Olen lukenut yliopistossa pääaineena filosofiaa. Se on jälkikäteen tuntunut sekä siunaukselta että turmiolta. Onhan se mukavaa, kun on olemassa ainekset ja tietämys kaikenlaisen paskapuheen kyseenalaistamiseen, mutta monet näkevät filosofian ihmiselämän vastaisuutena, jossa etenkin filosofiaa harjoittava ihminen voi ajautua ihmisten välttelemiseen ja päihteiden käyttämiseen. On siis sanottu, että filosofia voi aiheuttaa sitä harrastaville epäterveellisiä kulttuuripoliittisia tendenssejä. Kun katsoin äskettäin filosofiaa lukemaan tulleiden kuvaa netissä huomasin, että kaikki heistä näyttivät nörteiltä. Minä olen ollut aina nörtti, mutten muistuttanut tuohon aikaan ulkoisesti nörttiä, joka herätti suuresti pintapuolisten ihmisten huomion kiinnittänyttä aihetta. Koen oloni nykyään paremmaksi, koska en saa pelkästään ulkonäköön kiinnittyvää huomiota.
Luovuus tarkoittaa minulle etenkin vapautta, jossa luovuuden tuotokset ovat jotain sellaista, mikä syntyy etenkin vapaudesta ja sen hyödyntämisestä. Kulttuuri ja siitä keskusteleminen kehittyvät tavallisesti sen mukaan, millaisia asioita nostetaan keskustelun ja huomion aiheeksi. Kaikenlaiset kulttuurilehdet sulkevat sisäänsä omanlaisiaan noudatuksia ja sääntöjä, jotka sääntelevät kulttuurikeskustelua itsessään sen verran, ettei aiemmin kuin joku Paavo Haavikko ole päässyt itse määrittelemään niitä olosuhteita, missä kulttuurikeskustelu käydään. Siinä mielessä luovankin tai vielä paremmin vapaan ihmisen tulee totuttautua niihin olosuhteisiin, mikä kulttuurissa kulloinkin vallitsee. Ihminen siis on tullut määritellyksi ennen kuin hän itse on päässyt määrittelemään omaa minäänsä tai huomionsa kohteita.
Tässä mielessä etenkin Sartre määritteli ihmisen aseman toisten kanssa tekemisissä ollessa subjektiminäksi ja objektiminäksi. Toisessa ihminen havainnoi ja koko havainnointikyky on hänen oman harkintansa alainen, ja objektiminä on taas toisen, mahdollisesti täysin itsekkään ihmisen näkymä tällaiseen ihmiseen, oli hän nyt sitten narri tai vaikka filosofi.
Olemme siis monessa mielessä subjekteja ja objekteja samanaikaisesti. Meitä määritellään, ja pääsemme itse määrittelemään vain varsin vähän tässä valmiissa maailmassamme. Kirjoitin joskus teini-iässä, että ihmisen on jatkuvasti prosessoitava omia käsityksiään, ja siitä johtuen huvituin kuinka Pentti Saarikoski on joskus ennen kuolemaansa, eli paljon vanhempana kuin mitä itse olen, sanonut, että ihmisen tulee olla koko ajan ”hälytystilassa”. Tällaista ja kaikkea muuta kielitaidon puutetta ilmaisevaa sisältöä voi löytää Saska Saarikosken isästään tekemässä aforismikokoelmassa Sanojen alamainen. Saarikoski ei ollut sanankäytön ammattilainen, vain pikkuporvarillisen taustansa itseylentämä mies, joka joutui rakentamaan itsestään sellaisen rakennelman, joksi hänen isänsä ei ollut vielä lahjattomampana pystynyt tulemaan. Jo Seppo Heikinheimo on kirjoittanut tästä, että Saarikoski ei suinkaan ollut nero, ja hänen käsityksensä siitä perustui todellakin vain hänen omiin käsityksiinsä. Runonsa ovat yksinkertaisia, päiväkirjat kertomuksia alkoholismista sekä pamputtamisesta ja käännöksensä jonkinlaisia pulpfiktiivisiä vapaamuotoisia muunnelmia alkuteksteihin.
On kuitenkin olemassa hyvin monenlaista luovuutta, joku voi olla arkkitehti, kuvataiteilija, kuvanveistäjä, ohjaaja, näyttelijä, filosofi, kirjailija, tutkija, runoilija tai vaikkapa vain esimerkiksi Eino Salmelaisen malliiin runonlausuja. Olisi mielestäni tutkittava hyvin monipuolisesti luovuutta, ja harrastettava sen osia samanaikaisesti koko ajan. Kuitenkin koska kaikki eivät ole renessanssineroja, on varmaan parasta harjaantumisen jälkeen keskittyä yhteen tai muutamaan osa-alueeseen mahdollisesta luovuudesta.
On kirjoitettu paljon luovien ihmisten mielenterveysongelmista. Luovuus tarkoittaa monessa mielessä samaa kuin mielenterveysongelmainen, koska kaikki ihmiset eivät ole luovia eivätkä mielenterveysongelmaisia. Kuitenkin mitä pahemmaksi esimerkiksi kaikenlaiset ahdistukset ja masennushäriöt pahenevat yksilössä, on hänen vähemmän mahdollista saada luotua jotain pysyvänoloista luovuuden tuotetta. Luovat ihmiset kokevat tarvetta vapauteen, koska luovuus on yhtä kuin vapautta. Omien mielipiteiden ja ajatuksien julkituonti on monessa mielessä harvinaista, jonka yhteydessä monet voivat kokea sen ainakin epäsosiaaliseksi toiminnaksi, ellei sitten aivan hullun huviksi.
Saarikoskea ei voida pitää mitenkään kovin erikoisena tyyppinä, koska hänellä oli pitkälle viety halu nussia. On selvää, että mitä originaalimpi mieli ja mitä vahvemmin älyllä varmistettu henki, ei miehellä ole tapana viihdyttää naisia, ainakaan sellaisia, jotka ovat selkeästi hänen oman älynsä alapuolella, ilman riittävää henkistä kapasiteettia.
Saarikosken tuotannosta lainatut aforismit eivät ole kovinkaan kummoisesta kielitaidosta ja ajattelusta kertovia. Hänellä ei ollut luovaa kielentajua, kuten esimerkiksi Eino Leinolla tai V.A. Koskenniemellä, vaikka hän onkin päässyt Ismo Alangon lauluun ”Taiteilijaelämää” toisen näistä rinnalle. Olen lukenut John Lennonin kirjoittamaa lyhytproosaa, ja hänen töissään todellakin oli kielentajua, minkä takia hän on ansainnut paikkansa myös esimerkiksi Jim Morrisonin vierellä.
Ja Saarikosken jälkeläisen kuvaus siitä, miten lauletaan Kansainvälistä ”itku kurkussa”, kertoo vain siitä, millaista epätervettä oppia hänen perheessään on jälkeläisille annettu. Luova ihminen ei voi olla kommunisti, koska kommunistit eivät voi sietää sellaista vapautta, joka on luovalle ihmiselle ehdoton hetkestä ja tilanteesta riippumatta.
Luovuus on varmasti synnynnäistä, aivan kuten mielenterveysongelmatkin, ja pakolla itseään luovaksi säätävät ihmiset eivät tee kuin haittaa itselleen ja niille ihmisille, jotka joutuvat heidän tuotoksia seuraamaan ja mahdollisesti jopa annettava seuraamisesta maksu. Olemmeko me siis mielenterveydellisesti luovia vaiko luovasti mielenterveysongelmaisia? Voi olla, että molemmat vaihtoehdot saattavat olla samanaikaisesti tosia.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti