tiistai 19. joulukuuta 2023

Vielä suvusta ja suvuista

Von Becker-suku on kaikkine yhteyksineen merkittävin luonteeseeni ja persoonallisuuteni vaikuttanut suku. Becker-suku on äitini suku, ja sillä on merkittävä historia vastuunkannosta suomalaisen kulttuurin rakentumisen vaiheissa. Merkittäviä von Beckereitä ovat olleet Adolf, Frans Josef, Carl Hugo, Reinhold, Alfred Wenceslav, Carl Johan, Alexander ja kapteeni Gustaf ja eversti Gustaf von Becker. Beckerit ovat olleet etenkin sotilaita – upseereita, tilanherroja, tieteilijöitä, virkamiehiä ja taiteilijoita. Suvulla on naisenpuolisten linjojen kautta paljon yhteyksiä muihin Euroopan maihin asti. Minulla on ranskalaisia, saksalaisia, skotlantilaisia, hollantilaisia, suomenruotsalaisia, englantilaisia, ruotsalaisia, irlantilaisia, liettualaisia, venäläisiä ja bysanttilaisia esivanhempia. Minun linjassani eli Luhangan ja nykyisen Kaavin haarassa löytyy Becker sukuisten esi-isien kanssa avioon menneiden naisten sukuja, joita ovat esimerkiksi von Essen, von Schrowe, Tandefelt, von der Pahlen ja Orraeus. Tandefelt tarkoittaa aikansa patinalla ilmaistua nimikettä ”hampaat kentällä”. Schrowet, Essenit ja von der Pahlenit ovat tulleet Saksasta samoin kuten on tulkittu Becker-suvun yhteydessä. Käytän tässä nimeä Becker ilman aatelisuudesta kertovaa etumäärettä, koska esimerkiksi isoisäni Leo, joka oli omien sisaruksiensa viimeinen, kutsui aina sukuamme Beckereiksi ilman etuliitettä. Isäni isän isänpuoleista sukua ei tunneta, mutta varmaa on se, että isoisäni äiti tuli raskaaksi ollessaan New Yorkissa palvelijana vuonna 1927. Isäni nimi on siis hänen isoäitinsä tyttönimi. Sen lisäksi isoisästäni tuli täysorpo, kun hänen äitinsä Alma Vehviläinen kuoli, kun ukkini oli noin kolmevuotias. Onnena isoisälle oli, että hän asui Suonenjoen Vehvilän kylässä laajassa sukuyhteisössä – paljon tätejä ja enoja. Vehvilän kylän nimi johtuu siitä, että siellä on 1600-luvun alusta lähtien elänyt Vehviläisiä, ja itse asiassa koko kylä kuului aikaisemmin Huuhan kantatilaan, jossa vielä nykyäänkin asuu Vehviläisiä, tällä hetkellä Pertti Vehviläinen. Vehviläisissä on muun muassa yksi matematiikan professori, jolla on myös viulua RSO:ssa soittava tytär, lisäksi löytyy mm. lääkäri Arto Vehviläinen ja monia muita yliopistossa koulutettuja, kuten yksi historian professori. On mainittava myös kansanedustaja Anu Vehviläinen. Setäni on diplomi-insinööri ja Metsä-Tissuen tehtaan johtaja Mäntässä. Erityisen läheinen ukilleni oli hänen Anna-tätinsä. Häntä kutsuttiin Annikiksi, ja hän työskenteli pääosan elämästään lukion lehtorina Helsingissä. Ukki oli myöhemmin kirjeenvaihdossa monen enonsa ja tätinsä kanssa siihen asti kuin heitä eli. Vaikka on sanottava, että yksi hänen enoistaan eli pitempään kuin ukkini itse – hän taisi olla noin 105-vuotias kuollessaan Suonenjoella. Ukista tuli metsäinsinööri ja Hackmanin metsäosaston aluepäällikkö, joka kestitsi omistajasuvun jäseniä suvun omalla metsästysmajalla Suonenjoella. Isäni äidin suku on Ropponen, jonka voidaan katsoa tarkoittavan jonkinlaista kulhoa johon kerätään marjoja. Kuitenkin he olivat maanviljelijöitä Suonenjoen Lempyyn kylässä. Maita oli suhteellisen paljon, vaikka 1900-luvun alussa rakennettu punamullan värinen päärakennus ei ole sanottavan laaja. Isoäitini kutsui taloa ”mummolaksi”.Ropposilla oli aikaisemmin paljon mansikkapeltoja, ja vielä jossain välissä niillä tehtiin voitolla kauppaakin. Mummoni mökki sijaitsee Kumpusen rannalla isoäitini kotikylässä. Mökin nimi on Pukinperä. Lähellä sijaitsee mummon edesmenneen sisaren talo, joka on nykyään myyty ja sen nimi on Pukkiharju. Myös he harjoittivat liiketoimintaa mansikoilla, ja on jäänyt mieleeni sellainenkin asia, jonka mukaan myöhempi kansanedustaja ja radiotoimittaja Pertti Salovaara oli nuorena miehenä renkinä poimimassa marjoja. Mummo on sanonut hänellä olleen tumma puku päällä, kun mummon sisaren mies haki tämän junalta Suonenjoelta. Ropposiin kuuluu joitain varsin lahjakkaitakin ihmisiä, esimerkiksi isäni serkku Osmo Kääriäinen, kunnallisneuvos, joka on siis mummoni sisaren poika. Osmo meni avioon ruotsinkielisen naisen kanssa, ja hänellä on kaksi kaksikielistä tytärtä, jotka ovat mondeeneja ja tervehenkisiä nuoria naisia. Martti Kääriäinen eli Osmon isä, oli kuulemma kertonut joskus mummon sisarelle nähtyään minut nuorena poikana jossain suvun tapahtumassa, että tuon pojan perässä naiset tulee vielä juoksemaan. Toinen mummoni sisar on lahjakas taidemaalari, joka on pitänyt jossain vaiheessa näyttelyitä lähiseudun kunnissa., vaikka hän ei ole pariinkymmeneen vuoteen voinut maalata kaihin takia. Lisäksi hän on tehnyt muutamia muotokuviakin, vaikka hänen tyylinsä on välillä ollut varsin tönkön realistinen. Hänen miehensä Veikko oli mm. kunnanvaltuustossa SMP:n listoilta. Mansikkapellot on nyt laitettu pakettiin. Muistan mummoni veljestä Untosta sellaisen asia, että ollessani noin kymmenen vuotias, kun olin isäni kanssa Lempyyn juhannusjuhlissa, ja sää oli todella ankea, tapasimme siellä isäni enon, joka lämmitti käsiäni, kun palelin. Untolla oli lähellä Mummolaa oma talonsa, joka oli varsin suuri kolmessa kerroksessaan ja sen nimi oli itseironisesti Lautala. Mummoni on kertonut, että siinä suvussa, johon Unto oli nainut, on nainen, joka on kirjoittanut pitkään etenkin tilapäisrunoutta. Mummoni on kertonut, että Kaj Chydenius oli soittanut tälle sukulaiselle ja pyytänyt lupaa säveltää ja sovittaa yhden tämän runoista. Yksi mummoni veljistä, Pekka, oli suvun musta lammas ja tuhlaajapoika, joka kuoli viinaan. Isänikin on moralisoinut asiaa vielä pitkän aikaa sen jälkeen kun Pekka kuoli viinaan alle viidenkymmenen iässä. Mummoni nuorin veli Kalevi Ropponen asuu Pieksämäellä ja on ollut aiemmin töissä VR:llä. Mummon vanhemmat olivat Kalle Ropponen ja Toini os. Kröger. Mummo on kertonut, että hänen isoisänsä isänsä puolelta, Oskari Ropponen, oli keväällä 1918 punikkien tappolistalla. Hän pelastautui sillä tavalla, että hän meni erääseen körttiläistaloon ja pyysi heitä piilottamaan itsensä. Tällä perheellä oli kristillisporvarillisen aatteen lisäksi paljon aseita, ja mummoni ukki varmasti tiesi, että punikit eivät uskaltaneet sinne tulla. Oskari Ropponen piilotettiin varmuuden varalta tuvankellariin, jonka päälle perheen isäntä siirsi sohvan. Oskari Ropponen säilyi hengissä tämän kapinan läpi. On kuitenkin kerrottu, että punikit olisivat tappaneet paikallisen suurtilallisen Sikasen isännän, ja kun tästä tuli tieto koululle, missä Kalle Ropponen hankki parhaillaan sivistystä, laittoi opettajarska Siiri Ilmoniemi (ilmeisesti Eeli Granit-Ilmoniemen veljentytär) koulun ovet lukkoon. Mummoni isoäiti isänsä puolelta oli Adolfiina Kaipiainen. Vaikka suvulla on kaukana menneisyydessä ollut myös haaroja, joissa on ollut myös torppareita, on suvulla itsenäistä maata kohtalaisen paljon ja päärakennus Suonenjoella muistuttaa keskikokoista kartanoa, siinä on kahdeksan vierekkäistä ikkunaa molemmin puolin. Kaipiaisten päärakennus on ihan täysin eri maailmasta kuin Ropposten talo. Adolfiinalla oli terveysongelmia ja hän käveli etenkin vanhalla iällä kainalosauvojen kanssa. Mummon äidin suku oli myöskin saksalaisalkuperäinen suku Kroeger. Mummoni äidin puoleisen isoisän nimi oli Pekka Kröger. Hän vastasi tunnettua ilmausta "musta kuin palaneen talon korsteeni", koska kaikki Kroegerit olivat ainakin mummon linjasta tummapiirteisiä hiuksiltaan, parroiltaan ja viiksiltään . Mummoni on kertonut, että kun hän oli noin kymmenvuotias 1940-luvulla he kävivät mummon äidin Toinin kanssa Kuopiossa, missä Pekan veljellä Albinilla oli omakotitalo Niiralassa. Mummo on kertonut tästä ensimmäisestä käynnistään Kuopiossa, että hän, kun joulu oli ovella, ihasteli näyteikkunoita ja joulutunnelmaa. Lisäksi he kävivät tuomiokirkossa, mistä mummolle on jäänyt hyvin miellyttävät ja nostalgiset muistot. Mummon äidin puoleinen isoäiti oli omaa sukuaan Jalkanen. En ole koskaan selvittänyt sitä, millainen tämä suku on ollut, ehkä se pitää vielä selvittää. Äitini isä oli syntyessään von Becker, mutta hänen nimensä muuttui muun perheen tavalla Virrantaloksi kotitilan mukaan. Ainoa poikkeus oli ukin isoäiti Maria Fredrika, joka tokaisi, että hänestä ei tule Virrantaloa. Ukin äiti oli omaa sukuaan Tukiainen ja miltei täysin naapuritilalta. Mielestäni ukki on tullut enemmän äitiinsä kuin isäänsä. Hänen isänsä Frans Edvard oli luja, määrätietoinen ja ankara, samalla kun Hilda Tukiainen oli lempeä, perin äitimäinen luonne. Kun Tampereella tapahtui noin kaksitoista vuotta sitten Hämeenkadun kebabkioskin tuhopoltto, oli siinä kuollut Tukiainen noita Kaavin Tukiaisia, vaikka ei kuitenkaan varmaan aivan viereisestä talosta. Ukkini isoisä oli Reinhold Octavius von Becker, joka oli geeneiltään koostunut aivan täysin ruotsalais-saksalaisesta verestä. joka oli aviossa Maria Fredrika Julkusen kanssa. Julkusetkin ovat kotoisin Kaavilta, mutta Tukiaisia kauempana Virrantalon rajoilta. Hilda Tukiaisen äidin suvun nimi oli Tiilikainen, ja näiden lisäksi sieltä löytyy esimerkiksi Hakkaraisia ja Parviaisia. Äitini äidin suku oli Järveläinen ja äitini ukki oli hyvin tunnettu kiivaudestaan, toimeliaisuudestaan, organisointikyvystään ja määrätietoisuudestaan. Hän oli mukana läntisessä Suomessa punakapinan aikaan valkoisten puolella. Mielenkiintoista on se, että hän kantoi mukanaan viulua, jota hän varmaan soitteli luppoaikana tovereilleen. Onneksi hän onnistui tappamaan mahdollisimman paljon näitä eläimiä. Hänestä tuli sittemmin paikallisen suojeluskuntapiirin puheenjohtaja. Hänestä on kerrottu myös, että jopa ukkini oli muiden suojeluskunnan jäsenten kanssa etsimässä epäiltyä desanttia Virrantalon lähellä sijaitsevan Retusen järven saaressa. Yhtäkkiä saaren rantaan tuli joku omine aikoineen, ja oltuaan jo karabiinien sihdissä joku tunnisti miehen Eemeli Järveläiseksi äitini äidin isäksi. Mummoni äiti oli omaa sukuaan Räsänen, ja Räsäsen isä oli rukkimestari Niilo Räsänen. Mummo oli pienikokoinen ruumiiltaan, mutta hänen äitinsä oli naiseksi isokokoinen. Innostus ompelemista ja käsitöitä kohtaan on tullut Beckereille ensin mummoni äidin ja sen jälkeen mummon kautta. Mummon isän isä oli Aukusti Järveläinen, joka oli syntynyt Vehmersalmella ja muuttanut sieltä Kaaville Järvelän tilalle. Mummoni on kertonut että Suonenjoella kirkkoherrana ollut Järveläinen oli sukua Kaavin Järvelän Järveläisille. Tämä kappalainen julisti joka käänteessä ”Joudutte kaikki suoraan helvettiin!”. Aukusti Järveläinen oli todellinen savolainen isäntämies, joka oli työnjohtajan roolissa kaikissa lähialueen rakennushankkeissa, mm. Melttusvirran sillan rakentamisessa. Mummo sanoi aina, kun olimme lähempänä vanhaa Virrantaloa, että ”lähdetään Melttuselle”: En voi unohtaa niitä kesiä, jolloin olimme vielä keskenkasvuisia ja lähimmät serkut olivat Henri ja Heidi. Kiemurtelimme pellon kukkien keskellä ja veimme kukkia mummolle. Kävin mummon kanssa etenkin talvella hakemassa ja viemässä postin ukkini veljen Reinon vaimolle, joka asui leskenä omassa torpassaan Virrantalon naapurissa. Hän oli tullut niin pelokkaaksi kaiken suhteen, että monesti hän ei tullut edes avaamaan ja lehti oli jätettävä ovenkahvaan Virrantalossa oli lehmien aikana tietynlainen karjan säilytyspaikka Virrantalon takana avautuvan mäen alapuolella, missä olin mummon mukana, kun vasikoille piti saada ruokaa. Äitini vanhempien koti tuotti minulle niin voimakkaan lämpöisessä ja turvassa olon tunteen, etten ole muualla samaa kokenut. Etenkin talvella ja iltaisin tuo korostui – tuntui siltä, että olin keskellä syrjäistä Koillis-Savon maaseutua jonkinlaisessa Eedenissä ja ympäristöön nähden elämää julistavassa merkityksessä.

Dekadenssi kirjallisuudessa ja taiteessa

Dekadenssi vahvistui kirjallisuudessa ja taiteessa 1800-luvun toisen puoliskon aikana, milloin se nousi esiin etenkin ja ensisijaisesti Ranskassa. Dekadentismin raamatuksi on tavallisesti mainittu Joris-Karl Huysmansin kirja A Rebours, eli Vastavirtaan. Vastavirtaan kertoo vanhan ranskalaisen aatelissuvun viimeisestä jäsenestä Jean des Esseintesista. Esseintes on hermoherkkä, neurasteeninen ja taiteelle hyvin altis henkilö, jossa on säilynyt sukupolvien myötä tullut ylpeys suvustaan. Esseintes on sukunsa viimeinen mies. Tämä kirja korostaa sitä, että dekadentismi syntyy nimenomaan Esseintesin kaltaisista ihmisistä, jotka poikkeavat historialtaan ja geeniperimältään ympäröivistä ihmisistä. Esseintes on yksinäinen hahmo, joka kokee mieltymystä etenkin roomalaisen ns. hopeakauden runoilijoiden ja kirjailijoiden, kuten Vergiliuksen ja Petroniuksen tuotteisiin. Hän on niin introvertti ja sisältä ohjautuva, että hän päätettyään vierailla Englannissa, humaltuu samanaikaisesti Gare du Nordin ravintolassa sekä ympäröivien englantilaisten ihmisten puheesta ja vaikutelmista että tietysti myös runsaasta määrästä portviiniä. Tämän jälkeen, kun hän oli jo ravintolassa ollessaan saanut samoja vaikutelmia englantilaisista, millaista hän kuvitteli perillä Lontoossakin olevan, palaa kotiin oman miespalvelijansa suureksi yllätykseksi, sillä hänen piti olla matkallaan mahdollisesti kuukausia. Esseintesin asunto on täynnä uudistettuja versioita esimerkiksi Gustave Moreaulta, ja hän viljelee kotonaan myrkyllisiä ja lihaasyöviä kasveja. Yksi Esseintesin eksperimenteistä on se, kun hän lastaa lemmikkikilpikonnan panssarin päälle jalokiviä, jota painoa kilpikonna ei kuitenkaan pysty kantamaan. Esseintes on viettänyt nuoruudessaan päihteitä käyttävää, epäsovinnaista ja irstailevaa elämää läheisessä Pariisissa, minkä jälkeen hän on kokenut tarvetta vetäytyä täydelliseen rauhaan kaupunkikartanoonsa kaupungin esikaupunkialueelle. Hän haluaa vetäytyä omaan kotiinsa ja tehdä siitä täydellisen maailman itselleen. Hän aikoo käyttää lopun elämäänsä taiteellisessa ja yleisälyllisessä kontemplaatiossa. Lopulta hän toteaa, että hänen paluunsa ihmisten keskuuteen vertautuisi siihen, jos ateisti yrittäisi taas päästä käsiksi uskonnosta. Jean des Esseintes muistuttaa kovin suuresti jopa niitä nykypäivän eurooppalaisia, jotka päättävät viettää lomansa kotonaan, vetäen verhot alas ja keskittyen etenkin sellaisiin aistivaikutelmiin, jotka löytyvät aina jostain uudesta paikasta, ja tällaisia ihmisiä on nykypäivänäkin kohtalaisen paljon. Huysmansin lisäksi dekadentteina runoilijoina on mainittu etenkin Paul Verlaine, Arthur Rimbaud ja Stephane Mallarme, vaikka voidaankin katsoa, että etenkin runouden piiriin dekadenttisen asenteen toi Charles Baudelaire. Kaikki näistä käsittelivät epäsovinnaisia aiheita, ja varmasti aikansa sensuuriin nähden arkaluontoisiakin aiheita, minkä johdosta esimerksi Baudelairen teoksesta Pahan kukat sensuroitiin tiettyjä runoja. Kielletyt runot liittyivät paljon etenkin seksuaaliseen poikkeavuuteen, tiettyjen perustavien myyttien uudelleen tulkintaan ja päihteisiin. Dekadentismi on myös historiansa viitekehyksessä liittynyt erikoisiin ja erilaisia vaikutuksia tuottaviin alkoholijuomiin, kuten Pernodiin ja Chartreuse-likööriin, mutta etenkin absinttiin, joka oli pitkän aikaa Pariisssa lain kieltämä aine, koska sen katsottiin johtavan totaalisesti käyttäjiensä rappeutumiseen ja ennen aikaiseen kuolemaan. Verlaine oli tunnettu absintin juoja. Vaikka voidaankin lisäksi sanoa, että kaikki aiemmin mainitut neljä runoilijaa olivat myös opioidiriippuvaisia tai morfinisteja. Absinttia ei saa Suomen alkosta sen todellisessa muodossaan, johon sisältyy alkuperäistä koiruohoseosta. Esimerkiksi Prahassa myydään keskustassa sijaitsevista alkoholia myyvistä kaupoista kaikissa alkuperäistä 80 volttista absinttia. Olen kieltämättä itsekin viettänyt varsin irstasta elämää absintin vaikutuksen alaisena kun olen käynyt ja asunut Prahassa. Suomessa dekadentismia on sivunnut ainakin Mika Waltari kirjassaan Suuri Illusioni, jossa päähenkilö Hart vierailee Madame Spindelin salongissa, missä viina virtaa ja huumeita riittää. Siellä Hart myös tapaa kirjan kaksi muuta päähenkilöä Hellaan ja Caritaksen. Spindel tietysti on parodia aikansa seurapiirihuijarista Minna Craucherista. Ajan hengelle tyypillisesti sekä Hart ja Hellas ajautuvat Pariisiin, minne Caritas on lähtenyt jo aiemmin. Hellaan runoilijahahmoa on pidetty tyypillisenä alkoholisoituneen ja kuppaan sairastuneen runoilijarentun esikuvana. On kerrottu, että myös Waltari oli elämässään aikoja mielisairaaloissa ja joi paljon viinaa ja käytti lääkkeitä. Tämä siitä huolimatta vaikka hän kirjoitti suhteellisen pitkän elämänsä aikana valtavan ja monipuolisen tuotannon. Jotkut siis pystyvät ja ovat pystyneet yhdistämään dekadentin elämäntavan ja suuren tuotteliaisuuden – Waltarikin eli yli 50-vuotiaaksi. Myös Baudelairella oli syfilis. Rimbaudin kuuluisin runo on epäilemättä Juopunut pursi - Le bateau ivre (muistaakseni). Voidaan myös katsoa, että tietyt androgyynisyyteen ohjautuneet rock-musiikin hahmot ovat olleet dekadentteja ainakin jälkimaailman silmissä, ja yksi esimerkki tällaisista on varmasti Jim Morrison, joka piti etenkin Rimbaudin säkeistä. Jim Morrison oli älyltään Mensan tasoinen ja hän harrasti poikaiästä alkaen lukemista, mikä on varmasti nykypäivänä poikkeuksellista, koska kaikki rocktähteyteen liittyvät asiat nykypäivänä eivät kovinkaan useasti liitty kirjojen lukemiseen ja nörttiyteen, vaikka Morrison esimerkiksi ei muistuttanut aivan sitä, miksi nörtti nykypäivänä mielletään. Rimbaudia on pidetty kirjallisen lapsineron korkeimpana ja jaloimpana korostumana, koska hän kirjoitti pääosan runoistaan alle ja yli kaksikymmentä vuotta ollessaan. Dekadentismi ei etenkään tunnista minkäänlaisia suljettuja kategorioita, joita voitaisiin ulkoa käsin ohjailla. Dekadentti hakee voimaa yksilöllisistä, vaistomaisista ja harmaan todellisuuden ylittävistä asioista. Joskus tähän liittyy myös harrastetut perversiot, jotka voivat olla poikkeavuutta mutta myös tiettyjen asioiden korkeimpaan nimittäjään vienti. Dekadentit käyttävät huumeita ja juovat alkoholia. Monesti tähän saattaa liittyä esimerkiksi myös ”taikasienien” ja rauhoittavien lääkkeiden syöminen. Toinen puoli on piristävät lääkkeet, joita monet tähän nimitykseen laskettavat kirjailijat ja runoilijat ja kuvataiteilijat ovat laittaneet kurkustaan alas. Androgynia on tavallisesti laskettu dekadentismiin, koska tällaisissa hahmoissa heidän luovuutensa edellytyksenä on ollut se, että he ovat voineet ylittää tavanomaisen ja karkean miehisyyden piirteet ja ennakkoluulot. Rimbaudin ja Verlainenkin välillä oli jonkinlainen suhde, vaikka on sanottava, että ilmeisesti nuorempi Rimbaud oli heidän suhteessaan ”piiskaa käyttävä” osapuoli, samalla kun Verlainella oli taipumus ottaa vastaan Rimbaudin sadismia, vaikka ei tiedetä, oliko tuo Rimbaudin saama rooli hänen itsensä vai Verlainen päättämä. Kuitenkin Rimbaudin ja Verlainen suhde jatkui jonkin aikaa vielä senkin jälkeen, kun Rimbaudia pistoolilla haavoittanut Verlaine oli kärsinyt vankilatuomionsa. Monia on kiehtonut Rimbaudissa se, että hän kirjoitti tuotantonsa nuorena ja hävisi sen jälkeen omille teilleen kauas maailmalle. Heteronormatiivisuus on varmasti sellainen tekijä, joka monesti on estämässä kirjailijaa tai runoilijaa korkeimmalle luovuutensa huipulle pääsemisessä. Luovuus ja sen kukkimaan laittaminen oli tietysti dekadenteille tärkeätä, ja sen yhteydessä käytettiin epäsovinnaisia menetelmiä, kun pyrittiin etsimään sen korostumista. Voidaan varmaan sanoa, että dekadentin päämäärä oli Epater la bourgeoisie eli porvarin ärsyttäminen, minkä takia etiketistä ja valtavirrasta eroaminen katsottiin rohkeaksi ja luonnetta osoittavaksi piirteeksi. Dekadentismia lähellä oli symbolismi, jonka yhtenä merkittävänä tekijänä kuvataiteessa pidettiin etenkin sveitsiläistä Arnold Böcklinia. Maurice Maeterlinck on tietysti lisäksi mainittava yhdeksi dekadenttien kirjailijoiden jäseneksi. Suomalaisista voidaan varmasti sanoa Olavi Paavolaista dekadentiksi ainakin nuoruudessaan, kun hänen vanhempiensa talossa Kivennavalla järjestettiin etenkin myöhempiä tulenkantajien läsnäoloa korostavia tapahtumia, joissa Paavolainen esitti esimerkiksi Kleopatraa ja muita naishahmoja historiasta – ja tietysti naisen vaatteita ja meikkejä yms. kaunistuksia naamalla. Tietysti Paavolaisen elämässä kulki läpi sen keston ajan jonkinlainen homoeroottisuus ja tietysti runsas viinan juonti, johon hänen kerrotaan kuolleenkin. Paavolainen jos kuka oli dekadentti ja epäsovinnainen ihminen Suomen kulttuurielämän historiassa. Gösta Sundqvist on kertonut, että hänellä saattoi koulussa ollessaan olla päällään naisten vaatteita ja tietenkin hänellä oli myös meikit naamassa, minkä perusteella hän on parodioinut etenkin liikunnan opettajan asennetta, jonka mukaan hän olisi todennut tai ajatellut, että ”Hulluhan tuo on. Hoitoonhan se pitäisi saada”.Lahjakkaat ihmiset ovat monesti epäsovinnaisia mielenkiinnonkohteiltaan ja käytökseltään, ja monesti siihen liittyy myös varhaiskypsyys ja lukuharrastus. Kaikki tässäkin kirjoituksessa mainitut ihmiset ovat olleet lahjakkaita tai huippulahjakkaita. Pentti Saarikoskesta on mainittava, että hänellä epäilemättä oli aikuisiällään dekadentin viinankäyttötavat, mutta mielestäni hänen lyriikkansa tasoa on liioiteltu. Toisaalta hän itsekin piti oman tuotantonsa Magnum Opuksena omia päiväkirjojaan. Olen lukenut niitä, esimerkiksi Prahan päiväkirjat ja Juomarin päiväkirjat, ja täytyy sanoa, että niissä on ainakin aika lahjakasta kuvausta siitä, kuinka lahjakas ihminen vie itsensä rappiolle, joka johti Saarikosken ennenaikaiseen kuolemaan. Mielestäni koko Saarikosken uran lahjakkaimmat kirjoitukset ovat Nenän pakinat, jotka hän kirjoitti noin kaksikymmentävuotiaana. Saarikosken poika Saska on isänsä kirjoituksia esittelevässä kirjassaan kertonut luulevansa, että isänsä määritelmäksi olisi käynyt enfant terriblen lisäksi aspergerinsyndroomainen, ja jos tarkastelee siinä valossa hänen tekstejään, hänen itsensä puhumia juttuja ja hänet tunteneiden juttuja, niin ei tuo luulo vaadi ruudinkeksijän aivoja. On kuitenkin sanottava hänen ”aforismeistaan”, että kuka hyvänsä yhden vuoden humanistisessa tiedekunnassa opiskellut tyttö voisi keksiä parempia kuin miltä ne minun mielestäni vaikuttavat. Yksi 1900-luvun alun merkittävä dekadenttien keskittymä oli Euterpe-ryhmä, johon kuului taiteilijoita, runoilijoita ja kirjailijoita ja jopa arkkitehti Strengell. Jo tuota aiemmin oli kokoontunut vuosien ajan ns. Symposion-piiri, jonka piiriin lukeutui mm. Sibelius, Kajanus, Gallen-Kallela ja ainakin joskus Oskari Merikanto. 1970 ilmestyi Suomessa Hans Selon kirjoittama romaani Diiva, jota voidaan pitää jonkinlaisena eksperimenttinä suomen kielen mahdollisista rajoista. Se siis oli kirja, jossa oli uusia sanoja ja omintakeista koukerokieltä, joka miellytti ainakin kirjallisuudentutkijoita uudenaikaisuudessaan, ja on sanottava, että kyllä se miellytti minuakin. Selon toinen teos Pilvihipiäinen ilmestyi vasta 1980-luvun alussa ja se ei saanut samanlaista huomiota kuin Diiva. Selo tunnettiin etenkin julkisuudessa värikkäästi ja provosoivasti käyttäytyvänä väriläiskänä. Kirjallisuuteen tietysti lähes aina kuuluu viina ja joskus muut päihteet. Lisänä voi tulla valvominen ja päivärytmin toteutuminen boheemissa muodossa. Tämän takia varsinaiset rappiotaiteilijat ja enfant terriblet eivät tavallisesti elä yhtä pitkään kuin porvarillinen tavoiltaan oleva ihminen. Monessa mielessä myös biseksuaalisuus tavallisesti yhdistetään kirjalliseen lahjakkuuteen ja taiteelliseen luovuuteen. Se tavallisesti tuo ihmiseen ennakkoluulottomuuden ja välittömyyden. Seppo Heikinheimon muistelmissa kerrotaan, että hänen hyvin tuntemansa kriitikko ja musiikkijournalisti Seppo Nummi oli sanonut, että pitää juoda sekä puna- ja valkoviiniä. Tähän liittyen Heikinheimo satirisoi Nummea siitä, että hän ei päässyt Kansallisoopperan johtajaksi sen takia, koska piti ajatella balettipoikienkin terveyttä – häntä ei voinut päästää heidän kimppuunsa. Muista suomalaisista kirjailijoista voidaan mainita alkoholin yhteydessä Frans Emil Sillanpää, joka Waltarin tavoin eli ryyppäämisestä huolimatta kohtalaisen korkeaan ikään. Hänellä ei ollut kykyä selvitä yksin arkipäivästä, vaan hän eräässä vaiheessa yritti saada kirjojensa kustantajien hoitamaan jopa hänen likapyykkinsä. Aspergerin syndroomaisena taiteilijana, joka myös joi elämänsä aikana paljon, on mainittava varmasti Juice Leskinen. Vaikka hän itse kuvitteli olevansa runoilija, pystyisi kansalaisopistossa luovaa kirjoittamista opetteleva vanhus rustata paremmalta vaikuttavia runoja Leskiseen verrattuna. Hän oli lahjakas etenkin sanoittajana ja muusikkona. Saarikosken tavalla hänkään ei pystynyt eikä olisi koskaan pystynyt kirjoittamaan kokonaista romaania. Tämä varmasti liittyy aspergerin syndroomaan, vaikka on omakohtaisesti sanottava, että minä aion saada vielä kasaan vähintään yhden romaanin. Leskinen oli omalaatuinen ja itsekeskeinen mies, joka ei itsensä ylistämisessä mielestäni vaikuttanut mitenkään henkisesti kehittyneeltä ihmiseltä. Mummonikin on sanonut, kun olin antanut hänen luettavakseen Leskisen runoteoksen Iltaisin, kun veneet tulevat kotiin, ja hänkin sanoi tämän läpyskän, jossa yhdessä runossa voi olla neljä tai viisi sanaa, olevan aika heikkoa runoutta, ja vaikka joskus olen mummoani arvostellut, on hänkin sen verran lukenut ihminen, että tajuaa tuon runoroskan mitättömyyden. Myös Jim Morrison kirjoitti kaksi lyhyttä kokoelmaa omakustannerunoutta, joka ei ole valtavasti Leskisen tasosta poikkeavaa. On myös sanottava, että Leskinen ei olisi saanut runojaan kustantajalle ilman hänen rocktähteyden tuomaa sädekehää. Kaikilla saa olla omat grandiöösit harhansa, ja tuohon itseylistykseen voidaan katsoa liittyvän Leskisen käsitys itsestään runoilijana. Taiteilijat ovat aina eläneet epäsovinnaista elämää, johon on päihteiden lisäksi vaikuttanut mielisairaala. Voidaan muistaa esimerkiksi Josef Julius Wecksell, joka vietti Lapinlahden mielisairaalassa Helsingissä kymmeniä vuosia. Hänessäkin yhdistyi mielenterveyden ongelmat ja lahjakkuus.

maanantai 18. joulukuuta 2023

Alexander von Schönburgin kirjasta Tyylikkään köyhäilyn taito luku: Englantilainen (yleisesti ja erityisesti), kohtia.

Eniten unkarilaisia muistuttavat luonteeltaan englantilaiset. Unkarilaisten tavoin englantilaisetkin pitävät maataan maailman napana. Mitään pahaa tarkoittamatta he pitävät villeinä tai puolivilleinä kaikkia niitä, jotka eivät ole heidän saareltaan kotoisin. Näitä toisia on kohdeltava mahdollisimman ystävällisesti ja kasvatettava aina tarpeen mukaan, ja heitä voi jopa vähän sortaa. Englantilaiset tekevät sen ilman ylimielisyyttä - mennyt suuruus ja siitä johtuva pudotuskorkeus on yksinkertaisesti hyväksytty. Tutkielmat Ison-Britannian putoamisesta suurvallasta sosiaaliaputapaukseksi täyttävät kokonaisia kirjastoja, mutta vielä ei ole tutkittu riittävästi, miksei alamäki ole vaikuttanut ollenkaan englantilaisten itsetuntoon. Johtuuko se Unkarin tavoin siitä, että he ovat luonteeltaan pelureita? Jos pelaa, on osattava myös hävitä ja odottaa taas omaa vuoroaan. Unkarissa on vitsi, joka kiteyttää unkarilaisten - ja englantilaisten - maailmankuvan: Eräs unkarilainen halusi ostaa karttapallon. Myyjä näytti hänelle sellaisen. "Mutta missä Unkari on?", tiedustelee unkarilainen. Myyjä etsii pienen maan ja osoittaa sitä kynnellään. "No sitten haluaisin karttapallon, jossa on ainoastaan Unkari." Englannin alamäki alkoi jo 1800-luvun toisella puoliskolla, ja noin vuonna 1900 maailman mahtavin ja rikkain maa menetti lopullisesti johtoasemansa. Se tapahtui ilman, että englantilaiset itse olisivat huomanneet paljoakaan. Hyvän itsetuntonsa ansiosta he pystyivät ummistamaan silmänsä tilanteelta käyttämällä taitavasti itsesuggestiota. Esimerkkinä on englantilaisen yläluokan taloudellinen alamäki. Historiankirjojen mukaan se alkoi vuoden 1832 suuresta uudistuslaista, joka lopetti yläluokan poliittisen valta-aseman. Runsaat viisikymmentä vuotta myöhemmin alkoi taloudellinen lama koko Euroopan maatalouden jouduttua syvään kriisiin, osaksi koska teollistuminen syrjäytti maatalouden, osaksi koska Eurooppaan virtasi yhä enemmän halpoja maataloustuotteita muualta maailmasta. 1894 Englannissa hyväksyttiin perintölaki, joka pakotti jokaisen sukupolven maksamaan suvun päämiehen kuolemasta ja myymään taas lisää aineellista omaisuuttaan. Jos sen jälkeen vielä sattui omistamaan rahaa, sen menetti maailmanlaajuisessa talouskriisissä vuonna 1929, ja kun Intialle myönnettiin itsenäisyys 1946, katosi viimeinenkin mahdollisuus hankkia helpolla uutta omaisuutta. Mielenkiintoista kyllä, mutta juuri ne entisen yläluokan herrat ja daamit, joihin uudet olosuhteet tekivät pienimmän vaikutuksen, selviytyivät ajan kuluessa myös taloudellisesti parhaiten. Jos suku menetti vuosisadan vaihteen kriisissä ensimmäisten joukossa hermonsa, se myi tiluksensa aivan liian halvalla, ja moni Rubens tai van Dyck vaihtoi omistajaa parista sadasta punnasta. Jos ei näyttänyt ulospäin, että kartanoon satoi sisälle, jos onnistui pelastamaan osan omaisuuttaan 1900-luvun talousihmeeseen asti, pystyi saneeraamaan taloutensa yleisessä noususuhdanteessa, joka nosti maan, mutta myös etenkin arvotaiteen hintaa. Derbyn jaarli oli vastustanut kahdenkymmenen vuoden ajan sitkeästi kiusausta myydä Rembrandtin Belsassarin pidot. Vasta 1964 hän oli siihen valmis ja saattoi vaatia 170 000:ta puntaa, mikä vastaa euroina noin puolta miljoonaa. Devonshiren herttua taas odotti seitsemänkymmentäluvulle asti. Silloin hän sai Rembrandtistaan ennätyshinnan ja samalla palkkion vuosikymmenten sinnittelystä. Heti paniikkiin joutuneilla perheillä ei ollut näihin aikoihin enää mitään myymistä ja heidän oli mentävä mukaan työelämään. Englannin ylimystön jäseniä ei ollut ainoastaan pankeissa ja huutokauppakamareissa, vaan he hankkivat elantonsa esimerkiksi bussinkuljettajina kuten lordi Teviot. Varakreivi Boyle ja lordi Blackford toimivat tarjoilijoina, silloin kun eivät sattuneet istumaan ylähuoneessa päättämässä laeista. Paronitar Sharples pyöritti pubia maaseudulla ja lady Diana Spenceristä tuli lastentarhaopettaja. Bussia kuljettavat ja olutta laskevat suurten aatelissukujen jälkeläiset tulivat kuuluisiksi siitä, että he tekivät porvarillista ja proletaarista työtään leikkisen innokkaasti. He ansaitsivat vähän, mutta ilmeisesti se ei heitä häirinnyt - ehkä siksi, että heidät oli opetettu väheksymään rahaa terveellä tavalla. Mitä enemmän kokemuksia köyhtymisestä suku oli kerännyt, sitä paremmin se oli oppinut alistumaan kuivina kausina ja sitä paremmin sen jälkeläiset selviytyivät taloudellisesta niukkuudesta. Lordi Kingsale, jonka esi-isät painoivat vuosisatojen ajan leimansa Irlannin historiaan, osaa sitä vastoin mukautua tilanteeseensa. Hänen sukuaan pidettiin köyhtyneenä jo Cromwellin aikoihin ja siksi reiät hänen takeissaan eivät haittaa häntä tippaakaan. Kingsale väittää, että älyttömiä sotia käynyt Henrik VII on syypää hänen perheensä köyhtymiseen. Hän elää nykyään pienessä maalaistalossa kylässä, joka kuului ennen muinoin hänen esi-isilleen. Hän on kaikin puolin pidetty vanha herra, jota puhutellaan kunnioittavasti sanalla Sir. Ja kun pubissa menee viemäri tukkoon, sen omistaja soittaa Sir'ille, koska hän kuittaa mielellään ammattimiehen palkkansa oluen muodossa. Kenkiä lukuunottamatta kaikki mitä lordi Kingsalella on päällään joutuisi vaatekeräyksen lajittelussa lumppuihin. Ainoan hyväkuntoisen pikkutakkinsa hän ottaa esille, kun hänet on kutsuttu juhliin tai kaupunkiin illalliselle. Kerran häneltä kysyttiin, oliko hänellä etua siitä, että oli lordi, vaikkakin köyhä. Hän vastasi itseironialla, johon ainoastaan englantilaisilla on kanttia: "Kyllä, ehdottomasti. Jos päästän kovin äänekkään pierun joillakin päivällisillä, kaikki pitävät sitä hassahtavana ja jopa hieman huvittavana. Jos joku muu tekisi niin, ihmiset sanoisivat sen olevan iljettävää ja moukkamaista."

sunnuntai 17. joulukuuta 2023

Minä ja naiset – joitain pääpiirteitä

Minä en ole koskaan tunnetusti arvostanut naissukupuolta sen ominaisuuksista miehiin nähden. Ja katson, että minulla on täysin järkiperäiset perusteet ajatella tällä tavalla. Kaksi suosikkifilosofiani Nietzsche ja Schopenhauer eivät tunnetusti naisista pitäneet, ja tuohon voidaan laskea vielä Wittgenstein, jonka suoruus ja jyrkkyys kauhistuttivat hänet tunteneiden ihmisten vaimoja. Minä en ole koskaan tavannut sellaista naista, joka pystyisi olemaan minulle ystävä, koska he ovat niin tyypillisellä tavalla samankaltaisia etenkin asenteissaan ja seksuaalisen puolen esittämisessä. Naisia kiinnostaa miehessä ulkonäkö, kukkaro ja useissa tapauksissa munan koko. Tämä jo kertoo siitä, että nainen on paljon pintapuoliselle tasolle ulottuvasti seksuaalinen olento, joka antaa suurimman arvon nussimiselle niin kauan kuin näyttävä ulkonäkö säilyy, jonka jälkeen tapahtuu mummoksi siirtyminen, joka kertoo jo itsessään siitä, että seksuaalisuus määrittelee kokonaisuudessaan sen, mitä vaiheita nainen kohtaa elämässään, nainen on häilähtelevä aivan päivittäisessä elämässään, koska kuukautiskierto ohjailee niin merkittävällä tavalla nuoren ja keski-ikäisen naisen elämää. Tämän mainitsemisen jälkeen ei tarvitse ihmetellä niitä liike-elämässä työskenteleviä miehiä, jotka sanovat naisen tunteellisuuden olevan esteenä sille, että heistä moni voisi olla valmis johtavaan asemaan työpaikallaan. Nainen on tunne-elämänsä ja viettiensä kautta ohjautuvat olento, jossa ei paljon järkeä riitä muuten kuin vain näytellyssä muodossa. Nainen olettaa aina tietynkaltaisen miehen viehättyvän siitä, kun nainen tulee jossain juttelemaan. Minulle etenkin nuoremmalla iällä monet naiset tulivat iskemään jossain paikoissa, joissa halusin vain rauhallisesti keskittyä kirjaan ja ottaa siinä sivussa muutaman täysin rauhallisesti ja kenenkään seuraan erityisesti pyrkimättä. Schopenhauer korosti arkisiin asioihin liittyvän tahdon kuolettamista sen eteen, että ihminen voisi ajatella selkeästi. Toisaalta Nietzsche kirjoitti ironisesti, että ”mikä onni on tavata olentoja, jotka ajattelevat vain tanssia, hulluutta ja kaunisteitaan!” Minä en ole koskaan varsinaisesti innostunut yhdestäkään naisesta seksuaalisesti, vaikka valitettavasti kokeilin tuota yhteistoimintaa nuoruudessa. Nainen ei pysty olemaan ehdottomasti ja pyyteettömästi älyllisessä keskustelussa, koska hän periluonteensa takia ohjautuu oman parisuhteensa kautta, ja samalla nämä pyrkivät vahvistamaan omaa parisuhdettaan näyttelemällä, että jotenkin erottuva yksilö olisi heistä kiinnostunut. Minä en halua enää koskaan minkäänlaista romanttista enkä etenkään seksuaalista suhdetta minkään naisen kanssa, Sen takia voin tässä kirjoittaa siitä, mitä mieltä todella asiasta olen. Älyllisessä keskustelussa pitäisi olla kaikkena ja kokonaan. Tietysti on selvää, koska useimmat naisista eivät pysty älyllisyyteen, voidaan Suomenkin tv:ssä, mitä ei ikimaailmassa Saksassa katsottaisi, näyttää pillun- ja henkilökohtaisen hiivan jne. hoitotarvikkeita parhaimmalla katsomisajalla. Nainen kokee tarvetta suhtautua asioihin kokonaisena, vaikka tosiasiassa kaikki naiseen liittyvä alkaa nuoruus-keski-ikäisenä seksuaalisuudesta ja sen jälkeen panemishalun menettäneinä vanhoina mummoina. Nainen ei koskaan ohjaudu älyllisyyden ja henkisten asioiden kautta. Tämän takia etenkin nuoret naiset kuvittelevat kaikkien olevan kiinnostuneita etenkin heidän pillustaan, ja älyllistä keskustelua korostava lähestyminen ei kohtaa kovinkaan monelta naiselta suopeutta ja hyväksyntää. Toisaalta minä en myöskään koskaan ole ruvennut enkä rupea älylliseen huoraamiseen. Mielestäni olisi hyvä, jos naisilla ei saisi olla miespuolisiä ystäviä, koska joka tapauksessa suurin osa heistä on vain kärttämässä pillua kunhan siihen tarjoutuu mahdollisuus. Toisaalta on hullunkurista, että torjuttuaan miehen, vaikka kyseessä olisi professori, he asettelevat kiinteästi ja pikkuporvarillisesti tämänkin miehen niiden pillua himoavien ja arvonsa menettäneiden epätoivoisten miesten joukkoon. Kaikki torjunta naiselle on etenkin seksuaalisen kiinnostuksen torjuvaa torjuntaa. Nainen ilahtuu etenkin siitä ikiajoiksi, jos miehellä on keskimääräistä isompi muna ja jos tämä on turhia tunteita välttelevä panomies, joka on yhtä riippuvainen pillusta kuin mitä tämä on munasta. Minä sanoisin nuoruusikäiselle ihmiselle, että älkää yrittäkö edes tehdä naisesta toisinajattelijaa tai filosofia, koska siihen ei nainen seksuaalisuutensa ja sen rajoittaman järkensä ja älynsä takia pysty. Joku vanha mummo voi varmaan kuvitella olevansa ”ajattelija”, mutta samalla tavalla hänkin on aiemmin juossut munan perässä kuten kaikki muutkin. Mikä on yksi naurettava asia, se on se, että naiset toistavat väistökäyttäytymistä vaikka vastaan tulleella miehellä olisi ollut koskaan minkäänlaista seksuaalista pyrkimystä naisen suhteen. Joskus omassa tapauksessani on ollut niin, etten ole edes muistanut koko naista, minä unohdan aina merkityksettömien ihmisten (myös naisten) nimet, ja siihen on varmasti aika perustava syy. Olen huomannut, että monissa tapauksissa kunnollinen itsetyydytys voi korvata kevyesti vaillinaisen seksuaalisen aktin jonkin naikkosen kanssa. Jotkut kuvittelevat nussittuaan kymmenien miesten kanssa, että minä ottaisin heidät vielä vastaan. Haistakaa paska! Kiittäkää onneanne, että minulla on hyvä itsehillintä! Jos joku kuvittelee minut kiltiksi, niin kehotan muuttamaan käsityksiänne, minä en ota huoria vastaan edes kätelläkseni heitä. Schopenhauer eli pitkiä aikoja ilman naisia, ja siihen varmasti liittyy se, minkä takia hän oli niin hyvä filosofi. Schopenhauer oli jokseenkin buddhalainen, joka on mielestäni yksi pätevä suuntaus, mihin ihminen voi filosofian opintojensa jälkeen suunnata. Schopenhauerilla oli villakoira, jonka nimi oli Atma maailmanhengen mukaan. Maailmaa ja ihmistä kohtaan suunnattu pessimismi oli Schopenhauerin filosofian yksi perustavimmista periaatteista. Hänen mielestään ihminen (esim. nainen) kantaa ennen tahtonsa kuolettamista koko tarpeittensa ja viettiensä koknaisuutta mukanaan kaikissa tekemissään päätelmissä, arvoissa ja mielipiteissä. Minä en ole koskaan nussinut sellaisen naisen kanssa, joka aivan selvästi on osoittanut kiinnostusta tai tullut juttelemaan, joka on monesti naisille niiiiin vaikea paikka, oih! Toisaalta kun olen itse ollut kiinnostunut jostain naisesta, on tullut suoranaisia halveeraamisia ja väheksyntää, siinä mielessäkin olen onnellinen siitä, etten ole asunut koskaan pysyvästi naisen kanssa. Joku on sanonut, että jos olento, joka vuotaa verta viikon ja ei kuole, täytyy siinä olla jonkinlaista puhtia. Minulla ei oman haluni takia ole koskaan ollut yhtäkään naispuolista ystävää, sillä kuten Nietzsche aikoinaan kirjoitti, nainen ei pysty ystävyyteen samalla tavalla kuin mihin jotkut miehet pystyvät, ja mielestäni tämä on helvetin tosi asia. Minä olen aina, niinä kertoina kun olen kokenut tarvetta aloittaa keskustelu jonkin naisen kanssa, aloittanut lähestymisen älyllisten asioiden kautta. Mutta monesti on niin, että nainen hakee miehestä etenkin seksiä ja kaikki muut asiat ja mielenkiinnonkohteet alistetaan tuolle panemisen pyrkimykselle. Vain harva nainen pystyy etenemään ystävyyden kautta seksikumppaniksi, vaikka toisaalta myös se, jos nussii jotakin naista ja pyrkii sen jälkeen hakemaan henkistä yhteyttä ei sekään yleisimmin onnistu, koska nainen arvottaa miehen tuossa tapauksessa munan koon ja seksikokemuksen mukaisesti. Voin sanoa, että lääkitykseni jo itsessään aiheuttaa sen ettei panohaluja suurestikaan ole. Oli naurettavaa ja alentavaa kun päälle kymmenen vuotta sitten yksi lyseossa samaan aikaan ollut tyyppi kuvitteli selkeästi minun olevan kiinnostunut tästä hullusta narsistinaisesta, joka vain tiettynä aikana kun en valinnut seuraani, pyrki hakeutumaan jostain syystä seuraani. Jos joskus menisin avioon naisen kanssa, jota jotkut ovat minulle ehdottaneet, pitäisi naisen olla noin kaksikymmentävuotias neitsyt, joka olisi huippuälykäs, muualta Euroopasta kuin Suomesta ja hyvästä ja ehjästä perheestä ja suvusta. Minua eivät pintapuoliset huorat kiinnosta, kun on niin mukavasti kokeiltu seksuaalisuutta ja nussittu kymmenien ihmisten kanssa, ja nyt haettaisiin jotain tasaisempaa ja turvallisempaa, niin voin sanoa, että haistakaa vittu, minua ei kiinnosta. Sanon neuvoksi nuorelle miehelle: älkää kuvitelkokaan jonkun naisen olevan jollakin tavalla myönteisellä tavalla eroava tai poikkeuksellinen. Samat periaatteet ohjaavat naisia silloin, kun heillä vielä kuukautiskierto tapahtuu nuoruuden ja keski-iän tavalla. Ja tämä narsistinainen vielä kehtasi sanoa minulle, kun en edelleenkään ollut suhtautunut häneen naisena, että minä olisin homo! Otto Weininger oli jännittävä filosofi 1900-luvun alussa. Hän korosti filosofiassaan, joka oli yksi suosituimmista filosofioista tuona aikana, maskuliinisen ja feminiinisen luonteen eroja, jossa hän toi esiin sen, ettei feminiinisellä luonteenlaadulla koskaan saavuteta minkäänlaisen henkisen elämän saavutuksia. Esimerkiksi August Strindberg korosti tuona aikana kirjeissään, että Weininger oli ratkaissut naiseen liittyvän ongelman. Weiningerin mukaan logiikka ja etiikka ovat yhtä, eli arvotettaessa maailmaa, pitää sen sisältää sekä eettisen että loogisen puolen ratkaisusta. Toisaalta Weininger ajatteli, että maskuliinisen ja feminiinisen olevan etenkin henkisiin ominaisuuksiin liittyvä erottelu, eli mies voi olla feminiininen samalla kun nainen voi olla maskuliininen. Toisaalta Weininger laski toiseen kategoriaan etenkin lesbot miehekkäinä naisina. On vain surullista, että nuoruudessani eniten minua kiinnostaneet naiset paljastuivat myöhemmin lesboiksi. Niin, minussa on varmaan jotain pysyvästi vinksallaan olevaa. Minä en ole käytännössä koskaan mennyt seksuaalisen tarkoituksen kanssa iskemään naista. Muistan kuitenkin kaikki ylitympeät naamat, kun naiset ovat kuvitelleet esimerkiksi täydessä kapakassa vieressään olevan ainoan vapaan tuolin saavuteltavuuden kysymisen olevan jotain seksuaalihenkistä. Mikä on todella iso ero miehissä ja naisissa on se, että he eivät havainnoi asioita yleismaailmallisesti ja eivät etenkään pysty maailmoja syleilevään keskusteluun eivätkä sellaista ymmärrä. Heille tärkeämpää on halut ja oma pieni partikulaarinen maailmansa. Nainen ei siis voi olla aidosti universaalilla tavalla humanistinen ja kaikkiin ihmisiin samalla tavalla suuntautuva. Nainen ei halua kuin munaa, rahaa ja miehen jolla voi kehuskella toisille naisille (ja miehillekin). Maailmassa ei ole vastaavanlaista kulttuuria kuin muualla, jossa saunareissulla katsottu munan koko määrittää kokonaisvaltaisesti sitä, miten mies koetaan kokonaisena. Muualla muutkin ominaisuudet voisivat olla tärkeämpiä. Tällaiset erot kun ovat useimmiten vain suhteellisia. Minulla ei ole koskaan tullut mieleenkään mennä puhumaan jonkin naisen kanssa vain sen takia, jos hän epäverbaalisesti on pyrkinyt osoittamaan kiinnostusta. Tässäkin mielessä on niin, että jos mies on panomies, on hän silloin aina tervetullut seksuaalisesti aktiivisen naisen elämään, samalla kun järkevämmät ja itsenäisemmät miehet ovat niitä, joita välillä dissataan ja välillä pyritään luomaan odotuksia siitä, että nainen olisi kiinnostunut tästä miehestä. Minä olen onnellisin ollessani yksin, ja en todellakaan kaipaa itselleni naista minkäänlaisen arjen täyttämiseksi. Te ette kelpaa minulle ja minä en teitä ymmärrä. Mielestäni luonteeni on rehellinen, joviaali, veljellinen ja välitön, ja näiden ominaisuuksien takia en ole saavuttanut tässä elämässäni muuta kuin pilkkaa ja halveksuntaa. Minulla oli kaveri, jota luulin kaveriksi, mutta samalla tavalla hänen elämänsä naiset kokivat mennen yhteyden niin tärkeäksi, että esimerkiksi hänen tyttöystävänsä ja äitinsäkin pyrkivät minua jollain tavalla halventamaan. Suoruus, rehellisyys ja objektiivisuus ovat mielestäni tärkeitä asioita elämässä, ja sitä kautta voidaan havaitakin, että suurin osa naisista ei ymmärrä noista ominaisuuksista juuri mitään. Naisessa ei ole tasaisuutta eikä järkevyyttä siihen, että hänen kanssaan voisi käydä riippumatonta ja avointa keskustelua, hänellä on aina mielessä riippuvaisuussuhde mieheensä ja niihin asioihin, joista hän ei voi olla aidolla tavalla avoin. Eli aivan turhaa kuvitellakaan: enää hyvästä suvusta tulevat huippuälykkäät neitsyet kiinnostavat. Minä olen eniten kiinnostunut omasta arjestani. Olen siihen täysin tyytyväinen ja en muuta kaipaa. Etenkään naista. Tavallisesti sanotaan, että naiset viisastuvat vaihdevuosien myötä, samalla kun mies joko on tai ei ole viisas jo nuoruudesta asti.

lauantai 16. joulukuuta 2023

Kolumni: Moraalisuutta paossa

Rolf Lagerborg kirjoitti 1900-luvun alussa väitöskirjansa, jota ei alkuun hyväksytty Helsingin Yliopistossa, mutta niukasti muunneltuna se hyväksyttiin Pariisissa Sorbonnessa. Väitöskirja käsitteli Moraalisuuden sosiaalista pohjaa. Eli Lagerborgin pääpointti oli se, että oikein etiikka ja moraalisuus on ihmisten toiminnasta, mutta etenkin ihmisten arvottamisesta riippuvaista käsitteellistämistä. Lagerborg oli ateisti ja tuossa väitöskirjassaan hän haki uskonnosta riippumatonta moraalisuutta, jossa tiettyjen ohjeiden ei katsota omaavan yliluonnollista alkuperää. Mielestäni nykyaikamme korostaa epämoraalisuutta, sillä lapset ja nuoret ovat passivoituneet ja tulleet riippuvaisiksi perustavanlaatuisesta helppousteknologiasta. Samalla aikaan nuoret ihmiset ovat tulleet entistä koppavammiksi ja sellaiseksi, että he katsovat ettei ole minkäänlaista internetistä ja älypuhelimista riippumatonta viisautta, ja ihmisiä arvotetaan siitä, miten he pystyvät omaksumaan tämän postmodernin tyhjyyden korvikkeena tulevan helppousteknologian. Minulla on yksi kuusi vuotta minua vanhempi kaveri, joka minun kanssa puhuessaan hän tarkistaa kaikki sanomani asiat internetistä ja wikipediasta, eikä niin kuin pitäisi olla – omasta muistista ja osaavuudesta. Nuoret ihmiset ovat tulleet raaoiksi ja koviksi. Tämän kulttuuribolsevistisen suuntauksen edustajia on tietysti ollut jo 1800-luvulla, vaikka silloin näitä marxilaisia ajatuksia ei vielä silloin oltu levitetty koko kansakunnan ihmisten kokonaisuuden osaksi. Teknologia ja kulttuurimarxismi ovat syypäät nykyajan ongelmiin. Vahva yksilön käsite on aina yhdistetty poliittiseen oikeistoon, samalla kun vasemmisto ei koostu yksittäisistä ihmisistä vaan yhteenkorjatuista karjalaumoista, jotka eivät todellakaan mistään etiikasta tai moraalisuudesta tiedä. Mielestäni moraalisesti toimiminen perustuu siihen, että yhteisöelämässä otetaan huomioon toiset ihmiset jo pelkästäänkin oman henkisen tasapainon säilyttämisen takia. Kulttuurimarxistit ajattelevat vain kollektiivia ja samalla helppousteknologia on pseudoideologinen järjestelmä, joka perustuu siihen, että kaikilla ihmisillä pitää yhteiskunnassa olla samanlaiset teknologian edistämisen välineet. Tämä kertoo pakollisuudesta, jossa voidaan havaita näiden kahden hulluusideologian muistuttavan toisiaan. Mielestäni yhteiskunnan tulisi perustua valintaan eikä pakottamiseen. Toisin sanoen, ihmisille tulisi antaa mahdollisuus tunnistaa moraalinen toimiminen eri tilanteissa, eli olla yhteiskunnan kokonaisvaltainen ja syyntakeinen jäsen. Primitiiviset ihmiset katsovat, että moraalisäännöt sanellaan korkeampien ihmisten puolesta. Rahvaan jäsenen on vain mukauduttava tuohon. Näitä ihmisiä pitäisi minun mielestäni pitää vähintäänkin syyntakeettomina. Moraalisesti toimiminen esimerkiksi sukupuoliseen vuorovaikutukseen liittyvissä tilanteissa on nykyään entistä harvinaisempaa, koska elämän nykyiset ”currents” ovat niin voimakkaita ja muita polkuja hämärtäviä pseudoideologioita. Kouluissa kiusaaminen on jo mahdollisesti todella vankentunut intensiivisyydessään. Maahanmuuttajien koulun käyntiin menee aina paljon valtion rahaa. Pitäisi mielestäni miettiä sitä, että otettaisiin käyttöön lukukausimaksut vähintään lukion tasolla heikomman kehitystason maista tulleille maahanmuuttajille. Monet ihmiset ajattelevat, että moraalisuus on heikkoa, anelevaa ja ”liian kohteliasta”. Toisin sanoen, koska pitää koko ajan todistella omaa sosiaalista valtaansa, niin toisten ihmisten huomioonottaminen on jotain mitä ei tule tehdä. Moraalisuuden vastainen toiminta perustuu tiettyihin sisäiseltä konsistenssiltaan tiiviisiin yhteisöihin. Enkä tarkoita pelkästään Sopranon mafiaperhettä. Olli von Becker YTM ja oikeustieteen opiskelija

torstai 14. joulukuuta 2023

Miten olen ”uudenaikainen” ja ”vanhanaikainen”

Olen monen mielestä varmaan konservatiivi ja vanhanaikainen ihminen. Myös sukulojaalisuuteni on herättänyt joissain tavanomaisissa ihmisissä ”Raineri”-kommentteja. Jos esimerkiksi ajatellaan sitä, miksi olen ottanut äitini suvun nimi, niin mielestäni se liittyy siihen, kummassa vanhempieni suvuista olen saanut eniten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sukulaiseni isäni puolelta vieroksuvat ja hylkivät minua, esimerkiksi isäni ainoan sisaruksen perheen jäsenet eivät pitkään aikaan ole vastanneet yhteydenottopyyntöihini. Uudenaikainen olen myös siinä mielessä, että olen aatelinen väärältä puolelta eli äidin puolelta. Tästä huolimatta koen olevani samanlainen Becker kuin kaikki muutkin äitini sukulaiset. Katson että paternaalisiin merkkeihin tuijottaminen on täysin samantekevä, jos tätä paternalismia ei perustella viisaudella, järjellä ja oikeudenmukaisuudella. Olen aina suhtautunut välittömästi ja suvaitsevaisesti eri tavoilla käyttäytyviin ihmisiin. Jos on välitön ihmisten suhteen, voi silloin tulla avoimemmaksi ja suvaitsevaisemmaksi. Olen mielestäni edistänyt niin hyvin sukulaisteni oikeuksia, että vain harvat äitini sukulaisista erottelevat minua siittiö-Beckereistä. Johan von Beckerin muotokuvaa säilytetään St. Marien kappelissa Kållandsön saarella Länsi-Göötanmaalla Ruotsissa. Varmaankin sen on sinne lahjoittanut isoisäni isoisän isän serkku tuomari ja kamariherra Carl Johan von Becker, joka asui saarella sijaitsevassa Tranebergin kartanossa. On kyseenalaista, miten todennäköisesti yksityisellä lahjoituksella tai hänen vaimonsat testamentin kautta kappeliin lahjoitettu muotokuva voitaisiin sieltä jotenkin ostaa tai saada lahjoituksena, mutta mahdollisesti kyseessä voisi olla tarkoituksenmukainen siirto siinä mielessä, koska von Beckereitä ei ole asunut Ruotsissa yli sataan vuoteen. Jos he lahjottaisivat taulun, voisi sitä vastaan antaa jonkun tarkoituksenmukaisen summan esimerkiksi kappelin ylläpitoa ja huoltamista varten. Neuvottelukykyni riittävät kyllä siihen, että tämä siirto toteutuu ja lähiaikoina. Jos he eivät haluaisi lahjoittaa muotokuvaa yksityishenkilölle tai yksityishenkilöiden ryhmälle, voitaisiin miettiä paikaksi esimerkiksi Kaavin kirkkoa. Kimurantimpi juttu on von Becker-suvun nostaminen vapaaherralliseksi suvuksi Suomessa, mutta tulen tarvittaessa lukemaan lakipykäliä sekä Ruotsissa ja Suomessa, etsimään esimerkki- ja ennakkoapauksia ja tutkimaan arkistoja lähiaikoina sekä Ruotsissa ja Suomessa. Kirjoitan todennäköisesti tänään Pariisin kaupungille Adolf von Beckerin muistokilven asettamiseksi Rue Hegesippe de Moreaun 14 seinään Montmartressa Pariisissa. Luikonlahdentien muutoksen Virrantalontieksi aion samaten laittaa alulle tänään, kysehän on kaava-arkkitehtia koskevasta asiasta, joka mahdollisesti täytyy hyväksyttää Kaavin kunnalla. Sukuyhdistyksen perustan myös tällä viikolla, kunhan saan jonkun tekemään niille nettisivut. Hallituksen puheenjohtajaksi tulen minä ja sihteeriksi ja muiksi hallituksen jäseniksi ehdotan äitini serkkua Matti Virrantaloa, äitini veljeä Markku Virrantaloa, äitini kolmatta serkkua Heikki Koskenkylää ja serkkuani Juho Virrantaloa. Reinhold von Beckerin perinneyhdistys perustetaan samanaikaisesti viimeistään Reinhold von Beckerin elämäkerran julkaisutilaisuudessa Ritarihuoneella, ja hallitukseen tulee ainakin tuntemani emeritusprofessori Ohto Manninen, joka on auttanut tietyissä kirjallisissa projekteissani. Minulla on ollut selkäkipua parin viikon ajan. Kipu on lapojen seudulla yläselässä, minkä takia en usko käsissä olevan ainakaan munuaisten toiminnan lopettuminen. Kipu tuntuu eniten vain jos koukistuu kättä selän taakse tai jos kääntää kylkeä sängyssä tai nousee vaikeasta asennosta ylös, kipu ei siis tunnu koko aikaa. Minun on täytynyt ainakin viikon ajan nukkua kyljelläni. Epäilen että kyseessä saattaa olla lihaskipu, joka johtuu päätteen edessä istumisesta ja liikunnan puutteesta. Sauna voisi auttaa tähän kuten myös esimerkiksi sauvakävely. Olen ostanut perheelleni kirjoja joululahjoiksi. En tiedä vielä, menenkö jouluksi Pohjois-Savoon vai olenko yksin kotonani. Kissan saaminen kuljetuslaatikkoon on minulle vaikeaa hommaa, koska kissa pitää monesti työntää laatikkoon, ja siihen minä olen tavallisesti ollut liian hellämielinen. Olen muistellut menneitä asioita ja tuli mieleeni muuten sekin, että kun ala-asteen ensimmäisellä luokalla muut oppilaat ja minä värjäsimme itsellemme oman lempivärin mukaiset pyyhkeet, jotka olivat luokan takaosassa naulassa. Minun pyyhkeeni oli violetin värinen. On sanottava, että muilla värit olivat tylsempiä, ja minun oli ainoa violetti pyyhke. Minä en ole varma siitä, milloin tämä elämä päättyy, koska epäilen tiettyjen ihmisten valehtelevan minulle. Pitää kuitenkin olla valmis kaikkeen, ja tärkein asia on se, että tekee joka päivä asiat niin kuin kyseessä olisi elämän viimeinen päivä – jokainen uusi päivä tulee ottaa vastaan niin kuin se olisi lahja maailmalta. Toisaalta minkäänlaisia terveysongelmia ei kipeän selän lisäksi ole, joten kaikki menee ainakin sen suhteen todella hyvin. Olen lukenut Jordan B. Petersonin kirjoja. Mies on poikkeuksellinen ja riippumaton mieleltään oleva tutkija, joka ei ole niin sanotusti sosiaalisen ilmaston ja tavallisimpien aatteiden yhteisöllinen tulkitsija ja esiintuoja. Tavallisesti jos tutkija toistaa ympäristön fraaseja, kertoo se vain siitä, että lähes kaikki ihmiset eivät pysty harrastamaan itsenäistä ajattelua ja olla riippumaton pintapuolisimmasta henkisestä olosuhteistosta. Martti Häikiö on myös lahjakas tutkija ja etenkin hänen kirjansa Historia ja väärät profeetat on aiheuttanut minulle iloa. Siltalan pari vuotta sitten kustantama kirja Aatelin historia Suomessa on varsin mielenkiintoinen, olisin varmasti itse harkinnut samakaltaisen kirjan kirjoittamista, ellei tämä porukka, johon kuuluu myös esimerkiksi aatelista aiemminkin kirjoittanut Alex Snellman, joka ei kuitenkaan kuulu Snellmanien aatelissukuun, olisi ennättänyt ensin. Suhtaudun avoimesti kaikkeen ja minulla ei toisaalta ole minkäänlaisia plakaattiennakkoluuloja. Kirjoitan ja puhun aina yleisyyksistä ja asioista, enkä yksilöistä ja ihmisistä, miten lähes kaikki ihmiset suhtautuvat jollain tavalla poikkeaviin ja ihmisten huomion kohteeksi omasta tai muusta halusta tulleisiin ihmisiin. Asioihin ja yleisyyksiin keskittyminen on siinä mielessä vaarallista, että ihmiset ottavat tällaisen keskittymisen henkilökohtaisena, koska he mieltävät itsensä ensisijaisesti itsestään ja toisista ihmisistä koostuvien ryhmien jäseneksi. Joku yliopistoyhteisö voisi olla minulle ”soothing”. Tavallisesti sanotaan, että yliopistoympäristö suvaitsee erilaisuutta paremmin kuin monet muut yhteisöt, mutta on sanottava, ettei tämä toteudu pienemmissä ja syrjäisemmissä yliopistoissa esimerkiksi Suomessa. Muistan esimerkiksi sen, kuinka usein minua on arvosteltu esimerkiksi sen kautta, että olen ottanut äitini suvun aatelisen nimen. Myös on painunut mieleeni se, että kun olin ensimmäistä syksyä yliopistossa ja siellä logiikan luennolla, jota opetti John Pajunen, rupesi hän tietyssä vaiheessa siirtämään katsettaan ja osoitti koko salilliselle minua sormellaan, ilmeisesti sen takia, koska minulla on tapana katsoa luennoitsijaa luennolla. Tästä seurasi kaikenlaista vihjailua ”homoksi”, ”ei Mensan tasoiseksi” jne. Pidin yliopistossa eniten Professori Jussi Kotkavirrasta. Olin mm. hänen vetämässään maisteriseminaarissa kahteen otteeseen. Hän myös kysyi joitain vuosia sitten linkedin ”kaveriksi”, vaikka en ollut harrastanut siellä kontaktien hankkimista, kaipa minä olin jollain tavalla jäänyt hänen mieleensä – joka hyvässä tai pahassa. Koin sen koskettavana, kun sain tietää, että hän oli menehtynyt keväällä 2021 67-vuotiaana. Keveät mullat Jussille. En koskaan tullut kysyneeksi, oliko hän jotain sukua ruotsalaiselle Adlerström-suvulle, mutta luulolla ei saata olla hyvinkään perää. Yksilöt on käsitettävä yksilöinä, ja jokaista yksilöä tulee sietää ainakin siinä mielessä, että he todella ovat yksilöitä. Pajuselle lähetin joitain vuosia sitten viestin, että en myöhemmin tarkoittanut hänelle mitään pahaa tuon vuosien takaisen asian repostelemisella. Haluaisin kirjoittaa Mannerheimista, mutta hänestä on kirjoitettu niin paljon jo ennestään, ettei varmaan mitään kovin uutta ole helppoa saada näkyviin. Yksi vaihtoehto kuitenkin olisi se, että julkaisisin hänen ja kummisetänsä kirjeenvaihtoa. Ensiksi tietysti pitäisi selvittää onko noita kirjeitä yleensäkään vielä arkistoitu minnekään yhdeksi kokonaisuudeksi. Toistaiseksi olen lukenut vain yhden heidän välisensä kirjeen. Toisaalta en ole vielä yrittänyt sellaisia etsiäkään. Olen varmaan poikkeava suomalainen siinä mielessä, että en halua ns. otatella eli todistella omaa paremmuuttani tappelemalla toisten ihmisten kanssa, sillä tämä asia on se, joka korostaa monen ihmisen mielestä omaa paremmuutta. Olen saanut käsiini Hans Rudolph von Schröterin bi-linguaalisen suomalaista kansanrunoutta saksankielisinä käännöksinä esittävän kirjan Finnische Runen. Schröter oli tullut Uppsalaan opiskelemaan ja oli siellä ollessaan tutustunut mm. Adolf Ivar Arwidssoniin, joka oli antanut hänen luettavakseen. Ennen tuota Schröter ei ilmeisesti ollut osannut ollenkaan suomea. Kertoo hyvin siitä, miten tuohon aikaankin ilman internettiä tutkija on voinut oppia uuden kielen kohtalaisen pienessä ajassa vain oman työteliäisyytensä ja lahjakkuutensa ansiosta. Minun pitää mahdollisesti vielä lisätä Reinhold von Beckerin elämänkertaan tiettyjä Schröterin kääntämiä runoja, tietysti niin, että sekä saksankielinen käännös ja suomenkielinen alkuperäinen runo ovat samassa yhteydessä käsiteltävänä. Isäni isä, Arvi-ukki on ollut minulla pitkään mielessä viime aikoina. Hän oli hyvin tietoinen siitä, että ensimmäinen kissani Arthur oli minulle hyvin tärkeä, ja hän vielä kuolinvuoteellakin halusi huomioida minut ja kysyi mitä Arthurille kuuluu. Luen nykyisin lähes kaiken kirjallisuuden alkukielisenä, etenkin kaunokirjallisuuden. Vaikka Georg Henrik von Wright ei ollut mikään maailmantason filosofi, niin olen viime aikoina lukenut hänenkin kirjojaan. Wright on joskus kirjoittanut sukunsa Kuopion-haarasta, että koska siellä suomenkielistyneet Wrightit halusivat vielä Georg Henrikin nuorukaisaikana ylläpitää yhteyttään ruotsinkieliseen menneisyyteensä, tilasivat he Kuopioon Hufvudstadsbladetin, joka sen saapumisen jälkeen sijoitettiin huvilan ulkohuussiin, minne suomea Kuopiossa oppimassa ollut Georg Henrik asettui usein sitä lukemaan. Wrightithän menettivät ainoan isomman kartanonsa (vaikka päärakennus on pieni) Haminalahden jo ennen Georg Henrikin syntymää. Olen kehittynyt ranskan kielen taidossani ja luen nykyään sekä ranskankielisiä alkuteoksia ja esimerkiksi antiikin klassikoiden käännöksiä ranskan kielellä. Tietysti Le Monde, Le Figaro ja Parisien sujuvat aika sulavasti. Emmanuel Levinas on filosofi ja etenkin eetikko, jonka tuotannosta haluaisin saada pitävämmän otteen. Levinaan ajatuksiin kuuluu se, minkä olen useaan otteeseen toistanut, nimittäin se, että nähdessään toisen ihmisen kasvot, ihminen huomaa sen kautta, että hän ei ole vastuussa tästä ihmisestä, vaan jokaikisestä ihmisestä maan päällä. Immanuel Kant kiinnostaa minua nykyään entistä enemmän, ja ostin jo aikanaan Jyväskylässä hänen Puhtaan järjen kritiikkinsä. Sitten Saksassa vaihdossa ollessa otsin Suhrkampin paksun niteen Die Kritiken, joka sisältää kaikki Kantin pääteokset. Kant oli skotlantilaisalkuperäisen nahkurin poika, ja 155 senttiä pitkä mies, joka ei poistunut elinaikanaan kotikaupungistaan Königsbergistä Itä-Preussissa kuin korkeintaan kaupungin lähialueille. Marika Tandefelt oli toimittanut hyvän ruotsinkielisen kirjan Viipurin neljästä kielestä, eli suomesta, ruotsista, saksasta ja venäjästä, vaikka tataarikin voidaan jossain mielessä laskea arvioihin. Hauska klassisessa savolaiselokuvassa Lentävä kalakukko on kohta, jossa Esa Pakarisen esittämä konduktööri Saastamoinen sanoo. ”Ja nyt tullaan Riihimäkkeen, ellei olla jouduttu toisille kiskoille”, johon Armas Jokion esittämä mustalaismies Aleksi (”musta kuin palaneen talon korsteeni”) toteaa: ”on nuo kummallisia nuo savolaisten puheet”. Olen ajatellut säästää rahani lähiajalta antiikin ja osakkeiden ostamista varten. ”Juopoilta jää usein asiat hoitamatta”, totesi varsin proosallisessa yhteydessä kuin Metsolat-sarjassa Kari Kaukovaara pankinjohtajalle. Se on totta, ja seuraavan kerran juon vasta joulupyhinä, seuraavaksi keskityn olennaisiin asioihin: hakemuksiin, ajankohtien selvitykseen, paperitöihin, lukemiseen ja kirjoittamiseen. Aion kirjoittaa tässä kuussa kirjoituksia lehtikontaktien mukaisiin lehtiin ja myös blogiin, tavoitteena olisi, että alkuvuoden harvasta kirjoitusvireestä huolimatta saisin vielä tässä kuussa kirjoitettua niin paljon, että tämän vuoden luku olisi vähintään sata. Aristoteleen tuotantoa kun lukee väliajoin päästä päähän, pysyy tekemisissä olennaisten asioiden kanssa. Platon on ollut minulle aiemmin läheisempi, mutta mm. Karl Popperin diktatuurisyytösten myötä olen alkanut suhtautumaan etenkin Platonin Valtioon kriittisemmällä tavalla, vaikka vielä kieltämättä arvostan tiettyjä Platonin (ja sitä kautta Sokrateen) ajattelun piirteitä. Asfa Wossen Asseraten kirjaa Manieren ei voi turhaan korostaa. Etiopian kuninkaalliseen perheeseen kuuluva mies on opiskellut Abitur-tutkintonsa Saksassa ja opiskellut sen jälkeen mm. Heidelbergissä ja Oxfordissa, ja tuossa teoksessaan antamat tiedot, kuvaukset ja ohjeet perustuvat syvälliseen ja yläluokkaiseen kulttuurintuntemukseen. Esimerkiksi Intiassa ja Etiopiassa on aina pidetty ylempien luokkien ominaisuutena muihin ihmisiin verrattuna suhteellisen vaaleaa ihonväriä. Etiopia viimeinen keisari Haile Selassiekin muistutti hieman ruskettunutta eurooppalaista. Kommunistista barbariaa edustanut Mengistu oli kuulemma aina joutunut kokemaan syrjintää esimerkiksi monarkian ajoilta perityn ylemmän virkamiehistön taholta oman tumman ihonvärinsä takia. Meles Zenawi, perinnölliseen aateliin kuuluva maan myöhempi pääministeri, joka muistutti myös päivettynyttä eurooppalaista, oli mies, joka kukisti Mengistun ja kommunistisen diktatuurin . Aika vertauskuvallista ja vuoden 1918 tapahtumiin ja Mannerheimiin liittyvä asetelma on se, että perinnölliseen aateliin kuuluva kansanjohtaja kukistaa kommunistiset eläimet. Minua kiinnostaa nykyään paljon soveltava etiikka ja etenkin bioetiikka. Myös luova osallistuminen kiinnostaa. Vaikka kannatan kapitalismia ja olen oikeistoliberaali, koen kuitenkin ihmisten auttamisen tärkeäksi ja haluan osallistua hyväntekeväisyyteen ja kehitysyhteistyöhön. Mielestäni kapitalismin paikallisia menetelmiä tutkimalla voitaisiin tavoittaa sellaista todellisuuden tilaa, jossa ainakin absoluuttinen köyhyys vähentyisi, esimerkiksi senkin avulla, että ihmisiä velvoitettaisiin ottamaan osaa toisten ihmisten pyyteettömään auttamiseen. Yksi työn alla oleva kirja, joka liittyy mainittuun aiheeseen on Peter Singerin ”Ethics in the real world – 82 brief essays on things that matter”. Mm. Wanda Teaysin toimittama Global bioethics and human rights” on myös loistava kokonaisuus, joka käsittelee samaa aihetta kuin Singerin kirja, vaikka onkin Singeriltä mainttava myös etenkin kirja ”Practical ethics”. Jos elämää on vielä tarpeeksi jäljellä, aion korjauttaa hampaani, ainakin muutama implantti on saatava yläleukaan. Aion kirjoittaa artikkelin sukulaisestani Uno von Schrowesta, minulla on esimerkiksi Schrowien 300-vuotista aateluutta vuonna 1950 juhlistanut sukukirja. Lisäksi minulla on Viljo Tarkiaisen postuumisti vuonna 1913 julkaisema Schrowen runoteos ”Runoja”, joka sisältää sekä Schrowen omia runoja ja esimerkiksi hänen käännöksiään Schilleristä ja Petöfista. Schrowe-suvun kohtalo on surullinen, sillä heidän sukunsa ei jatku uusimman sukupolven jälkeen, koska uusia miehiä ei ole. Näistä olen saanut jo jonkin kokoisen tietomäärän hänen henkilöhistoriastaan. Lisäksi aion kirjoittaa elämänkerran sukulaisestani taidemaalari Adolf von Beckeristä. Hänestä on jo kirjoitettu parikymmentä vuotta sitten elämäkerta Adolf von Becker – Pariisin tien viitoittaja, joka kuitenkin keskittyi enemmänkin hänen taiteensa historiaan, eikä hänen henkilöhistoriaansa liittyviin asioihin.

keskiviikko 13. joulukuuta 2023

Suomalaisesta kulttuurista ja muista eurooppalaisista kulttuureista

Suomalaiseen kulttuuriin liittyy paljon hyviä piirteitä, jotka kaikki tiedämme. Suomalainen sisukkuus on yksi sellaisista. Suomalaiset eivät anna periksi tärkeiden asioiden kohdalla. Kuitenkin monesti se, millaiset asiat kokee tärkeäksi vaihtelevat jopa samojen suomalaisten keskuudessa. Monessa mielessä se on kielteinen asia suomalaisissa, että täällä korostetaan mielestäni liian paljon urheilua kaikkien merkittävien kulttuuriarvojen kustannuksella. Tämän takia monesti etenkin nuoret ihmiset ovat kovia ja raakalaismaisia. Suomalaiset ovat tavallisesti osallistuneet aktiivisesti oman maansa puolustamiseen, mikä johtaa varmasti juurensa suomalaisten sisukkuuteen ja jossain mielessä varmaankin myös haluun tapella toisten kanssa, joka mainitusta hyödystä huolimatta ei ole mikään kehittynyt ominaisuus. Tämä ilmenee siinä, kun ajatellaan paljonko maassa tapetaan ihmisiä ja kuinka usein tarvitaan poliisia väkivaltaisen käyttäytymisen ehkäisemiseen. Kuitenkin tietyt jaetut arvot ovat tärkeitä esimerkiksi maanpuolustuksessa, ja on sanottava, että Suomen reserviläisyyteen perustuva armeija on poikkeuksellinen ja mielestäni se osoittaa vielä tänäkin päivänä sen, että maalla on kapasiteettia vastustaa tarvittaessa itäistä vihollistamme. Lisäksi Suomella on koko Euroopan suurin tykistö, noin 1500 tykistöasetta. Voidaan mielestäni sanoa, että yleissuomalainen kulttuuri ei monestikaan tue merkittävimpiä yleiseurooppalaisia kulttuuriarvoja, ja sen takia mielestäni tulisi korostaa paljon enemmän saksalaisia, ranskalaisia ja englantilaisia kulttuuriarvoja. Mielestäni pitäisi velvoittaa suomalaisessa koulussa opiskelevat lukemaan ainakin joko pitkän saksan tai pitkän ranskan. On selvää, että suomalaista kulttuuria ainakin sen älyllisemmässä ja sivistyneemmässä mielessä ovat pitkään olleet järjestämässä suomenruotsalaiset, ja sen takia ruotsin kielen opiskelua tulisi myös rohkaista enemmän, mutta siinäkin tulisi kiinnittää korostuneempaa huomiota kielen historiaan, ja laittaa oppilaat lukemaan vanhoja asiakirjoja, historiateoksia ja opinnäytteitä. Mielestäni ruotsin kelen asema perustuu Suomessa etenkin siihen, että se oli hallinnon ja tieteen kieli pitkän aikaa ennen kuin suomen kieli kehittyi tarvittavan paljon. Mielestäni Suomessa tulisi korostaa etenkin saksalaista kieltä ja kulttuuria sen takia, koska suomalaiset ja saksalaiset ovat monessa mielessä ominaisuuksiltaan sukulaiskansoja, vaikkakin mielestäni työetiikka ja työn järjestäytyneisyys on vieläkin Saksassa Suomea korkeammalla tasolla. Mielestäni on väärin, jos täysin paikalliset yritykset ja pk–yritykset yleensä, jotka useimmissa tapauksissa toimivat varsin paikallisella ja epäkansainvälisellä tasolla, ottavat nimekseen englanninkielisiä nimiä etenkin vanhoille ihmisille tutumpien ja helpompien suomenkielisten nimien sijaan. Kulmahenkisyyttä tulisi korostaa, eli tukea paikallisia yrityksiä, ja ei suuntautua kaikessa kuluttamisessa kansainvälisiin megafirmoihin. Yleensäkin mielestäni suurempia yrityksiä tulisi verottaa enemmän, ja etenkin huomioida se, mitkä hyödykkeet ja tavarat koetaan tärkeimmäksi. Röyhkäkapitalismi, joka katsoo pelkän profitin hyväksi ja joka ahmaisee pienemmät yritykset yksitellen ei ole täysin hyväksi. Englantilaisia on joskus kuvattu termillä ”Land of shopkeepers”, ja mielestäni tässä voitaisiin ottaa mallia Suomessakin. Kulmahenkisyys tarkoittaa siis sitä, että lähialueen yritysten liiketoimintaan otetaan osaa paljon aktiivisemmin kuin mikä on ollut tavallista Suomessakin viime aikoina. Saksalaiset ovat lujia, varmoja ja työteliäitä. En voi olla sanomatta, että oma sukutaustani on aina kiehtonut minua, ja etenkin yhteys Saksaan on aina ollut minulle ylpeyden aihe. Mielestäni esimerkiksi suomalaisten koulujen tulisi pyrkiä vaikkapa opiskelijoiden kansainvälisessä vaihdossa siihen, että suomalaiset koululaiset kävisivät etenkin Saksassa mutta myös esimerkiksi Eestissä, koska se on ollut baltiansaksalaisten kautta paljon vanhempi ja kehittyneempi kulttuuri Suomeen verrattuna. Mielestäni suomen ja ruotsin kieltä tulisi korostaa koulussa enemmän kuin esimerkiksi englannin kieltä, koska nykyaikaiset nuoret saavat kosketusta englannin kieleen paljon enemmän vapaa-ajalla helppousteknologian avustamana. On mielestäni hullunkurista jos nykyaikana lapset ja nuoret osaavat paremmin englannin kieltä kuin omaa äidinkieltään. Mielestäni kouluissa tulisi korostaa enemmän päässälaskua ja ei hyväksyä laskinten ja muiden apuvälineiden käyttöä matematiikan tunneilla. Olen katsonut kerran netistä Hongkongilaisen koulun matematiikan tuntia, jossa opettaja kysyi varsin kehittyneitä päässälaskuja, jossa näkyi kuinka suurin osa oppilaista viittasi muutaman sekunnin jälkeen kysymyksestä. Ja kyseiset lapset olivat noin 10-vuotiaita. Minuun on mielestäni äitini puolelta siirtynyt von Beckereiden stiff-upper-lip-tyyli. Sanotaan, ettei aristokraatin sovi hymyillä ainakaan ilman hyvää aihetta. Äitini serkku sanoi omasta isoisästään, eli minun isoisäni isästä, että oli nähnyt tämän hymyilevän tai nauravan vain yhden kerran. Se tapahtui silloin, kun äitini serkku ja ukkinsa olivat olleet kokemassa katiskaa Virrantalon rannassa, ja kun kävi ilmi, että katiskassa oli piisami, oli äitini serkku sanonut, että ”kato ukki, siellä on apina!”, johon ukkinsa oli nauranut kovasti ja perusteellisesti. Mielestäni hillittyys ja mielen tasaisena pitäminen tärkeiden asioiden takia kertoo yläluokkaisuudesta, ja voin sanoa, että äitinikin kuuluu tuohon ryhmään. Olen esivanhempiani tutkiessa huomannut sen, että monet heistä ja vaikka olivat eri sukuja, asuivat Ruotsissa etenkin Länsi-Göötanmaalla. Toinen ulkomaalainen paikka oli Fifen alue Skotlannissa. Minun pitäisi paikantaa tarkemmin kaikkien naisenlinjaisten esivanhempien vaiheet ja heidän liitteensä päätöksentekoon, armeijaan ja suurempiin kulttuureita mullistaneisiin tapahtumiin. Aion hankkia Johan von Beckerin muotokuvan Ruotsista Suomeen. Lisäksi aion hankkia Adolf von Beckerille muistolaatan Pariisiin sen talon kylkeen missä hän asui Montmartressa Pariisissa. Lisäksi otan selvää siitä voidaanko Johan Wilhelm von Beckernille annettu vapaaherran arvo siirtää Suomeen ritarihuoneelle kirjatun von Becker-suvun jäsenille, joka oikeuttaisi suomalaisille von Beckereille oikeuden vapaaherran ja vapaaherrattaren titteleihin. Lisäksi aion hoitaa sen asian, että Luikonlahdentien nimi Kaavilla muutetaan Virrantalontieksi, koska se kulkee Virrantalon tilan maiden läpi Retusen rantaan. Aloitan tekemään väitöskirjaani todennäköisesti joko Ranskassa tai Englannissa. Sitten on tarkoitus saada Fulbright-scholarship, jonka avulla voisin lähteä vierailemaan esimerkiksi Harvardiin, Princetoniin tai MIT:hn. Minulla oli aiemmin suunnitelmissa mennä Princetoniin tekemään väitöskirjaa Peter Singerin ohjattavana, mutta hän kieltäytyi käytännöllisten seikkojen takia, kirjoitti että ohjaa vain oman yliopistonsa tohtorikoulutettavia, ja mielestäni hän on äskettäin tiedottanut, että tämä lukuvuosi on hänelle viimeinen Princetonissa. Mielestäni Suomessa tulisi korostaa enemmän yhteyttä suuriin eurooppalaisiin kulttuureihin kuin yhteyttä rahvaanomaiseen pseudoenglantilaiseen mahtikulttuuriin Atlantin toisella puolen. Tärkeimmät kulttuurit, joista tulisi ottaa oppia ovat saksalainen, ranskalainen ja englantilainen kulttuuri. Spenglerin ja Toynbeen mielessä tulisi tutustuttaa nuoret ihmiset kulttuurikausien muoto-oppiin, ja historian opetuksen yhteydessä tulisi opettaa koululaisille ja opiskelijoille myös historian filosofiaa, sitä miten historiaan voidaan suhtautua monenlaisilla tavoilla. Tässä tietysti tavoitteena pitäisi olla parhaimman mahdollisen historian suhtautumistavan löytäminen. Rahvaanomainen amerikkalainen kulttuuri ei ole niin kehittynyt, että sieltä tulisi ottaa minkäänlaisia kulttuurisia virikkeitä vastaan. On selvää, että natomaana Suomi tarvitsee Yhdysvaltoja, koska se on ehdottomasti kehittynein ja ulottunein maa sotilasteollisuudessa ja uudenlaisten aseiden ja asejärjestelmien kehittelyssä. Mielestäni voidaan sanoa, että suomalainen kulttuuri kaipaa edelleen virikkeitä sitä suuremmista ja kehittyneemmistä kulttuureista. On tietysti olennaisen tärkeää, että Suomi on nykyään sekä Euroopan Unionissa että Natossa. Mutta näiden hallinnollisten yhteenliittymien jäsenyyden lisäksi tarvitaan ponnekkaasti eurooppalaisuuteen avoimesti suuntautuvia suomalaisia yksilöitä, jotka voivat omalla esimerkillään olla johtamassa suomalaista kulttuuria kehittyneemmäksi olemalla ja muistamalla koko ajan liitteemme vanhempiin eurooppalaisiin kulttuureihin. Kulttuurikansojen kirjallisuuden lukeminen alkukielillä on tärkeää. Kuitenkin historian opetuksen yhteydessä tulisi myös opettaa kulttuurikansojen ja niiden kulttuurimuodostelmien historiaa sillä tavoitteella, että oppilaiden ajattelukyky parantuisi, eli kulttuuria tulisi pyrkiä ymmärtämään kokonaisuuksina, ja arvostaa sen perusteella kulttuuria itseään eikä mitään urheilulajeja. Mielestäni maailmankuvien ja arvojen opettamisessa tarvittaisiin sitä, että kouluissa opetettaisiin arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä. Arvot ovat asioita, joita pidämme arvossa, asenteet monesti johtavat arvojen omaksumiseen, ja arvostelukyky monesti määrää sen, millaiset asenteet ihminen omaksuu oman toimintansa ja arvottamisen perusteiksi. Yleiseurooppalainen kulttuuri-ihmisyys olisi todellakin tämänkin pyrkimyksen taustalla. Olisi perustettava von Becker-suvun sukuyhdistys ja yhdistykselle nettisivut ja hallitus. Myös olen suunnitellut Reinhold von Beckerin perinneyhdistyksen perustamista ja myös niille tulisi tehdä nettisivut ja koota kokoon hallitus. Kansainvälisten kulttuurisukujen tuntemus ja näihin kuuluneiden ihmisten teot ja ajatukset tulisi ottaa yhteiskunnassa paremmin huomioon. Joulu on tulossa kaikessa kaupallisuudessaan ja epäpyhyydessä. Autan erästä perhettä, jonka vanhemmista molemmat ovat kuntoutustuella mielenterveysongelmien takia, pienellä lahjoituksella ja lahjalla. Pitäisi todellakin muistaa jouluna se, ettei kaikilla mene taloudellisesti niin hyvin, että kaikki jouluun liittyvät asiat ja tavarat olisivat kaikkien saatavilla samalla tavalla. Toivottavasti voin ainakin vähän helpottaa näiden ihmisten joulutunnelmaa ja sitä, miten he pystyvät tilanteestaan huolimatta tarjoamaan jotain juhlaan kuuluvaa lapsilleen. Vaikka kansainvälisen kapitalismin kieli on englanti, mutta toisaalta se ei tavallisesti kuitenkaan ole Englannin englanti, vaan Amerikan englanti, tulisi kulttuuristen arvojen korostamisessa ja kulttuurin perusteiden opettamisessa korostaa etenkin saksaa, ranskaa ja Englannin englantia. Vaikka Yhdysvallat ovat suurin kapitalistinen yhteiskunta, ei olisi haittaa siitä, jos suomalaiset yritykset käyttäisivät sellaista protektionismiin viittaavaa mallia, jossa kauppaa pyrittäisiin tekemään etenkin senmaisten yrityksien kanssa, jotka voivat vaikuttaa myönteisellä tavalla suomalaiseen kulttuuriin, oli se sitten suomen tai ruotsinkielistä mallia. Mielestäni suurimmat suomalaiset ovat Mannerheim ja Pentti Linkola. Mannerheim oli suuri soturi ja valtiomies, joka otti vastuuta jokaisessa tilanteessa, joissa häntä tarvittiin. Linkola ei pelännyt ottaa kantaa asioihin omalla tavallaan, joka on myös vastuunkantoa. Linkola ei välittänyt ollenkaan siitä, miten häntä ympärillä olevat ihmiset ajattelivat asioista tai hänestä, ja hän ei välittänyt elämän raskaudesta, toisaalta Mannerheimkin nukkui koko ikänsä kenttäsängyllä, mikä löytyy hänen Kaivopuistossa sijaitsevasta kotimuseostaan vielä tänäkin päivänä. Lisäksi Linkolallakin oli aatelista taustaa sen lisäksi, että hänen molemmat vanhempansa olivat oppinutta yläluokan sivistyneistöä. Hänen isoäitinsä äidin puolelta oli omaa sukuaan von Fieandt ja äitinsä isoäiti von Essen, mitä kautta muodostuu hänen yhteytensä Beckereiden sukuun. Linkola oli muistaakseni äitini neljäs serkku tuon Essenien yhteyden kautta. On mielenkiintoista miten tiettyihin sivistys- ja aatelissukuun kiertyneitä vielä tänäkin päivänä tiettyjen sivistysaloilla työskentelevien merkittävien hahmojen alkuperät ovat. Olen ollut tekemisissä von Becker-suvusta kirjoittamieni historiikkien ja Reinhold von Beckerin elämäkerran yhteydessä historian emeritusprofessori Ohto Mannisen kanssa. Selvitin huvikseni vähän hänen alkuperäänsä netissä, ja kävi ilmi, että hänenkin esivanhempiinsa kuuluu Esseneitä, eli on myös kaukaista sukua Beckereille. Saksalaiset ovat lujia ja perusteellisia, ranskalaiset monella tapaa hienostuneita ja lahjakkaimpia etenkin kuvataiteessa, englantilaiset itsenäisiä ja ylpeitä. Näistä kulttuureista suomalaisten tulisi ahkerasti ottaa oppia.

sunnuntai 10. joulukuuta 2023

Miksi olen ironinen ja kriittinen vallan suhteen

Haluaisin kirjoittaa nyt jotain mm. filosofiani ja ajatteluni käsitteistä, sekä siitä asiasta, joka näyttää ihmetyttävän monta ihmistä, nimittäin sitä, miksi olen tullut niin kriittiseksi ja ironiseksi kaikenlaisen vallan suhteen. Toisessa asiassa voidaan varmasti sanoa, että ironisuuteni ja kriittisyyteni vallan suhteen liittyy siihen, että olen kokenut paljon epäoikeudenmukaista vallankäyttöä. Jos henkilöä kohtaan käytetään jatkuvasti epäoikeudenmukaisia vallankäyttömenetelmiä, jos siis valtaa ei perustella oikeudenmukaisuudella, niin on mielestäni selvää, että älykkäämmällä ihmisellä syntyy reaktio, joka hylkii ja vastustaa epäoikeudenmukaisuutta. Monessa mielessä epäoikeudenmukaisuus liittyy siihen, että käytetään väljiä periaatteita vallan oikeuttamisessa. En ole myöskään koskaan ymmärtänyt ja hyväksynyt sitä, että joitakin ihmisiä kannustetaan esimerkiksi heille kuvitellun annetun vallan kautta tulemaan yhteiskunnassa johtoasemaan, samalla kun monet muut jätetään ilman tällaista erikoiskohtelua. Nimenomaan erikoiskohtelu on sellainen asia, jota minä vastustan, koska siinä toimitaan pelkästään kuviteltujen vallan symbolien kautta, ja ihminen joka on häpäisty jätetään oman onnensa nojaan. Lisäksi on tyypillistä, että ihmiset jotka ovat menestyneet vallan tavoittelussa ja vallan symbolien haalinnassa, kehittävät monesti asenteen, jonka mukaan epäoikeudenmukaisuudesta ja vallan väärinkäytöstä ei saa ollenkaan näiden ihmisten mielestä valittaa, ja sillä tavalla voidaan jatkaa tällaisen ihmisen häpäisemistä. Monesti valtaa pidetään hallussa sellaisten periaatteiden kanssa, jossa asennoituminen, asenteet ja mielipiteet pitää vertaannuttaa toisten sellaisten ihmisten kanssa, jolla kuvitellaan olevan yhteiskunnassa ja yhteisössä valtaa. Ironialla vastustetaan tällaista vallan jakoa ja perinpohjaisesti epäoikeudenmukaista tapaa, jolla valtaa jaetaan yhteiskunnassa. Monesti menestyvä ihminen koetaan omana poikana tai tyttärenä, samalla kun jotkut jäävät alkuperäisimmässä lähiyhteisössään eli perheessä syrjityn ihmisen asemaan, johon suhtaudutaan kielteisesti ja antipatialla. Tällä hetkellä en ole varma, aionko mennä perheeni luokse Savoon jouluksi, koska etenkin mummoni hurskastelun ja vallan oikeuttamisen kautta minussa syntyy aina vastareaktio, ja koska mummoni ei paremmasta tiedä, itkeskelee hän sen jälkeen ja moralisoi minua tästä vastareaktiosta. Olen joskus huvikseni halunnut tuossa tilanteessa järkyttää tätä valtatasapainoa, vaikka nyt esimerkiksi ruokapöydässä piereskelemällä. Toisaalta koen myötätuntoa vanhempiani kohtaan, koska he kuitenkin ovat vanhempiani, vaikka esimerkiksi henkistä vallan väärinkäyttöä ei voi tavallisesti todistaa eikä siitä voi valittaa, verrattuna siihen, jos vallankäyttö tapahtuisi ruumiillisesti kurittamalla. Tavallisesti etenkin miehiin liittyvällä vallankäytöllä on tyypillistä, että siinä sovitaan poikien säännöt, jota vastaan ei voi valittaa, tai ainakin tällainen ihminen joka esittää vastustavia ajatuksia, tehdään jollain tavalla naurunalaiseksi ja yleisen arvostelun kohteeksi. ”Eihän tuo ole mitään.” ”Kyllähän noin saa tehdä!” Ironia ja satiiri ovat vallankäytön suurimmat vastustajat, koska nuo totuuden kokemisen tavat lamaavat monesti keskustelun, koska niiden avulla vallankäyttäjät ja etenkin valtaa haluavat yksilöt asetetaan naurun alaiseksi. Ongelma satiirin ja ironian ymmärtämisessä on, että tavalliset annettuun valtaan pysyvänä tosiasiana vallan symbolien kautta suhtautuvat eivät niitä ymmärrä, ja useimmissa tapauksissa tyhmät ihmiset alkavat ”ajatella”; että ironisesti ja satiirin keinoin esimerkiksi poliitikkoihin suhtautuminen on väärin ja huonoa käytöstä. Monesti tavalliset maalaiset saattavat vielä ajatella, että valtaa ja vallan käyttöä kritisoiva ihminen on tyhmä tai jotenkin rajallinen, koska hän ei havaitse yhteiskunnassa kehitettyä menetelmää, jossa valta ymmärretään annettuna ja vallan symbolien kautta käsittäen. Monessa mielessä ironian ja satiirisen asenteen vastustajat, siinäkin mielessä, ettei heillä ole kapasiteettia sitä käsittää, perustelevat annetun vallan ja vallan symbolien kautta käsittämisen suoranaisen pelon takia. Paremmat ominaisuudet täysin rahvaan kuvittelemassa mielessä saa tavallisen ihmisen aina matelemaan tällaisten ”parempien” ihmisten edessä. Monessa mielessä vallan käyttäminen ja sen käyttämisen käsittäminen eivät ole tavallisilla ihmisillä kehittyneet sanottavammin ainakaan muutaman sadan vuoden aikana. Pelko ja englanniksi ilmaisten ”awe” ovat tekijöitä, jotka sanelevat ihmisille vallan. Samalla aikaa kun moraalin ja etiikan katsotaan liittyvän aina korkeammalla tasolla hierarkiassa oleviin ihmisiin, jatkuu tällainen asennoituminen, jossa eettisiä asenteita ei tunnusteta eikä niitä harrasteta, jos eettisen kannanoton esiin tuova ihminen ei ole vallassa yhteiskunnassa tai yhteisössä hänen siinä annetun vallan kautta tulkitun valtamäärittämisen kautta. Mitä primitiivisempi ja välinpitämättömämpi ihminen on oman valtansa haalinnassa, sitä todennäköisempää on, että väärinkäytöksiä syntyy, jotka ihmisten enemmistön välinpitämättömyyden takia jäävät huomaamatta ja rekisteröimättä. Sekä miesten että naisten tavanomainen valta-asennoituminen korostaa sitä, että eettiset kannanotot otetaan vastaan vain silloin, jos kyseisiä asioita sanovalla ihmisellä on valtaa. Thrasymakhos, sofisti, totesi eräässä sokraattisessa dialogissa, että oikeudenmukaisuus ja sen vaatiminen pitää aina perustella vallalla. Sokrates oli toista mieltä. Ja on täysin tavallista, että tuo Thrasymakhoksen primitiivinen asenne vallitsee edelleen missä hyvänsä – vaikkapa filosofiaa yliopistossa opiskelevien ihmisten keskuudessa. Rahvaan edustaja ajattelee aina, kun joku sanoo vaikka ajatuksiaan filosofiasta, että hänen pitää perustella ajatuksensa hallussaan pitämällä vallalla. Primitiivinen ihminen kuuntelee vain sellaisia, joilla katsotaan olevan annettua valtaa, joka monessa tapauksessa liittyy kaikenlaisiin vallan symboleihin. Miksi esimerkiksi mies hankkii monesti ison ja parasta merkkiä olevan auton? Se liittyy siihen, että valtaa on korostettava pienimmilläkin saatavilla symboleilla. Kun ympäröi itsensä symboleilla, joihin rahvas katsoo liittyvän valtaa, nostaa hän silloin tietoisesti omaa asemaansa pelkästään sen kautta, millaisia mielikuvia tuollaiset symbolit tavallisissa ihmisissä herättävät. On sanottava suosikki-isosedästäni Martista, joka oli metsäinsinööri, että hän ajoi suurimman osan aikuiselämästään pienellä punaisella fiatilla, koska herrasmiehen ei tarvinnut leveillä autollaan tai millään omaisuudella. Minä olen esimerkiksi aina ajatellut, että mikäli ostaisin joskus auton, olisi se esimerkiksi Morris Mini. Mies joka on kriitikko ja ymmärtää vallan keinotekoisuuden, ei tarvitse oman ”statuksensa” nostamiseen pyrkiviä toimia ja hänen ei koko ajan tarvitse tuijottaa keinotekoista ja kuviteltua sosiaalisen vallan määrässä kilpailua. Sanoisin, että tämän sosiaalisissa yhteisöissä käytetyn vallan ymmärtäminen ja tuossa järjestelmässä kilpailusta kieltäytyminen on yksi suurimmista ajattelun muutoksista, johon esimerkiksi filosofian opiskelulla voi joskus päästä. Tällainen ihminen näkee ihmisten teeskentelyn ja ohjautumisen merkityksettömistä asioista. Koska suurin osa ihmisistä hyväksyy tällaisen järjestelmän ja pitää sitä toiminnallaan yllä, tulevat ironian ja satiirin lietsojat olemaan aina pienessä vähemmistössä, ainakin Suomen kaltaisessa henkisesti primitiivisessä kulttuurissa. Esimerkiksi Britanniassa ja vaikkapa Ranskassa asia on täysin erilainen. Kuitenkin sellaiset, jotka hakevat valtaa toiminnallaan, ovat siitä huolimatta yleisiä lähes missä hyvänsä kulttuurissa. Monessa mielessä nykypäivänä jonkinlainen ostopäätös tehdään sen perusteella, miltä jokin tietty asia tai objekti näyttää ja vaikuttaa toisten tavallisten ihmisten mielestä. Monessa mielessä satiiri ja ironia ja korkeamman henkisen tason tavoittaminen tapahtuvat etenkin sen pyrkimyksen takia, jonka voi monessa mielessä nähdä esimerkiksi buddhalaisuudessa ja hindulaisuudessa, että pyritään löytämään selittäviä, ylempiä ja korkeampia periaatteita, eikä vain ajauduta kilpailemaan pikkumielisesti toisten ihmisten kanssa, joiden perspektiivi on samalla tasolla muiden kilpailijoiden kanssa. On selvää, että yhteiskuntaelämä on varmaan aina perustunut vallan tavoitteluun, ja siihen, että kun valtaa on, siinä aina pyritään monopolisoimaan etiikasta puhuminen kaikenlaisten merkityksettömien ja valtaa korostavien juhlallisten kannanottojen kautta. Zen-buddhalaisuudessa korostetaan resignaatiota eli luopumista tavanomaisimmista, pikkumielisimmistä ja itsekeskeisimmistä haluista ja tarpeista sen takia, että mieli voisi vapautua kaikesta turhasta ja ihmisten tavanomaisten mielipiteiden kautta harrastetuista aktiviteeteista, jotka eivät perustu elämää suuremmille ajatuksen tasoille. Jos en olisi perso viinalle, olisin varmasti monesti harkinnut Nepaliin munkkiluostariin lähtöä. Kuitenkin en ole mielestäni tuottanut kenellekään, edes pienimmälle muurahaiselle pahaa viinan juonnillani. Toisinaan minulla on pitkiäkin kausia, jolloin kirjoitan, tutkin, käännän ja luen. Viinan juonti saattaa olla keino herkkyyden, ylitse käyvän herkkyyden sietämiseen ja erottautumiseen suuresta maailmantuskasta ja kyynisestä asennoitumisesta. Ironisuuteni ja epäoikeudenmukaisuuksien havaitseminen on varmasti alkanut perusteellisesti isäni tavasta käyttää valtaa, ja minkälaisia muistikuvia minulla on hänen irrationaalisesta ja epäoikeudenmukaisesta vallankäytöstään. Toisaalta, jos mainitsen viinan juonnista lisää, pyrki Jouko Turkka saamaan opiskelijoistaan Teatterikorkeakoulussa kyynisen, maailmaa jo nuorella iällä halveksuvan asenteen ja taiteilijana kapakoissa esiintymisen laittamalla oppilaansa koviin fyysisiin harjoitteisiin. Olen miettinyt sitä, ja itse asiassa yksi tuntemani fysioterapeutti on sanonut minulle, että monessa mielessä ainakin jotkut ihmiset pystyvät korvaamaan alkoholin juonnista tulevan hyvän olon urheilemisella, koska samalla tavalla sekin vaikuttaa merkittävällä tavalla aivojen välittäjäaineiden tasapainoon. En tiedä. Olen siihen varmaan liian laiska ja pelkään sosiaalisia tilanteita. Pitäisi olla ainakin jonkinlainen sparraaja tai personal trainer. Vaikka vanhempani eivät ole enää halukkaita takaamaan luottokorttia, olisi mahdollista, että ainakin osa-aikainen personal trainer hankittaisiin ja saisin sillä jonkinlaista ryhtiä itseeni. Kuitenkin olen aina jalkapallon seuraamisesta huolimatta halveksunut lähes kaikkia muita urheilulajeja kuten vaikkapa jääkiekkoa, jonka harrastaminen mielestäni kertoo jonkinasteisesta primitiivisestä luonteenlaadusta. Jalkapallokin kuitenkin on herrasmieslaji tuohon verrattuna. Mielestäni olisi myönteistä, jos joku politiikko sanoisi joskus, kun häneltä haetaan mielipidettä ja julkilausumaa johonkin eettisen arvottamisen julkiseen tapahtumaan, että jokainen ihminen voi itse käsittää sen, millaista mieltä jostakin asiasta tulee olla. Naisista olen luopunut jo aikoja sitten. Vaikka minua voitaisiin millä tavalla hyvänsä sanoa rappeutuneeksi tai degeneroituneeksi, niin tiedän varsin hyvin sen, millaisiin asioihin haluan keskittyä, ja mitkä asiat rasittavat minua liian paljon niin, että alkaisin jotain rasittavaa tehdä. Minä olen aina pyrkinyt kirjoittamisella lähestymään olennaisia ja ytimellisiä kysymyksiä, mielestäni ihminen voi itse valita sen, haluaako hän keskittyä olennaiseen vai vain ylläpitämään sosiaalista hallinta- ja valtapeliä. Olen joskus miettinyt käsitettä vanha sielu, ja mielestäni voin joltain osin vastata joitain kuvauksia tuon käsitteen mukaisista yksilöistä. Vanha sielu on täyttänyt kohtalonsa ja tehtävänsä maailmassa, minkä takia laaja-alainen resignaatio mahdollistuu. Kun ihminen on selvittänyt sen, mikä on maailmassa oikeanlaista onnellisuutta, tajuaa hän sen, mihin hänen tulee keskittää huomiotaan. Joskus vanhaksi sieluksi riittää jo nuoren ihmisen viisaus, koska vanhat sielut ovat vanhoja jo lapsuudestaan alkaen. Muistan peruskoulun toiselta luokalta, kun opettaja teki kysymyksen muistaakseni jostain sellaisesta asiasta, josta hän tiedusteli tarinan opetusta ja miksi joku yksilö toimi niin kuin toimi. Muistan sen pojan, joka sanoi minusta seuraavalla luokalla, että ”hirtetään se”, sanoneen, että motiivi oli ”raha”. Minä alle kymmenvuotiaana poikasena vastasin, että ”kunnia”, jonka opettaja vahvisti olevan sen, mitä hän kysymyksellä haki. Jätän käsitteet ja yleisemmän filosofian seuraavaan kirjoitukseen.

keskiviikko 6. joulukuuta 2023

Mannerheimin patsas Leinolasta oikealle paikalleen keskustaan

Mannerheimin patsashanke Tampereella alkoi vuorineuvos Rafael Haarlan toimesta 1930-luvulla. Loppujen lopuksi patsas saatiin aikaiseksi vasta 1956, ja tuolloin patsas päätettiin sijoittaa Itä-Tampereelle Leinolaan, mäen päälle, mistä Mannerheimin sanottiin seuranneen Tampereen taistelun etenemistä vuoden 1918 keväällä. Mannerheim, joka on jo tullut valituksi suurimmaksi suomalaiseksi, on entisestään tärkeämpi hahmo nykyaikaisen Suomen historiassa, koska Euroopan ylle on taas saapunut sodan uhka, ja tarkemmin sanoen kansamme ikiaikaisen vihollisen Venäjän uhka. Mannerheim ei tavoitellut patsaallaan Tampereella minkäänlaista omakohtaista hyötyä, koska hänen nimenomaisesta toivomuksestaan sitä ei rakennettu kuin vasta viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Kun sodan uhka elää edelleen, on suomalaisten muistettava sellaisia hahmoja, jotka ovat aikaisemmin rakentaneet suomalaista maanpuolustusta sortoa ja vaikeaa vihollista vastaan. Sitä paitsi Hämeenpuistossa on ollut vuodesta 1921 ns. vapaudenpatsas, joka rakennettiin mallinaan IKL-poliitikko ja radikaali kirkkoherra Elias Simojoki juhlistamaan valkoisten voittoa punakapinasta. Mannerheimin patsasta suunniteltiin alkuun sijoitettavaksi Tampereen Koskipuistoon, mutta puisevat yhteenliittymät ja punakapinan hävinneen puolen veteraanit olivat voimakkaalla vastustuksellaan estämässä hankkeen etenemistä. Olisi mietittävä myös sitä, että keskustassa sijaitsevana monumentti olisi tuomassa turismiin liittyviä tuloja ainakin välillisesti, koska ulkomaisille ihmisille tulee 1900-luvun suomalaisesta historiasta mieleen etenkin Mannerheim, ja olen itse huomannut tämän etenkin Saksassa, olihan Mannerheimin sukukin alkuaan saksalainen ja Saksasta Ruotsiin tullut. Lisäksi, kun punakapinan veteraanit ovat hävinneet keskuudestamme jo vuosikausia sitten, ja toisaalta varmasti suurin osa punakapinan punaisten veteraanien lapsistakin on jo siirtynyt ikuisuuteen, ei ole minkäänlaisia omatunnon syitä olla kieltämässä Mannerheimin arvoa vain sen takia, että tämä tapahtuu Tampereella. Tampereen ja muiden Suomen suurimpien kaupunkien välistä eroa ja skismaa voitaisiin pienentää patsaan keskustaan sijoittamisella, ja samalla voitaisiin näyttää että Mannerheimin historiallinen hahmo on tärkeä ja tunnustettu koko maassa, eikä vain jossain Helsingin Kaivopuistossa. Ilman Mannerheimia, tässä maassa puhuttaisiin nyt Venäjää, ja itse asiassa, kuten historiaamme osaavat tajuavat, hän esti tuon mahdollisuuden toteutumisen peräti kolme kertaa, plus että yli kahdensadantuhannen miehen kokoinen Saksan vuoristoarmeija karkotettiin Suomesta vielä Lapin sodassa. Kun Venäjän hyökkäyksen uhka kasvaa päivä päivältä, olisi Suomen muistettava veteraanien perintö ja muistettava talvisota, jossa koko kansa yhdistyi puolustamaan maataan, jättäen välillä omaan arvoonsa punakapinan aikaiset rintamalinjat. Tamperelaistenkin pitäisi jo nyt turhan puoluepoliittisen propagandan sijaan tunnustaa se, että jos Mannerheimia ei olisi ollut, olisi tästä maasta tehty Neuvostoliiton osa, ja kansastammekin suuri osa olisi varmaan jo siirretty Siperiaan, ja väestörakenne muistuttaisi varmasti Latviaa tai Viroa. Mannerheim on suurin maamme kansalainen, ja se tulisi tällä vaaran hetkellä tunnustaa. Jaakko Ilkkakin kuitenkin on saanut patsaansa Ilmajoelle. Miksi Mannerheimia ei voisi muistaa tällä tavalla. Ja on kuitenkin sanottava, että kun olen asunut Tampereella noin kaksi ja puoli vuotta, niin en ole huomannut vasemmistoöyhötyksen olevan täällä enää voimissaan niin kuin ennen.

"An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur"

Axel Oxenstierna totesi kuululla tavalla otsikon mukaisen fraasin siitä, miten pienellä järjellä yhteiskunnassa ja politiikassa toimitaan. Mielestäni politiikassa voidaan toimia sekä tunteella, että toisaalta myös järjellä – logiikalla. Järki ja logiikka ovat täysin ylivoimaisia tapoja suhtautua poliittisiin asioihin. Muun muassa filosofian professori Roger Scruton on todennut, että suurin osa ihmisistä eivät ymmärrä logiikkaa politiikan teossa, ja joidenkin voidaan sanoa jopa pelkäävän loogisuutta poliittisissa kysymyksissä. Poliitikot, jotka pyrkivät vaikuttamaan ihmisiin, toivovat tunteen olevan oikeanlainen periaate ihmisten suosion saamisessa. Suurin osa ihmisistä reagoi asioihin enemmän tunteella kuin järjellä. Sen takia looginen ja järkevä poliitikko voi saada armottoman ja tunteettoman maineen. Enoch Powellista on sanottu, että hän otti huomioon loogiset premissit ja jatkoi niiden kautta loogiseen konkluusioon. Esimerkiksi Powellin puhe Birminghamissa vuonna 1968, jossa hän arvosteli massiivisena alkanutta maahanmuuttoa Britanniaan, on tulkittu armottomaksi sisällöltään, mutta myös samanaikaisesti toisaalta järjen ohjaamana esityksenä. Vaikka jamaikalainen professori mainitsi myöhemmin vuonna 2008 tehdyssä dokumentissa Rivers of blood, joka viittasi Powellin puheessaan mainitsemaansa metaforaan, joka johtaa juurensa Vergiliuksen Aeneihin, että Powell puhui ”from Englishman's gut”, oli puheella myös looginen ihmisten onnellisuuteen ja yhteiselämään liittyvä premissinsä. Englantilaiset ovat mielestäni sen verran sivistyneitä, että jos maahan tuodaan täysin erilaisia ihmis- ja kansaryhmiä, ei yhteiselo etenkään vielä tuohon aikaan voinut näyttää kovin onnistuvalta. Mielestäni ihmisryhmillä on pyrkimys säilyttää oman elintapansa ja suurissa kulttuureissa vallitsevan kansanryhmän edustajat pyrkivät eri tavalla kuin suomalaisen kaltaisessa luovuttaja- ja mielistelykulttuurissa säilyttämään mahdollisuuden rauhaan ja omaan elintapaansa. On selvää, että myötämielisyys maahanmuuttoa kohtaan perustuu vasemmistoliberaalien perinomaiseen asenteeseen, jossa logiikka ei vaikuta päätöksentekoon. Muutama vuosi sitten promotoitu ”Meillä on tilaa!” hanke oli täysin johdosta naisten ja feminiinisten miesten kokemasta tunteellisuudesta. Marxilainen internationalismi on varmasti tässä taustalla, ja Suomessa tuota tunteellisuutta politiikassa edustavat etenkin vasemmistoliittolaiset mutta toisaalta myös hyvin monet vihreät. Tämä kansainvälinen marxismi ei ota huomioon erillisten kansanryhmien pyrkimystä säilyttää oma kulttuurinsa, historiansa ja elintapansa. Tässä on suurin konservatiivisia oikeistolaisia ja liberaalisia vasemmistolaisia erottavat pohjajuonne. Toisaalta, vaikka itsekin kannatan kapitalismia, on siihen liittyvä kansainvälisyys myös joidenkin mielestä sellainen tekijä, joka ei ole aina hyväksi kaikkien asioiden kautta tarkastellen. Kuitenkin kaupankäyminen muiden kansojen edustajien kanssa lisää suvaitsevaisuutta ja kansallista kompetenssia, vaikka on tietysti sanottava, että kapitalismi, joka voisi olla esimerkiksi suomalaisille edullista ja hyödyllistä, vaatii sitä, että suomalaistenkin on otettava kapitalismin tuomat mahdollisuudet paremmin huomioon ja kehitettävä mieluiten jo koulussa alkaen ihmisten innovatiivisuutta ja liikemiesälyä. Kauppa perustuu monessa mielessä enemmän järkeen kuin jonkinlainen yli pitkälle viety tunteellisuus erilaisten kansanryhmien Eurooppaan tunkijoita kohtaan. Suomi ja suomalainen kulttuuri ei ole tarkoitettu sitä varten, että sen sisällä tulisi suvaita kaikenlaisia vähemmistöjä pelkästään heidän eroavaisuutensa takia. Ja on täysin selvää, kuten Tatu Vanhasen ja Richard Lynnin tutkimus 2000-luvun alussa näytti, että eri valtioiden bkt vertaantuu useimmissa tapauksissa täysin kansakuntien jäsenten keskimääräisen älykkyysosamäärän kanssa. Toisin sanoen, voidaan joidenkin heikoimmin noissa mittauksissa sijoittuneiden kansanryhmien edustajien yhteydessä arvioida sitä, ovatko he kyvyllisiä pärjäämään eurooppalaisten yhteiskuntien sisällä. Pelkästä suvaitsemisen halusta ei tarvitse sietää sitä, että monet paikat muutetaan itämaisiksi basaareiksi, jotka eivät tuota minkäänlaista hyötyä itse pohjalla olevalle yhteiskunnalle ja sen kilpailuun perustuvalle taloudelliselle järjestykselle. Kapitalismiin sisältyvä kaupallisuus ja diplomaattisuus ovat tärkeitä asioita, joissa kuitenkin on huomioitava kilpailun edellytykset, ja tämän valosa voidaan sanoa tiettyjen ihmisryhmien Eurooppaan ja esimerkiksi Suomeen oton perustuvan täysin kaiken suvaitsemiseen kehnosti pyrkivälle tunteellisuudelle, johon etenkin vasemmistolaiset naiset ja feminiiniset miehet kovaäänisesti pyrkivät. Suurin osa juurevista englantilaisista äänestivät Brexitin yhteydessä leave-vaihtoehtoa, kokivat jo Euroopan Unionin yhteyden vaaralliseksi brittiläisen kulttuurin säilymiselle ja kehittymiselle oikeiden periaatteiden ohjaamana. Mielestäni voitaisiin hyvin näkyvien periaatteiden ja poliitikkojen tämänhetkisen kompentenssin huomioiden, vaatia, että esimerkiksi kansanedustajien tulisi suorittaa jonkinlainen yhtenevä kokonaisuus filosofian ja elämänkatsomustiedon opiskelussa. Etiikkaa, yhteiskuntafilosofiaa ja logiikkaa vähintään. On varmaan niin että yhteiskunnan henkisesti heikoin osa ei pysty käsittämään poliittisia kysymyksiä järjen kautta. Tämäkin ”rasismi”-keskustelu tänä vuonna oli osoitus siitä, miten opposition ja vasemmiston tunteellisuus tuli lastata raskaaksi taakaksi hallituspuolueiden niskassa kannettavaksi. On täysin selvää, että itseisarvoinen rasismi on väärin, vaikkakin voidaan sanoa, että tietyt yhteiskunnallisen kompetenssin eteen tehtävät arvioinnit ja päätelmät tapahtuvat jokaisen itsenäisen ja ylpeän kansanryhmän omien periaatteiden mukaan. Jokaisella kansakunnalla, mutta etenkin silloin jos kyseessä on määrällisesti suuri kansa, on oikeus säilyttää omat kulttuurinsa muotoilua ohjaavat periaatteet. Jos ei halua sopeutua, niin voi hyvin mennä suoraan takaisin Afrikkaan. Enoch Powell oli Britannian armeijan nuorin prikaatinkenraali ja muinaiskreikan professori 25-vuotiaana. Hänen puheensa jälkeen, kun puolueen puheenjohtaja Edward Heath erotti hänet varjokabinetista, kävi ilmi, että jopa yli 80 prosenttia briteistä hyväksyi Powellin puheen premissit, ja on epäilty, että Konservatiivien vaalivoitto vuonna 1970 oli suuresti seurausta Powellin puheen puolueelle tuoneista uusista kannattajista. Toisaalta myös vuoden 1974 vaalitappiota on pidetty seurauksena sille, kun Heathiin kyllästynyt Powell kehotti julkisesti ihmisiä äänestämään Labouria. Tämän seurauksena Powell erosi konservatiiveista ja edusti sen jälkeen Ulsterin Unionisteja Pohjois-Irlannissa vielä vuoden 1987 vaaleihin. Se että intetään jonkun olevan rasisti sen takia, jos hän haluaa ylläpitää kansansa korkeita standardeja, ei ole järjellistä puhetta. Vasemmistolaiset näköjään haluavat elää itämaisessa basaarissa, joiden kehittymisen takia jotkut ihmiset tekevät työtä euron tuntipalkalla. Olen alkanut ajattelemaan, että toisaalta konservatiivisuudessakin on hyviä puolia. Etenkin poliittista puoluetta valittaessa pitäisi kiinnittää huomiota siihen, tekevätkö he politiikkaa järjellä vai tunteella. Logiikkaa voidaan käyttää politiikassakin, vaikka vasemmistolaiset eivät sitä kovinkaan usein suosi. Logiikka politiikassa arvioi ihmisiä etenkin heidän hyödyllisyytensä ja tuottavaisuutensa kautta. Kansainvälinen kapitalismi on oikein, mutta samalla kun hyväntekeväisyyttä ja kehitysyhteistyötäkin voidaan sen raameissa tehdä, niin tämä hyväntekeväisyys on kuitenkin lopulta oikeutettava raa'alla kapitaalilla. Jonkinlainen universaali ihmisarvo, jota vasemmistolaiset paasaavat, on kuitenkin osittain tulkintakysymys. Jos Suomeen tuleva maahanmuuttaja ei tuota yhteiskunnalle suurempaa hyötyä ja vain haluaa relailla, on mielestäni loogista kysyä, miksi hänen tulisi Suomessa olla. Ja on selvää, että ennen vieraita kansanryhmiä, tulisi toiminnaltaan heikentyneitä suomalaisia ihmisiä suosia esimerkiksi tulonsiirtojen suuruuden ja relevanssin kautta. Suvaitsevaisuus kaikenlaisia ulkomaalaisia kansanryhmiä kohtaan ei perustu logiikkaan ja järkeen, vaan se vetoaa pelkästään vasemmistolaisten tunteellisuuteen ja heikkouteen. Ihmisarvo ja rasismin vastaisuus ovat tärkeitä asioita, mutta toisaalta oman kansanryhmän halu säilyttää omat tapansa ja periaatteensa ovat tärkeämpiä asioita kuin kaikkien ihmisten suvaitseminen itsestään suvaitsevaisuuden takia perustellen. Vasemmistolaisilla ei ole muuta kuin internationalistiseen marxismiin perustuvat periaaatteensa. Vaikka tukisi kapitalismia ja tulisi kansainväliset juuret omaavasta kulttuurisuvusta, on se sanottava, että tietyssä määrin oma kansa, joka on seisonut itsenäisenä omalla maillaan pitkän aikaa, on tärkeämpi kuin kansainvälisyys pelkästään sosialismin ja kulttuurimarxismin kautta asiaa arvottaen. Teknologian kehittyminen on ollut yksi syy siinä, miten vasemmistolaiset ovat voineet levittää omaa öyhötysideologiaansa. Vaikka yliopisto voisi joskus tehdä käyjänsä liberaaliksi ja jopa vasemmistolaiseksi, niin kun tuo yhteinen matka on kuljettu, voidaan havaita se, että monesti ihmiset lähestyvät itselleen läheisempiä arvoja. Olen monessa mielessä liberaali sekä sosiaalisesti ja taloudellisesti, mutta toisaalta olen siinä mielessä kansakuntaa ja suomalaisuutta tukeva, että tiettyjen instituutioiden ja tapojen säilyttäminen on tärkeää, jotta jokainen suomalainen voisi rauhallisesti kantaa vastuunsa ja ylläpitää sitä, miksi suomalaisuutta kutsutaan. Suuremmista kulttuureista kuten Saksasta ja Britanniasta tulisi ottaa oppia, koska on tietysti selvää, että mitä suurempi kansa on, sitä voimakkaammin se pystyy ja tavallisesti haluaa säilyttää oman kulttuurinsa. Suomi on pieni kansa, ja sen takia pitäisi entistä voimakkaammin olla siirtämässä tiettyjä tapoja ja arvostuksia etenkin oppilaisiin kouluissa. Tällainen kulttuurinen luovuttaminen, mikä on toteutunut monissa kouluissakin sen takia, koska pitää suvaita vähemmistöjä, ei ole pitkällä tähtäimellä hyväksi suomalaisen kulttuurin säilyvyydelle ja resilienssille. Tänä päivänä, Suomen itsenäisyyspäivänä vuonna 2023, on sanottava, että kansallisille periaatteille tulisi taata osa kaikkien kansalaisten yhdistyessä. En tue protektionismia, mielestäni rajoittamaton kapitalismi ja libertariaanisuus ovat tärkeitä periaatteita, koska ne kehittävät ja luovat kulttuurimuodostelmia. Ei kai kukaan haikaile siihen tilanteeseen, joka vielä joskus 90-luvulla vallitsi suomalaisissa kaupoissa ja yrityksissä. Yhteys Euroopan Unioniin on tärkeätä säilyttää, koska vaikka britit katsovat pystyvänsä elämään siitä erossa ylpeästi itsenäisenä, ei suomalainen kulttuuri ja kansa ole niin suurta ja vanhaa, että suomalaiset voisivat olla ottamatta periaatteita ja virikkeitä itseään suuremmista ja kehittyneemmistä eurooppalaisesta kulttuurista. Siinä mielessä on tärkeää, että ihmiset, jotka vielä polveutuvat useammasta eurooppalaisesta kulttuurikansasta, saavat äänensä kuuluviin, koska kapeakatseinen impivaaralaisuus ei kuitenkaan ole kovinkaan kaunista ja tavoiteltavaa, missä mielessä monet etenkin persuihin liittyvät ihmiset vihaavat maahanmuuttajia pelkästään eroavaisuuden ja erilaisuuden perusteella. Erilaisuutta on tuettava kaikilla yhteiskunnan tasoilla ja yhteyksillä, mutta senkin on mielestäni perustuttava hyvän esimerkin antamiseen jossain asiasssa. Kiemurtelu omassa suomalaisuutta vähemmän arvoisessa kulttuurissa ja sen piirteissä samalla kun suomalaiset veronmaksajat kustantavat tämän matalempien periaatteiden kautta olemisen, on voitava todeta vääränlaiseksi asenteeksi. Erilaisuutta on tuettava etenkin erilaisen lahjakkuuden, sukupuolisen poikkeavuuden ja niiden kulttuurisukujen jäsenten poikkeavuuden kannalta, jotka voivat tuoda suomalaiseen kulttuuriin perustavimpia länsimaisia ja eurooppalaisia kulttuuri- ja yhteiskunta-arvoja. Kapitalismi ja tiettyjen kulttuuristen arvojen kunnioittaminen, vaikkakin koko ajan suurempiin ja vanhempiin länsimaisiin kulttuureihin suunnatun huomion kanssa ovat mielestäni järjellisiä periaatteita politiikan teon välineiksi.