taholta tulevia sääntöjä. Eikö poliitikoilla ole parempaa tekemistä, kuin suhtautua tällaisella iänikuisella tavalla kansalaisiin? Se miten poliitikot ja politiikan tekeminen nähdään kertoo paljon siitä, millä tavalla kansalaiset näkevät itsensä. Ihminen on aistiva, kokeva, tunteva, järkeilevä ja itse omat arvonsa ja moraalinsa määrittelevä olento, eivätkä poliitikot ole ihmisten esimiehiä. Jos kyse on vain poliittisen korrektisuuden ja retoriikan korjaaminen, ei se liity millään tavalla sellaisiin periaatteisiin, jotka koskevat ihmisten toimintaa. Se aika on mennyt jo satoja vuosia sitten, jolloin kansalaisten parhaimmisto täytti politiikan tekijöiden ryhmän. Naurettavia koulukiusaajia ja kapoja ovat sellaiset ihmiset, jotka kokevat tarvetta toistella jotain sääntöjä, kuten ”älä koskaan lausu n-sanaa” omassa elämässään sen takia, jos pääministeri on tällaisen korkealaatuisen periaatteen parlamentissa toistanut. Poliitikkojen toiminta perustuu lakiin, vaikka he virallisesti ovatkin päättämässä uusista laeista. Kuitenkin käsitys siitä, miten lakeja säädetään ei tee kansanedustajista yhtään sen korkea-arvoisempia ihmisiä kuin muistakaan. Kuitenkin on sanottava, että kansanedustajat valitaan tänä päivänä lähinnä epäolennaisten periaatteiden määräämänä. Nykypäivänä korkeakulttuurisuus ja älykkyys ovat pikemminkin haittoja kuin hyötyjä poliitikon virkaan pääsyssä. Se miten lakia säädetään tarkoittaa useimmiten sitä, mikä on lain käsitteellisen sisännön ja käsittämisen muoto. On varmaan niin, että oikeustiedettä opiskelleet ovat perinpohjaisimmin pyrkineet lain käsitteen ymmärtämiseen, eikä tuon käsitteen ymmärryskyky ole yhtä hyvä kuin vaikka sosiaalipolitiikkaa opiskelleilla. Laki on toiminnan muodon ohjain. Se määrittää inhimillisen toiminnan rajoja, vaikka se ei kuitenkaan sano Mooseksen lakien tavoin, mitä pitäisi tehdä tai ei tehdä. Siinä mielessä soveltavalle etiikalle on oltava nykyaikana tilaa filosofian opiskelussa, koska se määrittää myös oikeusfilosofiassa sitä, mikä on lain ja ihmisen toiminnan välinen raja. Oikeutta on etenkin se, kun oikeudenmukaisuus toteutuu, ja rikoslailla ja muilla laeilla pyritään määrittelemään lain ja oikeuden vastaisten tekojen seurauksia. Obstinate on englanniksi termi, josta pidän. Se tarkoittaa refusal to change course, eli omalla tiellä pysymistä, joka ei vaikutu merkityksettömistä asioista, jotka ovat oman tien kulkemisen esteenä. Mielestäni lain käytön ja tietyssä mielessä etiikan tulisi perustua siihen, miten voidaan määritellä lakia noudattava eettinen ihminen, jonka ei kuitenkaan tarvitse ajatella lakia oman toimintansa häirikkövaikutteena. Tähän liittyy esimerkiksi se, miten Britanniassa tavalliset passipoliisit eivät kanna aseita, koska siellä on edistytty sen kanssa, miten kunnollinen kansalainen noudattaa lakia ilman tarvetta siihen että pitäisi käyttää estämisiä ja pelotteita lain inforcementissa. Katson, että poikkean monista ihmisistä siinä mielessä, että noudatan periaatteitani ilman niiden saaman reaktion jonkinsuuntaista suuntaa. Olen sisäistänyt omat periaatteeni niin perustavasti, että minun ei tarvitse muuttaa toimintaani muiden ihmisten useimmiten pintapuolisten reaktioiden perusteella. Siinä mielessä jotkut ovat sanoneet minulle, että minulla on tuomarin tai syyttäjän luonteenlaatu, jonka takia olen oikeusfilosofian lisäksi perehtynytkin jo aika perusteellisella tavalla oikeustieteeseen. Eli mielestäni oikeudenmukainen ja moraalinen ihminen ei tarvitse vahvennekkeita esimerkiksi kansanedustajilta oman toimintansa tai jopa oman kielenkäyttönsä takia. N-sanan paheksuminen ja sen käytön moralisointi tarkoittaa vain sitä, että ministerit Orpon johdolla ovat kuin koululaista toruvia opettajia, jotka kuvittelevat yhden sanan, tilanteen, ilmiön tai tapahtuman kieltämisellä poistavansa rasistiset asenteet maasta. Enemmän kuin tuijotetaan yhtä sanaa, pitäisi mielummin hahmottaa sitä, miten ihmiset käsittävät toisenlaiset ihmiset. Ja vaikka monet voisivat sanoa seuraavaksi kirjoitetun olevan rasismia, niin mielestäni ihmisillä on jokaisessa kulttuurissa pyrkimys esimerkiksi tekemisissä olemiseen itseään muistuttavien ihmisten kanssa, olivat nämä sitten millaisia hyvänsä. Jokaisessa kulttuurissa on ainakin jonkinlaisena paineena tai tarpeena jopa tiedottomasti oman kulttuurinsa säilyttämisen pyrkimys, ja vaikka vasemmistolaisintellektuellipiireissä korostettaisiin kaikkea vierasta oman sijaan, ovat keskimääräisemmät ihmiset aivan erilaisia. Useimmat ihmiset eivät kauhistele ”n-sanaa” ja eivät liitä rasismin poistamisen tarvetta esimerkiksi feminismin edistämisen pyrkimykseen. Minä katson olevani itsevarma jollain tavalla ja se liittyy etenkin itseni tuntemiseen perinpohjaisella tavalla. On aivan selvää, että pikkuihmiset alkavat kommentoimaan ja karsastamaan yksilöä, jolla on kanttia sanoa asiat niin kuin ne hänen mielestään ovat, ja ei omaksumaan esimerkiksi toiminnassaan malleja ympäröivästä yhteisöstä. Rasismi on väärin ja matalamielinen asennoituminen ja ajattelutapa, mutta on oltava jonkinlaista tervettä järkeä, ja poliitikkojen tulisi käsittää se, ettei kansalaisia saa väheksyä jonkinlaisen kouluopettajan moralisoinnin ja ohjaamisen tavalla. Itsevarma ihminen, ainakin silloin jos kyse on aidosta itsevarmuudesta, tekee ja sanoo asiat sillä tavalla, jonka itse kokee oikeana. Minulla on paljon projekteja, joista suurin osa liittyy kirjoittamiseen, ja olen mielestäni joskus hyvinkin tehokas kirjoittamisessa. Reinhold von Beckerin elämänkerta ilmestyy todennäköisesti vuoden lopussa, ja onhan se hyvä saada myös rahallista vastinetta omista jutuistaan. En ole viimeaikoina kirjoittanut juuri kolumneja, vaikka lehtikontakteja on, mikä johtuu ehkä jonkinlaisen masennuksen korostumisesta. Lisäksi minua ärsyttää se, miten lyhyitä riekaleita kolumnien pitää nykyään lähes kaikissa suomalaisissa lehdissä olla. Jonkinlaisen itsevarmuuden ansiosta minulla on myös kyky ilmaista ainakin omasta mielestäni varsin itsenäistä ja omaperäistä ajattelua, minkä ääneen toteaminen ei kyllä kuitenkaan ole kovin omaperäistä. Minua on ärsyttänyt se, kun eräs entinen opettajani on saanut jostain käsityksen, että olisin hyve-eetikko. Mielestäni hyveitä on olemassa, mutta niitä ei muuten kuin Virtus-sanan tavalla tulisi pelkistää yksittäisiin sanoihin. Jos tuijotetaan etiikassa pelkkiä sanoja, niin sen kohdalla uhkaa käydä niin, että siitä tulee keskusjohtoista päättelyä, joka ei muista sananvapautta eikä anna suurta arvoa kansalaisten autonomialle – toisin sanoen, perustavasti esimerkiksi Carl Schmittin mukaan politiikassa olevat entiset teologiset käsitteet alkavat tulla esille, ja poliitikot kuvittelevat olevansa vain omien ”tiimiensä” käskyttäjiä. Mikä sitten on poliitikon tai vaikka kansanedustajan tehtävän luonne? Hänen on päästävä käsiksi omaan sisäiseen todellisuuteensa ja oltava aito omien arvojensa suhteen – ts. hänen on sanottava ja kirjoitettava niin kuin hän ajattelee. Ja on varmaa, että ihmiset arvostavat sitä, jos kaikenlaiset ja kaikilla tavoilla ajattelevat ihmiset sanovat asiansa suoraan ja omalla kielellään ainakin sen sijasta, että kapeakatseisen poliittisen korrektisuuden sijaan kiellettäisiin joitain sanoja tai keskityttäisiin muihin merkityksettömiin asioihin. Poliitikon tulee olla itsevarma ja olla valmis sanomaan omat arvonsa koska hyvänsä. On kuitenkin niin, että parlamentissa on myös ihmisiä, jotka eivät kykene ominaisuuksiltaan vallankäyttöön. Nämä muuttavat mielipiteitään ympäristöjen ja toisten ihmisten sanojen välillä, ja korkeintaan kommentoivat ja suhtautuvat suhteellisesti toisten ihmisten arvoihin negaatiota käyttäen. Monen vasemmistolaisen poliitikon arvot käsittävät nykyään lähinnä kaiken Kokoomuksesta ja Perussuomalaisilta tulevan relatiivinen arviointi, hurskastelu ja itseään moraalisesti parempana pitäminen. Loppujen lopuksi tietyssä mielessä sellainen ihminen, joka on obstinate on paljon aidompi ja rehellisempi ihminen kuin näm kapot, jotka discipliinaavat heidän mielestään korkeammalta ja tärkeämmältä taholta tulevia sääntöjä omiin ympäristöihinsä räksyttävällä ja pseudomoralisoivalla tavalla. Tietysti periaatteiden, arvojen ja kehittävien asenteiden löytäminen vaatii jonkin verran vaivaa ja älyä, mitä tietysti kaikilla ei ole. Mielestäni kouluissa voitaisin opettaa arvojen asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä, jossa perehdyttäisiin etenkin käsitteen käsitteeseen, jolla parannettaisiin ja kehitettäisiin lasten ja nuorten kykyä muodostaa arvoja ja sen jälkeen hallussapitää niitä. Poliittinen agitointi ei ole monastikaan Suomessa kovin pitkälle kehittynyttä, koska toisaalta ihmiset eivät ole tarpeeksi kehittyneitä, ja toisaalta sen takia, koksa poliitikot ja sellaiseksi pyrkivät toistuvasti aliarvioivat ”tiimejä” ja äänestäjiään. Poliitikassa tulisi käsitellä periaatteita ja jatkuvasti kiinnittää huomio siihen, mikä on käsitteen käsite ja mikä on olennaista ja tarpeellista esiintuontiin ja toisaalta mikä on epäolennaista lillukanvarsiin tarttumista ja turhaa jätkyttelyä. Koska demokratiassa ei voida ennakoida sitä, miten kehittynyt ihminen tulee politiikkaan, koska esimerkiksi nykyiset eduskuntadebatin määrittelevät ohjeet eivät mahdollista esimerkiksi sitä, miten merkityksetöntä puhetta voitaisiin ehkäistä, niin on selvää, että tuon henkisen ja arvollisen kehittymisen vaihetta tulisi tehdä jo koulussa. Elämänkatsomustieto ja uskonnon opetus tulisi yhdistää esimerkiksi moraalitieteiden nimikkeen alle. Myös oppilaiden esteettistä tajua ja tärkeää kauneuden käsitettä varten ainakin lukioissa tulisi opettaa myös esimerkiksi taidehistoriaa. Esimerkiksi Britanniassa taidehistoriaa on opetettu toisen asteen kouluissa jo iät ajat. Luonnontieteet tulisi yhdistää yhden oppiaineen alaiseksi ja siihen tulisi sisällyttää opetusta myös tieteenfilosofiasta. Historian opetuksen tulisi sisältää historianfilosofiaa. Toisen asteen koulut tulisi yksityistää ja luopua kokonaan valtakunnallisesta opintosuunnitelmasta. Koulut siis tulisi perustavalla tavalla erikoistaa opettamaan itsensä näköisiä opintokokonaisuuksia, jolla ne voisivat erottua toisistaan. Itsenäiseen ajatteluun liittyy aina asioiden ja ilmiöiden kyseenalaistamista, koska ilman jonkin vaikka perustavan asian kyseenalaistamista ajattelu jää vaillinaiseksi ja pintapuoliseksi, ja sen takia pikkuporvarit kauhistelevat sitä, jos joku yksilö kykenee ilmaisemaan hyvin perinpohjaisella tasolla esimerkiksi oman visionsa yhteiskunnan muodosta ja rakenteesta. Esimerkiksiki ns. hyvinvointivaltiosta on tullut sellainen molookki, jota pidetään pyhänä asiana. Tällä hetkellä Suomessa vasemmistolaiset moralisoivat oikeistoa siitä, että oikeistolla on oikeiston arvot, ja että minkähän takia he kehtaavat olla muuttamassa yhteiskunnan sellaisia rakenteita, jotka ovat vasemmiston luomia, ja he näin lisäksi haluaisivat rajoittaa sen keskustelun määrää ja lajia, jota eduskunnassa käydään. He haluavat siis, että ns. hyvinvointiyhteiskunnasta tehtäisiin kyseenalaistamaton asia, jota ei saa millään lailla tutkia tai muuttaa. Vasemmisto pyrkii siis vähentämään sanan- ja ajatuksenvapautta.

Naisen ja miehen henkisestä olemuksesta ja groupie-tyylistä

Mielestäni kaikki ihmiset, myöskin naiset, voidaan jakaa kahteen ryhmään sen mukaan, miten hyvin he pystyvät kantamaan vastuuta ja valtaa. Naiset ovat olleet historian aikana vasta vähän aikaa sellaisen muodollisen oletuksen kantajina, että he pystyisivät funktioitumaan yhteiskunnassa samoin kuin miehet. Vallallinen ja vallaton voidaan kääntää suoranaisesti esimerkiksi sellaisiin käsitteisiin kuin maskuliininen ja feminiininen. Vallallinen ja maskuliininen nainen on kyvyllinen kantamaan vastuuta ja hänen mielensä toiminnot muistuttavat vallallista miestä. Vallaton ja feminiininen nainen voi inkorporoitua läpi koulutusjärjestelmän ja päästä mahdollisesti suhteellisen korkeampaan asemaan ja valtaan, vaikka hänen olemuksensa on täysin vastuuta ja valtaa vastaan. Vastuun kantaminen on perimmäisin vallan muoto. Voidaan sanoa, että vastuun kantava ihminen toimii ja työskentelee etenkin valtansa alla olevan kokonaisuuden hyväksi, eikä keskity tunteellisiin ja itsekeskeisiin asioihin. Voidaan katsoa, että naisen seksuaalisuus on tavallisesti sen muotoinen, joka on gegenteil suhteessa valtaan. On selvää, että naiset, toisin kuin miehet, kiinnittävät monesti huomionsa etenkin siihen, kuka sanoo jotain, eikä siihen mitä sanotaan, joka on objektiivisuuden, vastuun kannon ja reiluuden piirre. Toisin sanoen, naiset ovat subjektiivisia ja eivät monesti pyri tai pääse esimerkiksi arvojen tasolla objektiiviselle tasolle. Nimenomaan objektiivisuutta ja subjektiivisuutta voidaan käyttää vastakohtina, jotka hahmottavat tätä eroavaisuutta. Joku voisi sanoa tällaisista binaarisuuksista, että tämä olisi vastakohtainen ja yleistävä tapa hahmottaa tätä asiaa. Kuitenkin tällaisia erotteluja on käytetty aina miehestä ja naisesta. Yin ja Yang. Voidaan katsoa, että kaikissa ihmisissä on jonkin verran henkisesti molempia sukupuolia. Mielestäni voidaan sanoa, että miehet ovat kehittyneet jatkuvasti evolutiivisesti samalla kun naiset ovat pysyneet monessa mielessä samanlaisina. Voidaan esimerkiksi mainita, miten nykyään miehet ottavat täysin eri tavalla osaa lasten kasvatukseen samalla kun esimerkiksi monissa eläinlajeissa isät eivät ota osaa tai eivät ollenkaan edes tapaa jälkeläisiään. Kun joku feministi voisi väittää, että naiset ovat kehittyneet samanaikaisesti miehen lisääntyvän domestikaation myötä, niin minun mielestäni asia ei ole niin monissa tapauksissa. Jos nainen on järkevä ja objektiivinen, tarkoittaa se monesti sitä, ettei hän seksuaalisesti muistuta tavallista mediaanin mukaista naista, ja jotkut ovat väittäneet, että naisen sielun järkitoiminta alkaa vasta sen jälkeen, kun hänen seksuaalisuutensa on vähentynyt määrässä ja laadussa. Naisen seksuaalisuus voi vaikuttaa mystiseltä monen miehen mielestä. Naisen kuukautiskierto konnektoi monessa mielessä hänen sielunsa toimintojen kanssa. Tietyssä vaiheessa nainen viehättyy kovuudesta ja raakuudesta – alistamisesta, missä mielessä monet naiset näkevät miehet myös muualla, samalla kun toisessa vaiheessa naiset kaipaavat enemmän kohtaamista emotionaalisella tasolla. Toisin sanoen, naiset viehättyvät sellaisista miehistä, joiden käyttäytymistä ei esimerkiksi henkisellä tasolla tai yhteiskunnassa nykyisin siedetä. Toisin sanoen, naiset viehättyvät seksuaalisuutensa mielessä sellaisista miehistä, joiden käyttäytymistä he eivät tietyissä yhteyksissä siedä. Eli makuukammarissa ja nyrkin ja hellan välillä suorastaan etsitään alistamista, samalla kun eduskunnassa ei tiettyjen punaviherpiipertäjien keskuudessa hyväksytä edes puhemiehen kutsumista puhemieheksi. Eli miehisestä tavasta ymmärtää ulkoista ja sen mukaisesti yhteiskuntaa, on tehty epätoivottava vanhanaikainen käsitys. Tunnen tämän menneen ajan miehisyyden omista suvuistani: isäni on toisen polven lehtolapsi, jossa roolissa isästä on tullut komentaja, joka ei pysty ottamaan kasvattajan roolia itselleen, koska katsoo jollain tavalla roolinsa merkityksettömäksi. Ja tämän myötä ei kannata ihmetellä sitä, miksi olen suuntautunut suuremmin äitiini kuin isääni. Äitini suvussa naisille on sanottu aina, etteivät he ole yhtä tärkeitä kuin miehet ovat. Äitini on aina ihannoinut isäänsä, jonka tietynkaltaista heikkoutta hän on aina yrittänyt peitellä. Isoäitini ja isoisäni liitosssa mummo oli aina ohjaava tekijä, jota tosiasiaa äitini on aina hävennyt ja yrittänyt peitellä. Itse olen kunnioittanut aina äitini äitiä kaikista isovanhemmistani ja se liittyy etenkin persoonallisuuteen ja luonteen lujuuteen: Reinhold von Beckerin elämäkerran olen omistanut hänelle. Eli äitini on aina liittänyt isyyden kovuuteen ja epäinhimillisyyteen ja saneluun, jossa pyrkimyksessä hän on onnistunut isäni suhteen. Kuitenkin isäni on aatelisuuden täydellinen vastakohta, koska hänen isälinjaansa ei ole eikä se etenkään ole pitkä ja maineikas isälinja. Tästä piti siis sanoa se, etteivät aatelissuvuissa vielä lähihistoriassa isät ole ottaneet läheistä roolia lasten kasvatuksessa: äidit ja kotiopettajattaret ovat ohjanneet lapsia, vaikka varmasti periaatteiden määrittelyssä isät ovat tosin olleet mukana. Siinä mielessä katson, että yhteiskunnallinen ja poliittinen kehitys on tukenut sitä, että isän rooli perheessä on muuttunut, ehkä evolutiivinen kehityksen vaihe voi olla varsin liian kaukaa haettua. Kuitenkin olen sitä mieltä, että tätä vastaa naisen muuttunut rooli on tullut liian nopeasti, eli mielestäni naiset eivät ole pystyneet samalla tavalla kantamaan vastuuta kuin miehet. Vain henkisesti maskuliiniset naiset, jotka ovat feminiinisten suhteen vähemmistössä, ovat kyvyllisiä kantamaan vastuuta ja kantamaan valtaa. Tietysti on kannatettavaa, ettei naisia nyky-yhteiskunnassa pakoteta alkamaan pykäämään jälkeläisiä teini-iässä ja omaksumaan etenkin äidin ja puolison roolin. Itse katson näitä imettämisestä opinnäytetöitä pykääviä mammoja aika vähättelevällä katseella. Siinä mielessä minä sallin naiselle vallan kannon, mutta hänen täytyy olla siihen kyvyllinen objektiivisella tavalla. Ehkä siitä johtuu se, etten ole koskaan pitänyt helposti kiinnostuksensa osoittaneista naisista, ja ihanteeni on ehkä pikemminkin etäinen, valtaa kantava ja tärkeämmistä asioista kiinnostunut nainen, joka ei kiedo itseään ja elämäänsä miehen ympärille. Naisen seksuaalisuus ja sen toteuttaminen on varmasti se tekijä, joka sitoo naisen edelleen nyrkin ja hellan väliin. Koska minun naisihanteeni poikkeaa tavanomaisen miehen naisihanteesta, on ymmärrettävää, miksi katson voivani kirjoittaa jotenkin etenkin tästä vallallinen-vallaton-jaottelusta. Mielestäni naisen kanssa ollessa pitää etenkin voida jakaa yhteiset arvostukset, pyrkimykset ja arvot, jotka itselleni korostuvat etenkin asioiden henkisessä ja älyllisessä puolesssa. Eli toisin sanoen, naisen halu alistua ja kuunnella miesten pyhää sanaa, on se, minkä takia suurinta osaa heistä ei voi ottaa vakavasti vastuun ja vallan kannon suhteen. Toisaalta sekään ei ole miellyttävää, jos nainen omaksuu seksuaalisesti miehen roolin, johon monetkaan miehistä tiettyjä fetissipiirejä lukuunottamatta eivät todellisesti halua alistua. Eli naisten ristiriita oman henkisen ja seksuaalisen olemisensa suhteen on se, mikä saa heidät näyttämään ristiriitaisilta ja epäkompetenteilta ja häilyviltä. Naisen seksuaalisuus häiritsee heidän henkistä puoltaan ja mielestäni tämän sanominen ei ole minkäänlaista selittämätöntä sovinismia ja naisvastaisuutta. Naiset lukevat miehiä enemmän, koska he ovat enemmän vastaanottavaisia ja toisten kieltä ja sääntöjä seuraavia kuin miehet. Sen takia naiset johtoasemissa välttelevät asioiden ottamista todella henkilökohtaiseksi ja omakohtaiseksi. He tekevät merkittävän erottelun yksityisen ja julkisen olemisensa väliin, ja tästä johtuu se, etteivät he anna koko olemistaan vastuuden kantoon. On tullut esimerkiksi mieleeni sellainen juttu, jonka isäni äiti on kertonut, että yksi mies, jolta kerjäläinen oli tullut pyytämään rahaa, vei kerjäläisen kioskille ja tarjosi tälle lihapiirakan ja kahvin. Vaikka tuo ei täysin kuvaa tarkoittamaani asiaa, niin voidaan katsoa, että mies otti asian omakseen ja kantoi ainakin hitusen vastuuta kerjäläisen hyvinvoinnin eteen. Naiset ovat etenkin reseptiivisiä, samalla kun pienessä vähemmistössä olevat naiset voivat tuottaa jotain omakohtaista ja objektiivista. Tietysti nykyään on paljon naiskirjailijoita, mutta heidänkin aiheensa liittyvät kulttuureiden kuvaukseen ja sellaiseen ajatusvirtaan, joka kulkee heidän lävikseen ulkoisesta. Merkittäviä teorioita ja maailmankatsomusjärjestelmiä harvat naiset pystyvät rakentamaan. Naiselle olennaisempaa taiteilijan roolin sijaan on ollut taputtavaksi groupieksi asettuminen. Reseptiivisyys eli vastaanottaminen ja ajatusten ilmaiseminen, niiden kehittely ja julkituominen, asettavat tässä mielessä naisen ja miehen erilaisiin rooleihin. Jos ottaa vain vastaan, ei silloin voi noudattaa muita kuin toisten ihmisten sanelemia periaatteita ja asioita. Naiset perustavat kokkikerhoja ja kirjoittavat kirjoja ruuanlaitosta ja kukkien asettelusta, joilla tienaavat suuria summia, koska naisen luonto on niin samankaltainen eri yksilöiden välillä. Mielestäni siis etenkin mies on yksilö, joka voi muuttaa ja kehitellä käsityksiään todellisuudesta paljon pidemmälle kuin naiset. Onhan selvää, että ajatteleminen etenkin on pääasiassa miesten asia, vaikka voisi sanoa, että onhan filosofiankin piirissä ollut sellaisiakin maskuliinisia naisia kuin Simone Weil ja Ayn Rand, mutta heistäkin on tietysti sanottava, että he olivat miehiä naisen ruumiissa, enkä viittaa tällä kaikkiin nykyajan transuihin. Mies keskittää huomionsa kaikkeen samalla tavalla, vaikka nykyaikana on todella tyypillistä, että jotkut miehet hoitavat lapsia ja tekevät kotitöitä. Äidit ehkä opettavat lapsille käyttäytymistä, mutta miehet antavat lapsilleen ajatuksia ja maailmankatsomuksia. Kun naiset jakavat elämänsä kahteen rooliin, jotka toistuvat hyvin erilaisissa muodoissa, jakavat he siinä myös oman valtansa ja vastuunsa mahdollisuuden pois. Naisilla on aina takaraivossa nyrkin ja hellan välillä oleminen. Voidaanko pitää järkevänä sellaista oliota, joka kuukautiskiertonsa vaiheessa oikuttelee ja puhuu välillä toista ja haluaa välillä toista. Etenkään henkistä tasaisuutta naisessa ei ole ja se tekee heistä arveluttavamman vaihtoehdon, kun yhteiskunnassa pitäisi antaa valtaa ja jakaa vastuuta. Miehet ovat vapaampia, samalla kun naiset tuijottavat kommunikoimattomia odotuksia ja roolijakoja. He kokevat monesti syyllisyydentuntoja ja kamppailevat oman identiteettinsä kanssa. Tässä mielessä olen aina miettinyt, etten voisi seurustella esimerkiksi lihavan naisen kanssa, koska ulkoinen olemus monesti määrittelee etenkin nuorelle lisääntymiskykyiselle naiselle suuren osan hänen koko olemisensa identiteetistä. Eli mielestäni itsevarmuus ja omiin tavoitteisiin keskittyminen on viehättävää naisessa, ja hänellä voi olla samanlainen ihanne miesten suhteen. Vaikka jotkut ajattelevat, että menestyvä mies hakee naisessa alistumista ja näkymättömämpänä olemista, en itse voi ajatella niin, ja tämä johtuu ehkä lähipiirissäni olevista naisista: esimerkiksi isoäideistäni, joista molemmat ovat pitäneet miestään tossun alla: ja tietysti se ÄITI. Minä en ole koskaan etsinyt pikkurouvaa, joksi monesti, ehkä luonteeni takia, monet alistumaan taipuvaiset naiset ovat tarjoutuneet. Minä en myöskään ole koskaan ymmärtänyt naisten kiihottumista ”pahoista pojista”, ja on kuvottavaa huomata se, miten jonkinlainen rikollisuuden ja sääntöjen rikkomisen havainto kiihottaa monia naisia, etenkin lyhyen suhteen mielessä. Naisen seksuaalisuus on paljon selittämättömämpi yksilön olemista ja olemusta ohjaava tekijä miehen seksuaalisuuteen nähden. On tyypillinen sovinistinen harhakäsitys, että jos ei hyväksy naisen tavanomaisinta seksuaalisuutta, aivan kuin koko ajan oltaisiin jonkinlaisessa maailman laajuisessa bordellissa, on silloin homo tai jotenkin seksuaalisesti kieroontunut. Naiset ja tietysti etenkin nuoret naiset haluavat jossain vaiheessa toteuttaa seksuaalisuuttaan ja irtautua sen kautta, johon ei tietysti tarvita muuta kuin kovia otteita ja jortikkaa. Olisiko sitten parempi niin, että naiset verhottaisiin kaapuihin ja pitkiin hameisiin? Vaikka nykyaikainen yhteiskunta kieltämättä lietsoo koko ajan seksuaalisuutta esimerkiksi ”sometähtinä” itseään pitävien yksinkertaisten hempukoiden tissi- ja pyllykuvien kautta, niin en olisi kuitenkaan valitsemassa sitä vaihtoehtoa, että konventionaalisesti naisellinen sievyys ja hyvä ulkonäkö pitäisi miehen vallan takia salata ja pitää piilossa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että aidot, järkevät ja älykkäät naiset eivät muutu sen myötä saavatko he ulkonäköönsä kiinnittyvää huomiota vaiko eivät. Itsevarmuus liittyy älykkyyteen ja omiin arvoihin. Itsevarma nainen ei koe koko ajan olevansa esimerkiksi tissiensä tai pyllynsä kautta huomion kohteena ja ei yleensäkään edes ajattele ulkonäkönsä saamaa huomiota. On todella niin, että tytöt ja nuoret naiset kehittyvät sekä ruumiillisesti ja älyllisesti poikia aikaisemmin, mutta on varmaan niin, että ainakin todella asialliset ja henkiseen kehittymiseen kyvylliset nuoret ihmiset kehittyvät ja kasvavat pidemmän aikaa tyttöihin ja naisiin verrattuna. Onhan se tyypillistä jopa monien eläinlajien piirissä, että naisen on otettava äidin rooli aikaisemmassa vaiheessa, ja siihen liittyy varmasti se, että naiset tavallisesti suuntautuvat jo teini-iässä vanhempiin miehiin. Tässäkin on pyritty konventionaalisilla yhteiskuntaan ja sosiaaliseen elämään kohdistetulla huomiolla muuttamaan tätä luonnon sanelemaa asiaa, kun kokeneemman miehen ja kokemattoman naisen suhteita on alettu paheksumaan. Eli tässäkin tulee esiin se, miten naisen olemusta on aloitettu kaikenlaisten ensimmäisen polven yliopistossa koulutettujen piereskelevien feministiharppujen välityksellä muokkaamaan yhteiskunnallisesti ja sosiaalisesti. Eli jos vaikka ajatellaan Sartren työteliästä Majavaa, joka väitti yhteiskunnan tekevän naisesta naisen, niin on selvää, että samankaltaiset feministit ovat syyllistäneet yhteiskunnan oman luontonsa peittämisestä, vaikka tosiasiassa he rakentavat ”naiseuttaan” oman luontonsa päälle. Kuitenkin Majavakin halusi nussia ja koki pienen Sartren epäviehättävänä. Eli voidaanko loppujen lopuksi naisen seksuaalista olemusta millää tavalla erottaa esimerkiksi vallan ja vastuun kannosta. Pitäisi olla niin kuin Kalervo Palsa kuvasi Yhdysvaltoja: pilluttomia naisia, kyrvättömiä miehiä, kofeiinitonta kahvia ja alkoholitonta viinaa. Loppujen lopuksi seksuaalisuus on sellainen asia, joka mahdollistaa nautinnon lisäksi sen, että maailmassa on edelleen ihmisiä. Se miten naisen seksuaalisuuteen suhtaudutaan on merkittävä kysymys siinä, kun ajatellaan naisen kyvykkyyttä kantaa vastuuta ja hallussapitää valtaa. Naiset vinkuvat Suomessa koko ajan, että miesten kehittämät yhteiskunnalliset jakomenetelmät ovat aiheuttaneet heidän näiden piereskelevien feministiharppujen väittämän huonomman aseman. Syytä on monessa asiassa, eikä vähiten toisiaan muistuttavien naisten luonnosta tulevassa ajattelussa ja toiminnassa.

Filosofian ja politiikan yhteydestä

Jo antiikin filosofiassa katsottiin, että poliittisen päätöksenteon ja valtiomiestaidon tuli perustua filosofiaan, mutta etenkin etiikkaan. Platonin Valtio oli ensimmäinen yhteiskuntafilosofinen teos, jonka jälkeen seurasivat Aristoteles Politiikallaan ja sen jälkeen merkittävinä voidaan pitää esimerkiksi Senecaa ja Ciceroa. Filosofia käsittelee olevaa ja sen ominaisuuksia, ja koska yhteiskunta – aikaisemmin kaupunkivaltio – on yksi ihmisen olemisen muodon osa – pitää filosofialla käsitellä myös valtion ja yhteiskunnan rakennetta. Eli antiikin filosofit kysyivät, miten kaupunkivaltio eli Polis tuli järjestää. Platonin yhteiskuntafilosofista kantaa on nimitetty joskus kommunismiksi, mutta kuitenkin hän jakoi ihmiset kolmeen eri ihmisryhmittymään, joiden toimintaa määritteli niiden erilainen toiminnan lähde. Ylimpänä olivat ylemmät vartijat, joilla oli taitamusta sekä sotimisesta että filosofisesta valtiomiestaidosta ja heidän hallitseva osa oli pää eli aivot. Toisena luokkana olivat alemmat vartijat, jotka olivat etenkin sotilaita, ja heidän rohkeutensa tuli etenkin rinnasta. Kolmannetta säätyä olivat tuottajat eli maanviljelijät ja käsityöläiset eli sellaiset, jotka valmistivat jotain, ja heidän hallitseva osansa oli vatsa. Platon katsoi, että lapset tuli kasvattaa yhteiskunnassa eikä perheessä, heidän arvonsa ja tehtävänsä kaupunkivaltioissa määräytyi pelkästään heidän ominaisuuksistaan ja oppimiskyvystään. Eli samalla, kun korkeammasta säädystä tulevien vanhempien lapsi saattoi siirtyä hierarkiassa alaspåin, oli myös ylöspäin suuntautuva sosiaalinen mobilisaatio mahdollista. Ihmisten tuli siis tulla omien taipumustensa mukaisiksi ja siitä määrittyi heidän koko elämänaikainen tehtävä kaupunkivaltiossa. Platon mm. katsoi, että muuta runoutta ei yhteiskunnassa hyväksytä, kuin sankareille laulettavat ylistyslaulut. Ja voidaan sanoa, että Platon katsoi taiteet monessa mielessä haitalliseksi yhteiskunnan olemassaololle, eikä luottanut taiteilijoihin sillä tavalla, että he olisivat pyrkineet kaupunkivaltion hyvään. Aristoteles muutti oppi-isänsä Platonin opetuksia omassa filosofiassaan, ja mm. katsoi kaataneeksi Platonilta tulleen ideaopin siinä mielessä, kun Platon katsoi kaikilla esineillä olevan idean johon asia palasi, koki Aristoteles ideoiden olevan pluraalisia, eli kaikki ei määräytynyt yhdestä tietystä ideasta, vaan kategorioita oli useita. Etenkin Platonin ideaopin kumoajana Aristoteles on tullut hyvin tunnetuksi. Aristoteles käsitteli kaikki filosofian alaan kuuluvia tieteitä, kuten metafysiikkaa, politiikkaa, retoriikkaa, runousoppia, fysiikkaa, logiikkaa, puhetaitoa ja psykologiaa. Mielestäni on ihmeellistä, miten vähän filosofia ilmenee suomalaisessa yhteiskuntaelämässä ja eduskunnassa ja hallituksessa. Suomessa politiikka on enemmänkin sosiaalipoliittista ja pragmaattista maintenance-asioiden hoitoa, eivätkä esimerkiksi antiikin klasikkot ilmene monestikaan suomalaisten poliitikkojen eduskunnassa tekemässä työssään. Antiikkia on kunnioitettava mielestäni sen takia, koska jo tuolla aikakaudella ilmenivät sellaiset periaatteet, jotka ovat siirtyneet monissa Euroopan maissa useita satoja vuosia edespäin, ja ainakin Englannissa sanotaan, että monesti johtajan tehtävissä esimerkiksi antiikin valtiomiestaidon ja filosofian tunteminen on tarpeellista. Suomessa ollaan varmasti käytännöllisempiä ja pragmaattisempia ja kyllähän se selittyy ainakin osittain siitä, että meidän tasavaltamme on nuori, ja suomenkielinen kulttuuri ei varsinaisesti liity antiikin Kreikan ja antiikin Rooman perinteisiin samalla tavalla, kuin miten länsi-eurooppalaiset kulttuurit liittyvät. Nimenomaan politiikassa, jossa on pyrkimys ottaa kantaa ja ilmaista periaatteita, on silloin etsittävä periaatteita ja selvityksiä filosofiasta. Filosofian historiakin on kasaantunut yhteen muutaman tuhannen vuoden aikana, ja olen ihmetellyt sitä, miten kovan luokankin filosofit eivät ole saaneet ajattelijanurallaan suurempaa kuin muutamaa jokseenkin vakiintunutta käsitettä aikaiseksi. Voi olla niin, että heidänkin ajatteluaan on heikennetty akateemisten standardien luomien odotusten kautta ja monen on tullut joutua seuraamaan ja tulkitsemaan tunnetumpien filosofien filosofiaa, joka ei minusta ole filosofiaa lainkaan. Filosofisia käsitteitä voidaan monesti soveltaa suhteessa politiikkaan, ja sen takia niitä juuri tulee koko ajan kehittää ja käsitellä. Filosofian tehtävänä voisi politiikan yhteydessä olla etenkin se, että sen ansiosta politiikka, sen päämäärät ja lait hahmottuisivat näkyvämmällä tavalla. Nykyaika korostaa liian paljon talouspolitiikkaa, ja eduskunnassamme on poliitikkoja, jotka eivät puhu mistään muusta kuin taloudesta. Englannissa opetetaan tietyissä yliopistoissa opintokokonaisuutta PPE eli filosofiaa, politiikkaa ja ekonomiaa. Voidaan katsoa, että tuollaisesta poliitikoille tärkeästä opintokokonaisuudesta olisi hyötyä Suomessakin. Ainakin silloin säilytettäisiin yhteys filosofian historiaan mutta voitaisiin samalla opiskella myös valtio-oppia ja taloustiedettä. Platon kirjoitti tunnetusti, että filosofien on tultava kaupunkivaltioissa kuninkaiksi tai kuninkaiden tulee alkaa ruveta lukemaan aktiivisesti filosofiaa. Varmaan jotkut sanoisivat suurimmaksi filosofikuninkaaksi Aristoteleen oppilasta Aleksanteri Suurta, mutta mielestäni myös Rooman keisari Marcus Aurelius on laskettava mukaan tuohon kategoriaan. Mielestäni etenkin filosofinen etiikka olisi poliitikoille tarpeen, koska moraaliton poliitikko ei pysty ajamaan kuin omaa yksityistä etuaan. Mielestäni filosofiaa tulisi Suomessa opetttaa esimerkiksi yliopistojen ja lukioiden lisäksi esimerkiksi kansalaisopistoissa ja työväen opistoissa. Suomessa akateemisen filosofian ylle on langennut jonkinlainen eksklusiivisuuden kaapu, ja samalla kun esimerkiksi Keski-Euroopassa länsimaisen filosofian historia on kaikkien hallitsemaa yleistä kauraa, ei Suomessa monikaan ihminen tiedä filosofiasta juuri mitään. Filosofian asemaa tulisi alkaa kohentamaan, ja esimerkiksi ala- ja yläkouluissa tulisi mielestäni jo opettaa ainakin etiikkaa ja vähitellen myös muita filosofian aloja helpoimmista vaikeisiin. Lapsilla on monesti uteliaisuutta ja heillä ei ole aivoissa pidikettä, joka tyrehdyttäisi oppimishalun, ja sen takia filosofian opettaminen lapsuudesta alkaen voisi palvella sitä, millaista akateemista opetusta he myöhemmin itselleen hankkivat. Jotta filosofia saadaan politiikkaan (politiikka on jo filosofiassa) tulisi kansan yleissivistystä nostaa sille tasolle, etteivät tavalliset ihmiset ihmettelisi poliitikkojen puheita vielä enemmän kuin miten tänään tehdään. Filosofia ei tarvitse politiikkaa, mutta sen vaikutusvallan lisäämiseksi politiikka tarvitsee ehdottomasti filosofiaa.

Runo

Minä ihannoin hiustesi taianomaista kihartumista, jyrähtää hän Minä vihaan sinua enkä halua sinua koskaan enää tavata, hän nauraa Voisin hakea sinulle kuun korkealta taivaalta, jos haluat, hän jyrähti Olet niin hölmö mies, että apinakin on evoluutiossa korkeammalla, nauraa hän Oh, sinun loppumaton ja iätön sulosi pakottaa mut kyyneliin, jyrähtää hän EI kai sulla oo kortsut loppu senkin mitätön miehenkuvatus, hän nauraa Voisin langeta jalkojesi eteen ja luvata ikuista kiintymystä välillemme, hän jyrähtää No huhhuh, oletko aivan tosissasi puoliaatelinen, hän nauraa

Huithapelin itsetunnustus

Tunnustan juovani paljon viinaa, poltan sikareita ja tupakkaa, olen riippuvainen nikotiinista, olen kierrellyt ympäri maailmaa, ja ollut natsien putkassa, elänyt high lifea ilman huolta huomisesta Ryystänyt Dom Perignonia kuin sieni kahvia juon kuin Balzac - hoi hoi vatsahaava! ja ajelen sata kilometriä taksilla, olin kuitenkin uskollinen isovanhemmilleni, he antoivat lämpöä omia vanhempia enemmän, minulla ei ole identiteettikriisiä, olen yhtä aatelinen kuin muutkin, uskon tuntevani itseni aika hyvin, ja se "karisma" ja se "itsevarmuus" syntyvät siitä, - heko heko! makaan pitkiä aikoja sängyllä kohmelossa, puhun pahoin molemmille vanhemmilleni, olen epäluuloinen ja irtisanon kavereitani, sosiaalisesti olen varmaan aika erikoinen, neuroleptejä menee kuin karkkeja, olen liian herkkä ja tunnen liian vahvasti, en siedä merkityksettömiä valehteluita, mitä tekin yritätte minulle tunkea, olen "aito" ja "vaatimaton" - niin varmaan! raa'an absintin onneksi poskeni ovat pellistä, olen aina ollut militantti ja sotaisa, vaikka en pihtipolvieni takia pysty edes asentoa tekemään, olen ehkä kuitenkin lover and not a fighter, kuitenkin taistelen rakkaitteni takia, Monet vähättelevät suoraan minua, kun kerron arvostavani suvun upseeritaustaa, esi-isät huutelevat muotokuvistaan: ei tuosta sintistä ole mihinkään! kuitenkin kun pikkulinnut kokoontuvat syömään, Minä variksena - kuin suntio tai apupappi, noukin jäämät mukaani toisten nokkien edestä!

Oikeistolaisesta älymystöstä ja vasemmistolaisten harmittomuudesta ja vallattomuudesta

Suomi ja Eurooppa tarvitsevat uudenlaista älymystöä ohjaamaan yhteiskunnan suuntaa. On varmaan tyypillistä, että konservatiivi tavallisesti koetaan vanhempana ihmisenä ja liberaali nuorena. Esimerkiksi Ranskassa on aina ollut tyypillistä, että yliopistoa käyvä nuorisojoukko on ollut aina vasemmistolaisia. Tämä varmasti liittyy siihen ajatukseen, jonka mukaan oikeisto ja tarkemmin sanoen konservatiivit ajattelevat vain rahaa ja haluavat kaikin mahdollisin käytössä olevin keinoin ohjailla ja kontrolloida nuoria ihmisiä. Esimerkiksi vuonna 1968 alkanut auktoriteettivastainen opiskelijaliike katsoi vanhempien ihmisten olevan jopa epämoraalisia ja taantumuksellisia. Nuorisolla on monesti suuri tarve kuulua joukkoon, ja kun siihen liitetään politiikka, on hyvin tyypillistä, että kaikenlaiset rättejä kulkueissa heiluttavat ja älyttömyyksiään kuuloämyreihin huutelevat varhaisnuorukaiset kokevat itsensä etenkin vasemmistolaisiksi. Onhan selvää, että opiskelijoita kiinnostaa se, kuinka ympäröivä yhteiskunta heitä tukee esimerkiksi yliopistossa olemisen aikana. Minä en ole koskaan ollut vasemmistolainen, vaikka katsonkin, että nuorten oikeistolaisten tulisi järjestää omat joukkonsa niin tehokkaaksi ulkoparlamentaariseksi voimaksi, että siinä voitaisiin ottaa oppia esimerkiksi 60- ja 70-luvuilta. Monessa mielessä nuorison hairahtuminen vasemmistolaisuuteen on kautta historian liittynyt siihen, että heillä on harvoilla nuorena rahaa, ja oikeiston nähdään edustavan etenkin jonkinlaista vuorineuvoskerhoa, joka sekin on varsin kaukaa haettu mielikuva. Oikeistolaisuudessa itseäni kiehtoo vapaus ja vahva yksilön käsite, ja vaikka tuen sosiaalista oikeudenmukaisuutta, hyväksyn kuitenkin niidenkin ihmisten periaatteet, jotka haluavat keskittyä ulkonaiseen uraansa esimerkiksi rahaa hankkien. Voin itsestäni kertoa, että minulla on lukuisia todella varakkaita ihmisiä kaveripiirissäni ja suvussani, ja he suhtautuvat minuun jotenkin samankaltaisella tavalla kuin miten liikemiehet ja tietyt vuorineuvokset suhtautuivat Pentti Linkolaan. On varmaan myönnettävä se, että Ranskan vallankumouksen jälkeisen kansankokouksen istumajärjestyksessä asiaa pohtiessa voidaan sanoa, että oikeistoon liittyy vahvasti raha ja oikeus ansaita sitä, samalla kun vasemmistolaiset köyhät ihmiset vaativat jollain kummallisella kuvittelemallaan oikeudella rahaa niiltä, jotka ovat päättäneet sitä elämässään tehdä. Oikeisto kuitenkin on aina perustunut pysyviin jokaisessa yhteikunnassa perimmäisinä oleviin arvoihin ja totuuteen, samalla kun vasemmistolaiset ovat keskittyneet kaikenlaisen työnteon vähentämiseen, ikään kuin minkään kansakunnan talous yltäisi siihen, jos esimerkiksi työpäivää lyhennettäisiin kuuteen tuntiin. Ja mitä tulisi työn tilalle? Kaikille rahaa niin ettei housujen taskut kestä! Elintasokulttuurinkin taustalla on loppujen lopuksi ihmisiä, joiden rahalla kustannukset maksetaan. On aivan selvää, että Suomessakin tulisi siirtyä tasaveroon, koska progressiivinen verotus on tarkkaan ottaen peräisin Marxilta ja Engelsiltä Kommunistisesta manifestista, ja kuka enää uskoo tuohon kirjaan? Oikeistolaiset nuoret ovat pääasiassa sellaisia, jotka tulevat rahallisesti varakkaasta taustasta, ovat aatelisia tai muista kulttuurisuvuista tai sellaiset yksilöt, jotka ovat varhaiselta iältään kehittäneet ympäristönsä elintasoa. Olen kirjoittanut tämän jo useaan otteeseen, ja siitä huolimatta sanon, että konsumerismi on väärin, koska se ei ole oikeudenmukaista ja kiinnittää ihmisten huomion väähemmän merkityksellisiin asioihin kuten rahaan. Mielestäni pk-yrityksiä pitäisi auttaa ja jopa jollain tavalla suojella, en siis hyväksy röyhkäkapitalismia sellaisenaan, vaikka katsonkin sen olevan parempi vaihtoehto kuin mitä sosialismi sen paikalla olisi. Suuryrityksiltä tulisi mielestäni ruveta keräämään aktiivisemmin ja perusteellisimmin veroa etenkin tietynlaisten tavaroiden myynnistä, ja mielestäni tuo voitaisiin tehdä paljon monipuolisemmin kuin nykyään, esim. tupakka, nikotiinipurkka ja alkoholi, On selvää, että talouden toimimisen on perustuttava siihen, että ihmiset voivat saada voittoa työstään. Olen sitä mieltä, että pääomaverotusta pitäisi korostaa paljon enemmän kuin ansiotyöverotusta. Mielestäni on oikeudenmukaista, jos ihmiset saavat kunnon korvauksen tekemästään työstä, joka määrittyy helppousindeksin tasapainopisteen kautta. Se tarkoittaa yhteisöllistä tasapainoa monen asian suhteen, joihin liittyy myös muita tärkeitä käsitteitä. Minun on palattava tähän asiakohtaan myöhemmin. Olen varmaankin oikeistoa osittain myös turvatun porvarillisen/aatelisen taustani takia. Minua ei ole velvoitettu menemään kouluikäisenä töihin ja olen varmaan saanut viettää varsin huoletonta ja materiaalisesti kylläistä elämää. Kuitenkaan minua ei nykyään todellakaan viehätä minkäänlainen elintasoesteettisyys. Englanninkieliset käsitteet voluntary poverty ja simple living, ovat asioita, joihin koen nykyään suurta mielenkiintoa. Ensin olisin tulevassa väitöskirjassani halukas tutkimaan köyhyyden olosuhteiden poistamisen menetelmiä ennen kuin tajusin, että aihe on liian kunnianhimoinen, siitä saisi kirjoittaa lukuisia kirjoja, minkä lisäksi köyhyyden poistaminen etenkin kehitysmaissa (eli kyse on absoluuttisesta köyhyydestä eikä suhteellisesta, joista jälkimmäisen kaikki muut järjelliset ihmiset kuin Li Andersson ovat katsoneet harmittomaksi= vaatisi mikrotason menetelmiä, koska universaalia köyhyyden poistamisen menetelmää ei ole, ja sen ovat suomalaiset kehitysmaissa toimivat ihmiset viimisen sadan vuoden aikana todistaneet. Kehitysapu nykymielessä on täyttä hulluutta, ja sitä pitäisi voida muokata uudenlaisten periaatteiden mukaiseksi. Martha Nussbaumin ja Amrtya Senin kirja Creating capabilities kertoo heidän köyhyyteen yhteiskuntafilosofisena ongelmana kehittämästään toimintamahdollisuuksien teoriasta, joka keskittyy nimensä mukaisesti pohtimaan sitä, miten absoluuttisessa köyhyydessä eläviä ihmisiä voitaisiin kannustaa ottamaan osaa omien voimavarojensa kehittymiseen ja sen myötä nousevaan elintasoon. On kuitenkin kirjoitettava, että monesti absoluuttisesta köyhyydestä nostetut ihmiset eivät halua ferrareita ja 400 neliön asuntoja maansa pääkaupungeissa, joten vaikka mainitsin, että suhteellinen köyhyys on turhaa, voitaisiin rahaan ja suhteelliseen köyhyyteen keskitetyssä huomiossa ottaa oppia absoluuttisesta köyhyydestä siinä mielessä, koska kehitysmaissa ihmiset ovat tyytyväisiä hyvin vähään, mutta voivat kuitenkin parhaimmassa mahdollisuudessa kokea elämänsä onneliseksi. Köyhyyttä siis kuitenkin vaikka sen poistamiseen tulisi käyttää paikalliisia menetelmiä, käsitellä yleisellä tasolla, ja levittää tietoisuutta kehitysmaiden absoluuttisessa köyhyydessä elävien ihmisten asioista. Kuitenkin kehitysmaiden ihmiset tarvitsevat enemmän leipää kuin uskonnollista kiihotusta. Mielestäni en ole poikkeuksellinen oikeistolainen vaikka tämä onkin väitöskirjani aihe. Ihmiset voivat keskittyä elämissään erilaisiin hyviin tarkoituksiin, eikä niitä tule vertailla millään tavalla. Olen taiteellinen oikeistolainen, joka tekee varmasti hyvin monen mielestä minut kummajaiseksi. Kuitenkin mielessäni sosialismi on aina perustunut yksilön alistamiseen kollektiivin periaatteiden takia, samalla kun oikeisto on antanut yksilöille mahdollisuuden tehdä asioitaan ilman liiallista väliintulemista, joista tulonsiirrot ovat vain pieni merkityksetön asia. Vaikka esimerkiksi Nicolas Sarkozynkin aikana 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa Ranskassa oli myös oikeistolaisien opiskelijaliikkeitä, on sanottava, että mielenosoitukset ja vakavalla nuoruuden painokkaalla äänellä kerrotut puheet liittyvät monesti poliittiseen vasemmistoon. Kuitenkin monesti keskemmällä parlamentissa istuvat tulevat paremmin juttuun kuin äärilaidat. Äärilaidat muodostavat ulkoparlamentaarisia ryhmiä, jotka sitten tappelevat keskenään. Vasemmisto kutsuu äärioikeistolaisia fasisteiksi, vaikka kyllä Vasemmistoliitollakin on kommunisteja taustallaan. Friedrich von Hayek laski sekä natsismin että kommunismin äärivasemmistolaisuuden piiriin. Minä en voisi koskaan äänestää Perussuomalaisia, ja ei varsinaisesti heidän ideologiansa takia, vaan sen takia, koska he ovat minusta rahvaanomainen puolue, joka saa äänensä rahvaanomaisilta ihmisiltä, kuten maan univormuun pukeutuneelta proletariaatilta, kuten esimerkiksi tullivirkailijoilta ja vartijoilta. Oikeisto edustaa minulle vapaata yksilöä ja vapautta toimintaan. Opiskelijaradikaaleissa on hyviäkin puolia, olen esimerkiksi aina suhtautunut Chilen vallankaappaukseen vuonna 1973 ja sitä seuranneeseen Salvador Allenden kaatamiseen sympatiaa Allendea kohtaan kokien. Vuoteen 1973 liittyy myös suomalaisdiplomaattien vaiheita vallankaappauksen aikaan kuvaava minisarja Invisible Heroes, joka on myös totuuteen perustuva kuvaus. Minulta löytyy opiskelijaradikaaliliikkeen ja Ausserparlamentarische Opposition johtajan Rudi Dutschken elämäkerta Wir hatten ein barbarisches schönes Leben. Oikeistolaiset mielletään tavallisesti huolitellummaksi kuin vasemmistolaiset, ja etenkin nuorella iällä vielä selvemmin. Minä olen ottanut valtiolta tukia, koska kaikki ovat niihin oikeutettuja, mutta en ole koskaan ruvennut vaatimaan niitä lisää, olen siinä mielessä varmaan varakkaammasta perhetaustasta kuin monet muut opiskelijat esimerkiksi omalta aiemmalta yliopistoajalta. Loppujen lopuksi joukkoliikkeet sisältävät etenkin nuorten tapauksessa sellaisia ihmisiä, joilla ei ole muunkaltaisia ajatuksia, arvoja ja pyrkimyksiä kuin halu olla samassa porukassa muiden nuorten ihmisten kanssa, ja silloin voivat valtaukset saada suurempaa huomiota kuin mitä ne ansaitisivat. Kuitenkin kapinoida voi myös oikeistolaisena. Vaikka Suomessa tällä hetkellä on vain yksi puolue, johon koen kuulevani, sisältyi nuorempana suurempaa kapinointia itseni kohdalla. Kuuntelin Agitproppia, Ultra Brata ja kuljeskelin raitilla DDR-tunnus punaisessa paidassa. Katson, että Kokoomuksessa monet ovat vahvatahtoisia autonomiaan ja kantaaottamiseen suuntaunut puolue, jolla on itsenäisiä eikä relatiivisia ja suhteellisia arvoja kuten vasemmistolaisilla. Tietysti keskinkertaisia mätämunia löytyy tästäkin puolueesta, ja sen takia arvostan jonkinlaista riippumattomuutta asiassa. Harmittomat vasemmistolaiset älyköt haluavat vain kokea nuoruuttaan uudestaan ja uudestaan ja liikuttua Kansainväliselle, mikä on jo kertovan verran naurettavaa touhua. Vasemmistolaiset pelkäävät ja väistelevät, kun pitäisi ottaa kantaa ja valvoa ihmisten etua. Tämä kertoo heidän vallattomuudestaan. Ja ei heillä ole edes minkäänlaisia arvon kaltaisia ohjaavia instrumentteja, koska heidän pyrkimyksensä ovat vain muiden negaatioita ja rahan saamiseen mahdollisimman helpolla tavalla. Vallallinen poliitikko toimii lakimiehen tavoin, kansalaisten etua vaalien, samalla kun vallaton muistuttaa enemmän sosiaalipoliitikkoa. Mehr habe ich nicht zu sagen.

Vapaaehtoisesta köyhyydestä

Vapaaehtoinen köyhyys tarkoittaa hierarkia-asioiden ja itseisarvoisen kuluttamisen puuttumista tai erilaisia muotoja. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kuluttamista pelkän identiteetin takia ei ilmene. Epäaidot ja materialistiset ihmiset ajattelevat monesti, että johonkin kerhoon kuulumisen takia tulee olla esimerkiksi vaikkapa omistusauto tai omistusasunto joltain tietyltä alueelta. Vapaaehtoinen köyhyys liittyy monesti boheemiseen elämänasenteeseen. Boheemi, joka on monesti kirjailija, taiteilija tai elämäntaiteilija, tarkoittaa monesti epäsovinnaista tapaa suhtautua elämään ja taiteeseen. Silloin esimerkiksi arki voi tapahtua eri järjestyksessä ja työskentely voi tapahtua useasti esimerkiksi kokonaan tai osittain kotoa käsin. Boheemi ei mieti statussymboleita tai symboleita yleensäkään. Symboli elää boheemilla ihmisellä etenkin taiteen, kirjallisuuden ja filosofian välityksellä, joiden tekemisen vapaus ja asiaan keskittyminen on monesti tärkeässä asemassa tällaisten ihmisten keskuudessa. Taidetta ei voi olla siinä muodossa, että siinä mietittäisiin materialistisia statussymboleita ja kaverikerhoja, joihin kuuluminen monesti liittyy elintasoestetiikkaan, jossa yhteydessä taiteen arvo pelkistyy esimerkiksi materialistiseen hyvinvointiin. Mielestäni minä olen sekä boheemi, että arvostan vapaaehtoisen köyhyyden periaatteita. Minulle on tärkeää, että ympäristössä on antiikkia ja itsen mukaista taidetta, mutta ehkä tärkein asia ovat kirjat, joita minultakin löytyy runsaasti. Arvostan mahdollisuutta matkustaa silloin kun haluan, tietokoneita ja suoratoistopalveluita löytyy, minkä lisäksi tietysti arvostan sitä, että voin kirjoittaa, lukea ja kääntää ja tehdä tätä työtä vapaasti. Minun ei ole koskaan tarvinnut nähdä nälkää ja voin käydä viikon aikana monta kertaa viinakaupassa. Voin liikkua ja tehdä asioita, jotka minua kiinnostaa. Tietysti on sanottava, että tärkeä hahmo arkeni järjestämisessä on äitini, jolta saan säännöllisesti apua olemisen materiaalisen puolen järjestämisessä. Boheemi ihminen ei muodosta yhteyksiä sisällöttömästi pelkästään yhteyksien hankkimisen takia. ”Elämä on lyhyt, mutta taide on pitkä”, ja tähän asenteeseen liittyy boheemin periaatteet – kaikki tulee voida alistaa taiteelle, mikä tekee esimerkiksi taiteesta ansaitsemisen mielessä jonkinlaisen kyynisen asenteen alaiseksi. Raha on roskaa, kerrotaan esimerkiksi Jean Sibeliuksen todenneen, ja tämän välinpitämättömän asenteen takia hänkin oli lähes koko aikuiselämänsä aikana ristiriidassa rahan kanssa. Olen asunut useita kertoja ulkomailla, ja koska rahaan liittyy monesti turvallisuuden ja tasaisuuden hakeminen sillä, on liikkuvampi boheemi elämäntapa sellainen, että se ei korosta turvallisuuden hakemista rahan avulla. Sen on paremminkin taattava se, että boheemi voi liikkua ympäriinsä ja nähdä erilaisia paikkoja, minkä takia itsekin arvostan matkustamista ja uusia kokemuksia. Uudenlaiset kokemukset vastoin tasaista ja ennakoitua arkea nähden on yksi merkittävimmistä tavoista, joilla boheemi eroaa pikkuporvarillisista ihmistä. Esimerkiksi minä en omista autoa enkä asuntoa, koska osaan käyttää julkisia ja olen tavallisesti muuttanut muualle vähintään muutaman vuoden välein. Raha takaa boheemille tavallisesti uusien kokemusten löytämisen kuluttamisella. Eli voidaan sanoa, ettei boheemin elämässä toistu kuluttaminen arjen ja ulkoisolemisen ylläpitäminen kuluttamisen kautta. Olen taiteellinen ja luova ihminen, ja sukutaustani on jokseenkin erilainen kuin useimmilla suomalaisilla ihmisillä. Minä olen rahan kanssa tuhlailevainen, vaikka useimmiten rahat menevät matkailuun, viinaan ja taksilla ajamiseen. En ole koskaan kokenut tarvetta vertailla itseäni rahan kautta toisiin ihmisiin. Varmaan boheemein elämäntapamuutos tällä hetkellä olisi se, jos vuokraisin sukumme nykyisen sukutilan päärakennuksen ja alkaisin esimerkiksi tuottaa ainakin osan omasta ruuastani. Kuitenkin muutan todennäköisesti muualle. Kuitenkin ajatus on kiehtonut minua, koska aatelisten piirissä omaa kotikartanoa on aina korostettu. Vapaaehtoisessa köyhyydessä ja boheemisssa elämäntavassa ei ilmene etenkään kilpailua materiaalisessa mielessä. Kuluttamisvastainen elämäntapa vähentää ihmisen henkilökohtaista hiilijalanjälkeä, vaikka matkustamisen mielessä sitä onkin pahoiteltava. Matkustan monesti ensimmäisessä luokassa, jos ostan itse itselleni lentolipun, vaikka äitini minulle ostamat lentoliput ovat säännönmukaisesti karvalakkipuolelle. Arvostan myös paljon enemmän hotellien laatua ja varaan itselleni huoneen monesti neljän ja viiden tähden hotelleista, samalla kun äitini arvostaa enemmän taloudellisuutta hotellienkin mielessä. Äitini myös tavallisesti kontrolloi tiukasti häneltä minulle tulevaa rahavirtaa, jolloin rahaa tulee aina tarpeeksi joka tilanteeseen, mutta suuria hankintoja ei voi useimmiten tehdä ilman konsultaatiota. Jos joku alkaisi kritisoida sitä, että saan apua elämään etenkin äidiltäni, liittyy se siihen, että olen niin vapaa ja korostan vapautta, että varmasti äitini suvustaan saaman taiteellisuuden kautta ymmärtää sen, että haluan olla enemmän uskollinen itselleni ja kirjoittamistyöskentelylleni kuin status- ja identiteettikilpailulle. Katson etenkin äitini ymmärtävän omaa elämänasennettani ja luovuuuttani, onhan suvussani ollut paljon taiteilijoita ja kirjailijoitakin. Boheemi elämäntapa perustuu autonomiaan ja itsevarmuuteen – se on myös itsenäisyyttä etenkin arvojen mielessä, ja siinä mielessä se poikkeaa tavanomaisten ihmisten elämäntavasta, jossa ollaan todella herkkiä ympärillä olevien ihmisten arvoille ja ennakkoluuloille. Boheemin kuvauksen mestaritöitä ovat etenkin Aki Kaurismäen ranskankielinen ja Ranskassa tehty elokuva Boheemielämää ja Janne Kuusen dokumentti näyttelijä Matti Pellonpäästä – Boheemi elää. Yleisesti Aki Kaurismäen elokuvat, kuten vaikka esimerkiksi Arvottomat vuodelta 1982 sisältää porvarillisen materian ulkopuolella eläviä ihmisiä. Itse katson olevani oikeistolainen, mutta etenkin sen kautta, että oikeisto hyväksyy laajan ja vahvan yksilön käsitteen, joka antaa ihmisille oikeuden arvostaa sellaisia asioita kuin haluaa, riippumatta ulkopuolella olevien ihmisten vaikutuksesta yksilöön. Jos olen joskus kirjoittanut vaikutteellisuudesta haitallisena asenteena yksilönvapaudelle, niin tarkoittaa se etenkin vasemmistolaista lähimmäisriippuvuutta ja jatkuvan henkisen intimiteetin tarvetta. Boheemi elämäntapa poikkeaa pikkuporvarillisesta vasemmistolaisuudesta, koska sen sisäiset ihmiset eivät katso, että heidän tulisi arvottaa itsensä materiasta, olemassa jatkuvasti lakossa ansaitsemisen takia tai vaatimassa koko ajan toisia tuijottaen indeksikorotuksia omaan elämäntasoonsa. Boheemissa elämäntavassa korostuu henkisyys ja henkisten ja älyllisten asioiden arvostaminen materiaa korkeammalle. Nostalginen kuvaus boheemista taiteilijaelämästä on ranskalaisen chansonlaulaja Charles Aznavourin Pariisiin ja lähimenneisyyteen liittyvä laulu ”La Boheme”; jossa hän muistelee nuoruuttaan ja radikaalisuuttaan – taiteilijaelämää Pariisissa, jota ei kuitenkaan enää tunnista vuosikymmenien kuluttua. Taiteelle omistautuminen tarkoittaa sen luomiseen johtavan pyrkimyksen arvostamista kaikkien muiden arvojen yläpuolelle, ja se tarkoittaa etenkin oman sisäisyytensä ja minän tutkimista, arvostamista ja ylöskirjaamista. Minun on sanottava, että vaikka olen oikeistolainen, minussa ei mielestäni ole minkäänlaista porvarillisuutta saati pikkuporvarillisuutta, koska porvari oli sääty-yhteiskunnassa kolmas sääty, joka koostui kauppiaista, ja minä olen aatelinen jokaista hiushapsua myöten. Olen aina kokenut mielenkiintoa ja kokenut jonkinlaista sympatiaa opiskelijaradikaaleja kohtaan, joista useimmat ovat esimerkiksi 1900-luvulla profiloituneet vasemmistolaisina. Nuoruuden kiihkossa on aina jonkinlaista sympatian tuntoa, ja mielestäni oikeistolaisten tulisi aktiivisemmin muodostaa ja organisoida oikeistolaista älymystöä. Populaarikulttuurin esimerkki radikalismista on esimerkiksi saksalainen elokuva Baader-Meinhof Komplex, joka kertoo tunnetusti samannimisestä saksalaisesta radikaaliryhmittymästä. Oikeiston tulisi vakiinnuttaa opiskelijanuoriso siitä, että oikeisto arvostaa yksilöä ja myös luovuutta enemmän kuin vasemmisto, joka korostaa rahaa ja pelkistää kaiken rahaan. Mitä kuluttaminen sitten on – se on etenkin vaihtotalouteen osallistumista, jossa puuhassa etenkin suuryritykset saavat imaista pienemmät allensa ja siirtämään tuotannon Kiinaan ja kehitysmaihin. Kuluttaminen pyrkii mahdollisimman suuren taloudellisen voiton mahdollistamiseen, ja sen takia suuryritykset saavat suurimman osan ihmisistä ostamaan tiettyjä tuotteita, mainostamalla ”kaikkien tarvitsevan sen”. Siinä mielessä en varmaan ole röyhkäkapitalisti, koska voiton maksimoinnin pyrkimys saa suuryrityksen voittamaan pienet. Kuitenkin talouden tulee olla yksityistä ja ennustelematonta, vaikkakin muitakin periaatteita voidaan noudattaa jopa vapaassa markkinataloudessa. Olen kirjoittanut tästä, että mitä enemmän valinnan vaihtoehtoja kaikilla institutionaalisilla tasoilla on, sitä suuremmin toteutuu vapaus, valinta ja sen mahdollisuus, ettei kaikkien tarvitse lähestyä taloutta samojen arvojen kautta – eli toisin sanoen kaikki valtionideologiat ovat väärin, koska ihmisille on annettava oikeus etsiä arvojaan ja vapauttaan, samaistamatta näitä asioita toisten ihmisten arvoihin ja vapauteen. Kuitenkin ajatuksen-, arvojen ja vakaumuksen vapauden takia valtioideologiat ovat väärin, ja talouden on oltava yksityistä, koska vaikka suhtautuisi kuinka kielteisesti materian ja rahan vaalijiin, on heidän motiivejaan ymmärrettävä, koska muussa tapauksessa vaihtoehtona olisi vain jonkinlainen sosialismiin perustuva järjestelmä. Boheemisuus ja vapaaehtoinen köyhyys tarkoittavat etenkin resistenssiä arvojen työntämiselle ja vaikutteellisuuden puuttumista. Se on etenkin itsevarmuutta oman elämäntavan suhteen

Runo

Me ollaan aatelisia, ei mitään matalalla matelisia, on vaakunasormus sormen päässä, linnojen, kartanoiden säässä, tupakkatakki on vähän tahrainen, ei minkään vähän määrän lahjainen, isä on suuri ja mahtava Stalin niitä lähipiiriini haalin töitä ei tehdä edes unessa istutaan puutarhana suvessa, joudun kai kaiken perimään olet niin kova veri määän! tanssitaan poloneesia hönössä meidän kartanossa omassa, tönössä lihava ja toimeton kuin sika ei se ole kuitenkaan meidän vika housuissa ei ole kannattimia jälkeläiset monesti vammattomia kuitenkin lukihäiriö monesti mukana siitä huolimatta neiti mukava toimet ovat monen moiset kuin ystävät köyhät, loiset status ei ole se kaikki menen vielä kerran taikkiin!

Runo

Kirjoja, joiden ei tule antaa tulla esineiksi, joskus auringonvalo jo keltavoittanut, syksy tulee ja pidän siitä, kun tummuneet lehdet loiskuvat ja laiskuvat kadulla tuulessa! ja pimeät illat ja viilentyneet kelit, pakottavat hakeutumaan viltin alle, mustaa teetä ja mustaa mieltä, neuroleptit kun loppuvat, loppuu kognitio, ja sitten on taas maanisuus ja pää sekaisin ketkä ovat sekavoittaneet minut kuitenkin voittanut, ei voittaneet luen ja puhun kuin ruuneperi, sivistyssanat ja bon motit lentelevät ja latina on kuin ruispuuroa, ranska kuin puolukkapuuroa, ja se suuri saksan bretzel, mutta mitä on tämä runous, sillä ei ainakaan elä, vaikka esikoinen voisi tuoda mainetta juurikinko teit sen minulle en voi uskoa sinua, tee se uudelleen.

Irtiotto

Olen tunnetusti ottanut itse äitini suvun nimen, josta kaavamaiset, pikkuporvarilliset sokeaan muodollisuuteen perehtyneet ja keskittyneet paternalistit ovat minua kritisoineet. Olen aina kunnioittanut äidin oikeutta muokata ja kasvattaa lasta omien arvojensa mukaiseksi. Minä olen perustavasti tullut etenkin äitini sukuun, ja sillä ei ole mitään tekemistä minkään "aatelisuuden" kanssa. Minä en ole ollut aatelisten tanssiaisssa, joissa sukulaiseni käyvät, ja olen käynyt Ritarihuoneella vain tutkimassa sukuani tai siihen liittyneitä muita sukuja. Olen pannut merkille aatelistenkin piirissä sen, että jotkut haluavat omaa isänoikeuttaan kehuakseen pitää minua itseään "alempiarvoisena". Kunnioitan ja olen kiinnostunut näistä näkemyksistä yhtä paljon kuin kaipaan vessassa peräni pyyhkimiseen käyttämääni paperia. Lisäksi tämän asian absurdisuutta ja relatiivisuutta sisältää ja lisää tieto siitä, että isäni sukunimi on tullut hänen isänsä äidin tyttönimestä. Olen pannut sen merkille, että aidolla tavalla älykkäät ja etenkin liberaalit ihmiset eivät juutu tähän tosiasiaan. On naurettavaa menneelle ja kuvitellusti itselleen paremmalle anelemista, jos ihmiset, joiden nimi on esimerkiksi Möttönen, kertovat minulle onko minulla oikeutta aatelisen äitini sukunimeen. Isäni on tunnetusti tehnyt minut perinnöttömäksi jo vuosikaudet sitten, mutta minä en hänen leikkirahojaan kaipaa. Kaipa veljeni kaikessa nuhteettomuudessaan ansaitsee nuo hilkut paremmin. Lisäksi tiedostan sen, että minä en todellakaan tule elämään kahdeksankymmentävuotiaaksi, mikä ei kuitenkaan mielestäni tee itsestäni ketään huonompaa. Isäni on toistellut minulle, että minä en ole ollut kiinnostunut niistä asioista, joista hän on, ja sen takia, koska en ole ponnistellut hänen kaltaisekseen tulemisessa, olen jonkinlainen tuhlaajapoika, mutta sillä poikkeuksella, että en tule enkä koskaan ole hakeutunut sen jälkeen isäni "huomaan". Isäni on karkea ja käytökseltään epämiellyttävä ihminen, joka on sokea sekä sille, miten hän itsensä näkee, sekä sille, miten muut näkevät hänet. Hänellä oli lapsuudenkodissa asuessani tapa purkaa töistään tullut huono olonsa etenkin minuun työpäivän jälkeen, ja useimmat asiat, joita hän on minulle koskaan puhunut on ollut tuomitsemista, rankaisua, arvostelua ja valittamista. EN ole koskaan ollut hänelle tarpeeksi hyvä. Äitini on paljon vahvempi, kovempi ja voimakkaampi ihminen kuin mitä isäni on koskaan ollut. Isälläni on impulssikontrollin hallitsemisen ongelmia, ja monesti hän suorastaan parkuu, jos ei saa olla kaikissa asioissa päättämässä itse. Äärimmäisen herkkänahkainen ja taipuvainen suuttumaan ja pahoittamaan mielensä hän on. Vaikka hän on tienannut varsin hyvin ja on ollut ylempi toimihenkilö, on hänellä pelkotiloja etenkin kirjojeni suhteen - hän pelkää ja demonisoi niitä kuin natsit juutalaisia. Hän on monesti sanonut, että "haisevia ja vanhoja kirjoja ei tarvitse nurkissa olla". Toisin sanoen, hän ei voi kunnioittaa ja arvostaa mitään sellaista, mitä hän itse ei ole. Hänen mielestään säätyraja kulkee hänen omansa yläpuolella. Hänellä on pelonomainen ja arvosteleva suhtautuminen kaikkea ja kaikkia sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden hän katsoo olevan itseänsä parempia. Tämän takia hän on esimerkiksi omaksunut sellaisen asennoitumisen itseeni, että hän käyttää jopa minulle irvaillakseni hyödykseen sairauttani. Hänellä oli jokunen aika sitten soittoäänenä puhelimessaan "Puuha-Pete", ja kun hän on kuullut nuoremman serkkuni käyttäneen joskus noin kymmenvuotiaana Lidlistä ilmaisua "Natsisiwa", käyttää hän sitä itsekin vielä tänä päivänä. Nuorempaan veljeensä hän suhtautuu alentuvasti, ja kutsuu tätä "insinööriksi". Toisin sanoen, minun olisi tullut rajoittaa kehittymiseni, koulutukseni ja opiskeluni hänen tasoonsa, koska hän uskoo vanhakirkollisella tavalla, että "isä" on aina "poikaa" parempi, tai ainakin pitää olla, tai ainakin eristävillä toiminnoilla pitä pakottaa poika mukautumaan isäänsä.Kaikessa hän on pyrkinyt kilpailemaan kanssani. Kerran hän ei halunnut lähteä minun ja äitini kanssa intialalaiseen ravintolaan, vaan vonkui vielä ksssalla, "että eiköhän mennä tuonne ransmanniin". Lisäksi häntä on huolestuttanut aina suuresti matkailevuuteni, ja on sanonut monta kertaa "nyt on MINUN vuoro lähteä matkalle", ja useimmista matkoistaan hän on sanonut "ettei siellä ollut mitään näkemistä". Minä olen aina ollut kiinnostunut oppimisesta, keskustelusta ja älyllisistä asioista, vaikka olenkin huomannut jo koulussa sen, että akateemisten vanhempien lapsilta kävi epämiellyttävien aineiden oppiminen helpommin kuin vahingossa ja ohimennen. Olin varmasti koululaisena isäni henkisellä tasolla, mutta lukiosta alkaen pyrin nousemaan sen yläpuolelle. Muistan joskus isäni todenneen alentuvasti ja pilkallisesti, kun olin noin kymmenvuotias, että minä varmasti annan aikuisena lausuntoja isojen ja täysien kirjahyllyjen edessä. Vaikka aikaansaamattomuuteni ja idealistisuuteni takia esimerkiksi tohtoriksi kouluttautumiseni on jäänyt vielä tekemättä, en katso olevan omien lahjojeni ulottumattomissa olla vaikka sitten filosofian professori. Isäni on vastikään naljaillut itselleni sillä, jos sokeudun sairauteni takia - siinä on isänrakkautta ja pyyteetöntä ja tukevaa huomiota. Noh, ainakin siinä hän saa olla parempi, mihin hän on aina pyrkinyt. Arvofilosofiaan suuntautumiseni on varmasti johtunut osittain kamppailuistani hänen kanssaan. Hän ei ole koskaan arvostanut esimerkiksi filosofian tuntemustani, koska ei hän ymmärrä siitä mitään ja tajuaa tietysti sen takia pysyä siitä erossa. Hän on teknikko, ja muistan hänen aina korostaneen joitain asioita, joissa hän on mielestään itseäni parempi - ei kehu mitään missä minä olen. Hän ei todellakaan lue kirjoja, eikä osaa sivistyssanoja, kuka niitä tarvitsee. Kun sanoin lukioiässä sanan korrelaatio, sanoi hän että Kylmälehtohan sanoi aina "Korrelaatio"! Ja jos joku periaatteen takia miettii, miten voin tuoda esiin tällaisia asioita ihmisestä, jonka pitäisi olla rakastettava suuri sankari ratsunsa selässä, sanon, että miten minun pitäisi arvostaa jotain sellaisesta ihmisestä, joka ei puhu, saattaa ihan ilman turhempia selittämttä olla sanomatta mitään kolmiosaisen päivällisen omassa talossaan, ei osoita arvostavansa tai tunnustavansa minkäänlaista mielenkiintoa omiin asioihini, joka ei koskaan kysy mitään eikä kerro omista asioistaan. Toisin sanoen minulla ei ole koskaan ollut isää, vaan pahantuulinen perseeseen ammuttu karhu, joka on mölissyt komentojaan ja käskyjään, joka on ainoa tapa, jolla hän on halunnut osallistua elämääni. Olen äitini kanssa jutellut hänestä, ja on selvää, että hän on tullut äitiinsä, joka on samanlainen aspergerihminen. Ukkini isän puolella, joka oli lehtolapsi, oli täysin erilainen luonteeltaan - ei isäni kaltainen kotityranni. Mikä olisi esimerkiksi ollut sellaista, että minun pitäisi vielä tänäkin päivänä samaistua etenkin häneen, pitää häntä esikuvana ja sukunimen arvoisena? Vastaus on: ei mitään, hän ei ole koskaan ollut sellainen, millainen isän tulee olla. Tämän takia olen aina pahoittanut mieleni siitä, jos jossain yhteydessä on korostettu "isänpäivää", minkä lisäksi minua on aina suunnattomasti ärsyttänyt isäni äidin tapa sanoa "isäs sitä, isäs tätä". Ja varmasti isäni ei pidä näistä tiedoksiannoista - tässä asiassa ainakin tulee voida olla valheellinen oikeasta syystä! Tee vaikka toisen kerran perinnöttömäksi, jos mielesi tulee siitä paremmaksi, veljeni se on tosiaan suosikkijälkeläinen ja moitteeton ihminen! Samalla kun joillekin, kuten niille kaukaisille "aatelisille" isä voi olla aidon ylpeyden ja korostuksen aihe, voi se olla joillekin riippakivi ja rehellisyyden ja kehityksen vastakohta. Mutta minun mielestäni äitini suvun nimen ottamisella olen todistanut sen, että poika voi sittenkin joskus olla mm. moraalisesti isäänsä parempi. Isä ei tietystikään ole yhtään sen huonompi kuin on. Tiedän kyllä lopulta, että hänellä on ongelmia, eikä hän mahdollisesti voi itselleen mitään.

Runo

Muistan senkin, kun vielä keskustelimme asioista Rule Britannia raikui ja olimme kuin English people Essential quality ja parasta tasoa Sanoit että kirjani olivat aina tiellä vaikka tiellä ollessa ne, tulivat eteen aina oikealla hetkellä sivistystä, sivistystä – ja paljon viinaa esi-isäni marinoivat aivojaan reininviinissä ja tämä piirre on periytynyt vahvasti Rule Britannian kirjoitti James Thomson joka oli kaukaa skottilaista aatelia ja josta Samuel Johnson irvaili nyt meidän on mentävä kartanoomme joka tosiasiassa elää vain unissani kerroit, että olisimme maaseudulle mennessä menettäneet apollisen osan sivistyksestä vaikka, kuten muilla, kaupunkiasunto on aina kuulunut asiaan kuten family seat siellä keskellä maaseutuista tyhjyyttä Elän kirjoissa, ja niitä on jo miltei 3500 mitä muuta voisi täällä laitamaassa tehdä Onko minun tultava englantilaiseksi vaikka olen enemmänkin itäbalttilainen lurjus rodusta, jota germaanien on pitänyt ohjata mutta kuitenkin nimeni on Saksasta ja germaania on vielä meissäkin Mummo kuitenkin muistutti - Kim Jong Ilia ja Antti Metsolaa Ainakin vanhemmalla iällä, jolloin hän oli kaikesta ärhäkin Suuri ja arvokas isoäiti! - jälkeläisesi eivät unohda sinua! Potkit niin usein saamatonta miestä peräpuoleen, että teet sitä vielä haudankin takaa en usein itke, mutta haudallasi en voi muuta Muistosi säilyy aikojenkin jälkeen ja jälleen kerran voidaan sanoa: siinä naisessa oli itua

Kolumni

Tytöt asialla - Vallattomista ja vallallisista naisista Sanna Marin, joka on jäätyään varjoon, poistunut mediahuomion messiattaren ja tyyli-ikonin virasta. Hän jos kuka vaikutti vallattomalta naiselta. Naiset, jotka ovat vallattomia eivät osaa ottaa vastuuta ja kantaa eettisten kysymysten suhteen. Vallaton nainen reagoi, jossa merkittävänä osana on pintapuolinen tunteellisuus, jonka yhteydessä vallaton nainen itkeskelee ja näyttää kohtalokkaalta, mutta kun etenkin miehet sanovat mielipiteensä siitä, mitä mieltä asioista tulee olla, mukautuu vallaton nainen sellaisiin mielipiteisiin, joiden katsoo olevan valtavirtaa. Eli toisin sanoen vallaton nainen ei arvosta omia reaktioitaan yhtä paljon kuin toisten tasaannuttavia ajatuksia. Vallaton nainen ei kerro periaatteista, ja voidaan epäillä, ettei hänellä niitä olekaan. Banaali välinpitämättömyys ja pahuus ovat niitä asioita, joihin vallattomat naiset mukautuvat. Vallattomat naiset ovat herkkänahkaisia ja -hipiäisiä, eivätkä he pysty toimimaan sellaisella tasolla esimerkiksi poliittisissa asemissa, joissa pitäisi toimia vakaalla ja dynaamisella periaatteisiin suuntautuvalla tasolla. Marinista on kuitenkin sanottava, että hän on vielä suhteellisen nuori, ja mahdollisesti sen takia hän ei ole vielä pystynyt löytämään periaatteiden tasoa. Tunnen lukuisia naisia, joita voisi sanoa vallallisiksi niiden periaatteiden kautta, jotka heillä on toiminnassa. Kaikki heistä ei ole suinkaan poliittisissa asemissa eikä välttämättä edes korkean tuloluokan töissä. Mikä erottaa heitä vallattomista naisista on se, että heillä on kapasiteettia tehdä päätöksiä ja ohjata periaatteillaan myös muita ihmisiä. Marin pyrki tyyli-ikonin roolillaan jonkinlaiseen harmittomuuteen, en ole ainakaan kuullut tai lukenut hänen ilmaisevan juuri minkäänlaista itsenäistä maailmankatsomusta, ja yliopistostakin hän on näyttänyt valmistuneen kymmenen vuoden rivakalla tahdilla. Vallallinen nainen ei ole tunteellinen pintapuolisessa mielessä, vaikka se ei poista kuitenkaan vahvojen emootioiden kokemisen ja ilmaisemisen puuttumista. Vallaton nainen juoksee karkuun mikrokonflikteja, koska hänen pikkuporvarillinen tasapainottomuutensa ei salli tiettyjen mikrokonfliktien toteamista ja kokemista. Toisin sanoen, vallaton nainen ei ole koskaan täysin läsnä, ja Marininkin on pitänyt luoda itselleen tyyli-ikonin asemansa, joka pitää hänestä etäisyyttä tavallisiin ihmisiin, koska tavanoaminen pikkuporvarillinen ja keskiälyinen ihminen ajattelee hänen jonkun mukaan kummoisempi ulkonäkönsä aiheuttaa sen, että etenkin vallattomat naiset ihannoivat hänen ”asemaansa”. Marinin epäolennaisiin juhlimisiin keskittyminen toi mieleeni todellakin sen, että tässä oli nainen, joka halusi vain päteä ihmisille jonkinlaisella itsensä kuvittelemalla uudenaikaisuudellaan. Pääministeriä tai presidenttiä hänestä ei enää tule.Vallallinen nainen toimii omien periaatteidensa kautta monella eri tasolla, ja eivät katso jonkin olevan epämerkityksellistä siinä mielessä, ettei johonkin asiaan tarvitsisi ottaa kantaa, tai että tulisi juosta jotain asiaa, ilmiötä tai ihmistä karkuun. Oll von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kolumni

Historian tuntemisesta ja tunnistamisesta Olisi nykyajan ja -päivän ymmärtämisen kannalta tärkeää, että ihmiset arvostaisivat ja tutkisisivat mennyttä – historiaa. Nykyaikainen lineaarinen historiankäsitys, joka katsoo, ettei menneessä ajassa ole minkäänlaista arvoa, koska silloin ei ollut twitteriä ja facebookia, on vain muoti-ilmiö. Esimerkiksi Spengler ja Toynbee ovat aikaisemmin kirjoittaneet historian olevan syklistä, eli sellaista, että se kiertää samanlaista kehää, johon liittyy alku, keskikohta ja loppu. Spenglerin Länsimaiden perikato-kirja on etenkin tullut tästä tunnetuksi, ja voi olla niin, että monet ainakin ihmistieteiden edustajat suhtautuvat tähän näkemykseen ymmärtävällä tavalla. Esimerkiksi Wittgensteinille ja paljon tuntemattomammalle Georg Henrik von Wrightille Spenglerin tulevaisuusnäkemys oli tärkeää. Varmaan on niin, että kulttuuri kohtaa loppunsa, kun se ei enää hallitse kulttuurinsa perinteitä ja periaatteita – eli toisin sanoen ei enää tunnista ja tunnusta historiaansa. Länsimaisen kulttuurin yhteydessä Spengler käytti perusvoiman nimenä faustisuutta, eli jatkuvaa herpaantumatonta etsintää ja tutkimusta. On selvää, että faustisuuteen liittyi myös halu koluta kulttuurin perusteita ja syvimpiä periaatteita, joka on aikaisemmissa vaiheissa pitänyt länsimaista kulttuuria yllä. Helppousteknologia on johtanut siihen, ettei aikaisemmassa määrin enää tutkita historiaa, tai ainakin se rajoittuu siihen aikaan, minkä aikaa ihmisillä on ollut käytössään internet ja tietokoneita. Historia oli vielä lukion alussa suosikkiaineeni ja sain kursseista poikkeuksetta kiitettäviä arvosanoja, minkä lisäksi lukion historianopettaja järjesti ja laati minulle omia erikoiskursseja historiasta, jotka sain suorittaa suurella menestyksellä. En ole kuitenkaan lukenut yliopistossa historiaa, koska tutustuttuani filosofiaan historia alkoi tuntua tylsältä. Minulla on kohtalaisen hyvät tiedot historiassa ja koen tärkeäksi sivistyksen osaksi historian tutkimisen ja opiskelun. Historia on nimenomaan hyvän yleissivistyksen osa. Koen todella sympaattiseksi sen, jos joku haluaa suorittaa yliopistotutkinnon historian pääaineessa, mutta itse en ole kokenut sitä mielekkääksi, koska historia on lähinnä toisten ihmisten aiemmin kirjaamien asioiden toistamista, toisin kuin filosofiassa, jonka mukana tullut vapauden tunne on aina tuntunut tärkeältä. Suomen historiaan perehtyessä on tärkeää osata ruotsin kieltä, koska Suomessa sitä on käytetty valtiollisen historian aikana kauemmin kuin esimerkiksi suomen kieltä. Myös varhaisessa vaiheessa Turun Akatemiassa opinnäytetyöt tehtiin latinan kielellä, joten sitäkin olisi kannattavaa tuntea ainakin jonkin verran. Monesti yksinkertaiset hempukat sanovat, ettei historialla ole merkitystä, mutta siinä on tunnistettava se, että monet ihmiset elävät eri periaatteiden tasolla vain nykypäivässä, eikä heillä ole tarvetta tunnistaa tai korostaa aikojen läpi kulkevia periaatteita. Historian arvon takia lukioissakin tulisi opettaa oppilaille historianfilosofiaa, jotta historian arvostus voisi Suomessakin lisääntyä. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

Kolumni

Mitä sensuuri kertoo nykyisestä "kulttuuristamme" Mikä on tuo vasemmistoliberaalien kammoama ”n-sana”? Onko se esimerkiksi ”naurettava” tai mahdollisesti ”neitimäinen”. On käsittämätöntä pikkuasioihin ja merkityksettömyyksiin puuttumista, jos yhteiskunnassa määritellään ihmisille sanatkin, joita ei saa tai saa sanoa ääneen. Se sanotaanko jotain neekeriksi ei muuta millään tavalla todellisuutta kuin näissä vasemmistoliberaalien päiväkotimaisissa samanmielisyyden ja -arvoisuuden fantasioissa. On tavallisesti niin, että nimenomaan naiset, henkisesti feminiiniset miehet ja vasemmistolaiset naiset katsovat kaunosieluisten ihmisten tavalla, että todellisuus muuttuu silloin, jos käytetään kaunistelevia sanamuotoja asioista, jotka muuttuvat silloin pelkästään asian edustetun näkökulman kautta. Sanojen kieltämisellä ja muuntelulla ei muuteta itse asiaa. On naurettavaa, miten kansanedustaja Keskisarjan eri kontekstissa käyttämä sana nostettiin esiin keskeisimpänä juttujen aiheena. ”N-sana” on jotain sellaista, mihin vasemmistolaiset epäpätevässä kulttuurisessa relativisimissaan suhtautuvat kauhistuneesti ja toruvasti. Ikään kuin jokin asia muuttuisi siinä, jos kansanedustaja käyttää tuollaista sanaa oman ilmaisunsa tukena. Mediahuomiota nykyisessä kulttuurissamme saisi ehdottomasti sellainen poliitikko, joka toteaisi jokaisen eduskunnassa pitämänsä puheen lopussa ”n-sanan” - kaikki muuttuisi sen rinnalla merkityksettömämmäksi ja vasurien ja liberaalien arvostelu olisi jyrkkää ja neitimäisessä mielessä kauhistelevaa. Ja on varmaa, että se ei edes heikentäisi ihmisten halua äänestää tällaista edustajaa. Poliittinen korrektisuus liittyy äärisuvaitsevaiston tarpeeseen tehdä tietyt asiat kielellisesti täysin sellaiseen muotoon, josta ei voida lopulta puhua mitään tietyssä muodossa. Keskisarjan puheen yhteydessä, vaikka siinä tuotiin esille miehen tietoisuus suomalaisesta kulttuurista, huomio keskittyi pelkästään ”n-sanaan”, jossa reaktiossa vasemmistoliberaalit pyrkivät tekemään mahdottomaksi maahanmuuttajista ja etenkin hyvin ruskettuneista maahanmuuttajista puhumisen ja kommunikoinnin parlamentissa. Vanhat ihmiset käyttävät ”n-sanaa” aivan vapaasti ja vasta nuoret vasemmistolaishupakot – vallattomat naiset katsovat, että joidenkin asioiden kohdella on naurettavasti neitimäistellä, ikään kuin tosiasia ja tiettyjen ihmisten piirteet kuten ihonväri muuttuisivat sen myötä, jos tällainen pitkän aikaa Suomessa käytettävä termi, joka on samanmuotoinen monessa indoeurooppalaisessa kielessä, poistettaisiin käytöstä. Varmaan maahanmuuttajankin termi on kohta ”m-sana” ja olisiko korvikkeena vaikka ”täysin oikeuksin uudelle kotiseudulleen asettujat” tai ”uudenlaista väriä Suomeen tuovat esikansalaiset”. Moraalinen päteminen hurskastelulla, joka puuttuu jopa kansanedustajien ja kansalaisten omaan puheen ja kirjoituksen muotoon, kertoo siitä, että vasemmistoliberaalit ovat keskittyneet epäolennaisiin asioihin. Onko todella niin, ettei kansanedustajilla ole parempaa tekemistä eduskunnassa ja ovatko kyseisiä edustajia eduskuntaan äänestäneet ihmiset tietoisia siitä, että nämä vasemmistolaiset pitävät tärkeimpänä kritiikin kohteena ”n-sanaa”, joka on kamalan mölinän aiheena, ihan kuin tuon sanan kieltäminen muuttaisi itse asiaa. Jos yksi mustaihoinen kansanedustaja ei halua termiä käytettävän, niin minkähän takia enemmistön tarvitsisi sen takia muuttaa puheensa laatua. Tässä kohdin vasemmistoliberaalit ajavat aatetta, joka ei johda integraatioon, eli sitä, että kantaväestön on mukauduttava vähemmistöjen mukaiseksi, eikä edes perinteisesti enemmistön käyttämiä termejä vähemmistöistä saa käyttää. Minä käytän lähimmäisteni kanssa ”n-sanaa” eikä kukaan ole sitä minulle kritisoinut. Lisäksi olen lukenut pääaineena filosofiaa yliopistossa ja väitöskirjani on työn alla, joten olen varmaan tyhmä juntti, jota vasemmistolaisten tulisi opettaa. Teekkarihymnissäkin lauletaan, että ”yö kuin sielu ”n-sana” on pimiä”, ja mielestäni tuo ilmaisu on hyvin muotoiltu. Kyllä se vain on niin, että vähemmistöjen on integroiduttava yhteiskuntaan ja enemmistöön eikä toisinpäin. Ja perinteisesti enemmistö saa määritellä sen, millaisia ilmaisuja vähemmistöistä käytetään. Ja Keskisarjan esimerkin tavalla tuota käsitettä voidaan käyttää myös suomalaisista, kun meitä verrataan ”germaanisempiin” kansoihin, jossa yhteydessä Keskisarjan kommentti osoitti itseironian tajua. Mielestäni Keskisarja osasi hyvin keventää asiaa, jonka yhteydessä vasemmistolaiset naiset ja henkisesti feminiiniset kansanedustajat ovat kiehuneet jo pitkän aikaa. Periaatteet politiikassa tarkoittaa etenkin järkiperäisyyttä ja rationaalisia ratkaisuja. Yhteiskunnan lakien tarkastelu vaatii etenkin pragmatiikkaa ja perustavien dynaamisten sääntöjen tunnistamista. Tällainen moraalinen krapula ja näyteluonteisuus epämerkityksellisiin asioihin jumiutumisen takia ei ole sitä, minkä takia kansalaiset ovat kansanedustajat parlamenttiin äänestäneet. ”N-sanan” kauhisteleminen ei ole poliittisten periaatteiden luovimista. Se on pikemminkin naurettavaa ja päämäärätöntä hurskastelua.