Axel Becker ja Axel von Becker ja heidän piiriänsä (Lähilehteen)

Axel Becker tai Beckert on suora esivanhempani alenevassa polvessa. Hänestä tiedetään, että hän syntyi vuonna 1671 korpraali Anders Hansson Beckerin tai ruotsalaisbalttilais- aatelismiehen ainoana tunnettuna poikana. Anders Hansson Becker viljeli maata Skavabölessä eli nykyisessä Tuusulassa. Hän oli kasvattipoikana Tandefeltien ja von Schrowe-suvun aatelisperheissä ainakin Paason ja Koskipään kartanoissa. Poika ei osannut lukea tai kirjoittaa kovinkaan kehittyneellä tasolla. Axel Beckerin äiti oli Margareta Sigfredsdotter. Tandefeltit tekivät Axelista renkivoutinsa etenkin Rapalan, Koskipään ja Paason kartanoissa. Myöhemmin hänen on sanottu olleen tilanpehtoori. Axel Becker tunnettiin herkulemaisista ruumiinvoimistaan. 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Axel meni avioon Sysmän nimismiehen lesken Elisabeth Orren kanssa. Näin ollen myös nimismiehen työ periytyi Orren uudelle aviomiehelle. Axel hoiti nimismiehen tehtäviä ensiksi yhteistoiminnassa vaimonsa kanssa, kunhan alkoi hoitamaan tehtäviä itse.

Axel Becker omisti Saaren Lipolan Seppälän, jonka omistaa nykyään Sysmän lyseon entinen rehtori. Seppälässä Axel koki loppunsa, kun isonvihan aikaan maahan tunkeutuneet ryssät tekivät vihamielisiä rikoksiaan. Axel kuoli ja Seppälän kartano sytytettiin tuleen. Tämän jälkeen leski ja lapset joutuivat piilottelemaan pitkään metsissä ja maakuopissa. Sittemmin Seppälän kartano on rakennettu uudelleen, ja uudelleen rakentamisessa on voitu käyttää entisiä hirsiä. Axel Beckerillä oli poika, joka nousi isäänsä nähden korkeampaan säätyasemaan ja nai ylhäisaatelisen naisen.

Tämä Axel von Becker syntyi vuonna 1701 isänsä kartanossa Sysmässä. Hän astui nuorella iällä asepalvelukseen, vaikka ei ylettynytkään furiiria (majoittaja) korkeampaan aliupseerin eikä upseerin asemaan. Hän viljeli ja hyödynsi tilaansa Sysmän Seppälässä. Hän meni avioon Maria von der Pahlenin kanssa, jota kautta Pahlen-suvun rikkauksista osa tuli myös von Becker-suvulle. On väitetty, että kun Marian isä Wolter Magnus von der Pahlen halusi antaa vävylleen omia perintömaatilojaan, olisi toinen Axel kertonut apelleen, ettei hänellä ole aatelisarvoa eikä vaakunaa. Sittemmin Axelin on kerrottu käyneen etsimässä suvun sköldebrefetia Riikasta ja Revalista, jolta matkalta hän palasi todisteet mukanaan. Näihin aikoihin suku loisti Ruotsissa suvun aateloidun perustajan eversti Johan von Beckerin ja tämän poikien kenraaalimajuri Johan Wilhelm von Beckerin ja kenraalimajuri Herman Fredrik von Beckerin toimesta. Sittemmin Johan Wilhelmille annettiin myös vapaaherran arvo, vaikkei häntä eikä hänen sukulaisiaan merkitty ja introdusoitu Tukholman ritarihuoneelle vapaaherran arvossa.

Axel von Becker vastasi suomalaisen ja sysmäläisen Becker-suvun nostamisesta, vaikka siinä hänellä oli apuna etenkin poikansa kersantti ja kenttäkirjuri Herman von Becker ja majuri Carl Johan von Becker. Prosessi oli monimutkainen ja kesti pitkän aikaa. Tuona aikana suvun miespuoliset jäsenet, ja ne joilta pojat olivat saaneet myönteisiä tunnustuksia suvun aateluuden puolesta kertoivat omia mielipiteitään. Mukana lausunnon antajien joukossa oli mm. Axel von Beckerin isän, renkivoudin tunteneiden sukujen edustajia, kuten Tandefelteja ja von Schroweja. He väittivät renkivoudin isän olleen aatelinen ja taistelleen vanhoissa saksalaisissa sodissa.

Axel oli nuorena miehenä saanut ruotsalaisen von Becker-suvun jäsenen upseeri Peter Gusta f von Beckerin kirjeen, jossa hän antoi suvun edustamisoikeuden valtiopäivillä Sysmän nuoremmalle Axelille. Aika omituista, jos hän ei ollutkaan aatelinen ja jos Peter Gustaf von Becker olisi vain luullut häntä aateliseksi sukunsa jäseneksi. Hän kuvasi nuorempaa Axel pikkuserkukseen (syssling).

Suvun edustamisoikeuden saaminen kuitenkin villiinnytti etenkin Herman von Beckerin, josta on 1760-luvun valtiopäiviltä merkintä, että hänet vietiin eräästä säädyn istunnosta Danvikenin mielisairaalaan ja sieltä Suomeen; ”jottei hän pystyisi puolustamaan itseään Tukholmassa.

1760-luvulla prosessi sai vastakkaisia tuloksia, mutta vuonna 1769 suku asetettiin ritarihuoneelle aatelisena sukuna 642. Mahdollisten polveutumista väärentävien näkökantojen johtaminen tällaiseen tilanteeseen on varmasti harvinainen ja ainutlaatuinen. En itse sano asiaan juuta enkä jaata, mutta voidaan varmasti sanoa, että suku on ollut aatelissukuna yli 250 vuotta, joka jo muuttaa asian pohtimisen vaivaa, ja 1900-luvulla on pidetty ritarihuoneella äänestys sen johdosta, että suku on päätetty jääväksi toisten, myös sitä nuorempien, aatelissukujen kastiin.

Als Adam grub und Eva Spann, wo war den da der Edelmann.?

Suvulla oli pitkään sukuhaara myös Luhangassa, joka jatkaa elämäänsä tiluksien ollessa Koillis-Savossa Kaavilla. Monta näistä Luhangan Beckereistä on haudattu Sysmään. Sysmä ja sysmäläisyys oli jäänyt elämään myös muiden sukuhaarojen sisällä. Taidemaalari Adolf von Becker on sanonut jostain taulustaan (suomennettuna: ja ironisesti) Jos tätä taulua ei arvosteta Sysmässä, ei se tarkoita sitä, että taulu olisi kokonaan arvoton.”

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Olen tullut vanhaksi

Mahani roikkuu

se on täysin röllykällä

huomaan paheksuvani nuoria ihmisiä

en ymmärrä sosiaalisesta mediasta

tai teknologiasta yleensä - mitään

aivan kuin minua ei ymmärretä

munani on kutistunut psyykenlääkityksestä

ennen se seisoi,

nyt paljaat tissit joskus riittävät

laavan lentämiseen

liioittelen pieniä kokemuksiani

todellisuudessa olen aivan osaamaton

keskustelen yli kaksi kertaa -

itseäni vanhempien ihmisten kanssa

kokemusta on auttamatta enemmän

mutta hautaa kohti he siirtyvät

aivan kuin en minä

en jaksa enää edes juoda -

viittä päivää peräkkäin

katson puoli yhdeksän uutisia

tilaan ja luen Kauppalehteä

fraseeraan kuin sivistynyt vanha pappa

minua luullaan ikäänikin vanhemmaksi

kuitenkin muistutan nuorempaa

babyfaceni ja ison pääni takia

meillä autistisilla ei ole juovia eikä ryppyjä

en jaksa välinpitämättömiä ihmisiä

aivan kuin en itse sellainen olisi

en mene jututtamaan -

hauskan näköisiä tyttöjä

implantteja on pian laitettava suuhun

että voisi purra härän sisäfilettiä

St Emilionin pehmeän bordeauxn kera

olen liian sivistynyt, tähän

sivistymättömään aikaan

aivan kuin olisin!

Olen rajoittunut, ennakkoluuloinen!

Olen tullut vanhaksi!

Torpparilaitoksesta ja torppareista Luhangassa

Vielä 1900-luvun alussa Luhanka oli varsin tyypillinen Päijät-Hämeen maanviljelyksestä elävää seutua. Teollisuutta ei juuri ollut. Oli paljon suuria talollistiloja ja muutamia aatelisten hallinnoimia kartanoita. Torpparien asutus oli laajaa ja poikkeuksellista. Vuonna 1912 Luhangassa oli eniten torppia kaikista Heinolan kihlakunnan kunnista. Torpparitilojen osuus kaikista viljelmistä oli 74.6 prosenttia. Alueilla, jotka elävät maanviljelyksestä, kaikenlainen kehitys on usein hidasta. Siellä kunnioitetaan perinnöllisiä käsityksiä ja käsitteitä. Siellä kunnioitetaan vallitsevia olosuhteita ja pelätään äkkinäisiä muutoksia. Luhangassa säilyivät samat olot 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin parin sukupolven ajan.

Vuonna 1870 Luhangassa oli 36 itsenäistä tilaa, 9 lampuotitilaa ja 96 torpparia. Asukkaita tuolloin oli kirkonkirjojen mukaan 2141. Vuonna 1910 Luhangassa oli 33 itsenäistä tilaa, seitsemän lampuotitilaa ja 90 torppaa. Asukkaita tuolloin oli kirkonkirjojen mukaan 2202.

Torpparisääty oli tullut Suomeen 1600- ja 1700-lukujen yleisen taloutta koskevan politiikan johdosta. Suurinta osaa tiloista ei saanut perintötila-käsitteen takia jakaa, eikä maanviljelyksestä elävä yhteiskunta pystynyt sijoittamaan ylimääräistä väkeä muualle kuin omille vuokratiloilleen. Tämä välttämättömyydestä syntynyt ongelman ratkaisu jäi noiden olojen jälkeen pysyväksi. Tilojen nuoremmat tytöt ja pojat saivat osansa perinnöstä torpanpaikan kautta ja tilittivät sen jälkeen vuokraa kotitilalle. Varaton renkimieskin pystyi lunastamaan isännältä torpan perustamisluvan, kunhan tämä pystyi maksamaan torpan vuokran omalla työllään. Luhangan kirkon penkkijärjestyksessä vuonna 1780 luetellaan jo yhteensä 48 eri tilojen torpparia. Luhangassa perustettiin paljon torppia etenkin 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Siihen aikaan kunnan väkiluku nousi ja vauraiden tilojen tuli hankkia lisää työvoimaa, jonka torpparit ja mäkitupalaiset pystyivät näille tarjoamaan.

1800-luvun puolenvälin aikoihin päästiin torppien ja tilojen lukumäärässä korkeimpaan ennätykseen. Kun kaikki kuntalaiset eivät saaneet torppaa tai tilaa, piti maata omistamattomalle väestölle järjesteltävä toimeentulo maanviljelysyhteiskunnan toimesta. Siihen tarkoitukseen otettiin tiloille piikoja, renkejä, kestejä ja muonamiehiä, jotka tekivät tilojen töitä luontoispalkkaa vastaan. Kun torppariaika vallitsi, muodostivat tilalliset, lampuodit ja torpparit maanviljelyyn osallistuvan väestön. Samalla kun tilallisia ei voitu ajaa tiloiltaan pois, oli torppareilla mielessä tieto siitä, että jos he eivät hoitaneet torppaansa kunnolla, pystyi isäntä häätämään nämä torpistaan. Piiat, rengit, muonamiehet ja kestit olivat yhteiskunnan köyhimpiä. Heillä ei ollut omaa asuntoa eikä omia viljelyksiä. Monesti heillä ei ollut mahdollisuutta vaurastuakaan.

Vuonna 1890 Luhanka koostui väestöltään 48.5 prosenttisesti loisista, eläkeläisistä ja irtolaisista, 27 prosenttisesti torppareista, 11 prosenttisesti palvelusväestä, 3.1 prosenttisesti lampuodeista, 5.8 prosenttisesti maanomistajista, 2.6 prosenttisesti käsityöläisistä ja sahan väestä ja 2 prosenttisesti virkamiehistä.

Torpankontrahti tarkoitti sopimusta siitä, että isännän puista rakennettua torppaa ja maata vastaan torpparin tuli maksaa isännälleen veroa oman työnsä tuotolla. Käytännössä isäntä määräsi vuokrasopimuksen muodon ja pystyi koska tahansa asettamaan uusia ehtoja omille torppareilleen, eikä siinä ollut väliä siitä, tehtiinkö sopimus suullisesti vai kirjallisesti. 1900-luvun alussa kuitenkin pyrittiin luopumaan suullisista sopimuksista, ja vuonna 1912 oli Luhangan 97 vuokrasopimuksesta suullisia enää 19. Vuokrakirjassa määriteltiin isännän vaatimat ehdot, verot ja sekä olosuhteet, jolloin sopimus katsottiin loppuneeksi. Torppari maksoi asemansa omalla työllään. Työvero oli kunnassa voimassa niin kauan kuin torpat olivat isäntiensä alaisia. Työvero ei ollut tässä ainoa vero, vaan oli myös parselivero ja rahavero.

Työvero jakaantui kahteen tyyppiin, jotka olivat päivätyöt ja työviikot. Päivätyö koostui yhden päivän mittaisesta työsuorituksesta, jonka laadusta torppari ei tavallisesti tiennyt töihin lähtiessään. Päivätöitä suoritettiin jalan ja hevosella. Hevostyöt olivat tuottavampia, joten sopimuksessa määrättiin tarkkaan niiden lukumäärästä. Torpparin piti tulla kutsusta töihin ja joutui jättämään omat toimensa kesken, jos isännän kutsu kävi. Työviikkojen sisältö oli määritetty sopimuksissa. Torppareita tarvittiin heinää tekemään, kyntämään, ajamaan sontaa, viljaa korjaamaan ja puimaan. Muita töitä olivat mm. rakentamaan tai korjaamaan rakennuksia, ajamaan hollikyytejä, tekemään maantietä tai vaikka muuttamaan torpan paikkaa. Yleistä oli myös reissu johonkin kaupunkiin kuten Jyväskylään tai Heinolaan hoitamaan isännän kaupunkiasioita. Esimerkiksi Kärmelahden torpparit rakensivat vuoden 1899 joulukuussa päivätöiden tilien mukaan saunan kiuasta, ajoivat mutaa, sontaa, kanervia, halkoja, pärepuita, tiiliä, risuja, hiekkaa, heiniä, jauhoivat viljaa, panivat sahtia, muurasivat, hoitivat hevosia, hakkasivat riihipuita, erottelivat perunoita, tekivät pajatöitä, tekivät navettatöitä, avasivat mutasuota ja vaihtoivat maata.

Työveron ohessa torpparit maksoivat rahaveroa, jonka suuruus vaihteli 1890-luvulla kymmenestä markasta 180 markkaan, riippuen pääosin torpan suuruudesta. Vielä kehittyneempi oli parselivero, joka maksettiin luonnontuotteina, kuten vaikkapa puolukoina, kauroina, suoloina tai palvattuna lihana.

Vuokra-aika määritteli suuresti torpparin mielialaa ja työintoa. Tavallisesti sopimus koski vain yhtä isäntäpolvea, joten vaikka poika olisi halunnut jatkaa, oli tämän mahdollisuus arka. Kuitenkin vähitellen tuli tavaksi se, ettei torpparia saanut häätää torpasta kuin sen huonon pidon takia. Häätökäsky eli ulossana piti isännän antaa ennen tuomaanpäivää, milloin torpan haltijan tuli lähteä torpastaan marianpäivään mennessä.

Erikoisen suuresti torpparit erotti isäntäväestä heidän sivistyneisyyden ja varallisuuden kautta. Talonpojan talokin oli kuin kartano torppaan verrattuna, köyhyys viljeli välinpitämättömyyttä, kun taas rikkaat isännät kouluttivat lapsiaan ja olivat kiinnostuneita maailmasta. Isäntä oli käskijä ja torppari tottelija. Luhangassa ei kuitenkaan havaittu suurta skismaa näiden kahden ryhmän jäsenten välillä.

Esimerkiksi Sipi Jutilaa pidettiin oikeudenmukaisena miehenä, joka kerran, kun torppari ei saapunut verotyöhönm odotti hän aikansa ja lähti sitten torpalle ja myhäili pelästyneelle alaiselleen tulleensa katsomaan oliko torppari muuttamut muualle.

Vuoden 1868 Luhangassa suoritetun seurakuntavaalin yhteydessä torpparit oli jaettu varallisuuden mukaan eri ryhmiin: perintötorpparit saivat äänestää kolmella äänellä, verotorpparit kahdella ja työtorpparit yhdellä. Talollisilla äänimäärä määräytyi manttaalimäärästä, jolloin esimerkiksi Vanhoisten Taube ja Kärmelahden Helenius äänestivät 50 äänellä kumpainenkin. Torppareidenkin välillä oli säätyeroja, minkä etenkin muonatorpparit saivat havaita. Näiden ja mäkitupalaisten välillä ei juuri ollut eroja. Torpparien varakkuus määräytyi kuitenkin siitä miten paljon vuoden aikaisesta tuotosta jäi omaan käyttöön sen jälkeen kun vuokranmaksu oli suoritettu.

Luhangan torppareilla ei tavallisesti ollut vaikeuksia veronmaksun kanssa ja monet pystyivät vielä vaurastumaankin. Verotorpista suurin osa koostui 5-10 hehtaarista, ja yli 10 hehtaarin torppia oli viidesosa kaikista. Ero kartanon ja torpan välillä oli valtava etenkin irtaimiston suhteen.

Torpparit eivät tarvinneet sivistystä, eikä torppien peruluetteloissa juuri ilmene kirjallisuutta, edes hengellistä. Kuitenkin jo 1870-luvulla kohdataan ensimmäinen torppari kunnallislautakunnassa – Johan Niemelä. Muutamia vuosia myöhemmin löydetään torppari Eerik Juurtioja kirkkoraadissa, ja torppari Benjam Kantonen Tammijärven piirin lautamiehenä. Myös esimerkiksi Säästöpankin isännöstössä toimi torppareita. Heitä ei kuitenkaan huolittu tärkeimpiin positioihin.

Sydänmaan työväenyhdistys aloitti sosialistisen hapatuksen viimeistään vuoden 1905 suurlakon aikaan. Vuoden 1907 vaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 65.7 prosenttia äänistä, samalla kun loput tulivat suomalaisen ja vanhasuomalaisen puolueen osaksi. Vuonna 1918 saatiin aikaan laki, joka mahdollisti torpparien vapauden isäntänsä alaisuudesta torpan lunastamisen kautta. Vuonna 1925 oli pitäjässä jo 173 itsenäistä tilaa. Esimerkiksi Nisulasta irronneet 16 torppaa muodostivat koko Sydänmaan asutuksen. Isäntä-torppari-asetelma hävisi ja kuljettiin kohti suuremmin toteutuvaa tasa-arvoa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kirjojen ja kirjallisuuden arvostamisesta

Kirjat ovat minulle tärkeitä, tärkeämpää kuin mitkään muut tavarat, ainoastaan matkustaminen on minulle yhtä tärkeää kuin kirjojen lukeminen ja niiden hankkiminen. Kirjoihin on tallennettu kaikki sellainen tieto, mitä ei ole saatavilla mistään muualta. Käytän suhteessa tuloihini varsin paljon rahaa kirjoihin joka kuukausi. Ostan enemmän vanhoja kirjoja kuin uusia, koska Suomessakin perustava tieto ja oikeanlainen suhtautuminen ihmiskuntaan ja maailmainkaikkeuteen sisältyy etenkin sellaisiin kirjoihin, joita ei ole saatavilla esimerkiksi vaikka Adlibriksestä, Bookysta, Suomalaisesta kirjakaupasta tai Akateemisesta kirjakaupasta. Esimerkiksi Amazon on paikka mistä tilaan myöskin kirjoja. Suomessa tärkein sivu on Antikvaari, jonka jäseniä suurin osa suomalaisista kirja-antikvariaateista tänä päivänä on. Kirja on parhaimmassa tapauksessa kuin uusi maailma, ja toisessa tapauksessa kirjojen lukeminen, ainakin silloin kun erottaa maailmankirjallisuuden kioskikirjallisuudesta, on kuin keskustelu maailman kehittyneimpien älyjen ja ihmisten kanssa. Olen huomannut joidenkin hyljeksivän vanhoja kirjoja, ja on sanottava, että he ovat ihmisiä, jotka rajoittavat itseään, koska vanhoista kirjoista peräisin oleva tieto on hankittava kirjojen kautta, jos esimerkiksi vanhempien tai isovanhempien jne. sukulaisten kirjastoissa ei kaikkia olennaisia kaanonin mukaisia kirjoja ole ollut. Eli, jos haluaa ottaa selvää kaikesta siitä olennaisesta tiedosta, joka sisältyy etenkin vanhoihin kirjoihin, on silloin hankittava vanhoja kirjoja. Jotkut jotka arvostavat erilaisia asioita, kuten yhdenmukaisuutta ja hygieenisyyttä ja järjestystä, voi silloin joku ajatella, ettei vanhoja kirjoja tarvitse pitää kodissaan, mutta minulla ainakin tiedon hankkimisen halu ja etenkin perustavan ja historiallisen tiedon hankkiminen ovat tärkeämpiä kuin se, onko jossain kirjassa sivuja hiirenkorvilla tai tahra jollain sivulla. Joku voi myös ajatella, ainakin sellainen ihminen, joka ei ymmärrä tätä tiedon asettamista korkeimmalle tasolle, että ihmiset tilaavat ja ostavat vanhoja kirjoja, koska heillä ei ole muuhun varaa, mutta on tietysti selvää, että nämä ihmiset ovat maailman- ja kirjankuvaltaan rajoittuneita ja ennakkoluuloisia. Esimerkiksi on sanottava tästä ohjelmasta, jossa rahattomat ja ylempään keskiluokkaan omasta mielestään kuuluvat ihmiset vertailevat omaa elintasoaan, että eräässä jaksossa oli kelan tuilla elävä nainen, jolla oli lisäksi vielä lapsi, jonka harrastus oli ”kirjojen etsiminen kirpputoreiilta”, ja on sanottava, että minulle tuli käsitys naisesta, että taloustilanteestaan huolimatta hän haluaa kehittää itseään lukemisen kautta, ja minulle tuli naisesta se käsitys, että hän vaikutti mieleltään ja puheeltaan selkeältä ja älykkäältä, ja minulle tuli myös sellainen käsitys, että hänen vähän poikatytöltä vaikuttava tyttärensäkin saattaa menestyä hyvin koulussa. Tuosta naisesta tuli siis itselleni käsitys, että kelan tuilla elävä nainenkin voi olla hyvinkin lahjakas, ja olen itsekin huomannut, että etenkin isoilta kirpputoreilta voi tehdä hyviä ja edullisia kirjahankintoja. Olen siis iloinen siitä, että kyseinen nainen on saanut itselleen kirjoja huonosta taloudellisesta tilanteestaan huolimatta, ja on voinut kehittää itseään ja saada älylleen vastinetta kirjojen myötä. Eli useimmiten, ainakin koulutettujen ihmisten ollessa kyseessä, vanhojen ja joskus hyvinkin halpojen kirjojen hankkiminen johtuu siitä, että ihminen haluaa tietoa ja kehittää omaa sivistystään ja älyään. Ja tuota tietoa ei tavallisesti saa mistään muusta paikasta kuin vanhoista kirjoista, koska tosiaan missään netissä tai wikipediassa on vain pieni mikro-osa siitä tiedosta, mikä on saatavilla etenkin vanhoista kirjoista. Esimerkiksi Goethe korosti sitä, että sivistyneen ihmisen on luettava etenkin vanhoja kreikkalaisia ja vanhoja roomalaisia. Siinä mielessä katson jo kyseisen mainitun naisen ylittäneen oman varallisuutensa rajoitteet, koska minulla on itselläni edelleen sellainen romantisoitu käsitys olemisesta ja maailmasta, että tiedon saamisella on itseisarvo, johon nähden ei ole paljon muita korkeampia tavoitteita tai päämääriä. Minulla on kirjastossani etenkin historiaa ja filosofiaa. Minä meinasin vielä lukion alussa aloittaa opiskelemaan poliittista historiaa yliopistossa, mutta filosofia vei kuitenkin lopulta voiton. On sanottava, että historian lukeminen olisi saattanut olla parempi vaihtoehto kuin filosofian ainakin työllistymisen mielessä. Minulla on jonkinlainen käytännöllisen filosofin luonne, koska katson että kaiken on voitava tulla esiin käytännöllisessä maailmassa: En todellakaan jaa minkäänlaisia yhtenäisiä käsityksiä poliitikkojen kanssa sen suhteen, mihin puolueeseen he sattuvat kuulumaan, koska keskustelua ylläpidetään etenkin sellaisissa tilanteissa, joissa ihmisten ennakkokäsitykset eroavat jollain tavalla, koska se lopulta perustuu vain erilaisiin käsitteisiin ja tapaan käyttää niitä, jonka pyrkimys on kuitenkin jonkinkaltaisessa näkemyksien fuusiossa. Käsitteet monesti eroavat nimiltään, vaikka politiikan teossa ja esimerkiksi puolueen valitsemisessa olennaista on etenkin käsitteiden pintapuoliset merkitykset ja laajuudet, eikä voida sanoa, että jokin politiikan piiriin tuleva käsite olisi välttämättä sellainen, että se estäisi yhteisen keskustelun toisella tavalla käsitteitä käyttävien ihmisten/ihmisen kanssa. Loppujen lopuksi politiikassa on olennaisempia asioita kuin se, mihin puolueeseen joku kuuluu. Samalla tavalla monella tapaa voidaan huomata asennoituminen kirjoihin. Esimerkiksi yksi lähisukulainen on sanonut mm. seuraavalla tavalla: ”vanhoja haisevia kirjoja ei tarvitse nurkissa olla”. Vaikka joku kirja voi haista, ei tuossa ole todennäköisesti pelkästään kyse siitä, vaan enemmänkin siitä, että joitakin, joilta kirjat ovat jääneet lukematta, saattaa pelottaa tai ahdistaa se, jos joku toinen pystyy omalla tiedollaan ja sivistyneisyydellään vaikuttaa paremmalta kuin tällainen ihminen. Toisin sanoen on kyse tiedon ja sivistyksen vastaisuudesta, mitä harjoitettiin laajalti esimerkiksi Natsi-Saksassa. Heinrich Heine on todennut: siellä missä poltetaan kirjoja, poltetaan pian myös ihmisiä, ja näinhän esimerkiksi Saksassa natsiaikaan todella tapahtui. Minulle olennaisempaa kuin raha on sivistys, vapaus ja tieto. Olen valinnut itselleni tien, jonka tarkoituksena on kasvattaa minua henkisesti, kuin että sen sijaan olisin valinnut tyypillisen ”menestymisen” ja rahan haalinnan tien. Voin varmasti sanoa, että jo nykyinen sivistystasoni on sellaista, mitä ei olla äitinikään suvussa aivan lähiaikoina kohdattu. On hauska sattuma, että kun tässä pamlaan vielä suomeksi, että sukulaiseni keksi kyseisen käsitteen, josta tässä kirjojenkin kanssa on etenkin osittain kysymys, eli ”sivistys”: Reinhold von Becker oli muutenkin mainio mies, ja on käsittämätöntä etteivät kustantajat ole vielä tätä tajunneet. Olen miettinyt, että kun kirjoitan Reinholdia käsittelevän näytelmän valmiiksi, niin olisiko kysyntää elämäkerralle enemmän sen jälkeen jos saisin näytelmän parin tutun asiantuntijan kautta isoon teatteriin Suomessa? Vai olisiko parempi julkaista elämäkerta ensiksi? Luulen, että tavallisesti on kyllä käytetty näistä ensimmäiseksi mainittua tapaa ja metodia. Olen tullut arvofilosofiksi sen takia, koska olen kotonani havainnut etenkin yhden ihmisen toimivan ehdoitta omien arvojensa mukaan, jotka vain sattuvat olemaan täysin päinvastaisia omiin arvoihini nähden. Jos lasketaan joukkoon isovanhemmat, on sukulinjassa kaksi ihmistä, joilla on pakkomielinen tarve enforceroida omia arvojaan kaikille ja tunkea nenänsä toisten asioihin. Molemmat ovat todennäköisesti autismin kirjolla, ja sen takia he ovatkin hyvin sulkeutuneita omiin kupliinsa. He ovat ehdottomia ja absoluuttisia puritaaneja, johon minutkin jossain vaiheessa vedettiin, vaikka voin sanoa kasvaneeni tuosta yli ja täysin erilaiseksi. Minulla ei taas ole absoluuttista tarvetta toitottaa omia arvojani ja elämänasenteitani toisille ihmisille, siinä mielessä katson, että on tärkeää toimia omien periaatteiden kautta, mutta toisille ihmisille ei tule sanoa, että tässä on minun arvoni, ja koska ne ovat minun, on sinunkin sen takia niitä noudatettava. On selvää, että minäkin olen jollain tavalla nepsyjä, mutta minä en ole samalla tavalla ehdoton, rajoittunut ja ennakkoluuloinen ihminen tänä päivänä verrattuna siihen, millaisia nämä kaksi ihmistä ovat. Näistä kyllä vielä pahempi tänä päivänä on vanhempi ihminen, koska epäilisin nuoremman päässeen oman keskimääräistä korkeamman älykkyytensä kautta hieman avarampaan katsomustapaan. On rasittavaa olal mainitun vanhemman ihmisen kanssa tekemisissä, koska minä en voi tehdä muuta kuin provosoitua henkisesti hänen pikkuihmisille kuuluvien periaattteidensa, joita hän minulle toitottaa, takia. Hän on esimerkiksi minusta päättänyt, että minä en voi enkä toisaalta hänen ajatustensa takia edes saa tienata, menestyä ja edetä myös ihmisten välisissä suhteissa, toisin sanoen, hänen ankeutensa on hänen mielestään sitä, mikä kuuluu myös minulle. Hänellä on niin mustavalkoinen tapa ajatella ja jaotella ihmisiä, että en ole koskaan aiemmin kohdannut tällaista puritanistia. Hän ajattelee, että menestyminen kuuluu tietyille ihmisille, samalla kun toisille ei kuulu mitään tai ainakin hyvin vähän. Mielestäni ihmisellä on potentiaalia niin kauaan kun hän vain hengittää ja on läsnä kehonsa toimintojen kautta, ja tässä mielessä minua on suuresti vituttanut kyseisen ihmisen tapa luulla, ettei minusta ole mihinkään, koska hänen mukaansa menestys tarkoittaa sitä, ettei saa esittää kritiikkiä vaan kaikessa on mukauduttava muiden ihmisten todellisuuteen, ja tiettyjen ihmisten myönteinen tai kielteinen mielipide ratkaisee kaiken. Kirjoista voin kirjoittaa, että niidenkin suhteen olen kohdannut vastustusta, koska nimittäin minun mielestäni kirjoja ei voi koskaan olla liikaa, niin eräs lähisuvun ihminen on toistanut monta kertaa niistä ”aapisia ja lorukirjoja”; ja onpa se arvostava kommentti, etenkin jos luen vaikka teoreettista filosofiaa tai teoreettista fysiikkaa. Tuollaisen kommentin mukaan nämä aiheet ovat turhia, ja toisaalta niin ettei niillä ole helppouden takia jolla ne on kirjoitettu edes minkäänlaista arvoa. Ei tarvitse ihmetellä jos minusta on tässä ympäristössä kehittynyt toisinajattelija ja arvofilosofi. On selvää, että ne asiat, joista minä innostun ja rohkaistun, eivät ole koskaan lapsuudenkodissani saaneet minkäänlaista vastakaikua. Toisin sanoen, aina kun olen innostunut älyllisesti tai taiteellisesti jostain, on vastauksena ollut aggressiota tai tyly mitäänsanomaton naama. Jos ajatellaan sitä, miten yksinäiseksi olen tullut tämän reagoimisen takia, ei ole ihme, jos on tullut mielenterveysongelmia. Esimerkiksi kun teininä olen kuunnellut vaikka Sibeliuksen viidettä sinfoniaa omassa huoneessani ovi auki, on mieleeni jäänyt miten isäni tuli ovelle naama norsunvitulla ja paiskasi oven kiinni. Tällaiset asiat jäävät mieleeni, koska varmaan minulla on esteettistä silmää ja korvaa aika paljon. Olen varmaan myös omaksuntu suuresti ajatuksen, että suurin osa ihmsistä on tyhmiä ja ymmärtämättömiä sen takia, koska olen aina saanut kokea ja olla yksin omassa lapsuudenkodissani. Voin vaan kuvitella, miten onnellisempia ja sosiaalisempia sellaiset ihmiset ovat, joiden kiinnostuksen kohteet ovat saaneet vastakaikua omissa vanhemmissaan. Isäni on aina ajatellut, että minun olisi pitänyt vain hänen takiaan olla kiinnostunut samoista asioista kuin hän, ja jos näin ei ole, niin ”jos ee kelepoo niin sua olla iliman”. Ja näin on todellakin käynyt minun kohdallani. Olisi kannattanutl lisääntyä jonkun Möttösen kanssa, ettei vaan polvi olisi mitenkään parantunut. Taiteellisuuttani ja älykkyyttäni ei ole koskaan isäni puolelta ymmärretty. On selvää, että eroavaisuuksistamme huolimatta, äitini on aina ollut minulle läheisempi, kun toinen on kuin raivohullu. Olen oppinut lukemaan 4-5 vuotiaana, koska äitini luki minulle lapsena, ja kotona oli kirjoja, joista olin silloin kiinnostunut. Äitini on myös varsin paljon maksanut ja ostanut minulle kirjoja myös aikuisiällä. On selvää, että kirjallinen lahjakkuuteni on tullut enemmän äidin kuin isän puolelta, vaikka on sanottava isäni isän Arvi-ukin lukeneen paljon, ja etenkin hän osti aina merkkipäivinä ja jouluina kirjoja äidilleni,joka on aina lukenut paljon kirjoja, ja äitini mukaan nämä lahjakirjat olivat aina yleensä hyvin laajoja ja paksuja. Siinä mielessä Ari-setäni on tullut isäänsä, järkiperäiseen Arvi-ukkiin, samalla kun isäni on tullut tunteelliseen ja ennakkoluuloiseen äitiinsä. Jos ajattelisin sitä, ketkä isovanhemmistani muistuttavat minua eniten, on sanottava, että ensimmäiset ovat isäni isä, äitini äiti, kolmas on Leo-ukki ja viimeisenä tulee ainoana näistä hengissä oleva isäni äiti. Minä en ole koskaan harrastanut yliemotionaalista parkumista ja herkkänahkaisuutta, vaikka on sanottava, että oikeanlaisella hetkellä minäkin kyllä liikutun, mutta en ole yhtä herkkänahkainen kuin esimerkiksi isäni äiti. Hän haluaa komennella, tietää kaikesta paremmin ja yrittää tunkea nenäänsä toisten ihmisten asioihin, sellaisiinkin asioihin, jotka eivät todellakaan hänelle millään tavalla kuulu. Molemmissa mummoloissani on ollut sellainen kirjasto, joka on ainakin tiettyyn ikään asti pystynyt vastaamaan mielenkiintooni, mutta olen kuitenkin myöhemmin tajunnut miten rajoittuneella mielellä kirjastot on rakennetut. On tietysti selvää, että oma kirjastoni, koska ne on tosiaan rakennettu yleisen ja oman mielenkiinnon kautta, vastaa paljon enemmän omiin intellektuaalisiin tarpeisiin. Olen lopulta tullut ajatelleeksi, että kirjallisuutta tulisi harrastaa myös sillä tavalla, että voi varmasti tunnistaa niissä eroja, ja sen takia esimerkiksi runoja kirjoittavan ihmisen tulisi lukea myös vaillinaista runoutta, eikä vain tuijottaa satoja tai tuhansia vuosia kaanoniin kuuluneita suuria klassikoita, koska lukemisen tarkoitus kirjoittavalle ihmiselle on myös se, että siitä voisi tulla aiheita ja tapoja omaan kirjoittamiseen. Kirjoittaminen syntyy itselleni inspiraatiosta, ja vaikka on sanottava että olen korostanut vaikutteellisuutta kielteisenä asiana, niin joskus jonkinlaisten satiirien ja pastissien luominen vaatii myös tekstien lukemista, ja on varmaan niin, että jos ihminen ei saa koko ajan ulkoisesta syötettä joistain tärkeistäkin asioista, on kirjojen kautta tuleva tieto tärkeää. Mielestäni maailmassa matkustaminen tuottaa paljon sisältöä ja avaruutta maailmankatsomuskeen ja mahdollisesti myös ihmiskuvaan, niin pyrin itsekin matkustamaan vähintään suurin piirtein kolmen kuukauden välein, joskus tietysti useammankin kerran. Kirjoitin Luhangan historiasta viime yönä yhdeksän lehtiartikkelia, ja olen tullut Luhangan historiasta niin tietorikkaaksi, että voisin varmaankin luennoida aiheesta, jos sellaiseen joskus olisi tarvetta tai mahdollisuutta. Voisinhan minä artikkelejani lähdemateriaalina käyttäen kirjoittaa myös jonkinlaisen historiikin Luhangasta. Kirjoitan toisinaan näitä paikallistietämysartikkelita lähinnä rahan takia, koska niistä todellakin maksetaan, ja pienissä lehdissä ne ovat halutumpia kuin jonkinlaiset yleisiin aiheisiin keskittyvät kolumnit tai pakinat. Haluaisin toisaalta oppia kirjoittamaan myös humoristisia faktaa ja fiktiota sekoittavia pakinoita, koska on varmaan niin, että itse tuotan hauskoja ilmaisuja itseni huomaamatta, koska ironia, itseironia ja satiiri syntyy toisinaan sillä tavalla, ettei sitä itsekään tiedosta. Pakina on siinä mielessä enemmän kehitelty vitsi kuin minkäänlainen satiiri. Siinä mielessä, koska ironiassa ja satiirissa ei tavoitella naurua, on kehitelty vitsi, jolla on pyrkimys reaktioon, matalamman tasoista huumoria. Ironiahan tarkoittaa lähinnä sitä, että katsotaan asioita monesta kulmasta ja näytetään asiat monesta kulmasta. Tästä ”kulmasta” tulee toisaalta mieleen sen, että kun Markus Kuotesaho pyrki eduskuntaan, ja kun Kaisa lähti häneen adjutantikseen, oli vaatimuksena pidempi hame Markukselle, ja Markushan selitti että, ”kun Kaisa on lyhytkasvuinen, niin hän läheltä kävellessä saattaa nähdä hammeen alle”', ja avoimeksi jäi se, mikä se siellä hameen alle piileskelee. On loistavaa olla näin idearikas, kun aina riittää kirjoitettavaa, pitää vaan olla selvin päin ja lääkkeet on pitänyt ottaa. Wolfram Eilenbergerin länsimaisen filosofian historiaa 1900-luvulla esittelevä trilogia on loistava, ja olen itse mieltynyt etenkin osaan, jossa käsitellään kuuluisimpia naisfilosofeja, kuten Randia, Arendtia, Beauvoiria ja Weilia. On mainittava, että siinä mielessä olen elänyt kuplassa, etten ole pitkään aikaan ollut tekemisisä nuorien naisten kanssa, mutta siinäkin on tapahtunut jonkinlaista muutosta. Olen myös miettinyt sitä, olenko itsekin jossain mielessä rajoittunut, mutta muodollisuuteni on varmaan kehittynyt suojelemaan omaa epäsosiaalisuuttani. Minä en jää tavallisesti mielelläni julkisee tilaan haastamaan paskaa. Siinä mielessä minulla on tapa erotella julkinen tila ja yksityinen tila toisistaan. Kokoomus ei näytä ottavan minua ehdokkaakseen, joten minun on käännyttävä seuraavan vaihtoehdon, Vihreiden puoleen. Keskustelin äskettäin erään Taube-sukuun jotain kautta linjan omaavan miehen kanssa, ja siinä nousi ideana esiin se, että Luhangan kirkkoon järjestettäisiin kunnan historiallisten aatelissukujen, eli von Beckereiden, Reethien ja Tauben vaakunat, jotka sijoitettaisiin johonkin kohtaan kirkon seinälle (tietysti sisäpuolelle). Tämä olisi historiallinen arvonanto, koska nämä suvut ovat olleet merkittävällä tavalla mukana kehittämässä Luhankaa, ja epäilen vanhimpien ihmisten olevan tietoisia näistä suvuista, ja samalla nuoret ihmiset saisivat tietoa siitä, millaisia vallasväki-ihmisiä kunnassa on aikaisemmin ollut, ja siis tällä tavalla kristallisoitaisiin pitäjän historiaa ja muistettaisiin sitä jatkuvasti. Toinen projekti, joka kaiken muun ohessa on ollut mielessä, on Adolf von Beckerin taidekilpailun järjestäminen mieluiten johonkin taidelukioon Suomessa. Pitää löytää rahoittajia, ja palkintoja vastaan kilpailun toimikunta lunastaisi palkittujen nuorten työt itselleen. Lisäksi olen kehitellyt ideaa Frans Josef von Beckerin hyväntekeväisyysjärjestöstä, johon liittyy paljon hänen uraansa ja historiaansa liittyviä asioita. Mitkä kirjoitukset ovat tällä hetkellä paikallishistoriaan liittyen mielessä ovat itähämäläinen kartano ja savolainen kartano. Tässä mielessä pitäisi varmaan tilata Atte von Wrightin kirja sukunsa muinaisesta pääkartanosta Haminalahden hovista, vaikka kyseinen kartano on etenkin Wrightien aikaan ollut suhteellisen vaatimaton. Mieleeni on siitä jäänyt, vaikka en nyt muista lähdettä, että kun Georg Henrik von Wright oli lukiolaispoika, vietti hän muutaman kesän osan oppimassa suomenkieltä Kuopiossa, vaikkakin Haminalahti oli jo tuolloin myyty, että kun Adolf (?) von Wright halusi ylläpitää yhteyttä sukuhaaran ruotsinkieliseen menneisyyteen, niin Pirttisaareen tai Salolansaareen (?) tilattiin Hufvudstadsbladet, ja heti kun se tuli, niin se säilöttiin ulkohuussiin, minne Georg Henrik ensisijaisesti ruotsinkielisenä vetäytyi aina sitä lukemaan. On myös mainittava, että googlesta löytyvässä Joutsan seudussa viime kesänä julkaistussa kirjoituksessa näkyvä tönö Tammijärvellä ei ole ukkini isosedän, majurin, aikainen Hongala gård, eikä edes kaukainen sukulainen, joka on kyseisen tönön ennen Litku Klemettiä omistanut usko, että kyseinen mörskä olisi ollut majurin arvokas kartano, standardit aatelisen asuinpaikaksi olivat kuitekin tuohon aikaan paljon tiukemmat, eikä nykyistä Honkalaksi nimitettyä tönöä voi hyvällä omallatunnolla kartanoksi kutsua.

Tutkimussuunnitelma Uno von Schrowen elämänkertatyötä varten

Työn tausta liittyy jossain määrin etenkin sukulaisuussuhteeseen Uno von Schrowen kanssa. Eräs Schrowe siis oli isoisäni isoisän äiti. Mielestäni joitain piirteitä Schroweilta on tullut meillekin. Olen keskustellut aiheesta myös Hellevi von Schrowen kanssa, jonka isoisän veli Uno von Schrowe oli. Hellevi von Schrowe on kuvannut tätä alussa olevaa työtä todella tärkeäksi myös hänen oman sukunsa kirjalliseksi dokumentiksi.

Kuitenkin hankkeella on myös selkeä paikallinen ja Itä-Hämettä koskeva merkityksensä mutta myös yleinen kansamme kirjallisuushistoriaa koskettava merkitys. Tilasin Schrowen yli sata vuotta sitten postuumisti julkaistun runoteoksen itselleni jo noin viisitoista vuotta sitten. Schrowe on ollut merkittävä runoilija omana aikanaan. Hänet on myös jollain tavalla unohdettu, eikä hänestä kertovaa materiaalia ole helposti saatavilla. Tätä varten tulee harrastaa perusteellista lähteiden etsimistä sekä tietysti lähdekritiikkiä. Ritarihuoneen Schrowe-suvun kansioissa saattaa aika varmasti olla jonkinlaisia lähteitä aiheeseen liittyen. Myös tiettyjen hänelle läheisten ihmisten kirjeitä, mm. Kansallisarkistossa voidaan hyödyntää tältä osin. Olen ottanut selvää lähteistä ympäri Suomea ja ulkomailta. Tämä saavutettu tieto mahdollistaa sen, että Schrowesta voidaan saada aikaiseksi elämänkerta. Schrowea on kutsuttu Itä-Hämeen ensimmäiseksi nimeltä tunnetuksi taiderunoilijaksi ja sen takia olen valinnut maakuntarahastoista Päijät-Hämeen rahaston. Olen saanut suosittelijoiksi historian emeritusprofessori Ohto Mannisen, mainitun Hellevi von Schrowen ja Itä-Hämeen museonhoitaja Vesa Järvisen. Näistä Järvinen on pitänyt Koskipään kartanossa olevassa Itä-Hämeen museossa näyttelyn Uno von Schrowen vaiheista. Siinä mielessä kaikki kolme ovat tietoisia siitä, että kyseessä on merkittävä, hieman unhoon jäänyt kulttuurihenkilö 1800-luvulta. Olen myös keskustellut aiheesta myös esimerkiksi emeritusprofessori Yrjö Varpion kanssa. Manninen kertoo lausunnossaan lukeneen kirjoittamaani Reinhold von Beckerin elämänkertaa ja kokee sen takia minun olevan kompetentti kirjoittamaan myös Uno von Schrowen vaiheista. Olen aina halunnut kirjoittaa hänestä elämänkerran, ja tällä hetkellä hänen vaiheensa kirjoittamisen kohteena on koittanut. Schrowen elämänkerta on myös kunnianosoitus sammuvalle von Schrowen-suvulle ja sen historialle, ja Uno von Schrowe on varmasti oman sukunsa eniten yleistä merkittävyyttä kantava yksilö. Tämä siitä huolimatta vaikka hän meni kuolemaan varsin varhaisemmin kuin ihmisen taival tavallisesti jopa tuona akana on nähty ja tulkittu. Hain hankkeelle apurahaa jo pari vuotta sitten, mutten sitä saanut, ja sen jälkeen hanke on ollut väliajoin telakalla ja väliajoin työn alla. Nyt aion kuitenkin saada elämänkerran valmiiksi tämän vuoden aikana. Schrowen elämä liittyy moniin aikansa kulttuurihenkilöihin, runoilijoihin ja kirjailijoihin. Tållaisia ovat esimerkiksi Paavo Cajander, Oskar Uotila, Arvi Jännes, Isa Asp, Julius Krohn ja Kaarlo Kramsu. Tutkimuksessa on myös tarkoitus vertailla Schrowen tuotantoa mainittujen aikalaisrunoiljoiden suomenkieliseen tuotantoon. On siis tarkoitus miettiä sitä, millä tavalla kulttuurielämä oli tuohon aikaan muotoutunut ja millainen rooli Uno von Schrowella siihen oli. Minuun Uno von Schrowe liittyy siten, että isoisäni isoisän äiti oli Johanna Fredrika von Schrowe, jonka veljenpojan poika Uno oli. Olen siis ollut tietoinen Uno von Schrowesta jo viimeistään teini-ikäisestä alkaen. On valitettavaa miten vähän tästä mestarillisesta runoilijasta on tähän mennessä tiedetty. Siinä mielessä olisi tärkeää saada elämänkerta valmiiksi ja sitten laittaa se kustantajille. Schrowen elämäkerralle on tarve siinäkin mielessä, että saadaan hahmotettua sitä, millaisessa kulttuuripiirissä hän luovuuttaan toteutti ja miten hänen elämänsä on osunut yhteen muiden esim. aiemmin mainittujen runoilijoiden ja kirjailijoiden luovan työn kanssa. Schrowella on siis merkittävä rooli suomenkielisen lyriikan ja etenkin Päijät-Hämeen mutta myös koko Suomen laajuisen lyriikan edustajana, ja hänestä ei olla aiemmin tehty yhtä mittavaa tutkimusta.

Itä-Hämeen alue saisi tästä työstä boostia oman kulttuuri- ja kirjallisuushistoriansa tutkimiselle ja pönkittämiselle. Tässähän kronikoidaan Uno von Schrowen vaiheiden lisäksi myös Itä-Hämeessä olevia virikkeitä kirjallisuudelle ja runoudelle. Schrowe on paikallisestikin niin merkittävä kirjallisuushistoriamme hahmo, että hänestä on hyvä aika saada tehtyä elämänkerta. En tunne yhtään elävää tutkijaa, joka olisi koskaan keskittynyt Schrowen merkityksen ja elämänvaiheiden kuvaukseen. Siinä mielessä hänet on merkityksestään huolimatta unohdettu varsin täysin. On mielestäni väärin ajatella niin, että jos joku hahmo on unohtunut menneeseen, eikä hänestä ole julkaistu juuri mitään, että tällaisesta hahmosta kirjoitettu tutkimus olisi tarpeeton tai että se ei kiinnostaisi ketään. Samalla tavalla kuin Reinhold von Beckerin elämäkerta, on Uno von Schrowen elämänkertakin merkittävä pioneerinen hanke saada ajassaan tunnettua ihmistä näkyville nykypäivässä.

Uno von Schrowen vaiheet ovat tärkeitä kuvattaviksi, koska hän kuvasi merkittävällä tavalla runoissaan myös aikaansa ja oloja täällä sekä muualla. Hän oli innostunut Unkarin pyrkimyksistä erottautua emämaastaan Itävallasta, ja on lisäksi miainittava yksi tietty runo, nimittäin Pieni mierolainen, joka kuvaa olosuhteita nälkävuosien aikaan Suomen maaperällä. Lisäksi hän sai virikkeitä lähiympäristöstään Hartolan Putkijärveltä ja myöhemmin perheen muutettua Joutsan Puttolasta, joka sijaitsee Joutsansalmen rannalla. Kotiseudulla ja lähiympäristöllä oli siis merkittävä rooli hänen lyriikassaan ja etenkin sen luontokuvauksissa.

Tutkimuksen tavoitteena on esitellä Uno von Schrowen elämän vaiheita, ja niiden kautta liittää hänet oman aikansa suomalaiseen kulttuurielämään. Myös voi olla tarpeellista ajatella hänen taustaansa, koska tuohon aikaan ei Suomessa ollut tyypillistä, että aatelissuvusta tuleva mies alkaisi hieman epämääräiselle ja paheksuttavalle runoilijan ja kirjailijan uralle. Tässä mielessä merkittävä tekijä Uno von Schrowen kirjailijanuralle antautumiseen oli hänen äitinsä Charlotta os. Sjöholm, joka ei ollut aatelinen ennen kuin avioitui Johan Henrik von Schrowen kanssa.

Tutkimuksen tavoite on siis se, että hahmotettaisiin Schrowen elämän tärkeimmät kohdat ja tuodaan esiin hänen merkitystään tuonaikaiseen varsin lapsenkengissä olleesseen suomenkieliseen lyriikkaan. On olennaista määrittää ne kontekstit, joiden yhteydessä ja joihin liitteessä Schrowe toimi aikanaan. Myös on tarkoitus miettiä sitä, miten Schrowen vaikutus on näkynyt hänen jälkeensä tulleisiin suomenkielisiin runoilijoihin. Pääasiallinen tarkoite on siis myös se, että hahmotettaisiin tuon ajan kulttuurielämää ja minkälaiset ominaisuudet vallitsivat siihen aikaan tärkeinä. Olisi myös mielenkiintoista pohtia nuorena kuolleen Schrowen imagea tuon ajan runoilijana ja yleisesti jonkinlaisena bard-tyyppinä. Paljon romantiikkaa liittyy myös Schrowen perintöön etenkin kiivaan ja lyhyen elämänsä takia, jota voidaan pitää aikalaisen tyypillisenä runoilijan elämänä.

Tutkimuksen merkitys on etenkin se, että tässä saadaan tuotua esille periaatteessa täysin unohdetun Uno von Schrowen vaiheita, hänen merkitystään ja hänen elämänsä pääasiallisia kohtia. Tarkoitus on purkaa kaikki saatavilla oleva lähdemateriaali tähän kirjaan, koska minkäänlaista elämänkerrallista kokonaisuutta, edes minkäänlaista puhetta tai esseetä, ei ole Schrowesta aikaisemmin kirjoitettu.

Schrowen vaiheiden esiin saaminen ja niiden vertailu muihin aikansa runoilijoihin on tärkeää, koska sitä kautta voidaan saada esiin erilaisia vaikutussuhteita samana aikana eläneiden runoilijoiden ja kirjailijoiden välillä. Tutkimuksen merkitys on myös siinä, että hahmotetaan myös ns. sivuhenkilöiden vaiheita tuona aikana, ja millaiset suhteet Schrowella oli omiin aikalaisiinsa. Mieslinjaisia Schroweja on nykyään elossa neljä tai viisi, ja on ollut mielenkiintoista kuulla myös heidän mielipiteitään asiasta. Merkitystä tällä työllä on siis etenkin sen takia, että saadaan liitettyä Uno von Schrowe ja hänen työnsä muiden paremmin tunnettujen aikalaistensa yhteiseen kontekstiin ja kuvaan. Olisi lisäksi pohdittava sitä, miten lahjakkaita Unon ja hänen aikalaistensa runot ovat huomioiden suomen kielen suhteellisen kehittymättömyyden tuossa ajassa kirjakielenä. Minkälaisia runot ovat genreltään ja minkälaisia kielikuvia ja ilmauksia niissä on käytetty ja hyödynnetty.

Suoritan työn kotonani, mahdollisesti on käytävä Kansallisarkistossa ja Helsingin Yliopistolla. On käytävä Itä-Hämeen museossa Koskipään kartanossa Hartolassa.. Lisäksi on ehdottomasti käytävä entisessä Görbersdorffissa, joka on nykyään Sokolowsko Puolan rajojen sisällä. Siellä sijaitsee Uno von Schrowen hauta, ja on mahdollista että paikkakunnan arkistoista voisi löytyä jotain kiinnostavaa Unoon ja hänen oleskeluunsa paikkakunnan kylpylässä liittyen. On hankittava lisää lähdemateriaalia kaikkialta, ja matkustaa tarvitsee etenkin Suomessa. Myös on mahdollisesti käydä Saksassa, missä on pieni kylä, josta Uno von Schrowen suku on saanut nimensä yli viisisataa vuotta sitten. Lisäksi on vierailtava ainakin Hartolassa, Joutsassa ja Heinolassa. Mahdollisesti myös Jyväskylässä ja Porvosssa, missä hän opetti Borgå Gymnasietissa.

Tutkimuksen tämänhetkisestä vaiheesta voin kertoa sen, että olen kirjoittanut työtä jo jonkin verran, ja olen kirjoittanut alkuun tietoja hänen alkuperästään, kasvuympäristöstään, sukulaisistaan ja esivanhemmistaan. Alkuun tutkimuksessa käydään läpi biografisia vaiheita ja muu, lyriikka ja sen vertailu aikalaisten tuotantoon, tulee myöhemmin kirjan valmistamisessa.

On siis tärkeää vertailla Schrowen tuotantoa aikalaisten tuotantoon ja tämän takia olen ostanut kirjallisuutta mm. Uotilalta, Cajanderilta, Jännekseltä, Aspilta ja Kramsulta. Olen siis hankkinut jo suurimman osan saatavilla olevasta lähdemateriaalista, joiden pohjalta voin valmistaa tämän elämäkerran. Muuten tavoite saaada työ valmiiksi on tämän vuoden puolella. Minulla on kokemusta elämäkertojen kirjoittamista sen kautta,, että minulla on käytännössä valmis Reinhold von Beckerin elämäkerta käsissäni sekämyös elämänkerta, joka käsittelee Reinholdin poikaa taiteilija ja akateemikko Adolf von Beckeriä. Toteutuksen kuvauksesta voi mainita sen, että ensin on perehdyttävä lähdemateriaaliin huomioiden tietyt toistuvuudet ja pysyvydet lähdemateriaalissa. Eli on löydettävä jonkinlaisia yleisiä invariantteja, jotka voisivat kertoa siitä mitkä asiat näissä asioissa ovat todella merkityksellisiä. On siis luotava mahdollisimman tarkka kuvaus Uno von Schrowen elämänvaiheista, jossa mitään ei saa jättää kirjoittamatta. On siis muotoiltava kirjallisesti se polku, jota kautta Schrowe kulki Hartolan Putkijärven hovista kuolemaansa Sleesian Görbersdorffissa. On kirjattava kaikki mahdollinen tieto ylös ja täydennettävä sillä kuvaa, jonka hänen elämänkertansa on saava. On myös perehdyttävä kaikkeen hänen kirjoittamaansa materiaalin, mm. Dillingin Jutelmia-kirjaan, jonka hän käänsi, Syntymäpäiväkirjaan, Kaikuja Hämeestä-albumeihin kirjoittamiinsa runoihin sekä lehdissä ja postuumisti julkaistussa Runoja-kirjassa olleisiin runoihin, joista osa on käännettyjä ja osa omin pikku kätösin kirjoitettuja. Myös on tarpeen ottaa huomioon esimerkiksi hänen innostuksensa fennougristiikkaan, kun hän oli tekemisissä varhaisen heimotyön kautta mm. virolaisten aktiivien kanssa. Hän lisäksi käänsi mm. unkarilaista runoutta, kuten Petöfiä. Lisäksi on tiedossa, että hän osasi myös esimerkiksi kroatiaa ja tsekin kieltä. On oletettava, että hän sai tietämyksensä epätavallisemmista ja epäyleisistä kielistä täysin itseopiskelulla, vaikka nyt luentoja yliopistolla toisinaan kuuntelikin. Kansallisarkistosta olisi myös mahdollsita saada selville, millaisia hänen arvosanansa olivat kokeissa Jyväskylän Lyseossa, vaikka tiedetäänkin se, että hän valmistui ylioppilaaksi laudaturin yleisarvosanalla hypättyään ensin yhden luokka-asteen yli varmaan lahjakkuutensa ja opinhalunsa takia. Olihan hän toisaalta syntynyt tammikuussa. On otettava selvää, millä tavoin hän menestyi kielissä, olihan hänen kotikielensä kuitenkin ruotsi. Missä hän on suomen kielen oppinut ja minkä takia. Reinhold von Beckeristä on sanottu, että hän oppi suomen kielen leikittyään talonpoikien lasten kanssa, ja voi olla niin, että jo Uno von Schrowen isä Johan Henrik von Schrowe oli vähintäänkin kaksikielinen ja hallitsi suomenkin hyvin. Johan Henrik von Schrowe oli ammatiltaan nimismies, joten on selvää, että hänen on täytynyt hallita suomen kieli toimiessaan virassaan Hartolan syrjäseudulla.

On mielenkiintoista ajatella, että hän kirjoitti tuotantonsa suomeksi, aikana jolloin suomenkielen yleinen käyttö ei ollut aatelin piirissä tavallisesti yleistä. Hän on lisäksi edustanut sukuaan säätyvaltiopäivillä, minkä takia on käytävä ritarihuoneella lukemassa kyseisten valtiopäivien lokia. On myös mainittava, että hänen nuorempi veljensä, Hellevi von Schrowen isoisä, Johan Gerhard (Jussi) von Schrowe oli kahden muun ensimmäisen miehen joukossa puhumassa suomen kieltä ritaristossa säätyvaltiopäivillä. Kaksi muuta miestä olivat Pehr Evind Svinhufvud ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. On ilmeistä, että Schrowe on ollut tekemisissä mm. runoilija ja kirjailija Lydia Koidulan kanssa oleskellessaan Tallinnassa. Myös ensimmäiset laulujuhlat kuuluvat Schrowen osittaisansioon. On todennäköistä, että Schrowe on ollut tekemisissä myös muiden itämerensuomalaisten vähemmistöheimojen, kuten Kuurinmaan Liivinrannassa eläneiden liiviläisten kanssa.

Hän siis omasta baltiansaksalaisesta alkuperästään huolimatta oli Eestissä hoitamassa ja edistämässä vironkielisten asemaa, vaikka hänen olisi voinut nimestään, aatelisuudestaan ja alkuperästään johtuen ollut tuolloin hallitsevassa asemassa olleiden baltiansaksalaisten puolella Baltiassa. Varmasti jonkinlainen kansallisuusaate on ollut Schrowella hallitseva ja siihen nähden voidaan katsoa yksinkertaisesti tuon edellyttävän myös suomen kielen, Suomen valtakielen hallitsemista. Voi olla että aikalaisensa Snellman on voinut vaikuttaa Schrrowen kielen valintaan ja kansallisiin aattteisiin. Eihän baltiansaksalaiset olleet mikään valtaryhmittymä, vaan he olivat omasta mielestään herrakansaa, ja siksi parempia. Schrowella oli siis syvällinen tietämys itämerensuomalaisten kansojen ja kielten vaiheista, vaikka hän kuitenkin julkaisi myös käännöksiä ruotsista ja norjasta. Tässä mielessä olisi järkevää käydä tutkimassa lähdemateriaalia myös Tallinnassa ja Tartossa. Tämä sen takia, koska kun Schrowe-suku tuli aateloiduksi vuonna 1650 Tukholmassa, niin on tulkittu, että suku oli aateloitu jo jossain muualla, koska sen aateloitu kantaisä Gerhard von Schrowe käytti prepositiota von jo ennen Ruotsissa tapahtunutta itsensä ja sukunsa aateloimista. On todennäköistä, että suku on aateloitu ennen Ruotsin aateloimista joko Saksassa tai saksalaisessa Baltiassa.

Olisi myös mielenkiintoista pohtia tuohon aikaan niin yleistä keuhkotautiakin, joka lopulta vei Uno von Schrowenkin hengen. Lisäksi olisi otettava selvää entisessä Görbersdorffissa sijainneesta kylpylästä, ja miten siellä keuhkotuberkuloosin saaneita yritettiin hoitaa parempaan kuntoon. Siinäkin mielessä paikkakunnalla on käytävä. Lisäksi on otettava selvää Uno von Schrowen tekemistä matkoista Euroopassa: onhan hänen kuvattu olleen levoton ihminen runoilijalle ominaisella tavalla. Siinä mielessä Schrowen vaiheet muistuttavat tyypillistä runoilijan elämää, vaikka ei ole tiedossa, onko hapan hänelle maistunut ja jos niin, kuinka usein ja kuinka paljon.

On lisäksi hankittava kaikki mahdolliset valokuvat ja tiedossa olevat muotokuvat Schrowesta omaan haltuun. Tällä hetkellä hänestä on tiedossa kolme tai neljä ylävartalonkuvaa

Schrowen alkuperää on myös tutkittava perusteellisesti, että saataisiin selville mistä hänen runoilijan ja taiteilijan geeninsä ovat peräisin. Niin isän eikä äidin puolella ei hänellä ole varsinaisesti ollut vereen liittyviä esimerkkejä, ehkä äiti lukuunottamatta, koska tämä harrasti kuulemma luovia aloja, kuten näyttelemistä ja laulamista. Julius Krohn otti Unon siipiensä alle, ja olisi tältäkin osin tarpeellista selviittä, kuinka läheinen näiden kahden yhteys oli. On kerrottu, että Scherowe asuikin tietyssä vaiheessa alivuokralaisena Julius Krohnin kanssa. Viljo Tarkiainen kirjoitti esipuheen postuumisti julkaistuun Runoja–teokseen ja Tarkiaisen papereista voitaisiin varmasti löytää jonkinlaista julkaisemattonta materiaalia Unoon liittyen.

On myös käytävä perusteellisesti läpi Unon esipolvet ja katsottava millaisia miehiä ja naisia sieltä löytyy. Tätä olen jo jonkin verran ennättänyt harrastaa. Myöhemmin tulleista luovista ihmisistä Schrowe-suvusta voidaan mainita Viivi von Schrowe-Kallio, joka oli taidemaalari, eikä hänen sukulaisuussuhteensa Uno von Schroween ollut edes kovin kaukainen. Pääosa suvusta on ollut sotilaita, ja Kari Uusikyläkin on kirjassaan Lahjakkaiden kasvatus maininnut, ettei sotilaan ja runoilijan uta ole ihan niin erilainen kuin luulisi. Runoilija voi syntyä upseeriperheeseen samalla kun luovaa ilmaisua korostavasta suvusta tai perheestä voi tulla ammattisotilas.

Schrowen runot ovat merkitsevällä tavalla henkilökohtaisia ja hän hallitsi runouden genreistä etenkin balladit, josita on mainittava esimerkiksi runo Morsian, joka kertoo hänen vanhemman siskonsa epäonnesta rakkaudessa. Lisäksi on mainittava hänen loistelias tapa kuvata luontoa ja etenkin Päijät-Hämeen ja Itä-Hämeen luontoa. Monissa runoissa sihde paikkaan on jopa obsessiivisen tarkka ja omistautunut. Hän on lisäksi kirjoittanut joitain ns. taistelulauluja kuten Oi terve, Magyar, joka liittyy siis Unkarin kansannousuun ja itsenäisyyden tavoitteluun.

Kääntäjänä Schrowea on kutsuttu yhdeksi parhaimmista, ja hän käänsi mm. mainittua Petöfiä, Tegneriä; Goethea ja Schilleriä. On sanottu, että hän oli enemmän parhaimmillaan käännöstöissä kuin omissa runoissaan, jotka ovat nykypäivän näkökulmasta vanhentuneita sanastoltaan.

Uno von Schrowe on unodettu, mutta tämän häntä koskevan työn jälkeen hän ei enää ole sitä. Samalla kun Schrowe-hanke on kunnianosoitus sammuvalle von Schrowe-suvulle, on se myös kartoitus, jossa saadaan lähemmäksi kuva Schrowen aikakaudesta, tovereista ja aikansa kulttuurielämästä. Minulla ei ole tiedossa, puhuiko Schrowe esimerkiksi Helsingissä suomenkieltä kuten Yrjö-Koskinen, vai oliko hänen suomen kielen harrasteensa vain ammatillista, joka voidaan liittää yhteen Reinhold von Beckerin suomenkielisen lehden ja suomen kielen kieliopin kanssa. Voidaan katsoa että sellainenkin merkitys Unosta löytyy, että hän oli mukana aloittamassa suomalaisen aateliston osittaista suomenkielistymistä, ja nykyään aatelisista ihmistä Suomessa noin 45 prosenttia on enssijaisesti suomen kielisiä, kuten myös jäljellä olevat mieslinjaisen Schrowe-suvun viimeiset jäsenet.

Liitteessä Hartolaan ja Joutsaan tulee tietysti perehtyä paikallishistoriaan ja alueiden maantietoon, mitä olen jo harrastanut lehtien minulta ostamissa paikallishistoria-jutuissa.. On myös otettava selvää, onko olemassa valokuvia Hartolan Putkijärvestä ja Joutsan Puttolasta, ja tässä mielessä varmasti Museoviraston kuva-arkisto olisi asiaan sopiva paikka, mistä lähteitä voisi hyvinkin löytyä. Mutta yksi tärkeä asia on etenkin se, että on otettava selvää, millaisia puheenvuoroja hän on käyttänyt edustaessaan sukuaan Ritairhuoneelle ritariston säätyvaltiopäivillä. Ilmeisesti tästä päätellen hän kuitenkin koki itsensä aateliseksi ja oli varmaan ylpeäkin omasta alkuperästään. Schrowea voidaan kutsua kameleontiksi, koska hänen alkuperänsä, minänsä ja harrastuksensa poikkesivat toisistaan ja hän edusti itsessään monta roolia samanaikaisesti.

Suunniteltu sisällysluettelo (päivittyy)

1. Esipuhe

2. Johdanto

3. Schrowe-suvun tausta ja yhteydet

3.1 Millaisia miehiä ja naisia

3.2 Miehet menevät sotaan

4. Vanhemmat ja perhe

4.1 Isä

4.1.1 Suvun ensimmäinen siviilivirkamies

4.1.2 Otto Reinhold von Beckerin huoltaja (!)

4.2 Äiti

4.2.1 Tuliko taiteellisuus täältä vai tädeiltä

5. Nuori aatelismies oppimassa porvariksi

5.1 Miksi olisi menetetty potentiaalia

6. Paluu Jyväskylään oppimaan

6.1 Iloa tiedosta

7. Riemuylioppilas

7.1 Potentiaalia löytyy

7.1.1 Kirjalliset harrasteet ylioppilaana

8. Harhailua luovuuden ja teologian välillä

8.1 Murros

8.2 Luopuminen teologiasta

9. Uusi vakaumus: töihin

10. Runojen kirjoittelua leikillä ja vakavasti

10.1 Missä runoja on ollut

10.2 Ketkä ovat ottaneet

10.3 Laaja kielitaito ja sen hankkiminen

11. Aateluuden ja saksalaisuuden paino

11.1 Säätyvaltiopäivillä

11.1.1 Pikakirjoittajana

11.1.2 Sukunsa edustajana

11.2 Vanha ja arvokas suku

11.3 Schrowe-suvun alkuperä

12. Valmistuminen yliopistosta

12.1 Mitä hyötyä opinnoista oli Unolle

13. Nostalgiset tunnot kotiseudusta

13.1 Hartolan Putkijärvi

13.1.1 Putkijärven historiaa

13.2 Joutsan Puttola

13.2.1 Maisemat

14. Rahan takia tehtävää työtä

14.1 Runoilijan osa

15. Vertailukohdat ajan runotaiteessa

15.1 Cajander

15.1.1 Kirjailijana

15.1.2. Kääntäjänä

15.2 Kramsu

15.2.1 Viinan kauhistus

15.2.2 Synkkyys

15.3 Uotila

15.3.1 Ehkä lahjakkain aikalaisista

15.3.2. Yhteys Schroween

15.4. Asp

15.4.1 Nuorena kuolleiden runoilijoiden osa

15.5. Jännes

15.5.1. Tieteellinen työ

15.5.2. Runoilijana

15.5.3 Yhteys Schroween

15.6. Erkko

16. Yhteyksiä Krohniin ja muihin aikalaisiin

16.1 Heimotyö Eestissä

17. Aatelismies jolle ruotsi ei ollut tärkeää

17.1 Schrowe-suku ensimmäisten suomalaistuneiden aatelissukujen piirissä

18. Hengen vienyt hullutus

18.1. Jaegerilaisuus

19. Mies lepää saksalaisuuden seudulla

1. Sleesia ja sen kulttuuriyhteydet

   20. Liitteet

21. Lähdeluettelo

Kirjallisuusluettelo, joka päivittyy koko ajan

Aateliskalenteri, Finska ridderskapets och adelns kalenderm useita vuosia

Anrep, G.: Svenska släktboken

Dilling, Lars,; Jutelmia, suomenkielinen käännös 1885

Ellilä, E.J.: Itähämäläisiä kirjailijoita, 1966

Heikinheimo, I.: Suomen elämäkerrasto, s. 670, 1955

Hyytinen, E.: Isa Asp, Elämä ja valitut runot, 1983

Juvelius, E.: Sysmän pitäjän historia

Jännes, A.: Muistoja ja toiveita, 1918

Kaikuja Hämeestä: Hämäläisen osakunnan albumi, 1874-1883

Kallio, O.A.: Uudempi suomalainen kirjallisuus I-II, 1928

Korhonen, A.: Hakkapeliittain historia, 1928

Kramsu, K.: Runoelmia

Kramsu, K.:Valikoima runoja

Markkanen, E. Toim.: Hartolan kirja, 1968

Musikka, M.: Joutsan kirja, 1976

Niemi, J.: Paavo Cajander, Suomentajan ja runoilijan muotokuva, 2007

Niinistö, M.: Kaarlo Kramsu

Ramsay, J.: Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, 1909

Schrowe, M.: Sukukirja – von Schrowe, 1950

Schrowe, U.: Runoja, 1913

Schrowe, U.: Syntymäpäiväkirja – värssy kullekin vuoden päivälle, 1885

Stjernvall-Järvi, B.: Kartanoelämää Itä-Hämeessä, 2009

Suomalainen Parnasso: Varhaisrunous II, 1958

Suomi, V.: Aleksis Kivestä Martti Merenmaahan, 1954

Suvijuhla: Itä-Hämeen kansanopiston 20-vuotisjulkaisu juhannuksena 1928

Talvio, M.: Itä-Hämeestä ollaan, 1928

Uotila, P. Toim.: Oskar Uotilan kootut runoteokset, 1911

Wasastjerna ', O.: Ättartaflor öfver den på Finlands riddarhus introducerade adeln

Wilmi, J.: Heinolan pitäjän historia 1860-luvulle, 1988

Vuorinen, A.: Itä-Hämeen kirja, 1959

Kirjoitetun median lähteet:

Suomen kuvalehti

Virallinen lehti

Hälläpyörä

Uusi Suometar

Turun ylioppilaslehti

Kirjallinen kuukausilehti

Kaikuja Hämeestä Hämäläisen osakunnan albumi

Muut:

Ritarihuoneen arkisto, Schrowe-suvun kansio

Valtiopäivien protokolla ritarihuoneella

Ylioppilasmatrikkeli 1853-1899

Kansallisarkiston kokoelmat

Helsingin yliopiston kokoelmat