Kansakoulun perustamisesta ja sivistyslaitoksista Pertunmaalla

Pertunmaa sai ensimmäisen kansakoulunsa vuonna 1883. Kansakunnan sivistämistä pidettiin rinnakkain yhtä tärkeänä kuin miksi miellettiin taloudellinen hyvinvointi. Aikaisemmin kirkko oli järjestänyt kiertokouluja, ja monet etenkin säätyläistaustasta tulleet lapset olivat saaneet kotiopetusta etenkin tähän tarkoitteeseen palkatuilta ”informaattoreilta”. Vuonna 1866 säädettiin kansakouluasetus, joka takasi sen, että opetuksen velvoite siirrettiin kirkoilta maallisille instituutioille. Kiertokoulua käytin edelleen, ja monesti väärään suuntaan, mistä tiettyjen kunnan lasten koulunkäynti oli vielä pitkään riippuvainen.

Vuoden 1865 kunnallisasetuksen mukaan kansakoulujen perustaminen oli jätetty riippuvaiseksi kunnan päätöksenteosta. Monesti kouluhankkeiden johddannoksena olivat eristyneet valistuksen virittämät poikkeusyksilöt. Isäntien armeija oli monesti sotkemassa kouluaatetta, koska eivät halunneet kunnan menojen nousevan. Mäntyharju sai keskustaansa ensimmäisen kansakoulun vuonna 1870. Pertunmaan koulusta päätettiin lopulta vuonna 1882 pidetyssä äänestyksessä, jossa äänet jakaantuivat 119-95 koulun hyväksi.

Pertunmaalla koulun pitäminen alkoi vuoden 1883 syksyllä, kun opettajatar oli saatu pitäjään. 21 tyttöä ja 21 poikaa alloitti koulunkäymisen lokakuun toisena päivänä Tapiolan talossa. Opettajatar oli joko Rosa Lindberg tai Ina Lindberg. Kolme oppilasta viimeisteli koulunkäyntinsä vuonna 1887 käytyään neljä luokkaa ja sai tästä koulunkäynnistä päästötodistuksen. Antti Ulmanen sai perusteellisesti opintoja itseensä ja hän oli myöhemmin 15 vuotta esimiehenä kunnallislautakunnassa.

Vuonna 1884 nousi esiin tarve rakentaa oma talo koulunkäynnin tarpeisiin ja missä olisi tilaa kahden opettajattaren asumiselle. Lahtelan talon maihin pistävä Lihavan järven niemi Mikkelin maantien varrelta valittiin koulun paikaksi. Tilallinen Ville Ahvenainen vuokrasi talon kohtuullisella hinnalla eli 15 markan vuosihintaan.

Uuden Pertunmaan koulun ensimmäinen johtokunta valittiin vuonna 1887. Koulun katsottiin vaativan kahta huonetta opettajattaria varten, luokkasalia, kyökkiä ja käsityösalia. Jos opettajaksi olisi otettu mies, olisi hänelle tullut rakentaa kolme huonetta ja keittiön kattava sali. Antti Nikkinen rakensi 7800 markasta koulukartanon. Koulu näissä tiloissa alkoi vuonna 1890. Oppilaita ilmaantui paikalle niinkin paljon kuin 52. Vuonna 1885 aloitti Henrika Lehti Pertunmaan koulun opettajana. Hän jäi eläkkeelle virastaan palveltuaan yli neljäkymmentä vuotta vuonna 1926. Hänen kerrotaan sairastelleen opettajan uransa aikana vain yhden päivän..Lehti palveli myös Pertunmaan postifröökynän virassa.

Koulussa oli pian yli kahdeksankymmentä oppilasta, jolloin toimeen otettiin Lehden lisäksi toinen opettaja, ja koulun pihaan rakennettiin uusi rakennus koulun tarpeita varten. Kuorttiin koulu rakennettiin vuoteen 1899 mennessä. Koulun pitäminen tapahtui JE. Korpelalta vuokratuissa tiloissa Mattilan talossa. Kuitenkin rakennettiin uudenlainen koulurakennus Mikkeli-Heinola-maantien varteen. Koulun avajaisissa ilmestyi oppilaiksi poikia 10 ja tyttöjä 13. ¨

Nipuliin koulu perustettiin keväällä 1895, kun Nipulin kartanon isäntä Mennander halusi saada kokouksen kautta asian aikaan. Opettajana aloitti Olga Boman kesän lopussa 1896. Mansikkamäelle koulu perustettiin äänestyksellä vuonna 1897. Koskipään herra Otto von Gerdten lahjoitti koulun paikkaa varten Mansikkamäeltä yhden hehtaarin kokoisen tontin. Koulua varten tarvittu toinen hehtaari siirtyi koulun haltuun Paulamäen tilasta 200 markan hintaan.

Johan Henrik von Schrowe oli vallesmannin virkansa kautta vaikuttamassa suuresti Joutsjärven koulun perustamiseen. Joutsjärvellä kansakoulu alkoi 1894 Koljosen taloon kuuluneissa tiloissa. Opettajaksi Joutsjärvelle hankittiin Mimmi Renvall. Seuraavaksi koulua pidettiin Hoskolan talossa. Koulun johtokunta osti vuonna 1897 Taipaleen isännältä Viinamäen torpan ja alueen, joka käsitti kolmekymmentä hehtaaria. Aikaan nähden uudenaikainen koulupytinki nousi tontille vuonna 1897. Joutsjärven koulusta päästötodistuksen kautta valmistui 28.5.1898 Amalia Honkanen, Aino Sankari, Jalmari Turunen, Manne Salomaa, Alviina Marjomaa, Amanda Pöyry, Artturi ja Otto Hoskola.

Joutsjärven koulurakennus tuhoutui tulipalossa vuonna 1912 mutta rakennettiin pystyyn uudestaan seuraavana vuonna. Joutsjärven tunnetuin oppilas oli kirjailija Aku Rautala.

Vuonna 1898 määrättiin piirijakoasetuksen kautta käytännössä reaalinen oppivelvollisuus. Koulumatka ei saanut ylittää viittä kilometriä ja kun halukkaita oppilaita ilmestyi vähintään 30 oli kunnan todennettava koulun tarve perustamalla sen. Samasta asiasta jatkettiin vuonna 1921 oppivelvollisuuslailla. Sen mukaan kansakoulua nimitettiin joko täydelliseksi tai supistetuksi kansakouluksi. Pertunmaan historiassa kirjoitetaan: ”Täydellisessä kansakoulussa oli kuusi vuosiluokkaa, joista kaksi alinta muodosti alakoulun ja neljä ylintä vuosiluokkaa yläkansakoulun. Molemmissa oli oma opettaja. Alakansakoulu saattoi olla joko kiinteä 36-viikkoinen tai kiertävä 18-viikkoinen. Yläkansakoulu oli kiinteä ja kestoltaan 36-viikkoinen. Kuusi vuosiluokkaa käsittävässä supistetussa kansakoulussa opetusaika oli 40 viikkoa. Oppivelvollisuuden alaisia olivat 7-13-vuotiaat lapset.”

Kun Pertunmaa oli itsenäistynyt, sai se perinnöksi kouluja Mäntyharjulta, Hartolalta ja Joutsalta. Nämä käsittivät vuonna 1883 aloittaneen Pertunmaan koulun, toinen oli vuonna 1899 perustettu Kuortin koulu. Joutsan puolella toimessaan jatkoi Ruorasmäen kansakoulu (1913) ja Hartolalta perityt Mansikkamäen (1896), Joutsjärven (1908) ja Nipulin (1925) kansakoulut. Näiden oheen kunnan alueeseen liittyi puolet Koiraskiven ja kolmasosa Karankamäen koulusta.

Piirijaosta ja oppivelvollisuuden täytäntöönpanosta sovittiin lokakuussa 1926 kunnanvaltuustossa. Se sääti sen, ettei kenenkään koulumatka voinut olla enempää kuin viisi kilometriä, ja koulu oli perustettava, jos oppilaita oli vähintään 20. Saman vuoden syksynä koulun aloitti Pertunmaalla 78 oppilasta. Toiseksi eniten koululaisia oli Mansikkamäellä 72.

Vuoteen 1929 mennessä kansakoulunopettajia oli kunnassa 9. Vuoteen 1940 mennessä niitä oli 19. Opiskelun mahdollistamisen lisäksi 1930-luvulla vakiintui myös koulun huoltotehtävä, jonka myötä lapset alkoivat saada koulussa lämpimän aterian. Vuonna 1948 säädettiin siitä, että riippumatta omasta taustastaan koulut velvoitettiin tarjoamaan oppilailleen koulupäivinä yksi maksuton ateria.

Pertunmaalla perustettiin vuosien 1946-54-välisenä aikana Kaupinmäen, Hartosenpään, Laukkalan ja Honkaniemen koulupiirit. Kunnassa oli suurimmillaan 13 piiriä. Vielä vuoteen 1947 tultaessa oli Pertunmaalla supistettuja kouluja viisi yhdeksästä. Vuoteen 1957 tultaessa niitä oli viisi yhdestätoista.

Lauri Ihalainen niminen opettaja suunnitteli Kuorttiin palatsikoulua, joka olisi koostunut 9000 kuutiota, jonka hinta olisi ollut 60 miljoonaa markkaa. Kouluasia eteni riitelyn kautta Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jonka jälkeen koululle määrättiin Metsolan tontti. Koulun kooksi tulikin vain 3440 kuutiota, mutta se oli suurin ja modernein kansakoulu mitä alueella oli koskaan nähty.

Vuonna 1957 määrättiin kansakoululaista ja sen asetuksesta vuonna 1958. Tämä tehosti perusopetusta. Kyseisen lain mukaan kansakoulu koostui kuusivuotisesta varsinaisesta kansakoulusta ja kaksivuotisesta kansalaiskoulusta. Vuonna 1974 säädetty peruskoulu-uudistus muutti kansalaiskoulun peruskoulun yläasteeksi. Pertunmaalle perustettu kansakoulu oli suurimmillaan vuonna 1958, jolloin oppilaita oli 744.

Muuttovirta ja suurten ikäluokkien kasvaminen kun oppilaita ei enää ollut yhtä paljon aiheutti Pertunmaallakin sen, että pian sieltäkin lakkautettiin rivakalla tahdilla vuosina 1964-1972 kokonaista seitsemän kansakoulua. Oppilasmäärä laski laskemistaan ja vuonna 1970 kansakoulun oppilaitten määrä oli 77, eli oppilasmäärä laski 46 prosenttia.

Koulu Suomessa perustui 1960-luvulle asti niin kuvattuun rinnakkaiskouluun, jossa olivat väylät: kansakoulu ja oppikoulu. Oppikouluun menijät pyrkivät tavallisesti ylioppilaiksi ja koulu miellettiin alkuun oppineiston kouluksi. Viisivuotinen keskikoulu perustettiin Pertunmaalle vuonna 1964,

Peruskouluun liittyvä kehitys tapahtui Pertunmaallakin vuonna 1974. Silloin perustettiin kuusi ala-asteen koulupiiriä ja yläasteen koulupiiri. Tuossa yhteydessä englannin kielestä tuli ensimmäinen vieras kieli. Pertunmaan historian suurin rakennushanke valmistui vuonna 2008, kun kirkonkylän koulu/kirjasto perustettiin.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kansalaisyhteiskunta kehittyy - ja yhdistystoimintaa Pertunmaalla 1900–luvulla

Suomalaisuutta korostanut suuntaus alkoi ajamaan yhdistystoiminnan leviämistä osana omia pyrkimyksiään. Jo 1880-luvulla maaseudulla toiminta oli kohdin hyvinkin päämäärätietoista. Pertunmaan siinä muodossa kuin ihmiset sen tunnustavat, ensimmäinen organisoitu yhdistys oli Hartolan Eteläpiirin Edistysseura, joka perustettiin vuonna 1898. Seuran pyrkimys oli edistää henkistä ja aineellista vaurautta paikkakunnalla. Tähän se pyrki kirjallisuuden levittämisellä keskusteluilla, esitelmillä ja muilla kansanhuveilla. Tämän seuran perusti ja toimi sen puheenjohtajana Nipulin kartanon omistaja B.B. Mennander.

Seura saavutti 40 jäsenen koon 1900-luvun alkuun tultaessa. Seuralla oli oma lauluseura, se tilasi sanomalehtiä jäsentensä luetttavaksi ja järjesti hiihtokilpailuja, rekiretkiä ja muuta viihdytystoimintaa. Seura edisti kirjallisuuden asiaa perustamalla lainakirjaston Mansikkamäen koululle.

Ensimmäistä yhdistystoiminnan alkua Suomessa merkitsivät etenkin raittiustoiminnan pyrkeet. Raittiuden aate ei kuitenkaan saanut Etelä-Savossa yhtä suurta merkitystä kuin mitä sillä oli muualla Suomessa. Mikkelin alueen raittiusyhdistykseen kuului vuonna 1885 0,21 prosenttia väestöstä, kun taas luku koko Suomessa oli 0,37 prosenttia. Myös naiset hyväksyttiin näissä piireissä jäseniksi ja toimijoiksi kotinsa ulkopuolella.

Voidaan arvella, että kappalaisen poika maisteri Otto Cantell oli ratkaisevassa roolissa raittiusliikkeen tuomisessa Mäntyharjulle. Mies järjesti kokouksia ja kansanjuhlia, joissa pyrkimyksinä olivat säätyerojen häviäminen, sivistyksellisten pyrkimysten hyödyllisyys ja viinan kauhistuksen haitta ihmisille, perheille ja koko yhteiskunnalle. Toinen innokkaasti raittiusaatetta pitäjässä edustanut henkilö oli kansakoulunopettaja Henrika Lehti.

Santeri Alkion alulle saama nuorisoseurahanke oli merkittävässä roolissa myös Pertunmaalla ja Mäntyharjulla. Liike syntyi Etelä-Pohjanmaalla Sen pyrkimyksiä olivat nostattaa isänmaallisuutta, kristillis-siveellistä henkeä ja nostaa itseyskasvatusta ja kansalaisille kuuluvaa yleiskäyttöistä sivistystä.

Pertunmaan nuorisoseura perustettiin 25. päivä tammikuuta vuonna 1920. Seuran ensimmäinen puheenjohtaja oli Paavo Paloniemi, jota seurasivat myöhemmin asioitsija Johan Airas ja maanviljelijä Toivo Nylund. Pertunmaan suurtalollinen, Ahvenniemen ja Lahtelan isäntä Kaarlo Ahvenainen oli hankkeen innokas perustajajäsen ja innokas toimessaan. Pertunmaan itsenäistymisen jälkeen nuorisoseuria perustettiin lisää, vuonna 1926 Kuorttiin ja Ruorasmäkeen.

Helmikuun manifesti vuonna 1899 johti Suomessa adressiin, jossa vedottiin suoraan keisariin Suomen perustuslakien puolesta. Venäjä halusi siis venäläistää Suomen. Adressin allekirjoitti kaiken kaikkiaan 2763 mäntyharjulaista, joka oli noin neljännes koko Mäntyharjun asukkaista. Vaatimukset oikeuteen allekirjoittaa olivat 16-vuoden ikä, mutta säätyjen mukaista erottelua ei siinä tehty: samalla tavalla saivat kirjoittaa niin säätyläiset, työläiset, miehet ja naiset – jopa puumerkitkin hyväksyttiin kirjoitustaidottomilta.

500 jäsenen lähetystöön valittiin Mäntyharjulta isäntä J.E. Korpela, joka oli myös ensimmäinen adressin allekirjoittanut mäntyharjulainen. Keisari ei tunnetusti ottanut valtuustoa vastaan, vaikka sanoikin, ettei hän ollut heille vihainen toimistaan. Luottamus Venäjän vallanpitäjiin ja keisariin oli saanut iskun. Seuraavana tuli asevelvollisuusadressi, jossa oli kuitenkin vähemmän allekirjoittajia kuin aiemmalla adressilla.

Kun uudet väestön jäsenet saivat makunsa yhteiskunnallisesta osallistumisesta, syntyivät etenkin Maalaisliiton ja Sosiaalidemokraattien puolueet. Molemmat säilyivät pitkään etenkin oman kannattajakuntansa edunvalvojina. Pertunmaalla kehitys ei juurikaan poikennut muusta maasta. Ensimmäinen työväenyhdistys Pertunmaalle perustettiin syyskuussa 1906 Kuortin koululla. Samoihin aikoihin aloitti toimintansa Kuortin torppariosasto, jossa ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin torppari Konsta Salomaa. Myös Emil Hurri oli Pertunmaan varhaisen itsenäisyyden ajan politiikan johtomiehiä.

Työväenliikkeen suosio nousi etenkin sotien jälkeen, ja vuonna 1946 siinä oli Pertunmaalla 120 hengen jäsenistö. Sen piirissä harrastettiin myös urheilua ja vuonna 1927 oli perustettu Pertunmaan Työväen urheilijat. Seura sai uuden työväentalon vuonna 1958. Kyseistä paikkaa kutsuttiin yleisesti ”Moskovaksi”. Tanssit järjestettiin siellä kaksi kertaa viikossa. Sen ohessa oli kansalaisopintojen kursseja ja muuta urheilutoimintaa. Samassa talossa toimi myös ravintola Karhugrilli. Anni Lehtinen toimi kaksikymmentä vuotta sen ylläpitäjänä.

Heti sisällissodan päättymisen jälkeen Lihavanpään pienviljelijät, torpparit ja muut työläiset perustivat Pertunmaan työväenyhdistyksen. Se perustettiin 7.9.1919 Koivulan torpassa. Joutsan Ruorasmäen työväenyhdistys pystytettiin 13.5.1917. Puheenjohtajaksi tuli torppari Antti Salonen.

Vuonna 1907 järjestettiin ensimmäiset yksikamarisen eduskunnan vaalit Suomessa. Agitointitilaisuuksia järjestivät sosiaalidemokraattien lisäksi vanhasuomalaiset ja nuorsuomalaiset. Sosiaalidemokraatit saivat suuren vaalivoiton, ja nuorsuomalaisten huono tulos oli vielä huonompi kuin miten oli kuviteltu.

Pertunmaan piirteisiin on aina korostuneesti kuulunut ihmisten halu järjestötoimintaan. 2000-luvun puolella Pertunmaalla on 66 eri yhdistystä. Tyypillisimpiin järjestöihin ovat kuuluneet työväenyhdistys, maamiesseura ja maatalousnaiset.

Vasemmisto organisoitui hävitys sodan jälkeen, jolloin SKDL ja Suomi-Neuvostoliitti-seura saivat jäseniä ja paikallisyhdistyksiä. 1970-lukuun mennessä tulivat esimerkiksi SMP:n ja Keskustan paikallisyhdistykset, Rakennustyöläisten liiton paikallisosasto, Pertunmaan opettajien ammattiosasto, Pertunmaan kansallisseura, Suomen kristillisen liiton paikallisosasto, Kuortin nahkatyöntekijät ja kunnalliset yhdistykset.

Metsästysseurat ovat olleet Pertunmaan kaltaisella seudulla yleisiä, ensimmäinen: Pertunmaan riistamiehet näki päivänvalon 27.5.1956. Lihavanpään kylään tuli metsästysseura Pertun pojat ja Kaupin kylän seudulle Pertunmaan pohjoinen metsästysseura.

Sotaveteraanien asiaa ajamaan perustettiin aseveljien yhdistys vuonna 1941, sotainvalidit vuonna 1941, sotaveteraanit vuonna 1957 ja rintamaveteraanien järjestö vuonna 1966.

Pertunmaalla alkoi sotien jälkeen myös partiotoiminnan aktivoituminen. Perustettiin Pertunmaan Sinitytöt ja Sinipojat. Suntiona toimineen Arvo Moilasen aktivoimassa lippukunnassa oli yli 100 tyttöä ja poikaa. Partiotoiminnan suosio heitteli ja alkoi uudemman kerran vuonna 2000. Nykyisin jäseniä on noin 30.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Suojeluskunnat, punakaartit ja punakapina Mäntyharjussa ja Pertunmaalla

Vuoden 1918 sota kosketti Mäntyharjua merkittävällä tavalla. Sen sijainti tulkittiin niin merkittäväksi, että vuosien 1914 ja 1917 välisenä ajanjaksona venäläiset tekivät siellä varsin suurimittaisia linnoitustöitä. Niiden tarkoitus oli estää vihollisen eteneminen pohjoisesta, kuten venäläiset luulivat saksalaisten hyökkäävän sieltä. Samanaikaisesti estettiin eteneminen lännestä Mäntyharjun alueen kautta kaakon suuntaan. Venäläiset sotilaat, jotka tekivät aktiivisesti linjoja, asuivat mm.. Nuorisoseurantalolla ja kansakoululla. Työtä tekivät sadat vapaaehtoiset, jotka saivat vaivoistaan hyvän ansion, koska heille maksettiin varsin hyvin. Töihin pakotetut talolliset eivät saaneet juuri minkäänlaista palkkiota ja heidän lehmiään ja hevosiaan otettiin pakko-otolla venäläisten käyttöön.

Elintarviketilanne heikentyi merkittävästi vuoden 1917 kesällä, jonka myötä epäselvyys poliittisen tilanteen tulkinnassa ja samanaikainen huono talouden tilanne aiheuttivat sen, että toisaalla alettiin perustaa suojeluskuntia ja toisaalla punakaarteja.

Mäntyharjullakin koettiin ongelmia huononevista taloudellisista oloista, johon kuului huono elintarviketilanne, ja sen pahat veljet kuten inflaatio ja työttömyys. Inflaation seurauksena omaisuus- ja tulojensaamis-suhteet vaikeutuivat ja samalla epävarmuus maailman ja valtakunnan tilasta levisi pienillekin paikkakunnille.

Venäjän vallankumous loi helpotusta ihmisten mieliin, ja samassa yhteydessä palautetut sanan-, yhdistymisen ja kokoontumisvapaus loivat ihmisten mieleen toivoa pitkäjänteisten poliittisten päämäärien toteutumisesta. Olo oli monilla porvareillakin vallankumouksellinen.

Vuoden 1917 kesän ja syksyn aikana perustettiin eteläisessä Savossa suojeluskuntia. Heikomman elämänalan ihmiset perustivat samanaikaisesti punakaarteja. Opettaja Toivo Lehtoranta oli merkittävä hahmo suojeluskunnan perustamisessa. Hän kaatui 29.4.1918 Tuohikotin taistelussa. Suojeluskunnan esikunnassa ei ollut yhden yhtä pertunmaalaista. Alkuun mäntyharjulaisilla suojeluskunnassa oli vain viisi venäläistä kivääriä. Suojeluskuntaan liittyi alkuun 120 mäntyharjulaista. Pienissä syrjäkylissäkin perustettiin punakaarteja, ja miltei kaikki porvarilliselle puolelle tulleet työmiehetkin liittyivät ennen pitkää oman aatteensa edustajien joukkoon. Niitä perustettiin myös Pertunmalle sekä Kuorttiin. Katkeruus leivättömyydestä ja työttömyydestä herättivät katkeria mielialoja.

Suomi näki katkeran sisällissotansa alun tammisunnuntaina vuonna 1918. Samalla suojeluskunnat alkoivat Mäntyharjulla riisua venäläistä vartio-osastoa aseista. Lisäksi he pidättivät paikkakunnan työväenyhdistyksen johtohenkilöitä. Mäntyharju sijaitsi Mikkelin ja Kouvolan välissä ja oli näin ollen merkittävimpiä taisteluiden alueita. Valkoiset olivat ottaneet huomioon sen, että punaiset pyrkisivät katkaisemaan valkoisten rintama-alueen Pohjanmaalta Karjalaan. Punaisten taistelunyrkki eli Helsingistä koottu päämajakomppania osallistui myös Mäntyharjun alueen tapahtumiin. Pieksämäkeläisten ja mikkeliläisten valkoisten rinnalla rynnistivät eteenpäin myös pohjalaiset ja keskisuomalaiset.

Helmikuun 3. ja 4. päivänä punaiset etenivät ilman tappioita Mäntyharjun Varpaseen ja Mouhuun. 5. päivän iltana valkoiset valtasivat uudestaan kirkon seudun ja Mäntyharjun rautatieaseman. Kuitenkin seuraavana päivänä paikkakunnan punaiset valtasivat Kymenlaakson punaisten ja mukana olleeen latvialaisen valiokomppanian kanssa seutuja takaisin. Valiokomppaniaan kuului kaikkiaan 206 sotilasta. Valkoiset joutuivat 7. päivä helmikuuta palaamaan Hietasen asemalle. Punikit elättelivät ajatuksia Mikkelin valtaamisesta, jonka jälkeen tie olisi ollut avoin myös Pieksämäelle ja Kuopioon. Tässä taistelussa on väitetty punaisten ampuneen neljätoista valkokaartin sotilasta, jotka olivat jääneet vangeiksi. Tätä seuranneet taistelut tapahtuivat Papinojan kylässä, missä valkoiset etenivät ja lättiläisistä ihmemiehistä jäi taistelukentälle peräti 16. Lättiläiset palasivat tämän jälkeen mahdollisesti Pietariin, ja veivätpä he myös mukanaan oman panssarijunansakin.

Valkoisten vallattua Kuopion, alkoi miehiä riittää myös Savon rintamalle. Pian tämän jälkeen helmikuun 14. päivänä ratsumestari Carl Malmin 1400 lukuiset joukot aloittivat vastahyökkäyksen. Alle kymmenen tuntia kestäneen sekasorron jälkeen Mäntyharju oli taas valkoisten hallussa. Mouhun ja Varpasen välillä valkoiset alkoivat ajamaan punaisia pois. Tässä taistelussa punaiset saivat osuman räjähdysaineilla lastattuun rekeen, jossa räjähdyksessä ja punaisten tulituksessa kuoli ainakin 80 valkoista.

Kuitenkin punaisten taisteluhalu vähentyi ja rivistöt heikkenivät seuranneissa tapahtumissa niin paljon, että rintama keskittyi tämän jälkeen pelkästään Mäntyharjun eteläpuolelle. Alueen taisteluiden valkoisia uhreja oli 173 kaatunutta ja punaisten tappiot 176.

Pertunmaan alueen vapaaehtoiset lähtivät suojeluskuntaan valkoisten puolelle haulikot aseinaan. Näitä miehiä oli 13. Kuortista tuli neljä miestä, Anetusta kuusi ja Kuhajärveltä yksi mies. Nämä miehet olivat pääasiassa varakkaita talollisia, näiden poikia ja yksi opettaja.

Pertunmaalaiset suhtautuivat valkoisten pyrkimyksiin ymmärryksellä ja vahvalla tuella. He esimerkiksi avustivat toimittamalla ruoka-avustuksia Mäntyharjuun. Tähän aikaan sijoittui se, miten punaiset suorittivat ryöstömurhan valkoisia sotilaita kohtaan, jonka seurauksena neljä punaisten puolelle kuulunutta teloitettiin Pertunmaalla pikaoikeuden tuotoksena. Tämä laski ymmärrettävästi punaisten mielialoja paikkakunnalla, ja paikalliset punakaartilaiset olivat sodan loppuun asti hiljaista poikaa.

Mäntyharjulaisten uhriluku oli sisällissodassa 134 henkeä, mikä oli vain yksi prosentti kokonaisesta asujaimistosta. Valkoisia kaatui ja kuoli 35 henkeä ja punaisia 84.

Valkoisia murhattiin sisällissodan aikana 21. maaliskuuta. Papistolta tulleen kertomuksen mukaan eräs paikkakuntalainen talollisemäntä ”poltettiin elävänä” Valkealassa. Suurta huomiota punikkien julmuudesta tuli Mäntyharjulla 17 valkoisen ruumiista tehdyssä ruumiinavauspöytäkirjan kautta. Kaikki heistä kuolivat joukkokidutus/-murha työssä vaivaistalon riihessä, missä heidät tapettiin teräaseilla. ”Silmä tyystin poissa ja nenä-luut murskaantuneet, aivot pursunneet ulos, jäätyneet kasvot veriset, pistimen haava katkaissut selkärangan ja selkäytimen.” Tietojen mukaan mäntyharjulaisista punaisista kuoli 31 leireillä seuraavan kesän aikaan.

Pertunmaan historiikissa kirjoitetaan: ”Heti sisällissodan päätyttyä yhdentoista valkoisten puolella kaatuneen ruumiit haudattiin kirkon viereen kunniapaikalle. Hautauksen yhteydessä vietettiin toukokuun alussa 1918 sankarihautajaisia. Vuonna 1921 pystytetyssä muistomerkissä on teksti ”Puolesta Savon ja Syntymämaan”.

Punaisten puolella tunnustusta annettiin punaisten sotilaille muistomerkillä vuonna 1949, jossa oli teksti ”Vakaumuksensa puolesta kaatuneiden muistolle”.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Miten Pertunmaan väestö kehittyi noin sadan vuoden ajalla alkaen 1920-luvusta

 Miten Pertunmaan väestö kehittyi noin sadan vuoden ajalla alkaen 1920-luvusta

Pertunmaalta muutti moni perhekunta tai nuorukainen pois etenkin 1960- ja -70 luvuilla. Karjalaisia siirtolaisia Pertunmaalle tuli sotien aikaan ja niiden jälkeen. Kun Pertunmaan itsenäinen kunta perustettiin vuonna 1926, liittyi siihen 1739 asukasta Hartolasta ja 347 asukasta Joutsasta, Näiden ohessa siihen liitettiin emopitäjä Mäntyharjun alue, joka koostui 2627 asukkaasta, eli Pertunmaalla oli sen historian alkuvaiheessa 4713 asukasta, Asukkaiden henkilökirjaluku vuoden  1926 lopussa oli peräti 4894 henkeä.

Sen jälkeen syntyvyys oli jonkin aikaa runsaampaa kuin kuolleisuus. Syntyvyys kuitenkin vähentyi 1920-luvun noin sadan lapsen kautta 1930-luvun alun 90 lapsen ja 30-luvun lopun 80 syntyneeseen. Pertunmaan asujaimisto olisi tavoittanut vuosien 1926-1946-välisenä ajanjaksona ainakin 400 asukkaan nousun, jos ihmiset eivät olisi muuttaneet pois, sillä tuona aikana syntyvyys oli paljon suurempaa kuin kuolleisuus. Pertunmaalla syntyneiden lasten lukumäärä oli ollut kyseisenä ajanjaksona 19,9 lasta vuodessa, kun taas kuolleiden määrä oli keskimäärin 15,5 asukasta. 

Pertunmaalla oli suhteellisen vähän muodostettuja avioliittoja, joka vei luonnollisesti syntyvyyttä alaspäin. Kuitenkin jo tuohon aikaan muuttoliike muualle oli kohtalaisen suurta ja se kosketti etenkin naimaiässä olevia kuntalaisia. Pertunmaan historiassa on hauskahko aiheeseen liittyvä lainaus: ”Pappien mukaan avioelämä aloitettiin hyvin usein jo ennen vihkimistä”. Ja tästä huolimatta suhteellisen vaatimaton lisääntyneisyys.

Kuntalaisten muuhun Suomeen kohdistuva muuttoliike oli petoksellista Pertunmaan kannalta. Lähtijöiden luku oli vuosina 1926-45 yli kuusisataa henkilöä enemmän kuin mihin tulijat riittivät. Naiset olivat tuolloinkin innostuneimpia muuttajia ja kuntaan muuttaneita oli 56,7 prosenttia naisia ja ulosmuuttaneita 56,3.

Suomalainen yhteiskunta oli vielä viime sotien aikaan agraarisvaltainen, ja koska miehillä oli tehtäviä maa- ja metsätalouden piirissä enemmän kuin naisilla, pysyivät miehet useammin kotiseuduillaan. Pulakauden vaikutuksia oli kuitenkin sekin, että vuonna 1933 muualle muuttaneita pitäjästä oli pelkästään 130 asukasta. 

Jonkinlainen maataloudesta pakeneminen oli syynä negatiiviseen muuttoliikkeeseen. Mikkelin läänin kaikki kunnat kärsivät muuttotappioista. Pertunmaallakin väestötappio oli yli 10 promillea pitäjän asukkaista. Pertunmaa oli siis hyvin tyypillinen muuttotappiokunta Mikkelin läänistä. Muuttotappio johtui mm. matalasta teollistumisen asteesta mutta myös suuresta tilattoman maalaisrahvaan määrästä. 

Vuodesta 1926 vuoteen 1939 eniten entisiä pertunmaalaisia kiinnosti Mäntyharju 296 muuttajalla, Helsinki 227 muuttajalla Heinolan maalaiskunta 195 muuttajalla. Helsingissä pertunmaalaisten suuri osa asui etenkin Sörnäisessä, tunnetulla työläisalueella. Paperitehtaat vetivät entisiä pertunmaalaisia etenkin Kuusankoskelle, Kymiin, Kotkaan ja Valkealaan. Muuttajia oli myös paljon Hollolaan ja Lahteen menijöissä. Kuopio ja Varkaus eivät olleet samalla tavalla olennaisia.

Pertunmaalle muuttajia oli etenkin lähialueen kunnista, kuten Mäntyharjulta 334 asukasta, Hartolasta 263 asukasta, Heinolan maalaiskunnasta 115 asukasta ja Joutsasta 103 asukasta. Helsingistä vuosien 1926-39 aikoina oli 70 asukasta, jotka tulivat muuttajina Pertunmaalle, joista todennäköisesti suurin osa oli paluumuuttajia. Sotavuodet toivat senkin muutoksen, että kunnan väkiluku alkoi nousta vähitellen. 

Karjalainen siirtoväki toki lisäsi väetsöä jo itsessään. Näissä sodissa pertunmaalaiset antoivat suuren uhrin, koska talvisodassa kaatui 51 kuntalaista ja jatkosodassa peräti 117. 

On huomioitava myös se, että pertunmaalaisia lähti 1800- ja 1900-luvuilla paljon myös Venäjälle etenkin Pietariin ja Inkerinmaalle, sekä Yhdysvaltoihin ja Ruotsiin. Venäjälle muuttaminen oli ymmärrettävästi yleisempää keisarin aikana. Kuitenkin Pertunmaan kirkkoherra on vielä 1940 kirjannut ylös pertunmaalaisia olevan Venäjällä 99 miestä ja 82 naista. Näistäkin suurin osa on varmasti entisiä punikkeja punakapinan ajoilta. Ruotsiin muuttaminen oli yleisempää kuin Amerikkaan pysyvästi lähteminen, ja tätä muuttoliikettä tapahtui etenkin 1970-luyvulla.

Siirtomäen paluu Karjalasta nostatti kunnan asukkaiden väkiluvun 4848 asujaan, samalla kun siirtoväkeä oli vuoden 1947 loppupuolella kaikkiaan 294 asukasta. Kuitenkin karjalaisen siirtoväen osuus oli eteläsavolaisittain varsin pieni, se oli kolme prosenttia kunnan asujaimistosta. 

Pertunmaan väestönkasvulla oli kuitenkin muukin syy karjalaisten lisäksi: sotilaiden kaipaus leipään ja naiseen. Suurten ikäluokkien aikana etenkin vuonna 1947 syntyvyys oli korkea, jolloin syntyi 131 uutta asukasta. Parhaimpina vuosina syntyvyys oli aina vähintään 100. 

Kuitenkin pian alkoi järjestelmällinen maaltamuutto, kun yhteiskunta- ja palvelurakenne muuttuivat kun esimerkiksi maatalouden sivuelinkeinot kuten uittotyöt ja metsätyöt alkoivat olla vähemmän yleisiä. Pienviljelijöiden vaatimattomat hehtaarit ja arvottomaksi tehdyt hakatut metsät eivät taanneet samalla tavalla elantoa kuin mahdollisesti oli aiemmin totuttu tai ainakin mihin totuttiin. Vuosien 1950 ja 1980 välisenä aikana pertunmaalaiset vähenivät kolmanneksella. Kun suuret ikäluokat tulivat työikään 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa, oli muutos selvä.

Vuosien 1950-1975 välisenä periodina Pertunmaan väkiluku aleni 1500 asukkaalla, vaikka syntyvyys oli 285 henkeä enemmän kuin kuolleisuus. Pertunmaan muuttotappio oli pahimmillaan vuosina 1961, 1970 ja 1974 yli sata henkeä per vuosi. 

Vuonna 1950 Pertunmaalaiset kasvoivat 101 uudella syntyneellä asukkaalla. Toisaalta vuonna 1975 tuo luku oli enää kaksikymmentä vastasyntynyttä. Vuosien 1975-1985 välisenä aikana Pertunmaan asujaimisto pieneni peräti 17,5 prosentilla. 

Maalta pakeneminen on ollut suurin Pertunmaan kunnan asujaimiston pienentäjä. Pertunmaan väkiluku pieneni vuoteen 1965 tullessa alle neljän tuhannen, vuoteen 1978 tullessa se alitti kolmen tuhannen. Alle kahden tuhannen väkiluku saapui vasta 2000-luvun alkuvuosiin tullessa. 

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Autismista ja terveydestä (Autismiliiton lehteen)

Terveys on tärkeä asia, ainakin silloin, kun se ei ilmoita ristiriitaisesta olostaan. On monesti niin, että nuoruuden kiihkossaan nuoret ihmiset unohtavat sen, mikä jokaisella ihmisellä on lopulta edessään, ja lasken tähän nuoruusharhaan myös itseni. Vain harvat pääsevät täältä ilman kolotuksia, kipuja, sairauksia ja vastustuskyvyn rajoittumista. Olisi siis muistettava se, miten jo Gaudeamus igitur-laulussa mainitaan vanhan iän tuovan vaikeudet, jotka oikeassa potenssissa johtavat lopulta elintoimintojen lakkaamiseen ja kuolemaan.

Terveydestä kannattaa pitää huolta, on fraasi, jota olen kuullut etenkin naispuolisilta ystäviltä, tuttavilta ja sukulaisilta. En ole kuitenkaan päässyt vielä tuohon tavoitteeseen, koska viina on monesti sellainen kuningas ja kauhistus, ettei se kovin helpolla päästä irti painiessaan ihmisen kanssa, jolla on monia addiktioita.

Olen joskus käyttänyt termiä geriatrikratia niistä vanhemmista ihmisistä, jotka etenkin oman maksukykynsä avulla voivat tietoisesti edistää elämäänsä niiden keinojen kautta, johon kaikilla ei ole varaa, kuten esimerkiksi lääketieteen avulla.

Geriatrikratia on nykyisin pikkuporvariston piirissä niin yleinen joukko, että nykyään ei varmaan pyritäkään elämän millainen se on, mihinkään suuriin saavutuksiin. Tärkeitä asioita ovat etenkin muija tai mies, omasta takapuolesta pusketut kakarat, pari autoa, uisteluvene, kesämökki ja valkeasta tiilestä rakennettu omakotitalo.. Ihmisten tavoitteet elämässä ovat niin samantekeviä yleiseltä asteelta katsellen, ettei voi kuin valitella ihmisrodun vaiheita ja tulevaisuutta tämän entistä enemmän luonnonvaroiltaan riistetyn planeettamme asukkaina.

Olin viime vuonna Suomen Wagner-Seuran matkalla Kööpenhaminassa, jossa ryhmässä oli selkeästi geriatrikratian jäseniä. On sanottava, että joskus muinoin ihmiset ovat tyytyneet matalempaan elinikäänsä Jumalan avulla, eli ovat ajatelleet heille lohkeavan paremmat tontit taivaassa maassa pakerretun elämän osan jälkeen.

Wagner ei itsessään ollut mikään kristillinen mies, ja onkin varmaan luultava, että Seuran jäsenet haluavat etenkin nauttia omasta maanpäällisestä elämästään enemmän. Minä en ota kantaa kumpaako näistä lähestymistavoista kunnioitan. On kuitenkin muistutettava siitä, että tällaiset geriatrikratian edustajat muistuttavat Goethen Faustia ja Prometheusta. Se on joka tapauksessa epätasa-arvoinen tapa suhtautua elämään, ja voisin sanoa esimerkiksi Peter Singerin olevan tällaista varakkuuden määrittämää toimintaperiaatetta suoranaisesti eliniän määrittäjänä vastaan elämässä.

Kuitenkin on kirjoitettava vielä vähän tästä ns. autismistani. Minun autismini on etenkin korkean toimintakyvyn autismia, jonka ansiosta olen saanut käydä lukion ja yliopiston. Minun mielestäni ainakin omassa tapauksessani autismista on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Autismi tuo loistavan keskittymiskyvyn, josta itselleni ei ole koskaan tullut minkäänlaista ongelmaa. Muistiani pidetään vieläkin loistavana, vaikka olen huonontanut sitä viinalla ja psyykenlääkkeillä. Olen aina ihaillut etenkin sellaisia ihmisiä, joista on myöhemmin paljastunut paljon korkean toimintakyvyn autismia. Etenkin autismiin monesti liittyvistä toistuvuuksien, jatkuvuuksien ja assosiatiivisten ideoiden tunnistamisesta ja prosessoinnista on paljon iloa ja hyötyä.

Autistisen taiteilijan tai kirjailijan voi tulkita autisteiksi heidän tuottamansa taiteellisen ja kirjallisen materiaalin perusteella. Esimerkiksi Kafka on tällainen kirjailija. Monesti autistisen kirjailijan tai filosofin tuotanto voi olla hienosävyistä, originellia, tilanteisiin keskittyvää ja nimenomaan ideoita julkituovaa ajattelua ja kirjallisuutta. Esimerkiksi Kafkan yksi kuvaava pienoisromaani tai novelli kertoo siitä, miten hän heräsi vanhempiensa luota muuttuneena suureksi syöpäläiseksi. Tässä vähintäänkin implikoidaan, että päähenkilön Gregor Samsan on tehnyt hyönteiseksi hänen vanhempiensa läsnäolo ja tarkkailu. Siinä mielessä tämä Kafkan työ on myös itseironinen kuvaus siitä, miten hän jo nuorella iällä oli etääntynyt vanhemmistaan ja etenkin isästään.

Yksi autistinen taiteilija on ollut Antonio Gaudi, joka oli arkkitehti ja Barcelonan Sagrada Familian suunnittelija ja rakennuttaja. Mielestäni Gaudin autismi tulee helposti esiin etenkin Sagrada Familiasta, - se on muodoiltaan niin karnevalistisekspressiivinen, että originellia mieltä sen suunnitteluun on vaadittu. Saati sitten Picasso.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Savon radan historiasta ja Suonenjoen osasta siinä

Voidaan hyvin sanoa, että jos Suonenjoen yhteydet muuhun maailmaan olisivat alusta asti perustuneet vain maantieyhteyksiin, olisi Suonenjoki nykyään pieni ja kuihtuva maalaispaikkakunta. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, koska Suomen rautatieverkostoa laajennettaessa toinen pääradoista eli Savon rata kulki alusta alkaen suoraan sen läpi, suuntina etelä Pieksämäellä ja pohjoinen Kuopiossa. Rautatie oli Suonejoelle alusta alkaen varsinainen kehitymisen johdanne, ja se tuotti Suonenjoelle paljon erilaista hyvää.

Ensimmäinen rautatieyhteys Suomessa avattiin vuonna 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Silloin huomattiin se, että rautatiet olivat parempia kuin muut kulkuyhteydet tuohon aikaan, joten rahaa alkoi löytyä varsin itsessään kalliille hankkeelle. Etenkin hätäaputöiden voimilla valmistui seuraavaksi vuonna 1876 rata Turku-Riihimäki-Pietari. Tämän jälkeen komissio, joka oli suunnitellut rautateiden kulkusuuntaa, totesi että rautateiden tulisi seurata liikenteen kulkusuuntia. Samalla piti luoda yhteys kehittyneimpien kaupunkien ja Riihimäki-Pietari-radan välille. Myös vesistöjen läheisyys tuli taata ja kulkusuunnan tuli olla etelästä pohjoiseen.

Tämän kulkusuunnan mukaisia rautateitä varten syntyi kolme suunnitelmaa: Viipuri-Sortavala-Joensuu, eli Karjalan rata, Tampere-Seinäjoki-Oulu, Pohjanmaan rata ja Kotka-Kouvola-Kuopio, eli Savon rata. Nämä kolme rataa saatiin valmiiksi vuosina 1883-1894. Tässä yhteydessä tapahtui myös Suonenjoen liittäminen rautatieverkostoon. Tässä oli ollut kuitenkin epäselvyyksiä myös muualla radan ympäröivillä alueilla. Monet muut samanlaiset maalaispaikkakunnat olisivat kernaasti halunneet radan omalle alueelleen.

Säätyvaltiopäivillä käsiteltiin Savon ratahankkeeseen liittyviä asioita ensimmäistä kertaa jo vuonna 1872. Ratalinjojen suunnittelu tuli aloittaa suostumuksella. Kuitenkin anomus hyväksyttiin, vaikka asian tutkiminen oli hidasta. Vuonna 1884 syntyneessä Savon radan rautatiesuunnitelmassa oli viisi erimuotoista vaihtoehtoa linjaukselle: Mikkeli-Kangasniemi-Pieksämäki-Suonenjoki-Kuopio; Mikkeli-Haukivuori-Pieksämäki-Suonenjoki-Kuopio; Mikkeli-Juva-Joroinen-Jäppilä-Kuopio; Mikkeli-Juva-Joroinen-Leppävirta-Kuopio; Viipuri-Imatra-Puumala-Juva-Joroinen-Leppävirta-Kuopio.

Suonenjoki olisi voinut jäädä sivuun asemastaan nykyisenä rautatiekaupunkina, koska Joroista ja Juvaa säätyvaltiopäivillä edustaneet Nils Grotenfelt ja Kaarle Muttilainen olivat ajaneet määrätietoisesti rataa Joroisiin. Etenkin Grotenfelt olisi halunnut radan omille mailleen Järvikylän kartanolle Joroisissa. He olivat lähellä päästä tavoitteeseensa, koska asiaa käsitellyt komitea päätyi ehdottamaan kolmatta vaihtoehtoa, eli Juvan, Joroisten ja Jäppilän kautta kulkevaa linjaa.

Valtiopäivät kuitenkin päättivät vuonna 1885 toisin, ja rata suunniteltiin kulkevaksi nykyistä Mikkeli-Haukivuori-Pieksämäki-Suonenjoki-Kuopio-reittiä. Joroisissa ja Juvalla oli jonkinlaiset kulkuyhteydet vesiteitse. Suonenjoen hyväksi katsottiin alueen runsaat vesistöt, koska Saimaan ranta-alueita tuli paljon radan läheisyyteen. Kolmantena ratkaisevana tekijänä oli kirkkoherra

Henrik Schroderuksen läsnäolo vuoden 1885 säätyvaltiopäivillä. Radan rakentaminen aloitettiin alkutalvella 1886. Radan rakentajia oli yli kymmenen tuhatta. Ratalinja oli eroteltu kolmeksi erilaiseksi työpiiriksi ja Suonenjoki kuului niistä kolmanteen. Insinööri O. Bergbom toimi piirin johdossa. Lapiomies tienasi ratamailla 2-3 markkaa päivässä, mutta hevosella kulkeva mies saattoi saada töistään jopa kaksi kertaa enemmän.

Savon radan rakentaminen toi omat juttunsa Suonenjoen järjestykseen. Paikalliset työläiset saivat töitä, vaikka työläisiä tuli paikalle muualtakin. Suonenjoelle perustettiin väliaikainen sairastupa, joka oli tarpeen, koska esimerkiksi lavantauti riivasi radan tekijöitä. Hengenravintoa tuotattivat lukutuvat, joissa oli luettavana mm. tuoreita sanomalehtiä. Majoitusolosuhteiden takia osa työläisistä asui suonenjokelaisissa taloissa. On sanottu, että he maksoivat majoituksestaan kolme markkaa viikko.

Sellainen huono olosuhde syntyi Suonenjoelle, kun työntekijät toivat entiseen herran kukkaroon viinankäytön ja -ostamisen. Radalle tuli mittaa 274 kilometriä ja se valmistui noin kahden ja puolen vuoden rakentamisen jälkeen. Ensimmäinen juna rataa pitkin kulki ensimmäinen päivä lokakuuta vuonna 1889. Rata kulki Suonenjoen alueella kaikkiaan viidenkymmenen kilometrin matkan.

Junan suhteellisen kova vauhti saattoi olla joillekin pelottavaa, ja tästä on kirjoittanut tunnetusti myös Juhani Aho. Suonenjoella sijaitsi asemaravintola, jossa tarjoiltiin myös alkoholisperäisiä juomia. Osti sitten lipun vaikka seuraavalle pysäkille, oli mahdollista vetää kaljaa kuin sieni. Seisakkeita paikallisliikennettä varten syntyi. Lisäksi perustettiin kuusi liikennepaikkaa: Iisvesi, Salminen, Pirttiselkä, Suonenjoki, Suihkola ja Suontee. Lisäksi Salmiselle, Suonenjoelle ja Iisvedelle rakennettiin oma asemarakennuksensa. Suonenjoen asemalla myytiin vuonna 1895 7859 lippua ja tavaroita kuljetettiin 711 tonnia.

Savon rata aiheutti sen, että Suonenjoellekin rakentui oma ammattiryhmänsä, kuten asemapäälliköt, joilla kaikilla oli omanlaiset univormunsa, jotka varmasti kiinnittivät suonenjokelaisten huomion. Suonenjoen asemalle tuli radan myötä yhden veturin kattava korjaustalli.

Kun oltiin saatu valmiiksi kaikki kolme etelästä pohjoiseen kulkeva rataa, silloin alettiin tehdä suunnitelmia näiden ratojen yhdistämiseksi poikittain. Ratojen rakentaminen katsottiin olennaisen tärkeäksi etenkin talouselämän kehittymisen takia. Pieksämäki-Jyväskylä-rata valmistui vuosina 1911-1914. ¨Muiden uudistuksien tultua toteen, suonenjokelaiset pystyivät helposti tavoittamaan muut paikkakunnat Suomessa ja Venäjälläkin junateitse.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kaiken kallistuminen ja selviytyminen nälkätaiteilijana 2020-luvun Suomessa

Olen runsaat kymmenen vuotta sitten maisteriksi valmistunut mies, joka tulee nykyisin toimeen tuilla ja freelancerpalkkioilla. Saan myös toisinaan apua omilta vanhemmiltani. Aloitan lähiaikoina tekemään väitöskirjaani. Olen huomannut sen monen käsikirjoituksen kautta, että läpimurto kustannusmaailmaan saati sitten apurahojen saaminen on vaikeaa sellaiselle kirjailijalle, joka kirjoittaa pääasiassa itselleen. Sen takia minun on pitänyt ottaa vastaan valtion tukia. Vammaiseksikin minua on vihjailtu, vaikka vihjailuilta vie pohjan se, että älykkyysosamääräni on 150.

Olen huomannut parin edellisen vuoden aikana miten elintarvikkeiden ja viinan hinta on kasvanut Suomessamme. Tämä on tietysti monen tekijän summa, mutta kyllä politiikassa toimivien tulisi kantaa sen verran huolta siitä että kansalaiset pystyisivät ostamaan sellaista ruokaa, joka riittää nälän poisviemiseksi. Arvonlisävero on esimerkiksi kirjoissa sellainen tekijä, minkä takia ne maksavat Suomessa moninkertaisesti enemmän kuin muissa kulttuurimaissa.

Ruokakorin hinta Saksassa tai Ranskassa on moninkertaisesti pienempi kuin Suomessa. On selvää, että ruuan myyntiä ja siitä otettavaa hintaa tulisi säädellä valtion toimesta. Olen joskus kirjoittanut siitäkin, että jos isoja kauppiaita verotettaisiin enemmän, niin pienet ostoliikkeet voisivat silloin menestyä paremmin. Tässä on siis kaksiteräinen miekka – mahdollistetaanko isojen liikkeiden suuri kauppa kuluttajalle edullisemmin, vai pitäisikö pienten ja keskisuurten liikkeiden omistajia ja perustajia varjella ”pöydältä pyyhkäisy”-efektiltä, johon suuret myytävät erät ja sen takia halvemmat hinnat mahdollistavat suurliikkeenomistajan oikeuden.

Kuitenkin on sanottava, että on hyvä, että Suomessa on Pirkka-tuotemerkki, joka mahdollistaa ihmisille korkealaatuisten tuotteiden hankinnan suhteellisesti edulliseen hintaan. Pirkka mahdollistaa myös kotimaisten tuotteiden ostamisen vähävaraiselle kansalaiselle, vaikka sen lisäksi niitä on tietysti muitakin sekä K- että S-kauppojen puolella.

Monesti jos käyttää viinaa, niin pienituloisena tulee laskeskella ruokakaupassa, että rahat riittävät varmasti kaikkeen. Joskus kun saa isompia tilejä esimerkiksi kirjoituksien myymisen kautta, niin saa kaupassa olla katselematta hintoja, mutta ne ovat toistaiseksi olleet itselleni vain toisinaisia tapahtumia.

Jos jotain pitäisi yhteiskunnassa säädellä, niin se olisi kirjojen ja ruuan myynnin edistäminen pienemmilllä hinnoilla. Lisäksi viinat tulisi tuoda ruokakauppoihin ja kilpailun alaisiksi. Lisäksi voitaisiin miettiä DDR:n Interflugin kaltaista kansallistettua lentoyhtiötä, joka tarjoaisi ihmisille edullisia mahdollisuuksia matkalle lähtöön toisiin maihin. Mikä tietysti on pelkkä vitsi jutun keventämiseksi, mutta periaatteessa miettien aivan käypä idea.

Olen aina mieltänyt itseni oikeistolaiseksi, koska mielestäni oikeisto kunnioittaa yksilöä vasemmistoa enemmän. Kuitenkin olen viime aikoina huomannut sen, että säätely köyhimpien kansalaisten hyväksi ei ole mitään alhaista ja torjuttavaa matelua. Yhteiskunnan ja poliitikkojen tulee kantaa huolta siitä, että kaikki kansalaiset saavat syödä vatsansa täyteen, ja tässä esimerkiksi Pirkka voi olla asian edistämiseksi hyvinkin esillä ottamalla tähän määrätietoisen kannan.

Pirkka on ollut aina ruuan suhteen suosikkituotemerkkini Suomessa. Pirkan tulee olla vahvistamassa oikein toimivien poliitikkojen kanssa sitä, että suomalaiset ihmiset saavat edullisia ja parhaimmassa tapauksessa kotimaisista aineksista tehtyjä tuotteita kaupassa ostaakseen.

Poliitikkojen tulisi huomata se, että esimerkiksi maahanmuuttajatkin voisivat työllistyä paremmin, jos rahalle olisi edes jonkinlaista vastinetta kauppaan mennessä. Samalla jokainen suomalainen ihminen voisi olla varma siitä, että rahat eivät lopu ainakaan ruuan takia kesken. Esimerkiksi kahvipaketti voi maksaa nykyisin suomalaisissa kaupoissa yli kymmenen euroa. Lisäksi kansalaisten sivistyspyrkimysten eteen tulisi kirjojen myyntiä arvolisäveron alentamisen kautta mahdollistaa helpommaksi. Suomessa on varmasti kaikista Euroopan maista vähiten kirjakauppoja, ja nykyisetkin liikkeen pitäjät lopettavat olon käytyä vieläkin tukalammaksi.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Saan kuntoutustukea, mutta miksi minua ei tueta kuntoutumaan?

Olen ollut kahteen kertaan psykiatrisessa pakkohoidossa vuosina 2010 ja 2013. Näiden perusteella olen voinut huomata sen, että mielenterveyskuntoutujien joukko on heikoin vähemmistö, joka yhteiskunnasta voidaan löytää. Heidän asiansa puhujia ja selvittäjiä kaivattaisiin Suomessakin.

Minä olen saanut useita vuosia sosiaaliavustusta, jota kutsutaan kuntoutustueksi. Siitä huolimatta minua ei pyritä tällä hetkellä kuntouttamaan. Minua ei ole ainakaan yhdeksään vuoteen pyritty kuntouttamaan. Onko elämäni tässä yhteiskunnassa siis aivan turhan päiten olevaa todellisuutta? Olen harkinnut turvapaikan hakemista jostain länsimaisesta kulttuurista tämän vainoamisen ja huomiotta jättämisen takia.

Olin terapiassa vuodesta 2011 vuoteen 2016, jolloin Kela tapansa mukaisesti lopetti osittaisen terapian tukemisensa, vain mainitsemalla minulla olevan ylitsekäyviä vaivoja. Sen jälkeen olen huomannut aktiivisuuteni ja toimintakykyni laskeneen. Onhan aivan selvää sekin, että ihminen jolla on huolia toisten ihmisten kanssa tekemisissä olemisesta, hyötyy siitä, jos saa ainakin kerran viikossa puhua muutaman tunnin älykkään ja ymmärtävän, omia aikeita ja puheita vahvistavan ja tulkitsevan ihmisen kanssa. Minulla oli todella hyvä terapeutti, joka pystyi omalla persoonallaan tasapainottamaan omaa luonnettani ja ulosantia.

On aivan selvää, että Kelan pitäisi luopua omasta periaatteestaan olla tukematta terapiaa tarvitsevan ihmisen terapiaa ensimmäisen viiden vuoden jälkeen. Olen jopa pariin otteeseen harkinnut työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautumista, vaikka on varmaa, että psyykkiset ongelmani ja korkea koulutustasoni eivät olisi ominaisia tekijöitä houkuttamaan aivan ketä hyvänsä työnantajien keskuudessa.

Koen, että yhteiskunta on jättänyt minut aivan yksin omien ongelmieni kanssa. Kuitenkin hoidossa olemiset ovat olleet itselleni sen verran traumaattisia, etten voisi harkitakaan enää kuin avohoitoa. Eivät ihmiset jotka poliklinikkahoitoa tarvitsevat hekään suuresti hyödy laitoksessa olemisestaan. Siellä heitä vain hillitään ja rajoitetaan rutiineilla ja annetaan välillä näkymätöntä valohoitoa ilman lupauksia mistään paremmasta.

Kokisin, että syvästi myös työelämästä tietoisen ihmisen kanssa keskusteleminen voisi olla luomassa otollista maaperää sellaiselle ihmiselle, joka on jäänyt jollakin tavalla yhteiskunnan taskuun tai ompeleiden väliin. Meitä on tässä yhteiskunnassa kymmeniä tuhansia, ja kuitenkin yhteiskunta voi olla sylkemässä meitä päin naamaa laittamalla oikeassa tapauksessa hyvinkin työssä jaksavia ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeelle aivan kuin pelkkä nimike kuten maanisdepressiivisyys tai skitsofrenia sanelisi kaikenlaisen mahdollisen tulevaisuuden tällaisille ihmisille.

Suomen hallituksessa tulisi olla ministerin paikka sellaiselle ministerille, joka kantaisi huolta etenkin mielenterveysongelmaisten ihmisten asioista. Suomessa on varmasti ainakin 500-800 000 ihmistä, jotka ovat joskus olleet tekemisissä psykiatrien kanssa. Minä en haluaisi, että minun työskentelyn kykyni sanelisi vain joku psykiatriksi rahan takia opiskellut puoskari, ja etenkin siinä mielessä, että tällainen arviointi voidaan tehdä vaikka tunnin kestävän vastaanottoajan puitteissa.

Terapiassa olen pitänyt aina siitä, että vuosien saatossa terapeutin kanssa on voinut saada niin perusteellisen hyvän käsityksen omasta persoonallisuudesta mikä on vain mahdollista saada. Sen takia olenkin ajatellut, että terapiaa pitäisi päästä jatkamaan saman terapeutin kanssa. On kirjoitettava siitäkin, että tällaiset sanat, jotka merkitsevät jotain mielenterveysongelmia, ovat hyvin monitulkintaisia kysymyksiä, ja tässä mielessä kun psykiatria ei vertaannu vaikkapa aivokirurgiaan on keveiden ja psykiatrin omista vaivoista ja pinttymistä julkitulevien tulkintojen mahdollista ohjata sellaisia ihmisiä, jotka joutuvat näiden puoskarien mielipiteistä muokkaamaan koko oman elämänsä suuntaa.

On selvää, että psykiatrialla ja sen edustajilla on nykypäivän maailmassa aivan liian paljon valtaa. Nämä asiat, jotka psykiatria leimaa pysyviksi ja invalidisoiviksi voitaisiin kiertää sillä, kun annettaisiin näille ihmisille mahdollisuus keskustella heitä ymmärtävien ihmisten kanssa ainakin kerran viikossa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Mielenterveysongelmallisesti luova vai luovasti mielenterveysongelmainen?

Olen lukenut yliopistossa pääaineena filosofiaa. Se on jälkikäteen tuntunut sekä siunaukselta että turmiolta. Onhan se mukavaa, kun on olemassa ainekset ja tietämys kaikenlaisen paskapuheen kyseenalaistamiseen, mutta monet näkevät filosofian ihmiselämän vastaisuutena, jossa etenkin filosofiaa harjoittava ihminen voi ajautua ihmisten välttelemiseen ja päihteiden käyttämiseen. On siis sanottu, että filosofia voi aiheuttaa sitä harrastaville epäterveellisiä kulttuuripoliittisia tendenssejä. Kun katsoin äskettäin filosofiaa lukemaan tulleiden kuvaa netissä huomasin, että kaikki heistä näyttivät nörteiltä. Minä olen ollut aina nörtti, mutten muistuttanut tuohon aikaan ulkoisesti nörttiä, joka herätti suuresti pintapuolisten ihmisten huomion kiinnittänyttä aihetta. Koen oloni nykyään paremmaksi, koska en saa pelkästään ulkonäköön kiinnittyvää huomiota.

Luovuus tarkoittaa minulle etenkin vapautta, jossa luovuuden tuotokset ovat jotain sellaista, mikä syntyy etenkin vapaudesta ja sen hyödyntämisestä. Kulttuuri ja siitä keskusteleminen kehittyvät tavallisesti sen mukaan, millaisia asioita nostetaan keskustelun ja huomion aiheeksi. Kaikenlaiset kulttuurilehdet sulkevat sisäänsä omanlaisiaan noudatuksia ja sääntöjä, jotka sääntelevät kulttuurikeskustelua itsessään sen verran, ettei aiemmin kuin joku Paavo Haavikko ole päässyt itse määrittelemään niitä olosuhteita, missä kulttuurikeskustelu käydään. Siinä mielessä luovankin tai vielä paremmin vapaan ihmisen tulee totuttautua niihin olosuhteisiin, mikä kulttuurissa kulloinkin vallitsee. Ihminen siis on tullut määritellyksi ennen kuin hän itse on päässyt määrittelemään omaa minäänsä tai huomionsa kohteita.

Tässä mielessä etenkin Sartre määritteli ihmisen aseman toisten kanssa tekemisissä ollessa subjektiminäksi ja objektiminäksi. Toisessa ihminen havainnoi ja koko havainnointikyky on hänen oman harkintansa alainen, ja objektiminä on taas toisen, mahdollisesti täysin itsekkään ihmisen näkymä tällaiseen ihmiseen, oli hän nyt sitten narri tai vaikka filosofi.

Olemme siis monessa mielessä subjekteja ja objekteja samanaikaisesti. Meitä määritellään, ja pääsemme itse määrittelemään vain varsin vähän tässä valmiissa maailmassamme. Kirjoitin joskus teini-iässä, että ihmisen on jatkuvasti prosessoitava omia käsityksiään, ja siitä johtuen huvituin kuinka Pentti Saarikoski on joskus ennen kuolemaansa, eli paljon vanhempana kuin mitä itse olen, sanonut, että ihmisen tulee olla koko ajan ”hälytystilassa”. Tällaista ja kaikkea muuta kielitaidon puutetta ilmaisevaa sisältöä voi löytää Saska Saarikosken isästään tekemässä aforismikokoelmassa Sanojen alamainen. Saarikoski ei ollut sanankäytön ammattilainen, vain pikkuporvarillisen taustansa itseylentämä mies, joka joutui rakentamaan itsestään sellaisen rakennelman, joksi hänen isänsä ei ollut vielä lahjattomampana pystynyt tulemaan. Jo Seppo Heikinheimo on kirjoittanut tästä, että Saarikoski ei suinkaan ollut nero, ja hänen käsityksensä siitä perustui todellakin vain hänen omiin käsityksiinsä. Runonsa ovat yksinkertaisia, päiväkirjat kertomuksia alkoholismista sekä pamputtamisesta ja käännöksensä jonkinlaisia pulpfiktiivisiä vapaamuotoisia muunnelmia alkuteksteihin.

On kuitenkin olemassa hyvin monenlaista luovuutta, joku voi olla arkkitehti, kuvataiteilija, kuvanveistäjä, ohjaaja, näyttelijä, filosofi, kirjailija, tutkija, runoilija tai vaikkapa vain esimerkiksi Eino Salmelaisen malliiin runonlausuja. Olisi mielestäni tutkittava hyvin monipuolisesti luovuutta, ja harrastettava sen osia samanaikaisesti koko ajan. Kuitenkin koska kaikki eivät ole renessanssineroja, on varmaan parasta harjaantumisen jälkeen keskittyä yhteen tai muutamaan osa-alueeseen mahdollisesta luovuudesta.

On kirjoitettu paljon luovien ihmisten mielenterveysongelmista. Luovuus tarkoittaa monessa mielessä samaa kuin mielenterveysongelmainen, koska kaikki ihmiset eivät ole luovia eivätkä mielenterveysongelmaisia. Kuitenkin mitä pahemmaksi esimerkiksi kaikenlaiset ahdistukset ja masennushäriöt pahenevat yksilössä, on hänen vähemmän mahdollista saada luotua jotain pysyvänoloista luovuuden tuotetta. Luovat ihmiset kokevat tarvetta vapauteen, koska luovuus on yhtä kuin vapautta. Omien mielipiteiden ja ajatuksien julkituonti on monessa mielessä harvinaista, jonka yhteydessä monet voivat kokea sen ainakin epäsosiaaliseksi toiminnaksi, ellei sitten aivan hullun huviksi.

Saarikoskea ei voida pitää mitenkään kovin erikoisena tyyppinä, koska hänellä oli pitkälle viety halu nussia. On selvää, että mitä originaalimpi mieli ja mitä vahvemmin älyllä varmistettu henki, ei miehellä ole tapana viihdyttää naisia, ainakaan sellaisia, jotka ovat selkeästi hänen oman älynsä alapuolella, ilman riittävää henkistä kapasiteettia.

Saarikosken tuotannosta lainatut aforismit eivät ole kovinkaan kummoisesta kielitaidosta ja ajattelusta kertovia. Hänellä ei ollut luovaa kielentajua, kuten esimerkiksi Eino Leinolla tai V.A. Koskenniemellä, vaikka hän onkin päässyt Ismo Alangon lauluun ”Taiteilijaelämää” toisen näistä rinnalle. Olen lukenut John Lennonin kirjoittamaa lyhytproosaa, ja hänen töissään todellakin oli kielentajua, minkä takia hän on ansainnut paikkansa myös esimerkiksi Jim Morrisonin vierellä.

Ja Saarikosken jälkeläisen kuvaus siitä, miten lauletaan Kansainvälistä ”itku kurkussa”, kertoo vain siitä, millaista epätervettä oppia hänen perheessään on jälkeläisille annettu. Luova ihminen ei voi olla kommunisti, koska kommunistit eivät voi sietää sellaista vapautta, joka on luovalle ihmiselle ehdoton hetkestä ja tilanteesta riippumatta.

Luovuus on varmasti synnynnäistä, aivan kuten mielenterveysongelmatkin, ja pakolla itseään luovaksi säätävät ihmiset eivät tee kuin haittaa itselleen ja niille ihmisille, jotka joutuvat heidän tuotoksia seuraamaan ja mahdollisesti jopa annettava seuraamisesta maksu. Olemmeko me siis mielenterveydellisesti luovia vaiko luovasti mielenterveysongelmaisia? Voi olla, että molemmat vaihtoehdot saattavat olla samanaikaisesti tosia.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Minä nautin kotoilusta

Nautin suuresti kotona oleskelusta, vaikka olen matkustanutkin paljon jo tähän runsaaseen kolmeenkymmeneen vuoteen mennessä. Tietyt lomat ovat silti menneet kuitenkin lähinnä vain hotellihuoneessa makoillessa. Tästä käy siis ilmi se, että tarvitsen aika paljon yksinäistä aikaa kaiken kodin ulkopuolella tapahtuvan vastapainotteeksi.

Jos kotona on kaikki tarpeellinen, ei ole mitään väliä, vaikka siellä viettäisi viikkokausia. Oma freelancerkirjailijan ja -tutkijan ura ei itsessään vaadi suuresti sellaista, että kotoa pitäisi välttämättä kovinkaan usein lähteä. Nykypäivän Suomessa ruokaakin pystyy tilaamaan kotiin suoraan kaupasta, vaan viinakauppaa ei olla kuitenkaan järjestetty samalla tavalla. Kaikkien täytyy kuitenkin siinäkin muistaa etupäässä kohtuus. Itselläni kohtuus ei ole aina vallinnut.

Tarvitsen vain kirjoja, kissan ja vähän viiniä siihen, että pystyn keskittymään omiin juttuihini, joissa kirjoittaminen ei ole yksi vähäisimmistä ajanvietteistä. Kirjoittaminen on yksinkertaisesti ihmisoikeusjuristi Matti Wuoren sanoman mukaan uloshengittämistä, samalla kun lukeminen on sisäänhengittämistä – molemmat palvelevat toistaan.

On tietysti selvää, että vaikka olisi kotona, niin sinne voi kutsua vieraita, joko kavereita tai naisia. Silloin voin keskittyä parhaiten oman arkeni pyörittämiseen. Isännöin mielelläni juhlissa, joissa on vain itselleni mieluisia ihmisiä. Hyvänpäivän tutut ovat jotain sellaista, joka ei ole minua koskaan kiinnostanut. Sen yhteydessä voi mainita sen, että kommunikaatio on minulle etenkin kiinnostavien ja stimuloivien ajatusten ilmaisua ja kuuntelua eikä vain jonkinlaista turhanpäiväistä papatusta, joka on olemassa vain sosiaalisen vuorovaikutuksen takia.

Jonkinlainen autismi on varmasti taustalla omassa ajattelussani, kirjoittamisessa ja tekemisessä. Minulta menee paljon jaksamista ja energiaa siinä, kun joudun olemaan kodin ulkopuolella tekemässä sellaisia asioita, jotka eivät minua kiinnosta, tai asioita, jotka tehdään pelkästään toisten pakottaman rutiinin takia.

Kotoiluun vaaditaan siis vain miellyttävää ruokaa pari kertaa päivässä, lasillinen viiniä silloin tällöin ja paljon kirjoja, lisäksi on mukavaa jos on kissa tai kissoja, joita voi välillä rapsutella. Kissan kehräyksen kuunteleminen tietysti tutkitun mukaan vähentää stressiä ja alttiutta sydän- ja verisuonitaudeille.

Kun asuin Siilinjärvellä, kävin monesti isoäitini luona Kuopiossa, missä saatoin viettää toistakin viikkoa. Mutta minkä takia se ei kävisi luovalle ihmiselle aikamiehyydestä huolimatta? Jos kaikki käytännön työt tehdään itsen puolesta, eikö siinä ole parhain mahdollinen vaihtoehto sille, että voi keskittyä luoviin projekteihin? Sain paljon kirjoitettua, ja minulla oli hyvin luova olo noina aikoina. Kyllähän Aleksis Kivi, Eino Leino ja Olavi Virta saivat nautittua elämästään ja työstään omien naispuolisten mesenaattiensa ansiosta – ei tarvinnut paljoa odotella eväitä, vaan ruoka ja kahvit tulivat säännöllisesti pöytään ilman pienintäkään käden heilautusta itsen osalta.

Kotitunnelma ja kotityöt tehtynä niiden toimesta, jotka ne hallitsevat, on parasta mitä luovaa työtä tekevälle miehelle voi sattua. Onhan joku, olisiko Goethe, sanonut, että tavallinen mies arvostaa tietyin väliajoin pöytään ilmestyviä kahveja ja ruokia enemmän kuin sitä, jos nainen osaisi muinaiskreikkaa. Vaikka ajattelen molemmissa olevan hyviä puolia, oli Goethe kirjoittanut noin.

Henkisen ja luovan työn tekemisessä kaikenlaiset käytännölliset asiat, jotka on vain tehtävä, vaikeuttavat rentoutta ja itseluottamusta, jota kirjalliseen työhön ja siinä onnistumiseen vaaditaan. Myös toisten ihmisten irvailulle altistuminen on omiaan vaikeuttamaan omaa luovaa työtä. Siksi nautin suuresti kotoilusta.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Olemmeko riittävän älykkäitä ymmärtämään lemmikkejämme?

Bulgarialainen selvännäkijä Baba Vanga ennusti monia jo ajassamme tapahtuneita yllättäviä tapahtumia ennen kuin hän vanhuksena kuoli. Näitä oli muun muassa WTC:n terrori-isku ja Barack Obaman tulo presidentiksi Yhdysvalloissa.

Kyseinen Vanga ennusti lähihistoriassa tapahtuvaksi noin 100-200 vuoden ajan jälkeen, että tietyt eläinlajit muuttuvat enemmän ihmisenkaltaiseksi ja oppivat jopa kommunikoimaan nykyistä paremmin ihmisten kanssa. On selvää, että tämä tarkoittaa etenkin sellaisia eläimiä, jotka ovat asuneet pitkään ihmisten kanssa. Voidaan jopa miettiä sitä, tarkoittiko Vanga varsinaisia villieläimiä, vai kesytettyjä eläimiä, kuten koiraa ja kissaa. On tietysti niin, että myös ihmisten tulee kehittää tapoja eläinten ymmärtämiseen paremmin kuin miten on tapahtunut tähän mennessä.

Ja vaikka emme uskoisi tähän köyhästä perheestä maaseudulta peräisin olleeseen ennustajaan, niin ovat monet eläinten tutkijat kuten vaikkapa Frans de Waal kirjoittaneet siitä, ovatko ihmiset nähneet vielä tarpeeksi vaivaa eläinten ymmärtämisen suhteen.

On jossain tiedelehdessä kirjoitettu, että kissaeläimet saattavat olla monen eri piirteen takia kehittyneimpiä eläinlajeja maailmassa. Minulla on ollut kaksi kissaa, joista molemmissa olen huomannut inhimilliseen tasoon verrattavaa tyyliä asioiden havainnoinnissa ja kommunikaatiossa. Vaikka he eivät puhu kieltämme, osaavat he saada tarkoituksensa ja viestinsäkin läpi

Ihmiset ovat kesyttäneet esimerkiksi koirat ja kissat lemmikeikseen jo monta tuhatta vuotta sitten. Sanotaan kissasta, että sen toisinainen arvaamattomuus ja itsenäisyys johtuisi siitä, että se on lemmikkinä koiraa nuorempi. Kuitenkin mielestäni sen lajityypilliset ominaisuudet selvittävät tässä asiassa enemmän.

Olen itse voinut havaita kissojeni kautta sen, että tietyissä tilanteissa niiden toiminta ja reagointi on monesti hyvinkin ennakoitavaa. Esimerkiksi nykyinen kissani, kun käyn kotonani ruokalevolle, tulee aina sängyn päälle kylkeeni makaamaan. Se katsoo sen olevan turvallinen paikka.

On sanottu, että kissat kiintyvät enemmän paikkaan kuin ihmisiin, ja on sen suhteen kirjoitettava, että kissa on arvaamaton vain sellaisissa tilanteissa, jotka se kokee jännittäväksi tai uudeksi. Kissa kiintyy omistajaansa tai omistajiinsa ja voi hyvinkin sopeutua kotinsa arkeen ja joskus jopa osallistumaan kodin toimintoihin erityisen kiinteällä tavalla.

Olen itse harkinnut maalausharrastukseni jatkamista, mutta kissa samassa kaksiossa ei anna siihen kovinkaan helppoa mahdollisuutta. Kissat tunnetusti eivät pidä siitä, jos ovia pidetään kiinni, joten sotkuinen homma, kuten maalaaminen öljyväreillä ei onnistu edes oven kiinni panemisella.

Sanotaan että kissat näkevät omistajansa vain palvelijoina, johon antaa osviittaa se, minkä takia kissa voi hypätä vaikka uunin tai kirjahyllyn päälle. Kissat haluavat katsella ihmistään ylhäältä alaspäin. Kuitenkin mielestäni monet kissan maneerit osoittavat kissojen olevan tasa-arvoisempia kuin luullaan.

Myös on olemassa kissan maine yksinäisenä eläimenä, jonka mukaan se ei vähääkään ihmisestään välitä, mutta sitä vastaan voidaan miettiä sen varjolla niitä tapauksia, joissa kesämökille tai toiseen päähän maata jäänyt kissa on vaeltanut matkan takaisin kotiin omistajansa tai omistajiensa luokse.

Inhmillisten tunteiden tunnistaminen eläimissä paljastaa ihmisten ja eläinten saman alkuperän ja korostaa sitä, että tavallinen ihminen kokee iloa ja myötätuntoa ollessaan tekemisissä eläinten kanssa. Esimerkiksi Hachi – kertomus uskollisuudesta-elokuvassa kuollutta omistajaansa rautatieasemalla yli kymmenen vuotta odottaneen koiran tarina on sellainen, etten ainakaan itse pysty sitä kuivin silmin katselemaan.

Myös pilapiirtäjä Kari Suomalaisen piirtämät kuvat kahdesta kissastaan ovat kissaihmisenä herättäneet minussa suurta myötätuntoa. Kari oli kissaihminen, ja hän usein piirsi kuvia itsestään mustahattuisena miehenä, joka liikkui ja vietti aikaansa kahden kissansa kanssa. Kuvat siitä kuinka toinen kissa siirtyi taivaaseen kuoleman kautta, ja miten Karia ja toista kissaa sen jälkeen seurasi valkeasiipinen enkelikissa, ovat aiheita, jotka eivät voi olla kissaihmistä liikuttamatta.

Ollaan siis kuulolla kissojemme ja koiriemme suhteen. Monet itseni lisäksi ajattelevat, että heissä on paljon sellaista inhimillisyyteen verrattavaa, jota ihmiset uskonnon motivoimassa itsekeskeisessä antroposentrismissään eivät ole tulleet vielä ajatelleeksi.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri 

Historian kannattavuudesta ja kannattamattomuudesta elämälle

Aatelisistä suvuista tulevien on tavallisesti nähty seuraavan historiaa jo omien esi-äitien ja -isienkin takia. On monesti nähty, että esimerkiksi brittiläiset, oman kulttuurinsa vanhuuden takia, ovat aina olleet kiinni menneessä historiassa. Aika ja perinteet ovat tavallisesti määritelleet sen onko jollain asialla tai ilmiöllä todellista merkitystä. Tämä liittyy siihen, miten auktoriteetin asemassa olevia ihmisiä ja tahoja kunnioitetaan. Pitkät aikavälit ja historia ovat asioita, joita jokaisen brittiläisen tulee kunnioittaa, vaikka esimerkiksi Lontoossa esiintyy uudenlaisia, innovaatioista johtuvia kulttuurijatkumoita, jotka ovat nuorempia kuin vaikka esimerkiksi Keski-Englannissa tai Cornwallissa.

On sanottu Nietzschestä, että hän kyseenalaisti kaikki epäjumaluuden hämärät, eli toisin sanoen aloitti kaiken alusta kulttuurissa, joka oli hänen mukaansa aina koostunut sellaisista asioista, joiden kunnioittamiseen ja ylentämiseen ei kuitenkaan ollut todellista ja perinnöllistä syytä. Nietzsche jos kuka on todellinen länsimaisen filosofian kapinallinen ja kulttuurijatkumoiden vastustaja.

Kuitenkin Nietzschekin korosti vain sitä, että kristinuskon ympärille kietoutuneet ilmiöt olivat tehneet kulttuurista ja siihen kuuluvista asioista ja asenteista heikkoutta. Kuitenkin samanaikaisesti kun kristinusko edustaa elämän jatkumista olosuhteista riippumatta voi siihen tukeutuva ihminen alkaa kuvittelemaan sen olevan kaikenlaisen elämän perustavin asemoituma.

Nietzsche korosti perustavaa ihmistä ja vallan tavoittelua, vaikka hän itse huononäköisenä ja huonokeuhkoisena invalidina ei ollut samanlainen kuin mitä hänen omat ideaalinsa ja ihanteensa olivat. Hän siis halusi nimenomaisesti sitä, minkä hän katsoi olevan itselleen tavoittamatonta, vaikka samalla haluamaansa.

Brittiläinen kulttuuri jos mikä on ollut aina aatelisen kulttuurin esikuva, josta Suomessa tiedetään varmaan pääasiallisesti suuremman kansanmäärän piirissä vain jonkin Downton Abbeyn kautta. Brittiläiseen kulttuuriin sijoittuu kuitenkin myös paljon jonkinlaisia heikkouksia ja rajoitteita. Voidaan mainita esimerkiksi lvi-asiat, brittiläisissä taloissa on kylmää ja kosteata, eikä lämmintä vettä suihkussakaan tule välttämättä useita minuutteja. Historian ja resilienssin takia siellä hyväksytään vieläkin sellaisia elämän olosuhteita, jotka on esimerkiksi pohjoismaissa ylitetty jo vuosikymmeniä sitten. Mukavuudet ovat Britanniassa monesti epäolennaisia, kunhan saadaan kupillinen teetä, joka auttaa kaikkiin mahdollisiin pulmiin. Lisäksi tärkeää on se, että erotutaan luokkiin asetettujen viitteiden kautta toisten luokkien ihmisistä. Hiirikin ymmärtää sen, miten näin ollen tulee toimia saadakseen arvostusta brittiläisessä yhteiskunnassa, missä alkuperän merkitys on kuitenkin nykymaailman mukaisesti suoraan sanoen vähentynyt.

Aika, olosuhteet, perinteet ja niiden edustajat ovat tärkeitä briteille, vaikka heillä onkin sellainen asenne politiikkaa ja poliitikkoja suhteen, joka näyttää poliitikot enemmänkin kansan palvelijoina kuin jonkinlaisina autonomisina vallan haltijoina kuten on tapana kulttuureissa, jotka eivät pysty käsittämään valtaa reaalisella tavalla kulttuurin nuoruuden takia, kuten Suomessa.. Tämä perustuu monessa mielessä siihen, että siellä toteutetaan constituency-järjestelmää, jossa maa jakautuu joistakin kymmenistä tuhansista äänestäjistä koostuviin vaalipiireihin. Hyvä poliitikko Britanniassa on etenkin oman vaalipiirinsä asioiden ja yksittäistenkin äänestäjien asioiden edustaja.

Aikaisemmin Britanniassa ei olla erottu suuresti puolueissa, koska järjestelmä on aina perustunut joko kaksi- tai kolmepuolueiseen järjestelmään, jossa Konservatiivit, Labour ja Liberaalit ovat taistelleet toisiaan vastaan, vaikka Liberaaleista ei ole ollut enää pitkään aikaan edes vähemmistöhallitukseksi. Nyt, Euroopassa vallitsevan oikeistoradikalismin tultua vallitsevaksi, on Ranskan Le Penin ja Saksan AfD:n kaltaisesti Britanniassa Nigel Faragen Reform UK nostanut kannatustaan. On siis käsillä hyvin perustavaa laatua oleva muutos, kun ensimmäistä kertaa sekä Labour ja Konservatiivit voivat jäädä seuraavan hallituksen ulkopuolelle, vaikka on sanottava äärioikeistolaisten liikkeiden kannatuksessa olevan näissä mittauksissa aina jonkinlainen epärealistinen pullistuma, joka kertoo etenkin hypestä ja siitä millaiset ihmiset näitä puolueita kannattavat. Kuitenkin tämän takia tulisi olla huolissaan kulttuurin perusteista, koska protestiliikkeitä äänestävät nykymaailmassa etenkin nuoret ihmiset. Lisäksi Britannian politiikassa Vihreät ovat saamassa näkyvämmän aseman aikaisempaan verrattuna.

Kuitenkin Konservatiiveilla on puheenjohtajana musta nainen ja Labourilla pohjoisen Kuningas, puheiltaan ja hahmotukseltaan kieltämättä Michael Footia ällistyttävästi muistuttava Andy Burnham, joten heidän kannattajakuntansa ei pysty kovin kummoisella tavalla ohjaamaan suuntaansa. Ainakin Konservatiivien perinteinen valta-alue keskisessä Englannissa on hyvin todennäköisellä tavalla siirtymässä Reform UK:lle.

Perinteet ovat siinä mielessä haitallisia todellisuudelle ja sen havainnoinnille, koska siinä kielletään elämä muissa ajoissa eläneiden ja jäykästi samaa edeltävää linjaa toistavien ja muotissa elävien ihmisten takia. Aika ja historia korkeimmalle sijalle asetettuna ei loppujen lopuksi palvele kuin parhaimmassa sosioekonomisessa asemassa olevia, koska vain pienellä marginaalilla on todellista mahdollisuutta siirtää esimerkiksi materiaalista omaisuuttaan seuraaville sukupolville. Brittiläinen kulttuuri, vaikka työväenluokkaisia ihmisiä asuu nykyisin myös joissain kartanoissa, on perustunut aina sen takaamiseen, että tietyt ihmiset saavat säilyttää omaisuutensa sukupolvien ajan. Kuitenkin 1870-luvun maatalouslama ja aatelisille määrätyt death dutyt ovat vieneet monet aristokraatit mierontielle ja jopa pois sukujensa kartanoista.

Hauska populaarikulttuurinen viite tälle perinteelle, jossa kaikkein tärkeimpänä asiana pidetään konservointia, on se, miten Earl of Sandwichin arvonimen perineen miehen amerikkalainen vaimo ja (aiemmin Viscountess) Countess käy kiertämässä englantilaisia kartanoita ja ihastelemassa sitä, jos samassa kartanossa tai linnassa on asuttu samasta suvusta kymmenen tai kaksikymmentä sukupolvea. No, on sanottava, ettei hänellä ehkä ole niin laajalukuista katsojakuntaa kuin esimerkiksi vaikka Matt Lucasin ja David Walliamsin Little Britain-sketsisarjalla. Kuitenkin on mielenkiintoista nähdä, että noin perusjenkkinä elämänsä aloittanut nainen voi muuttua noin vastaamaan Italiasta Grand-Tourilta 1700-luvulla tuotujen seinägobeliinien ja tarkasti tahroilta varjeltujen chippendale-huonekalujen tekstuuria ja väriä tämän uudessa mutta miehensä omistamassa linnassa Mapperton Housessa Dorsetissa.

Se on kuitenkin ajan ja historian hyöty Britanniassakin, että nuoret ihmiset ovat nöyriä ja eivät ala käyttäytymään epäsosiaalisesti kulttuuriansa vastaan, josta on kuitenkin kielteisiä esimerkkejä modernin populaarikulttuurin tultua monissa tilanteissa vallitsevaksi. Kuitenkin nuoriltakin tuleva kritiikki voi olla jossain tapauksessa virkistävää ja uusia näkökantoja tuovaa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Muutamia kokemuksia ja muistoja aatelisesta taustasta

Olen saanut kokemuksia aatelin piiristä etenkin äitini suvusta. Kun mennään kauemmas, löytyy muitakin sukuja, siksi koska nämä ovat aiemmin avioituneet lähinnä toistensa kanssa oman varallisuuden säilyttämisen ja veren ”aatelisena” tai ”puhtaana” pitämisen takia. Esimerkiksi minunkin esivanhempani Otto Reinhold von Becker ja Johanna Fredrika von Schrowe, josta tuli myöhemmin Oton vaimo, olivat ensimmäisiä serkuksia ja eivät kertoman mukaan tulleet toistensa kanssa toimeen. Tästä on eräs Luhangan kirkkoherrakin kirjoittanut ylös muistoja. Otto olisi halunnut mennä avioon paikallisen luhankalaisen Taube-sukuisen aatelisneitsyen kanssa, kunnes hänet pakotettiin avioon noin kymmentä vuotta nuoremman serkkunsa kanssa. Häät pidettiin morsiamen suvun kartanossa Putkijärvellä Hartolassa, mihin kuului suurimmillaan viitisenkymmentä torppaa, vaikka päärakennus ei ollutkaan kartanoksi kovin suuri. Putkijärvi oli niin sanottu rälssisäteri.

Oton äiti Anna Lovisa os. von Essen oli perinyt suuren osan Beckereiden maista Luhangassa, kun oli jäänyt leskeksi vanhasta luutnantista, joka oli häntä yli neljäkymmentä vuotta vanhempi. On todennäköistä, että Oton äiti siskonsa Eva Margaretan, joka oli Johanna Fredrikan äiti, kanssa sopivat jälkeläistensä avioliiton, joka ei sanotusti ollut kovinkaan onnellinen. Taube-sukuinen neitsyt Luhangan Vanhoisesta oli kuollut keuhkotautiin alle kaksikymmentävuotiaana. Serkusten avioituminen ja lisääntyminen toi sukuun paljon kaikenlaista epätoivottavaa kuten eksentrisyyttä, hulluutta, ”siveettömyyttä”, köyhtymistä, isottelua ja keveämielisyyttä. Onkin puhuttu siitä, että yksi näistä jälkeläisistä menetti kokonaisen kartanon pelipöydässä. Suvun jatkamisesta tämä monilukuinen porukka ei kantanut suuremmin vastuuta kuin että yksi tyttäristä sai aviottoman lapsen ja yksi veljeksistä teki taloudenhoitajalleen lapsikatraan, jotka virallisesti isättöminä laitettiin mierontielle suvun tiluksilta Luhangassa. Vain yksi tytär ja yksi poika saivat lapsia avioliiton kautta. Toinen näistä oli Rosa, joka avioitui Molander-sukuisen miehen kanssa ja kuoli 82-vuotiaana vuonna 1923. Hänen miehensä sokeutui varsin nuorella iällä ja Rosa hoiti sukuperintönä tullutta limonaditehdasta Mikkelissä, jonka perintönä Mikkelin keskustassa on tänäkin päivänä Molanderinmäki. Molanderien ja von Beckereiden liitos jälkeläisten kautta ei ollut harvinaista, koska kaiken kaikkiaan kolme Molanderien miestä meni avioon ja lisääntyi kolmen von Becker-suvun kolmesta Suomen haarasta periytyneiden naisten kanssa. Elossa on vieläkin Molander-sukuisia ihmisiä, jotka ovat periytyneet kaikista kolmesta avioliitosta von Beckereiden ja Molandereiden kanssa. Vuoden 1990 sukukokouksessa oli näistä ekonomi Leo Molander, joka tuuletti olevansa kolminkertaisesti von Becker. Tosi asiassahan hänellä oli enemmän von Becker-sukuista verta itsessään kuin kenelläkään muulla sukukokouksessa olleella. Muita Molandereita oli Leo Kaprio, joka oli syntyään Molander, ja joka oli lääkintöneuvos ja WHO:n johtaja. Ahti Molander oli Leo Molanderin poika, josta tuli kansantaloustieteen professori ja etenkin ekonometriikan kehittäjä. Miehellä oli omat hankaluutensa alkoholin kanssa, mikä vaikeutti hänen viranhoitoaan. Käsittääkseni juristi Antero Molander on myös Leo Molanderin poika, ja hän omistaa Lehtovaara-ravintolan Helsingissä poikansa kanssa. On se kumma juttu, että Molandereitten miehiä on 1800-luvulla viehättäneet von Beckereitten naiset, ja miten nämä ovat myöhemmin kietoutuneet yhteen varsin voimakkaalla ja voisi sanoa - jopa päämäärätietoisella tavalla.

Voin sanoa omassa elämässäni aatelista näkyneen aina muodollisuuden ja kohteliaisuuden. Pidättyväisyyttä suosittiin ja suuria tunteenpurkauksia katseltiin ironisen ja väliä pitävän hymyn keskeltä. Oli selvää mistä asioista sai puhua. Ukkini oli tyyneyden, ironisuuden ja stiff-upper lipin perikuva, samalla kun isoäiti oli enemmän näiden perinteiden suurisuuntainen korostaja ja säilyttäjä. Monesti mummoni saattoi komennella ja ohjailla ukkia. Olenkin sanonut, että ukki olisi erilaisessa järjestelmässä sopinut loistavasti hovimieheksi. Isäänsä hän on kuvaillut etenkin termillä ”määrätietoinen”, ja äitini on sanonut uskovansa isänsä isän olleen erilainen isäänsä nähden. Ukkini sisaren poika on kuvaillut isoisäänsä, ettei hän hymyillyt koskaan, jos ei lasketa kertaa jolloin hän oli mennyt ukkinsa kanssa nostamaan katiskaa, missä sattui olemaan piisami, ja kun äitini serkku oli sanonut ukilleen: ”Katso ukki, siellä on apina!”, oli ukkinsa nauranut kovaa ja perusteellisesti.

Mielipide tietyistä asioista esitettiin tehokkaasti ja salamannopeasti, vaikka sitten sanattomasti. Kun meidän serkkujen katsottiin leikkivän ukin äidin Hilda-mummon vanhanaikaisella mustalla laukulla, oli seuraavan kerran Virranporttiin tultaessa laukun kahvat leikattu irti. Toiminta oli aina määrätietoista ja varmasti mielipiteen julkituovaa. Juhlia tämä porukka osaa: vaikka olisi juhlittu jo aamukahteen asti omissa porukoissa, on ollut tapana, että pari-kolme tilataksia tilataan vielä silloinkin ja mennään tappiin asti vaikka oltaisiin minkälaisilla Sonkajärvillä hyvänsä.

Minä en juuri paljoa muista ukkini sisaruksista muualta kuin varhaislapsuudesta, mutta etenkin vanhin veljes Martti, joka oli miltei kuusitoista vuotta ukkiani vanhempi, oli toivottu vieras, etenkin hänen vaimonsa Hiljan takia, joka oli räväkkä karjalainen, samalla kun Martti oli pidättyvä ja understatementia korostanut ironikko. Istun monessa lapsuuden aikaisessa kuvassa Martin sylissä. Äitini sai noin kolmesataa vuotta vanhan sukusormuksensa kummisedältään, jota minäkin olen joskus käyttänyt. Martin pojat riitaantuivat sittemmin 2000-luvun alussa isänsä perinnöstä ja eivät olleet tekemisissä toistensa kanssa sen jälkeen, nyttemmin molemmat ovat kuolleet ja kuolivat saman vuoden sisällä, jolloin suvussa oli peräti kolme päämiestä. Äitini serkku Keijo, joka oli näistä vanhin, oli ammatiltaan autoilija. Sovin jonkin aikaa ennen hänen kuolemaansa yhteisestä käynnistä ritarihuoneella, missä tietysti olen käynyt tutkimassa sukuja monta kertaa, jossa yhteydessä hän ilmoitti saaneensa rytmihäiriöitä, minkä takia odottelemisen jälkeen menin -huoneelle itse. Tapasin kerran myös kahdesta von Becker-suvun haarasta periytyvän sukulaisen VTT Heikki Koskenkylän ritarihuoneella, hän oli Suomen pankin rahoitusmarkkinaosaston osastopäällikkö työurallaan.

Läheisin serkku minulle oli Heidi, joka on noin kaksi vuotta minua vanhempi ja yhteiskuntatieteiden maisteri. Me molemmat luimme paljon jo lapsina. Muistan sen, että minua kiusattiin siitä, että viihdyin paremmin naispuolisten serkkujen kanssa. Muistan myös sen, että ujouteni takia en ollut hyvä luomaan yhteyksiä kauemmas suvussa, mikä on tietysti muuttunut selkeästi aikuisiällä.

Mummon ruuat olivat legendaarisia, se siis oli nöyristelemätöntä ja mutkatonta maalaisruokaa, jossa esimerkiksi korostuivat paisti, uunijuusto, makaronilaatikko, muut laatikot, keitetyt perunat, karjalanpiirakat ja porkkanaraaste. Joulun ja muiden juhlien aikaan oli tietysti omat erikoisuutensa.

Olen sitä mieltä, että jos isoisäni isä piti itseään etenkin paikallisten voimien ohjaajana, viljelijänä ja paikallispoliitikkona, oli ukkini etenkin maanviljelijä, vaikka hänelläkin olivat omat luottamustehtävänsä myös kunnassa.

Kuten Marja Vuorisen opinnäytteessään Aateluuden semiotiikka toteaa, on suurin osa suvun jäsenistä nykyäänkin tummaverisiä. Vaaleuden ja hentouden on tulkittu Vuorisen työssä edustaneen aina suomalaisen aatelin piirissä aatelismiehen antityyppiä, jonka on kerrottu liittyneen esimerkiksi suomalaisessa kaunokirjallisuudessa juonittelevaan ja epäsuoraan ihmistyyppiin, joka ei ole muistuttanut aatelista tyyppiä miten se on Suomessa käsitetty.

Luulen että itsestäni olisi voinut tulla upseeri, jos jalkani eivät olisi näin väärässä muotissa.

Reserviupseerikoulun käyneitä suvun jäseniä on tänäkin päivänä 5-10, samalla kun ajatellaan miespuolisia mieslinjaisia suvun jäseniä olevan noin 20. Suvun nykyinen keskuspaikka on Virrantalo Kaavilla, samalla kun sukuhaaran aikaisemmat paikat Luhangassa ovat jääneet menneeseen historiaan, eikä noita tiloja nähneitä sukulaisia ole enää elossa. Luhangan säteri tunnettiin alkuaan nimellä Ånäs, ja samalla Ånäs-nimellä kartanon osat siirtyivät luutnantin leskelle, jonka jälkeläisiin toisesta avioliitosta lukeutuvat mm. Tito Colliander ja tämän tyttären tytär Baba Lybeck. Nykyisin Ånäs-nimellä kulkeva pilkottu entinen kartano kuuluu sysmäläiselle urakoitsijalle.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kirkosta ja seurakunnasta ihmisten kasvattajina Mäntyharjussa ennen koulujen perustamista

Papit muodostivat alkuun pitäjän säätyläisten ydinjoukon. Heidän välinsä pitäjäläisiin säilyivät pitkään välittöminä. Papit eivät olleet sanottavan rikkaita ja heidän omistuksensa muistutti varakkaimpia talollisia. Papisto antoi ihmisille apua monenlaisissa asioissa, joihin kuului lehmien parantaminen ja kaikenlaiset todistukset ja sopimusten kirjoittaminen. Uskonnollista tapaa kohtaan ei ollut erimielisyyttä, koska uskonnollinen puhdasoppineisuus oli ajautunut myös rahvaan piiriin.

Taloudellisissa suhteissa pysyttiin ennallaan, koska vuonna 1729 tullut palkkasääntö tarkoitti vanhojen tapojen sopimista paperilla. Ne pysyivät voimassa vielä noin sata vuotta. Vuonna 1850 tuli voimaan uusi palkkaussääntö, jonka myötä pappien pienet ruokalisät, lampaanreidet, leivät, pavut ja villat muutettiin voiksi ja viljaksi.

Vielä 1700-luvulla pappeja toi pitäjään etenkin sukulaisuussuhteet ja se tuotti oikeanlaisen suhteen rahvaan ja pappien välille. Nämä papit osasivat soveltaa tekonsa ja sanansa kuulijan ymmärryskyvyn ja elämäntilanteen mukaisiksi. Pertunmaalla sanottiin 1800-luvulla, että kun pappi ymmärtää kansaa, puhuu yksinkertaisesti ja puhdasta jumalansanaa, on ystävällinen ja raitis, omaa hyvän messu- ja saarnaäänen, silloin hänestä pidetään. Välitön virike ihmisten sydämissä peittivät monesti puutteet uskonnollisuuden ajatuksien oppineisuudesta ja syvyydestä.

Pikkuvihaa seuranneena aikana Mäntyharjun kirkkoherrana toimi Sakari Cygnaeus vanhempi. Seurakunnan piirissä hän ei kauaa viihtynyt, koska hän lähti vuonna 1746 Tukholmaan papillisen säädyn ylimääräiseksi valtiopäiväedustajaksi. Häntä ei lopulta toimeen otettu, mutta hän jatkoi sen jälkeen Tukholman suomalaisen seurakunnan pappina ja palasi Mäntyharjuun vuonna 1749. Hän sairastui henkisesti vuonna 1753. Cygnaeus epäonnistui sekä paimennettaviensa kanssa Savossa ja politiikan sokkeloissa Tukholmassa.

Samaisena vuonna 1753 Cygnaeuksen vanhin poika Sakari nuorempi valmistui ylioppilaaksi Turussa ja hoiti papinvirkaa opiskelujensa ohessa. Valmistuttuaan maisteriksi hän tuli vuonna 1763 hoitamaan vanhan isänsä seurakuntaa ja hänestä tuli sen lisäksi isänsä seuraaja vuosiksi 1775-1780. Nuorempi Cygnaeus valittiin vuonna 1772 Helsingin kappalaiseksi, nostivat mäntyharjulaiset metelin ja saivat lopulta pitää kappalaisensa ja Helsinkiin muutto peruttiin.

Cygnaeus nuoremman työtovereina toimivat kappalaiset Fredrik Gustav Berner (1736-1762) ja jälkimmäisen poika Emanuel Berner (1764-1782). Bernerien suku hyötyi myös soveltuvasta naimakaupasta, koska vanhemman Bernerin puoliso oli kirkkoherra Antti Alopeuksen tytär. Näiden kolmen hengenpalvelijan akana seurakuntalaisten ja papillisen säädyn välit olivat kaikkein eheimmät. Puhdasoppineisuuden kurinpitotehtävän luonne muuttui enemmän opettajatoiminnaksi. Kaikki kolme pappia yrittivät saada pitäjään koulumestaria, ja rippikoulun pitäminenkin aloitettiin heti Cygnaeuksen ilmestyttyä pitäjään.

Emanuel Berneriä rakastivat kaikki mäntyharjulaiset. Säätyläisten ruvettua vaatimaan kirkkoon penkkijärjestystä säädyn ja arvon mukaan, Berner ilmoitti ajattelevansa asian syntyneen nuukuudesta pikkuasioissa. Kaikkien tilanteen tukaluudella hän tarkoitti etenkin kirkon pienuutta ja ahtautta. Mäntyharjun historiikissa kerrotaan: ”Emanuel Bernerin helläkätisyydestä oli seurauksena se, että hänen kuollessaan 1808 kirkko oli ahdas ja täysin lahonnut, kellotapuli vaarallisen huojuva, Ruotsin puolen pitäjänmakasiini ja kaikki pitäjäntuvat lahonneet ja hävinneet, pappila täydellisen uudelleenrakentamisen tarpeessa.” Näitä puutteita korvasi myöhemmin etenkin hänen poikansa. Vaikka nuorempi Berner oli isänsä tavalla helläsydäminen, on häntä kuvattu myös aikaansaavaksi ja käytännölliseksi.

Axel Abraham Berner aloitti pitäjässä uuden aikakauden pappien ja lauman jäsenien välillä. Pitäjään oli silloin tullut toisiakin säätyläisiä, joiden parissa papisto muodosti sitten omat seurapiirinsä ja vaimot omat rouvaskuntansa. Kun pitäjän väkiluku oli noussut kymmeneen tuhanteen, järjestivät papit omia juhliaan toisten säätyläisten kanssa samalla kun kunnan väkiluvun kasvu oli tehnyt henkilökohtaisen sielunhoidon varsin mahdottomaksi.

Kunnallinen päätöksenteko organisoitui ja esimerkiksi maanmittari Adolrf Fredrik Godenhjelm oli pitäjässä arvostettu. Myös pitäjässä yli viisikymmentä vuotta asunut kruununvouti K.M: Forsström sai osakseen arvostusta.

Pappien asema muuttui siinä mielessä näinä aikoina, koska myös Mäntyharjussa alkoi ilmetä uskonnollisia liikkeitä, jotka eivät käyneet suoraan organisoitunutta uskontoa vastaan, mutta toimivat kuitenkin papeista riippumattomalla tavalla. Sen takia pappien valta uskonasioissa ei enää olut yhtä selkeä. Tämä asenteiden muuttuminen näkyi etenkin nuoremman Bernerin seuraajan Olavi Pesoniuksen aikana vuodesta 1824 vuoteen 1849. Pesonus yritti saada radikaaleilla kansansivistykseen liittyvillä toimilla Mäntyharjun ”rintamaiden” tasolle niin köyhäinhoidossa kuin lukutaidossa. Nämä asiat olivat Pesoniuksen sydäntä lähellä.

Pesoniuksen uudistuksien toteuttaminen tuli myöhässä vastustuksen ja hänen oman sairaalloisuutensa takia. Viimeisenä pitäjän aikanaan hän sai läpi uudistukset köyhäinhoidossa, jota hän oli ajanut yli kaksikymmentä vuotta. Lukutaidon edistämisen kannalta hän totesi vuonna 1826. että kaikki aikuiset, jotka eivät osanneet kristinoppia perusteellisesti, velvoitettiin tulemaan syksyllä alkavaan rippikouluun ja ne, jotka eivät paikalle tulleet määrättiin seuraavana sunnuntaina jalkapuuhun.

Lääninrovasti H.J. Von Pfaler tuli kirkkoherraksi vuonna 1853 ja hän toimi virassa seuraavat viisitoista vuotta. Hänet muistettiin Mäntyharjussa vielä pitkään. Seuraava sukupolvikin toisteli aina toisinaan ”niinhän se sanoi Vualarvainaakin”. Hän edisti etenkin maanviljelyksen kehittämistä ja hänestä tuli Mikkelin lääniin vuonna 1861 pystytetyn maanviljelysseuran ensimmäinen puheenjohtaja. Hän ohjeisti talollisille ja torppareille miten saatiin 10-20 kertaisia satoja. Samalla tavalla käytännöllisyyden kannalta hän suhtautui lukutaitoon. Sen tuli olla etenkin sivistyspyrkimysten väline, johon liittyi sekä hengellisiä ja aineelisia hyötyjä.

Pfalerin kuollessa vuonna 1867 Mäntyharjussa harjoiteltiin koulun edistämistä ja kirkon sakastissa oli monisatalukuinen kirjasto ilmaisessa pitäjäläisten käytössä.

Kappalaiset jäivät monesti voimakkaiden kirkkoherrojen varjoon, mutta heistä voidaan sanoa, että kun Emanuel Berneristä tuli kirkkoherra, ei ollut sukulaista kappalaisen virkaan. Kolmesta pitäjälle tuntemattomasta miehestä mäntyharjulaiset suosivat Antti Konrad Favorinia (1782-1796). Hän piti etenkin väkevien maistelusta, laiminlöi jumalanpalveluksia ja oli veloissa talollisille. Ainoastaan kuolema pelasti hänet julkiselta nöyryytykseltä.

Favorinin jälkeen kappalaisen toimessa olivat Johan Krogerus (1800-1820), David Kristian Stenius (1823-1834) ja Kaarle Gröhn (1837-1850). Seuraava kappalainen tarjosi hyvän työparin toimekkaalle von Pfalerille. Hän oli Axel Emanuel Berner. Berner oli kotoisin Mäntyharjun Ahtialassa hovia pitäneen luutnantti Emanuel Bernerin kodista. Berner oli toiminut papinviran ohessa opetustehtävissä Viipurissa ja toi pitäjään innon opetustyöhön. Hän toimi Pfalerin tavoin kasvatuksen ja sosiaalisen toiminnan edistämiseksi. Lopulta kirkollisuuden ahtaat seinät oli korvannut pyrkimys yleiseen sivistykseen.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Aatelisten maasta ja läänityslaitoksesta Mäntyharjussa 1500-1600-luvuilla

Läänityslaitos tarkoitti Mäntyharjussa ja muualla Suomessa talonpoikien tilojen antamista aatelille näiden talonpoikaistiloista kantamien verojen kautta. Esimerkiksi Arvid Stålarm ja Klaus Fleming läänittivät alueita Iitistä ja Sysmästä, joihin kuului myös alueita ja taloja Mäntyharjusta korvauksina heidän ystävilleen, jotka olivat osoittaneet urheutta ja uskollisuutta myös saaden menetyksiä Nuijasodan aikana. Tämä varhainen läänittäminen kuitenkin ei tehnyt suurta eroa talonpoikien asemaan alueella.

Läänittäminen jatkui 1600-luvulla. Kokonainen Toivolan kymmenyskunta annettiin luutnantti Nils Maununpojalle vuonna 1613 ja tämän jälkeen ratsumestari Hans Munckille vuonna 1620. Vesunnan herra Arvid Henrikinpoika Horn sai kokonaisen Asikkalan neljänneskunnan, johon kuului Mäntyharjusta Enolahti, Hietaniemi, Anettu ja Kukonkorpi. Leppäniemi ja Nurmaa siirtyivät luutnantti Olav Jacobssonille. Nämäkin läänitykset olivat hentoja, niihin sisältyi mahdollisuus läänitysten perumisesta ja ne monesti liittyivät läänityksen saajan virka-asemaan samalla alueella.

Aatelin käsitys läänitysten luonteesta alkoi hiljalleen muuttua samalla kun ruotsalainen yhteiskunta alkoi muodostaa hierarkiaa aateloiduista miehistä. Koska aateli oli kuninkaan läheisin palvelijaluokka ja heillä oli asema valtakunnan ensimmäisinä tulevina miehinä, alkoi aateli ajatella omien etuoikeuksiensa luonteesta samalla tavalla pysyvinä etuuksina. Läänityksistä alettiin ajatella samalla tavalla kuin vapautuksesta sotaväenotossa tai yleisestä verovapaudesta.

Kuninkaan oli pidettävä aateli hyvällä tuulella, koska hänen asemansa perustui aateliseen ihmisluokkaan ja tästä tuesta hänen oli palkittava aatelisia monella tavalla. Lisäksi kuningas oli riippuvainen aateliston rahoista, ja tämän yhteydessä hän alkoi myydä läänityksiä eli oikeuksia aatelin suorittamaan verojen kantoon.

Kuningatar Kristiinaa on joissain yhteyksissä kuvattu heikoksi hallitsijaksi, ja hän jakoi aatelisarvoja kaikista Ruotsin hallitsijoista eniten. Norrköpingin päätökset vahvistivat aatelin aseman, kun silloin nääritettiin läänityksien olevan perinnöllisiä, eikä uusi läänityksen haltija tarvinnut enää hakea vahvistusta omalle paikalleen.

Kristiinan edeltäjä, vahvaksi kuninkaaksi mainittu Kustaa II Adolf taas antoi läänityksiä varsin säästäväisellä tavalla. Sen takia läänitysten seuraukset eivät tuntuneet Mäntyharjussakaan kovin voimakkaasti kuin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Kuninkaan kuoleman jälkeen maa oli pian jaettu läänityksiksi rustholleja lukuunottamatta. Mukaanlaskematta muutamaa Pertunmaan taloa koko Häme ja Savo oli pian jaettu aatelisille herroille veronkantoa varten.

Suurin Mäntyharjua koskeva läänitys kuului kreivi Pietari Brahelle Savon ydinseuduilla, jonka alku oli Brahen vuonna 1638 Savoon tekemältä tarkastusmatkalta. Brahe oli kiinnostunut etenkin Mäntyharjun Savoon kuuluvasta osasta, hän esitti vuonna 1640 toivomuksen Kuningatar Kristiinalle, minkä yhteydessä hän pyysi joitain tiloja ”Savon Toivolasta”. Silloin ensimmäinen hänen saamansa läänitys sisälsi Mäntyharjussa kuitenkin pelkästään Ollikkalan.

Mäntyharjun historiikissa on kuvattu asiaa: ”Siirtyminen kruunun alaisuudesta läänitystalonpojaksi merkitsi kruununtalonpojalle periaatteessa täydellistä alistumista läänitysherran armoille, kun perintötalonpoika saattoi säästyä lisärasituksilta.”

Läänitykset Mäntyharjussa olivat jakaantuneet seuraavalla tavalla: Pietari Brahe oli saanut Ollikkalan, Toivolan kymmennyskunnan 8 ratsutaloa lukuunottamatta; Klas Boije oli saanut Pertunmaan Ahvenniemen, Hintikkalan, Lepistön, Pienvedenpään, Ulmalan, Kuortin, Höltän ja Kukonkorven; Adam Schrapferilla oli Anettu, Enolahti, Hietaniemi ja Kousaniemi; Johan Månsson Ållongrenilla oli Pärnämäki; ja rouva Margareta Elisabet von Wulffertilla oli Nurmaan Leissa ja Samppala.

Talonpoikien kannalta läänityksen huonoin puoli oli heidän turvattomuuttaan aatelin armoilla. Mäntyharjun historiikissa on kuvattu asiaa: ”Kehityksen pelättiin johtavan aatelisen lampuodista, tilanvuokraajasta torppariksi ja lopulta maaorjaksi.”

Mäntyharjussa aatelisten harjoittama veronkanto ei ollut suuressa määrin yhtä ankaraa kuin esimerkiksi vaikka Hämeessä. Talonpojille annettiin oikeus ilmoittaa osan veronmaksustaan autioksi ilman että se olisi haitannut tai uhannut hänen asemaansa omalla tilallaan. Esimerkiksi Hämeessä Mäntyharjussakin ollut Adam Schrapfer antoi Asikkalan neljänneskunnan vuokralle Niclas von Myhlenin haltuun, joka oli esittänyt vaatimuksen, että Paason säterissä kaikki päivätyöt oli suoritettava luonnossa, eli esimerkiksi rahalla ei voinut niitä korvata.

Talonpojan vitkastellessa kihlakunnanoikeus antoi määräyksen, jonka mukaan normaali kruununvero, joka sisälsi päivätöitä oli täydennettävä kuusi hevos- ja kaksitoista renkipäivätyötä.

Toinen merkittävä rasittava tekijä oli verotavaroiden vaatimien kuljettamisten alueen laajentaminen. Talonpojan oli kuljetettava niitä niin pitkälle kuin laamannikunnan rajat osoittivat.

Suhteellisesti arvioiden Mäntyharju säästyi suurilta aatelisen vallan väärinkäytöksiltä, koska aateliset eivät tulleet sinne kartanohaaveineen. Läänityslaitos kuitenkin välitti mäntyharjulaisille oikeanlaisen kuvan aatelisten herrojen asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Suosittiin säädynmukaisuutta käytöksessä ja nöyryyttä ja alistumista suhteessa säätyläisiin.

Mäntyharju oli saanut kokea läänityslaitoksen vasta 1640-luvulta alkaen. Se oli myös lähellä sitä aikaa, kun valtakunnan johdossa alettiin nähdä aatelin läänitysten vaikutukset esimerkiksi armeijan rahakassaan. Ensimmäistä kertaa peruutusta harkittiin vuonna 1650 valtiopäivillä. Silloin aatelin valta riitti kuitenkin tämän aloitteen kaatamiseen. Kaarle X Kustaa kuitenkin sai jo vuonna 1655 läpi niin sanotun neljänneksen peruutuksen, jonka myötä aateliset joutuivat luopumaan läänityksiensä neljänneksestä.

Margareta von Wulffert luovutti Samppalan ja Nurmaan Leissan vuonna 1666, Klas Boije seitsemän taloa Pertunmaalta 1674 ja Tuusjärven Ållongren Pärnämäen vuonna 1670. Pietari Brahen ylhäisaatelisen asemassaan säästyi kuitenkin vielä tuolloin takaisinotolta.

Kaarle XI toteutti valtakautensa alussa armeijan ja yleisen valtiontalouden uudistamisen, eikä aateli ollut enää sitä estämässä. Kaarle käytti vuoden 1680 valtiopäivillä tunnettua valtionlaiva-vertausta, jonka jälkeen alemmat säädyt ja Kuningas ajoivat läpi kaikkien läänitysten peruutuksen eli reduktion. Mäntyharjussa entinen järjestelmä purkautui hitaasti 1680-90-lukujen välisenä aikana.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri