Matti Mollerus oli aloittanut kiistan Mäntyharjun hallinnollisista asioista jo 1600-luvun lopussa. Sittemmin kirkkoherra Cygnaeus teki valtiopäivävalituksen pikkuvihan jälkeen vuonna 1741, jossa jatkettiin Molleruksen aloittamaa asiaa. Mäntyharju jakaantui tuohon aikaan neljän nimismiehen, neljän siltavoudin, neljän henkikirjoituspaikan, kolmen tuomiokunnan, kolmen linnaläänin, kahden maaherrakunnan, kolmen manttaalikomissaarin, neljän käräjäpaikan ja kolmen kruununvoudin alueeseen. Yksikään näistä virkamiehistä ei asunut Mäntyharjussa. Cygnaeus esitti, että olisi suoritettava tutkimus siitä, voisiko pitäjä liittää suoranaisesti Savon siviili- ja oikeushallinnon alaiseksi.
Turun rauhan jälkeen poistui esteitä Cygnaeuksen uudistuksen yltä., Sen verran suuri pala Kymenkartanon läänistä liitettiin Venäjään, että sopimukseen päätettiin sisällyttää Uudenmaan ja Hämeen itäisiä alueita. Tätä asiaa ajoi aktiivisesti etenkin vanhin hovioikeus eli Turun hovioikeus. Tulosta saatiin vuonna 1757, jolloin Mäntyharju liitettiin Savon tuomiokuntaan omaksi käräjäkunnakseen sekä omaksi nimismiespiiriksi Savon ylisen kihlakunnan alaisuuteen.
Voidaan sanoa, että rauha joka erotti pitäjän kahteen osaan oli kuitenkin luomassa uutta hallinnollista organisaatiota siihen. Myöhemmin Mäntyharju oli vain kahden hallinnollisen alueen osana. Sittemmin Suomen sota ja ensimmäiset Venäjän vallan alaiset valtiopäivät toivat Mäntyharjulle myös sen lopullisen yhdistämisen. Viipurin lääni yhdistettiin Suomen alaisuuteen ja vuonna 1817 Lappeen puoleinen osa Mäntyharjusta liitettiin Kymenkartanon lääniin. Myös vanhaan Suomeen aiemmin kuulunut kunnan osa liitettiin yhdeksi käräjäkunnaksi ja nimismiespiiriksi, joka viimeisteli pitäjän hallinnollisen yhdistämisen.
Kuitenkin asia ei järjestynyt täysin ongelmitta, vaan seurakunnan vanhan keskuksen jäädessä syrjään jäi syrjään myös kirkko. Hämeen puoleiset osat kunnasta liitettiin Savoon ja Lappeen kylä itse pitäjään Ruotsin puolelle. Keskuspaikkana toimi Toivola, jossa asuivat kunnan virkamiehistö ja lisäksi siellä oli vankihuone ja käräjäpaikka. Toivolassa pidettiin myös henkikirjoitus kunnassa. Toivolaan pääsi helpolla siitä Mäntyharjun osasta, joka sijaitsi Ruotsin valtakunnan puolella. Vanhan Suomen puolelta reitti Toivolaan ei ollut yhtä hyvä. Pitäjällä oli edelleen kaksi keskuspaikkaa, maallinen ja kirkollinen. Oli odotettua, että Karjalan puolella pitäjää asuneet alkoivat tulla siihen mielipiteeseen, että maallinen valtakin piti tuoda kirkolle.
Ensi kertaa tässä asiassa tuli riitaa vuonna 1826, kun ratsutilan omistaja Petteri Vitikainen nosti aloitteen käräjätalon rakentamisesta pitäjään. Sellaista ei siis aikaisemmin ollut. Kaikki jotka pitivät pitäjän keskuksena kirkkoa, alkoivat suhtautumaan Vitikaisen ehdotukseen ensisijaisesti myötämielellä.
Vankihuoneen rakentaminen Ahvenniemelle kestikievarin kylkeen ja tien rakentaminen Vanhalta Savontieltä kirkolle nousivat esiin noin kaksikymmentä vuotta Vitikaisen aloitteen jälkeen. Karjalan puolella pitäjää asuneet eivät halunneet ottaa osaa uuden tien rahoittamiseen. Heille ei ollut siitä mitään hyötyä. Savolaiset voittivat tällä kertaa hämäläiset, kun kruununvouti ja entinen nimismies Forsström asettui savolaisten puolelle. Kruununvouti asui Toivolan Hämäläisessä.
Vuonna 1886 karjalaiset saivat ajettua uudistuksia, jonka myötä esimerkiksi käräjien pitopaikka siirtyi kirkolle. Samaan aikaan pitäjään oli rakennettu kolme uutta tietä, joka paransi yhteyksiä mm. Toivolaan. Näiden teiden ansiosta kirkkokin tuli helpommin saavutettavaksi.
Mäntyharjun yhteisiä käräjiä alettiin järjestämään vuonna 1817. Silloin lautamiehiä ei valittu sovitusti eri maakuntien alueilta, vaan Savo, missä käräjät järjestettiin, oli ylikorostuneessa asemassa. Maakuntien rajat pysyivät olemassa vain ajattelutapojen, työvälineiden, puheiden ja vaatetuksen kautta. Hämäläiset jokseenkin halveksivat savolaisia ja pitivät heitä vähemmän hyvinä. Savolaisia pidettiin tyhminä, laiskoina ja kömpelöinä. Oli vireillä puhe, jonka mukaan taivaassakin savolaisille oli varattu hämäläisiin nähden huonompi osa.
Tuohon aikaan ylämaalaisen savolaisen tunnisti pitkistä hiuksista ja kimpurareestä. Heillä oli hiukset, jotka ulottuivat korvien yli hartioille, hämäläisten tukka oli vain puolikorvaan. Savolaiset pukeutuivat yleensä vanhanaikaisemmin kuin alamaan hämäläiset. Lopulta Mäntyharjun muut kuin savolaiset osat liitettiin Savoon ja kokonaisena Mikkelin läänin alaisuuteen vuonna 1833. Mäntyharjulaiset mieltävät nykyään itsensä savolaisiksi, jos ei lasketa Pertunmaan aluetta ja sen kyliä. Anettu, Kousaniemi, Kuhajärvi, Hölttä ja Kuortti alkoivat erota Mäntyharjusta 1800-luvun puolessavälissä ja ryhtyivät hankkimaan itselleen hautausmaata, rukoushuonetta ja pitäjäntupaa. Leski Selen halusi ilman korvausta itselleen antamaan alueen paikallisia varten näiden laitosten pystyttämiseksi.
Pitäjän rajat muuttuivat jonkin verran, Paistjärvi liittyi Heinolaan vuonna 1848, jonka korvauksena Iitin Leppäniemi yhdistettiin Mäntyharjuun vuonna 1860. Myöhemmin piispa Erik Sorolaisen aiemmin kuvaaman määrityksen mukaan Paljakan aluekin haluttiin yhdistää Mäntyharjuun.
Nimismiehen viran ensimmäiset hallitsijat Mäntyharjussa
Kuten kaikkialla muuallakin pienemmillä paikkakunnilla nimismies oli tärkein virkamies. Samalla kun nimismiehen asema kasvoi, muuttui kirkkoherran virka leimallisesti enemmän kirkollisiin asioihin keskittyväksi. Kirkkoherran tehtäviin kuului vielä 1700-luvun lopulla kaikenlaisten mahdollisten todistuksien antaminen, joka siirtyi maallisen hallinnon kasvaessa kruununnimismiehen asiantuntemuksen piiriin.
Aiemmin myös Mäntyharjussa nimismiesten moraalinen integriteetti kyseenalaistettiin, koska heidän syytettiin käyvän pitäjän rajaseuduilla vain omia palkan osiaan keräämässä. Piirin ensimmäinen nimismies oli Gustav Giörgelin, jonka residenssi oli Toivola. Vuodelta 1749 löydetään sellainen merkintä, jonka mukaan nimismies ei ollut halukas liikkumaan pitäjässä, koska Savon ja Hämeen rajoilla oleskeli viidenkymmenen kuljeskelevan irtolaisen joukko. Sittemmin kun upseerit laajensivat käsitystä asiasta tutkimuksillaan kävi ilmi, että irtolaiset eivät olleet pelon aiheita, vaan ne nimismieheen kyllästyneet kaltoin kohdellut kuntalaiset, jotka olivat joutuneet antamaan nimismiehelle ”lahjoja”.
Giörgelinille myönnettiin ero virastaan, vaikka seuraaja Johan Brask ei osoittautunut mäntyharjulaisten mielestä yhtään edeltäjäänsä paremmaksi. Hän ei ollut sopiva pitäjänmakasiinin hoitoon, koska hänellä ei ollut kirjoituskykyä. Hämärähommat, johon liittyi viinanpolttoa aiheutti hänen eronsa vuonna 1761.
Braskin seuraaja oli Axel Samuel Laurell, joka toimi virassa 1762-1778 oli erilainen varallisuutensa ja viranhoitonsa suhteen. Laurell oli pitäjänmakasiinin hoitaja ja tarvittaessa myös vanginkuljettaja. Laurel myös muodosti Lahden talosta oman hovinsa. Laurell toimi myöhemmin myös kruununvoudin virassa 1700-luvun lopussa.
Laurellin jälkeen nimismiehiä olivat mm. Aron Kristian Brummert, Gabriel Norman, joka tuli hulluksi virantoimituksensa aikana, K. F. Antell ja Gerhard Stiernvall. Stiernvalliakin syytettiin laittomasta omatoimisuudesta.
Mäntyharjun nimismiehet paranivat ajan myötä kuin hyvin kypsyvät viinit. Seuraajia olivat K.M. Forsström, joka toimi virassaan vuodesta 1813 vuoteen 1829, Karl Fabian Herckman, joka toimi virassa vuodesta 1829 vuoteen 1843 ja pitkäaikainen nimismies Adolf Fredrik Broms, joka toimi virassa vuodesta 1849 vuoteen 1884. Myös vanhemman Bromsin seuraaja oli Berendt Israel Broms, jonka myötä termi ”Rompsi” muodostui tarkoittamaan pitäjässä samaa kuin nimismies tai vallesmanni. Kaikki nämä nimismiehet kuolivat pitäjässä ja kuntalaiset arvostivat heitä suuresti.
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti