Arthur tuli minun ja perheeni elämään keväällä 1999. Arthur oli syntynyt neljä kuukautta aiemmin abessinialaisten kissojen perheeseen Siilinjärven Vuorelassa. Kasvattaja oli äitini työkaveri. Arthur oli riistanvärinen: hänen isänsä oli samoin riistanvärinen samalla kun äitinsä oli sininen. Isän nimi oli Onni, joka oli voittanut toistasataa palkintoa kissanäyttelyissä. Äidin nimi oli Helmi. Kissakatras koostui riistanvärisistä, punaisista ja sinisistä pennuista. Minä olin tuolloin kymmenvuotias, ja olin jo pitkään halunnut kissan. Ensiksi olin ajatellut persialaista kissaan, mutta käynti katsomassa abessinialaisia pentuja sulatti sydämeni. Maksoin Arthurista 2500 markkaa, jotka rahat tulivat omasta jemmastani. Minulla oli jo kymmenvuotiaana omia rahoja useita tuhansia markkoja, kun säästin kaikki mahdolliset rahat jotka sain. Kun haimme Arthurin, maukui hän sydäntä särkevästi autossa, johon itsekin reagoin voimakkaasti empatian varassa varsin pienenä lapsena. Kuitenkin hän sopeutui pian perheeseemme, kun oli käynyt perusteellisesti läpi asunnon Toivalassa. Arthur oli terhakka, sopeutumiskykyinen, villi mutta toisaalta myös lempeä ja älykäs kissa. Arthur tykkäsi nukkua vieressäni, tyynyn päällä tai jalkopäässä omaa sänkyäni, ja jos hän huomasi tyynyn päällä ollessaan, että minua rupesi nukuttamaan suuresti, siirtyi hän itse sängyn jalkopäähän. Arthur piti pihan valvomisesta sekä kotona ja mökillä. Hän ei suuresti sietänyt muita kissoja, etenkään sen jälkeen kun oli tottunut olemaan ainoa kissa perheessämme. Arthur valloitti vaivatta perheemme sydämet, ja hänelle syntyi omanlaisensa kissa-ihminen-suhteensa kaikkiin perheemme jäseniin, ja voin epäilemättä sanoa, että kaikki perheemme jäsenet ovat nyt kissaihmisiä Arthurin myötä. Päätin itse hänen nimensä, kun oltiin plärätty almanakkoja. Arthur oli korostuneesti koiraskissa ja halusi hallita itse omia tonttejaan. Kun vein hänet valjaissa mökillä ulos, otti hän tavallisesti suuren spurtin eteenpäin, kun lähdimme kulkemaan mökkitielle. Hän juoksi niin pitkällä edessä, ettei flexissä riittänyt nauhaa. Lisäksi hänelle oli tyypillistä, että hän yritti kiivetä tien varressa olevaan puuhun, vaikka onneksi sain hänet tavallisesti otettua kiinni korkeintaan noin kahden metrin korkeudelta. Arthur ei pelännyt koiria, vaan pikemminkin koirat pelkäsivät häntä. Hän ei pitänyt melua pitävistä ihmisistä, eikä etenkään lapsista. Esimerkiksi enoni Markun lapset pelottivat Almaa, ja tavallisesti hän sähisi lapsille, jos nämä yrittivät häntä lähestyä. Arthur karkasi pariin otteeseen Toivalassa, vaikka molemmilla kerroilla taisi olla talvi, ja saimme sen takia hänet nopeasti kiinni. Kuitenkin eräänä kesänä tätini mies tyhmyydessään käynnisti Arthurin vieressä moottorisahan, niin tietysti Arthur meni valjaistaan läpi ja pakeni. Isäni oli ottanut vastuuta Arthurista ja hän juoksi remonttivyö heiluen ja kilisten Arthurin kiinni, kun tämä oli juossut naapurin pihojen kautta Kiikkutielle talon edessä. Arthur ei siis pitänyt kovista äänistä, ja en ole täysin varma onko tämä piirre tullut hänen rodustaan vai siitä, mihin hän oli tavallisesti tottunut. Arthur siis suhtautui hyvin lempeästi kaikkiin perheemme jäseniin ja sulatti todella kaikkien sydämet minun lisäkseni. Arthur piti kissarotunsa mukaisesti korkeista paikoista ja hänen ponnistamiskykynsä oli valtaisan suuri huomioiden hänen kokonsa. Frans de Waal on hyvin kuvannut sitä, miten ihmiset vähättelevät eläinten inhimillisiä piirteitä ja eivät aina pyri eläimiä ymmärtämään. Arthur kuitenkin oli minun paras ja toisinaan ainoa kaverini, jonka muisto ei ole missään vaiheessa minulta unohtunut. Kun yliopiston aikaan tulin porukoille, nousi Arthur aina leivinuunin päällä olevasta isäni rakentamasta sängystään ylös ja tuli tervehtimään minua ja yleisesti samalla myös nuoli minun kasvojani ja hiuksiani. Arthur oli mukana myös silloin, kun olin psykiatrisessa hoidossa Siilinjärven Tarinan sairaalassa, kun äitini ja veljeni tulivat käymään luonani hän mukanaan. Minusta tuli syvällisesti kissaihminen etenkin sen takia, koska koin Arthurin merkityksellisimpänä kaverina ja toisinaan myös ainoana kaverina. Arthur osasi kissojen tavalla havainnoida omia mielentilojani ja tuli monesti lohduttamaan minua silloin. Monissa pettymyksissä ja elämän kolhuissa Arthur oli aina se, jolle pystyin uskomaan omat itkemiseni. Arthurin kautta ymmärsin sen, että eläin voi olla samalla tavalla ihmisen paras ystävä kuin ihminenkin. Nyt en ole saanut pidettyä liikutustani kasassa, koska selailin valokuvakirjaa Arthurista ja viimeisellä sivulla oli äitini kirjoittama kortti, jossa luki ”Arthur nukkui pois 4.4.'2012”. Tuo kortti on nyt tuonut minut mainitsemaan piirteitä hänestä ja hänen elämästään. Arthurista tuli nopeasti perheenjäsen, ja näin usein hänen istuvan isäni vieressä sohvatuolin nojalla ja äitini vieressä sohvalla. Luulen, että Arthur saattoi pitää perheessämme enemmän äidistäni kuin minusta. Arthur piti yhdestä sukumme kissaihmisestä eli Aino-tädistä. Jotain tekemistä asialla on varmaan sen kanssa, että hänellä oli monesti hiuslakkaa hiuksissaan, jonka takia Arthur monesti tykkäsi hänen hiustensa nuolemisesta. En ole koskaan voinut unohtaa Arthuria enkä koskaan pystyisi häntä unohtamaan. En tiedä, olisiko minun tullut olla mukana reissulla, jossa Arthur siirtyi taivaaseen, koska koin oloni niin liikuttuneeksi ja herkentyneeksi hänen sairautensa takia, että koin tilanteen olevan minulle liian vaikea. En koskaan unohda sitä, kun näin vanhempieni auton kaartavan risteyksestä näkymättömiin Arthur mukanaan. Äitini on kuitenkin kertonut, ja niinhän sen on tietysti täytynyt ollakin, että sekä hän että isäni silmät eivät olleet kyynelemättömät tilaisuudessa kun Arthur ohjattiin taivasmatkalleen. Toivon, että Arthurilla on kaikki kunnossa ja hyvin taivaassa, minne minäkin toivon mukaan tulevaisuudessa siirryn hänen ja isovanhempien seuraan. On mainittava, että isoisäni Arvi, joka kuoli vuonna 2001, huomasi sen miten tärkeä Arthur oli minulle, ja kysyi vielä kuolinvuoteellaankin minulta Arthurin kuulumisia. Se on yksi asia, jonka kautta olen aina ukkiani tottunut kaipaamaan. Arthur toimi myös hiirestäjänä vanhempieni luona, vaikka hän ei rotukissana niitä syönytkään, vaan laittoi ne jääkapin eteen, kuin kerätäkseen omistajilleen varantoa tulevaisuuden kannalta. Naapurin Pete-kissaa Alma ei sietänyt, vaikka Pete oli tavallisesti vain hämmästynyt siitä miten pihalla ollessaan Arthur ei todellakaan katsellut omalle reviirilleen tulijoita. Arthur oli korostuneesti rotukissa ja abessinialainen, eli hän piti jonkinlaista etäisyyttä ihmisiin ja nautti etenkin uunin päällä omassa sängyssään nukkumisesta. Arthur oli myös varsin hurja joskus etenkin leikkiessä, koska hän käytti tarvittaessa kynsiään, hampaitaan ja takajalkojaan. Se oli kuitenkin aina vain leikkiä. Arthur piti etenkin sian sydämestä, joka oli todellakin hänen herkkujaan. Toinen herkku oli silakkafileet. Arthur ei tavallisesti ollut nirso ruuan suhteen, vaan hän söi Shebaa, Whiskasia, Latzia ja muita täysin mielellään. Arthurin pelkäämättömyydestä ja yleensäkin siitä, etteivät kissat tavallisesti pelkää mitään, kertoo se, että kun sukulaisperheen schäferi oli mukana heidän kanssaan meidän mökillä käydessä, makasi se alakerrassa lattialla ja Arthur tuli venytellen yläkerrasta: koira oli kuono kiinni maassa, kun Arthur tuli ja nuuskien kulki koiran ympäri. Selvää oli se, että hurtta pelkäsi enemmän Arthuria kuin toisin päin. Kuitenkin kerran, kun Arthur oli ollut mökillä alakerrassa ja katsellut ikkunasta mökkitien suuntaan, löydettiin hänet etsinnän päätteeksi yläkerrassa eräästä sängystä kaikkien peittojen alle menneenä. Olen myöhemmin ajatellut, että hän näki mahdollisesti karhun tai hirven, koska siinä paikassa ne ovat joskus menneet aina tien yli. Arthur oli rohkea kissa, joka ei tavallisesti vierastanut kuin ihmisten aiheuttamaa metakkaa. Noin kolmentoista vuoden ajan Arthur oli perheemme täysivaltainen jäsen, johon etenkin vanhempani kiintyivät etenkin niihin aikoihin, kun olin muuttanut jo pois kotoa. En tiedä sitä, olisiko Arthur voitu vielä pelastaa, jos hänet olisi toimitettu kissojen aivokirurgin potilaaksi pääkaupunkiseudulle, mutta sekin olisi varmasti ollut vaikea toimenpide, jonka onnistumisesta ei olisi ollut varmaa tietoa, olen kuitenkin nyt onnellinen, että olin mukana halaamassa ja silittelemässä Arthuria hänen viimeisiin tunteihinsa asti, ja vanhempani hänen pois nukkumiseensa asti. Olen täysin sitä mieltä, että jonkinlainen ikuinen elämä taivaassa missä kissat ja heidän omistajansa taas kohtaavat on täysin oikeanalainen näkemys, ja varmasti minäkin tapaan Arthurin jälleen siellä sitten kun se aika tulee. Toivon, että taivas on kohdellut Arthuria hyvin ja hän on ollut jo yli neljäntoista vuoden ajan seuraamassa minun ja perheeni vaiheita pilven reunalla. Arthurin jälkeen minulla on ollut Alma-kissa syksystä 2018 alkaen, ja hänkin on jo miltei yhdeksän vuotta vanha. Hänestä on tullut samalla tavalla perheenjäsen, ja kaikki suhtautuvat häneen samalla tavalla kuin miten itse Almaan suhtaudun. Alma on minun keskimmäinen hoidokkini, koska en aio hankkia ihmislapsia. Arthurin ja yleisesti kaikkien taivaaseen siirtyneiden kissojen elämä on muodostunut minulle hyvin tärkeäksi ja en voisi harkitakaan koiran ottamista, koska ne ovat kissoihin nähden todella tyhmiä ja sosiaalisessa hierarkiassa roikkujia, jotka nuuhkivat toisensa peräpuolia. Kissa on itsenäinen, vapaa, omilla ehdoilla kiintyvä ja sosiaaliset hierarkiat sivuun jättävä eläin, jonka takia kissojen puuhia on niiden vapaan luonteen takia miellyttävää seurata. Myös koska kissaa ei voi pakottaa pitämään jostain ihmisestä, on niiden hellyys ja lempeys aina merkkinä siitä, että tällaisessa ihmisessä on jotain ja ehkä myös kissan luonnetta vastaavia piirteitä. Arthur oli etenkin minun kissani. En ole, enkä koskaan voi unohtaa hänen muistoaan. Hän oli etenkin ystävä, joka kantoi aina huolta minunkin emotionaalisen hyvinvointini eteen. Samalla tavalla tekee nykyään Alma, jolla on tapana tulla aina viereeni sänkyyn nukkumaan kun asettaudun sängyn päälle vaikka päivälläkin. Kissoista on eräässä tiedelehdessä kirjoitettu äskettäin siten, että kissaeläimet olisivat täydellisin eläinmaailman osamuoto. En voi olla muuta kuin puoltavaa mieltä
, koska olen itse Arthurin ja Alman kautta huomannut niiden poikkeuksellisuuden ja sen miten niiden reaktiot joissain tilanteessa lähenevät ihmisten reaktioita. Pitäisi kaivella Arthurin sukupuita, jotka ovat äitini luona porukoilla. Arthurilla kuitenkin oli aatelisena kissana pitkä esivanhempia osoittava sukupuunsa. Abessinialaisia kissoja on pidetty joissain kulttuureissa kuten muinaisessa Egyptissä pyhinä eläiminä ja temppelikissoina. Minä olen kissojeni kautta huomannut sen, miksi asia todellakin on näin. Kissoja täydellisempiä eläimiä ei ole ja tähän lasketaan myös ihmiset.
En tiedä, voinko näin vähäisillä ylös kirjatuilla muistoilla riittävästi korostaa Arthurin arvoa, mutta kirjoitan niitä tarvittaessa lisää.
Lepää rauhassa rakas Arthur, minä tulen ja me tulemme perässä!
