Ansioluettelo - Curriculum vitae (1.10.2026)

 

Curriculum vitae

Personal details

Olli Mikko Petteri von Becker b..2.8.1988

Place of birth: Kuopio Finland

Graduated from high school in Kuopio Lyceum

Education:

Bachelor of social sciences University of Jyväskylä (1.9.2013)

Master of social sciences University of Jyväskylä (1.9.2013)

Studies in Heinrich Heine-Universität Düsseldorf (attending lectures) 2009

Studies in Sorbonne (attending lectures) 2009-2010

Major subject: Philosophy

Minors: Ethics, Ancient cultures, etc.

Separate studies at some universities in Finland

Language Skills

Finnish: native

Swedish: advanced

German: advanced

English: advanced

French: mediocre

Latin: elementary

Old Greek: elementary

Italian, Spanish, Norwegian, Danish, Serbian at less elementary level

Publications

Books and research

Kun valo ilmestyy paikkaan, jossa ei paista : poetry

Biography of Reinhold von Becker (1788-1858) (2024)

Mikä on oikeiston vaiva ja muita kirjoituksia

Tuomiopäivän pasuunan törähdys poliittikkojen, journalistien ja sosiaalieukkojen yllä

Three volumes of von Becker-family history parts I-III

Ne vievät tänään koneen pois ja muita kirjoituksia (2013)

Ensimmäisiä runoja, novelleja ja muita kirjoituksia (2012)

Linnanpellon lukion historia (2006)

Many vast writing operations underway. There's also many dissertations ready but not yet published.

Most recent writings in various papers

All paper articles have not been preserved. This represents only part of all these writings.

Second period at Joutsan Seutu

Aina Hellman kutoi ja kutoi (2.8.2026)

Luhangan nimen alkuperästä (29.12.2025)

Luhangan suurkirkon historiaa (2.11.2025)

Taube-suvusta ja Taube-suivusta Luhangan Vanhoisessa (14.9.2025)

Kertomuksia von Becker -suvun historiasta Luhangassa osa III (15.6.2025)

Kertomuksia von Becker -suvun historiasta Luhangassa osa II (3.6.2025)

Kertomuksia von Becker-suvun historiasta Luhangassa osa I (17.5.2025)

Many writings still unpublished but sold

Period at Itä-Häme

Hämeen ja Savon riitaisat rajat on määritelty monta kertaa (6.9.2026)

Suurtilat säteilivät vaikutteita koko kartanopitäjän elämään (3.7.2026)

Maila Talvio uurasti yli 20 vuotta Itä-Hämeen museon hyväksi (7.6.2026)

Luhangan tiloista suurin osa oli 1800-luvulla torppia ¨(17.5.2026)

"Kartanot on kauniit kaikki jylkisessä Jyränkössä" (9.4.2026)

Heinola sai ensimmäisen oikean koulunsa vuonna 1820 – Elias Lönnrot kehui opettajaa (2.3.2026)

Pertunmaalaiset hakivat itselleen kirkon Hartolasta ja saivat sitten oman seurakunnankin (12.2.2026)

Hartolan kartanoita on hallinnut monta aatelissukua (6.1.2026)

Luhangan kappeliseurakunta sai odottaa pitkään kunnon pappia (15.12.2025)

Kirjallisuudella on syvät juuret Itä-​Hämeessä (10.11.2025)

Kirkkoherran poika lähti Hartolasta opintielle, joka johti professoriksi ja poliitikoksi (12.10.2025)

Kornetti Alexander Reeth perusti Luhangan (18.9.2025)

Onneton orpopoika – Axel Becker ja Tandefeltit (9.8.2025)

Uno von Schrowe kasvoi Putkijärven kartanossa ja varttui runoilijaksi ja runouden suomentajaksi (20.7.2025)

Many writings still unpublished but sold

Period at Pitäjänuutiset

Pertunmaan väki puuhasi pitkään omaa seurakuntaa ja kirkkoa – Kirkko haettiin lopulta Hartolasta (20.2.2026)

Period at Kangasniemen lehti

Postmodernista filosofiasta (21.5.2022)

Epäonnistumisen hyväksyminen (20.1.2022)

Filosofit ovat reppanoita (6.5.2021)

Herkkyydestä voimana (11.3.2021)

Trump ei tehnyt Yhdysvaltoja mahtavaksi (19.11.2020)

Haluammeko varmasti näin paljon teknologiaa? (24.9.2020)

Mitä on kulttuuridebatti ja onko sitä Suomessa (16.4.2020)

Tähtimiellykkeestä (8.4.2020)

Esi-isistä (12.3.2020)

Pohja se o miunkin säkissä (5.12.2019)

Korostetusta kollektiivisesta itseluottamuksesta ja uskomuksista (28.11.2019)

Vapaudesta ja vastuusta (10.10.2019)

Älykkäilystä, ajatuksennelmista ja oikeasta älykkyydestä (29.8.2019)

Rohkeasti eurooppalaisia (25.5.2019)

Miehen ja kissan välisestä ystävyydestä (14.4.2019)

Ajattelusta ja sen vaatimuksista (28.2.2019)

Von Beckereiden perintöä jatkamassa (26.1.2019)

Second period at Uutis-Jousi

Pentti Linkolan muistolle (8.4.2020)

Pyrkimys- eikä aikomisyhteiskuntaan (10.10.2019)

Älykkäilystä, ajatuksennelmista ja oikeasta älykkyydestä (22.8.2019)

Kirja kuuluu kaikille (27.6.2019)

Urheilu ei ole tärkeintä (28.3.2019)

Yhteiskunnallisesta ja yksilöllisestä tilasta (29.2.2019)

Etnonationalismia vastaan (24.1.2019)

Suomen kielen ja suomenruotsin rappiosta (28.12.2018)

Paradokseja (13.9.2018)

Politiikka keskellämme (16.8.2018)

Kapitalismi, kulttuuri ja lähikauppa (14.6.2018)

Oikeustietoa nuorille (24.5.2018)

Uudistus kieltenopetukseen (5.4.2018)

Luovuus, luovuus ja luovuus (1.3.2017)

Opetelkaa ruotsia, juntit (22.12.2017)

Kirjailijuuksia (22.11.2017)

Kyse on ihmisten vapaudesta (12.11.2017)

Monet aktiviteetit ovat terapeuttisia (19.10.2017)

Pyrkyryydestä ja elintaso-poliitikkoudesta (28.9.2017)
Demokratiaa ja rauhaa tulee puolustaa (7.9.2017)

Suomalaisesta alkoholipolitiikasta (8.6.2017)

Palveluiden yksityistäminen kuntavaaliteemaksi (30.3.2017)

Kissat ja koirat (2.3.2017)

Lisää metodia ja tieteen etiikkaa (2.2.2017)

Oikealla ilman Trumpia (8.12.2016)

Näkymiä Euroopasta (17.11.2016)

Tasapäistämisen kulttuurista ja oikeimmasta koulutuspolitiikasta (10.10.2016)

Oikeasti oikeistosta (29.9.2016)

Miksi bussikuskia ei enää tervehditä (31.5.2016)

Kouluissa opetetaan liian vähän filosofiaa (28.4.2016)

Yhteiskuntasopimusta ei tarvita (5.3.2016)

Miten opetusjärjestelmää tulisi muokata (18.2.2016)

Lukeminen kannattaa aina (4.2.2016)

Tiedon kuuluvuudesta (28.1.2015)

Töllöttimen sisältö on muuttunut (21.1.2016)

Rahvas ja eliitti (17.12.2015)

Kulttuuri ei ole mikään pikkujuttu (8.10.2015)

Kohti vapaata markkinataloutta (7.7.2015)

Antiikin sivistys ei ole nykyistä Kreikkaa (23.7.2015)

Suomen kielitilanteesta (23.4.2015)

Eteenpäin (16.4.2015)

Vallantäyttäjistä (19.3.2015)

Kuopiolaisten suurkaupunkikiimasta (12.3.2015)

Mielenterveydestä

Äänestämättömyydestä ja nukkuvien puolueesta

Sukututkimus avartaa

Arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikki oppiaineeksi kouluihin

Miksi elämme länsimaisessa yhteiskunnassa!

Uskonto ja Eurooppa

Mitä tehdään Kreikan kanssa?

Ajatuksia perustulosta

Suomalaisesta demokratiasta ja kansanedustajuudesta

Tarkoittaako vastuuntunto enää mitään poliitikoille?

Hyvä omatunto on usein velkaa huonolle muistille

Charlie Hebdo elää!

Tasapäistämisen kulttuurista ja oikeimmasta koulupolitiikasta

Miten vallankäyttäjistä tulee vallantäyttäjiä

Period at Viikkosavo

Miksi nyt on aika litttyä Perussuomalaisten kannattajaksi (12.7.2017) (ironiaa)

Nuorison urheat ritarit

Onko vaalien jälkeen elämää?

Palauttaisiko historian loppuminen muistin?

Terve järki sosiaalisessa todellisuudessa

Ajan ja tilan todellisuus

First period at Uutis-Jousi

Tunnustellaan totuuden perusrakenteita

Isin ja äidin pikku anarkisti

Kateudesta kilpailuun ja Kivisille

Ex ipso fonte – suoraan lähteestä

Viinan valta

Itsenäisyyden merkitys ja juhlallisuuksien kääntöpuolet

Tasapainoista tulevaisuutta ilman ”nuorisovaltuustoja”

Lukemisesta ja kirjoittamisesta

Kuka täällä on onnellisin?

Ahneus

Väliaikainen leiri henkisessä erämaassa (artikkeli filosofiaseminaarista Kuopion Lyseolla)

Opaskirja aikaa etsimättömille (kirja-arvio)

Leif Segerstamin napakymppejä ja huteja (kirja-arvio)

Unohtumattomia hetkiä

”Sukupuolipolitiikkaa”

Matka sukujuurille (artikkeli von Becker-suvusta)

Eurooppalainen kiertomatka (matkaraportaasi)

Valamon viimeinen mohikaani (kirja-arvio)

Ihmisen elämä(t)

Väistämätön vastakkainasettelu

Bluffiretoriikka peittää mielekkyyden apatialla

Vuodet vaihtuvat – elämät jatkavat omilla paikoillaan

Saksalainen sankaritaru Savonlinnassa (artikkeli Wagnerin oopperasta Tannhäuser Savonlinnassa)

Matka alkaa

Miksi aikamme suosii ”erilaisuutta”?

Vastavuorottomuuden oletettu epätoivo (artikkeli Jevgeni Oneginista)

Riuhdotaan Snellmania

Televisiosta voi hyvin luopua

Koulut päättyvät, elämänkoulu jatkuu

Akateemisen opiskelun luonteesta

Muutos ja mahdollisten maailmojen mahdollisuus

Vapaus mahdollisuus ja tasa-arvo

Pelkääkö ihminen itseään?

Vapauden käsitteet

Vaikutteellisuus – huomiollinen regressio ja itsesäälin aikakausi

Onko lukiolla jotain tekemistä sivistyksen kanssa?

Elämän tarkoitusta etsimässä

Vuodenajat

TET-päivä eduskunnassa (kertomus eduskunnassa käymisestä)

Other writings at various papers

Minun Wagnerini – jonkinlaisen filosofin näkökulma, 2026 Wagneriaani

Kirjastoni kokoamisen historiasta, 2021 Bibliofilos

Turussa vaikuttanutta Reinhold von Beckeriä on kuvattu suomalaisen journalismin varsinaiseksi isäksi 2021 Turun Sanomat

Filosofiaa kouluihin vaikka takaoven kautta (4.12.2018) Savon Sanomat

Lähikaupat ja lähiruoka ovat tukemisen arvoisia (28.6.2018) Savon Sanomat

Oppivelvollisuusikää ei saa nostaa (25.4.2018) Savon Sanomat

Tiedon kuuluvuudesta (3.2.2016) Viikkosavo

Äänestäjän on nähtävä kauas (2007) Savon Sanomat

Interviews over myself

Von Beckereiden sukuhistoriikki julkaistiin 3.12.2014 Länsi-Savo

”Aateluus velvoittaa tekoihin”, 2014 Uutis-Jousi

”Laajemmin alaa hengittää”, 2014 Uutis-Jousi

Von Becker – aatelissuvun historia sukukirjaksi Koillis-Savo

Suomen kielen kehittäjän väitöskirja Kuopion Lyseolle 2008

Löppösten lyskasta Linnanpelloksi, 2006 Viikkosavo

Kuin nuori Snellman, 2006, Savon Sanomat

Many various writings have not been preserved or dated

Writings in my blog

There's about two thousand writings in my blog, and the variety of texts is vast and so huge that one cannot list those in this introduction. The address is: ollivonbecker.blogspot.com

Other professional activities

Research at National archive, Finnish pictorial archive, House of nobility's library and archive, Territorial archives, various University archives and libraries

Membership and activities

Finnish Wagner Society

Family association of Vehviläinen-family

Head of Reinhold von Becker's scholarship board at Becker's School Kangasniemi

Member of National Coalition Party

Professional honors, awards and fellowships

Invited lecturer at Lyceum of Kuopio by the proposal of my former Philosophy master

Scholarships at the end of High school

Honorary award over writing on JW Snellman 2006

Invited lecturer on Snellman at Regional Counsel of Northern Savo, 2006 (at 17 of age, other was Rector of the nearest University)

Community service

I am a member and friend of Saparomäki, safe house to animals (especially with Paavo the pig) welfare and donations

I have been spending time with my young cousins in their childhood

I have been donator for the welfare of cats in Ukraine during the war time.

I have made christmas donations to poorer families through Facebook-group which intends to support and increase the awareness of people with manic depressive-disorder

von Becker familys chairman of the board which donates books and money to Beckers School in Kangasniemi

We have been forming Art competition to some Creative Art Schools with name Adolf von Becker's art competition

I have been leader in contemplation to form family association of von Becker-family

I have been leader in assessing Professor Reinhold von Becker's legacy organisation which is about to be founded, most probably in the publishing event of his biography, which I have written

Leisure activities

Playing piano and violin

Family research

Cats and other felines

Literature

Translating literature

Drawing and painting

Joutsalaisia uskomuksia ja taikoja

Erittäin alkuvoiman vallassa sykki elämän suoni Joutsan pitäjässä. Uusi aika oli muuttanut oloja, vaikka muinaisaikojen elämänkatsomuksista ja tavoista säilyi myös pitkälle uuteen aikaan. Suojaa ja vaalimista on taannut kaukainen ja vaikeasti läpäistävä maasto järvineen ja huonoine teineen. Ei ollut kaukana tuolloinkaan se, kun poppamiehet loitsuillaan ja taioillaan suojelivat omaisuuttaan ja varjelivat karjaansa taudeilta. On kyseenalaista ovatko nämä koskaan poistuneet pysyvästi Suonteen rantaseuduilta.

Suurena noitana on pidetty Isoahon Ananiasta, joka piilotti rahansa muurahaiskekojen alle. Myös hän harrasti niiden piilottamista olkikupoihin ja muihin yhtä mielikuvituksellisiin paikkoihin. Naurishalmettaan Ananias varjeli mahtavilla manauksilla. Niillä hän uhosi halvaannuttavansa jokaisen naurisvarkaan maata vasten.

Myntin Kustaa edisti etenkin ihmisten pyrkimyksiin hakea tuttavuutta vastakkaisesta sukupuolesta. Hän edisti avioliittoaikeita. Hänen sanotaan sytyttäneen kylmimmänkin sydämen rakkauden ja kiintymyksen liekkeihin. Siitä, miten naisväki on käyttänyt mainittua palvelua ja kuinka usein he ovat sitä käyttäneet, ei ole tänä päivänä täysin selvää. Yleisessä tiedossa oli kuitenkin kyseisenä aikana joitain varmoja tapauksia.

Vielä 1900-luvun alussa oli pitäjillä kierteleviä eukkoja, jotka hallitsivat karjan kuntoon liittyvät taiat. He osasivat myös tehdä taikapussin, joka sittemmin vietiin naapurin navetan seinälle, ja on kerrottu sen vieneen sieltä karjaonnen.

Suonteen takana oli paikka, eräs kummitustalo, jossa mm. astiat lentelivät kiukaalta minkään luotettavan voiman niihin kajoamattta. Vähässä-Joutsassa on kerrottu sellainenkin tarina, että erään talon navetan karja pääsi aina ulos avoimesta ovesta, vaikka ovi oli suljettu rautakangeilla. Apua asiaan ei ollut löytyny, vaikka pakallinen nimismies oli joskus käynyt asiaa tutkimassa.

Vielä 1900-luvun puolessavälissä harrastettiin ns. ylä- ja alakuun katsomista. Ei ole monen ihmisen mielestä ollut samantekevää minkä kuun vaiheen aikana esimerkiksi lampaat kerittiin. Se on tavallisesti ymmärretty tehtäväksi alakuun aikana. Tämän mukaan myös puut oli kaadettava alakuun aikana, koska liian runsaat nesteet toisessa tapauksessa mädännyttäisivät puut.

Torakoiden ja muiden hyönteisten hävitys onnistuu tämän mukaisesti alakuussa. Myös lapamatojen karkoitus onnistuu parhaiten alakauussa. Suonen iskeminen on kuitenkin suoritettava aina yläkuussa nesteiden paisuttua.

Noin 1860-luvulla eli Joutsassa Jussi Luhankainen-niminen mies. Hän oli erityisen hurskas mies, joka rukouksen voimalla paransi sairaita, jopa kuolemansairaita. Luhankaisesta on säilynyt urbaaneina legendoina ja varmasit tosiasioihinkin perustuvia tarinoita. On kerrottu, että Luhankainen käveli pitkin maita ja mantuja, koska hän ei halunnut mennä sisätiloihin koska ei saanut jumalattomalta eukoltaan minkäänlaista rauhaa.

Kerran kun Luhankainen oli taas harrastamassa ulkoilmaa, istahti hän isolle kivelle ja kaivoi taskuistaan tupakka- ja tulen teko-vehkeet. Samalla hänen eteensä saapui itse paholainen, joka sanoi, että miten sinä uskovaiseksi itseäsi kutsuva mies poltat tupakkaa? Jussi pehmensi otettaan piipustaan ja asetti sen ja tupakkamassinsa kivelle ja totesi: ”Jos nämä ovat sinun, niin ota omasi, mutta elleivät ne ole, niin älä koske.”

Kun hän oli näin ohjeistanut paholaista, jatko hän matkaansa. Seuraavana päivänä hän tuli takaisin kivelle, missä oli istunut, ja näki siellä omat tupakka- ja tulentekovehkeensä samalla paikalla, minne hän oli ne jättänyt.

Iloisena Jussi pomppi kiven luokse ja piippua sytytellessään totesi: ”Ähä, eivätpä ne olleetkaan sinun.” Tarinan mukaan siitä alkaen Jussi sai röyhytellä vapaasti piippuaan ilman paholaisen ilmestymistä paikalle. Hän myös säilytti sitä siitä lähtien aina lähellään.

Joutsassa oli vanhoina aikoina myös ikioma almanakkansa, jonka nimi oli Maria Myllykangas, jonka muistia pidettiin kirkonkirjojakin luotettavampana ja laajempana tietolähteenä.

Jokaisella paikkakunnalla on monesti sellainen ihminen tai useita, joka olisi joutunut huomion kohteeksi jonkinlaisen muista poikkeavan ominaisuutensa takia. Kansan muisti on pitkä. Tällainen huomattava persoona Joutsassa oi Aku Mutane,n, joka tunnettiin nimellä ”Lokotohvi”. Tämä nimitys on luultavasti tarkoittanut lokomotiivia, koska Mutanenkin harrasti paljon paikkakunnalla kävelyä. Silloin kun jollain joutsalaisella miehellä oli salarakas Hirvensalmen puolella, ja kun tällainen halusi toimituttaa kirjeen suoraan mielikille, antoivat he ne Mutasen kuljetettavaksi. Tällaisesta vaivasta hän otti maksun, joka oli 25 penniä.

Kerrotaan ettei valtakunnan postikaan saanut lähetyksiä liikkumaan yhtä vauhdikkaasti kuin Mutanen. Jos postikuski sai postin toimitettua jonnekin ennen Mutasta, oli hänellä tavallisesti tapana pyyhältää jo seuraavalla paikalla postin ohi. Lokotohvi oli luotettava mies, eikä hän ahneuden takia etsinyt toisten varallisuutta. Kuitenkin hänen tajuntansa ei ollut niin laaja, että löydetty tavara on luovutettava oikealle omistajalle. Jos hän raitilta löysi jonkin esineen, laittoi hän sen pysyvästi omaan taskuunsa.

Kaikkialla missä kansa kokoontui yhteen ',kuten häissä, hautajaisissa, juhlissa ja kylänluvulla, siellä nähtiin myös Lokotohvi. Ketään hän ei häirinnyt eikä tehnyt kenellekään mitään pahaa. Työnteista Lokotohvi ei ollut kiinnostuut. Hän vältteli töitä ja mielellään antoi kaikenlaiset työtehtävät toisten suoritettavaksi. Hän totesi näin kun häntä pyydettiin työhän: ”Ei ou aekoo, ei ou aekoo. Moantie on pitkä.” Nuorempana hän kuitenkin teki torpparien veropäiviä. Lisäksi hän otti osaa ensimmäisen maailmansodan aikaisten vallihautojen kaivamiseen.

Kun Joutsassa joku ihminen mainitsi Lokotohvin, kääntyivät ihmisten suut usein hymyyn ja joku kertoi jonkin kymmenestä kaskusta. Vaikka hän ei ollut ilman puutteita, oli hän omalaatuinen ja merkittävä ihminen Joutsan historian tuonaikaisessa vaiheessa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Suomalaisen von Becker-suvun brittiläisistä esivanhemmista (Päivitän ja täydennän tätä vielä myöhemmin)

Nils Vilhem Torwigge, joka on miespuolisia esivanhempiani ja sukuhaarassa myöhemmin tapahtuneen serkusavioliiton seurauksena hänetkin löytää suvun sukupuusta kahteen kertaan, oli everstiluutnantti ja oli aviossa Sofia Margareta von Anderssonin kanssa, joka oli Balgonien lordin aateloidun eversti Alexander Leslien avioton tytär ja aateluuden korostamisen takia hänenkin sukunimensä eteen laitettiin aatelisesta alkuperästä kertova prepositio ”von”. Torwiggen isä oli myös upseeri ja sotilasarvoltaan majuri ja tämän vaimo oli Georg Magnus Sprengtportenin sukulainen Anna Maria Sprengtport. Vaimon suku oli kotoisin Saksasta. 

Leslien isä oli Alexander Leslie, joka aateloitin Levenin jaarlin nimellä ja hän omisti Balgonien Linnan Skotlannissa. Lesliesta tuli Ruotsin armeijassa palvellessaan kenttämarsalkka. Nykyään Balgonien linnan omistaa Stuart Morris, joka ei todellakaan ole minkään sortin aatelinen. Vanhemman Leslien isä oli George Leslie Balgonien lordi, joka on ollut ”Captain of the castle Blair”. Myöhemmin Blair Castle on kuulunut ja kuuluu edelleen Athollin herttuoille. George Lesliella oli samanniminen isä joka oli ensimmäinen Drummuirin jaarli, josta tulee siis yhteys Drummuirin Linnaan. George Leslien vaimoa ei tunneta, tai sitä ei ole haluttu merkitä, ja hänet tunnettiin termeillä: "A Wench in Rannoch”. Tästä linjasta tulee yhteys esimerkiksi Lindsay-sukuun ja Crawfordin jaarleihin. Tuo yhteys muodostuu etenkin Dunbarin jaarlien kautta. Tähän sukuun liittyy heidän lähellä Skotlannin rajaa oleva Balcarres House. Crawfordien jaarlien suku on yksi pitkäaikaisimmista brittiläisistä aatelissuvuista. Balcarres House on edelleen Lindsayn suvun hallussa. 

Eversti Leslie oli aviossa Margaret Leslien kanssa, jonka isä oli yksi varhaisimmista Rothesin Jaarleista. Margaret Leslien äiti oli Anne Erskine, jonka isä oli seitsemäs Erskinen jaarli ja 19. Le Marin jaarli Sir John Erskine. Myöhempi 23. Le Marin jaarli oli myöskin John Erskine, joka oli jakobiittien suuria miehiä ja häntä on kutsuttu myös termillä ”Regent of Scotland”.. Myös Sir Johnin isää kutsuttiin termillä Regent of Scotland. Tämän Erskinen puoliso tuli Campbell-suvusta, joka tunnetaan nykyisin herttuasukuna, ja  oli tuohon aikaan vielä Argyllin jaarli.  Tämän Campbell-sukuisen naisen äiti oli nykyisen Lennoxin herttuasuvun varhaisvaiheiden ihmisiä, ja suku tunnettiin tuolloin myös jaarlisukuna. Tämän miehen nimi oli John Lennox kymmenes Lennoxin jaarli. Tämän Lennoxin jaarlin äiti kuului Montgomery/Montgomerie-sukuun. Tästä linjasta löytyy myös Kilmarnockin jaarleja. 

 Esivanhempiini lukeutuu eversti Göran (George) Scott Pistolekors, ja Pistolekorsien suku liittyy Baltiassa aateloituun skotlantilaisalkuperäiseen sukuun, jonka alkuperäksi on katsottu Scottien klaania, tarkemmin sanoen Scott of Craighall. Tähän sukulinjaan suorina esivanhempina kuuluu etenkin Bucchleuchn herttuasuku Scott. Tietysti Scottien klaani on paljon laajempi. Yksi Pistolekors pelasti kolmikymmenvuotisen sodan aikaan Saksassa Stuhmin taistelussa Kustaa II Aadolfin hengen ja hänet nostettiin arvonimettömään aateliin, minkä lisäksi hän sai paljon maa-alueiden läänityksiä etenkin Säämingissä ja Sulkavalla. On oletettavaa että GS syntyi Skotlannissa ja tuli sotien myötä Ruotsiin ja Suomeen. Saksassa tämä suku elää nykyään nimellä von Pistholkors. Suvun nimi tarkoittaa sen vaakunan näyttämällä tavalla ristikkäin olevia pistooleja, jolla tavalla suvun kantaisä kuulemma piteli pistooleita ampuessaan niillä. On sanottava, ettei sitä, miten Göran Scott pelasti kuninkaan eksaktisesti tiedetä, ja on ainakin sanottava, kun hän eli vielä sodan jälkeen, että todennäköisesti hän ei ole antanut hevostaan kuninkaalle, koska tuohon aikaan tuollainen teko olisi tarkoittanut itsemurhaa ilman muita vaihtoehtoja. Von Becker-suvun läheisin Pistolekors oli Gertrud Elisabet Pistolekors, joka oli aviossa Odert Reinhold von Essenin kanssa ja heidän poikansa oli Georg Reinhold von Essen, joka taas oli aviossa Sofia Gertrud Torwiggeb kanssa. Samalla tavalla useat näistä brittiläisistä esivanhemmista on samalla tavalla muokkaantunut avioliittojen ja jälkeläisten kautta baltiansaksalaisiin ja ruotsalaisiin esivanhempiin. 

Yksi skotlantilaisalkuperäisestä suvusta tullut esi-isä kuuluu Belfragen sukuun, joka oli tullut Ruotsiin ja kuului jo Skotlannissa maataomistavaan yläluokkaan eli englanniksi sanoen landed gentryyn. Ensimmäinen sukupuussa ilmenevä Belfrage oli John Belfrage, joka oli aviossa Elisabeth Wallmanin kanssa ja tällä vaimolla on myös alkuperänsä Britanniassa. John Belfragen isä oli Penningtonin herra Henry Belfrage ja äiti Janetta Balram, jonka vanhemmat olivat Balramin paroni Jacob Balram ja äiti Elisabeth Stuart. Henryn isä oli Jacob James Belfrage, joka oli myös Penningtonin herroja. John Belfrage toimi pormestarina, kauppiaana ja raatimiehenä  Ruotsissa. Tähän linjaan liittyy etenkin Aldien linna Kinrosshiressa Skotlannissa. Sain tietoa linnan omistajasta, joka kuoli äskettäin, ja hänen vaimostaan, joka saattaa omistaa linnan nykyisin, hän on lääketieteen tohtori ja mahdollisesti professori, varmaankin Lontoossa. Hänkään ei ole aatelinen. Tähän Aldien linjaan liittyy myös Murrayn suku, joka pitää nykyään hallussa myös Athollin herttuan titteliä. Murraydien sukunimi oli noina aikoina Moravia de Tullibardine, joka viittaa heidän junior-titteliinsä tänä päivänä. 

Yksi myöskin skotlantilaisalkuperäinen esisuku on Petre ja ensimmäinen miespuolinen esivanhempi suvussamme on Wilhelm Robert Petre, joka siirtyi Skotlannista Ruotsiin ja toimi Arbogassa kauppiaana ja kaivoksen johtajana ja omistajana. Anna Christina Petre oli Ruotissa aviossa  hollantilaistaustaisen Adolf Standaertin kanssa, joka toimi Ruotsin hovin viininhankkijana. Wilhelm Robert Petren isä oli Robert Petre, joka syntyi Skotlannissa ja toimi Anguksessa Montrosen pormestarina. Petren suvusta on kirjoitettu suvun sivuilla netissä:

”In Sweden, the living Petré family has no documented connection to Baron Petré, who lives in the United Kingdom. The Swedish Petré family, descended from Regina Edmonstone, also has no documented connection to Baron Edmonstone in the United Kingdom. Simply put, there’s no further connection than to Georg Petré and Regina Edmonstone. Despite this, it’s worth noting that the names Robert and William frequently appear among male members of Baron Petré in the United Kingdom. This could possibly indicate some form of kinship between the two families, but concrete evidence for this is lacking! ”

Petreistä on myös kerrottu, että he harrastivat meijeritoimintaa Ruotsissa ja ovat tulleet tunnetuiksi etenkin kermakauppiaina. George Petren vaimo oli Regina Edmondstone, joka oli myös skotlantilaista landed gentryä ja tähän sukulinjaan liittyy etenkin Duntreath Castle, joka on ilmeisesti nykyään siirtynyt monille eri suvuille. Edmondstonen isä oli William Edmondstone, joka mainitaan termillä Baron of Writtle Essexissä Englannissa. 

Voidaan kirjoittaa, että von Becker-suku Suomessa jakaa yhteisiä esivanhempia ainakin viiden nykyisen herttuasuvun kanssa. Lisäksi pienempiä aatelisia, kuten jaarleja, paroneja, lordeja ja vain herroja löytyy vaikka kuinka paljon. Suvun miespuoliset jäsenet ovat olleet etenkin omia maitaan Skotlannissa hallinneita ja omilla maillaaan pysyneitä sotilaita/ritareita, joista varmasti suuri osa on tukenut Skotlannin omaa olemassaoloa ilman muuta Britanniaa.  

Yhteen näistä sukulinjoista liittyy myös sellainen Belfrage-suvusta alkava linja, jossa on High Steward of Scotlandin tittelillä toimineita jäseniä ja Stewart-suvun jäseniä. Sieltä löytyy myös Robert the Bruce, Crawfordien linjasta skotlantilaisten vapaustaisteilija ja soturi William Wallace. Lisäksi löytyy muinaisen Alban kuninkaita ja englantilaisista William the Conqueror, Henry the first ja aikaisempia anglosaksien kuninkaita. Myös Charlemagne eli Kaarle Suuri löytyy tästä Belfrage-sukuisten linjasta ja paljon kaikenlaisia muita ylhäisaatelisia ja kuninkaallisia. Myös nämä ovat tulleet Britanniaan mannermaisesta Euroopasta. On myös selvää, että muistaakseni Winston Churchillin isoäidin äidin kautta olemme sukua myös hänelle. Tämäkin yhteys tulee Stewart-suvun kautta. 

Tällä suvulla riittää siis linkkejä sekä itään että länteen!

Plantagenet-yhteyttä en nyt jaksa ruveta esittelemään, mutta siellä se on, uskokaa tai älkää.

Kaipaan jo takaisin nummille!

(Seuraava kuuluisa laulu kunnioittaa Robert the Brucen voittoa Bannockburnin taistelussa Edward II:a vastaan)

”O flower of scotland

When will we see

Your like again,

That fought and died for

Your wee bit hill and glen

And stood against him

Proud edward's army,

And sent him homeward

Tae think again.

The hills are bare now

And autumn leaves lie thick and still

O'er land that is lost now

Which those so dearly held

That stood against him

Proud edward's army

And sent him homeward

Tae think again.

Those days are past now

And in the past they must remain

But we can still rise now

And be the nation again

That stood against him

Proud edward's army

And sent him homeward,

Tae think again.

0 flower of scotland

When will we see

Your like again,

That fought and died for

Your wee bit hill and glen

And stood against him

Proud edward's army,

And sent him homeward

Tae think again. ”

Liitteenä ruotsalaisen kirjoittajan selvitys Petre-suvusta:

Släkten Petres skotska ursprung

Av Alf Åberg

Robert Petré, the progenitor of the Swedish Petré family from Arboga and the Hofors hospitality farm, was, as inscribed on his epitaph in Arboga town church, of Scottish descent and born on November 1, 1614, in the diminutive town of Montrose on the North Sea coast, situated between Aberdeen and Edinburgh. The epitaph further details that Petré received a literary education and, driven by his aptitude for the merchant trade, embarked on a journey to Sweden in 1629. Through his diverse practical experience, he established himself in Arboga, where he was widely recognized as a prominent figure and lived a life of distinction, passing away peacefully on March 29, 1690, at the age of seventy-five.

A printed funeral sermon over Robert Petré, conducted by the bishop of Västerås, Carl Carlsson, is accompanied by eight personal pages. Among other details, the following is recorded: Robert Petré was born on November 9, 1614, in the renowned City of Montrois in Scotland. He was born to honorable parents: Mr. Georg Petré, the former Mayor of Montrois and head of the Petré family, and Mrs. Regina Edmonston. Tragically, he lost his beloved father and several relatives in 1627. However, his father’s love for his young son endured until his death, as he ordered his eldest brother, Mr. Georg Petré, who was planning to travel to Sweden, to take Robert with him to his brother, Mr. Wilhelm Petré, who was then residing in Sweden and Stockholm. Mr. Wilhelm, deeply moved by his father’s decree and brotherly love, welcomed Robert with open arms and treated him as his own child. In 1638, Robert embarked on his own trade, which he continued until 1644, when he decided to settle in Arboga and pursue a career as a bursar.

According to the tradition cultivated within the Swedish Petré family, as narrated by L.M.V. ÖRNBERG1, Robert Petré was a member of the noble Petré family, renowned in English history. Originating from Devonshire in southwest England, the family’s most prominent figure was William Petré, who served as Secretary of State to Henry VIII and later became Chancellor of the Order of the Garter during Queen Elizabeth’s reign. Throughout the Reformation era, the Petré family maintained its Catholic faith. However, it is said that one of its members converted to Protestantism during the 16th century and sought refuge in another country. This tradition refers to the mayor of Montrose in Scotland.

In contrast, the preserved genealogical records concerning the English Petré family do not support the Swedish family tradition. According to these records, William Petré, the second Lord Petré of Writtle (1575-1637), had eight sons in his marriage to Edward Somerset’s second daughter, Katherine (as mentioned in ÖRNBERG). Among them were Robert, who later became the third Lord Petré, and George, the youngest of the sons. George Petré was born in West Horndon on August 15, 1613, and married Anne, the daughter of Henry Fox of Lehurse. Even if one disregards the age information on the Arboga epitaph, it is not feasible to demonstrate any closer relationship between George Petré and the ancestor of the Swedish Petré family. George Petré passed away on the Wexford estate in England on September 26, 1647, without any apparent involvement with Montrose.

It is worth noting that there was a Scottish branch of the noble Petré family, but it was situated in the cities of Glasgow, Aberdeen, and Edinburgh and did not emerge until the 1660s. Within this Scottish branch, there are no individuals bearing the names George or Robert.3

There are alternative avenues to explore the Scottish origins of the Petré family, specifically through the Scottish church register material. The Scottish National Archives in Edinburgh houses a special archive building, New Register House, where the birth, marriage, and death registers of Protestant congregations are preserved. These registers, dating back to the 17th century and partially in poor condition, are available for research in one of the designated rooms in New Register House. Genealogical research can be conducted by following a printed list arranged by parish, which contains information on the submitted documents to the National Archives. A one-shilling fee is charged for each volume requested, but a one-off fee of one pound is waived for more extensive research.

The oldest church register for Montrose is a birth register, commencing in 1615, the year following Robert Petré’s birth in the town, as indicated by his epitaph4. The register reveals that at that time, several individuals residing in Montrose bore the surname Petré (Petri). A Master Alexander Petri is mentioned as a schoolmaster in the town at that time. Three of his sons, William, Alexander, and George, are recorded in the register of births during the years 1621, 1623, and 1632.

The birth register does not include the mother’s name, and the father’s name is sometimes omitted without a title, which poses a challenge in identification. Within the church register, under the 1620 ceiling, two sailors, George Petri and Andrew Petri, appear. At each instance, they are mentioned as fathers of children. In addition to these three family heads with the surname Petré (Petri), one frequently encounters a merchant named George Petri the elder in the densely written pages of the church register.

The first occurrence of George Petri the elder in the church register is on March 4, 1623, where he is annotated by his son, George. This is followed, with caution for the potential misidentification, by George younger in 1624, George Robert in 1625, Elsbet in 1626, Patrick in 1627, Robert in 1630, George in 1632, Robert in 1638, Barbara in 1642, and John in 1652. At this juncture, new family heads with the surname Petri are mentioned: the miller John Petri, George Petri the younger, David, and Walter Petri.

It is challenging to discern the intricate relationships among the various Petri gentlemen listed in the Montrose birth register. However, it is noteworthy that the surname Petri is prevalent, and the first names George and Robert are frequently encountered in birth records dating back to the 1620s. The literary education mentioned in the epitaph may have been acquired from “master” Alexander Petri, while the inclination for the merchant profession could have been instilled by George Petri the elder or another prominent citizen of Montrose. Consequently, it is plausible that the Petres family’s origins can be traced back to a bourgeois Scottish merchant family from Montrose, rather than to any English nobility.

During the era of great power, Sweden maintained robust connections with Scottish North Sea cities. Not only were military personnel drawn to the Swedish Baltic Sea kingdom, but also merchants sought to establish their fortunes. A notable testament to these connections lies in the Aberdeen city archives, which house four volumes of court decisions pertaining to the heirs of relatives who emigrated from Aberdeen5. These volumes, spanning the years 1637-1777, provide a wealth of detailed information about the emigrants, their parents, and their fates after emigration. Many of these Scots settled in Germany and Poland, but several others sought out Sweden and became permanent residents there.

Robert Petré was not the first Montrose resident to emigrate to Sweden. Approximately 1614, the merchant Walther Guhtrie and his family departed from the town and established residence in Stockholm, where he became the progenitor of the esteemed Guthrie family. Even after Robert Petré’s departure, young individuals from Montrose nurtured aspirations for their future in the Baltic region. At the dawn of the 19th century, two brothers from Montrose made their way to Gothenburg. Like Robert Petré, they exhibited a “disposition for the merchant trade” and, like him, they would attain prominence in their newfound hometown. Their names were Robert and James Dickson.

Annammeko kielemme lakastua?

Suomalainen kulttuuri on tänä päivänä Amerikasta tulevien vaikutteiden ohjattavissa. Tämä näkyy niin pienissä lapsissa kuin myös korkeimman poliittisen seurueen toiminnassa Samalla Donald Trump käy entistä arvaamattomaksi. Kielen hidas kato näkyy esimerkiksi etenkin nuorten ihmisten piirissä esimerkiksi seuraavanlaisen keskustelun ja kommunikaation kautta: ”sikasöpö” ja jopa tässä: ”sikaepävarma fiilis”- Kuvittelevat että sikoja voi repiä vaikka minkälaisiin ilmauksellisiiin yhtymiin: ”sikapaha, sikahyvä”. Kokeeko tämä porukka poikkeavan jotenkin myönteisesti muusta, etenkin nuorten ihmisten populaatiosta Suomessa? Itse en voi jo vanhempana setänä, joka ei myöskään ole aivan äsken Helsingissä asunut, sanoa, etteikö tuollaiset irrationaalisuudet ja epäpuhtaudet olisi omiaan johtamassa etenkin vaikutteellisille ajatuksille. Nämä saavat taipumusta ajaa alttiita nuoria ihmisiä omaksumaan pintapuolisesti amerikkalaisten muotokieltä. ”Oli plotstwist” ”awkward soitto tulossa”: Minä en ymmärrä minkä takia amerikanenglantia tulisi sotkea puhekielen kokonaisuuteen. Johtuuko se siitä, että nämä jolpit ja eukot kuvittelevat, että englannin kieli olisi jotenkin parempaa kuin suomen kieli? Pahempaa nimittäin on se, että jos näiden anglismien muoto on vahvempana näissä sälleissä ja heidän aivoissa kuin suomen kielen sanat ja vastineet vaikuttavat muodikkaammailta kuin mitä olisi tässä suomen kielen ilmaisuvoima ja monipuolisuus, myös jonkinlainen monien merkitysten jakaminen on kyseessä.”Tällä tarkoitetaan etenkin sitä, että samalla kun nämä puppelipojat ja teinin tasolla olevat viihdetaiteilijat eivät tiedä enää suomenkielen sanoja ja täyttävät kieltään karkealla ja ennalta arvattavalla jenkinkielellä, niin olisi korostettava etenkin suomenkielen rikkautta ja pyrittävä luovaan kielen oppimiseen ja uudenlaiseen kielelliseen luovuteen oma-aloitteisuutta ja kielen arvostamista. Suomen ja ruotsin kieltä tulisi etenkin opettaa saman opintokokonaisuuden alla. Lisäksi erilaisia muita kieliä tulisi opettaa yhtenäisten ja erillisten kielisukujen ja kulttuurin mukaan määrittyvien kielikokonaisuuksien sisällä. Suomen koulujärjestelmä ei vaadi oppilailta suuria vaivoja. Suomen yhteiskunnassa ei olla vielä tajuttu sitä, että koulujärjestelmän tulisi jakaa lapset ja nuoret erilaisiin ryhmiin heidän älyllisen potentiaalisuuden kautta. Itse koin etenkin alakoulussa, että opettajat tuhlasivat aikaani, koska minä olisin voinut samanlaisella tavalla päästä etenemään aikaisemmin kuin miten on toimittu etenkin anglosaksisissa maissa kuten Britanniassa, (Ranskassa), Saksassa ja Yhdysvalloissa. Reinhold von Becker kirjoitti sen kehityksen, jossa suomalaiset omaksuisivat jonkinlaisen erilaisen dialektin, aksentin tai yleisesti kielen ennen omaa kieltään. Ja kun minä nyt satun olemaan tämän Reinholdin elämänkerran kirjoittanut saman suvun jäsen, niin voin sanoa hänen olleen todella intohimoinen suhteessa yhden suomalaisen kielen valmistelemiseksi ja edelleen sitä hyödyntämällä yhteisen suomalaisen kansan luomisessa Snellman oli Schildtin, Runebergin ja Lönnrotin ohessa hänen oppilaansa ja jatkoi Reinholdin työtä.. Kielen ei tulisi olla pinnallinen muoti-ilmiö, vaikka jotkut voisivat tietysti väittää että Suomessakin kartanoissa ja upseerien parissa puhuttiin myös muuta kuin ruotsia ja suomea: kieli oli ranska. Samalla tavalla silloin, vaikka ranskan kieli on omalla vaativuudeltaan ja hienostuneesti paljon enemmän kuin jenkkien engelska, voidaan kuitenkin sanoa, että 1700-luvulla suomalaiset aateliset puhuivat ranskaa, vaikka eivät olisi kuin muutaman helpomman bon motin kautta kieltä oppineet. Samaa voi sanoa myös näistä teineistä, jotka eivät ymmärrä mitä ovat tekemässä. Heillä ei ole useinkaan syvällistä ja kielen moneuden tunnustavia tapoja. Äidinkieltä tulisi siis Suomessa edistää paljon nykyistä kunnianhimoisemmalla tavalla.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Aateli ajastaan jäljessä ja silti rinta pulleana

Suomen aateliin kuuluu noin 6000 jäsentä. Voidaan arvioida naisten muodostavan tuosta ryhmästä enemmistön. Kuitenkin Suomen aateli on jatkanut menneisyydestä kantavaa paternaalista ja patrikarkaalista perinnettä jättämällä naisen ulkopuolelle aatelin nykyisyydestä ja historiasta. Esimerkiksi aateliskokous on auki pelkästään sukujensa miespuolisillle jäsenille, myöskään ritarihuoneen johtokunta ei ota jäsenikseen naisia. Suurin epäoikeudenmukaisuus on se, että naispuolisten aatelisten jälkeläisiä ei lasketa mukaan ritarihuoneelle, aateliskalenteriin eikä edes koko aateliin! Esimerkiksi ritarihuoneen kamreeri Johan von Knorring on lähiaikoina maininnut aatelisten naisten asemasta, että asiasta tulee ehdottomasti keskustella. On mielestäni niin, että tämä patriarkaalisuus on jäänyt voimaan sen takia, koska menneinä aikoina miehet pitivät siitä, että saivat kokoontua yhteen ilman huolta naisihmisistä. On mielestäni aika varmaa, että jos esimerkiksi nykyajan suomalaiset aateliset saisivat äänestää siitä, vieläkö aatelisten naisten lapsia tulee tällä tavalla syrjiä ja pitää yllä tätä välinpitämätöntä asennoitumista suhteessa aatelisiin naisiin vai ottaa heidät mukaan ritarihuoneen toimintaan ja saada omat lapsensa kirjatuksi aatelin joukkoon, suosisi enemmistö etenkin jälkimmäistä vaihtoehtoa. Kuitenkin voi ihmetellä sitä, vaikka tällainen naisten mukaanlaskeminen on tapahtunut kaikkialla yhteiskunnassa, ja vaikka asiantuntijat ovat maininneet muutoksen olevan ehdoton, niin sama paternaalinen aatelisjärjestelmä jatkuu voimassa instituution takana, jolle kukaan ei näytä voivan mitään. Koska on nostettu esiin se, että jos naisten jälkeläiset otettaisiin mukaan aatelin piiriin, tulisi jo nyt paksusta kolmen vuoden välein julkaistavasta aateliskalenterista liiankin laajan, niin ongelma voitasiin ohittaa sillä, että aatelisten naisten lapset kirjotettaisiin muistiin toiseen aateliskalenteriin, joka voisi olla esimerkiksi eri värinen. Kirjailija Janne Kuusi on jossain vaiheessa 2000-luvun alkua kommunikoinnut ritarihuoneelle, että niin kauan kuin aatelisjärjestelmä jatkaa aatelisten naisten ja heidän jälkikasvunsa syrjimistä, ei Kuusi enää halunnut nimeään mainittavan aateliskalenterissa. Siinä mielessä varsin jännä käänne tässä tuli, kun ritarihuone ilmoitti Kuuselle, ettei kukaan aatelinen voi valita kuuluuko hän aateliskalenteriiin vai eikö kuulu. Jos aatelisjärjestelmä pakottaa jokaisen aatelisen tuollaiseen välttämättömyyteen, olisi oikeudenmukaista ja järkevää, että naiset otettaisiin mukaan tähän järjestelmään. Esimerkiksi Britanniassa on lukuisia aatelissukuja, jossa titteli siirtyy tarvittaessa naisen kautta miespuoliselle jälkeläiselle. Ja kaiken lisäksi uudistus on saatu voimaan myös lähes kaikissa Euroopan maissa, jotka ovat monarkioita, ja useimmissa niistä seuraava tittelin perijä on naispuolinen. Vieläkö aatelisjärjestelmä saa jatkaa ihmisten syrjintää sen perusteella, kenen siittiöstä jälkeläinen on tullut? Onko yhteiskunnassa tilaa tällaiselle instituutiolle, joka suojautuu sellaiseen varjoon, jotka on yhteiskunnassa pyyhitty tieltä jo aikoja sitten?

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri ja vain aatelisesta munasolusta periytyvä

Taide, avoimuus ja arvotunteet

On sanottu ja kirjoitettu monissa yhteyksissä, että taiteilijat ovat etenkin avoimempia, herkempiä ja vähemmän aggressiivisia kuin muut ihmiset mutta etenkin miehet. Taiteilija tarvitsee avoimuutta etenkin siihen, että hän voi tajuta ympäristönsä virikkeitä. Voidaan sanoa tällaisella vertauksella, kun nuotio viritetään palamaan. Samalla tavalla taiteilijan sydämen tulee viritä käyttöönsä. Herkkyys on olennaisia piirre taiteilijalle, koska taiteen ymmärtäminen vaatii tietynlaista tunneherkkyyttä, etenkin taiteen muodon ja omien ajatusten yhdistämiseksi. Herkkä ihminen on etenkin sellainen, joka pystyy myös virittymään toisten taiteen ymmärtämiseen. Herkkyys on sitä, että tällaisen ihmisen tuntosarvet ulottuvat kauemmas näkemään sellaisia asioita, joita tavalliset konservatiiviset ihmiset eivät pysty näkemään tai kokemaan. Pienempi aggressiivisuus taas kertoo etenkin introversiosta, suurin osa menestyneistä taiteilijoista ovat enemmän sisään kuin ulossuuntautuneita. Taiteilijan pitääkin siis kirjaimellisesti katsoa itseensä ja Delfoin oraakkelin tavalla tuntea itsensä. Taiteilijoilla monesti tunteellisuus voi ilmetä oikutteluna tai sellaisella toiminnalla, jota kaikki eivät välttämättä suoranaisesti olisi ymmärtämässä. Taiteilija on tavallisesti vapaampi ja liberaalimpi ihminen kuin tavalliset ihmiset. Mielestäni taiteesta ja sen luomisesta on helppoa kirjoittaa, jos on itsekin luova ihminen, tämä on siis jossain mielessä omasta itsestä kertomista. Avoimuus tarkoittaa maailman ja ihmisen ottamista kokonaisuudessaan mahdollisimman syvällä ja laajaspektrisellä tavalla. Herkkyys on alttiutta etenkin kauneudelle, eikä niinkään minkäänlaista irrationaalista itkeskelyä. Joku Jorma Ojaharju ei varmaankaan ole ollut kovinkaan herkkä mies, kun kirjoitti muun muassa housuissaan olleista jarrutusjäljistään, vaikka teki taiteellista työtä. Hannu Salaman Juhannustanssit sai aikaan syytteen valtakunnan vallankäyttäjiltä, vaikka esimerkiksi Kekkonen otti asiaan kantaa armahtamalla Salaman myöhemmin. Kuitenkin vielä tuolloin 1960-luvulla kristilliskonservatiiviset ihmiset saivat päättää siitä, millaista kirjallisuutta sai kirjoittaa ja minkälaista taidetta katsottiin oikeaksi taiteeksi. On mainittava tietysti myös Salman Rushdien saama fatwa, eli kirjailija ja hänen kirjojaan vilkaisseet elävät varsin erilaisella sivilisaation asteella. Kirja- ja taidesotia on Suomessa ja muualla ollut muitakin, vanhoillisia ihmisiä on aina vaivannut sellainen päähänpinttymä, jonka mukaan he saisivat itse päättää sen, miten ihmisten suurin osa kokee jonkinlaisen taideteoksen. Kansalliskonservatiiviset ihmiset ovat varsin harvoin luovia taiteilijoita. Olihan esimerkiksi mummoni sensuroimassa ensimmäisestä lyhytproosakokoelmasta etenkin sellaisia kohtia, joissa käsittelin siteitäni vanhempiini. Ikään kuin nämä asiat häviäisivät vain sillä tavalla, kun ne otetaan pois painetusta kirjasta. On sanottu usein, että taiteellisilla ihmisillä on enemmän ristiriitoja omien vanhempiensa kanssa, ja olen tässä yhteydessä tästä täysin samaa mieltä. Luovuus on perinnöllistä ja sen takia on sanottava, että luova ja älykäs lapsi tavallisesti saattaa ajautua esittämään kritiikkiä ja kapinoimaan hänelle annetun mallin perusteella tai esimerkiksi sen liiallisen rajoittavan vaikutuksen takia. Itse olen saanut hyvin ankaran ja tunteita korostamattoman kasvatuksen, minkä takia sanoin lukiossa psykologian tunnilla, jossa käsiteltiin tunteita, rehellisesti että minulla ei ole tunteita, joka kieltämättä herätti kiinnostusta etenkin luokan tyttöjen piiristä. On varmaan niin, että jonkinlaisten rakkausrunojen kirjoittaminen ei itsessään palvele muuta tarkoitusta kuin jonkinlaisten rakkausrunojen kirjoittamista. Jotkut naiset voivat mahdollisesti etsiä itseään miehen kirjoittamista runoista, mutta useimmiten tavalliset naimaan pyrkivät miehet eivät kirjoita rakkauslurituksia, joten monessa tapauksessa senkin takia, rakkausrunojen kirjoittaminen palvelee niissä kehittyvää lahjakkuutta. Onhan niitä ollut, vaikkapa esimerkiksi Lordi Byron, joka ontui ja piti lemmikkinään yliopistossa karhua, koska yliopisto oli kieltänyt koiran pitämisen kampuksella. Rajojen rikkominen on varmasti asia, joka koskettaa useita taiteilijoita, runoilijoita ja kirjailijoita. Rajojen rikkominen tarkoittaa myös samassa mielessä kyseenalaistamista ja uuteen siirtymistä. Vanhemmat, jotka tietäisivät sen, miten luova lapsi kasvatetaan, olisi loistava asia, kuitenkin monesti tausta on omiaan saattamaan kyseenalaiseksi sen, mitä taide on ja kannattaako sitä tehdä. Esimerkiksi kun itse suunnittelin vuosia sitten lähteväni opiskelemaan kuvataidetta, sanoi veljeni, että meidän perhe ei ole siihen riittävän varakas, mikä oli kuitenkin tarkoituksellisesti sanottua paskapuhetta, sillä molemmat vanhemmistani ovat olleet työurallaan ylempää keskitasoa palkkojensa kautta. Esimerkiksi Picasson vanhemmat eivät olleet varakkaita, vaikka hän saikin suvultaan apua pääsyssä taideopintoihin, ensin Madridissa ja sen jälkeen Pariisissa. On kirjoitettava hauska huomio siitä, miten tuossa taidetta kotiin.-facebook-ryhmässä miespuoliset taiteilijat pyytävät tavallisesti töistään runsaasti naisia enemmän rahaa. Miehet tahtovat olla voimakastahtoisempia ja itsenäisempiä ja sen takia he uskaltavat pyytää taiteestaan enemmän, samalla tavalla kun naisten piirissä tällaista toimintaa pidettäisiin itsekeskeisyytenä ja itsensä korostamisena. Miehet tapaavat olla kunnianhimoisempia siinä mitä he tapaavat tehdä. Arvotunne tarkoittaa tunteiden määrittämistä sen perusteella miten ilmenevä jokin tunne on sen arvokkuuden kannalta. Arvokkuutta voidaan arvioida monella eri tavalla, mutta on sanottava arvokkaimpien arvotunteiden olevan sellaisia tunteita, jotka mahdollistavat esimerkiksi taiteen, tieteen, kirjallisuuden ja filosofian. Naisten tunneherkkyys ja itkeskely pienistä asioista ei todellakaan ilmennä minkäänlaisia arvokkaita tunteita. Arvokkaita arvotunteita ovat myös sellaiset tunteet, jotka ylläpitävät pysyvyyttä ja jatkuvuutta, koska niiden vastakohta nimenomaan on tunneherkkä pikkuasioista itkeskely. Itkeskely pienistä asioista on etenkin sitä, jossa ei tajuta arvokkaampia asioita ja suurempia pysyvyyksiä. Tämän takiahan tavalliset itkeskelevät ihmiset poraavat hautajaisissa ja sen jälkeen unohtavat vainajan täysin. Arvotunne on etenkin sellainen koettuna, että se määrittää sen, miten yksilö tunnistaa arvokkaimmat asiat, kuten instituutiot ja historian. Kuitenkin samoin kuten filosofia, myös taide on etenkin muutosvoima, jonka avulla voidaan ilmaista uudistuksen tarpeita hyvin monille eri aloille. On sanottava, että pidän lehtien pilapiirrosten tekijöiden töitä, ja on sanottava pilapiirtäjän olevan oma suosikkiammattini filosofin jälkeen. On mainittava myös miehen ja naisen eroista taiteen luomisessa. Naisilla ei monesti ole pokkaa luovaan työhön, koska se monesti vaatii itseluottamusta ja neuroottisuuden ja vertailun puuttumista. Samalla tavalla naiskirjailijat kokoontuvat yhteen lipittelemään samppanjaa ja he voisivat sopia siitä, että he kirjoittaisivat vuorollaan toisilleen kirjoja, koska ne eivät tavallisesti, ellei nainen ole hyvin poikkeava, suuresti eroa muista kirjoista. Olen lukenut Edith Södergrania etenkin sen takia, koska hänen runoutensa on monessa mielessä helppoa ruotsia, varmaan sen takia, koska hän asui suomenkielisten ihmisten keskellä. Samaa on sanottava vaikkapa Henry Parlandista, josta olisi voinut tulla merkittäväkin lyyrikko ellei hän olisi kuollut vähän päälle kaksikymppisenä. Suoraan sanoen, minun kirjastoni koostuu suurelta osin lähinnä miespuolisten kirjailijoiden töistä. Simone Weilia ja Simone de Beauvoiria minulla on muutama nide Södergranin töiden lisäksi. Onhan minulla kuitenkin vaikka kuinka paljon naisten kirjoittamia elämänkertoja ja muuta tietokirjallisuutta, mutta kaunokirjallisuuden asteella en ole saanut käsitystä naisten kirjallisuudesta, koska en sitä ymmärrä – ehkä Sonja O. Kävi täällä on yksi poikkeama. On varmaan niin, että 1960.luku muutti merkittävällä tavalla taiteen ja kirjallisuuden sfääriä kaikenlaisen vallankumouksellisuuden etenemisen myötä. Stalinistit olivat todellakin stalinisteja, joiden käsitys maailmasta ja politiikasta on itselleni kaikkein vierainta. Nuoret ihmiset ovat monesti historiassa tarvinneet uusia aatteita, ja 1960- ja -70-lukujen taistolaisuus oli vain jatkoa heidän vanhempiensa oikeistoradikaalisuudelle 1920 ja -30-luvuilla. Monessa mielessä kapina liittyy nuoreen ikään, koska vain vanhemmat ihmiset tietävät sen, miten tärkeää on tulla toimeen muidenkin ihmisten kanssa. On monesti mukavaa kuunnella sattumanvaraisesti koottua vanhuksien ryhmää, miten he laskevat leikkiä ja vaikuttavat niin suorilta kommunikaatiossaan. Naisilla on porvarillisissa piireissä tapana kehuskella omaisuudellaan ja miehen omaisuudella. Se kuuluu tavallisesti jonkinlaisen aseman ylläpitämiseen. Uudet hankinnat ja kodin varustelutason nostaminen on näille tärkeä asia, ja kaikenlainen hilavitkuttimien ostaminen ja myyminen perustuu monessa mielessä naisten yksityiseen haluun parannella oman kotinsa varustelutasoa, että voi sitä jollain tavalla kehua. Tämä on perusteellisinta vertailukohdallisten symbolien hamuilua, ja kertoo todellakin siitä, ettei tällaiset ihmiset etsi totuutta, vaan he käyttävät siihen muuten menevän ajan shoppailua harrastaen. Samalla voidaan vertailla toisten ihmisten omaisuutta ja kertoa monesti epäsuorasti mielipiteensä siitä. Taiteen ja filosofian on synnyttävä etenkin syväsymbolien tavoittamisesta ja se onnistuu vain itseensä katsomisella ja tuntemisella. Naisten tapa kuvitella ylpeyttä tuli esiin esimerkiksi kerran, kun olin junassa Suomessa, samassa loosissa ollut nainen pälpätti koko matkan Helsingistä Kuopioon olevansa maisteri ja jutteli toisten kanssa, mihin sanoin, että ”uskotaan että olette maisteri, mutta ette näköjään ole oppinut tapaa pitää suu kiinni allergiahytissä”, josta nainen selkeästi koki ylpeyttä (siis maisteriosassa) ja naisissa tuon reaktion huomaa helpommin. Olen joskus käyttänyt itsestäni termiä renessanssifiguuri, koska olen palauttanut suvulleni siitä pois hiipuneen tavan tuottaa maailmaan ”kulttuurivaikuttajia”. Esimerkiksi Carl Jung käsitteli symboleita ihmisissä ja taiteessa ja hänen mukaansa oikeiden symbolisuuksien tavoittaminen on ainoa käyvä edellyke taiteen luomiseen. On siis toistettava se, että materialismi ei voi sisältyä aitoon taiteen luomiseen, koska jos symboleita voi vertailla, eivät ne koskaan voisi kertoa etenkin heistä itsestään ja sellaisesta todellisuudesta, jonka yhteydessä taiteen laatu tunnistetaan. Syväsymboli tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että se on kaivettava esiin. Voidaan sanoa, että pidättyvyys ja tunteiden hallinta on monesti sellainen ominaisuus, jonka kautta ihminen voi kanavoida omia tunteitaan ja vähentää sellaista emotionaalista taakkaa, joka ei ole hyödyksi taiteen tekijälle. Itsekritiikkiä on oltava, mutta taiteilijan ei tuli jatkuvasti tuijottaa toisten ihmisten reaktioita taiteeseensa, koska taiteilija voi olla esimerkiksi vasta aloittamassa taiteen tekemistä. Siinä mielessä esimerkiksi Lyseossa oli ruma pieni tyttö, joka pyrki kielellä hallitsemaan ympäristöään ja hän sanoi eräällä tunnilla kolumneistani kovaan ääneen toiselle, ”ettei niitä kukaan lue”: Ja tämäkin johtui suoranaisesti tämän tytön vähäisestä kyvystä herättää jäykkyyttä missään ruumiinosassa. Minun koulussani ei tietojeni mukaan ollut kulttuurisukuisia, yksi Lönn, yksi Arppe ja yksi Ronimus. Siinä mielessä koulussa oli lähinnä nousukkaiden lapsia, jotka lapset jatkavat samanlaista nousukkuutta ja uutta keskiluokkaista kulttuuria. Pikkuporvarillisuus elää näiden ihmisten elämissä. On mainittava sekin, että kuvataiteen opettaja Lyseossa oli saanut oman sisäryhmänsä kautta sellaisen käsityksen minusta, että olisin sellainen kuin olin lyseolaisten mahtavuuden takia. Lisäksi tämä akka kuvitteli sisäryhmänsä kautta, että olisin työväenluokasta, koska se oli kerran, kun kerroin hänelle Winston Churchillin isänpuoleisesta aristokraattitaustasta, sanonut painokkaasti, mielestään kannustavasti ', konfidentiaalisesti ja minuun vetäytyen, että ”Winston Churchill tuli työväenluokasta”. Tämä jo kertoo siitä, miten tyhmä ja toisten keskenkasvuisten pintapuolisista ennakkoluuloista hän oli riippuvainen. On mainittava esimerkiksi näyttämötaide perustuu monessa mielessä etenkin puheeseen, vaikka etenkin Antonin Artaud oli aikoinaan korostamassa niin sanottua julmuuden teatteria, jossa ihmisen ruumis ja sen liikkeet olivat skriptiä arvokkaampia. Mielestäni kieli on paljon tärkeämpi asia teatterissa. Olen kirjoittanut muutamia näytelmiä, joita en ole vielä tarjonnut millekään teattereille. Olen myös huomannut sen, että elokuvien ja sarjojen kääntäminen olisi sellainen ala, jossa voisi tuoda esiin luovuuttaan ja kielitaitoaan, koska katsojat pitävät hauskasta kielestä, ja hauskuus tapaa olla monesti etenkin kirjallisesti lahjakkaan yksilön ominaisuus samoin kuin ironia ja/tai itseironia. Teatterissa yksilön panos tulee helposti esiin, koska siinä tullaan etenkin kielen kautta hyvin läheiseen kontaktiin katsojien kanssa. On myös sanottava, että sellainen tehokeino lähentää teatterin yleisöä ja näyttelijöitä toisiinsa, kun näyttelijät jalkautuvat yleisön sekaan, joka on tapahtunut esimerkiksi Kristian Smedsin versiossa Tuntemattomasta sotilaasta. Tietysti on tavan takia mainittava myös Jumalan teatteri, jonka myötä paikalle tulleet teatterikriitikot saivat paskaa omille puvuilleen. Jouko Turkka, joka on ehkä merkittävin suomalainen elokuvanohjaaja, tuki Jumalan teatteria. Turkka oli loistava ohjaajaksi oman olemuksensa takia, hän myös jollain radikaalisella tavalla vaivasi opiskelijoitaan Teatterikorkeakoulussa, koska hänen mielestään taiteilijoista tulisi irrottaa kapakoissa istuminen ja maailman kyyninen halveksiminen jo nuorella iällä. Jouko Turkastakin kertova loistava kirjanen on Eppu Salmisen Lasten ristiretki. Teatteri perustuu siihen, että siinä luovalla ja hauskalla tavalla muutetaan käsikirjoitus taideteoksen muotoon. Teoksen on mielyiten aina saatava uudenlainen muoto. On sanottava esimerkiksi Baden Badenin vuoden 2004 Parsifalin produktion poikenneen varsin merkittävästi varsinaisesta alkuperäisestä Parsifalin ohjauksesta. Esimerkiksi Kundry ei tässä kuole. On sanottava, että olen laatimassa ensimmäistä elokuvakäsikirjoitustani. Lisäksi työn alla on ainakin yksi libretto, monta näytelmää ja kabaree ja revyy. Näyttelijän on voitava nähdä roolihenkilö ja mieluiten perehdyttävä hahmoon perinpohjaisesti. Minusta ei olisi näyttelijäksi kuin vain äärimmäisten tyyppien esittämiseen, koska en tavallisesti ilmeile kovinkaan paljon ja oma kommunikaationi perustuu suuressa määrin kieleen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten tunnistaisi tai pystyisi tunnistamaan toisen ihmisen nonverbaalisen tason kommunikaatiota. Kivikasvoksi minua on usein sanottu, ja on myös mainittava se, että joillakin ihmisillä on ollut taipumus pitää minua tyhmänä tai jopa kehitysvammaisena suuressa määrin tämän asian takia. Tässä yhteydessä tulee esiin se, miten vammaisuuskin on tavallisesti konstruktio, ja joku voi tosi asiassa ajautua luulemaan että Mensan tasoinen mies olisi vammainen. Ja vaikka joku voisi kritisoida piereskelyn, perseen, nenän, korvan ja munan kaivamisen takia, niin voin vain sanoa: että tällaisia me väitöskirjaa tekevät maisterit olemme. Taide on siis monessa mielessä tekemisissä oloa aidoimman mahdollisen symbolirekisterin kanssa. Symboleita voidaan arvioida niiden pysyvyyden ja yleisyyden kautta. Samassa mielessä parhaimmat arvotunteet ovat tarkoitetut sitä varten, että ne voisivat helposti päästä käsiksi symbolien kanssa. On helpompaa kuin ryhtyä taiteilijaksi vaikkapa se, jos alkaa vaikkapa hamuamaan materiaalista hyvää ympäristöstään. Silloin mukavuus ja miellyttävyys täyttävät sen tilan, josta ihmiset voisivat myös saada erilaisten kielteisten ja myönteisten tunteiden kautta virikkeitä taiteen luomiseen. Mukavuus ja se, jos ihminen ei pysty näkemään asioita yleisellä tasolla ovat hyvin vaikea alkukohta minkäänlaisen taiteellisen luovuuden ilmentämiselle. On myös sanottava, että niin sanottu seinän särkeminen on joskus uskomattoman raikasta ja monesti huvittavaa, kun se tapahtuu teatterilavalla. Siitä on esimerkki vaikkapa BBC:n 1990-luvulla tehty kolmesta neljän jakson satsista koostunut alkuperäinen House of cards- televisiosarja, jossa päähenkilö Francis Urquhart, jota näyttelee Ian Richardson, flirttailee kameralle väliajoin ja näyttää myös siltä, että nuo sivuun katsomiset monesti kertovat Urquhartin mielessä liikkuvista ajatuksista, jotka hän kuitenkin suoraan sanomisen sijaan pitää itsellään. Taiteen tulee joskus koskea ja satuttaa, vaikkapa Henrik Tikkanen kirjoitti osoitesarjassaan ironian ja satiirin keinoin omasta suomenruotsalaisesta suvustaan, joka oli tullut ruotsinkieliseksi, kun Lapinlahdelta tullut filosofian tohtori Paavo Tikkanen meni avioon täysin ruotsinkielisestä suvusta tulleen af Tengström-sukuisen naisen kanssa. Paavo Tikkanen oli Henrik Tikkasen isoisän isä. Suvussa oli alkoholismia ja mielisairautta. Ingmar Bergman on monen muun taiteilijan tavoin tullut maailmaan tunnekylmän naisen kohdusta. Hän on myöhemmin korostanut asiaa, että oli mummo, jolta sai hyvää oloa, imettäjäksi otettu talonpoikaisnainen tarjosi ravintoa, samalla kun itseään lastaan tärkeämpänä pitävä äiti ei osannut kumpaakaan. Uskonto on uskomattoman hyvä aihe taiteeseen, etenkin teatteriin ja elokuviin. Siinä mielessä itseäni on aina miellyttänyt Bergmanin elokuvista Nattvardsgästerna ja Fanny och Alexander. Olen oppinut pitämään myös Mansikkapaikasta. Myös Seitsemäs sinetti ja Persona ovat jääneet mieleen. Kuitenkin on sanottava ehkä Luis Bunuelin olleen parempi elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja. Porvariston hillitty charmi on edelleenkin loistava elokuva. Suomeen tarvittaisiin jonkinlainen politiikkaa kaikin mahdollisin ironian ja satiirin keinoin kertaava tv-sarja. Olen aina pitänyt kääntämisestä ja olen joskus havainnut sen, miten tv-käännöksillä voisi saada omalle luovuudelle kunnianosoituksia. On varmaa, että televisiossa tai elokuvissa hauska tapa kääntää olisi paljon suositumpaa kuin mitä nykyiset pääasiassa naispuoliset kääntäjät tekevät. Olisi myös mukavaa päästä Radio Helsinkiin Tukevasti ilmassa-ohjelmaan. ”Oikei, okei,okei, okei”-mies kalpenisi ja Nevanlinna voisi olla toisen juontajana. Minä en tiedä miksi mieleni tuottaa jatkuvasti uusia kirjoituksen aiheita. No, on sanottava, että ne vähitellen valmistuvat, kun pysyy rytmissä ja oikeita asioita tehden. Francis Ford Coppolaa arvostan Kummisetä-elokuvien kautta ja Scorsesea etenkin Goodfellasin takia. Kellopeliappelsiinia en ole nähnyt (sic!). Joku kirjailija on sanonut joskus, että lue tuhat kirjaa niin puheesi soljuu kuin koski. Hauskuus on monesti asia, jonka kautta monet muut asiat unohtuvat, ja tätä voidaan sanoa esimeriksi Uuno Turhapuro-elokuvista ja voin itsekin myöntää, että minulla on kaikki Uuno Turhapurot dvd:llä. Uuno Turhapuro myy tänäkin päivänä enemmän kuin minkäänlaiset taide-elokuvat. Onko se taidetta, on tietysti oma kysymyksensä. Teatterin näyttelijän on otettava katsojat vastaan puhumalla sille suoraan. Itseensäkäpertyneet tuotannot, jossa ihmise puhuvat vain toisilleen ja tekevät omia juttujaan ei ole sellaista taidetta, jota teatteritaide voisi parhaimmillaan olla. Katsomo on otettava mukaan esitykseen aina mahdollisuuksien mukaan. Avoimuus on siis taiteen tekemisissä heräte, joka tarjoaa taiteilijalle pääsyn omiin ja mahdollisesti parhaimmassa tapauksessa myös toisten taiteilijoiden ajatuksiin ja töihin. Teatteritaiteen tärkein periaate on seinän särkeminen suoran katsojille suunnatun puheen mahdollistamiseksi.

Taidefilosofiasta ja taustastani taiteessa

Taide on ihmisen luovuuden ilmenemisen selkein kohta. Selkeimmän kohdan ymmärtämiseen vaaditaan luovaa ymmärrystä ja monessa tapauksessa myös luovaa kykyä. Esimerkiksi voidaan sanoa perinteisen taiteen, kuten realistisen maalaustaiteen, ymmärtämisen tapahtuvan pelkästään lokalisoituneen maun tottumuksen ja rajoittuneen taidekäsityksen kautta sellaisenaan ja toistuvasti kuviteltuna itsessään ja siitä joskus seuraava ja edellä mainittu kapeakatseisuus ja rajoittuneisuus muun kuvataiteen ymmärtämisessä kertoo tavallisesti siitä, että tällaisen ihmisen yleinen käsitys luovuudesta, taiteilijuudesta ja taiteesta on rajoittunut. Eklektinen tapa ymmärtää erilaisia taiteen lajeja on siis tärkeä asia luovuuden ja taiteen ymmärtämisessä. Esimerkiksi joku voi sanoa, että seinällään tulisi olla pelkästään tietyn kuvataiteen lajin edustumia, mutta esimerkiksi itse olen suoranaisesti tätä vastaan. Nonfiguratiivisen ja figuratiivisen taiteen välillä ei mielestäni ole minkäänlaista eroa, koska molemmat ovat taiteilijan luovuudesta kertovia ilmentymän piirteitä. Esimerkiksi itse olen aina ollut mieltynyt abstraktiin ekspressionismiin, vaikka ymmärrän myös tarvittaessa kuvaavia realistisia töitä. Vaikka sanotaankin, että valinta taiteen lajin kesken kertoisi uuden- ja vanhanaikaisuudesta, niin mielestäni nykypäivänä ei voida tehdä eroa näiden välille, aivan kuten riimillisen ja riimittömän runouden väliin ei nykypäivänä tavallisesti tehdä eroa. Esimerkiksi itse olen sanataiteilijana kokeillut kaikenlaisia mittoja runouden kirjoittamisessa. Samaten voidaan sanoa esimerkiksi Picasson kokeilleen uransa aikana kaikenlaisia maalaamisen ja muotoilun tapoja. Eli mielestäni minkäänlainen maalaustaide ei ole jotain toista tapaa parempaa. Taiteilijan luova impulssi, eli se mikä on tuottanut inspiraation on monessa mielessä olennaisin tapa arvioida taiteen laatua. Esimerkiksi säveltaiteen alueella on tarpeen ymmärtää mahdollisimman monia tapoja ilmaista säveltaidetta. Taide tarkoittaa jonkin ilmiön tunnustamisen taitoa. Mieluiten taiteessa siis pitäisi voida kuvata kaikkea, ja tyyli on tässä mielessä vähemmän olennainen asia. Siinä mielessä, vaikka jonkun Arthur Danton mukaan taidefilosofiasta kirjoitettaessa pitäisi ottaa kantaa siihen mikä on todellista taidetta, on mielestäni taiteen käytäntöjen ja luomisen impulssin tunnistaminen olennaisempaa kuin sanoa jonkin taiteen olevan toista parempaa. Tässä mielessä voidaan ajatella esimerkiksi representaation käsitettä. Se on tärkeä asia taiteen esille panossa. Voidaan sanoa että taiteen esille paneminen voi mahdollisesti suosia yllättyneisyyttä, eli vaikkapa Duchampin suihkulähde, eli vesiklosetti, on varmasti herättänyt esille panonsa kautta huomiota. Eli yllättyvyys ja monessa mielessä monien ihmisten kohdalla uteliaisuuden herääminen ovat tärkeitä asioita taiteessa. Voidaan sanoa, että yllättyneisyys ja uteliaisuuden herääminen ovat tärkeämpiä taiteessa kuin se, millaista tyyliä tai taiteen käytännön tapaa taideteos ilmaisee. Taiteen tulisi nimenomaan yllättää ja herättää uteliaisuutta. Siinä mielessä taiteilija ei saa paljastaa itseään liian varhaisessa vaiheessa. Siinä mielessä vaikka esimerkiksi joku Lordi tai Banksy ovat saaneet huomiota, koska taiteilija ei ole oman minänsä paljastamisella paljastanut oman taiteensa lähdettä. Eli voidaan sanoa odotuksiin vastaamisen olevan pahinta taiteilijalle, koska representaatio ei enää herätä yllättyneisyyttä tai suurempaa uteliaisuutta. Sen takia monet taiteen opettajat, kuten vaikkapa sukulaiseni Adolf von Becker, eivät ole herättäneet kaikissa riittävästi uteliaisuutta, koska hänkin tunnusti lähinnä realistisen kuvaamisen olevan ainoa oikea tapa kuvata todellisuutta. Luovuus on varmasti suurimmassa osaa tapauksista perittyä, ja voin itsekin sanoa Adolf von Beckerin lisäksi olevani sukua sellaisille taiteilijoille, kuten isoisäni kahdelle serkulle, isoäitini sisarelle ja isoäitini serkulle. Lisäksi äitini suvussa on harrastettu paljon käsitöitä, voi sanoa esimerkiksi, että äitini äidin suunnittelemia ja tekemiä Koillis-Savon kansallispukuja on nähty myös presidentin linnan juhlissa. Lisäksi monet äitini puolen naiset ovat tehneet seinävaatteita, mattoja, vaatteita ja niin eteenpäin. Koen saaneeni myös musikaalisuutta etenkin äitini isän puolelta, hän soitti kontrabassoa, selloa, pianoa ja lauloi itsekseen ja kuorossa. Olen itsekin joskus nuorella iällä säveltänyt musiikkia, vaikka en ole koskaan kehdannut näitä kenellekään näyttää. Kirjoittamisen suhteen minulla on juuria etenkin äitini kautta, mutta myös mummoni suvun kautta. Äitini on kirjoittanut nuorempana runoja. Isäni äiti ja hänen äitinsä ovat mm. lausuneet runoja nuorempana, ja isäni äiti on kyvyllinen ilmaisemaan mielipiteitä esimerkiksi lukemansa runouden tai kaunokirjallisuuden muodosta ja lahjakkuudesta. On tietysti sanottava, että isäni on tehnyt puutöitä monta kymmentä vuotta ja hänen tekemiään huonekaluja on porukoilla ja ne ovat aivan kuin jostain tehtaasta tulleita. Siinä mielessä itse en ole saanut samanlaista perusteellisuuden ominaisuutta, koska itsessäni on myös poliitikon laatua, eli töiden julkiseksi saaminen on ollut itselleni aina tärkeämpää kuin se, löytyykö tekstistä kirjoitusvirheitä. Siinäkin mielessä minun tulisi muuttua. On mainittava, että tällä hetkellä harkitsen kahta eri puoluetta, joiden listalle lähtisin riippumattomaksi ehdokkaaksi. Olen joskus harrastanut myös kuvataidetta, mutta jonkinlainen kärsimättömyyteni ei ole sellaisella tasolla, että maalaaminen tai piirtäminen tuntuisi kirjoittamista tai kääntämistä paremmalta. Taiteessa on mielestäni julkisuuden ominaisuus. Vehviläisten sukuseura järjesti tapaamisen äskettäin Aulis Jalkasen ateljeessa ja kotitalossa Suonenjoella. Siinä tuli mielestäni esiin suuresti, vaikka vain kuvien perusteella, että tämä mies oli perusteellisesti luova, ja hänen taiteellinen lahjakkuutensa oli koko ajan hänen mukanaan. Hänellä ei ilmeisesti ollut perhettä, vaikka kertoi oman taiteellisen lahjakkuutensa tulleen runoja kirjoittaneelta äidiltään. En myöskään tiedä onko hän juonut viinaa, vaikka hyvin yleistä sekin on luovien ihmisten kohdalla. Taiteessa olennaista on maailman ja ihmisen kokeminen yhtenä. Parhaimmassa tapauksessa esimerkiksi kuvataiteessa voi havaita sen, millainen mieliala taiteilijalla on ollut silloin, kun taulu tai piirros on syntynyt. On siinä mielessä sanottava, että esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö on aina ollut hyvin yleistä taiteilijoiden piirissä. Myös kaikenlaiset ahdistushäiriöt, masennus, päihteiden väärinkäyttö ja jopa skitsofrenia ovat aina olleet yleisiä taiteellisten ihmisten piirissä. Monessa mielessä niistä on haitan lisäksi apua taiteellisessa luomistyössä, koska näiden ihmisten kokema sfääri ja skaala on paljon laajempi kuin niin sanottujen tavallisten ihmisten. Tasaiset ihmiset, jotka noudattavat rutiinia ja eivät käytä päihteitä, ovat monesti sellaisia etteivät he seuraa impulssia ja inspiraatiota, koska on sanottava esimerkiksi tämä tunnettu luovuuden ja älyllisyyden perustaa julkituova lause: Minervan (viisauden jumalatar) pöllö levittää siipensä vasta pimeän laskeuduttua, ja tätä on käytetty monesti taiteilijan tai kirjailijan päivittäistä rytmiä kuvaavana, koska monet taiteellisesti lahjakkaat ihmiset saattavat valvoa pitkään ja jopa työskennellä pääasiallisesti yöaikaan. Monesti viinaan kuoleminen on taiteilijan kohtalo, esimerkiksi mainittu ukkini serkku Olavi Vepsäläinen kuoli ukkini kertoman mukaan viinaan, eikä hän suinkaan ole ainoa. Mummoni serkku jonka mainitsin, on aina osannut maalata etenkin metsälintuja, joissa töissä hän osoittaa erityisen tarkkaa silmää ja taiteellista lahjakkuutta. Isoäitini sisko taas on maalannut paljon etenkin maisemia, ja noita töitä on paljon etenkin mummoni luona Kuopiossa, vaikka on oman kantani mukaan kyseenalaista kuinka lahjakkaita nuo työt ovat. Hänen piti lopettaa kuvataide kaihin ja näkönsä huonontumisen takia. On mainittava yksi sukulainen lisää isäni äidin puolelta: siellä oli yksi nyt jo todennäköisesti edesmennyt nainen, joka kirjoitti runoja ja jolle Kaj Chydenius oli kuulemma joskus soittanut ja kysynyt saako hän säveltää yhden hänen runoistaan. Tämä nainen harrasti paljon runojen kirjoittamista ja lausuntaa monesti kaikenlaisissa tapahtumissa ja syntymäpäivillä. Käsitetaide on mielenkiintoinen tapa harrastaa taidetta, koska se ei lopulta vaadi esimerkiksi samanlaisia spesifisiä lahjoja esimerkiksi kuvataiteen suhteen, vaikka on tietysti sellaisiakin käsitetaiteen muotoja, jotka vaativat kuvataidetta ja etenkin muotoilua. Voidaan esimerkiksi sanoa sellainenkin tapahtuma, jossa Louvressa kävijä tiputti ja unohti silmälasinsa seinän viereen, ja pian moni taiteen todistaja otti kuvia noista laseista. On mielenkiintoista ajatella sitäkin, onko sellainen taide, jota ei edes taiteilija ole tarkoittanut taiteeksi, taidetta pelkästään sen takia, jos se löytyy Louvresta tai jostain muusta taidemuseosta. On tietysti sanottava, että jo se, jos on suuri tarve analysoida näkemäänsä taidetta, voi silloin ohittaa taiteilijan impulssin ja inspiraation ja nähdä taiteessa jotain sellaista, mitä edes taiteilija ole tarkoittanut nähtäväksi. On siis kysyttävä sitä, mikä teos voidaan arvioida taiteeksi? Nykypäivänä esimerkiksi Banksyn työt arvioidaan taiteeksi niiden piirteiden kautta, jotka luonnehtivat hänen töitään: teokset löytyvät yllättävästä paikasta, jota ei mieltäisi taiteen sijaintipaikaksi, ne yllättävät ja vielä lisäksi hänen nimeään eikä profiiliaan tunnettu yleisesti ja julkisesti. Onko se esimerkiksi taidetta, jos Banksy käy Louvressa ja tiputtaa (mahdolliset) silmälasinsa seinän viereen. On tietysti sanottava, että se varmasti kertoo eklektisestä taiteen mausta, jos joku ihminen tulkitsee nämä lasit taiteeksi. Esimerkiksi eräässä kotimaisessa komediasarjassa yksi henkilö ihasteli miehensä ”taideteosta” aivan kuin se muistuttaisi Hannu Väisäsen taidetta, ja poikansa mainitsi isänsä putsanneen siinä pensseliään. Eli vaaditaanko taiteen luomiseen sen ekspression lisäksi intentio, eli pyritäänkö asettamaan taideteos ihmisten katseltavaksi? Intentio on varmasti monesti tarkoituksellista, koska esimerkiksi pelkästään ihmisten katsomisen takia joku töherrys, johon taiteilija on putsannut pensselejään, ei itsessään voi olla taidetta. On mainittava se anekdootti Adolf von Beckeristä, josta olen kaiken muun lisäksi kirjoittamassa elämänkertaa ja järjestämässä hänen nimensä mukaista taidekilpailua, että Ellen Thesleff lähti ovet paukkuen hänen luentosarjaltaan, koska Adolf von Becker halusi mukauttaa kaikkien oppilaittensa taidemaun ranskalaistyyliseen realistiseen kuvataiteeseen. On sitten kysyttävä kuitenkin, onko sellainen taide taidetta, jonka esimerkiksi apina tai simpanssi maalaa? On mainittava sellainen kuuluisa kuvataiteen piirin huijaus, jossa ihmisten suhteen kehittynyt simpanssi maalasi monia abstraktisia töitä, joiden julki tuomisen jälkeen monet alkoivat ihmettelemään, kuka tämä uusi jännittävä taiteilija on. Paljastuksen jälkeen jotkut häpesivät, mutta esimerkiksi Picasso osti omaan taidekokoelmaansa simpanssin töitä. Hänkin on siis siinä ottanut kantaa sen suhteen, että simpanssin maalaama kuvataide voidaan määritellä sellaiseksi taiteeksi, jota ihmiset tavallisesti harrastavat. Intentio ja esille laittaminen siis määrittelevät nykypäivänäkin monesti sitä, mikä määritetään taiteeksi. Taiteessa voidaan luoda ja jäljentää. Siinä mielessä voidaan varmasti kysyä sitäkin, kun eräs autistinen savantti piirsi yhden katsomisen perusteella tarkasti koko Manhattanin alueen pilvenpiirtäjineen. Voidaan kysyä esimerkiksi sitä, onko tarkka jäljentäminen aina kuvataidetta, koska tämäkin kyseinen savantti on yleisesti määritelty henkisesti lasten tasolla olevaksi. Monet taiteilijat voivat siis olla myös sellaisia, ettei heillä ole suurempaa intoa inspiraatioon tai esille laittamiseen. Esimerkiksi on mainittava entinen maantiedon ja biologian opettajani, joka ei ole tavallisin tyyppi sosiaalisesti, joka kaiken muun lisäksi maalaa ja piirtää. Esimerkiksi hänellä ei varmaankaan ole, vaikka voin olla väärässä, halua asettaa töitään esille, vaikka esimerkiksi intentiosta hän voisi varmasti tarkemmin kertoa, kun alkaisi hänen kanssaan tekemisiin. On siis paljon sellaisia töitä, joilla ei ole tarkoitusta esille panemisessa. En esimerkiksi tiedä, onko isoäitini serkku ollut koskaan innostunut näyttämään töitään, paitsi sitten omassa kodissaan. On mahdollista, että hän on joskus Suonenjoella antanut laittaa töitään esille, mutta epäilen sitä suuresti. Itse olen nähnyt hänen töitään vain hänen entisessä kodissaan Suonenjoella. Intentio on siis tärkeää ihmisen tekemässä taiteessa, vaikka jotkut taiteilijat voivatkin sanoa, että heidän joissain töissä voi nähdä erilaisia asioita. Siinä mielessä intentio ei varmasti ole suoranaisesti sillä nimellä kutsuttava. On varmaan niin, että taiteilijan intentio voi jakautua, jolloin se voi saada monia erilaisia edustuman piirteitä. On kuitenkin sanoa, että tällainen taide syntyy sellaisilta taiteilijoilta, joilla on erikoisempi tapa maalata tai piirtää, monesti tällainen taide voi olla esimerkiksi psykedeelistä taidetta, joka eriytyy koko ajan sitä katsoessa. Siinä mielessä erilaiset intention muodot ovat varmasti sellaisia piirteitä, joita sisältyy uudenaikaisempaan käsitykseen taiteen muodosta ja sen luomisesta. Mitä ihminen siis näkee, kun hän katsoo esimerkiksi kuvataiteen tuotosta? Monesti hän näkee siinä oman taidemakunsa, esimerkiksi Tyko Sallisen Ateneumiin toimitettuja töitä ei suuremmin ymmärretty ilmeisesti joskus 1950-luvulla ja ne lähetetiin takaisin, ja voidaan sanoa, että tässäkin tapauksissa taiteilijan intentio ei ole välittynyt taidetta todistaneiden ihmisten tasolle. On mielenkiintoista ajatella sitä, laajeneeko ihmisen käsitys taiteesta ja taiteilijan intentiosta, jos hän todistaa erinäisiä taiteen lajeja toistuvasti elämässään, sillä tämä kertoo monessa mielessä siitä, millainen taidemaku ihmisellä on. Tuohon aikaan ennen Banksyja ja internettiä monet eivät olleet saaneet laajempaa käsitystä taiteesta ja voi olla että taiteen uutuus oli nimenomaan sellainen tekijä, joka kavahdutti ihmisiä sen ymmärtämisestä. Nykypäivänä uusi ala kuvataiteeseen on varsin suuren tekemisen alla, koska lähes kaikkia eri tyylejä on jo harjoitettu. Jos ihminen sanoo ymmärtävänsä vain esimerkiksi realistista maalaustaidetta ja kaikkien muiden tapojen olevan hänelle vierasta, on oletuksellista ajatella, että hän ei ymmärrä kovin pitkälle taiteilijan intentiota, eikä etenkään sitä, millainen representaatio tai esille pano työssä on. Monesti enemmän figuratiivisilla kuvilla voi olla nimi, joka tietysti kertoo suuresti taiteilijan intentiosta, vaikka nimi voikin olla esimerkiksi satiirinen, ironinen tai itseironinen, joka taas kertoo siitä, että taiteilija ei nimellä halua suoranaisesti määritellä sitä, miten hän suoranaisesti haluaa työtään tulkittavan. Esimerkiksi entinen presidentti Tarja Halonen ilmeisesti harrasti taiteen ymmärtämistä, koska hän tilasi virallisen muotokuvansa Rafael Wardilta, jota työtä voisi monet kapeakatseiset taiteen ystävät määritellä pelkäksi ”töherrykseksi”. Ironisuus on monesti asia taiteessa, josta tavalliset ja totiset ihmiset eivät pääse osallisiksi, vaan he tulkitsevat kaiken nimen mukaisesti ja suoraan. Tämä tietysti kertoo enemmän tavallisten ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää ironiaa ja satiiria, enemmän kuin varsinaisesti mistään taidemausta. Mielestäni on todella hienoa jakaa taiteilijan intentio esimerkiksi satiirisen tai ironisesti nimetyn taiteen kohdalla. Tällaista olen havainnut esimerkiksi facebookin ryhmän kautta, jonka kautta taiteilijat jakavat töitään ja tarjoavat niitä myytäväksi. Monesti on niin, että ironia aukenee helpommin esimerkiksi nuoremmille ihmisille kuin totisuuteen tottuneille vanhemmille ihmisille. Tässäkin ryhmässä suurin osa taiteilijoista on ilmeisesti suhteellisen nuoria. Itse olen toiminut kuvataiteen osalla tähän mennessä vain jonkinlaisena kuraattorina, ja olen esimerkiksi koettanut järjestää näyttelyitä sellaisille nuorille taiteilijoille, jotka ovat oman taiteellisen luonteensa takia vähän varautuneita järjestämään näyttelyitä itselleen. Minulla myös on näiden taiteilijoiden töitä itselläni. Olen tässä käsitellyt lähinnä kuvataidetta, koska sen ymmärtäminen näin maallikolle on helpompaa kuin esimerkiksi vaikka säveltaiteeseen kuuluva klassinen musiikki. Voin kuitenkin sanoa, että minulla ei ole koskaan ollut säveltaiteenkaan suhteen rajoittunutta käsitystä säveltaiteen muodosta ja tekijän intentiosta. Kuuntelen niin Bachia ja Beethovenia kuin myös Erik Satieta ja Philip Glassia. Voi olla mahdollista, että autistisen luonteeni ja sitä kautta kehittyneen luonteen ymmärtämisen takia en halua sanoa millekään taiteilijan intentiolle, ettei sitä voisi ymmärtää. Taiteilijan päällimmäisen intention tavoittaminen on siis tärkeää, mutta olennaista on myös huomata mahdolliset samanaikaiset ja päällekkäiset intentiot. Se on eri asiansa, onko taiteessa tärkeää huomata myös mahdollisesti sellaiset intentiot, jotka ovat tarkoittamattomia. Esimerkiksi taiteilija, jolla on mielenterveysongelmia, ei itse saata havaita sitä sävyä töissään, jotka kertovat esimerkiksi erilaisista hetkellisistä mielenlaaduista. Siinä mielessä mielenterveysongelmainen taiteen todistaja voi tunnistaa tällaiset piirteet ja ilmentymät. On sanottava, että mielisairaaloiden taideterapiassa voi havaita paljon sellaisten ihmisten psyykestä, joka ei tavallisesti tulisi toisten ihmisten todistettavaksi. Tässä kohtaa on mainittava Suomen televisiosta joskus tullut sarja Hulluuden historia, jonka jaksossa Häilyvä raja tuotiin esiin taiteilijoiden ja kirjailijoiden mielenterveysongelmia. Pääosassa tässä jaksossa olivat etenkin kirjailijat Juha Hurme, Mika Waltari ja Lauri Viita. Kuitenkin leimaamisen sijaan tuossa ohjelmassa esimerkiksi Lauri Viidan 1950-luvulla saama skitsofreniakäsitys kyseenalaistettiin ja tuotiin esille sitä että hänen ongelmansa oli todennäköisemmin kaksisuuntainen mielialahäiriö kuin skitsofrenia. Olen monesti kirjoittanut siitä, että paras taiteilija on samanaikaisesti myös poliittinen ja yhteiskunnallinen. Niin on varmasti oltava, jos taiteilija haluaa muuttaa maailmaa, koska muuten ja olen varma siitä, että epäpoliittiset taiteilijat eivät saa lukijoita, eikä heidän töissäkään nähdä suurempia elämää koskettavia linjoja. Varmaa on ainakin se, että poliittinen taiteilija tai kirjailija saa enemmän todistajia omalle taiteelleen. Monesti on kuitenkin niin, että samalla kun jotkut taiteilijat tarvitsevat itsensä takia kuraattorin itselleen, eivät monet epäpoliittiset kirjailijat tai taiteilijat ole kyvyllisiä ottamaan kantaa, koska he elävät pienessä piirissä oman taiteensa parissa. On varmaan myös niin, että poliittisuus vaatii monesti tietynlaista luonnetta, ja hiljaiset hissukat jäävät monesti itsekseen, ja heille heidän taiteensa voi monesti olla etenkin oman rauhansa säilyttämistä, ihmissuhteita ja suurien linjojen puuttumista. Itse olen filosofiassa ja kirjoittamisessa nähnyt aina poliittisen puolen ja korostan väitöskirjassanikin sitä, että parhaan filosofian ja oikeimman muotoisen ajattelun on aina otettava huomioon politiikka ja yhteiskunnallisuus. Siinä mielessä vaikka esimerkiksi kuvataiteilija voi ironisoida ja satirisoida ja joskus muunnella intentiota ja representaatiota, voi kuvataiteella osallistuminen olla vähemmän yleistä ja mahdollista. Siinä mielessä esimerkiksi käsitetaiteella on enemmän mahdollisuuksia yhteiskunnallisuuteen ja poliittiseen osallistumiseen. En käytä ”vaikuttamisen” käsitettä, koska kaikenlaisen vaikutteellisuuden tulee olla ilmenemättä aidossa taiteessa, eikä sen intentio voi tulla esiin samalla tavalla, kuin taide joka syntyy taiteilijan omasta luovasta impulssista ja inspiraatiosta. Osallistuminen on tärkeää taiteessa, vaikka esimerkiksi kuvan tekeminen ei itsessään riitä poliittiseen osallistumiseen. Siinä mielessä voidaan sanoa, että kuvan tekeminen (ja joskus myös ostaminen) on monesti kannanotto, mutta kuva harvoin jatkaa poliittista osallistumista siinä mielessä, että se voisi jatkua kannanoton jälkeen. Siinä mielessä jaettujen ja tulkittujen intentioiden kokoonsaattama voi joskus mahdollistaa sen, että taidetta voidaan tulkita erilaisissa konteksteissa, mutta taiteen tulee aina olla etenkin vapaata, eikä taiteilijoita voida pakottaa maalaamiseen tai kirjoittamiseen esimerkiksi samalla tavalla kuin tehtiin sosialistisen realismin tavoin Neuvostoliitossa tai klassisen taiteen tavoin Natsi-Saksassa. Siinä mielessä käsitetaiteen menetelmät ova parhaiten poliittisen osallistumisen mahdollistavia taiteen tapoja.