Läänityslaitos tarkoitti Mäntyharjussa ja muualla Suomessa talonpoikien tilojen antamista aatelille näiden talonpoikaistiloista kantamien verojen kautta. Esimerkiksi Arvid Stålarm ja Klaus Fleming läänittivät alueita Iitistä ja Sysmästä, joihin kuului myös alueita ja taloja Mäntyharjusta korvauksina heidän ystävilleen, jotka olivat osoittaneet urheutta ja uskollisuutta myös saaden menetyksiä Nuijasodan aikana. Tämä varhainen läänittäminen kuitenkin ei tehnyt suurta eroa talonpoikien asemaan alueella.
Läänittäminen jatkui 1600-luvulla. Kokonainen Toivolan kymmenyskunta annettiin luutnantti Nils Maununpojalle vuonna 1613 ja tämän jälkeen ratsumestari Hans Munckille vuonna 1620. Vesunnan herra Arvid Henrikinpoika Horn sai kokonaisen Asikkalan neljänneskunnan, johon kuului Mäntyharjusta Enolahti, Hietaniemi, Anettu ja Kukonkorpi. Leppäniemi ja Nurmaa siirtyivät luutnantti Olav Jacobssonille. Nämäkin läänitykset olivat hentoja, niihin sisältyi mahdollisuus läänitysten perumisesta ja ne monesti liittyivät läänityksen saajan virka-asemaan samalla alueella.
Aatelin käsitys läänitysten luonteesta alkoi hiljalleen muuttua samalla kun ruotsalainen yhteiskunta alkoi muodostaa hierarkiaa aateloiduista miehistä. Koska aateli oli kuninkaan läheisin palvelijaluokka ja heillä oli asema valtakunnan ensimmäisinä tulevina miehinä, alkoi aateli ajatella omien etuoikeuksiensa luonteesta samalla tavalla pysyvinä etuuksina. Läänityksistä alettiin ajatella samalla tavalla kuin vapautuksesta sotaväenotossa tai yleisestä verovapaudesta.
Kuninkaan oli pidettävä aateli hyvällä tuulella, koska hänen asemansa perustui aateliseen ihmisluokkaan ja tästä tuesta hänen oli palkittava aatelisia monella tavalla. Lisäksi kuningas oli riippuvainen aateliston rahoista, ja tämän yhteydessä hän alkoi myydä läänityksiä eli oikeuksia aatelin suorittamaan verojen kantoon.
Kuningatar Kristiinaa on joissain yhteyksissä kuvattu heikoksi hallitsijaksi, ja hän jakoi aatelisarvoja kaikista Ruotsin hallitsijoista eniten. Norrköpingin päätökset vahvistivat aatelin aseman, kun silloin nääritettiin läänityksien olevan perinnöllisiä, eikä uusi läänityksen haltija tarvinnut enää hakea vahvistusta omalle paikalleen.
Kristiinan edeltäjä, vahvaksi kuninkaaksi mainittu Kustaa II Adolf taas antoi läänityksiä varsin säästäväisellä tavalla. Sen takia läänitysten seuraukset eivät tuntuneet Mäntyharjussakaan kovin voimakkaasti kuin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Kuninkaan kuoleman jälkeen maa oli pian jaettu läänityksiksi rustholleja lukuunottamatta. Mukaanlaskematta muutamaa Pertunmaan taloa koko Häme ja Savo oli pian jaettu aatelisille herroille veronkantoa varten.
Suurin Mäntyharjua koskeva läänitys kuului kreivi Pietari Brahelle Savon ydinseuduilla, jonka alku oli Brahen vuonna 1638 Savoon tekemältä tarkastusmatkalta. Brahe oli kiinnostunut etenkin Mäntyharjun Savoon kuuluvasta osasta, hän esitti vuonna 1640 toivomuksen Kuningatar Kristiinalle, minkä yhteydessä hän pyysi joitain tiloja ”Savon Toivolasta”. Silloin ensimmäinen hänen saamansa läänitys sisälsi Mäntyharjussa kuitenkin pelkästään Ollikkalan.
Mäntyharjun historiikissa on kuvattu asiaa: ”Siirtyminen kruunun alaisuudesta läänitystalonpojaksi merkitsi kruununtalonpojalle periaatteessa täydellistä alistumista läänitysherran armoille, kun perintötalonpoika saattoi säästyä lisärasituksilta.”
Läänitykset Mäntyharjussa olivat jakaantuneet seuraavalla tavalla: Pietari Brahe oli saanut Ollikkalan, Toivolan kymmennyskunnan 8 ratsutaloa lukuunottamatta; Klas Boije oli saanut Pertunmaan Ahvenniemen, Hintikkalan, Lepistön, Pienvedenpään, Ulmalan, Kuortin, Höltän ja Kukonkorven; Adam Schrapferilla oli Anettu, Enolahti, Hietaniemi ja Kousaniemi; Johan Månsson Ållongrenilla oli Pärnämäki; ja rouva Margareta Elisabet von Wulffertilla oli Nurmaan Leissa ja Samppala.
Talonpoikien kannalta läänityksen huonoin puoli oli heidän turvattomuuttaan aatelin armoilla. Mäntyharjun historiikissa on kuvattu asiaa: ”Kehityksen pelättiin johtavan aatelisen lampuodista, tilanvuokraajasta torppariksi ja lopulta maaorjaksi.”
Mäntyharjussa aatelisten harjoittama veronkanto ei ollut suuressa määrin yhtä ankaraa kuin esimerkiksi vaikka Hämeessä. Talonpojille annettiin oikeus ilmoittaa osan veronmaksustaan autioksi ilman että se olisi haitannut tai uhannut hänen asemaansa omalla tilallaan. Esimerkiksi Hämeessä Mäntyharjussakin ollut Adam Schrapfer antoi Asikkalan neljänneskunnan vuokralle Niclas von Myhlenin haltuun, joka oli esittänyt vaatimuksen, että Paason säterissä kaikki päivätyöt oli suoritettava luonnossa, eli esimerkiksi rahalla ei voinut niitä korvata.
Talonpojan vitkastellessa kihlakunnanoikeus antoi määräyksen, jonka mukaan normaali kruununvero, joka sisälsi päivätöitä oli täydennettävä kuusi hevos- ja kaksitoista renkipäivätyötä.
Toinen merkittävä rasittava tekijä oli verotavaroiden vaatimien kuljettamisten alueen laajentaminen. Talonpojan oli kuljetettava niitä niin pitkälle kuin laamannikunnan rajat osoittivat.
Suhteellisesti arvioiden Mäntyharju säästyi suurilta aatelisen vallan väärinkäytöksiltä, koska aateliset eivät tulleet sinne kartanohaaveineen. Läänityslaitos kuitenkin välitti mäntyharjulaisille oikeanlaisen kuvan aatelisten herrojen asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Suosittiin säädynmukaisuutta käytöksessä ja nöyryyttä ja alistumista suhteessa säätyläisiin.
Mäntyharju oli saanut kokea läänityslaitoksen vasta 1640-luvulta alkaen. Se oli myös lähellä sitä aikaa, kun valtakunnan johdossa alettiin nähdä aatelin läänitysten vaikutukset esimerkiksi armeijan rahakassaan. Ensimmäistä kertaa peruutusta harkittiin vuonna 1650 valtiopäivillä. Silloin aatelin valta riitti kuitenkin tämän aloitteen kaatamiseen. Kaarle X Kustaa kuitenkin sai jo vuonna 1655 läpi niin sanotun neljänneksen peruutuksen, jonka myötä aateliset joutuivat luopumaan läänityksiensä neljänneksestä.
Margareta von Wulffert luovutti Samppalan ja Nurmaan Leissan vuonna 1666, Klas Boije seitsemän taloa Pertunmaalta 1674 ja Tuusjärven Ållongren Pärnämäen vuonna 1670. Pietari Brahen ylhäisaatelisen asemassaan säästyi kuitenkin vielä tuolloin takaisinotolta.
Kaarle XI toteutti valtakautensa alussa armeijan ja yleisen valtiontalouden uudistamisen, eikä aateli ollut enää sitä estämässä. Kaarle käytti vuoden 1680 valtiopäivillä tunnettua valtionlaiva-vertausta, jonka jälkeen alemmat säädyt ja Kuningas ajoivat läpi kaikkien läänitysten peruutuksen eli reduktion. Mäntyharjussa entinen järjestelmä purkautui hitaasti 1680-90-lukujen välisenä aikana.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti