Olen ollut kahteen kertaan psykiatrisessa pakkohoidossa vuosina 2010 ja 2013. Näiden perusteella olen voinut huomata sen, että mielenterveyskuntoutujien joukko on heikoin vähemmistö, joka yhteiskunnasta voidaan löytää. Heidän asiansa puhujia ja selvittäjiä kaivattaisiin Suomessakin.
Minä olen saanut useita vuosia sosiaaliavustusta, jota kutsutaan kuntoutustueksi. Siitä huolimatta minua ei pyritä tällä hetkellä kuntoutumaan. Minua ei ole ainakaan yhdeksään vuoteen pyritty kuntouttamaan. Onko elämäni tässä yhteiskunnassa siis aivan turhan päiten olevaa todellisuutta? Olen harkinnut turvapaikan hakemista jostain länsimaisesta kulttuurista tämän vainoamisen ja huomiotta jättämisen takia.
Olin terapiassa vuodesta 2011 vuoteen 2016, jolloin Kela tapansa mukaisesti lopetti osittaisen terapian tukemisensa, vain mainitsemalla minulla olevan ylitsekäyviä vaivoja. Sen jälkeen olen huomannut aktiivisuuteni ja toimintakykyni laskeneen. Onhan aivan selvää sekin, että ihminen jolla on huolia toisten ihmisten kanssa tekemisissä olemisesta, hyötyy siitä, jos saa ainakin kerran viikossa puhua muutaman tunnin älykkään ja ymmärtävän, omia aikeita ja puheita vahvistavan ja tulkitsevan ihmisen kanssa. Minulla oli todella hyvä terapeutti, joka pystyi omalla persoonallaan tasapainottamaan omaa luonnettani ja ulosantia.
On aivan selvää, että Kelan pitäisi luopua omasta periaatteestaan olla tukematta terapiaa tarvitsevan ihmisen terapiaa ensimmäisen viiden vuoden jälkeen. Olen jopa pariin otteeseen harkinnut työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautumista, vaikka on varmaa, että psyykkiset ongelmani ja korkea koulutustasoni eivät olisi ominaisia tekijöitä houkuttamaan aivan ketä hyvänsä työnantajien keskuudessa.
Koen, että yhteiskunta on jättänyt minut aivan yksin omien ongelmieni kanssa. Kuitenkin hoidossa olemiset ovat olleet itselleni sen verran traumaattisia, etten voisi harkitakaan enää kuin avohoitoa. Eivät ihmiset jotka poliklinikkahoitoa tarvitsevat hekään suuresti hyödy laitoksessa olemisestaan. Siellä heitä vain hillitään ja rajoitetaan rutiineilla ja annetaan välillä näkymätöntä valohoitoa ilman lupauksia mistään paremmasta.
Kokisin, että syvästi myös työelämästä tietoisen ihmisen kanssa keskusteleminen voisi olla luomassa otollista maaperää sellaiselle ihmiselle, joka on jäänyt jollakin tavalla yhteiskunnan taskuun tai ompeleiden väliin. Meitä on tässä yhteiskunnassa kymmeniä tuhansia, ja kuitenkin yhteiskunta voi olla sylkemässä meitä päin naamaa laittamalla oikeassa tapauksessa hyvinkin työssä jaksavia ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeelle aivan kuin pelkkä nimike kuten maanisdepressiivisyys tai skitsofrenia sanelisi kaikenlaisen mahdollisen tulevaisuuden tällaisille ihmisille.
Suomen hallituksessa tulisi olla ministerin paikka sellaiselle ministerille, joka kantaisi huolta etenkin mielenterveysongelmaisten ihmisten asioista. Suomessa on varmasti ainakin 500-800 000 ihmistä, jotka ovat joskus olleet tekemisissä psykiatrien kanssa. Minä en haluaisi, että minun työskentelyn kykyni sanelisi vain joku psykiatriksi rahan takia opiskellut puoskari, ja etenkin siinä mielessä, että tällainen arviointi voidaan tehdä vaikka tunnin kestävän vastaanottoajan puitteissa.
Terapiassa olen pitänyt aina siitä, että vuosien saatossa terapeutin kanssa on voinut saada niin perusteellisen hyvän käsityksen omasta persoonallisuudesta mikä on vain mahdollista saada. Sen takia olenkin ajatellut, että terapiaa pitäisi päästä jatkamaan saman terapeutin kanssa. On kirjoitettava siitäkin, että tällaiset sanat, jotka merkitsevät jotain mielenterveysongelmia, ovat hyvin monitulkintaisia kysymyksiä, ja tässä mielessä kun psykiatria ei vertaannu vaikkapa aivokirurgiaan on keveiden ja psykiatrin omista vaivoista ja pinttymistä julkitulevien tulkintojen mahdollista ohjata sellaisia ihmisiä, jotka joutuvat näiden puoskarien mielipiteistä muokkaamaan koko oman elämänsä suuntaa.
On selvää, että psykiatrialla ja sen edustajilla on nykypäivän maailmassa aivan liian paljon valtaa. Nämä asiat, jotka psykiatria leimaa pysyviksi ja invalidisoiviksi voitaisiin kiertää sillä, kun annettaisiin näille ihmisille mahdollisuus keskustella heitä ymmärtävien ihmisten kanssa ainakin kerran viikossa.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti