Sysmäläisiä säätyvaltiopäivillä yhteisiä asioita hoitamassa

Kun Suomessa demokraattinen päätöksenteko tapahtui säätyvaltiopäivien välityksellä ja kautta oli Sysmällä edustajia kahdessa säädyssä: aatelisessa ja talonpoikaissäädyssä. Porvarisäädyn edustajia ei ollut, koska heidät valittiin kaupungeista. Sysmän papillinen sääty ei koskaan yltänyt hiippakunnan edustukseen asti valtiopäiville. Kuitenkin poikkeuksena voidaan mainita syntyperäinen sysmäläinen Alexander Wilhelm Lyra, joka edusti monilla valtiopäivillä Porvoon hiippakuntaa. Aatelissäädyssä sukuaan saivat edustaa pääasiassa sukujen päämiehet, vaikka joskus tämän ollessa estyneenä, tämä pystyi valtuuttamaan nuoremman sukuhaaran edustajan tai jopa toisen suvun ihmisen edustamaan omaa sukuaan. Tällöin ohjeita luonnollisesti annettiin äänestyksien suhteen. Talonpoikaissäätyyn taas valittiin edustajat kihlakunnittain, missä yhteydessä kukin kunta määräsi edustajan äänestämään oman sijansa puolesta.

Sysmän ehkä historiallisesti merkittävimmän aatelisen suvun Tandefeltien edustaja valtiopäivillä oli Magnus Fredrik Tandefelt, joka edusti sukuaan peräti kuusi kertaa seuraavien vuosien aikana: 1877-1878, 1882, 1885, 1888, 1891 ja 1894. Tandefelt oli syntynyt vuonna 1830 ja toimi Sysmässä monissa kunnallisissa luottamustoimissa. Hän toimi muun muassa kunnallislautakunnan ja kuntakokouksen esimiehenä. Hänet tunnettiin aiemmin sotilasarvonsa kautta: luutnantti Tandefelt, ennen kuin hänestä tehtiin kunnallisneuvos vuonna 1875. Valtiopäivillä hän toimi eri valiokunnissa, vaikka aloitteita hän ei näytä sen ahkerammin tehneen. Kunnallisneuvos, luutnantti Tandefelt kuoli vuonna 1902.

Schildt-suvun paikallinen edustaja oli Wolmar Onni Schildt, joka on edustanut oman pitäjänsä lisäksi myös omaa sukuaan valtiopäivillä. Schildt hallitsi kunnallista elämää Sysmässä noin kolmen eri vuosikymmenen ajan. Ensimmäistä kertaa hän edusti sukuaan valtiopäivillä vuonna 1882. Jo seuraavien valtiopäivien aikana hän oli mukana aloitteessa, jolla pyrittiin palvelusväen muuttoajan siirtämiseen. Talonpoikaissäädyn sysmäläinen edustaja talonpoika E.J. Kännälä teki samoilla valtiopäivillä samanlaisen aloitteen. Onni Schildt edusti sukuaan lisäksi vuosien 1894, 1897, 1899, 1904-1905 ja 1905-1906 valtiopäivillä.

Onni Schildt oli Suomen historiaan eniten suvustaan jääneen kieli- ja yliopistomiehen Wolmar Styrbjörn Schildt-Kilpisen poika. Hän oli syntynyt vuonna 1851 ja häntä voidaan pitää omana aikanaan merkittävimpänä Sysmän kunnalliselämän hahmona. Wolmar Onni Schildt valmistui ylioppilaaksi vuonna 1870 Jyväskylän Lyseosta. Hän opiskeli mm. Tanskassa ja Ruotsissa ja asettui Sysmään vuonna 1879 viljelemään Hovilan ja Ilolan tiloja. Sen lisäksi hän alkoi johtajaksi Hovilaan perustettuun meijeri- ja karjanhoitokouluun. Tästä alkoi hänen Sysmää voimallisesti luonnehtinut toimintansa Itä-Hämeessä.

Hänellä oli lukuisia virkatehtäviä, joiden hoidossa hänen täytyi matkustaa kotipitäjänsä ulkopuolelle. Hänellä oli maatalouden seuratoimen ohessa merkittävä virka Mikkelin läänissä virkatalojen tarkastajana vuosina 1883-1889. Vuonna 1895 Onni Schildtistä tuli maanviljelysneuvoss. Schildt oli valmistelemassa asiaa koskevassa komiteassa kunnallislain muutosta vuonna 1898. Maanviljelyshallituksen neuvotteleva jäsen hän oli 1904-1906. Myös säästöpankkiasian edistäminen kuului hänen toimintaansa samoina aikoina.

Suurlakon jälkeen asetettuun Mechelinin senaattiin Schildt valittiin senaattoriksi vuonna 1905. Hänet valittiin maanviljelystoimikunnan päälliköksi. Hän toimi asemassa vuoteen 1909. Hän oli jäsen myös valtioneuvos Edvard Hjeltin kokoomussenaattiin. Samalla kun maatalouteen käytetyt määrärahat lisääntyivät Schildtin senaattoriaikana, sai hän toimeen monia maatalouden uudistuksia etenkin opetuksen ja valistamisen aloilla.

Schildtin uudistuksia kotipitäjässään oli esimerkiksi lääkärin hankkiminen pitäjään, jonka hän sai aikaan suoraan Duodecim-seuraan yhteyden ottamisella. Sysmä oli hänen mukanaan aina, vaikka hän olisi oleskellut muualla Suomessa tai ulkomailla. Hänen poikansa Onni G. Schildt otti vähitellen vastuuta hänen Sysmässä sijainneiden tilustensa hoidossa, ja isä ohjeisti poikaansa koko ajan paremman tuloksen saavuttamisessa. Kuntakokouksissa Schildtin mielipide oli monesti lopullinen ja ratkaiseva. Järjestys pysyi loistavasti kasassa, kun hän oli puheenjohtajana.

Maanviljelysneuvos Onni Schildt siirtyi ajasta ikuisuuteen 24. päivä maaliskuuta 1913. Schildtiä on myöhempien mukaan kutsuttu myös ”Sysmän keisariksi”, joka nimitys ei tietysti ole liioitteleva siinä määrin, kun huomioidaan hänen merkityksensä kunnalle ja hänen kaikkinainen toimintansa kotikuntansa Sysmän asioiden hoidossa. Hänessä oli lisäksi vanhasta aatelissuvusta tullutta majesteetillisuutta, joka sekin voi luoda hänestä käytettyihin termeihin nähden ymmärrystä.

Aatelissäädyn lisäksi sysmäläisiä oli edustamassa paikkakuntaansa talonpoikaissäädyssä, jonka edustajien voidaan katsoa monessa mielessä olleen aatelisia lähempänä yhteisen kansan edustamisen mielessä. Ensimmäinen talonpoikaissäädyn sysmäläinen edustaja oli Topias Kirveskoski, joka oli syntynyt vuonna 1826 ja kuoli 1887. Kirveskoski oli itseoppinut laajan tietomäärän hallitsija, minkä takia hänet lähetettiin edustamaan pitäjän talonpoikaisväestöä vuoden 1872 valtiopäiville. Tätä ennen hän oli ollut kunnan asioiden hoidossa köyhäinhoitohallituksen jäsenenä. Hän piti puheenvuoroja etenkin siveellisyyttä ja paloviina-asiaa koskevissa kysymyksissä, jossa yhteydessä hän ehdotti jokaisen luvattoman suhteen kohdalle 30 markan sakkoa. Kirveskoski oli myös onnittelemassa keisarillista majesteettia lähetystössä, johon hänet oli valittu säätynsä edustajaksi. Kirveskoskella oli myös kirkollisia luottamustoimia.

Seuraava pitäjän talonpoikaissäädyn edustaja valtiopäivillä oli Erik Johan Kännälä, joka syntyi vuonna 1848 ja kuoli 1910. Hän otti kantaa palvelusväen muuttoajassa, josta Schildt oli jo aiemmin ottanut kantaa, jossa hän suunnitteli muuttoaikaa vuoden alkuun, koska syyskuussa muuttaminen aiheutti paljon haittoja esimerkiksi viljan korjuun kannalta. Kännälän suosikkiaiheita oli myös asevelvollisten palkan korottaminen, Savon ja Pohjanmaan radan yhdistäminen poikkiradalla ja Heinolan piirilääkäripiirin jakaminen. Lisäksi Kännälä ajoi esimerkiksi Mikkelin Lyseon opetuskielen muuttamista. Kännälän jälkeen Itä-Hämeen edustajaksi tuli virkatalon vuokraaja Alfred Filip Danielson, joka edusti myös Luhankaa ja istui kaikkiaan kuudet valtiopäivät.

Danielsonin jälkeen edustajaksi tuli Topias Kirveskoski nuorempi, joka oli syntynyt vuonna 1859 ja kuoli 1931. Kirveskoski nuorempi oli saanut tunnustusta lahjakkuudestaan jo kansakouluaikana, ja hänen opettajansa pitikin häntä lahjakkaimpana oppilaanaan. Kirveskoski peri isänsä tilan Männistössä. Valtiopäivillä Kirveskoski ajoi etenkin Lahden ja Heinolan välistä rautatieyhteyttä ja maataloudellisia uudistuksia. On mainittu, että Kirveskosien suvussa talonpoikaisjohtajuus periytyi, ja etenkin nuorempaa pidettiin harvinaisena miehenä ja persoonallisuutena. Häntä ohjasi rakkaus kotiseutua kohtaan sekä kristillinen maailmankatsomus. On sanottu, että hänellä ei ollut muita kuin ystäviä. Vielä eduskunnan aikana kolmas Kirveskoski, nuoremman poika Vilho edusti kansaa.

Aleksi Korvenranta, joka oli syntynyt vuonna 1862 ja kuoli 1934, jatkoi talonpoikaissäädyn edustusta säätyvaltiopäivillä 1905-1906, jotka jäivät viimeisiksi. Hänellä oli aiempien tavalla ollut kunnallisia luottamustoimia: mm. kunnanvaltuuston jäsenenä ja pitkäaikaisena puheenjohtajana. Hän toimi lisäksi seurakunnan rahastonhoitajana ja kuului säästöpankin hallitukseen. Korvenranta ajoi etenkin ratayhteyden Jyväskylä-Lahti muodostamista, mutta kun se kävi mahdottomaksi, ajoi Lahti-Heinola yhteyden muodostamista.

Kaikki mainitut talonpoikaissäädyn edustajat edustivat jossain mielessä säätynsä paikallista huippua, samalla kun aateliset edustivat vain päämiehenä omaa sukuaan. Vuosien 1905-1906 säätyvaltiopäivät jäivät viimeisiksi, ja mm. aatelissäätykin äänesti kansanvaltaisen eduskunnan muodostamisen puolesta.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Vapaussodan aikaisesta Sysmästä ja tapahtumista siellä

Suomen itsenäistymistä joulukuussa 1917 seurasi seuraavan vuoden katkeriksi käyneet tapahtumat, joiden myötä maa jakaantui suuressa määrin kahteen erilliseen leiriin: valkoisiin ja punaisiin. Punaisia tukivat aseellisesti maassa olleet venäläiset joukot, kun taas valkoiset toimivat suuressa määrin omavaraisesti, vaikka sodan loppuvaiheessa Ahvenanmaan ja Hangon kautta Suomeen tulleet saksalaisjoukot antoivat tukea valkoisten puolelle.

Sotaa on nimitetty mm. vapaussodaksi ja kansalaissodaksi, myös luokkasota on nimitys, jota punaiset ovat käyttäneet. Punaiset katsoivat, että maa oli vapautunut jo edellisen vuoden itsenäistymisen aikaan. Kuitenkin yksilön vapautta ja laillista hallitusta tukeneiden valkoisten nimike on mielestäni parempi kuin esimerkiksi kansalaissota. Itse käytän tässä termiä punakapina, koska punaiset kapinoivat laillista hallitusta vastaan.

Vaikka sotatoimet keväällä 1918 eivät suuresti koskettaneet Sysmää ja lähialuetta, niin on siihen kuitenkin liittynyt joitain sodan tapahtumia. Sysmä kuului Heinolaan kohdistuneen hyökkäyksen valmistelualueisiin. Samanaikaisesti alue liittyi Lahdesta muualle joutuneiden valkoisten koulutustyöhön. Sysmän alueen hallitseminen oli länsi- ja itärintaman välimaastossa ja sen takia sen hallitseminen oli merkittävä molemmille sodan osapuolille. Tietyn vaiheen aikana eteläisen Suomenkin tapahtumat liittyivät Sysmässä majailleisiin valkoisiin. Punaisiin liittyneet pitäjäläiset eivät pitäneet majaansa paikkakunnalla vaan yleensä siirtyivät Lahden seudun punaisiin. Lahdessa ei ollut aktiivista suojeluskuntaa, koska siellä oli venäläinen varuskunta. Punaiset valloittivat 28 tammikuuta Lahden puhelinkeskuksen, rautatieaseman ja kaupungintalon.

Tämän takia valkoiset kokivat toiminnan mahdollisuutensa varsin vähäisiksi. Vöyrin sotakoulu ei pystynyt kouluttamaan kaikkia halukkaita valkoisia sotaan, joten myös Sysmään perustettiin suojeluskuntapiirin päätöksellä oma harjoitusta antavan koulu, jonka johtajaksi nimitettiin everstiluutnantti August Lindeman. Harjoituspäälliköksi taas nimettiin kapteeni Aarne Uimonen. Koulun perustaminen Sysmään liittyi siihen, että se tiedettiin vauraaksi pitäjäksi, joka pystyi takaamaan esimerkiksi elintarvikkeiden saatavuuden. Elettiin miltei pulavuosia, ja sen takia tämä asia koettiin jutussa tärkeäksi. Monet yksityiset lahjoittajat tukivat koulun perustamista ja toimintaa. Koulun oppilasluku kasvoi koko ajan kaukaisistakin pitäjistä jatkuvasti Sysmään suuntautuvan miesvirran myötä.

Sysmään johtavien teiden yhteyteen muodostui useiden kulkijoiden takia etappijärjestelmä. Nastolassa se kulki Järvisten majatalon ja Heinolassa Niemelän kartanon kautta. Lännestä päin, lähinnä Hollolasta ja Asikkalasta virtasi miehiä, jotka kulkivat matkansa tarkasti määriteltyjen luotettavien talojen kautta. Ne pystyivät myös aina tarjoamaan sopivan kyydin eteenpäin. Hartolasta tuli monia miehiä, koska pitäjän oman suojeluskunnan perustaminen aiemmin ei ollut täydellisesti onnistunut. Helmikuun alussa yhteen kokoontuneita oli jo sata. Koulun ja tukikohdan päämaja oli silloin siirretty Säästöpankin taloon, koska aikaisemmin se oli ollut Päivärinnan talossa. Helmikuun puoleen väliin mennessä miehiä oli kokoontuneena jo 400.

Sysmään ei oltu edellisenä syksynäkään perustettu suojeluskuntaa, koska johtajaksi sopivaa päättäväistä miestä ei silloin ollut saatavissa. Pitäjän ulkopuolelta tulleiden miesten avulla saatiin kuitenkin helmikuussa perustettua oma suojeluskunta, joka sai myös oman lippunsa tunnusmerkikseen. Varsinaiseen jääkäriliikkeeseen Saksaan lähteneiden miesten joukossa ei kuitenkaan ollut yhtään sysmäläistä. Kuitenkin jääkääreihin kuului pitäjän entisen apteekkarin Herman Forsmanin poika Valter Göran Vieska, joka siirtyi koulupoikana Oulusta Saksaan. Toinen oli maanviljelijä Johan Vilkmanin ja Loviisa Rantalan poika Rikhard Vilkman.

Sysmässä olleet joukot kuuluivat Savon rintaman alueeseen ollen sen lounaisimpana vartioalueena. Helmikuun alussa joukkojen päälliköksi nimitettiin kenraalimajuri Ernst Toll. Sysmän suojelukuntalaiset valloittivat sen kuun aikana pitäjän keskeisimpiä paikkoja, kuten Suurenkylän ja Käenmäen talot ja Väihkylän kansakoulun. Alkuun joukoilla oli vain kirjavanoloista käsiasemateriaalia, kunnes 20. helmikuuta Vaasasta Jyväskylän kautta tilatut ja toimitetut aseet saapuivat pitäjään. Aseet otettiin vastaan Ruohtulassa Luhangan Tammijärvellä. Aseita, joiden kuljetukseen tarvittiin noin 40 hevosta, ei kuljetettu pitäjään suorinta reittiä Päijänteen takaisten punaisten mahdollisen toiminnan takia.

Samaan aikaan Lahdessa olleiden punaisten epätietoisuus sysmäläisten aseiden tilasta päättyi. Sen takia he aloittivat etenemään Sysmää kohti Vesijärven kautta Vääksyyn, jossa ne jakaantuivat kolmeen eri teitä Kalkkisiin kulkeneisiin osastoihin, joista jokaiseen kuului noin 300-350 miestä. Valkoiset saivat puhelimen välityksellä tiedon punaisten liikkeistä. Puhelimia oli siihen aikaan jo Sysmän suurimmissa kartanoissa kuten Olkkolassa ja Nordenlundissa.

Valkoisten onneksi ja punaisten epäonneksi asekuorma oli saapunut Sysmään ennen punaisten lähestymistä. Ensimmäinen taistelu Sysmän alueella käytiin Nuoramoisten Maatiaisvirran takana 22. helmikuuta. Punaiset yllättyivät valkoisten asearsenaalista ja perääntyivät sen takia takaisin Lahteen. Punaisilla joukkotappiot olivat neljä miestä. Valkoiset eivät kärsineet tappioita.

24. päivä helmikuuta pitäjään tuli ruotsalainen eversti H. Hjalmarsson. Everstillä oli mukana Mannerheimin antama käsky. Hänen tuloonsa oli varauduttu hankkimalla 500 harjaantunutta miestä ja 150 hevosta, johon käsky oli velvoittanut. Mannerheimin mukaan Sysmän joukkojen tuli tukea valkoisia etenkin itäisellä Uudellamaalla Porvoon suunnassa, missä valkoiset olivat ajautuneet ahdinkoon. Tämä vaati läpimurtoa Lahden ja Kouvolan välillä. Myös tärkeän rautatielinjan katkaiseminen kuului käskyyn. Eversti Hjalmarsson laati suunnitelman, jonka mukaan hyökkäys tehtäisiin Heinolan kautta ja miehiä siihen kuului kaksi kuularuiskuplutoonaa, kolme komppaniaa jalkaväkeä Sysmästä, 42 miehen hiihtokomppania ja yksi jalkaväkikomppania Mikkelistä.

Joukot sitten hyökkäsivät punaisten hallitsemaan Heinolaan ja joutuivat perääntymään vielä samana päivänä 28. helmikuuta takaisin. Tämä johtui pääasiassa huonosta tiedon kulusta eikä punaisten joukkojen vahvuudesta. Porvoon alueelle mottiin jääneet valkoiset perääntyivät avun jäätyä tulematta Suomenlahden jään yli Viroon.

Sitten sattui johdon vaihtuminen, kun Hjalmarsson matkasi päämajan tehtäviin ja väliaikaiseksi johtajaksi nimitettiin eversti Lindeman. Kenraali Toll määritti Sysmän rintaman tehtäväksi tiedustelun punaisten joukkojen koosta. Saman aikaisesti Sysmän valkoisten tuli kaikella tavalla sitoa Lahden seudun punaisia. Sittemmin Lindeman siirtyi hänkin päämajaan ja joukkojen komentajaksi tuli kapteeni Uimonen.

Maaliskuun yhdeksäntenä päivänä vallattiin Uimosen johtamana punaisille päätynyt Lusi, joka oli merkittävä paikka teiden risteyksenä. Hyökkäysyritys Heinolaan 15 päivänä maaliskuuta, jonka johtajana oli eversti Orneflykt, sitä vastoin epäonnistui. Tämän jälkeen rintamalla vallitsi jonkin aikaa hiljaiselo, joka kuitenkin muuttui maaliskuun lopulla punaisten tultua jälleen aktiivisiksi.

Punaiset hyökkäsivät Kalkkisten ja Riihilahden suunnista Karilanmaalle maaliskuun 23. päivänä. Hyökkäys epäonnistui, kun valkoisten lisäjoukot kapteeni Martti Eklundin johtamina saapuivat taisteluun Mikkelin suunnalta.

Valkoisten päämaja sijoitettiin Virtaan kartanoon, josta johdettiin vähätapahtumaista rintaman osaa. Punaisten epäonnistuminen Konniveden ylityksessä ja Lusin takaisin valtauksessa aiheutti sen, että he 20. päivä huhtikuuta luopuivat Heinolasta. Tämän tapahtuman jälkeen Sysmän valkoiset pyrkivät yhdistymään Kalmin johtamien Padasjoen suunnasta tulleiden valkoisten kanssa. Sysmän rintamalla oli tämänkin jälkeen olennainen etappiasema Vierumäki-Kalkkisten taistelujen ollessa käynnissä samalla kun punaisten Savon rintama oli alkanut murtua. Tuon rintaman tehtävänä oli ollut Saimaa-Päijänne-välin puolustaminen. Sysmän ja Heinolan rintaman tapahtumat loppuivat käytännössä tähän, ja viimeiseksi raskaaksi taisteluksi jäi Vierumäen tienhaaran alueen taistelu. Punakaartia ei Sysmässä milloinkaan ollut, kuten ei myöskään suojeluskuntaa ennen tapahtumien alkamista. Ainoastaan Nikkaroisten työväenyhdistys oli käynnistänyt punakaartia muistuttavan kokoontumisen, joka jäi käytännössä merkityksettömäksi. Nuoramoisiin punakaarti olisi kuitenkin perustettu, jos aseita olisi ollut saatavilla.

Sysmän pitäjäkään ei selvinnyt ristiriitojen syntymisestä sodan osapuolten välillä ja voidaan katsoa sen hyvinkin jatkuneen aina talvisotaan asti. Sysmässä menehtyneitä veljeyssodan osapuolia oli paljon vähemmän kuin muutamissa lähiseudun kunnissa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Margareeta Högman – ystäväliikkeen herännyt johtaja

Suur-Savon ja Itä-Hämeen herännäisyyden ja niin sanotun ystäväliikkeen johtajana ja hengellisenä äitinä tunnetuksi tullut Margareeta Högman syntyi kuudestoista päivä marraskuuta vuonna 1786 Pohjois-Iissä. Hän vietti nuoruutensa isänsä seppänä toimineen Jaakko Högmanin pienessä töllissä. Tämä koti sisälsi ne hengelliset virikkeet, joiden avulla Margareeta Högman kamppaili myöhemmässä elämässään. Hänen isänsä oli hurskas mies, ja on sanottu Paavo Ruotsalaisenkin saaneen Högmaneilla vapauttavan tuntuiset neuvot omaan sisäiseen uskonnolliseen taisteluunsa, eli hänellä oli oma roolinsa tämän hengellisessä herätyksessä. Isä kuoli vuonna 1806 ja sen myötä hänen tuli lähteä maailmaan äitinsä Klaaran kanssa, joka hänkin kuoli pian sen jälkeen. Silloin Margareeta Högman oli aivan yksin.

Herätysliikkeet saivat ajassa valtaa, koska aikaa pidettiin uskonnollisesti pinnallisena ja siveellisesti turmeltuneena. Ei ollut mitenkään epätyypillistä, että kirkonmiehetkin saattoivat vastustaa tiettyjä uskovaisuuden muotoja. Aika odotti siis jonkinlaista hengellistä herätystä. Ajan kevytmieliset suuntaukset eivät siis miellyttäneet myöskään Högmania. Isänsä vakavanluontoiset opit olivat edelleen Högmanin mielessä tämän kuolemakin jälkeen.

Högman oli palveluksessa isossa talossa Kangasniemellä, mutta sen jälkeen Högman alkoi seuraamaan jo isänsä ajoista tuntemiaan hengellisiä ystäviä. Herätyksen tuomat piirteet alkoivat näkyä Mäntyharjun, Puulan ja Suontienjärven vesistöjen alueilla. Ihmisten käyttäytymisen piirteet muuttuivat arvokkaammiksi, kotihartauksia pidettiin säännöllisesti sekä aamulla ja illalla ja annettiin ahkerasti ja rohkeasti todistuksia omasta uskosta. Joutsan kappelin Vahvaselän kylässäkin Jumalan sana oli tunkenut arkisiin tuntoihin.

Näitä herännäisiä kutsuttiin vaihtelevasti rukoilijoiksi tai ystäviksi, liikkeen nimeksi vakiintui myöhemmin etenkin ystäväliike. Margareeta Högman paneutui joutsalaisiin ihmisiin niin syvällisesti, että hän päätti myöhemmin jäädä heidän pariinsa. Hän meni avioon vuonna 1811 Mustiselän talossa Uimaniemen Pastilassa lampuotina eläneen Antti Hoskon kanssa. He asuivat jonkin aikaa Joutsankylän Ruohorannassa, mutta muuttivat vuonna 1820 Vahvaselän kylään Aatami Tyyskän omistamaan taloon. Sen jälkeen he muuttivat saman kylän taka-alueilla sijainneeseen Kolun torppaan, joka säilyi Margareetan kotina tämän kuolemaansa asti.

Syrjäisessä kylässä Högman toimi torpan talouden ja asioiden päivittäisessä hoidossa. Häntä pidettiin esikuvana myös näissä arkisissa askareissa. Arkielämää tasapainottivat väliajoin ystävien vierailut. Joskus jotkin henkilöt hakivat opastusta ja joskus kokoonnuttiin isolla porukalla seurojen pitoon. Niitä pidettiinkin tosiaan kohtalaisen usein. Myös seura- ja kirkkomatkat Joutsan kirkolle olivat yleisiä ja toistuvia. Sunnuntaiaamuina kaikui voimallisesti virsi, kun kylien kuten Vahvaselän veneet tekivät matkaansa Suontienjärveä pitkin Joutsan kirkolle.

Sanaa kuunneltiin kirkossa hartaina ja samana päivänä kokoonnuttiin kauppias Erik Tevalinin kirkkoa lähellä sijainneessa talossa seuroihin. Tevalinin kodista muotoutui ystävien kokoontumispaikka aina kirkkomatkojen yhteydessä.

Högman ei tavoitellut koskaan itselleen uskonnollisen johtajan paikkaa. Hän ei juuri harrastanut julkista puhumista. Hän kuitenkin tarjosi ystäville apua kahdenkeskisissä keskusteluissa, kun kirkossa ja seuroissa rukoukset, puheet ja laulut oli pidetty. Silloin sanasta vaikuttuneet hurskaat sydämet kaipasivat kahdenkeskistä ymmärrystä. Högman oli läsnä etenkin tässä roolissa pitkään.

Högman säilytti koko ajan yhteyden muuallakin asuneeseen heränneeseen kansaan ja sen muihin johtohenkilöihin. Hän harrasti kirjeenvaihtoa lohdutusta, neuvoa tai varoitusta tarvinneisiin ihmisiin. Hänen sydämessään oli paikka etenkin myös sairaiden ja köyhien kohdalla. Hän halusi pitää näistä huolta.

Monilla seuduilla tätä hengellistä äitiä kunnioitettiin ja tarvittiin hänen Jumalan opissa sisäisesti rikastunutta sielunhoitajan kykyä ja roolia. Eräskin Mikkelissä asunut säätyläisnainen, joka ei ollut kuin yhdeksän vuotta tätä nuorempi, nimitti tätä kansan piirin naista termeillä: ”Minun rakas äitini ja ystäväni”.

Margareetan elämä ei ollut ilman vastoinkäymistä ja vaikeuksia, mutta nekään eivät asettaneet estettä hänen jatkuvalle uskolleen ja luottamusta Jumalaa kohtaan. Jumalan Högman koki etenkin rakkauden ilmentäjänä.

Margareeta Högmanin maallinen vaellus päättyi maaliskuun kolmantena päivänä vuonna 1849. Hänet siunattiin haudan lepoon marianpäivänä. Yhteen kokoontunut herännyt kansa seisoi silloin vakavana ja totisena Joutsan kirkolla hänen arkkunsa äärellä. He toivoivat vielä näkevänsä ihaillun johtajansa kasvot ennen hautaan siirtymistä. Silloin saarnatuolista Joutsan kappalaisena toiminut K. K. Stenberg luki mäntyharjulaisen Salomon Häkkäsen vainajan elämästä kirjoitetun epistolan.

Margareeta Högmanin hauta on komea Joutsan hautausmaalla. Siellä on muistomerkki, johon on ikuistettu painavat sanat, joita vainaja tunnusti ja edisti: ”Muistakaa johtajianne ja seuratkaa heidän uskoansa.” Hebr. 13:7.

Högmania muistetaan edelleenkin vanhurskaana ja Kristuksen opissa kasvaneena ja vahventuneena heränneen kansan johtajana.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Von Schrowe-suvusta ja suvusta Hartolan Putkijärvellä

 Hartolan pohjoisosissa nykyisessä Vuorenkylässä sijaitsi 1800-luvun loppupuolelle asti Putkijärven kartano, joka määriteltiin ratsupalveluksen takia verottomaksi säterirustholliksi. ”Putkijärfwi” mainitaan ensimmäistä kertaa asiapapereissa kylän nimenä vuonna 1443. Hämeen Maakirjoissa mainitaan vuonna 1539 10 erillistä taloa. Varsinainen säteri muodostui näistä taloista 1650-luvun alussa. Svanström-suku sai kartanon omistukseensa majuri Hannu Rahmilta vuonna 1652. Svanströmien isäntä oli meritulli-inspehtori Augustin Svanström. Tämän vaimo oli Anna Lydiksdotter Grönfelt, jonka sisar Ingeborg oli Koskipään kartanon omistajan Henrik Silfverbögelin sisar. Svanströmien vanhin tytär Anna Kristina meni avioon Savon jalkaväkirykmentissä palvelleen ja majurin arvossa eläköityneen Gustaf Johan von Schrowen kanssa. Kyseinen Schrowe sai surmansa isovihan aikana lähes satavuotiaana, kun ryssät pahoinpitelivät hänet hengiltä.

Gustaf Johan von Schrowen isä oli eversti Gerhard von Schrowe, jonka aikana suku nousi Ruotsin aatelistoon vuonna 1650. Suomen ritarihuoneella vieläkin elävän suvun järjestysnumero on 38. Schrowe-suku siirtyi Suomeen 30-vuotisen sodan aikana. On olemassa osviittaa siitä, että suku on saatettu aateloida esimerkiksi Baltiassa tai Saksassa ennen Tukholman aateloimista, koska on todiste siitä, että Ruotsin aateloinnin kantaisä Gerhard von Schrowe nimitti itseään von Schroweksi eikä Schroweksi jo ennen aateloimistaan. Putkijärven kartano kuului suvulle vielä 1880-luvulla, jonka jälkeen se siirtyi talollisten omistukseen. Pihapiirin suuret ja komeat jalopuut, jotka ovat paikallaan vielä tänäkin päivänä, ovat Schrowe-suvun ajalta. Myös voidaan epäillä, että suuri kivinavetta voi olla Schrowe-suvun aikainen.

”Konstantinopolin portin päällä on Turkin keisarin kuva!”

Schrowe-suku oli pitkään korosteisesti sotilas- ja upseerisuku. Esimerkiksi 16- ja 18-vuotiaat veljekset Hartolasta, Axel Fredrik von Schrowe ja August Henrik von Schrowe ilmoittautuivat vapaaehtoisiksi sotaan, kun Venäjä julisti sodan Turkille vuonna 1877. Balkanin tilanne oli kiristänyt välejä jo 1870-luvun alusta alkaen. Suomen kaarti, joka lähti sotaan, etsi silloin uutta verta vapaaehtoisista nuorista miehistä. ¨ ''

August Henrik sairastui Balkanin ylityksessä. Hänen hoitajansa sotilassairaalassa oli Florence Nightingale, jolle kiitokseksi saamastaan hyvästä hoidosta August Henrik antoi lahjana suomenkielisen Uuden testamentin. Sodasta vapauduttuaan August Henrik siirtyi Hartolaan siltavoudiksi, jota työtä hän teki kuolemaansa vuoteen 1890-asti. Hän oli vain kolmenkymmentä vuotias.

Vanhempi veljistä Axelf Fredrik oli opiskelijana Riiassa sodan jälkeen ja palveli sen jälkeen Venäjän armeijassa. Tästä palveluksesta hän sai eron luutnantin arvoisena vuonna 1888. Sen jälkeen hän otti uuden tehtävän Kemin reservikomppanian päällikkönä. Hän nousi sen jälkeen kapteeniksi. Hänen toinen virkansa oli venäjän kielen opettajana Kemin yhteiskoulussa. Hän meni avioon vuonna 1892 Suvalkin saksalaisen seurakunnan papin tyttären Louise Natalia Wernitzin kanssa. Tälle parille syntyi kaikkiaan kuusi tytärtä, joiden nimet kertovat suomalaisuusaatteen harrastamisesta. Heidän nimensä olivat Viivi Siveä Kerttu, Silve Lempi Liisa, Siiri Hellin Ilmatar, Tiivi Vieno Vietti, Aina Hileä Hilja ja Elli Sulo Impi. Näistä avioliiton jälkeen nimeä Viivi von Schrowe-Kallio nimeä kantanut tytär tuli jokseenkin arvostetuksi taidemaalariksi. Hänen miehensä oli opetusneuvos Niilo Kallio.

Schrowe-suvun aateloinnista ja alkuvaiheista

Von Schrowe-suku on peräisin Saksan Westfalenista. Jotkut lähteet kertovat, että suku siirtyi 1400-luvulla Liivinmaalle sulautuen siellä valtaa pitäneisiin baltiansaksalaisiin. On kuitenkin varmaa, että suvun aateloitu kantaisä Gerhard von Schrowe on syntynyt Westfalenissa, joten aiemmin koilliseen siirtyneet Schrowet eivät olleet samaa sukuhaaraa kuin suomalainen päämieshaara.

Kuningatar Kristiina allekirjoitti 24. kesäkuuta 1650 Gerhard von Schrowen aateliskirjan, missä yhteydessä hän mainitsi uusivansa hänen vanhan aatelisarvonsa. Sen perusteella voidaan luulla, että hänen aateluutensa oli peräisin Saksan Westfalenista. On osviitttaa myös siitä, että koska sana ”Schrowe” ei suoranaisesti tarkoita mitään erityistä, on suvun nimi saattanut tulla jostain paikannimestä, joka on ajan mittaan muuttanut muotoaan. Suvun aatelisesta taustasta on tietoa siitä, kun Armas Luukon kirjoittamassa Etelä-Pohjanmaan historiassa kerrotaan sivulla 457 Gerhard von Schrowen palvelleen komppanianpäällikkönä 1620-1630-luvuilla kapteenin arvossa.

Putkijärven kartanoa ei enää nykypäivänä ole. On mahdollista, että se on palanut tai purettu uudisrakennuksen tieltä. Putkijärven kartanosta kerrotaan Hartolan historiikissa, että se oli varsin vaatimaton kartanoiden kategoriassa. Kuitenkin tilan maa-alueet kattoivat vielä 1800-luvulla yli kymmenen tuhatta hehtaaria. Putkijärven kartanoon kuului lisäksi suurimmillaan yli kolmekymmentä torppaa. Putkijärven kartanon keskeisin tila on nykyisin Herrala, jonka päärakennus on paljon entistä kartanoa vaatimattomampi.

Schrowe-suvun vaiheita Putkijärvellä ja muualla

Gustaf Johan von Schrowen vanhin poika oli Adam Ludvig von Schrowe, joka syntyi vuonna 1680. Hän palveli armeijassa isänsä tavoin majuriksi asti. Hän kuoli vuonna 1763 ja hänen vaimonsa oli Tukholman läänin maaherran eversti Otto Magnus Wolffeltin ja Helena Nassokinin tytär Gertrud Christina Wolffelt, joka kuoli 1734.

Adam Ludvig von Schrowen vanhin aikuisikään asti elänyt poika oli Axel Ludvig von Schrowe, joka oli syntynyt vuonna 1719. Hän sai eron armeijan palveluksesta luutnanttina. Hän oli aviossa Skaraborgista tulevan ruotsalaisen aatelissuvun tyttären Christina Bolla Ridderfeltin kansssa, jonka vanhemmat olivat Itä-Göötanmaan jalkaväen kapteeni Olof Ridderfelt ja tämän vaimo Hedvig Charlotta Prytz. Ridderfelt-sukuinen isä kuoli kaksintaistelussa everstiluutnantti Georg von Stockmannia vastaan.

Axel Ludvig von Schrowen poika oli Carl Ludvig von Schrowe, joka sai eron armeijan palveluksesta 1824 vääpelin arvoisena. Hän oli aviossa Eva Margareta von Essenin kanssa, jonka vanhemmat olivat kapteeni Otto Magnus von Essen ja Eva Helena Tandefelt. Tämä avioliitto siis yhdistää Schrowe-suvun kahden lähialueen suuren kartanon, Essenien Paason ja Tandefeltin Koskipään sukuihin ja yhteyteen. Vääpelin ja von Essen-sukuisen vaimon ainoa aikuisiälle elänyt tytär oli Johanna Fredrika, joka meni vuonna 1830 avioon serkkunsa lääninkirjanpitäjä Otto Reinhold von Beckerin kanssa. Tästä parista periytyy nykyinen aatelinen von Becker-suku.

Carl Ludvig von Schrowen poika oli Carl Magnus von Schrowe, joka oli sotilasarvoltaan kersantti ja tilanomistaja. Tämän poika oli Johan Henrik von Schrowe, josta tuli lopulta nimismies Hartolaan ja Joutsaan. Hän myi Putkijärven serkulleen, jolta se siirtyi talollisomistukseen. Hän asui sen jälkeen mm. Joutsan Puttolassa Tämän Johan Henrikin yksi poika oli mm. runoilija Uno von Schrowe.

Viimeisiä Schroweja ja katkeava yhteys Putkijärveen

Schrowe-suvun päämieslinja pohjautuu kuitenkin Johan Henrikin poikaan Johan Gerhardiin, jota kutsuttiin suvun mukaan ”Jussiksi”. Hän oli piirinlääkärinä mm. Parikkalassa. Hän edusti sukuaan säätyvaltiopäivillä, ja puhui ensimmäisten joukossa, joista muut olivat Pehr Evind Svinhufvud ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, suomea valtiopäivillä ritarisäädyssä.

Jussi von Schrowen poika oli Yrjö Johannes von Schrowe, joka väitteli Leipzigissä tohtoriksi vuonna 1928. Hän toimi eräässä vaiheessa myös Paavo Nurmen avustajana ja managerina. Jussi von Schrowen veli oli Karl von Schrowe, jota kutsuttiin sukulaisten mukaan Kalleksi. Hänen poikansa oli Mauno Ilmari von Schrowe, joka komensi talvi- ja jatkosodassa rykmenttiä ja oli sotilasarvoltaan eversti. Mauno von Schrowe myös kokosi Schrowe-suvun sukukirjan vuonna 1950 suvun kolmisatavuotisen aateluuden kunniaksi. Kirjaa painatettiin 300 kappaletta.

Carl Magnus von Schrowen poikia oli Gustaf Gerhard von Schrowe, joka eli maanviljelijänä Putkijärvellä. Hänellä oli vuonna 1846 syntynyt poika David Gerhard von Schrowe, joka jatkoi isänsä uraa tilanhaltijoina. Hänen on kerrottu olleen kiivasluontoinen ja itsepäinen. Hän omisti aikoinaan Hartolan Putkijärven, Brusilan ja Joutsan Puttolan tilat, jotka hän myi pilkkahintaan. Tämä viimeinen Schrowe-sukuinen Putkijärven haltija eli sen jälkeen Sysmän Suopellossa, missä hän toimi postinhoitajana. Hän kuoli vuonna 1921 ja samalla Schrowe-suvun sukukartano Putkijärven viimeisin omistaja siirtyi ikuisuuteen ja vei samalla historiallisen muiston ja kosketuksen kartanosta tavoittamattomaksi.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

                                                             Johanna Fredrika von Becker (os. von Schrowe) 1810-1867

Hakemukseni poliittisen suunnittelijan toimeen Kansallisen Kokoomuksen puoluetoimistossa

Haen tämän kirjeen myötä poliittisen suunnittelijan työtehtävää Kansallisen Kokoomuksen puoluetoimistolla. Olen ollut Kokoomuksen jäsen ensimmäistä kertaa jo vuodesta 2005 tai 2006 alkaen. Olin silloin 17-vuotias. Liityin sittemmin takaisin Kokoomukseen vuonna 2024. En ole ollut minkään toisen puolueen jäsenenä enkä ole koskaan voinut ajatellakaan minkään muun puolueen jäsenyyttä. 

Kokoomus on siis mielestäni ainoa oikeistolainen yleispuolue Suomessa. Se on myös paljon humaanimpi ja oikeanlaista valinnan vapautta tukeva puolue esimerkiksi vaikka Perussuomalaisiin nähden. Olen aina pitänyt Perussuomalaisia varsin rahvaanomaisena puolueena. Suomessa ei ole toista tyylikästä oikeistopuoluetta Kokoomuksen lisäksi.  Sitä myöten ajattelen, että Kokoomuksessa olisi paljon työstettävää oikeistolaisesti ajattelevalle ihmiselle, - siinä voisi siis jollain tavalla myös kehittää omaa ajatteluaan ja yhteiskuntanäkemystä..

Tuen vapaata markkinataloutta ja yksilön oikeuksien ja vapauksien edistämistä. Siinä mielessä ajatteluni muistuttaa myös Friedrich von Hayekin yhteiskuntafilosofiaa. Olen kuitenkin myös pitänyt joskus esikuvallisena John Rawlsin yhteiskuntanäkemystä kirjassaan ”Oikeudenmukaisuusteoria”.  En siis ole täysin piinkova kapitalisti. Peliteoria yhteiskuntatieteisiin sovellettuna on myös ollut pitkään mielenkiintoni kohteena. Koen olevani sosiaalisesti liberaali ja joissain kohdin kulttuurisesti konservatiivinen.

Kuitenkin minulla on myös sosiaalista oikeudenmukaisuutta edustavia arvoja ja mielipiteitä. Siinä mielessä olenkin joskus myöntänyt, että Vihreiden politiikka luonnon ja yhteiskunnan heikoimpien vähemmistöjen puolesta muistuttaa omaani, ja voin sanoa olevani jonkinlainen sinivihreä. Olen itse yhteiskunnan ehkä heikoimman vähemmistön eli mielenterveyskuntoutujien jäsen. Kuitenkin kaksisuuntainen mielialahäiriö pysyy itselläni kurissa lääkityksen ansiosta.

Koska jotkut väittävät, että jauhan vain koko ajan äitini suvusta, niin voin todella merkityksellisen kuriositeetin mielessä mainita, että äitini suku on sukua Pentti Linkolalle von Essen-sukuisten jaettujen esivanhempien kautta. Linkolan ajattelussa on paljon omaa ajatteluani muistuttavia kohtia. Linkolan ajattelussa olen tunnistanut myös laajemman humanistisen puolen.

Olen suunnitellut väitöskirjaa absoluuttisesta köyhyydestä ja soveltavasta filosofiasta. Siinä olennaisina virikkeiden antajina ovat olleet Peter Singer, Martha Nussbaum ja Amartya Sen. Olen myös lähestynyt näitä pääasiassa Yhdysvalloissa eläviä filosofeja väitöskirjan ohjaamiseen liittyen. Väitöskirjani ”Ajattelun periaatteet: tutkielma soveltavasta filosofiasta” käsittelee yhteiskunnalle mielekästä filosofiaa, jossa voidaan tehdä selkeä ero merkitsevän filosofian ja älyjumppana palvelevan teoreettisen filosofian välille.

Äitini ja isäni suvuissa on ollut paljon etenkin paikallispolitiikassa toimivia ihmisiä. Näille, mutta etenkin äitini suvun jäsenille, olennaista on ollut korostetusti koulutuspolitiikan edistäminen: esimerkiksi edesmennyt äitini isä toimi Kaavilla Koillis-Savossa koululautakunnassa kymmeniä vuosia ja samaten edesmennyt äitini äiti toimi Kaavilla myös kunnanvaltuustossa. Äitini isoisä taas toimi kymmeniä vuosia kunnanvaltuustossa jo aiemmin. Isäni puolella on ollut monia paikallispoliitikkoja, joista suurin osa on ollut kepulaisia. Punakapinan osallistujien mielessä minulla ei ole esivanhemmissani yhden yhtä punikkia. Myös Anu Vehviläinen kuuluu isäni sukuun.

Voin sanoa, että poliittinen osallistuminen on aina ollut lähellä sieluani. Graduni filosofiasta käsitteli etenkin osallistuvaa filosofiaa, joinka yhteydessä luova osallistuminen tarkoittaa innovatiivisia keinoja poliittisen osallistumisen laajennukseksi. Luova osallistuminen on etenkin sellaista osallistumista, jota voidaan harrastaa eri alueilla asuvien ihmisten piirissä. Tässä mielessä toivon saavani tästä työstä esimerkkejä kaikenlaisen osallistumisen edistämiseksi. Micheletti ja McFarland kirjoittavat teoksessaan ”Creative participation” mm. hankkeesta, jossa musliminuoria opetettiin tajuamaan tiettyjen asioiden sekulaarisuus. Addiopizzo-hankkeella taas ihmiset alkoivat Sisiliasssa vastustamaan mafian vaatimia suojelurahoja (Addio = hyvästi, pizzo =suojeluraha.).

Olen myös joskus harkinnut kansanedustajaehdokkaaksi lähtemistä, vaikka nyt olen ajatellut, että puolueen organisaation kautta toimiminen voisi olla minulle luontaisempaa kuin äänten tavoittelu vaaleissa. Yhteisten asioiden hoitaminen ja periaatteet sen suhteen ovat siis itselleni luontaisia asioita ja olen mielestäni kehittänyt omanlaiseni poliittisen ideologian, jonka edustaja Suomessa on etenkin Kansallinen Kokoomus.

. 

Olen ollut anglofiili jo nuorelta iältä alkaen, ja olen hakenutkin mm. kuuluisan brittiläisen poliittisen pressure groupin Conservative Monday Clubin jäsenyyttä toissa vuonna. Pian sen jälkeen klubin viimeisin puheenjohtaja Lordi Massereene-Ferrard lakkautti Monday Clubin. Molemmat peräkkäiset puheenjohtajat - Lordi Sudeley ja aiemmin mainittu - ovat kiinnostaneet minua politiikan teon mielessä, ja ajattelinkin heidän listaamista niiden ihmisten joukkoon, joita haluaisin haastatella yhteiskunnallisten mielipiteiden ja arvojen kuuluvuuden edistämisen mielessä, valitettavaa vain, että molemmat ovat nyt jo edesmenneitä.

Olen kirjoittanut useita kirjoja, joissa on ollut myös poliittisia tekstejä – niitä löytyy sadoittain omasta blogistani. Suurimmillaan blogissani on käynyt vuorokaudessa yli viisituhatta kävijää. Kirjoituksia blogissa on tällä hetkellä noin kaksituhatta. Ajattelijan kirjaamo

Olen harjoittanut etenkin käsitteellistä ajattelua ja luonut yhtenäisen maailmankatsomustani edustavan maailmankatsomuksellisen horisontin. Olen myös kasvanut henkisesti etenkin itsenäisen ajattelun kautta. Mielestäni politiikassa toimimiseen tulee olla etenkin arvoja, joita käytännön politiikassa tuodaan esiin. Omat arvot ovat tärkein asia politiikassa. Tässä mielessä esikuvallinen ihminen ja poliitikko on ollut etenkin Enoch Powell Britanniassa. Suomessa olen aina arvostanut Tuure Junnilaa ja Georg C. Ehrnroothia. Kaksi jälkimmäistä pystyivät toimimaan arvoinensa tuon aikuisessa Kekkoslovakiassa. Nykypoliitikoista voin mainita inspiroivaksi ainakin Jan Vapaavuoren. Politiikka on siis lähellä sydäntäni ja toivoisin tässä työssä voivani hyödyntää ja kehittää lahjojani hyvin syvällisessä ja informaatiorikkaassa mielessä. Sivistyksen, valinnan vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolustaminen on mielestäni mielekkäintä kokoomuslaisuutta. Pystyn työskentelemään työn kuvauksen mukaisilla tavoilla, ja oikeanlaisten työtoverien kanssa pystyn hyvin toimimaan yhteistoiminnassa paremman Suomen ja paremman Kokoomuksen luomiseksi. Minua on myös kuvattu sosiaaliseksi ja oppimiskykyiseksi. 

Tiedän sen, että minussa monet arvostavat asiallisuutta, kohteliaisuutta ja tietotaitoa. Näistä tärkeimmäksi miellän viimeisen. Minusta on sanottu, että muistutan ”vanhan liiton” miestä, enkä sitä ollenkaan kiellä.

Minusta on puhuttu luovuuden viitekehyksessä, ja katson olevani nasakka ja napakka asioiden tiivistäjä ja merkityksellisen materiaalin toiseen muuttamisen hallitsija ja asiantuntija.

Palkkatoiveeni on 4800 euroa kuukaudessa bruttona. Tämä sen takia, koska pääkaupunkiseudulla asuminen on kallista. 

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Reinholdista, taas ja tiivistettynä

Reinhold von Becker – suomalaisen sivistyksen isä ja vastuunkantaja

Mikkeli kuului aikoinaan jopa von Becker-suvun Luhangan haaran tapahtumien ja seuraelämän vieton keskuksiin. Suvun hallussa on ollut mm. Hallitustorin laidalla oleva korttelin laajuinen kivitalo, joka kuului isoisäni isoisän isälle. Mikkelissä on myös Molanderin mäki, joka viittaa isoisäni isoisän sisareen Rosa Molanderiin (os. von Becker), jolla oli Mikkelissä limonaditehdas. Kangasniemellä on aikoinaan ollut kaksikin von Becker-suvun haaraa ja muut olivat Luhangassa, Heinävedellä sekä Ruotsissa Länsigöötanmaalla. Kangasniemen haarojen perustajat olivat Reinhold von Beckerin isä Anders von Becker ja tämän veli Abraham Gideon von Becker. Anders opiskeli tykkimiestaitoa Ruotsissa ja palasi Suomeen kersantin arvoisena Viaporin tykistöön. Sittemmin hän otti kersanttina eron ja asettui maanviljelijäksi ja kartanonherraksi Kangasniemelle, missä hän oli isäntänä vastuussa sekä Paappalan ja Hännilän kartanosta. Suurempi ja maa-alueeltaan laajempi kartano oli Sarvikoski, joka perustui vanhaan Ohensalon rälssisäteriin, joka paloi 1920-luvulla mutta ei korjattu eikä rakennettu uudestaan. Anders oli paikallinen mahtimies, joka mm. rakennutti myllyn Äkrynkoskeen, jota käyttivät silloin kaikki alueen talolliset. Etenkin Anders ja kapteenin arvoinen Abraham Gideon osallistuivat Kustaan sotaan, missä Anders haavoittui. Andersin poika oli Gustaf von Becker, joka oli sotilasarvoltaan kapteeni ja myöhemmin tilanherra ja maanmittausinsinööri. On sanottu että perinnetieto kertoo Gustaf von Beckerin, tykkimiehenä kuin isänsä, tykistä tulleen kuulan tappaneen venäläisten komentajan ruhtinas kenraali Dolgorukin. Tästä on kirjoittanut esimerkiksi Tigerstedt Savolax brigadens män-kirjassa. Gustaf perusti 1820-luvulla Tamaranjokeen tuolloin merkittävän yksiraamisen sahamyllyn. Hän otti myös samoihin aikoihin osaa Puulaveden laskemiseen ja tutki noita vesialueita. Kapteeni Abraham Gideon von Becker taisteli upseerina Kustaan sodassa ja Suomen sodassa. Hän oli vuonna 1812 mukana vastustamassa uuden kirkon perustamista hänen omille mailleen Kaijanmäelle. Abraham Gideon von Beckerin ainoa aikuisiälle asti elänyt poika oli Georg Gustaf Gideon von Becker, maanmittausinsinööri kuten serkkunsa, Hän oli ajamassa hanketta, jonka mukaan Hirvensalmen läntiset alueet ja hänen oman kartanonsa ympröivät maat liitetiin Kangasniemeen. Georg Gustaf rakennutti tullimyllyn Luusuniemeen vuonna 1831. Sarvikosken sahan Ohensalon kylään hän perusti vuonna 1842. Köyhäinhoitoa hän harrasti olemalla mukana pitäjän varmojen ja luotettavien ihmisten joukossa 1830-luvulla. Kangasniemestä muotoutui suvun keskuspaikka Luhangan ja Sysmän lisäksi,. Maaomaisuus Kanganiemellä on tullut pääasiassa reittä pitkin, eli Andersin ja Abraham Gideonin äidin vapaaherratar Maria von Beckerin (os. von der Pahlen) kautta perintönä. Sehän tiedetään että Kangasniemen varhaisvaiheessa koko pitäjä oli suurelta osin pelkkää Pahlenien rälssimaata. Hännilän, Paappalan ja Sarvikosken lisäksi suvun Kangasniemen haaroille kuuluivat ainakin Mehtoniemen ja Putkisaaren huvilat sekä Reinikkalan ja Ylähovin kartanot. Kanganiemen haaroissa yleisiä miesten ammatteja olivat lainoppinut ja maanmittausinsinööri. Pääosin sotilasammatin valinneista suvun jäsenistä eivät olleet suhteellisesti korkeita upseereita. Kapteeni ja esikuntakapteeni ovat näiden joukossa yleisimmät sotilasarvot. Upseerivirassa korkeammalle tasolle päässeistä esimerkiksi on aiemmin mainitun Gustafin samanniminen poika, josta tuli Suvikkaan kartanon omistajuuden lisäksi eversti. Kangasniemen tuhannet hehtaarit ja helppo elämä alaisten työtä vierestä katsellessa villitsivät suvun jäseniä niin, että vanhoina poikina ja tyttöinä kuolleita sukulaisia hakeutui sinne olemaan jonkinlainen shirt-tail relation – maleksiva sukulainen. On mainittava esimerkkinä hurjista tarinoista sellainen, että yksi suvun jäsen karkasi vankeudesta, johon hänet oli syyllistetty ja tuli sisarensa emännöimään Reinikkalaan kartanoon, sisar Fredrika Johanna, avioliiton kautta Jung, löysi hänet ruispellolta, jonka jälkeen tämä suvun jäsen vietti aikaansa lähinnä Reinikkalan ylisillä, ja kun keisari oli vaihtunut, sai hän tulla turvallisesti ulkomaailmaan ja sen jälkeen häntä nimitettin ”löytökapteeniksi” Tällä miehellä oli yksi lapsi Alfred Wenceslav von Becker, josta tiettävästi tuli kenraali. Professori Ohto Manninen on löytänyt Venäjän sisällissodan valkoisia upseereja käsittelevistä tiedoista, että sieltä löytyy Alfred Alfrevits von Becker, joka on sittemmin kuollut 1945 Berliinin taistelun aikana. Tästä linjasta ei ole täyttä varmuutta, mutta tietoa voisi varmasti hankkia moonesta erilaisesta lähteestä. Yhden vanhan Luhangan haaran jälkeläisiin kuulunut vanha armo, oli sanonut, että Beckereiden ohjaavat voimat ovat riskien otto ja levottomuus. Levottomuuden ja riskien oton halun lasken myös omiksi piirteiksini. Kotiseutu Savossa kuului tärkeänä osana Reinhold von Beckerin työhön ja olemiseen. Tämä nyt julkaistava kirja kertoo hänen vaiheistaan ja on ensimmäinen elämäkerta hänestä ja työstään.

Reinhold von Becker oli ehkä luonteeltaan sopiva opettajaksi. Beckerin ura alkoi Franzenista ja Porthanista, ja hänen kohdallaan häntä seurasivat etenkin Runeberg, Snellman ja Lönnrot, sekä esimerkiksi Wolmar Styrbjörn Schildt, joka sen lisäksi että oli historian oppilas Reinholdin aikana oli myös Reinholdin toinen serkku. Suvussa on ollut paljon opettajia ja pedagogeja, ja toisaalta myös taiteilijoita, tutkijoita ja sotilaita. Reinholdin luonnetta on kuvattu hilljaiseksi, idearikkaaksi ja vaatimattomaksi käytökseltään että puheeltaan. Reinhold opetti siis tosiaan esimerkiksi Snellmania, joka omaksui suoraan Reinholdin käsityksen yhteisen kielen ylläpitämiseen ja kehittämiseen. Becker oli yhtä mieltä siitä, että kansakunta syntyy kansalaisten välisen ymmärryksen kautta, ja tämänhän kieli mahdollistaa. Reinhold ei kuitenkaan ollut suoranaisesti filosofi, ja Snellman poimi virikkeensä kirjoista, jossa yhteydessä hähen läheinen suhteensa oli saksalaiseen filosofiin Hegeliin, ja toisesta näkökulmasta hän kuului niinsanottuihin oikeistohegeliläisiin, Snellman siis katsoi kaiken olemisen perustuvan hengen erilaisin kehitysasteisiin. Tässä tärkeä teos oli Snellmanille oli Phänomenologie des Geistes. Reinhold ei suunnitellut utopioitaan kovin pitkälle, ja voidaan katsoa Snellmanin kehitelleen ajatusta maailmanhengestä etenkin kirjassaan Läran om staten (Yleinen valtio.oppi). Lönnrot jatkoi kansanrunouden ja historian ja kansatieteen tutkimuksia mistä Reinhold oli aloittanut työnsä. Päätoiminen virka oli piirinlääkärinä. Snellman innostui suomen kielestä ja korosti sen voimaa liittää valtion kansalaisia Snellmanin mukaan hengen kehityksen kautta, jota johdatti kansallishenki, joka esimerkiksi yhdisteli maaperän sellaiseen asemaan, jonka jälkeen voisi kehittyä suomalainen kirjallisuus. Suomen Kirjallisuuden Seura perustettiin vuonna 1831, ja Reinhold oli tuossa perustamisessa mukana ensmmäisten joukossa. Kuitenkin hän ei liiemmin halunnut olla järjestötoiminnassa ja sen kaikesssa teennäisyydessään mukana. Lönnrot tapasi Beckerin arkkiatri Törngrenin tilalla Vesilahden Laukon kartanossa, missä Lönnrot oli kotiopettajana, ja Reinhold lomaili siellä perheensä kanssa, koska arkkiatri oli sukua Reinholdin vaimolle. Reinhold von Beckeriä voidaan varmasti pitää välittäjänä, joka on vastaanottanut tietoa, kehitellyt sitä ja tehnyt omia hypoteeseja, tutkimuksiaan, ja tästä on seurannut Beckerin kiinnostus suomen kieltä kohtaan. Kun mietitään miten vanhan aatelissuvun vesa otti työkseen suomen kielen renessanssin aloittamisen, voidaan sanoa, että vaikka Becker oli aatelissuvusta jäsen ja säätyläiset oleskelivat toistensa parissa, on perheen varallisuus ollut varakkaimpien talonpoikien tasolla. Ruotsin kielen hallitseminen toi kuitenkin tarvittua prestiisiä. Varallisuudesta tuohon aikaan kertoo myös se tosiasia, että Becker sai Erik Ekestubben nuorille aatelisille mutta köyhille ylioppilaille tarkoitetun stipendin Kuitenkin tuo stipendi oli varsin pieni, ja Becker joutui rahaa vastaan antamaan yksityistunteja mm. Matematiikassa. - sitähän Becker harrasti pitkään vaikka oli tullut valituksi historian apulaisprofessuuriin. Kuitenkin on varmaan niin, että Beckerin kotona Kangasniemellä oli varmasti jonkinlainen kotikirjasto, koska hän käytti myöhemmin tutkimuksissaan kirjoja, joita oli todella vaikeaa löytää ja jotka eivät olleet saatavilla esimerkiksi Turun Akatemian tai Upsalan yliopiston kirjastoissa. Reinhold von Beckerin kolme poikaa alkoivat kaikki Reinholdin jalanjäljissä opettajiksi ja pedagogeiksi.: vanhin poika Frans Josef oli ensin farmasian ja farmakologian professori, minkä jälkeen hän erikoistui silmälääkäriksi ja oli itse asiassa ensimmäinen oftalmologian professori Suomen yliopiston vaiheen alussa. Isotätini Lempi totesi jossakin yhteydessä, että kun ylioppilaat kokoontuivat vuonna 1848 Kumtähden kentälle juhlimaan, oli siellä kannettu lippu Frans Josef von Beckerin suunnittelema. Keskimmäinen poika oli professori ja akateemikko Adolf von Becker joka sitä vastaan että olisi aloittanut työnsä tuomarina, jotka opinnot hän itse asiassa sai valmiiksi, niin kuitenkin hänestä tuli taidemaalari, jonka uran yhteydessä hänestä tuli tunnettu nuorempien taiteilijoiden opettaja. Näitä esimerkkinä voidaan mainita esimerkiksi Aksel Gallen Kallela, Albert Edelfelt, Helena Westermarck ja esimerkiksi Ellen Thesleff. Thesleff lähti ovet paukkuen Adofln luokasta, koska Becker ei voinut ymmärtää esim. ekspressionismia ja ei pitänyt sopivana, että hänen oppilaansa olisi innostunut uudesta tyylistä. Kolmas poika oli Carl Hugo. Hän matkusteli paljon ja seurusteli etenkin kreivi Carl Robert Mannerheimin kanssa. He julkaisivat kahdestaan mm. venäläisvastaista Basiliski-ylioppilaslehteä. Carl Hugo opiskeli esimerkiksi Munchenissa ja Pariisissa. Opettajana ja pedagogina Carl Hugo osoitti myös lapsenmielistä luovuutta julkaisemalla joitain satukokoelmia. Becker oli myöhemmän Suomen marsalkka Mannerheimin kummisetä ja uskollinen ohjaaja. Carl Hugo työllistyi etenkin opettajana Helsingissä, ja Böökin lyseossa, missä hän ohjasi nuorta Mannerheimia ylioppilaaksi asti, samalla kun kummipoika Mannerheim ei tahtonut olla kovin hyvä pänttääjä

Keväällä 1819 Reinhold von Becker jätti senaatille hakemuksen lehden perustamista varten. Samassa kuussa hän lähti ystäviensä Sanmarkin ja Prytzin kanssa pohjoiseen keräämään kansanrunoutta ja vanhoja laulattamaan. Virikkeenä matkalle olivat varmaan Porthanilta ja Franzenilta tullut viesti siitä, että suomalainen knnsanrunous oli katoamassa, ja runojen laulajat eivät niitä pian enää osanneet. Virikkeenä tälle matkalle oli etenkin kuuluisan tanskalaisen kielentutkija Rasmus Raskin vierailu Turusssa aiempana vuonna. Von Beckerin matkaan asettama tavoite liittyy etenkin ”kerätä Suomen historiaa ja kieltä koskevia tietoja”: Toisaalta on kuitenkin sanottava, että hänen matkaltaan olevat muistiinpanot ja ylöskirjaukset koskevat pelkästään kansanrunoutta. Mukana olleiden Prytzin ja Sanmarkin tehtävä matkalla oli etenkin Lapin luontoon perehtyminen. Kolmihenkinen seurue aloitti matkansa toukokuun 16 päivä. Beckerin ensimmäinen etappi matkallaan oli Uusi-Kaarlepyy, missä hän otti oppia Zacharias Topeliuksesta, jolla tiedettiin olevan jonkinlainen kokoelma Kalevalaan myöhemmin tulleita runoja. Topelius, joka toimi piirinlääkärinä oli saanut joa aiemmin paljon tietoja kansanrunoudesta, koska hän oli aiemmin toiminut virassa Oulussa ja siinä yhteydessä ollut tekemisissä tavallisen maaseudun rahvaan kanssa. Topeliuksen luona Becker kävi läpi tämän runokokoelman ja laati siitä luettelon. Topelius oli varsin mustasukkainen runojensa suhteen, koska hän on myöhemmin kertonut, että Becker oli ”röyhkeällä” tavalla kopioinut Topeliuksen runot verratessaan niitä omiin kokoelmiinsa. Topeliuksen aikeena oli ilmeisesti ollut omien runojensa painattaminen hänen oman minänsä loisteena. Mahdollisesti Topeliukselta saamansa ohjeen turvin Reinhold ja hänen matkakumppaninsa suuntasivat Lohtajalle, missä Reinhold sai muutaman runon kirkkoherra A Törnuddilta. Lohtajasta seurue suuntasi Pohjanmaan rannikkoa pitkin Tornioon, jonne tultiin 5. päivä kesäkuuta. Torniossa Becker ilmoitti kumppaneilleen jatkavansa Itä-Suomeen, vaikka he kulkivat yhdessä vielä Pelloon asti, jossa kumppanien tiet erkanivat, kun Becker jatkoi matkaansa itään kohti Rovaniemeä. Rovaniemellä 24.6 Becker kirjoitti muistiin kuolleeksi ilmoitetun kirkkoherra Fellmanin muitokiven päällekirjoituksen. Rovaniemelle mennessä Becker olikin jo kerännyt varsn merkittävän runosaaliin, mm. Kalevanpojan runon. Jacob Fellmanilta Becker ei näytä saaneen yhtään runoa, ja hän päättikin tukeutua paikallisen lukkarin Gullstenin runoihin Gullstenilta Becker sai yhden Väinämöisestä kertovan runon ja monta muuta. Siinä sitten virisi Beckerin tietämys kansanrunoudesta , jota hän esitteli omassa lehdessään seuraavana vuonna. Gullstenin runo Väinämöisestä oli yksi pisimpiä kansanrunoja ja se koostui Väinämöisen polvenhaavarunosta, laivaretkestä ja Kanteleen synnystä. Koska Porthankaan ei ollut onnistunut keräämään näin monta runoa, on kyseisellä matkan osalla ollut mullistava saavuttuneisuus. Beckerin matka suuntautui sen jälkeen Hyrynsalmen, Kiannon, Puolangan, Suomussalmen ja Kuusamon tienoille. Hänen muistiinpanoissaan on paljon paikallisten kielen murteiden kuvauksia. Kajaaniin hän saapui lännestä Oulujoen vartta pitkin, eikä suoraan pohjoisesta. Elokuun 6. päivänä Becker suunnisti pohjoiseen Paltamoon tapaamaan rovasti K. F. Aejmelaesusta, jolta hän sai toistakymmentä runoa.Rovastin kokoelmassa oli harvinainen Auringon ja kuunpäästöruno, joka Beckerin kokoelmista siirtyi Lönnrotille ja sitä myötä Kalevalaan. Iisalmelle Becker saapui 10. päivä elokuuta, ja Nilsiässä hän kirjasi ylös talonpoika Petter Väänäsen runoja. Becker on mahdollisesti saanut kuulla niitä jo Turussa, kun Väänänen oli ollut valtiopäivillä talonpoikaissäädyn edustajana. Väänänen oli myös saavuttanut mainetta kansanrunojen kalevalamittaa käyttävänä runoseppänä. Sen jälkeen Becker tapasi Pentti Lyytisen Rautalammilla ja sai tältä joitakin runoja. Beckerin runokokoelma sisältää noin 50 vanhaa runoja ja runojen sirpaleita. Kokonaisuutena hänen runonkeruumatkastaan on sanottava, hän ei kuitenkaan suurimmin hakenut spontaanisti runojen kerääjiä, vaan kulki paikoissa, joissa asuvien ihmisten parissa oli vanhoja kansanrunoja. Muutama vuosi matkan jälkeen ilmestyi Elias Lönnrotin väitöskirja De Väinämoine, jota ennen Lönnrot oli saanut virikkeitä Beckerin lehdessään Turun Wiikkosanomissa julkaisemalla tutkielmallaan Väinämöisestä, jota tietyt piirit nimittävät nykyään Esi-Kalevalaksi. Becker keräsi ensimmäisen materiaalin Kalevalasta ja päätti sitoa runoja yhteen, josta Lönnrot sai mallinsa Kalevalan kokoamiseksi. Lönnrot vielä paljon tämän jälkeen piti entistä mentoriaan ja opettajaansa Beckeriä ensimmäisenä kadidaattina juuri perustettuun suomen kielen professorin virkaan, josta Becker ei ollut enää kiinnostunut. Kansanrunoja kesällä 1819 kerännyt Becker ansaitsee paikan Suomen kielen ja kansanrunoudentutkimuksen korkeimmalla korokkeella. Voidaan hyvin perustein sanoa, että ellei Beckeriä olisi ollut, ei olisi tullut myöskään Kalevalaa

Reinhold von Becker on tullut tunnetuksi myös oman lehtensä, Turun Wiikkosanomien päätoimittajana. Hän jätti keväällä 1819 hakemuksen senaatille lehden perustamisesta. Peruste oli etenkin se, että rahvaan sivistystasoa voitaisiin näin lisätä. Edeltäjänä Beckerin lehdellä oli ainoastaan Antti Lizeliuksen Tietosanomat, joka ilmestyi yli neljäkymmentä vuotta aikaisemmin kuin hänen lehtensä. Lehti oli alusta alkaen tarkoitettu etenkin rahvaan sivistyksen ja valistamisen ylläpidoksi. Becker oli oppinut suomen kieltä jo kotiseudullaan Savon Kangasniemellä, eli hänen kotikielensä ei ollut suomi vaan ruotsi. Myöhemmin hänen poikansa Adolf on todennut sen, että suomen kielen opiskelu ja opettaminen oli isälleen erityiskiinnostuksen aihe, joka ei juuri siirtynyt hänen jälkeläisilleen. Adolf von Becker on myöhemmin kirjoittanut ruotsiksi: Että vaikka töitäni ei arvostettaisi Sysmässä, ei se tarkoita niiden olevan arvottomia, jossa yhteydessä Sysmällä viitataan Suomen von Beckereiden alkukotiin. Mielestäni voidaan kirjoittaa, että Beckerin lehdellä oli suuntimia sekä valistusajan aatteita kohtaan mutta siinä tuotiin myös esiin kansallisromanttiseen pyrkimykseen viittaavaa suuntautumista esimerkiksi kansanrunouden ja suomalaisten historian kannalta. Monet näistä toiseksi mainituista historian kuvauksen esiinkuvaukset voidaan löytää myös vajaat sata vuotta sitten ilmestyneistä Aarno Karimon teossarjan osista ”Kumpujen yöstä”. Becker sai vuoden 1820 alkuun mennessä luvan lehtensä julkaisemiseksi. Tätä voidaan pitää poikkeuksellisena jo siltä kantilta, että lehden ainoa kieli oli suomi. Lehti sai pian ensimmäisenä vuotenaan poikkeuksellisen yli 2000 lukijan levikin, joka oli yli kaksi kertaa enemmän kuin kaikissa muissa samaan aikaan julkaistuissa lehdissä. Lehteä lukivat Beckerin kotiseudulla kaikki säätyläiset, joiden joukossa oli paikallisen von Becker-sukuhaaran jäseniä.Lehti tarjosi kaikenlaista sisältöä, joka oli etenkin yleissivistävää. Onhan varmaan ollut niin, että harva suomalainen tuohon aikaan oli edes kuullut puhuttavan elefanteista tai strutseista. Lehdessä julkaistiin ensimmäinen suomen kielisillä paikannimillä ja kuvauksilla varustetu Euroopan kartta, joka sekin on varmasti luonut kiinnostusta lukijoissa – voi olla, että suurin osa lukijoista ei edes aikaisemmin voinut määritellä Eurooppaa ja sen valtakuntia. Beckerin lehteä luettiin etenkin Turussa ja sen ympäryksissä, ja yksi mielenkiintoinen lehtiartikkeli oli Reinhold ”Vilpitön tutkielma”, jossa hän tiedusteli ja loi pohjaa asiassa koskien suomen kielen opetuksesta Turussa ja sen lähistöllä. Kirjan julkaisuasusta on sanottava, että eniten keskustelua herättävä juttu oli d-kirjaimen poisjättäminen ensimmäisenä lehden julkaisun vuonna. Vaikka Becker noin vuoden jälkeen otti taas mukaan d-kirjaimen, on hän sanonut, että koska aiemmin oli korostettu kirjasuomen yhteydessä läntistä rantakieltä ja vanhentunutta raamatun kieltä, oli jo aikakin ottaa Savon kieli ja itämurteet mukaan arvosteluun siitä, miten suomalaista kirjakieltä tuli harrastaa ja kirjoittaa. Yksi lehden merkittävimmistä artikkeleista oli ”Suomen kansan eesmenneistä ajoista”; josta esimerkiksi Elias Lönnrot on ottanut kovasti oppia. Becker jättäytyi lehdestään pois vuonna 1822, koska on oletettu, että hän sai omasta mielestään oman kansallisen ja valistuksellisen ohjelmansa esiin tuotua. On kuitenkin sanottava, että Becker tuli varmasti hyvin toimeen lehtensä tuloilla, minkä kohdalla on muistettava se, miten innolla Becker suhtautui tietomääräsä jakamiseen, ja sen takia on oletettava, että vaikka joku voisi tämän tulkita naiiviksi, oli Beckerin pyekimys lehtensä julkaisemissessa oli korkeammalla idealistisella tavalla. Becker on etenkin korostanut puhtaan suomen kielen muotoa, johon svetisismit ja muualta tullleet vaikutteet olivat heikentäneet sen ilmaisuvoimaa ja saanut aikaan sen, etteivät kaikki ihmiset ymmärtäneet oman maansa kirjakieltä. Itämurteet olivat tuohon aikaan paljon hallitsevammassa asemassa suomen kieliryhmittymien osalla, johon nähden oli ristiriitaista, että suomen kirjakielessä oli vallinnut rantasuomalaisten ja vanhentuneen pipliasuomen tulkinta suomen kielestä. Tästä nousi riita Mnemosyne-lehdessä, jossa tulivat esiin Beckerin vastustajat ja taas toisaalta hänen kannattajansa. Merkittävin kannattaja oli Arwidsson nimimerkillään puoltaja. Vastustajia olivat etenkin Johan Gabriel Linsen ja Matthias Gottlund, jotka eivät pitäneet itämurteiden kirjausuomeen tuomisesta. Sittemmin vanhemman Gottlundin poika C.A. Gottlund aloitti käyttämään töissään pelkästään Savon kieltä. Muina debatin osina olivat esimerkiksi Robert Frosterus ja filosofian professori Gabriel Palander, jotka otttivat enimmäkseen neutraalin kannan. Kuitenkin voidaan katsoa, että Lönnrot päätyi oamaan kantaansa suomen kirjakielen muotoon, jossa hän yhdisti itäiset ja läntiset murteet. Lehtensä kautta Becker oli tiedon ja valistuksen soihdunkantaja, joka halusi kuitenkin muistaa sen, että historian opetusten kautta voidaan muuttua ja kehittyä. Lehtensä kautta hän on myös suuri savolainen kielimies. 

Reinhold von Beckerin kieleen liittyvä työ oli jos mikä osoitus kiellisestä luovuudesta. Sittemmin esimerkiksi kirjailija-ohjaaja Juha Hurme on julkisuudessa tuonut esiin sen, että jokaisen sivistyneenä itseään pitävän suomalaisen on tunnettava Reinhold von Beckerin nimi ja teot. Perusteen hän käytti sitä, että kaikki suomalaiset, vaikka eivät olisi siitä tietoisiakaan, käyttävät hänen keksintöjä joka päivä. Ja tuo keksiminen liittyy hänen suomen kieleen tuomistaan sanoista ja ilmaisun tavoista. Huomioiden sen, että Reinholdin vanhempien ja suvun kieli oli ruotsi, on kummastusta herättävää, mistä hän on kotinsa ulkopuolella omaksunut niin puhtaan itämurteisen suomen kielen. Vaikka jotkut kirjoittivat Reinholdin lehden yhteydessä, että hänen kielensä ei ole varsinaisesti mitään murretta, niin on luultava, että hän lapsena ja nuorena omaksui perusteelliesti oman maakuntansa Savon kielen. Beckerin kirjallinen luovuus uudissanojen osalla kesti miltei koko hänen aikuiselämänsä. Ensin Turum Akatemiassa opiskelijana ja tutkijana, sitten Turun Wiikkosanomien yhteydessä ja lopulta oman vuonna 1824 julkaistun kielioppinsa kautta. Kuitenkin tuohon voidaan varmasti vielä lisätä hänen noin parinkymmenen vuoden aikainen toimintansa senaatin kielenkääntäjänä. Hän siis sepitti sanoja itse, mutta myös haki savonmurteesta sanoja, jotka hän asetti tunnetumpaan kontekstiin ja merkitykseen, joita ovat esimerkiksi eläke, kokeilla, sijainen, sivistää, sivistys ja sivistyä. Sivistys on aiemmin tarkoittanut pellavan riipimistä valmiiksi. Lisäksi sivistäminen on Savossa tarkoittanut siistimistä ja ympäristön puhtaana pitämistä. Onkin niin, kuten emeritusprofessrori Ohto Manninen on todennut, että 1820-luvulla, vaikka maan ainoa yliopisto sijaitsi Turussa, oli sen sivistys peräisin Kangasniemeltä. Muita Beckerin keksimiä uudissanoja ovat mm. hallinto, huonekalu, ihmiskunta, ilmapuntarie, kalusto, keksintö, laitos, lausunto, lukio, etuus, kurinpito, varteenottaa, verovapaus, vuosikertomus, mielekäs, ylläpitää, napa, nide, nisäkäs, rohto, sanomalehti, toimenpide, valtameri, virasto, vuosikerta ja väestö. Samalla kun ajatellaan, että eläke tarkoittaa syytingiä voisi tuloke tarkoittaa jatkuvaa yhtä suurta ansiota, joka tulee ihmiselle ennen varsinaista vaivannäköä ja työtä. Etenkin senaatissa Beckerin tuli pyrkiä etsimään osuvia ilmaisuja sen aikaisen ruotsin kielisen lakitekstin yhteydessä. Tuohan on monesti kääntäjän työssä merkityksellistä, jos hallitsee molemmat kielet, joiden pohjalla luo uusia ilmaisuja toiseen kieleen. Samalla kun Reinhold huolehti kansan valistuksesta ja tiedon lisäämisestä Suomessa, toimi Reinholdin serkku, tuomari ja laamanni Carl Johan von Becker alueellisen pyrkimykseeen auttaa köyhiä ihmisiä, ja julkaisipa hän vielä kokonaisen kokoelma omia runojaan ”Försök i skaldekonsten”. Eli Reinhold huolehti hengen ravinnosta, ja samalla serkkunsa huolehti ruumiin ravinnosta. Voidaan hyvin perustein sanoa, että Reinholdin työ ja keksimänsä sanat loivat uudenkaltaista renessanssia suomen kieleen. Edeltäjiä ei ollut paljoakaan ja seuraajia tuli vasta yli vuosikymmen päästä mm. Wolmar Schildtin, joka oli Reinholdin pikkuserkku, C.A. Gottlundin, Samuel Roosin, joka hänkin oli sukuliitteessä Reinholdiin ja Elias Lönnrotin myötä. Hänen kielellistä luovuttaan tosiaan pitää korostaa sinä mielessä, etteivät hänen vanhempansa puhuneet suomea ja hän oppi sen vasta nuorella iällä talonpoikien lapsilta. Varmaan on lapsenakin niin, että jotta voi ottaa osaa leikkeihin, on kielen oltava samanlainen ja samalta kuulostava, Miten tämä suomen kielen renessanssi loi itselleen alaa esimerkiksi isoisäni isoisän äidin suvussa, von Schroweissa. Ensimmäiset aatelissuvun säätyvaltiopäivillä suomen kieltä käyttäneet olivat Pehr Evind Svinhufvud, jonka äiti oli von Becker, Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen ja Johan Gerhard von Schrowe. Etenkin Schrowe-suvusta voidaan sanoa, että siellä, vaikka tietysti osasivat ruotsia hyvin, oli ensimmäiseksi kieleksi tullut jo Putkijärven kartanon aikaan suomen kieli. Schrowe-suvusta löytyy myös ainakin yksi kirjailija: Uno von Schrowe, jota pidetään ensimmäisenä Itä-Hämeen suomenkielisenä taidekirjailijana. Myöhemmin on laskettu Beckerin kehittämiä sanoja olevan ainakin 100-200. Becker varmasti nykypäivänä sopisi loistavasti Suomen tv:n huonosti suomennettujen sarjojen ja elokuvien kehittyneemmäksi kääntäjäksi. On mainittava että Beckerin setä meni avioon Järnefelt-sukuisen naisen kanssa, jossa suvussa suomenmielisyys alkoi varhain. Toinen Reinholdin serkku taas meni avioon Mathilda Björksténin kanssa, joka oli Runebergin muusan Emilie Björkstenin sisko. Samalla kun esimerkiksi Tikkasten täysin suomenkielisestä suvusta tuli Paavo Tikkasen avioliiton Tengström-suvun edustajan kanssa ruotsinkielinen suku, on von Becker-suku suomenkielistynyt viimeisen sadan vuoden aikana. Reinhold von Becker vain näytti tietä tälle muutokselle. 

Reinhold von Beckeristä tuli 1810-luvulla historioitsija, vaikka hän oli aina suuntautunut myös matematiikkaan, jossa hän antoi opetusta, ja hänen yksi väitöskirjansä De Crepusculis tarkoittaa Sarastusta ja liittyi aiempiin harrasteisiin. Reinholdilla oli jo nuorena miehenä ollut pyrkimys harrastaa sekä matematiikkaa että historiaa, joissa aineissa hänellä oli jo Porvoon Gymnaasissa ollut kaksi tärkeää opettajaa: Alopaeusten veljekset. Myös historian professori Ranckenin ennenaikuinen kuolema takasi Beckerin mahdollisuudet edetä historian tutkijana ja hänestä tulikin pian historian apulaisprofessori, jossa toimessa hän useammalla vuosikymmenellä edusti historian professorin sijaista etenkin hajamielista professori Avellania tuuraten. Avellanista on kerrottu, että hän ei aina muistanut edee omaa nimeään. Avellan luennoitsi pääasiassa antiikin historiaa, joissa tutkimuksissa hän lujasti pidättäytyi antamaan tietoja oman näkemyksensä kautta ja hän haki tukea luentoihinsa etenkin tunnetuilta antiikin ajan kirjailijoilta. Becker tunnetaan paremmin historoitsijoiden keskuudessa siitä, että hän ensimmäisenä ilmoitti luentokurssillaan käsittelevänsä etenkin Suomen historiaa, jossa saavutuksessa hän oli todellakin ensimmäinen mies laatuaan. Historian opetuksen mentoreina Beckerille voidaan pitää etenkin Frans Mikael Franzenia ja Henrik Gabriel Porthania. Reinholdin kuoleman jälkeen yliopiston kirjastonhoitaja Sven Gabriel Elmgren kirjasi päiväkirjaansa Alexander Blomqvistin tuoneen hänelle isoja paperikasoja, joihin perehdyttyään Elmgren sanoi Reinholdin olleen historoitsijana ”högst medelmåttig” eli korkeintaan keskinkertainen. Vaikka jotkut ovat väittäneet, ettei Becker tehnyt tutkimuksessaan omaperäisiä hypoteeseja eikä ainakaan aina perustellut niitä tarkemmin, niin on kuitenkin sanottava, että omaperäiseksi hänen tutkimuksensa tekee korostunut kiinnostuneiseuus lappalaisia ja Lapin asukkaita kohtaan. Hän tulkitsi lappalaisten olevan Suomen alkupeäisiä asujoita, jota hypoteesia hän korosti tuomalla esiin Lappiin ja lappalaisiin liittyviä paikannimiä, kuten Finnmark, ja tähän hypoteesiin tukeutuen hän väitti lappalaisten olevan Suomen alkuperäisiä asukkaita, joiden asuinalue oli kutistunut suomalaisten tunkeuduttua lappalaisten alueille. Suomalaisia Becker on katsonut viihtyneen aiemmin aina Veiksel-jokea ja nykyistä Saksan pohjoisrannikkoa myöten. Omaperäiseksi Beckerin historian kirjoittamisen tekee, että hän esitteli teoriansa sen suhteen että Suomen historia jakaantui hänen mukaansa kahdeksaan erilaiseen periodiin. Vuonna 1833 julistettiin historian professorin virka hakuun, ja tuolloin kandidaatteina ilmestyivät Becker, Gabriel Rein ja A.J. Sjögren. Sjögren jättäyryi hausta pois, koska oli saanut uuden ja paremmin palkatun viran Pietarista. Hakijoita siis oli enää kaksi: Becker ja Rein. Konsistori eli professoreiden kokous valitsi ennakkosuosikikseen Beckerin, mutta Reinin taustalla oli enemmän yksityisiä tukijoita, jotka saivat keinoteltua Reinin asemaan, vastoin professoreiden mielipidettä.Tästä syystä on kerrottu poikansa Adolfin todenneen, että isänsä laskeutui tämän jälkeen kulttuurielämän korkealta Parnassovuorelta ja keskittyi etenkin senaatissa olleeseen virkamiehen paikkaansa eli lakien ja asetusten suomentajaksi, jossa sivussa hän vielä kohtalaisen pitkän ajan toimi historian apulaisena Keisarillisen Aleksanterin yliopistossa Helsingissä. Becker ei kuitenkaan julkaissut professuurihaku-väitöskirjansa De Comitatu Raseborgensi (Eli Raaseporin kreivikunnan historiasta) jälkeen enää yhtään omaa historian alan tutkielmaa. Hänestä on sanottu, että hän historian professuuriin hakemisen tultua estetyksi monen mielestä epäoikeudenmukaisella tavalla, vetåytyi omaan yksityismaailmaansa ja seurusteli lähinnä muiden kaikenlaista kokeneiden vanhojen yliopiston professoreiden ja opetushenkilöstön kanssa. Historioitsjana voidaan Reinholdia kuvata jo Kuopion triviaalikoulun lopputodistuksen antamalla ilmaisulla: ”Vaatimattoman luonteenlaadun omaava huippulahjakas oppilas”. Becker opetti historiaa myös esimerkiksi Johan Ludvig Runebergille ja Johan Vilhelm Snellmanille. Ja voidaan kirjoittaa esimerkiksi Snellmanin omaksuneen valtio- ja yhteiskuntaan liittyneen tulkintansa varmasti ainakin osittain Reinholdilta, vaikka monet varmaa tässä kohdassa korostavatkin Hegeliä filosofisena aihioiden antajana. Kuitekin Becker korosti kieltä kansakunnan ylläpitävänä voimana, josta Snellman jatkoi omissa kirjoissaan ja kirjoituksissaan. Huomioiden Beckerin luonteen laadun, ei olisi varmaan nykypäivän näkökulmasta liian pitkälle vietyä, että hän oli autismin kirjolla, kuten monet muut todella lahjakkaat ihmiset. Historioitsijana Becker ei ehkä ollut parhaimmillaan mutta historian kahdeksanosaisesta tulkinnasta ja ensimmäisestä Suomen historian luentokurssista hänet tullaan muistamaan myöhemminkin. 

Sysmän muinaisesta rälssistä ja läänityslaitoksesta etenkin 1600-luvulla

Alkuperäiseen rälssimaahan, joka muodostui aatelin alkuperäisistä perintötiloista, ei Sysmässä kuulunut kuin Mieskonmäki. Se oli Hollolan Porkkalan rälssimaata, johon kuului 1500-luvun lopussa kolme lampuotitilaa Sysmän metsäseuduilla. Verotilojen alkuvaihetta ennen rälssitilojen muotoutumista voidaan kutsua rustholleja, joiden omistajat saivat ratsupalveluksen suorittamista kruunulle vastaan oman verovapautensa. Tällaisia ylimyksiä oli Sysmässäkin. Tandefelt-suvun kantaisiä ollut Pietari Sigfridinpoika, joka toimi Sysmän tuomarina ja Hauhon ja ylisen kihlakunnan voutina, oli näistä merkittävin. Hänelle annettiin vuonna 1581 vapautus yhdeksän vuoden ajaksi sotaväenkestityksestä ja linnaleiristä omien sotapalveluksessa osoittamiensa ansioiden takia.

Kun hän kuoli, sai hänen leskensä Kaarina Severintytär verovapauden Koskipään kartanoon. Samassa yhteydessä hänen poikansa Henrikki ja Hannu Pietarinpoika saivat Rapalan kartanon isänsä siitä maksaman 150 taalerin korvausta vastaan. Tandefeltien maineteot alkavat näistä miehistä. Suomen ja Viron käskynhaltija Klaus Fleming antoi vuonna 1597 toiselle näistä veljeksistä verojen kantamisen oikeuden kolmeentoista Virtain, Rapalan, Voipalan, Tammilahden ja Joutsijärven taloon. Näiden tilojen verotus määriteltiin 2 5/12 osaksi, johon kuului mm. rahaa 7 markkaa, 5 äyriä 5 1/5 penninkiä, ohraa 2 puntaa 2 pannia ja 13 vakkaa, kauraa 7 pannia 6 vakkaa, metsoja 13 kpl ja lehmiä ½ kpl.

Vuoden 1613 tiedoissa mainitaan Tandefeltien kantaisän lesken nauttineen vapautta verojen maksamisesta kahden Rapalan talon kohdalla, joiden veromäärä oli 12 äyriä eli toisin sanoen 1 veron.

Toinen Sysmän varhaisista ylimyksistä oli Silfverbögel-aatelissuvun kantaisä, veronkanto-oikeutta ja verovapautta nauttinut, Axel Kurjen lippukuntaan kuulunut upseeri Sigfrid Henriksson. Tämä mies sai 12 maaliskuuta 1595 palkkiona sotapalveluksestaan oikeuden Koskipään kartanoon Kuningas Sigismundin sodasta paluuseen asti. Henriksson oli taitava mies, joka osasi ajaa omia oikeuksiaan ja jo vuoden 1597 tienoilla hänellä oli oikeus veronkantoon 14 Hartolassa sijaineeseen tilaan, kuten Kirkkola, Skinnarila ja Kirjala kaikkine taloineen. Näiden tilojen verotus oli jonkin verran raskaampaa kuin Tandefeltien kantaisällä.

Ennen kuin Silfvebögel joutui vuonna 1609 kuninkaan epäsuosioon, oli hänen haltuunsa päätynyt myös ns. Nuoramoisten neljänneskunta. Kuninkaana luonnollisesti tuohon aikaan oli Kaarle IX. Kuitenkin hän palasi sillä tavalla suosioon, että hän jo muutaman vuoden päästä sai nautinnokseen verot 46 Koskipäähän kuuluneesta talosta. Tämä läänitys kesti vain vuoteen 1614. Hänen vänrikin arvoon noussut poikansa sai verovapaaksi Nuoramoisissa sijaineen säterinsä vuonna 1613. Vanhin poika, joka aateloitiin vuonna 1639 nimellä Silfverbögel sai sittemmin haltuunsa isälleen kuuluneet verotilat.

Kolmantena Sysmän rälssisukuna voidaan esitellä Reid-suku, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Reeth. Tämä kuului jo alkuperämaassaan Skotlannissa arvonimettömään aateliin tai ainakin landed gentryyn, eli maaseudun maata viljelleisiin herrasmiehiin. Suvun ensimmäinen tiedetty edustaja oli David Reid, joka oli Evert Hornin komppanian ratsumies armeijassa. Hän sai 24 huhtikuuta vuonna 1614 Sysmän Luhangan kylän ja muutamia erillisiä tiloja Lammilta omaksi läänityksekseen. Sittemmin vuonna 1624 kuningas antoi läänityksen hänelle elinikäiseksi, joka edennettiin myöhemmin koskemaan myös hänen poikaansa.

Ratsupalvelus, jota tarjottiin vastineena verovapaudelle yleistyi suomalaisten sukujen keskuudessa paljon noina aikoina. Tämä oli hallinnolle mieliksi kovin sotaisena aikana. Ratsutiloja oli Sysmässä jo 1500-luvulla ainakin Skinnarilan, Rapalan, Koiviston, Voipalan, Sauvavuoren, Hartolan, Uimaniemen, Kirkkolan, Havumäen, Ruorasmäen ja Mariantaipaleen kylissä. Oli tyypillistä, että ratsumiehet, jotka halusivat kruunua sillä tavoin palvella, annettiin verovapaudella varustettuja autiotiloja, mistä oli kyse esimerkiksi Reid- eli Reeth-suvun kohdalla Luhangassa. Myös vuonna 1597 eräs ratsumies, Mikko Mikonpoika nimeltään, joka palveli Akseli Kurjen lippukunnassa sai viljeltäväkseen Hartolasta 1/12 veron talon, mistä hän sai verovapauden ratsupalvelusta vastaan.

Vuonna 1619 Sysmä kokonaisuudessaan Asikkalan tiettyjen alueiden lisäksi annettiin ratsumestari Fromhold Patkullille ratsumiesten varustamista vastaan. Hänen leskensä nautti näitä etuja vielä vuonna 1625. Nämä ensin verovapauksina annetut oikeudet kehittyivät Sysmänkin alueella pienemmiksi tai suuremmiksi rälssivapauksiksi tai läänityksiksi. Kuninkaiden periaatteena oli antaa läänityksiä vastineeksi sotaväessä saaduista ansioista.

Läänityslaitos ja yksittäiset läänitykset olivat vielä 1600-luvulla sellaisia, että läänityksen haltijan, rälssimiehen tuli saada oikeutensa hyväksytyksi aina kuinkaan vaihtuessa. Kuitenkin niin sanotut Norrköpingin päätökset vahvistivat sen, että läänitys saattoi siirtyä saajalta esimerkiksi hänen tyttärensä miehelle ja sitä kautta myös hänen jälkeläisilleen. Myös leskien oikeus miestensä maahan vahvistettiin.

Kustaa II Aadolfin aikana kun aatelisia haluttiin palkita ja antaa heille tunnustusta töistään, alettiin antaa heille rälssimaata, joka laajeni äärimmilleen Kristiina-kuningattaren aikoihin. Rälssi jakaantui yleiseksi rälssimaaksi ja täysrälssiksi. Jälkimmäinen muodostui säteri-, lampuoti- ja karjataloista sekä ns. rajapiiritaloista. Säterivapaus säädettiin vuonna 1562, joka tarkoitti, että aateliset saivat sekä verovapauden että vapauden ratsupalveluksesta niihin taloihin, joissa he asuivat. Nämä talot oli jaettu aatelisarvon mukaan kreiveille kolme, vapaaherroille kaksi ja muille aatelisille yksi.

Aatelinen tilanherra sai nauttia tiloistaan vain verot, eikä se koskenut maiden omistusta. Oli kiellettyä nostaa mielivaltaisesti talonpoikien verotusta ja muita rasitteita. Rälssitalonpojan oli kuitenkin mutkattomasti suoritettava veroista tuleva taakkansa.

Sysmässä olleista läänityksistä suurin osa liittyi niin sanottuihin Norrköpingin päätöksiin ja Kristiina-kuningattaren hallintoaikaan. Voidaan myös arvioida, että 1600-luvulla olleista Sysmän taloista ja manttaalimäärästä on kuulunut läänityksiin. Tässä Tandefeltit, Silfverbögelit ja Reid-suvun edustajat ovat näytelleet pääroolia. Ennen läänitysten saamista näistä vain Silfverbögelit olivat aatelisia, ja Reidit ja Tandefeltit nauttivat vain ratsumiesvapauksia. Silfverbögelit aateloitiin vuonna 1639, Tandefeltit 1650 ja Reid-suku 1653. Yksi toinen aatelissuku, jolla oli Sysmässä läänityksiä, oli Hjortfeltit.

Tandefelt-suku on omistanut Rapalan jo keskiajalla, ja Silfverbögeleitä on ollut Sysmässä ainakin 1590-luvulta alkaen. Hjortfeltien kantaisä Tomas Påvelsson saattaa olla alkuperäisiä sysmäläisiä. Nämä mainitut neljä sukua ovat olleet jo varsin pitkään Sysmässä ja heitä asui siellä senkin jälkeen, kun läänitykset oli reduktiossa peruttu. Melkein kaikki niistä läänityksistä, mitä tuohon aikaan Sysmässä annettiin, tulivat sodissa ansioituneille miehille, ja Ruotsin sodat tuona aikana eivät ole mikään pikkujuttu. Ainoiksi siviilipuolen miehiksi, jotka läänityksiä saivat, voidaan mainita kirjanpitäjä Gabriel Olofsson ja meritulli-inspehtori Augustin Svanström.

Rälssiksi myyty tai läänitetty maa koostui siis osaksi kruununmaasta ja osaksi veromaasta. Noina aikoina ei vielä maakirjoissa eroteltu vero- ja kruununtiloja, joten tarkkaa selvyyttä siitä, millainen rälssiksi myyty ja läänitetty maa tavallisesti oli. Läänitetyissä ja myydyissä tiloissa oli myös autiotiloja, jotka ottaja kunnosti ja liitti viljelykseen. Tällaisia sotaväen asunnoiksi tarkoitettuja taloja annettiin myös läänityksissä.

Kuningatar Kristiinan aikoina harrastettu rahan ja maan tuhlaaminen sekä aatelin ylenmääräinen voitelu johti tietysti siihen, että valtion rahaväylät alkoivat tukkiintua ja esimerkiksi sotaväki kärsi tästä myös. On kirjoitettu siitäkin, että tätä seurannut reduktio ei ollut laillista peliä. Kuitenkin Kaarle X Kustaa ajoi vuoden 1655 valtiopäivillä läpi ns. neljänneksen peruutuksen, jossa määrättiin kaikkien luovuttamattomien tilojen – kirkon, koulun, puolustuslaitoksen, hovin ja vuorityön ym. määrätyt, jotka oli Kustaa II Aadolfin sankarikuninkaan kuoleman jälkeen myyty, lahjotettu tai pantattu, takaisin kruunulle.

Kaarle X Kustaa ei varhaisen kuolemansa takia saanut asiaa ajettua loppuunsa, mutta hänen seuraajansa Kaarle XI ajoi uudistuksen läpi. Kuningas kukisti ylhäisaateliston valta-aseman vallanhimossaan ja todella ankaran kokonaisreduktion kautta vei aatelisilta sen taloudellisen vallan, johon he jo olivat olemassaoloaan perustaneet.

Sysmän läänitykset peruttiin suurelta osin vuosina 1682 ja 1683 niin sanotun mahtireduktion voimasta. Aateli oli nähnyt suurimmat valtansa päivät valtakunnassa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri