De la Motte-suvusta ja sen vaiheista Suomessa ja Ranskassa

Ranskalainen aatelinen de la Motte-suku tuli Suomeen Samson de la Motte Sr:n mukana 1500-luvun lopussa. Suku oli aateloitu jo Ranskassa, todennäköisesti jo keskiajalla ennen 1300-lukua, joten se kuului niin sanotun Ancient Regimen aatelisiin sukuihin. Suku introdusoitiin Ruotsin Ritarihuoneelle vuonna 1642 numerolla 280. Kun Suomi yhdistyi Venäjään vuonna 1809 suku kirjattiin 28.1.1818 Suomen aatelismatrikkeliin numerolla 23. Oletettavasti nämä de la Mottet olivat protestanttisia hugenotteja ja joutuivat sen takia pakenemaan katolisten alullepanemia vainoja monien muiden tavalla.

Samson de la Motte syntyi Ranskassa. Hän oli ensin aviossa Anna Michelsdotter Rappin kanssa ja sittemmin toiseen kertaan Brita Munck af Fulkilan kanssa. Britan ja Samsonin jälkeläiset ovat von Becker-suvun esivanhempia. Samson de la Motte sai vuonna 1600 läänityksenä Sääksmäen Lahisten kartanon, joka oli kuulunut aiemmin Hogenskild Bjelkelle, joka oli menettänyt kartanon valtiolle. Brita asui vuonna 1642 Lempilän säterikartanossa Halikossa. Lempilä oli vanhaa rälssiä ja säterivapauden se oli saanut vuonna 1611. Hänen vanhempansa olivat Turun linnan käskynhaltija Michel Påvelsson, joka aateloitiin nimellä Munck af Fulkila ja numerolla 130. Britan äiti oli Margareta Tomasdotter Starck, joka suku oli aateloitu numerolla 222.

Hän otti osaa Wolmarin linnoituksen puolustukseen majurina vuonna 1601 Puolan sodan aikana. De la Motte joutui panttivangiksi ja linnoitus menetettiin. De la Motte kuitenkin selviytyi siitä ja hänet ylennettiin ratsumestariksi 7. päivä syyskuuta 1603. Hänelle annettin tehtävä kuljettaa koko jalkaväki Hämeestä Narvaan vuonna 1606. Hän sai säterioikeuden Sääksmäen Lahisten ja Luopioisten Kantolan kartanoihin 22. päivä maaliskuuta vuonna 1613. (Lahisten kartano oli keskiaikainen asumakartano ja rälssisäteri. Se menetettiin kruunulle vuonna 1599 ja lahjoitettiin vuonna 1600. Säterioikeus peruutettin vuonna 1683. Kantolan kartano oli vanhaa rälssiä 1500-luvulta alkaen. Sen rälssiioikeus peruutettiin vuonna 1599 ja lahjoitettiin Samson de la Mottelle. Se rakennettiin säteriksi 1636 ja peuutettiin vuonna 1694. Kantolan kartanon runko-osaa väitetään 1630-luvulla rakennetuksi.)Muun aatelin joukossa Samson allekirjoitti Maapäivien päätökset 2. päivä helmikuuta vuonna 1616 Helsingissä. Seuraavaksi hän yleni kenraalimajuriksi ja on elänyt vielä 6. päivä maaliskuuta 1620. Hän on oletettavasti kuollut jonkin aikaa sen jälkeen.

Lahisen omistajalla oli kolme lampuotia Oittilan ja Pajulahden kylissä vuonna 1630 (7 kappaletta), mutta 1650-luvulta alkaen jälleen (3) kappaletta. Nämä kolme de la Motten rälssitilat vastaavat myöhempiä Pajulahden Tiaisen, Oittilan eli Vilppulan ja Oittilan Tihtarin taloja.

Suku sammui Suomessa mieslinjalla vuonna 1886, kun everstiluutnantti Knut Erik de la Motte kuoli. Lahisten kartanon omistusokeuden suku menetti jo vuonna 1720, minkä jälkeen sen omistukseen kuului kuitenkin muita taloja ja kartanoita.

Von Beckereiden linjaan kuuluu Samson de la Motten nuorin poika Carl de la Motte, joka omisti isänsä jälkeen Lahisten tilan. Hän on merkittynä kornetiksi Turun läänin ratsuväkirykmentissä vuonna 1637. Hän yleni luutnantiksi kaksi vuotta myöhemmin 1639. Hän oli ratsumestari Viipurin läänin ratsuväkirykmentissä vuonna 1643 ja majurina 1647. Hän kuoli 1653 ja on haudatttu Sääksmäen kirkkoon viides päivä helmikuuta 1654. Ritarihuonelautakunta antoi hänelle 18. päivä heinäkuuta 1634 oikeuden todistaa sukunsa vanha aateluus asiaankuuluvalla asiakirjalla. Hän oli aviossa Gertrud von Engelhardtin kanssa, joka on haudattu Sääksmäen kirkkoon vuonna 1659. Vaimon vanhemmat olivat Casper von Engelhardt till Urtau ja Barbara von Fulden, joista molemmat kuuluivat baltiansaksalaisiin aatelissukuihin.

Carl de la Motten ja Gertrud von Engelhardtin nuorin lapsi oli Catharina de la Motte, joka syntyi noin vuonna 1640 Sääksmäellä Lahisten kartanossa.. Hän oli ensin aviossa Evert Johan Allongren i Finlandin kanssa. Ensimmäisen miehen suku oli Ritarihuoneella suku numero 115. Toiseen kertaan hän meni avioon rykmentin varusmestari Christian Magnus von der Pahlenin kanssa. Von Beckereiden linja liittyy tähän von der Pahleniin. Hän kuoli noin vuonna 1695 Heinolan Paason kartanossa, jonka von der Pahlen-suku vielä tuolloin omisti. Paaso siirtyi vuonna 1706 von Essen-suvulle. On kuitenkin sanottava, että Catharina hallitsi vielä kuollessaan myös Lahisten kartanoa.

De la Motte sukua on asunut Ranskan lisäksi Suomessa ja Ruotsissa ja sen alkuperä oli Ranskassa. Aateloitu se oli ennen 1300-lukua. Perustajia sillä oli useita. Arvonimiä suvun hallussa on ollut varakreivi, paroni, kreivi, markiisi ja herttua. Siihen kuuluvia arvokkaita sukuja ovat de la Mothe-Houdancourt, le Clerc de la Motte ja de la Motte Fouque. Ranskassa on ollut monia aatelisia de la Motte-sukuja, joista monella on korkea status (noblesse ancienne). Niillä oli tunnustettu asema mm. Normandiassa, Britannyssa, Picardyssa, Ile-de-Francessa ja Nivernaissa ja suku oli tunnettu 1300-luvulta alkaen armeijassa, papistossa ja hovipalveluksessa.

Tunnettuja de la Motte-sukuisia henkilöitä ovat olleet

Philippe de la Mothe-Houdancourt (1605-1657), joka oli Cardonan herttua, Ranskan marsalkka, Catalonian varakuningasja kenraali Espanjaa vastaan käydyissä sodissa.

Charles de la Mothe-Houdancourt (1643-1728), joka oli Markiisi, kenraaliluutnantti, kenraali, kuvernööri, ja Espanjan yliherra, edellisen poika.

Henri-Charles de la Motte, joka oli Kuninkaallisen tykistön ja pioneeriosaston eversti, Saint-Louisin legioonan ritari, de la Motten herra (de la Motte-Guistelin haara)

Charles de la Motte-Guistel, ritari, Villen lordi, Villers-la.Fossen lordi, Cuissyn lordi, Kuninkaallisen armeijan neuvonantaja (1644) ratsuväen kapteeni (1652). Aviossa Madeleine de Crecyn kanssa; heidän poikansa kuoli taistelussa Maastrichtin lähellä 1673

Hector de la Motte. Upseeri Kuninkaan henkivartiokaartissa, arvonimi pääesikunnan marsalkka Ile-de-Francessa

Toussaint-Guillaume Picquet de la Motte (1720-1791). Kreivi ja amiraali Ranskan laivastossa, erittäin tunnustettu Louis XV:n ja Louis XVI:n aikana.

Daniel de la Mothe, luostarin johtaja, Menden piispa, Kuninkaallinen saarnaaja ja neuvonantaja kuningatar Henrietta Marialle.

Henri de la Mothe, Auchin Arkkipiispa, Rennesin piispa, Kuninkaallinen saarnaaja Itävallan kuningattarelle Annelle, Pyhän hengen järjestyksen ritari

Francois-Auguste le Clerc de la Motte. Pyhän Louisin järjestyksen kapteeni ja ritari Nivernain sukuhaarasta.

Varhaisempia keskiaikaisia jäseniä:

Thibaut de la Motte. Ritari, merkittynä Orleansin järjestykseen.

Jean de la Motte, merkittynä Aumalen kreivin järjestykseen vuonna 1421

Nicolas de la Motte, merkittynä armeijan rulliin vuodesta 1420

C ja T de la Motte, Mont Saint Michelin aatelisia puolustajia 100-vuotisessa sodassa Englannin joukkoja vastaan vuonna 1423

Arvonimellisiä de la Motte-sukuisia aatelisia

Roger de la Motte, Neufchatelin varakreivi, 1400-luvulla merkittynä oikeudellisiin asiakirjoihin Normandian varojenhaltijan kanssa tittelillä Sainte-Genevieven Herrana

Rene de la Motte, Saint-Severinin paroni, la Motte-Fouquen herra, aktiivinen Normandiassa ja Brittanyssa.

Claude de la Motte (kuollut 1595) hovimies Kuningatar Catharine de Medicin hovissa. Kapteeni ja kuvernööri Monceaux'n linnassa Briessä.

De la Motte-nimen etymologia

Nimi Motte tulee vanhasta ranskan kielestä ja tarkoittaa röykkiötä tai maan palaa ja nimi viittaa Motten ja Baileyn linnoihin, jotka olivat keskiaikaisia linnoituksia, jotka rakennettiin keinotekoisten mäkien päälle.

Suvusta voi hakea tietoa internetistä termeillä ”familie de la Motte” ja ”noblesse de France”

Lisäksi ainakin Samson de la Motte mainitaan teoksessa ”Une amitié millénaire: les relations entre la France et la Suède à”.

Professori Johan Richard Danielson-Kalmari - ”Itä-Hämeen suurin poika”

 Johan Richard Danielson-Kalmari syntyi seitsemäntenä päivänä toukokuuta vuonna 1853 Hauhon kirkonkylässä, samassa talossa kuin äitinsä pari vuosikymmentä aiemmin. Hänen isänsä oli Johan Filip Danielson (1814-1875). ensin Hauhon kappalainen ja myöhemmin Hartolan kirkkoherra. Danielsonien suku tuli Ruotsista Smoolannista. Sukunimen myöhempi osa tuli Kalmarin tilasta, jonka Johan Richardin isoisä oli ostanut Saarijärvellä. Johan Richardin tai Rickhardin tai Rikun, kuten häntä joskus nimitettiin, äiti oli Amanda Lovisa Palander, jonka vanhemmat olivat Tuusulan kirkkoherra Lars Filip Palander ja äiti Charlotta Katarina Wilhelmina von Becker. Johan Richardin vanhemmat olivat menneet naimisiiin vuonna 1848. Danielson-Kalmarin äidin äidin isä oli kapteeni ja kartanonherra Kangasniemellä Abraham Gideon von Becker ja äiti Margaretha Catarina os. Järnefelt. Danielson-Kalmarin äiti Amanda Lovisa kuoli jo vuonna 1858, jonka jälkeen sukulaistädit esittivät hänelle äidin roolia.

Danielson-Kalmarin koulutie alkoi Hämeenlinnan ruotsinkielisessä yläalkeiskoulussa vuonna 1862. Pääosa oppilaista oli ruotsinkielisiä, mutta suurin osa osasi myös suomea sujuvasti. Myös Danielson-Kalmarin tausta oli tällainen, tulihan hän Hämeestä umpisuomalaisesta ympäristöstä. Vuonna 1865 Danielson-Kalmari kirjoittautui Jyväskylän suomaalaisen alkeisopiston kolmannelle luokalle. Oppilaitos oli tuohon aikaan ainoa suomenkielinen yliopistoon valmistava koulu. Danielson-Kalmarin koulumenestys oli alkuun historiaa lukuunottamatta keskinkertaista, mutta laudaturin ylioppilas hänestä tuli vuonna 1870.

Danielson-Kalmari kiinnostui ja innostui historiasta jo poikasiässä. Hänen suurin suosikkinsa tuohon aikaan olivat etenkin J.L. Runebergin kirjat ja erityisesti Vänrikki Stoolin tarinat. Se on mielenkiintoinen kuriositeetti, että Runeberg oli toiminut Saarijärvellä vuosina 1824-25 oleskellessaan Johan Richardin isän kotiopettajana. Johann Filip Danielson pani merkille poikansa kiinnostuksen historiaan ja hankki hänelle maisteri Wolmar T. Renvallin kirjan ”Verldshistorien i 52 lefnadsteckningar”. On kerrottu, että alkeisopistossa etenkin yksi hänen historianopettajistaan oli taipuvainen laskettelemaan luokan edessä halveerauksia,jos oppilas ei vaikuttanut osaavan hänelle annettua läksyä.

Danielson-Kalmari suoritti filosofiankandidaattitukinnon vuonna 1876 ja lähti saman vuoden kesällä Saksaan, missä hän kirjoittautui Berliinin yliopistoon filosofiseen tiedekuntaan. Saksassa hänellä oli mahdollisuus kuunnella mm. Heinrich von Treitschken ja Droysenin luentoja. Danielson-Kalmarin suosikki oli kuitenkin taloustieteiljä Adolph Wagner Saksan opinnot keskittyivät lähinnä historiallisen tiedon tuottamisen ongelmaan sekä myös kansantaloustieteeseen ja taloushistoriaan. Adolph Wagnerin luennoilla Danielson-Kalmari oli ehkä ensimmäinen suomalainen. Hän oli muutenkin saksankävijöiden pioneerijoukkoa Suomesta. Sittemmin hän valmistui Suomessa tohtoriksi.

Danielson-Kalmari julkaisi vuonna 1878 sekä lisensiaatinväitöskirjansa, jonka nimi oli Voltaire Kaarle XII:n historiankirjoittajan että dosentinväitöskirjansa, joka noudatti nimeä Zur Geschichte der Sächsischen Politik 1706-1709.

Danielson-Kalmari alkoi seuraavaksi tavoitella ylimääräistä historian professuuria jo samana vuonna 1878 ja hän koki mahdollisuutensa hyviksi. Professorinväitöskirjaa hän alkoi väkertämään aiheenaan Englannin taloudellinen ja sosiaalinen kehitys 1500-luvulta 1800-luvun alkuun, vaikka aikarajaukset tutkimuksessa veivät paljon varhaisempaan aikaan. Aloituskohta tutkimukselle oli sen kehityksen selvittäminen, jonka myötä feodaaliset omistus- ja elinkeinomuodot vaihtuivat vapaaseen pääomaan ja työhön. Erityistä kiinnostusta Danielson-Kalmari suuntasi myös Englannin hallituksen sosiaalipolitiikkaan.

Kun kilpailijan Schybergsonin tutkimus oli saanut kielteisen palautteen nimitettiin Danielson-Kalmari Keisarillisen Aleksanterin yliopiston historian professorin virkaan 7. päivä joulukuuta vuonna 1880 vain 27-vuotiaana.

Danielson-Kalmari oli elänyt ylioppilasvuosiaan riemumielisen fennomanian aikakaudella ja hän oli tiukka suomenmielinen aina elämänsä loppuun asti. Tämä ei ollut hänen ainoa aatteensa, vaan hän suuntasi kritiikkiä tiettyjen aseveljien suvaitsemattomuutta, vanhoillisuutta, takertumista kielikysymykseen ja kristillisiin arvoihin sekä yleistä pelkoa ja suvaitsemattomuutta uusia katsomuksia ja tieteenvirtauksia kohtaan. Osittain näiden asioiden takia hän perusti vuonna 1880 aikakauslehti Valvojan neljän toverinsa kanssa. Nämä olivat E.G. Palmen, Valfrid Vasenius, O.E. Tudeer ja Woldemar Porkka. Merkittävä lukeneisuus ja ulkomaille tehdyt tutkimus- ja opintomatkat olivat avanneet Danielson-Kalmarin eteen selviä näkemyksiä. Hän halusi ohjata Suomea ja suomalaisia kohti Eurooppaa, jonka piiriin Suomikin kieltämättä kuului. Vaatimattoman kokoinen maa tarvitsi kehittymisessään suurempien valtakuntien henkisiä voimia.

Luennoissaan Danielson-Kalmari kiinnitti huomionsa aluksi läntisen Euroopan vaiheiden kuvaamiseen keskiajalla ja uudella ajalla. Kuriositeettina voidaan sanoa hännen olleen erityisen kiinnostunut Englannin yhteiskunnallisesta kehityksestä. Onhan häntä pidetty suurena anglofiilinä.

Joulukuussa vuonna 1913 Danielson-Kalmari sai eron virastaan täysin palvelleena. Luentojen ja ohjauksen lisäksi hän antoi virikkeitä oppilailleen vuonna 1890 perustamansa Historiallisen Yhdistyksen välityksellä. Monelle opiskelijalle Yhdistys oli hyödyllinen paikka, ja mm. Alma Söderhjelm on kuvaillut kuinka opettavaisia siellä läpikäydyt keskustelut olivat. Keskustelut tukivat historian opiskelua jotka olisivat vain kirjallisuuden ja luentojen varassa jääneet savijalalle. Lisäksi Danielson-Kalmarin perustamia yhdistyksiä ovat esimerkiksi Kansantaloudellinen yhdistys ja Suomalainen Tiedeakatemia.

Danielson-Kalmari toimi myös Hämäläisen osakunnan inspehtorina, ja hämäläiset ylioppilaat olivat tyytyväisiä tuoreeseen valvojaansa, joka oli umpisuomalainen ja kotoisin Hämeestä. Danielson-Kalmari kuunteli nuoria oppilaitaan Hän halusi saada heiltä parannusehdotuksia opiskelua ja opetusta koskien. Inspehtorina Dnanielson-Kalmari toimi vuosien 1886-1903 välisenä aikana.

On sanottu, että Danielson-Kalmarin sisäisyys jäi suurelle yleisölle ja opiskelijoille jonkinlaiseksi arvoitukseksi. Hänen käyttäytymisensä oli arvokasta, hillittyä, tahdikasta, ystävällistä, ennakoitavaa ja yllätyksetöntä. Elämäntyölleen ja aatteilleen omistautunut vakavamielinen professori, valtiomies ja inspehtori loi ympärilleen monesti arvokkaalta vaikuttaneen ilmapiirin. Varmasti myös Järnefeltien ja von Beckereiden luonnepiirteet tulivat hänessä arvokkaassa muodossa esiin.

Danielson-Kalmarin historiantutkimuksen keskeisimpänä ongelmana on pidetty ”Suomen kansallisen valtion syntyä”: Esimerkeiksi hänen suurista töistään hän julkaisi vuonna 1888 saksankielisen tutkielman ”Pohjoismaiden kysymyksestä (Die nordische Frage) vuosina 1746-1751. Teos ”Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan” julkaistiin painosta viidellä eri kielellä, suomen, ruotsin, venäjän, saksan ja englannin kielillä. Tätä seurasi teos ”Suomen sisällinen itsenäisyys”, jossa voi huomata motivaatiota Venäjän lehdistöä kohtaan, joka hyökkäsi noina aikoina Suomen autonomiaa vastaan. Vuodesta 1920 alkaen ilmestynyt ”Suomen valtio- ja yhteiskuntaelämää 18:nella ja 19:nellä vuosisadalla oli mahtava ja laaja teos. Danielson-Kalmari nostettiin laajan tuotantonsa ansiosta koko kansakunnan mahtavaksi opettajaksi, tietäjävanhukseksi ja suomalaisen historiankirjoituksen ”grand old maniksi”.

Politiikkaan Danielson-Kalmari oli aloittanut ottaa osaa vuoden 1882 valtiopäiviltä alkaen. Vuosina 1885, 1888. 1891, 1894 ja 1897 hän otti osaa valtiopäiville yliopiston valitsemana edustajana. Kaksille viimeisiksi jääneille valtiopäiville hän sai mandaatin Porvoon hiippakunnasta, eli hän oli pappissäädyn edustajana. Kun eduskuntauudistuksen mullistus tuli vuonna 1906 Danielson-Kalmari asettui ehdolle Hämeen läänin eteläisestä vaalipiiristä, mistä sisäänpääsy oli selviö. Hän edusti Suomalaista puoluetta, jonka johtajan asemaan hän nousi vuonna 1903, kun Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen kuoli.

Miehen toiminta oli monipuolista, mutta on sanottu, että hän piti tiukasti nauhat käsissään. Jukka Tervonen on kirjoittanut, että: ”Hän saattoi aamulla kirjoittaa teostaan Suomen sodasta ja Suomen sotilaista, luennoida päivällä Englannin kunniakkaista vaiheista vapaan valtio- ja yhteiskuntamuodon tienraivaajana, osallistua iltapäivällä poliittisen neuvotteluun oppikouluasian ajamisesta tulevilla valtiopäivillä ja keskustella illalla Kansantaloudellisessa yhdistyksessä saksalaisesta sosiaalipolitiikasta”. Kansantaloudellisessa yhdistyksessä hän halusi sosiaalireformeja, joilla sen lisäksi, että niillä vähennettiin inhimillistä hätää, myös lisättäisiin kansallista yhteenkuuluvaisuutta ja ehkäistäisiin yhteiskunnan sisäistä levottomuutta. Danielson-Kalmari uskoi kaikessa kansallisuusaatteen voittoon ja sitä myöten tulevaan sivistyksen kasvuun.

Suomen itsenäistymisen jälkeen hän vetäytyi yhä suuremmin omaan tietäjän rauhaansa ja keskitti huomionsa täydellisesti omiin tutkimuksiinsa. Jos ajatellaan tapahtumaa, missä tämä mies esiintyi viimeisimpiä kertoja oli kesän 1930 Lapualaismarssi, missä hän istui kunniavieraana samassa loosissa mm. Jean ja Aino Sibeliuksen ja Emil Nestori Setälän kanssa. Hän siis varmuudella oli Lapuan Liikkeen kannattaja. Hän kuoli 1933.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Olla etenkin jotain jonkin asian takia

Otsikossa oleva tapa arvioida asioita ja ihmisiä kertoo varsinaisesta debiilipikkuporvarin luonteesta. Monesti pikkuporvareilla on säännöt sen suhteen, mitä ei saa tehdä ja mitä saa tehdä. Tämän perusteella he arvottavat kaikkia ihmisiä, vaikka sitten aristokraatteja. Diskreettisyys ja ironia vähentävät tuomituksi tulon kaltaista arvostelua. Kun emme ota suoraa kantaa ja tuomitse, mahdollistaa se suvaitsevaisuuden ja asioiden ja ihmisten syvällisemmän arvioinnin. Monesti naisilla, ainakin silloin kun he hakevat kumppania aktiivisesti, on taipumusta arvostella kohtuuttomasti miehiä. Evoluutio on varmasti aina määrännyt tämän ilmiön. On sanottava, että nämä talvisin Pariisissa värikkäissä ulstereissaan baskeri päässä kulkevat prinsessat, joiden nenänvarsi ja katse on tiukasti ylöspäin, ettei kukaan muu kuin kuviteltu lomamatka-Romeo sanoisi vahingossa edes sanaakaan tälle prinsessalle, on naurettava ja mieluiten katoava ilmiö.. Ja tämä fenomeeni toistuu. Sitä myöten naiset tulevat koppavammiksi ja kuvittelevat olevansa jonkinlaisia kulttuuriin harrastajia, vaikka monesti on niin että naiset trivialisoivat ja sekundaaristavat kaikki tärkeät asiat. On tietysti selvää, että Suomessakaan ei välttämättä olisi edes Oopperataloa, elleivät etenkin keski-ikäiset ja sitä vanhemmat naiset harrastaisi näitä aktiviteetteja. Minua tuijotetaan kaikkialla ja uhkaillaan vaikka millä, samalla kun nämä muita kuin Romeota välttelevät prinsessat saavat kulkea anonyyminä ympäri maailmaa ja kuvitella olevansa jonkinlaista jetsettiä tai yläluokkaa. Olen nähnyt muutaman kerran näiden naikkosten tympeät ilmeet, kun olen vaikka mennyt vain kysymään täydessä kapakassa onko ainoa vapaana oleva penkki varattu. Pintapuolisuus, suvaitsemattomuus ja pikkuporvarillisuus ovat jaottelun alueita. Esimerkiksi kun minä ärsytän leikkimielisesti erästä sukulaista, olen minä siitä johtuen kehitysvammainen, koska ”kukaan muu ei tee noin”. Olen riippuvainen äidistäni, koska minulla ei ole minkäänlaista keskustelu- tai muuta sidettä isäni kanssa, eikä ole ollut enää vuosiin. Entinen tuttuni pikkuporvarillinen kirjailija (omasta ja äitinsä mielestä) on esimerkki siitä, miten kärpäsestä tehdään härkänen omien mielikuvien kautta. Arvostelu, joka tehdään omien mielikuvien ja ennakkoluulojen kautta on etenkin sellaista arvostelua, jota ei voida ottaa vakavasti, mutta siinähän kyse on nimenomaisesti pienyhteisön sisäisten ennakkoluulojen ja mielikuvien jakamisesta ja niillä hekumoinnista ja nauramisesta. Ihmiset nauttivat kun voivat irvailla sellaisille, jotka eivät halua eivätkä ole koskaan halunneet heidän täysin sattumanvaraisesti muotoutuneisiin klikkeihinsä pätemään. Ihmiset kokoontuvat porukoihin kuten lampaat, koska he eivät halua ottaa sellaista riskiä, minä he yksilönä olemisen käsittävät. Mielestäni voitaisiin luoda jonkinlainen sääntö siihen, miten pitäisi kriittisesti käsitellä ensimmäisiä mieleen tulevia käsityksiä. Tässä voitaisiin hyödyntää arvojen asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä, jota tulisi opettaa kouluissa jokaisella luokka-asteella. Samassa tulisi tuoda kouluun maailmankatsomuksellista opetusta, jossa ihmisille opetettaisiin kunnioitusta sellaisia arvoja kohtaan, jotka ovat länsimaissa todella merkityksellisiä. Olisi etiikan opetuksen kautta saatava aikaan tilanne, jossa kiusaaminen ja laumanjohtajuus nitistettäisiin lopullisesti. Olen myös joissakin aikaisemmissa kirjoituksissa suunnitellut sitä, miten luokassa oppilaiden ja opettajien tulisi vaihtaa paikkojaan, joten voitaisiin saada enemmän näkökulmaa esimerkiksi autoritäärisen opetuksen ja opettajuuden poistamiseksi. Yliopistossa tulisi korostaa akateemista vapautta, kriittistä ajattelua ja yksilöllistä mietiskelyä. Naiset puhuvat monesti paskaa, ja sen takia yliopistot ovat muuttuneet keskustelukerhoiksi, josta valmistuu seurustelutieteiden kandidaatteja, maistereita ja tohtoreitakin. Leuat lonksuttaa, vaan eipä löydy omaperäisten ajatusten lähdettä. Mielestäni naisten ei tulisi lukea filosofiaa, koska he aina pysyttäytyvät marginaalissa ja vain kommentoivat ja tulkitsevat. Olen kuitenkin jokseenkin samaa mieltä siitä, miten Simone de Beauvoir on jo aikoja sitten kuvannut, että naiseksi ei synnytä vaan naiseksi tullaan. Samaten minä karkaan määritelmiä ja identiteetissä on monia osia ja puolia.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Ajattelutapa: se on tyhmä, koska se vaikuttaa epäsosiaaliselta

Olen kohdannut kaikenlaista veemäistä kohtelua koko koulu-urani ajan aina ala-asteelta yliopistoon asti. Kaikissa paikoissa oma luonteeni on johtanut ihmiset arvostelemaan ja nälvimään minua. En ole kuitenkaan koskaan alistunut ja myöntänyt kiusaajien olevan oikeassa, ja se jos mikä on saanut nämä villiintymään niin kuin tavan mehiläinen villiintyy huitomisesta. Minua on haukuttu tyhmäksi, pieneksi, köyhäksi ja jopa kehitysvammaiseksi ja jälkeenjääneeksi. Kaiken tämän jälkeen olen kokenut olevani kuin Flaubertin ”Perheen idiootti”. Lisäksi minua on kiusattu ja arvosteltu sekä isäni että äitini suvuissa. Molemmissa ryhmän koheesio on niin tarkkaa, ettei poikkeavaa yksilöä hyväksytä, tai ainakin sitä kutsutaan tyhmäksi tai jälkeenjääneeksi. Mutta huvittaisipa tietää mitä nämä ihmiset ovat tehneet. Vai ovatko minua parempia, kun siemenet ovat tulleet "aatelisesta" peniksestä.  Tämä epäsosiaalisuuden kautta arvosteleminen etenkin on kovin yksinkertaista ja naiset, tytöt ja feminiiniset miehet tapaavat niin ajatella. Kun me olemme sopineet olevamme niin fiksuja ja filmaattisia yhdessä, niin onhan ulkopuolinen silloin tyhmä/kehitysvammainen. Sama juttu on toistunut äitini suvussa, jossa yli kuusikymppiset sisarukset nukkuvat äitini kertoman mukaan sisaruspedissä. He ajattelevat kaikesta ryhmänä, ja kun minä poikkean ryhmästä, olen minä avoin kohde kaikenlaisille halventamisille. Lyseossakin joku keskinkertainen tytteli tuli tiukkaamaan peruskoulun keskiarvoani, niin, se on varmaan tämän tyttelin ainoa pätemisen aihe. Naisilta olen saanut monesti ihmisarvoa alentavaa kohtelua. Olen kokenut olevani epätoivottu. Epäsosiaalisuus ei kerro muiden kuin rikollisten keskuudessa tyhmyydestä. Esimerkiksi kun olin ilmoittautunut useampaan tenttiin samanaikaisesti ja sain puolenkymmentä kuorta, niin salissa, kun availin vähitellen kuoria, kuului naisihmisen naurun ääni. Hän varmaan ajatteli, että avaan kuoren toisensa jälkeen, koska en tiedä vastauksia. Koska minulla on aina ollut monta rautaa tulessa, on tapoihini kuulunut tenteissäkin avata kuoret heti, koska mieleni toimii paremmin ja muistan asioita paremmin kun saan tietoisuuteeni kysymyksiä eri aiheista. Filosofian opiskelijat nimittivät minua kuuroksi tai kehitysvammaiseksi, koska en vastannut näiden turhanpäiväisiin tervehdyksiin kampuksella. Kuulin ne, mutta ei olisi tullut mieleenkään vastata! Yksilöön tulee suhtautua etenkin yksilöyden eikä sattumanvaraisen lähiyhteisön jaettujen mielipiteiden kautta. Olen aina sanonut että reaktiivinen distanssi ja jaettu henkinen intimiteetti määrittävät arvossaan sen, kuinka hyvin ihmiset voivat suhtautua toisiin. Minulle on saneltu asioita ja noudatuksia, vaikka en vieläkään ole mukautunut näiden laumajohtajien ja heidän vasalliensa käskytyksiin. Reaktiivinen distanssi tarkoittaa reaktionopeutta ja sen mahdollisuutta. Kun reaktiivinen distanssi on tasapainossa helppousindeksin ja helppousarvon käsitteiden kuten myös preferenssiautonomian kanssa, voivat ihmiset olla reagoimatta kielteisiin asioihin. Kun reaktiivinen distanssi on korkealla arvossaan, ihmiset voivat toimia enemmän yksilöinä. Jaettu henkinen intimiteetti ja sen arvo tarkoittavat sitä kuinka paljon itsenäisyyttä ja riippuvaisuutta ihmisellä ja ihmisyhteisöillä on. Jos arvo on korkeampi, silloin ihmiset miettivät sitä, mitä naapurit hänestä ajattelevat. Arvostan yksityisyyttä ja anonymiteettiä julkisissa tiloissa liikkuessa. Kuitenkaan tähän eivät tavalliset ihmiset pysty, koska heidän täytyy olla koko ajan jauhamassa paskaa samanlaistensa keskuudessa. On vaarallista, jos ihmisten rykelmät saavat arvostella yksilöitä, ainakaan siinä tapauksessa, jos tämä ihminen ei esimerkiksi ole karannut mistään pakkopaita päällään. Ja sekin vielä, että jotkut ovat kuvitelleet ja ärsyttäneet minua siitä, että minulla ei muka olisi kavereita. Näiden käsityksistä huolimatta olen täysin onnellinen elämääni. Kaikki on mennyt hyvin.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri ja miltei kaksikymmentä vuotta kiusattu

Elämän merkityksestä ja tarkoituksellisuudesta (Helmi-lehteen)

Elämä on maan päällä kokemamme aika. Vaikka ihmisellä olisi tiettyjen uskontojen tavoin ajatellen mahdollisuus elää lukemattomia elämiä, on varmaan järkevää olettaa, että elämä ymmärretään tavallisesti niin sanoen aikana kehdosta hautaan. Esa Saarinen on joskus puhunut ja kirjoittanut niin sanotusta uomaelämästä, jossa ihminen etenee elämänsä läpi juuri kokematta minkäänlaisia itseään tai ympäristöään muovaavia kokemuksia. Eli jos ihmisyksilö ei riittävän ajoissa ymmärrä sitä, että elämä on tarkoitettu koettavaksi, voi hän edetä kehdosta hautaan toistamalla ympäristöjensä ennakkoluuloja, toisten ihmisten mielipiteitä, arvoja ja ”ajatuksia”. On siis tajuttava se, mikä elämässä on todella merkityksellistä, ja se on etenkin maailman ja ihmisen käsittäminen monista eri näkökulmista, missä mielessä esimerkiksi nuoria tulisi patistaa viettämään enemmän aikaa yksin kuin toisten samanikäisten joukossa. Lisäksi matkustelun vaikutusta ei voi yhtään liioitella. Ihmisen on nähtävä eri maita ja paikkoja ja oltava tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa.. Siinä mielessä joskus länsimaihin keskittyminenkin voi aiheuttaa uomaelämää, sillä jos ihminen näkee savimajat, joissa joidenkin planeettamme ihmisten täytyy vuosisadoista toisiin asua, tajuaa hän yhteisvastuun merkityksen ja on valmis etsimään keinoja esimerkiksi väestönkasvun hillitsemiseksi ja absoluuttisen köyhyyden vähentämiseksi maailmassa. Merkityksellä yleensä tarkoitamme sitä, että joku asia antaa merkitystä kokevalle ihmiselle mahdollisuuden nähdä jonkin asian olevan tärkeää tai vähemmän tärkeää, eli puhutaan ja kirjoitetaan merkityksellisyydestä ja merkityksettömyydestä.. Siinä mielessä voidaan varmasti sanoa, että ihmisen tulee elämässään tunnusta oikeat merkitykselliset asiat ja toisaalta myös ne asiat, joilla ei ole mahdollisuutta esiintyä ihmiselle arvokkaina ja merkityksellisinä. Monesti on niin, että esimerkiksi varhaisnuoruus voi johtaa ihmisyksilöä harhaan, koska mitä alaluokkaisinta porukkaa jossain on, niin sitä enemmän tällaisissa yhteisöissä pätee arkaaiset valtasuhteet, joissa romantisoidaan ja ihannoidaan väkivaltaa ja kiusaamista sen takia, koska jotkut eivät näe itssessään mitään niin suurta, että nämä arkaaiset valtasuhteet voitaisiin kyseenalaistaa. Aina löytyy kiusaajia ja häiriköitä, jotka eivät esimerkiksi koulussa voi nähdä muuta merkitystä kuin kiusaamisen ja toisten arvostelun. Kiusaamisesta tulisi kirjoittaa entistä enemmän ja nostaa lopultakin kissa pöydälle sen suhteen, että tähän arkaaiseen valtamalliin sopeutuminien voisi vähentyä huomattavasti sillä tavalla, että ihmiset eivät kokemansa pelon takia antaisi valtaa tämänkaltaisille öykkäreille. Eikä tämä kosketa pelkästään koulua, vaan tällaiset arkaaiset valtamallit toistuvat kaikissa sellaisissa yhteisöissä, joissa ei todellakaan ole minkäänlaista älykkyysosamäärärajaa. Eli kansan syvistä riveistä tuleva moraali ja moraalinen kurinpalautus, jolla ei ole mitään tekemistä minkään oikean ja kehittyneen moraalin kanssa, on asia, mistä tulisi päästä yli. Tämä mahdollistuisi sillä, jos ihmiset alkaisivat kiinnittää enemmän huomiota itseensä eikä siihen miten muut ihmiset kiusaajia palvovat. Siinä nähtäisiin myös se, millä asioilla todellakin on merkitystä, sen ulkopuolella, jos haettaisiin pelkästään suosiota ja reaktiivisia ja relatiivisia ihmissuhteita. Ei voida korostaa liikaa sitä, että ihmisten tulisi olla enemmän yksin, koska henkinen kasvu tavallisesti ei ilmene, jos tällainen ihminenn pyörii vain omanikäistensä ihmisten ja vielä monesti moraalisesti ja henkisesti rajoittuneemman porukan kanssa. Merkitys on siis sen tajuamista, millä asioilla voi olla monipolvista ja monipuolista arvoa ja mitkä asiat ovat taas sellaisia, joille ei tulisi antaa suurempaa arvoa. Olen opiskellut filosofiaa yliopistosssa ja olen itse kehittänyt käsitteen merkitysvalta, joka tarkoittaa sitä, millaisille arvoille annetaan merkitystä ja siihen liittyvää valtaa. On siis selvää, että etenkin pragmaattiset ihmiset, jotka eivät näe millään asialla sille kuuluvaa arvoa, ovat valmiina antamaan valtaa asioille, joita ihmisten tulisi heidän mielestään arvostaa ja vallallistaa. Tässä voidaan huomata se, että esimerkiksi talousihmiset ovat monesti sellaisia juurettomia ihmisiä, jotka eivät pysty valikoimaan ja arvottamaan arvojaan vapaasti, vaan he ovat täysin suhdanteiden ja ihmisten antaman arvostuksen mukaan kaikkia asioita arvostelevia ihmisiä.. Kuvottavimpia ovat sellaiset markkinavoimien palvelijat, jotka arvostelevat muita ihmisiä heidä autojensa, talojensa, veneidensä tai vaaatteiden perusteella. Nämä eivät myöskään tajua sitä, että oikea aristokraatti ei välitä pätkän vertaa siitä, mitltä heidän tavaransa näyttävät tällaisten pikkuporvarinousukkaiden mielestä. Mielenterveyskuntoutujien tulisi nähdä etenkin se, että ikuisuuden liepeen koskettaminen opettaa monesti ihmisille sen, mitkä asiat ovat tosiasiassa arvokkaita ja mihin hänen kannattaa kiinnittää oma huomionsa. Tavallisesti pikkuporvarien arvostelu yhteiskunnan ehkä heikointa vähemmistöä kohtaan on arvosteleva, kriittinen ja moralisoiva. Mielenterveyskuntoutujat saavat kokemuksiensa kautta aivan uniikin tavan lähestyä ihmistä ja elämää. Ne, joilla ei ole minkäänlaista uniikkia hermostotoimintaa ovat tavallisesti niin sanottuja suorittajia, joiden piirissä psykopatia ja narsismi korostuvat, eikä heikommille ihmisille anneta paljon valtaa ja myönteistä merkitystä. Itse olen löytänyt elämääni merkityksen kirjoittamalla. Kirjoittaminen antaa mielenterveysongelmien kanssa mahdollisuuden ilmaista itseään täysin vapaasti, koska niin sanottuja ajatuksen filttereitä ei ole niin suuressa määrin esillä kuin miten ne hallitsevat täysin ”normaalia” ihmistä. Sartren sanojen mukaan kukaan ei anna ihmiselle valmiina asioiden merkityksiä ja arvoja, vaan kaikkien on rakennettava ne itse ja arvotettava asioita vapaasti, koska pikkuporvareiden arvot eivät ole mistään ylhäältä saneltuja, vaan ne pakotetaan ihmiselle yhteiskunnallisen vallan, jota itse kutsun ontokratiaksi, kautta ja avulla. Mauvaise foi eli paha usko on Sartren mukaan se asia, joka saa kaikki tavalliset ihmiset mukautumaan konformistisiin sääntöihin ja samalla unohtamaan oman vapautensa olla niin kuin parhaaksi katsotaan. Michel Foucault toi esiin ilmaisun, jonka mukaan ihmisen on luotava itsensä taideteokseksi. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisen on valikoitava ne arvot, joille hän yksilöllisesti on valmis antamaan arvoa ja merkitystä. Foucault korosti myös useissa kirjoissaan valtajärjestelmiä, joiden alle jokainen maailmaan tuleva lapsi jossain vaiheessa alistetaan, ja hänen mukaansa koko ihmiselämä on erilaisten valtasuhteiden alla elämistä. Siinä mielessä voidaan siis sanoa, että merkitysvalta, jonka valtaryhmittymä asettaa, ei ole oikeiden arvojen ja merkityksien lähde, jasiinä mielessä mielenterveyskuntoutujien ryhmässä voi olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät koe jatkuvaa tarvetta mukautua vaan mahdollisesti arvioida itse asioita ja luoda asioita. Vaikka tämä ei vastaa kaikkia mielenterveyskuntoutujia, niin on monissa yhteyksissä ja tutkimuksissa todettu se, että mielenterveysongelmilla on yhteys taiteelliseen, tieteelliseen ja kirjalliseen luovuuteen. Esimerkiksi ruotsalainen Karoliininen instituutti teki kymmenisen vuotta sitten tutkimuksen, jonka mukaan mielenterveysongelmat ja luovuus ilmenevät samanaikaisesti monissa perheissä. Myös on havaittu, että luovilla ihmisillä on yli kaksinkertainen todennäköisyys oman itsensä surmaamiseen. On sanottava, että kun kirjailijat, runoilijat ja kuvataiteilijat kokoontuvat yhteen ottamaan vähän häppää ajautuu keskustelu monesti hyvin synkkiin aiheisiin. Voidaan varmasti sanoa, että suurimmalla osalla huiman luovista ihmisistä on myös jonkinlainen mielenterveysongelma tai -ongelmia. Luovuus on mielenkiintoinen asia ja se litityy etenkin siihen, miten luova yksilö voi omalla ilmaisunsa tavalla kehittyä luomaan jotain omaperäistä ja uutta. Kaikki taiteilijat, kirjailijat ja tiedemiehet eivät suinkaan ole luovia, vaan monesti tavanomaisemmat ihmiset toistelevat toisten töitä, sanomia ja ennakkoluuloja. He eivät siis ole muuta kuin mielistelijöitä ja toistensa kopioijia, joilla ei ole muuta pyrkimystä kuin nousta yhteiskunnan huonosta osasta johtuvassa hierarkiassa, joka perustuu ihmisten tyhmyyteen ja laumahenkisyyteen. Elämän merkitys on mielestäni se, että siinä on pyrittävä koko ajan etenemään, opittava kyseenalaistamaaan ympäristöjen asioita ja kehittymään jatkuvasti. On varmaa, ettei yhteiskunnan valtaryhmittymä tue tällaista toimintaa, koska he katsovat, että ihmisiä on helpompaa ohjailla yhteisesti sovituilla arvoilla, jotka eivät todellakaan anna ihmisyksilölle kovinkaan suurta vapautta muodostaa omia näkökulmiaan. Ontokratia on siis se valtaryhmittymä, johon nähden ihmisiä kehotetaan pysymään nöyrinä ja ottamaan vastaan kaikki sen mukaiset arvot ja arvostukset, joka tapahtuu etenkin mielikuvatasolla. Kommentaariaatti on se ryhmittymä, joka vastaa ihmisten vaikutteelliseksi tekemisestä. Vaikutteellisuus on se kontrolloiva säde, jonka alle kommentaariaatti mukauttaa vapaat ja riippumattomat ihmiset etenkin, nimensä mukaisesti, kommentoimalla ihmisiä, merkityksiä, ajatuksia ja arvoja. Tässä on siis jonkinlainen totalitarismin vävähde, koska mielestäni yhteiskunnissa, joissa ihmisten annetaan olla vapaita, perustuu siihen, että mielipide- ja ajatusjohtajat eivät pyri ohjaamaan ihmisiä omista valtapoteroistaan käsin. Mielestäni, vaikkei tätäkään voida yleistää, ovat eurooppalaisista kansoista ehkä ruotsalaiset, sveitsiläiset ja britit lähimpänä yhteiskunnallsita vapautta ja autonomiaa, ja heidänkin kohdallaan se liittyy etenkin vapaaseen ja pitkälle kehittyneeseen yhteiskuntaan ja yksilön käsitteen arvostamiseen. Ihmisten tulisi siis tavoitella etenkin ontoeleuteriaa eli olemisen vapautta, eikä sitä, että ihmiset onttokratian kautta haluaisivat mukauttaa muita ihmisiä valtasuhteiden alle. Monesti tämä liittyy sellaisiin ihmisiin, jotka katsovat vapauden rajoittamisen olevan vapautta tärkeämpää. Mielestäni, toisin kuin ontokratian mukaan ajatellaan, ansaitsevat kaikki ihmiset samanlaisen vastuu-vapaus-suhteen. On sanottu esimerkiksi siitä, miten mielenterveyskuntoutujia voidaan alistaa lääkäreiden ja hoitajien tahosta vapauden rajoittamiseen. Siinä mielessä avohoitoa ei voida liian suuresti korostaa. Olen kuitenkin tietoinen siitä, että jotkut erilaiset ihmiset voivat kokea laitoshoidon turvalliseksi noiden valtasuhteiden kautta, mutta on sanottava, etten itse koe samalla tavalla. Merkityksien tavoittaminen vaatii mielestäni vapautta, koska muuten ihminen toimii etenkin ontokratian eli olemisen vallan alaisuudessa. Vapaus on minulle tärkein asia, ja muut asiat kuten raha, asema, mukautuminen porvarilliseen yhteiskuntaan eivät ole koskaan minua kiinnostaneet yhtä paljon. Siinä mielessä olen huomannut sen, että vapauden avulla voi saada paljon erilaisempia ja parempia mahdollisuuksia kuin mitä uomaeläminen on. Merkitys on siis etenkin sitä, että voi itse vapaasti määritellä omat arvonsa ja antaa arvostuksensa sellaisille asioille, joita itse pitää merkityksellisinä. Tarkoituksellisuus tarkoittaa etenkin sitä, että ihmisellä kuuluu olla tarkoituksellisuutta omassa tekemisessään, ajattelussaan ja toiminnassaan. Esimerkiksi entinen matematiikan professori, lapsinero ja Unabomber Theodore Kaszynski korosti omassa manifestissaan, että ihmisen tekemä työ on vähentynyt merkityksessään, koska ihmiset eivät nykyaikaisessa työssään ja tietoteknologiayhteiskunnassaan pysty usein näkemään oman työnsä todellista merkitystä, ja on sanottava tämän tendenssin vain lisääntyneen 1990-luvun jälkeen. Tarkoitus tarkoittaa etenkin jonkinlaisen tehtävän merkitystä. Monet voivat katsoa tarkoitukselliseksi hoitaa ja kasvattaa omia lapsiaan samalla kun toinen ihminen voi kokea tärkeäksi kulkea ympäri maailmaa ja nähdä erilaisia maita, kulttuureita ja kieliä. Merkitys on siis arvojen ja merkityksien arvokkuuden havaitsemista. Tarkoituksellisuus tarkoittaa esimerkiksi oman työn, opiskelun tai yleisesti elämän merkityksellisyyttä. Se voi tarkoittaa sitä, että ihminen näkee oman tehtävänsä ja paikkansa tässä maailmassa. Monet esimerkiksi alkukristityistä ajattelivat että heidän tehtävänsä maailmassa on toisten ihmisten auttaminen, mikä näkyy yhteisvastuuna esimerkiksi Sikhien uskonnon piirissä. He näkevät tarkoituksen omassa toiminnassaan. Monesti olisikin parasta, jos uskonnollinen vakaumus tulisi ihmiselle omakohtaisen pohdinnan kautta, eikä pakottamisella ja ryhmän paineella. Samalla olen kehittänyt teoriaa tunnustushierarkiasta, joka tarkoittaa hierarkiaa, johon kaikkiyhteiskunnan ja yksilön toimintaa kattavat instituutiot järjestyvät ja arvokkain edustaa siinä etenkin sitä, että se on kaikkein pyyteettömin instituutiotaso. Olen itse ajatellut kristinuskon olevan korkeimmalla tasolla, koska kirkko (ainakin protestanttinen) on pyyteetön: ihmiset voivat hakea siitä apua ilman että heidät pakotettaisiin siihen. Kuitenkin kommentaariaatilla ja ontokratialla on todellisten arvojen arvostelemisen kautta luomaan anarkiaa vapaasti muodostuneen tunnustushierarkian keskuuteen. Tämän he mahdollistavat mukautettujen arvojen, jotka eivät ole kuin subjektiivisia mielipiteitä, ja niitä ilmaisevien ihmisten vankiloita – kautta. Vaikutteellisuus levittää siis sädettään niihin tilaisuuksiin milloin ihminen kokee omia arvotunteitaan, joista muodostuu parhaimmassa tapauksessa lujia ja merkityksellisiä arvoja. Kuitenkin jos kommentaariaatti ja vaikuttellisuus ennättävät paikalle ensin, muodostuu ihmisten arvoista etenkin subjektiviisia mielipiteitä, jotka eivät ota huomioon kuin omakohtaisen hyödyn. Tähän liittyy etenkin ideologinen nautinto, joka tarkoittaa sitä tapahtumaa, jossa ihmiset luopuvat arvoistaan valtapäämäärien takia, joita ontokratia ja kommentaariaatti merkitysvallallla ja vaikutteellisuudella ovat ihmisille tunkemassa. Mainittu ihminen, joka arvosteli omaisuutta, on etenkin ihminen, joka toimii täysin ontokratian anarkian mukaisesti, jossa ilmenevät etenkin vertailukohdalliset symbolit, jotka eroavat tunnustushierarkian syväsymboleista siten, että ne on tarkoitettu vertailtavaksi, jossa yhteydessä mainostajat ja valmistajat päättävät sen, mikä yhteiskunnan ja ihmisten piirissä on arvokasta. Ontokratia ja kommentaariaatti siis pyrkivät tekemään säätelemistään arvoista, joista tulee subjektiivisia mielipiteitä, vertailukohdallisia symboleita, jotka tarkoittavat jatkuvaa kilpailua ja vertailua ihmisten välillä.. Näitä suojellakseen ontokratia ja kommentaariaatti valtaavat instituutioita anarkiallaan, usuttavat instituutioita toisiaan vasten ja muodostavat tunnustushierarkiaan arvo- ja tuki-instituutioita, joissa arvoinstituutiot edustavat ontokratian ja kommentaariaatin kanonisoimia arvoja eli subjektiivisia mielipiteitä ja samanaikaisesti tuki-instituutiot eli tietynlaiset poliisi-instituutiot suojelevat näitä arvoja, koska niiden arvoa ei voisi muuten ainakaan tavallinen ihminen kunnolla tunnistaa. Tuki-instituutioiden on siis tarkoitus kertoa ihmisille se, mikä asia ansaitsee heidän huomionsa ja millä on arvoa. Se on siis etenkin pakottamiseen keskittynyt ryhmittymä. Samalla kun tunnustushierarkia perustuu pyyteettömyyteen ja vapaaseen valitsemiseen, perustuu kommentaariaatin ja ontokratian vaikuttama tunnustushierarkia etenkin kilpailuun toisia ihmisiä ja isnsituutioita kohtaan. Ihmisen tulisi siis mielestäni tarkoituksellisuuden ja merkityksen löytämiseksi kertoa itselleen se, mikä on todella merkityksellistä ja tarkoituksellista. Voin esimerkiksi itse sanoa, että parhaimmat ystäväni ovat huomattavasti itseäni vanhempia, jotkut vanhempia kuin omat vanhempani. He tajuavat aidon ystävyyden ja jopa veljeyden merkityksen ja ovat nähneet niin paljon maailmaa ja kohdanneet ihmisiä, että he tajuavat olla pikkumielisesti arvostelematta ja vertailematta. Olen 37-vuotta juuri täyttänyt, enkä koe itseäni enäää mitenkään nuoreksi. Kuitenkin vielä tämänikäisetkin ihmiset ovat tiukasti oravanpyörässä, missä hekin arvostavat tavallisesti enemmän koko yhteiskunnan tasolle yleistettävää olemisen valtaa kuin olemisen vapautta, johon vaaditaan elämän kokemusta, viisautta ja jonkinlaista seesteisyyttä. Ihmiseen tulee iän myötä enemmän suvaitsevaisuutta ja ei ole tarvetta vertailla itseään toisiin ihmisiin. Mielestäni siis jonkinlainen viisaus määrittelee sen, miten ihminen elämän näkee. Korkeasti sivistyneet ja oppineet ihmiset ovat siis jo löytäneet elämänsä merkityksen ja tarkoituksellisuuden ja tulleet yli turhanpäiväisestä kilpailusta ja arvostelusta. Ystävyys on tärkeä asia siinä, miten ihminen löytää elämästä merkitystä, samalla kun tasapainoinen ja tasa-arvoinen ihmissuhde luo ihmisen elämään tarkoituksellisuutta. Muusta mainiten on sanottava, että musiikki- ja taideterapia ovat todella mielenkiintoisia tapoja ilmaista luovuutta ja varjella sitä. Taideterapiaa on harrastettu Suomessa vähintään jo 1940-luvulta alkaen, jolloin Nikkilän mielisairaalan Rafael Wardi muodosti noista kuvataideteoksista näyttelyn Helsingin taidehalliin, ja noita kuvia on nähty esimerkiksi sarjassa Hulluuden historia ja sen kiinnostavimmassa jaksossa Häilyvä raja, joka käsitteli muun muassa Lauri Viidan persoonaa ja mielenterveyttä. On sanottava ainakin että joissakin noista teoksista oli aitoa luovuutta ja taiteellista lahjakkuutta, mutta jotkut olivat todella pelottavia ja niistä pystyi aistimaan tekijöidensä rajut mielenterveysongelmat, vaikka en tarkoitakaan sitä, etteikö esimerkiksi paranoidisesti skitsofreenisen ihmisen taide olisi merkityksellistä. Tarkoituksellisuus tarkoittaa sitä, että ihminen näkee elämässään erilaisia tehtäviä, jotka ovat merkityksellisiä ja arvokkaita. Kun mieli järkkyy voi varmasti merkityksellisyys ja tarkoituksellisuus näyttää sillä hetkellä yksilölle varsin kaukaisilta asioilta. Kuitenkin terapian ja lääkityksen kautta ihminen voi mielensä tasaistumiselle löytää itselleen merkityksellisyyttä ja tarkoituksellisuutta, joka voi ylläpitää parempaa mielenterveyttä ja tasapainoisuutta. Luominen ja luova työ antavat ihmiselle mahdollisuuden purkaa omaa mieltään taiteeseen, ja harvassa ovat ne todella suuret ja luovat taideteokset, joiden tekijöillä olisi ollut täysin pikkuporvarillinen luonteenlaatu. Monesti luovuuteen liitetään liberaalisuus ja avoimuus, jotka tarkoittavat etenkin suurta alttiutta ulkoisille ja sisäisille virikkeille. Ihmisen mieli on siis avoin, kun hän voi oppia lähes kaikesta. Tästä tulee halu kokea erilaisia kokemuksia, koska mieli ei vielä ole niin turtunut, parkkiintunut ja pikkuporvarillistunut niin paljon, että kaikissa kokemuksissa nähtäisiin vain samaa. Alttius kokemuksile ja asioille on siis etenkin sitä, että ihminen voi vapaasti kokea tarkoituksellisuutta elämässä, joka tarkoittaa etenkin merkityksien löytämistä ja niiden etsimistä. Siinä mielessä Sartren paha usko tarkoittaa etenkin kulissiyhteiskuntaan mukautumista, jossa ei todellakaan nähdä minkäänlaisia luovia päämääriä tai halua olla luova tai mahdollisuutta luovasti ja vapaasti ilmaista itseään. Siinä mielessä mielenterveyskuntoutujan ei tulisi pyrkiä etenkin vain olemaan samanlainen kuin kaikki muutkin, vaan mielenterveysongelmien kanssa voidaan löytää mahdollisuuksia arvostaa omaa minäänsä ja omaa luonnettaan. Olisi väärin, jos kaikki ihmiset maailmassa olisivat samanlaisia, sillä silloin ei olisi mahdollisuutta kokea ihmisten eroavaisuutta. Vaikka joku mielenterveyskuntoutuja voisi ajatella, että häntä ei hyväksytä ongelmiensa takia,niin sitkeydellä löytää ihmisiä, jotka voivat arvostaa tällaista ihmistä hänen itsensä takia. Vaikka suvaitsemattomuus vähemmistöjä kohtaan on Suomessakin varmasti lisääntynyt, ei tulisi suhtautua itseensä vain ulkopuolelta vaan etenkin sisäpuolelta olemalla itselleen armollinen ja antamalla itselleen oman systeeminsä vaatimaa aikaa. Jos esimerkiksi vaikkapa kotitöiden tekeminen ei suuremmin kiinnosta syvimmässä alhossa, voi olla itselleen armollinen ja tajuta asian merkitys tarkoituksellisuduen kautta siten, että voi katsoa että joskus asiat voi tehdä hitaasti oman jaksamisensa perusteella ja varalla, eikä kaikkia asioita tarvitse puskea läpi suorittamalla kuin viimeistä päivää. Etenkin armollinen itselleen olemalla voi tajuta monia erilaisia asioita maailmassa. Ei ole hävettävä asia, jos ei halua suorittaa oravanpyörässä puuskuttaen ja naama punaisena. Järjestelmä on sellainen, että siihen voi päästä mukaan myöhemminkin niin halutessa, eikä siitä poikkeaminen ole minkäänlainen hävettävä asia. Suomessakin on nykyään mahdollisuus uudelleenkouluttautua ellei aikaisemmat työt ja tutkinnot miellytä enää myöhemmin. Ja kaikenlaisten vaiheiden kautta, kun vain haluaa nähdä vaivaa, voi nähdä elämässä tarkoituksellisuutta ja sen kautta yhä uusia merkityksiä ja merkityksellisyyttä. Kun ei mukaudu uomaan ja vertaile itseään muihin elämänkohtaloihin, voi koko ajan nähdä elämässä tarkoitusta ja merkitystä. Esimerkiksi se, jos asettaa itselleen pieniä tavoitteita ja pyrkii suorittamaan ne yksitellen voi joskus auttaa mielenterveyden kannalta. Myös elämän kokonaisuutena näkeminen voi auttaa mielenterveydessä. Nykyaikana suomalaisessakaan yhteiskunnassa ei pakoteta ihmisiä samanlaiseen ruotuun kuin miten oli vielä joitain kymmeniä vuosia sitten. Olkaamme siis armollisia itsellemme ja toisillemme.

Olli von Becker

Mielenterveyskuntoutuja ja yhteiskuntatieteiden maisteri

Sikahieno occasion!

Suomen kielen ja suomen ruotsin, kahden perustuslailla suojatun kielen asema on heikentynyt viime vuosikymmeninä entisestään maahanmuuttajien ja englannin kielen yleistymisen takia. Nuoret eivät enää osaa omia äidinkieliään, ja puheen sekaan on sotkettava mahdollisimman paljon englannin kielisiä sanoja. Onko tässä mitään järkeä? Kuvitteeko joku jolppipoika tai -tyttö, että heidän puheensa kuulostaisi yhtään muodikkaammalta ja hienommalta, jos he rajoittavat puheessaan oman kielensä käyttöä Amerikan Yhdysvaltojen takia. Minä olen luopunut jo aikoja sitten amerikkalaisten sarjojen ja elokuvien katsomisesta, jos ehdottoman huipun klassikkoja ei lasketa. Täytyy sanoa, että jos suomen ja suomenruotsin on hävittävä, niin se johtuu tämän maan kulttuurista. Olen huomannut parilla matkalla, että jenkit pitävät minusta – mutta kuinka ollakkaan: tunne ei ole keskinäinen. Täytyy olla surkeinta suomalaista mökkiläispaariaa, jos ihmiset Suomessa katsovat Amerikan Yhdysvaltojen kulttuurissa jotain hienoa tai arvostettavaa. Se kertoo etenkin molempien näiden kulttuurien nuoruudesta ja kulttuuristen instituutioiden hauraudesta. Onhan sanottava, että esimerkiksi John F. Kennedyn lentoasemalla pankkiautomaateissa on jo kaksi valinnaista kieltä: englanti ja espanja, sielläkään ei siis katsota oman kielen olevan enää tärkeää. Miksi joku oman kielen ilmaisu tulisi kääntää puheessa tai jopa kirjoituksessa amerikan englanniksi? On selvää, että johonkin aikaan esimerkiksi Euroopassa koettiin ranskan kieli lingua francaksi, jota oli komeaa toistella välillä, vaikka ei olisi tiennyt kielestä kuin muutaman sanan. On kuitenkin sanottava, että ranskan kieli on aina ollut hienostuneempi ja kehittyneempi kieli kuin Amerikassa puhuttu englannin murre. Nuoret ihmiset ovat alttiina muodille ja sille miltä he vaikuttavat toisten ihmisten mielestä. Ei kuitenkaan ole viehättävää, jos nämä tosiasiassa varmaankin vain englantia ja heikkoa suomea puhuvat jolpit kuvittelevat, että englannin kieli sen Amerikan murteen muodossa olisi jotenkin kehittyneempi kieli edes suomen kieleen verrattuna. Kieli kätkee sisäänsä kulttuurin, ja jos nämä ”Frendejä” ja muita leveitä pepsodenttihymyjä televisiosta katsovat nuorkulttuurilaiset kuvittelevat, ettei Amerikkaa parempaa kulttuuria ole, katson näiden opettajien, vanhempien ja sukulaisten epäonnistuneen aika massiivisella tavalla. Amerikassakin tutkijat ja professorit tavallisesti osaavat useita manner-Euroopan kieliä, eikä heidän kielelliskulttuurinen kompetenssi rajoitu pelkästään yokeleiden puheesta mallinsa saaneeseen englannin kielen Amerikan murteeseen. On osattava eurooppalaisia kieliä, saksaa, ranskaa ja Englannin englantia. Ne pitää hallita, koska muuten suomalaisen nuoren ihmisen tietämys ja tietoisuus Euroopan kansoista jää liian kaukaiseksi. Ruotsia suomalaisen ihmisen on osattava, koska se liittyy kulttuurimme historiaan, eikä sen takia, että sitä pitäisi Tukholman risteilyllä puhua. Ruotsinkielisten Suomessa on opiskeltava suomen kieltä, koska se on valtakieli eikä Suomessa tule enää toimeen kaikkialla pelkällä ruotsin kielellä. Vaikka on mielestäni hyvää kielitaiden kehittymisen, että Suomen televisiossa on tekstitykset ulkomaalaisten ohjelmien kohdalla, niin voi uskoa Saksan ja Ranskan televisioissa tehtävästä dubbauksesta, että ainakin se ylläpitää kyseisen kulttuurin sisäistä elinvoimaa. Toinen aihe on etenkin Helsinkiin keskittyvä muotipuhe, jonka nuoret omaksuvat näyttääkseen oikealta. Mummoni kertoi talonsa mummon kertoneen, että lapsenlapsen lapsensa oli vajaan viikon Tampereella ja sanoi sieltä tultuaan aina ”moro”. Mielestäni helsinkiläisten puheessa on ärsyttävää etenkin ”sika”-partikkelin käyttäminen. Eräässä suomalaisessa matkailuohjelmassa ainakin 40 täyttänyt nainen sanoi sikapartikkelin kolme kertaa kahden virkkeen aikana. Kieli ei voi perustua muoti-ilmiöihin kuten ei myöskään minkäänlainen ajattelu. Muoti-ilmiöissä on todellakin tärkeää näyttää joltain tietyltä. Eli tärkeää ei ole enää se, mitä on, vaan se miltä näyttää. Näistä ihmisistä voisi puhua nimenomaan oman filosofiani kohteena, ainakin siinä mielessä, etten koe näitä ihmisiä kovin kehittyneinä. Joltain näyttämiseen pyrkiminen on etenkin valtaa hamuavaa toimintaa. On siis toistettava kaikkien toisten ihmisten mielipiteitä, puheita, muotia ja ehkä: ”ajattelua”. Filosofin on pyrittävä siihen, että hän voi olla uskollinen itselleen ja omalle autenttiselle olemassaololleen, eikä siinä voida miettiä jatkuvasti mitä muut ihmiset jostain ajattelevat. Niin tekevät vain akat ja feminiiniset miehet.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kornetti Alexander Reeth – Luhangan skotlantilaistaustainen perustaja

Alexander Reeth oli Johan Reidin ja Elisabeth Casteliuksen poika, vaikka hänen synnyinajastaan ei ole tarkempaa tietoa (vaikka väitetään jossain, että hän olisi syntynyt 1713, ja kuusikymmentävuotiaaksi hänet on kuollessaan mielletty), vaikka on mahdollista, että hän olisi syntynyt esimerkiksi niinkin myöhään kuin vuonna 1723. Suku oli alkuaan Skotlannista ja sen nimi oli todellakin ennen Reethiä skotlantilainen Reid. Hyvin tunnettu sotapäällikkö Jacob de la Gardie, joka tunnettiin myös lempinimellä "Laiska-Jaakko", oli antanut David Reid nimiselle skotlantilaiselle upseerille suuria läänityksiä Hämeestä 1600-luvun alussa. Kornetti on tämän Reidin perillisiä. Tämän jälkeen ratsumestari Alexander Reidille luovutettiin vuonna 1649 Luhangan kymmenen taloa, josta muodostui sittemmin mahtava Luhangan säteri.

Säteri joutui tietyssä vaiheessa pois Reid-suvulta, ja vasta vuonna 1759 kornetiksi vuonna 1764 ylennetty Alexander Reeth sai sen haltuunsa. Häntä pidettiin yleisesti kansan keskuudessa aatelismiehenä, mutta hänen onnistui vasta vuonna 1766 vakuuttaa ritarihuonelautakunta sukunsa vanhan aateliskirjeen avulla Tukholmassa, että hän periytyi vuonna 1653 aateloidusta Hans Reethista. Sen jälkeen hän sai käyttää nimestään muotoa Alexander af Reeth. Luhangassa ei tuohon aikaan muita Reetheja ollut, mutta Sysmän puolella oli kornetin sisaria ja veljiä.

Kornetti Reethillä ei ollut elämänsä aikana virallisia lapsia ja hän pysyi koko elämänsä naimattomana vanhana poikana. Kartanossaan, joka sijaitsi Luhangan salmen rannalla hän piti kovaa kuria ankarana tilanherrana. On muun muassa kerrottu, että kartanon portit tuli joka ilta lukita seitsemään mennessä illalla, eikä yhdelläkään kartanon asukilla ollut mahdollisuutta harhailla kartanon porttien ulkopuolella sen jälkeen illasta. Kartanon rakennusten alue oli siis suljettu piiri, josta muualle ei voinut kulkea kuin muutaman portin kautta. Tämä oli tarpeen sekä vaarallisten eläinten, vaeltavien rikollisten ja hyvän järjestyksen ylläpitämisen kannalta.

Reeth otti koko ajan kantaa alueensa ongelmiin, joista yksi oli pitkä etäisyys Luhangasta emäseurakunnan Sysmän kirkolle. Kornetti kuitenkin harrasti kesäisin näyttävää Sysmän kirkossa käymistä, jossa hän kulki punaisella veralla verhotuilla veneillä, joiden soutajatkin olivat loistoaatelisuuden kunniaksi pukeutuneet samaan punaiseen kuosiin. Veneen hangat olivat tehtyjä luusta, eikä puusta niin kuin rahvaalla. Jo ennen kuin hänen vanha aateluutensa oli virallistettu aloitti Reeth vuonna 1765 virallisen toiminnan Luhangan säteriläisille oman kirkon hankkimiseksi. On sanottu, että hän kääntyi alkuun kirjelmin Kymenkartanon läänin maaherraa kohtaan. Maaherra vetosi tuomiokapituliin, joka otti yhteyttä Sysmään asiasta päättävän kokouksen järjestämistä varten. Pitäjänkokous pidettiin syyskuun neljäntenä päivänä vuonna 1765, jonka yhteydessä Reeth määräsi kirkon paikaksi hiekkaharjanteen Luhangan salmen rannalla. Hakulinmäen torppa määrättiin papin asuinpaikaksi, ja Reeth sekä uuden pitäjän talolliset ottivat vastuun papiston palkoista.

Reeth määräsi säännöstä, jonka mukaan ne pitäjäläisistä, jotka eivät ottaneet osaa kirkon talouteen, eivät saaneet myöskään käydä kirkossa eikä näitä saa haudata uuteen kirkon hautausmaahan. Vuoden 1766 alussa Reeth oleskeli Tukholmassa, missä hän onnistui saamaan audienssin kuningas Adolf Fredrikille, ja tammikuun 18. päivänä 1766 hänen onnistui saada kuninkaan periaatteellinen suostumus Luhangan kappeliseurakunnan perustamiseen. Jokusen viikon päästä toinen päivä helmikuuta Sysmän pitäjänkokous hyväksyi toimitettujen asiakirjojen perusteella Luhangan kappelin perustamisen. Kuningas Adolf Fredrik sai Reethin ansiosta tehtyä jo maaliskuun 17. päivänä 1767 vahvistuksen pitäjänkokouksen päätöksellä tehdystä asiasta. Reeth osti kirkkoon kellot, juhlapuvut ja muut välineet. Hän halusi, että kirkko näiden toimenpiteiden jälkeen vihittäisiin ja pappi määrättäisiin Luhankaan.

Luhanka paikkakunnan nimenä tulee suoraan Luhangan säterin nimestä, eli ennen Luhankaa oli jo Luhangan säteri. Ensimmäinen Luhangan seurakunnan kappalainen oli Tomas Neovius Puumalasta. Tämän jälkeen Reethin ja seurakunnan välille syntyi kasautuvia ongelmia: etenkään kappalainen ei ollut tyytyväinen omiin oikeuksiinsa, ja seurakunnan jäsenet ottivat asiassa pääasiassa kappalaisen kannan. Myöskään Reeth ei hyväksynyt suutari Hideniä esilaulajaksi ”vaikka hänellä on suuri ääni - muita taitoja ei olekaan”. Kornetti Reeth kyllästyi asuinseutunsa ihmisten kiittämättömyyteen ja muutti Tukholmaan ”rauhoittumaan”. Sieltä hänen oli kuitenkin palattava hoitamaan kartanoaan, koska kartanon alustalaiset ja palvelusväki vaikuttivat pelaavan lähinnä omaan pussiinsa, mistä kertoi se, ettei suuri tilakokonaisuus tuottanut voittoa niin paljon kuin olisi luullut. On sanottu, että kartanon alustalaiset ja muu väki pelkäsivät kovasti hänen ankaruuttaan ja olivat varmaan olleet kiitollisia tämän Tukholmaan lähdöstään. Reeth otti Tukholmasta mukaansa kaksi miespalvelijaa.

Kotiin saavuttuaan hän halusi päästä pian saunaan ja asettui ennen sitä nukkumaan, kertomuksen mukaan joko omaan hienoon makuukammariinsa tai toisen lähteen mukaan itse saunatupaan. Reeth nukkui sikeästi eikä sen takia ennättänytkään saunaan, ja tätä syvää unettomuudesta johtuvaa horrostilaa palvelijat käyttivät hyväkseen ja saivat surmattua isokokoisen Reethin kamppailun jälkeen pistoolinperillä. He aikoivat ryöstää isäntänsä kullan ja hopean. Seuraavan yön aikana he löysivätkin etsimänsä ja asettivat hevosen Reethin vaakunalla ja hienouksilla varustetun reen eteen ja lähtivät ajamaan Päijänteen yli kohti Padasjokea. Vastaan tullut naapurin isäntä tunnisti Reethin reen piirteet ja lähti kartanolle katsomaan, oliko tälle tapahtunut jotain. Hän löysi kuolleeksi hakatun vanhan Reethin huoneestaan (tai saunatuvasta) Samalla oli murhamiehiä tullut vastaan myös nimismies, joka sai murhaajat kiinni, jotka myöhemmin teloitettiin tekemästään rikoksesta.

On sanottu, että Reethin kuolema oli käydä kohtalokkaaksi seurakunnalle, vieläkin kun hänen sukulaisensa eivät suostuneet tunnustamaan kornetin tekemiä lahjoituksia, jotka oli kuitenkin merkitty pöytäkirjoihin ja asiakirjoihin. Kornetti haudattiin joidenkin lähteiden mukaan kuudenkymmenen vuoden iässä Luhangan kirkkoon kuorin alle muiden sinne haudattujen vainajien joukkoon. Luhangan kirkko purettiin vuonna 1891-92 ja silloin sieltä löydettiin myös Reethin lahonnut arkku. Kuitenkaan seurakunta ei halunnut erikoisesti kunnioittaa Reethin jäämistöä, vaan se kätkettiin samaan paikkaan muiden kuorin alle haudattujen vainajien luiden joukkoon. Hänen arkustaan löytyi nuuskarasiasta iso kultainen sormus, jonka osti Luhangan uuden kirkon urakoitsija Östman.

Kornetin jälkeen voidaan sanoa ennen mahtavan vallasväkisuvun vajonneen rahvaaseen, ja pitäjän viimeinen suvun jäsen, muonamiehen vaimo Maija Leena Reeth kuoli vuonna 1906. Kornetti Reeth on sekä Luhangan seurakunnan että koko pitäjän isä. Voidaan arvella, onko yksikään toinen yksittäinen henkilö pystynyt niin suuresti vaikuttamaan kokonaisen kunnan syntyyn kuin Reeth Luhangassa. Reethin jälkeen Luhangan säteri siirtyi von Becker-suvulle, joko suoraan tai Beckereihin liitteessä olevan von der Pahlen-suvun kautta.

Olli von Becker

Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden maisteri