Ovatko muiden ihmisten mielipiteet paskaa?

Olen monesti ajatellut näin. Kuitenkin kun huomaan kuinka paljon olen saanut apuakin monelta ihmiseltä asioideni edistämisessä. Kuitenkin on sanottava, että jos ihmisellä on pyrkimys oman ajattelun kehittämiseen, tulee silloin voida sulkea toisten ihmisten kommentoinnit, tulkinnat ja mielipiteet oman ajattelun ja oman minän ulkopuolelle. Jos ajattelen ja pyrin muodostamaan omia käsityksiä ja käsitteitä, en voi silloin ajatella sitä, mitä jotkut toiset ovat aiemmin sanoneet, kirjoittaneet ja tehneet. Kuitenkin on varmaa, että ihminen, joka pyrkii omaan ajatteluun, voi löytää aiemmin eläneiden ihmisten ajattelusta aiheita ja ajattelun kohteita. Kuitenkin siinäkään ei voida tukeutua ajatuksiin, jotka on jo aiemmin kirjoitettu. On selvää, että nykypäivänä kun suurin osa filosofiankin opiskelijoista on Suomessa naisia, keskittyy pelkästään vain toisten julkituomien ajatuksien tulkintaan ja kommentoimiseen. Se tulee etenkin siitä, koska suuremmalla osalla ihmisistä, tai vaikkapa filosofian opiskelijoista, ei ole kanttia ja substanssia oman filosofiansa kehittelemiseen. Samalla näiden opiskelijoiden kautta on jo muodostettu vuosikymmenet myös filosofian laitosten opettavien ihmisten piirissä sellaista kuvaa, joka halutaan mieltää oikeimmaksi akateemiseksi filosofiaksi. Mielestäni toisten ihmisten filosofioiden kommentoiminen ei todellakaan tarkoita filosofoimista, vaan se on etenkin koordinointia toisten ajattelun päällä, ja myös monesti sillä tavalla jonkinlaisten muotifilosofioiden kommentointia ja tulkintaa. Eli nykyaikaiset filosofian opiskelijat ja opettajat ovat korosteisesti filosofian opiskelijoita ja filosofian opettajia, eivätkä niinkään minkäänlaisia oikeita filosofeja. Ollakseen filosofi, ihminen tarvitsee etenkin luottamusta omiin ajatuksiinsa, ja silloin muiden ihmisten mielipiteet voidaan tulkita esimerkiksi paskaksi. Filosofia alkaa käsitteistä ja siitä miten hyvin niitä voidaan integroida yleisiin asioihin ja kysymyksiin. Tärkeintä filosofian muodostamisessa on myös se, että katsoo omalle ajattelulleen olevan enemmän oikeutta kuin toisten ihmisten ajatusten tulkinnassa. Oman filosofian luomisessa siis omanlaisensa arvo on etenkin sillä, miten ymmärrettävinä filosofisten käsitteiden järjestelmä voidaan kunakin hetkenä tulkita. Siihen ei siis liity minkäänlainen muodin seuraaminen, vaan etenkin käsitteiden koherenssi. On selvää, että naispuoliset filosofian opiskelijat ja opettajat eivät toteuta filosofian olennaista olemusta, vaan he sukupuolensa tavalla keskittyvät naisen ruumiin, emootioiden ja keksityn eettisen järjestelmän tulkitsemiseen, eli he eivät pysty ilmaisemaan itsenäisiä ajatuksia, koska naiselle luonteenomaista on toisten ajatteluun tarttuminen kuin omien filosofisten ajatuksten eksplikaatio. Naisille ajatttelu on etenkin toisten ajattelun tulkintaa, ja nykypäivänä akateemisessa filosofiassa korkeimmat arvosanat annetaan etenkin näille pilkuntarkoille tulkitsijoille, kommentoijlle ja jalustalle nostajille., Mielestäni on selvää, vaikka on muutamia harvinaisia poikkeuksia, että naisen perusluonne ei tavallisesti suosi filosofin tehtävää ja tämä voidaan tulkita niiden ihmisten kautta, jotka ovat etenkin vapaina filosofeina jääneet filosofian historiaan. Nykyään akateemisten oppilaitosten luonne on se, että siinä pyritään vain miellyttämään mukavasti – hyväilemään filosofiaa ja sen pehmeämielisiä harrastajia. Filosofia ei ole tarkoitettu miellyttämään, vaan sen on etenkin ilmaistava totuus ja esimerkiksi politiikan yhteydessä on voitava tuoda esiin omia käsitteitä, eikä jumiuduttava tavanomaisten ihmisten tapaan, jossa toistellaan esimerkiksi valtakunnanpolitiikassa julkituotuja käsitteitä kuten vaikkapa ”tahtotila”, ”unilukkari” tai ”radikalisoituminen. On muistettava myös se, että filosofia ei ole tarkoitettu kilpailemiseen toisten ihmisten kanssa, se ei pyri minkäänlaiseen omakohtaiseen hyötyyn vaan totuuden ilmaisemiseen. Samalla kun filosofian opiskelijat eivät enää pysty filosofiksi tulemiseen ja filosofina olemiseen, on myös filosofian opettajat muuttuneet pikkuporvaristoksi, joka aiheuttaa esimerkiksi eläkeviran, kakaroiden ja vaimon pitämiseen filosofiaa tärkeämpänä. Pitäisi kirjoittaa myös siitä, miten koulutusjärjestelmä pitää nykyään tietoa monopolisoinnin sisäisenä, jossa ei todellakaan korosteta minkäänlaista soveltamista, luovuutta tai itsenäistä ajattelua. Mielestäni on selvää, että älykkäämmälle ihmiselle koulutuksen tulee tarkoittaa jotain sellaista mihin ei suunnata pakottamista. Siinä mielessä muistan, vaikka olin silloin kiitettävän oppilas, että meillä oli tapana pilkata peruskoulun kehittäjää Cygnaeusta ja liimata tämän muotokuvaan tekoviikset. On aivan selvää, ettei luovuus elä peruskoulussa eikä lukiossa. Ei se monimmissa tapauksista toimi edes yliopistossa. Luovuus ja itsenäinen ajattelu ei todellakaan synny pakottavasta peruskouluopetuksesta, ja tavallisesti ne jotka saavat vielä lukiossa kympin keskiarvon lukuaineista ovat etenkin perusteellisimpia mukautujia, jolla ei myöskään ole mitään tekemistä luovuuden tai itsenäisen ajattelun kanssa. Lukiossa minä menestyin etenkin niissä aineissa, jotka minua kiinnostivat ja jätin aika suoraan sellaiset aineet, joista en ollut kiinnostunut, oman onnensa nojaan. Kuitenkin jos matematiikkaa ei lasketa, oli toiseksi matalin yo-todistuksen arvosana magna. Eli mielestäni menestyin yo-kokeissa aika hyvin, vaikken todellakaan lukenut yhtään niitä varten, ja otsassani kihelmöi seuraava reilaus ympäri Eurooppaa ja mielestäni saatoin saada tuollakin matkalla enemmän opittua substanssia kuin esimerkiksi yo-kokeista. Olin laiska oppilas koulussa ja tuon aikaisen kritiikin tavalla aloin muodostamaan omia käsitteitäni jo viimeistään lukion toisella luokalla. Luin tietysti ennen sitäkin jo paljon etenkin Nietzscheä, Schopenhaueria, Wittgensteinia ja Sartrea. Minulla siis oma ajattelu asettui piinaavaa toistettua curriculumia vastaan. En yhtään epäille ettenkö olisi myös ollut sopeutusmiskyvytön tiettyjen asioiden suhteen, joka aiheutti epätasaista menestymistä tietyissä aineissa koulussa. Toisaalta Seppo Heikinheimo on todennut, että parasta journalismiainesta olevan etenkin sellaistet ihmiset, joilla on vaikeuksia etenkin sopeutumisessa. Se, jos ollaan vastaan sopeutumista, onkin mahdollisesti sellaista ajattleua, joka on aitoa ja autenttista. Kuitenkin kaikista ei ole filosofeiksi sen olennaisimmass amuodossa, ja tällaiset ihmiset sopivat etenkin toistuvaan ärsyke-impulssi-koordinoijiksi, jotka ovat loistavia perustutkimuksessa, jossa ei paljon uusilla ällistyksillä herkutella. Thomas Kuhn on kirjoittanut loistavan teoksensa tieteellisistä

vallankumouksista ja kyseinen kirja oli myös sisällytetty filosofian opintojen kankeaan curriculumiin. Kuitenkin kyseinen teos jäi mieleen, siinä varmasti tuotiin esille olennainen filosofinen ajatus ja oppirakennelma, jossa olennaista oli tieteellisten vallankumousten aiheuttajat ja toisaalta taas epäitsenäiset puurtajat ja rooliin vastaajat '- perustutkimuksen henkilöt. On siis selvää, että etenkin naiset sopivat luontensa perusteella oivallisesti perustutkimukseen, josa ei tavoitella uutta ja jossa ei tarvitse olla jatkuvast luova. Mielestäni peruskoulusta tulisi luopua, ja yksinkertaistettava sitä curriculumia, jonka esimerkiksi lukiot tänä päivänä pakottavat kaikkien opittavaksi. Mielstäni viimeistään lukion tasolla voitaisiin toteuttaa tiedon eriyttäminen ja tämän myötä tiedon monopolisointi tulisi lopettaa ja opettaa etenkin tieteiden ja filosofian sovellettavuutta. Kun tiedon monopoilisointi puretaan, aiheutuu silloin ihmettelyn ja ajatusten vapaus, joka ei pakota jo nuoria aikuisia omaksumaan tieteitä ja filosofiaa etenkin elementaaristen perusteiden ja niitä valvovien elementaaristen opettajien ajattelun ja käytännön kautta. On aivan selvää, että filosofiaa tulisi opettaa jo alakoulussa ja yleisesti opettamisen tulisi keskittyä ajattelun opettamiseen. On selvää myös se, ettei suomalainen hallintojärjestelmä voi hyväksyä filosofista ajattelua, ja tämä liittyy etenkikn siihen, että koulu- ja opetusjärjestelmä perustuu etenkin elementaarisuuksien opetteluun, joiden oppimisen jälkeen paljastetaan vaiheittaisesti lisää tietoa, joka ei kuitenkaan pääse vielä yliopistossakaan minkäänlaisen todellisen filosofian asteelle. On tyypillistä, että tietoa voidaan monopolisoida etenkin kahdella erityisellä tavalla: ensimmäisessä opettaja tai muu ”auktoriteetti” kertoo osaavansa jonkin asian ja sen jälkeen kertoo sen olevan niin vaikeaaa ja hän sen osaa, mikä tavallisesti lopetetaan siihen. Toinen vaihtoehto on vähäpätöistää jollakin olevaa tietoa ja sanoa siitä esimerkiksi ”onpa siitä paljon hyötyä” tai vaikkapa ”ettei sitä kukaan tiedä”. Samalla halutaan säilyttää tiedon metataso, jossa pyritään etenkin vaikutteellistamaan ihmisiä ja vähentämään asioiden merkitysvaltaa, joka voidaan parhaimmassa tapauksessa katsoa hyödyksi. Samalla voidaan katsoa olevan perusteellisuutta siinä, jos sanotaan ”kaikkialla on jotain nähtävää”. Elementaarisuksien levittäjät katsovat, että tiedon käsitettä täytyy valvoa ja siihen pitää suhtautua autoritäärisesti, jossa auktoriteetti sanoo, vain minulla on riittävää tietoa tai koska minulla ei ole tietoa, ei se kuulu kenellekään ja en tarvitse siihen pyrkiä, koska perusteet ovat jo hallussa. Kouluissa pitäisi lisäksi opettaa arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä, jota voitaisiin opettaa filosofianja elämänkatsomustiedon sisällä tai sitten aivan omana aineenaan. Tämä myös mielestäni merkitsisi etenkin soveltamisen ja kulttuurin tuntemisen aiheita. On selvää, että opettamisen ja oppimisen perusteella sekä opettajat ja opiskelijat voisivat käydä tätä aihetta läpi itsenäisesti. Korkeimpina periaatteina kouluissa tulisi pitää tietoa ja totuutta, eikä testien päihittäjiä ja sopeutumisen edustajia. Kirjoitin joskus että nykypäivän yliopistossa Suomessa ei tule muuta kuin seurustelutieteen maistereita tai jopa tohtoreita, eivätkä nämä ihmiset todellakaan ajattele minkäänlaista tietoa tai totuutta, vaan pelkäästään miellyttämistä ja tiedon monopolisoinnin kohteena olemista ja sen hyväksyjänä olemista. Akateemiusissa opinaloissa tulisi pyrkiä itsenäisyyteen, luovuuteen ja vapauteen, joka ei kuitenkaan koskaan tule toteutumaan, koska sekä opiskelijat ja että opettajat toteuttavat samanlaista tiedon alaa, jonka yhteydessä toimitaan perustavasti, kuten kaupallisesti hyödynnettävien eläinten tapauksessa, ärsyke-reaktioimpulssin kautta. Tämä ilmenee vaikkapa politiikan piirissä, jos joku käyttää itse kehittämiään ajatuksia poliittisten arvojen julkituomisessa. Mielestäni nimeäminen tapahtuu etenkin tietoteoreettisen nominalismin tavalla, eikä realistisina nimitettyjä käsitteitä voida soveltaa sellaisiin aloihin, jossa olennaisempaa on itsenäinen ajattelu eikä ajattelun hyödyntäminen jossain mielessä. Tästä on kerrottu monia kaskuja, kuten esimerkiksi Kari Enqvistin: ”Me fyysikot olemme karkeita ihmisiä”, tai vaikkapa vertauskuva: ”kovat tieteet työntyvät pehmeisiin tieteisiin”. Filosofisen käsitteen luominen alkaa etenkin kielellisestä lahjakkuudesta, vaikka tietysti on paljon perehdyttävä tieteen filosofiaan, vaikka siinäkään ei todellakaan tule tukeutua minkäänlaisiin auktoriteetteihin. En tiedä oliko naiivia, kun lukion viimeisen vuoden syksyllä, menin saatuani Snellman-kirjoitukskilpailun palkinnon ja oltuani Kuopiossa sen johdosta pidettyssä tapahtumassa, menin extemporemaisesti juttelemaan Matti Klingen kanssa: ”Hyvää iltaa Professori Klinge”. Sittemmin Klinge vältti suuremman faux pasin, kun Osmo Hänninen tuli hänet siitä pelastamaan. Myös kun lähdin illallispöydästä, huomasi Klinge palkintokirjani taustalla olevan hyllyn päällä ja kysyi oliko tämä minun kirjani. Sanoin että on, ja Klinge avasi kirjan ja paiskasi sen kiinni, kun kuvitteli minun unohtaneen sen sinne. Kuitekin seuraani hakeutuneen entisen Yhdysvaltain suurlähettilään edustusrouva oli ottanut minulta kirjan ja laittanut sen hellästi pöydälle kun tulimme salista. Myöskin huomiota herätti kun kävelin katsomon toisesta laidasta ”huippuvieraiden” ohitse, mennessäni lavalle. Oikeasti kuvittelin kaikkien pakitsettavien istuvan samalle laidalle. Myöskin on mielessä se, että kun mursin Berliinissä jalkani, niin nousin maasta ylös rikkoutuneen nilkkani keraja sanoin eräälle naikkoselle että ”minun luuni ovat kovia”, jossa yhteydessä tuli taaskin näissä jonkinlainen mielleyhtymä jortikkaan. Näitä tapauksia on sattunut paljon. Olen ymmärrettävästi kokenut monessa tilanteessa tultuani väärinymmärretyksi, jotkuthan ajattelevat, että jos vaikka kaupan kassalla on kohtelias kuten asiaan kuuluu, on joidenkin hepsankeikkojen ajatustapana monesti se, että tämähän haluaa naimaaan. Aivan kuten ajattelulla myöskään käytöstavoilla ei pyritä mihinkään provinsiaaliseen, vaikka Suomessa tietysti se 'ei täytä sellaista tyhjiötä, jossa toimimalla esimerkiksi Britanniassa pyritään säilyttämään ihmisten keskuudessa jonkinlainen genteelness ja jolliness. Suomessa monet ovat tottuneet jurouteen ja huomioonottavuuteen, jonka takia koko sosiaalinen elämä koetaan vieraiden ihmisten kanssa täysin samantekeväksi, varsinaiseksi käytöstapojen anarkiaksi. Olen myös joskus huomannut, että englantilaiset ihmiset, jotka ovat Suomessa pitkään, saattavat tulla kärttyisiksi sen takia, koska he ovat voineet Suomessa huomata, että jonkinlaista normia käytöstapojen suhteen ei läheskään kaikkialla täällä ole. On selvää, että pyrkimys toistensa kanssa tekemiseen ja ymmärrykseen voi joskus jättää esimerkiksi omat tarkoitusperät ja ajatukset vähemmälle arvolle. Esimerkiksi minulla ei ole koskaan ollut tarvetta korjata jotain käsitystä, jonka pintapuoliset ihmiset minusta saavat: he voivat elää valheellisuuksien pilvilinnassaan.” Olen lukenut taas Pentti Linkolan elämänkertaa, ja on hänestä sanottava, että hän oli tosiaankin varmaan assperger-ihminen. Linkola oli tunnettu etenkin antaumuksellaan yleisten asioiden hoitamiseen, minkä lisäksi hän eli perusteellisesti samalla tavalla, mitä hän itse pyrki ihmisille opettamaan. Hän on myös kuvannut itseään perustavalla tavalla ulkoilmaihmiseksi, minkä takia hän ei myös autisminsa takia olisi koskaan varmasti pystynyt 800-sivuisen romaanin kirjoittamiseen. Myös omaa alaani on etenkin lyhytproosa kuten hänellä itselläänkin. Hänen äidin äitinsä äiti oli omaa sukua von Essen, kun taas meillä molemmat isoisäni isoisän isoäidit olivat von Esseneitä ja vieläpä sisaruksia. On myös selvää, että Linkolalle äiti oli tärkeämpi kuin isä,.tietysti senkin takia koska isä kuoli Linkolan ollessa vielä varsin nuori. On huvittavaa että kaikki eivät tiedä Linkolan vanhempien tulleen sivistyssuvuista Collaneista ja Palander-Suolahti-suvuista. Tämän lisäksi hänen isänsä oli kasvitieteen professori ja Helsingin yliopiston rehtori, samalla kun hänen äitinsä isä oli germaanisen filologian professori ja Helsingin yliopiston kansleri. Ei olisi ollut Linkolaa nykyaikaisessa mielessä, jos hän olisi tullut esimerkiksi kalastajien suvusta. Linkola luki paljon suomenkielistä kaunokirjallista proosaa, jota itsenikin tulisi lukea enemmän. Minulla on ollut kirja Herbert Marcuselta, jossa on Linkolan Martti-veljelleen kirjoittama syntymäpäivää onnitteleva omistuskirjoitus. Siinä mielessä Linkola on varmaan itsekin havainnut Marcusen jonkinlaisen vallankumouksellisuuden ja oikeanlaisen otteen, samalla kun hän on poliittisesti tukenut tavallisesti etenkin punakapinan aikaisten valkoisten politiikkaa. Tuki hän nyt kuitenkin myös nostalgian tasolla Italian punaisia prikaateja ja Baader-Meinhof-liikettä, joka tuli tunnetusti Rote Armee Fraktionina eli punaisena armeijakuntana. Minun isoisäni äidin puolella elivät hyvin luonnonläheistä elämää ja kuluttivat todella vähän. Mummonikin ajoi vaan myöhemmin suhteellisen vanhalla toyotalla, eivätkä isovanhempani kokaan väheksyneet esimerkiksi kalastusta ja marjastamista, olenpa itsekin ollut joskus sienimetsällä mummon ja ukin kanssa. Yksinkertaiset elintavat ja frugaalisuus toivat Virrantaloon ja sen jälkeen Virranporttiin omanlaisensa tunnelman, jossa pystyi tulkitsemaan jotain olennaista, etenkin Britannian aateliin littyvistä piriteistä. He eivät hukanneet mitään, eivätkä eläneet luontoa kuormittavalla tavalla, vaikka he kyllä ennen ikääntymistä myös matkustelivat useasti etenkin Euroopassa. Heille oli olennaista asettua vanhuuden lepoon, jossa ei enää kaivattu minkäänlaisia elintason tuomia itsekkäitä virikkeitä. Molemmat isovanhemmistani äidin puolelta lukivat usein ja isosiäni etenkin halusi olla koko ajan tietoinen tapahtumista esimerkiksi useiden lehtien ja television uutisten ja ajankohtaisohjelmien kautta. Kaikessa heidän elämässään näkyi kohtuulliusuus, esimerkiksi mummoni kun olin käymässä Virranportissa, osti saunaa varten tavallisesti kaksi tai kolme pientä olutta, joista toinen oli tarkoitettu minulle ja toinen ukille. Mummo ei juurikaan monesti arjessa nauttinut edes kaljaa, mutta siitä huolimatta vaikka hän oli Raittiusseuran puheenjohtaja Kaavilla, ei hän tavallisesti avoimesti kritisoinut edes omaa alkoholin käyttöäni. Siinäkin mielessä hän oli hyvin välitön ihminen ja osasi omisssa järjestöissään ottaa puuhanaisen ja primus motorin roolin. Olihan hän kuitenkin Kaavin kunnanvaltuuston ensimmäinen nainen. Aion kirjoittaa isovanhemmistani kirjan Virrantalon Salli ja Leo.Tietysti tämä vaatii etenkin vuorovaikutusta äitini ja hänen neljän sisarensa kanssa. Tämä tuntuu itsestäni varsin vaikeana, koska olen sen verran erilainen heihin verrattuna, mutta en kuitenkaan hyvän enkä pahan kautta. Heillä on kuitenkin elävien ihmisten joukossa eniten kokemuksia ja muistikuvia vanhemmistaan kuin kelläään muulla. Omat kokemukseni rajoittuvat vierailuihin Virrantalossa ja Virranportissa, sekä heidän vierailuihinsa vanhempien luona esimerkiksi kaikenlaisina juhlapyhinä. Etenkin joulupäivät/tapaninpäivät viettyivät tavallisesti Kaavilla. Mielestäni käytös oli jäykkää ja saksalaistyylistä, esimerkiksi kaikki muut tuli kätellä, jolloin noustiin ylös, katsottiin silmiin ja sanottiin samanlaiset tervehdykset. On sanottava, että ujouteni kohdalla tällainen käyttäytyminen oli vierasta, samalla kun kaikkien tuli ottaa osaa keskusteluun, joka ei itseltäni sujunut. Tästä olen tullut toteamukseen ”Minä, ainoana, jonka syliin ei sukujuhlissa, anneta pieniä lapsia”. Olen myös huomannut tätieni puolesta, että minun tapaani vetäytyä yksinäisyyteen lukemaan kirjoja, ei herättänyt heissä kritiikittömyyttä. He ajattelivat, ettei minusta koskaan tulisi kunnon ihmistä. Sukututkimusaiheista on sanottava, että olen myös kaikkien muiden projektien lisäksi alkanut muodostaa täydennysosaa sukuhistoriikkiin. Reinhold tietysti pitäisi saada valmiiksi. Ja sen jälkeen keskittymistä suurempiin projekteihin. Mieleni on tällä hetkellä niin aktiivinen, että voin valmistaa ja kerätä lähdetietoa samanaikaisesti myös kaikkiin muihin projekteihin. Mielen aktiivisuus herää etenkin lukemisen ja kirjoittamisen katta. Voidaan sanoa myös muiden taiteellisten luovien alojen herättävän aktiivisuutta aivojen toimintaan, joka liittyy esimerkiksi serotoniinin erittymiseen aivoissa ja hermostossa. Elämäni romaani on tietysti yksi laajempi kaunokirjallinen proosateos ja kaunokirjallisuudessa minulla on ollut monesti vastusta. Pitäisi taas kirjata ylös suunniteltavien asioiden listaa ja myös niitä, jotka ovat jo tehtyjä tai vaiheessa.

Von Becker-släkt och Tranebergs gård på Kållandsö i närhet av Lidköping på 1800-talet (till Lidköpings Tidningen, för tidningens fixa)

Carl Johan von Becker var en finländska men i hans liv svenska bliva skald och domare och lagman. Han föddes i 1775 och dog 1831. Han var son till majoren Carl Johan von Becker, som var kallat Johan på samma tid när yngre var kallat Carl. Carl von Beckers farfar var furiren Axel von Becker, som lefde på Sysmä i Östra Tavastland i Finland. Hans farmor var storadelig friherrinnan Maria von der Pahlen. Hans moräldrarne var från släkten Taube och Ulfsparre af Broxvik, som tillhörde till högadliga folk på Västergötaland i 1700-talet.

Becker-släkt var i original tolkning av denna släkthistori från Riga, i vilka stad de levde i rollen av stadsadel. Senaste tolkning kapade många förbindelser av detta berättälse. I denna tolkning Axel von Beckers, som adlas i 1769, farfar var korpralen och jordbrukare Anders Hansson Becker, som i vissa fall var inte av adelig ursprung. Tidigare tolkning har brukat att anta Axel von Beckers farfar als svenska kaptenen Johan von Becker, som adlats i 1650, på Kristianiska hovet i Stockholm.

Carl von Beckers far, gamla majoren, var född i Sysmä i året 1737. Han flyttas till Sverige, och man kan anta att han var mera i hemmet i Sverige än Finland. Han tjänstgjorde i militärakademi i Sverige och resignerat i grad av major.

De godset Traneberg på Kållandsö var första på Taubeiska ägo i vilken släktlinje ledar till den senaste ägare som var av Ulfsparre-släkten. Där var mycket av hatet över denna ting, när majoren von Becker började att leda i rolen av gårdsherre. Von Becker-släkt var i mesta av detaljer ganska fattiga och de pengar som kommit till släktens väskor var i mesta av händelser från mer rika hustrus av släktens männer. Traneberg var en gammal och stor adelsgård. Den var fideikommis i då tid.

De kusin av Carl von Becker var Svante Ulfsparre af Broxvik, som hade mycket av oenighet till lagmans storthet, pomposität och självbetydelse. De hade oenighet över om arvet av herrgård Traneberg. Ulfsparre var också gift med lagmans syster.

Carl von Becker var i andra fall mycket av empati till fattiga folk, och när mat var inte självklar i regionen, han organiserat mat-hjälp till mindre lyckliga folket. Han också organiserat och avancerat politik till den bättre lycka av missgynnade och hjälplös.

En svenska mannen har skrivit en boken över det oenighet av von Becker och Ulfsparre. I detta publisering denna man hävdat att lagman var en huvudman i projektet på i vilken följd var en mord av Ulfsparres. De mannen som aktuelt dödade honom var kock eller trädsgårdmästare av lagmans. Han knivhägg henne i ryggen. Jordiska kvarlevor av Ulfsparre hittas många decennier efter av mord. Och där har inte varit ingenting form av illvilligt tal över Carl von Becker i konnektionen till sin kusins mord.

Lagman var älskat och saknat men i mera klart profil berättas att han var okså fruktad och aknat. Lagman var fruktad eftersom han var så rättvisa och hård i jakten på rättvisa. I andra fall han var också hänsynslös eftersom han  troligen gav tillstånd till hans kusins mordet.

I året 1820 Lagman publicerat en bok öfver skaldiska sinnet som var nämnat ”Försök i skaldekonsten”. Han var presenterat fem utmärkelser av hans poesi från svenska hovet. Han var också hofjunkare och tjänstgjorde vid det svenska hovet. Jag har hittat detta boket i bibliotek av Lyceum i Kuopio.

Han dog i 1831 och det har blivit berättat att när han lag på sitt dödsbett han erkände sin andel i mordet på sin kusin.

På min mening han har påverkad i denna saken när han har hämtade mycket memorabilia från von Becker-släkt i sin possession. På denna tillhörde officiel porträtt av kaptenen Johan von Becker och naturaliseringbetyg av von Becker-släkt. Han har utan tvekan upplevt starkt samlag på hans ätt. Men han var också självisk och hansynslös.

Olli von Becker

Magister av samhällsvetenskapen från Finland och Carl von Beckers kusinens Otto Reinhold von Beckers ättling i femte generationen

Baltische Ursprung auf der von Becker Geschlecht – was bleibt auf die Erbe? (Pieniä merkintöjä alkuun) (Nach Mitteilungen aus baltischem leben-papier, Journal auf Baltendeutschen)

Meine Familie ist von seine Beginnung auf Riga gekommen. Meine vorvatern wären ein Teil von baltendeutsche Population oder Minderheit der Baltikum vor 1900-Jahren. Von Becker-Geschelecht ist verwandet mit manche andere Geschelechten im Livland, Kurland, modernen tages Latvia und Estonia. Meine Familie hast 1700-Jahren zum Finland gekommen, aber da sind andere von weiblichen Seiten mit unser Geschlecht konnektiert mit verbindungen zur nächsten shirt-tail Geschlechter die haben in Baltikum später gelebt. Die Motto auf unser Familie ist gleich als für Baltendeutschen selbst – ”In Treuen fest”.

Für mich selbst die Motto meint dass Man musste habe Verantwortungsgefühl und Demut. Pflicht für eigenes Heim, Heimland und andere Menschen auf eigenes Heim sind Sachen mit grosse Bedeutung für alle baltendeutscher.. Meine Geschlecht ist im Verwandschaft mit für fast jeden Familie in Geschichte der Baltendeutschen.

Ich habe die verwandschaft mit mystisch und tief spürbar Gefühlen erfahren. Beide, Tallinn und Riga haben gegeben stark Gefühl der Zugehörigkeit. Diese erfahrung habt für mich erstaunen am Rathausplatz in beiden Stadter. Die Erfahrung selbst war mystisch und stark. Ein helles Licht durchdrang den Platz und brachte uns in Kontakt mit unserem Vorfahren.

Meine Familie aus welche mein Grossvater ist im am nächsten vor Ich, habe mit seinem Vater und Mutter, seine name von Becker zum Virrantalo bewegt. Virrantalo ist Name auf unser Geschlechts Gut am Bauernland in distanziert Finnland. Vater auf Ihnen war Frans Edvard von Becker, welche war noch ein Grossmann in gleich Athmosphär in Kaavi Nordost-Savolax.

Grossmutter auf Frans war auf die von Schrowe-Geschlecht gekommen. Otto Reinhold von Becker und seine von Schrowe-Braut war also erste Kusins. Otto Reinhold war die letzte reich Mann von unser Zweig der Familie. Sie war getrunken, gezockt, Wahnsinniges, und verkaufte Geschlechts Eigentum. Sie hatte zwei Stadthäuser, ein in Mikkeli und andere in Heinola. Und er besass viel Land und Villen in Luhanga. Otto Reinhold und Johanna Fredrika war verheiratet im Brauts Geschlechts Gut Putkijärvi in Hartola, Östra Tavastland.

Frans Edvards Vater war Reinhold Octavius von Becker. Er war ein patriotisk man. Sie war ein Chef der Polizei in Kaavi, und wenn er musste um Junge Männer den Dienst in der russicshen Armee zu montieren, ablehnt er. Sie war von seiner Dienst entlassen. Diese Mann war ihr ganzes Leben lang verschuldet, und benötigt einen Kredit.

Reinhold Octavius's Vater war Otto Reinhold die und über Ich habe beschreibt vorher.

Otto Reinhold's Vater war Leutnant Axel von Becker die machte Dienst in Jägarregimente in Kuopio. Seine Mutter war Freiin Maria von der Pahlen, auf welche Zweig der Familie Nachlass seine relativ-gross Eigentumer. Axel von Becker hat Hochzeit mit über vierzig Jahre Jüngere Anna Lovisa von Essen. In beide seite, Anna Lovisas Schwester Eva Margareta verheiratet mit Johanna Fredrika von Schrowes Vater Carl Ludvig. Otto Reinhold und Johanna Fredrika waren Also kusiner.

Leutnant von Beckers Vater war furiren Axel von Becker, wer beigetragen hat der um die Familie in den Adelsstand zu erheben. Axels Braut war früheren bemerkt Freiin von der Pahlen, welche Geschlecht ist also selbstverständlich aus Baltikum gekommen als Braut von Otto Reinhold – von Schrowe Familie – und Braut von Axel – von Essen-Familie. Von dieser die meist bekannt ist vielleicht von der Pahlen-Geschlecht. Sie haben grossadeliges rolle in manche andere Länder gehabt. Ryssland, Baltikum und Sverige.

Meistens auf meine Vorfahren waren officiers und soldaten. Sie haben gekämpft auch in Kriegen die habe in Baltikum gefocht. In andere Spüren da sind also ingenieuren och Richtern. Dies waren insbesondere Verantwortungsbereiche. Pflichten und verantwortungen sind wichtiger Spürer im leben auf die Menschen die haben Blut von aus Baltikum gehabt und heritiert.

Die nächste Familien welche haben nach von Becker-familie heiratet sind von der Pahlen, von Essen, von Schrowe, Tandefelt, Ridderfelt, von Schildt, Orre, Torwigge, Standaert. Wolffelt, Sahlefelt, de la Motte, Pistolekors, Sprengtport, Gripenberg, Petre, Svanström und Nassokin. Auf dieser aus Baltikum gekommen waren Pahlen, Essen, Schrowe, Schildt, Wolffelt und Sprengtport.

Meist bekannten Personen auf diesen Familien waren Wolmari Schild-Kilpinen, Dichter Uno von Schrowe, Georg Magnus Sprengtporten, Otto Magnus Wolffelt. Die Andere sind aus Holland, Sverige, Skottland, Ryssland, Frankrike, und Finnland gekommen.

Ich habe gelässt Gertrud von den Brinckens Minnen von Baltikum, und seine heimlandsliebe ist rührenden für mich mit starkesten Mitgefühl und Sympati. Älso ein Schrifsteller wer ein muss notifier ist Eduard Graf von Keyserling.

Die Winternachter in Baltikum sind ähnliche Erinnerungen auf mein Leben selbst. Der Milieu machten mir streng Gefühlen wenn Ich mit meine Grossvater und Grossmutter bei unser gut in Savolax waren. Familische Gut ist Virrantalo in diese Zeit, aber Familie hast meh gross Guter in ostlicher Häme. Ich habt jedes mal mich in sicher sein fühlen wenn Ich mit und bei meinem Grossvater und Grossmutter waren. Sie waren verwurzelt adelige leute aus tiefes Bauernland in der Ferne auf Finnland. .

Die Sommern auf meiner Kindheit waren unvergesslich in Virrantalo, der Gut auf meine Grossältern. Später zogen die Grosseltern zur seine ”Dowager House”, Virranportti welche war konstruktiert i älte Familie land nächstes zu Kaavi-Outokumpu Strasse. Omas Braten war schmeckhaft und seine Karelian pirogis in jedes mal ein Gross Griess. Adel zeigte sich in den Umgangsformen. Man musste immer die Hand schütteln.

Baltikum ist in diese Zeit mit Russen gefüllt und die Siebenhundert jahre alte Geschichte hast zum seine End gekommen. Wir mussen doch erinnern!

Baltendeutschtum ist ein wichtiges Teil auf meine und auf meine Geschlecht. Wir haben heritiert manchmals von Tugenden von Baltendeutschtum. Resiliens ist ein auf diese Tugenden. Andere Teil ist Wille zum Geschichte und Tradition. Andere können auch sozial liberal sein. Mehr wichtig ist Kultur und Wissen zur Verständnis auf die Geschichte.

Olli von Becker

Master in Sozialwissenschaft

Korkeammista narratiiveista elämässä, ajassa ja historiassa

 Korkeammat narratiivit tarkoittavat sellaisia elämän viitekehyksiä, joiden alle voidaan laskea paljon mainioita ja tärkeitä asioita. Monesti suomalaisilla ei ole korkeampia narratiiveja, jatkuva talvi, syrjäisyys, ihmisten jurous ja sijaitseminen kaukana sivistyskansoista ei ole omiaan johtamaan ihmisiä korkeiden asioiden tavoitteluun. On täysin selvää, että kansainvälisyys ja kielitaitoisuus ovat erittäin tärkeitä asioita maailmassa, ja eräs ystäväni onkin todennut, että tulevaisuuden Euroopassa ei tulisi olla ihmeteltävä asia, jos joku osaa seitsemää kieltä. Monikulttuurisuus ja monikielisyys, ainakin kun niihin ei sisälly liian eksoottisia matalemman kulttuuritason kulttuureja ja kieliä, on jokaisessa tilanteessa tavoiteltava asia. Eräs ystäväni sanoi minulle jokin aika sitten, että hänen mukaansa ihminen hyötyy siitä, jos hänellä on vain yksi pääasiallinen kieli. Minusta se on väärin, ja on aivan varmaa, että etenkin nuori lapsi hyötyy siitä, jos hänen ympäristössään käytetään useita erinäisiä kieliä. On myös selvää, että se on tärkeää myös kielellisen luovuuden kehittymisen kannalta. Itse olen ajatellut monilla kielillä aina lukioiästä alkaen. On täysin selvää, että äitini suvun monikielisyydellä on ollut oma hyötynsä tämän oman käsitykseni kehittymiseen. Isäni puolella ei tavallisesti osata kuin savon kieltä, vaikka tietysti korkeasti koulutettu setäni ja hänen lapsensa sekä insinöörin hommia tekevä veljeni tekevät tähän varmasti poikkeuksen. On selvää, että lapsi perii älykkyytensä äidiltään, ainakin silloin kun sitä on paljon, mutta tästä älykkyydestä ei ole hyötyä, jos isän puolelta ei tule innostuvaa ja aktiivista mielen laatua. Korkeammat narratiivit tulevat monesti siitä, jos ihmisellä on selkeä käsitys omasta alkuperästään. Olen joskus kokenut isoisäni kohtalon osia: missä isä on? On varmaan selvää ja niin, että haluni pyöritellä äitini suvun historiaa ja menneisyyttä johtuu siitä, ettei minulla ole isän puolella samanlaista alkuperää. Ja oli huvittavaa löytää, että isäni isän isä löytyi Yhdysvaltojen kaltaisesta kulttuurityhjiöstä. Korkeampi narratiivi on etenkin se, että jatkuvasti pyritään pääsemään omien esi-isien tasolle ja täyttämään heidän asettamansa odotukset. Kuitenkin aatelissuvun piirissäkään ei ole selkeää, että kaikki asiat olisivat aina niin selkeitä ja puhtoisia. Monenkaltaisia elämänkohtaloita liittyy äitini sukuun, ja siitä ei todellakaan puutu kaikenlaisia paheita. On selvää, että äitini ihannoi valtaa ja jossain mielessä jopa jonkinlaista epäinhimillisyyttä ja kovuutta. Hänelle on tärkeää, että isä on voimakas ja rankaisee huomiotta ottamisesta. On varmasti jonkun mielestä kompleksi asia vaikka psykologienkin mielestä, miksi ajauduin ottamaan äitini suvun nimen. Se ei todellakaan ole helposti selvitettävissä vaikka vaihtoehtoja sen tulkitsemiselle todellakin on. Olen aina ollut kiinnostunut historiasta ja sen takia äitini puolen pidempi historia on aina kiinnostanut minua paljon. Historian arvostaminen on tärkeä asia yhteiskunnassa, esimerkiksi brittien pidempi kansallinen historia on sellainen asia, joka tuo heillekin korkeampia narratiiveja seurattavaksi. Suomi on ollut Ruotsin provinssi, Venäjän suuriruhtinaskunta ja itsenäinen tasavalta. Eli kansakunnan historiallinen olemus ei ole ollut samassa mielessä yhden narratiivin mukainen kuin esimerkiksi briteillä. Suomella on kuitenkin monikielisyyden mielessä mielenkiintoisempi historia kuin brittien kansallinen historia. Suomessa on sen erilaisten hallitsijoiden takia potentiaalia kehittää monikielisyyttä, koska yhtä virallista kieltä ei ole koskaan ollut. Suomessa on paljon myös etenkin saksalaisuuden piirteitä, ja onhan tässä maassa ollut paljon etenkin saksalalaisia kauppiaissukuja, kuten vaikkapa Fazer, Rosenlew, Paulig ja Stockmann, he ovat myös saaneet monessa tapauksessa säilyttää oman kielensä, kuten vaikkapa Hackmanit, joiden Viipurin pääkonttorissa vielä 1920-luvulla virallinen virastokieli oli saksa. Isäni isä oli päällikkötasolla Hackmanin metsäosastolla ja tienasi varmasti isäänikin enemmän. On selvää, että Britanniassa on paljon korkeampia narratiiveja etenkin sen takia, koska korkeammat narratiivit seuraavat aina valtaa, ja vallan suhteen muutamat vuosikymmenet ja yksi tai kaksi miespolvea ovat täysin triviaaleja. Valtaa on se, jos se säilyy ainakin kolmisen tai nelisensataa vuotta. Ja yhteiskunnassa joka on nuori ja jossa vaiheet ovat muokanneet sen olemusta vähän väliä, kuten vaikka Suomessa, ei vahvat ja elämään tukea antavat narratiivit ole voineet siinä kehittyä kovinkaan pitkälle. Britit tavallisesti tietävät omat kuninkaansa ja kuningattarensa vähintään normannivalloitukseen asti, samalla kun vain harvat tuntevat Suomessa edes runsaan sadan vuoden aikaiset presidentit. Kertoo varmasti siitä, millaista porukkaa koulussa oli, kun Linnanpellon lukion tunnilla rehtori kysyi, kuka osaa mainita presidentit ja heidän valtavuotensa, ja kun vastasin, joku epämerkityksellinen ihminen sanoi: ”Onpa siitä paljon hyötyä”. En tiedä onko siitä minulle mitään hyötyä, mutta kyllä se varmaan kertoo siitä, että suomalainen tietää ainakin oman valtakuntansa lähihistoriaa. On naurettavaa ajatella, että jotkut ihmiset mieltävät Suomen valtiollisen itsenäisyyden ajan koko Suomen historiaksi. Ja on selvää, koska suomen kieli on tullut vallitsevaksi vasta Suomen valtiollisen itsenäisyyden aikana, ei historiasta olla sanottavasti kiinnostuneita, koska suurin osa ihmisistä ei osaa tässä maassa muuta kieltä kuin suomea ja mahdollisesti englantia. Kirjava historiamme joka on tarjonnut mahdollisuuden monikielisyyteen ja monikulttuurisuuten, on otollinen lähtökohta näiden asioiden jatkuvaan kehittämiseen. Suomesta ovat useimpina aikoina selvinneet sellaiset yksilöt ja suvut, jotka ovat pystyneet sopeutumaan erilaisten aikojen mukana, ja se mielestäni vaatii etenkin älykkyyttä ja halua nähdä erilaisia korkeampia narratiiveja, jotka voisivat selittää asioita korkeammalla tasolla ja perustavammalla tavalla. Korkeammat narratiivit siis tarkoittavat sellaisia ohjaavia periaatteita, joiden kautta ihmiset saavat tuntea tärkeimmät ja perusteellisimmat asiat ajassa. Vaikka on tietysti sanottava, että monesti tämä johtaa jonkinlaisen älyttömän elintasokulttuurin kehittymiseen ja siihen, että valta keskittyy tiettyjen samojen piirien ja jopa sukujenkin keskuuteen. Onhan Suomessa laulettu 20 perheestä. Nykyään on tietysti selvää, että suku jonkinlaisen vallan keskuksena on jo jossain määrin vanhentuneempi käsitys. Kuitenkin jos ei ole sukua ja perhettä, josta tulee esimerkiksi monikielisyys, niin silloin tällainen ihminen mukautuu pintapuolisempaan kulttuuriin, joka monesti tarjotaan hyvin yksioikoisessa järjestyksessä. Tavallisesti Suomessa on siirretty esimerkiksi osittaista ruotsinkielisyyttä eteenpäin etenkin historian ja suvun kautta, sillä yhteisen kansan mielikuva ruotsinkielisyydestä Suomessa on kovin alentuva ja vihamielinen. Siinä mielessä olen aina ajatellut, että esimerkiksi koulu ei saa puuttua liian suuresti perheen sisäisiin asioihin. Tämähän on tietysti Suomessa paikattu sellaisella asialla, että ruotsinkielisetkin tavallisesti asuvat eri alueilla vaikkapa suomenkielisiin nähden. Kuitenkin itse olen alkuaan kaksikielistä savolaista ja itähämäläistä aatelia, joka pystyi säilyttämään myös osittaisen ruotsinkielensä ilman ulkopuolista vahvistamista, eli heille ei annettu valtion puolelta hyväksyntää jonkin kielen käyttämisestä. Tällainen vahvistamaton omasta kulttuuripiiristä nouseva monikielisyys on vahvinta ja kaikkein spontaaneinta. Eli sukulaiseni esimerkiksi eivät ole tarvinneet valtiolta vahvistusta omien piirteidensä harrastamisessa. On varmasti niin, että korkeampien narratiivien seuraamista on etenkin se, jos vahvistus narratiiveille tulee täysin omasta kulttuuripiiristä ja läheisimmistä kontakteista, joiden on oltava monipuolisia. Samalla kun tämä vahvistus voi tulla esimerkiksi omasta suvusta, antaa se sellaisen autonomian, jonka mukaan tällainen ihminen voi toimia omien itsellisten päämäriensä eteen missä tahansa, eli se ei siis kuitenkaan kerro, että välittömät kontaktit itse rakentaisivat ihmisen kulttuuripuolta. Mielestäni on loistavaa olla köyhtyneestä aatelis- ja patriisisuvusta, koska talous ei enää peitä kulttuuria ja jonkinlaiset elämän periaatteet ovat vankistuneet ja historia vahvistunut. On tietysti myös selvää, että aatelille on samantekevää onko rahaa vai eikö sitä ole, koska aatelin piirissä on aina terveellä tavalla väheksytty puhdasta valuuttaa. Historia ja kulttuuri ovat tietysti vahvempia silloin, jos vastaavasti talouden rooli tässä mielessä on vähentynyt ja kadonnut. Taloudellinen valta on aina ollut vähättelyni kohde, koska olen itse varmaan valinnut oman tieni menemällä opiskelemaan filosofiaa yliopistossa. Korkeampi narratiivi on aina sellainen, joka koetaan aina itsenäisesti, yksilöllisesti ja ilman pakotusta. Sen kautta voidaan ymmärtää esimerkiksi monikielisyyden merkitystä, joka on etenkin se, että halutaan käsitellä samoja aiheita monilla eri kielellisillä välineillä, ja on aivan varmaa että kielellinen luovuus kehittyy myös sitä mukaa, kun arjessa ja elämässä käytetään useampia kuin vain yhtä kieltä. Tietysti on toistettava, että esimerkiksi nykyaikainen englannin kielen, ja Suomessa etenkin amerikanenglannin käyttäminen, ei itsessään kerro mistään kehittyneestä. Ja onhan selvää, että esimerkiksi swahilin kielen hallitseminen Suomessa ei johda tällaista ihmistä tekemisiin minkäänlaisten korkeampien narratiivien kanssa. Historiaa voidaan selittää epookkien kautta, vaikka ne yleensä käsitetään erillisinä, aivan kuin se ei olisi kuin historioitsijan tajunnassa. Kuitenkin korkeammat narratiivit ja historian idean ja vaiheen käsittäminen eivät mahdu minkäänlaisten epookkien sisään. Korkeammat narratiivit näkevät näiden yli ja selittävä tekijä voi olla näiden mukana erilainen kuin esimerkiksi se, jos koulussa opitaan jokin asia tai jos joku historian professori haluaa nimetä jonkin ajan jonkinlaisella keksityllä nimikkeellä. Seuraavaksi aion kirjoittaa nimeämisen ongelmasta.

Sysmäläisiä säätyvaltiopäivillä yhteisiä asioita hoitamassa

Kun Suomessa demokraattinen päätöksenteko tapahtui säätyvaltiopäivien välityksellä ja kautta oli Sysmällä edustajia kahdessa säädyssä: aatelisessa ja talonpoikaissäädyssä. Porvarisäädyn edustajia ei ollut, koska heidät valittiin kaupungeista. Sysmän papillinen sääty ei koskaan yltänyt hiippakunnan edustukseen asti valtiopäiville. Kuitenkin poikkeuksena voidaan mainita syntyperäinen sysmäläinen Alexander Wilhelm Lyra, joka edusti monilla valtiopäivillä Porvoon hiippakuntaa. Aatelissäädyssä sukuaan saivat edustaa pääasiassa sukujen päämiehet, vaikka joskus tämän ollessa estyneenä, tämä pystyi valtuuttamaan nuoremman sukuhaaran edustajan tai jopa toisen suvun ihmisen edustamaan omaa sukuaan. Tällöin ohjeita luonnollisesti annettiin äänestyksien suhteen. Talonpoikaissäätyyn taas valittiin edustajat kihlakunnittain, missä yhteydessä kukin kunta määräsi edustajan äänestämään oman sijansa puolesta.

Sysmän ehkä historiallisesti merkittävimmän aatelisen suvun Tandefeltien edustaja valtiopäivillä oli Magnus Fredrik Tandefelt, joka edusti sukuaan peräti kuusi kertaa seuraavien vuosien aikana: 1877-1878, 1882, 1885, 1888, 1891 ja 1894. Tandefelt oli syntynyt vuonna 1830 ja toimi Sysmässä monissa kunnallisissa luottamustoimissa. Hän toimi muun muassa kunnallislautakunnan ja kuntakokouksen esimiehenä. Hänet tunnettiin aiemmin sotilasarvonsa kautta: luutnantti Tandefelt, ennen kuin hänestä tehtiin kunnallisneuvos vuonna 1875. Valtiopäivillä hän toimi eri valiokunnissa, vaikka aloitteita hän ei näytä sen ahkerammin tehneen. Kunnallisneuvos, luutnantti Tandefelt kuoli vuonna 1902.

Schildt-suvun paikallinen edustaja oli Wolmar Onni Schildt, joka on edustanut oman pitäjänsä lisäksi myös omaa sukuaan valtiopäivillä. Schildt hallitsi kunnallista elämää Sysmässä noin kolmen eri vuosikymmenen ajan. Ensimmäistä kertaa hän edusti sukuaan valtiopäivillä vuonna 1882. Jo seuraavien valtiopäivien aikana hän oli mukana aloitteessa, jolla pyrittiin palvelusväen muuttoajan siirtämiseen. Talonpoikaissäädyn sysmäläinen edustaja talonpoika E.J. Kännälä teki samoilla valtiopäivillä samanlaisen aloitteen. Onni Schildt edusti sukuaan lisäksi vuosien 1894, 1897, 1899, 1904-1905 ja 1905-1906 valtiopäivillä.

Onni Schildt oli Suomen historiaan eniten suvustaan jääneen kieli- ja yliopistomiehen Wolmar Styrbjörn Schildt-Kilpisen poika. Hän oli syntynyt vuonna 1851 ja häntä voidaan pitää omana aikanaan merkittävimpänä Sysmän kunnalliselämän hahmona. Wolmar Onni Schildt valmistui ylioppilaaksi vuonna 1870 Jyväskylän Lyseosta. Hän opiskeli mm. Tanskassa ja Ruotsissa ja asettui Sysmään vuonna 1879 viljelemään Hovilan ja Ilolan tiloja. Sen lisäksi hän alkoi johtajaksi Hovilaan perustettuun meijeri- ja karjanhoitokouluun. Tästä alkoi hänen Sysmää voimallisesti luonnehtinut toimintansa Itä-Hämeessä.

Hänellä oli lukuisia virkatehtäviä, joiden hoidossa hänen täytyi matkustaa kotipitäjänsä ulkopuolelle. Hänellä oli maatalouden seuratoimen ohessa merkittävä virka Mikkelin läänissä virkatalojen tarkastajana vuosina 1883-1889. Vuonna 1895 Onni Schildtistä tuli maanviljelysneuvoss. Schildt oli valmistelemassa asiaa koskevassa komiteassa kunnallislain muutosta vuonna 1898. Maanviljelyshallituksen neuvotteleva jäsen hän oli 1904-1906. Myös säästöpankkiasian edistäminen kuului hänen toimintaansa samoina aikoina.

Suurlakon jälkeen asetettuun Mechelinin senaattiin Schildt valittiin senaattoriksi vuonna 1905. Hänet valittiin maanviljelystoimikunnan päälliköksi. Hän toimi asemassa vuoteen 1909. Hän oli jäsen myös valtioneuvos Edvard Hjeltin kokoomussenaattiin. Samalla kun maatalouteen käytetyt määrärahat lisääntyivät Schildtin senaattoriaikana, sai hän toimeen monia maatalouden uudistuksia etenkin opetuksen ja valistamisen aloilla.

Schildtin uudistuksia kotipitäjässään oli esimerkiksi lääkärin hankkiminen pitäjään, jonka hän sai aikaan suoraan Duodecim-seuraan yhteyden ottamisella. Sysmä oli hänen mukanaan aina, vaikka hän olisi oleskellut muualla Suomessa tai ulkomailla. Hänen poikansa Onni G. Schildt otti vähitellen vastuuta hänen Sysmässä sijainneiden tilustensa hoidossa, ja isä ohjeisti poikaansa koko ajan paremman tuloksen saavuttamisessa. Kuntakokouksissa Schildtin mielipide oli monesti lopullinen ja ratkaiseva. Järjestys pysyi loistavasti kasassa, kun hän oli puheenjohtajana.

Maanviljelysneuvos Onni Schildt siirtyi ajasta ikuisuuteen 24. päivä maaliskuuta 1913. Schildtiä on myöhempien mukaan kutsuttu myös ”Sysmän keisariksi”, joka nimitys ei tietysti ole liioitteleva siinä määrin, kun huomioidaan hänen merkityksensä kunnalle ja hänen kaikkinainen toimintansa kotikuntansa Sysmän asioiden hoidossa. Hänessä oli lisäksi vanhasta aatelissuvusta tullutta majesteetillisuutta, joka sekin voi luoda hänestä käytettyihin termeihin nähden ymmärrystä.

Aatelissäädyn lisäksi sysmäläisiä oli edustamassa paikkakuntaansa talonpoikaissäädyssä, jonka edustajien voidaan katsoa monessa mielessä olleen aatelisia lähempänä yhteisen kansan edustamisen mielessä. Ensimmäinen talonpoikaissäädyn sysmäläinen edustaja oli Topias Kirveskoski, joka oli syntynyt vuonna 1826 ja kuoli 1887. Kirveskoski oli itseoppinut laajan tietomäärän hallitsija, minkä takia hänet lähetettiin edustamaan pitäjän talonpoikaisväestöä vuoden 1872 valtiopäiville. Tätä ennen hän oli ollut kunnan asioiden hoidossa köyhäinhoitohallituksen jäsenenä. Hän piti puheenvuoroja etenkin siveellisyyttä ja paloviina-asiaa koskevissa kysymyksissä, jossa yhteydessä hän ehdotti jokaisen luvattoman suhteen kohdalle 30 markan sakkoa. Kirveskoski oli myös onnittelemassa keisarillista majesteettia lähetystössä, johon hänet oli valittu säätynsä edustajaksi. Kirveskoskella oli myös kirkollisia luottamustoimia.

Seuraava pitäjän talonpoikaissäädyn edustaja valtiopäivillä oli Erik Johan Kännälä, joka syntyi vuonna 1848 ja kuoli 1910. Hän otti kantaa palvelusväen muuttoajassa, josta Schildt oli jo aiemmin ottanut kantaa, jossa hän suunnitteli muuttoaikaa vuoden alkuun, koska syyskuussa muuttaminen aiheutti paljon haittoja esimerkiksi viljan korjuun kannalta. Kännälän suosikkiaiheita oli myös asevelvollisten palkan korottaminen, Savon ja Pohjanmaan radan yhdistäminen poikkiradalla ja Heinolan piirilääkäripiirin jakaminen. Lisäksi Kännälä ajoi esimerkiksi Mikkelin Lyseon opetuskielen muuttamista. Kännälän jälkeen Itä-Hämeen edustajaksi tuli virkatalon vuokraaja Alfred Filip Danielson, joka edusti myös Luhankaa ja istui kaikkiaan kuudet valtiopäivät.

Danielsonin jälkeen edustajaksi tuli Topias Kirveskoski nuorempi, joka oli syntynyt vuonna 1859 ja kuoli 1931. Kirveskoski nuorempi oli saanut tunnustusta lahjakkuudestaan jo kansakouluaikana, ja hänen opettajansa pitikin häntä lahjakkaimpana oppilaanaan. Kirveskoski peri isänsä tilan Männistössä. Valtiopäivillä Kirveskoski ajoi etenkin Lahden ja Heinolan välistä rautatieyhteyttä ja maataloudellisia uudistuksia. On mainittu, että Kirveskoskien suvussa talonpoikaisjohtajuus periytyi, ja etenkin nuorempaa pidettiin harvinaisena miehenä ja persoonallisuutena. Häntä ohjasi rakkaus kotiseutua kohtaan sekä kristillinen maailmankatsomus. On sanottu, että hänellä ei ollut muita kuin ystäviä. Vielä eduskunnan aikana kolmas Kirveskoski, nuoremman poika Vilho edusti kansaa.

Aleksi Korvenranta, joka oli syntynyt vuonna 1862 ja kuoli 1934, jatkoi talonpoikaissäädyn edustusta säätyvaltiopäivillä 1905-1906, jotka jäivät viimeisiksi. Hänellä oli aiempien tavalla ollut kunnallisia luottamustoimia: mm. kunnanvaltuuston jäsenenä ja pitkäaikaisena puheenjohtajana. Hän toimi lisäksi seurakunnan rahastonhoitajana ja kuului säästöpankin hallitukseen. Korvenranta ajoi etenkin ratayhteyden Jyväskylä-Lahti muodostamista, mutta kun se kävi mahdottomaksi, ajoi Lahti-Heinola yhteyden muodostamista.

Kaikki mainitut talonpoikaissäädyn edustajat edustivat jossain mielessä säätynsä paikallista huippua, samalla kun aateliset edustivat vain päämiehenä omaa sukuaan. Vuosien 1905-1906 säätyvaltiopäivät jäivät viimeisiksi, ja mm. aatelissäätykin äänesti kansanvaltaisen eduskunnan muodostamisen puolesta.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Vapaussodan aikaisesta Sysmästä ja tapahtumista siellä

Suomen itsenäistymistä joulukuussa 1917 seurasi seuraavan vuoden katkeriksi käyneet tapahtumat, joiden myötä maa jakaantui suuressa määrin kahteen erilliseen leiriin: valkoisiin ja punaisiin. Punaisia tukivat aseellisesti maassa olleet venäläiset joukot, kun taas valkoiset toimivat suuressa määrin omavaraisesti, vaikka sodan loppuvaiheessa Ahvenanmaan ja Hangon kautta Suomeen tulleet saksalaisjoukot antoivat tukea valkoisten puolelle.

Sotaa on nimitetty mm. vapaussodaksi ja kansalaissodaksi, myös luokkasota on nimitys, jota punaiset ovat käyttäneet. Punaiset katsoivat, että maa oli vapautunut jo edellisen vuoden itsenäistymisen aikaan. Kuitenkin yksilön vapautta ja laillista hallitusta tukeneiden valkoisten nimike on mielestäni parempi kuin esimerkiksi kansalaissota. Itse käytän tässä termiä punakapina, koska punaiset kapinoivat laillista hallitusta vastaan.

Vaikka sotatoimet keväällä 1918 eivät suuresti koskettaneet Sysmää ja lähialuetta, niin on siihen kuitenkin liittynyt joitain sodan tapahtumia. Sysmä kuului Heinolaan kohdistuneen hyökkäyksen valmistelualueisiin. Samanaikaisesti alue liittyi Lahdesta muualle joutuneiden valkoisten koulutustyöhön. Sysmän alueen hallitseminen oli länsi- ja itärintaman välimaastossa ja sen takia sen hallitseminen oli merkittävä molemmille sodan osapuolille. Tietyn vaiheen aikana eteläisen Suomenkin tapahtumat liittyivät Sysmässä majailleisiin valkoisiin. Punaisiin liittyneet pitäjäläiset eivät pitäneet majaansa paikkakunnalla vaan yleensä siirtyivät Lahden seudun punaisiin. Lahdessa ei ollut aktiivista suojeluskuntaa, koska siellä oli venäläinen varuskunta. Punaiset valloittivat 28 tammikuuta Lahden puhelinkeskuksen, rautatieaseman ja kaupungintalon.

Tämän takia valkoiset kokivat toiminnan mahdollisuutensa varsin vähäisiksi. Vöyrin sotakoulu ei pystynyt kouluttamaan kaikkia halukkaita valkoisia sotaan, joten myös Sysmään perustettiin suojeluskuntapiirin päätöksellä oma harjoitusta antavan koulu, jonka johtajaksi nimitettiin everstiluutnantti August Lindeman. Harjoituspäälliköksi taas nimettiin kapteeni Aarne Uimonen. Koulun perustaminen Sysmään liittyi siihen, että se tiedettiin vauraaksi pitäjäksi, joka pystyi takaamaan esimerkiksi elintarvikkeiden saatavuuden. Elettiin miltei pulavuosia, ja sen takia tämä asia koettiin jutussa tärkeäksi. Monet yksityiset lahjoittajat tukivat koulun perustamista ja toimintaa. Koulun oppilasluku kasvoi koko ajan kaukaisistakin pitäjistä jatkuvasti Sysmään suuntautuvan miesvirran myötä.

Sysmään johtavien teiden yhteyteen muodostui useiden kulkijoiden takia etappijärjestelmä. Nastolassa se kulki Järvisten majatalon ja Heinolassa Niemelän kartanon kautta. Lännestä päin, lähinnä Hollolasta ja Asikkalasta virtasi miehiä, jotka kulkivat matkansa tarkasti määriteltyjen luotettavien talojen kautta. Ne pystyivät myös aina tarjoamaan sopivan kyydin eteenpäin. Hartolasta tuli monia miehiä, koska pitäjän oman suojeluskunnan perustaminen aiemmin ei ollut täydellisesti onnistunut. Helmikuun alussa yhteen kokoontuneita oli jo sata. Koulun ja tukikohdan päämaja oli silloin siirretty Säästöpankin taloon, koska aikaisemmin se oli ollut Päivärinnan talossa. Helmikuun puoleen väliin mennessä miehiä oli kokoontuneena jo 400.

Sysmään ei oltu edellisenä syksynäkään perustettu suojeluskuntaa, koska johtajaksi sopivaa päättäväistä miestä ei silloin ollut saatavissa. Pitäjän ulkopuolelta tulleiden miesten avulla saatiin kuitenkin helmikuussa perustettua oma suojeluskunta, joka sai myös oman lippunsa tunnusmerkikseen. Varsinaiseen jääkäriliikkeeseen Saksaan lähteneiden miesten joukossa ei kuitenkaan ollut yhtään sysmäläistä. Kuitenkin jääkääreihin kuului pitäjän entisen apteekkarin Herman Forsmanin poika Valter Göran Vieska, joka siirtyi koulupoikana Oulusta Saksaan. Toinen oli maanviljelijä Johan Vilkmanin ja Loviisa Rantalan poika Rikhard Vilkman.

Sysmässä olleet joukot kuuluivat Savon rintaman alueeseen ollen sen lounaisimpana vartioalueena. Helmikuun alussa joukkojen päälliköksi nimitettiin kenraalimajuri Ernst Toll. Sysmän suojelukuntalaiset valloittivat sen kuun aikana pitäjän keskeisimpiä paikkoja, kuten Suurenkylän ja Käenmäen talot ja Väihkylän kansakoulun. Alkuun joukoilla oli vain kirjavanoloista käsiasemateriaalia, kunnes 20. helmikuuta Vaasasta Jyväskylän kautta tilatut ja toimitetut aseet saapuivat pitäjään. Aseet otettiin vastaan Ruohtulassa Luhangan Tammijärvellä. Aseita, joiden kuljetukseen tarvittiin noin 40 hevosta, ei kuljetettu pitäjään suorinta reittiä Päijänteen takaisten punaisten mahdollisen toiminnan takia.

Samaan aikaan Lahdessa olleiden punaisten epätietoisuus sysmäläisten aseiden tilasta päättyi. Sen takia he aloittivat etenemään Sysmää kohti Vesijärven kautta Vääksyyn, jossa ne jakaantuivat kolmeen eri teitä Kalkkisiin kulkeneisiin osastoihin, joista jokaiseen kuului noin 300-350 miestä. Valkoiset saivat puhelimen välityksellä tiedon punaisten liikkeistä. Puhelimia oli siihen aikaan jo Sysmän suurimmissa kartanoissa kuten Olkkolassa ja Nordenlundissa.

Valkoisten onneksi ja punaisten epäonneksi asekuorma oli saapunut Sysmään ennen punaisten lähestymistä. Ensimmäinen taistelu Sysmän alueella käytiin Nuoramoisten Maatiaisvirran takana 22. helmikuuta. Punaiset yllättyivät valkoisten asearsenaalista ja perääntyivät sen takia takaisin Lahteen. Punaisilla joukkotappiot olivat neljä miestä. Valkoiset eivät kärsineet tappioita.

24. päivä helmikuuta pitäjään tuli ruotsalainen eversti H. Hjalmarsson. Everstillä oli mukana Mannerheimin antama käsky. Hänen tuloonsa oli varauduttu hankkimalla 500 harjaantunutta miestä ja 150 hevosta, johon käsky oli velvoittanut. Mannerheimin mukaan Sysmän joukkojen tuli tukea valkoisia etenkin itäisellä Uudellamaalla Porvoon suunnassa, missä valkoiset olivat ajautuneet ahdinkoon. Tämä vaati läpimurtoa Lahden ja Kouvolan välillä. Myös tärkeän rautatielinjan katkaiseminen kuului käskyyn. Eversti Hjalmarsson laati suunnitelman, jonka mukaan hyökkäys tehtäisiin Heinolan kautta ja miehiä siihen kuului kaksi kuularuiskuplutoonaa, kolme komppaniaa jalkaväkeä Sysmästä, 42 miehen hiihtokomppania ja yksi jalkaväkikomppania Mikkelistä.

Joukot sitten hyökkäsivät punaisten hallitsemaan Heinolaan ja joutuivat perääntymään vielä samana päivänä 28. helmikuuta takaisin. Tämä johtui pääasiassa huonosta tiedon kulusta eikä punaisten joukkojen vahvuudesta. Porvoon alueelle mottiin jääneet valkoiset perääntyivät avun jäätyä tulematta Suomenlahden jään yli Viroon.

Sitten sattui johdon vaihtuminen, kun Hjalmarsson matkasi päämajan tehtäviin ja väliaikaiseksi johtajaksi nimitettiin eversti Lindeman. Kenraali Toll määritti Sysmän rintaman tehtäväksi tiedustelun punaisten joukkojen koosta. Saman aikaisesti Sysmän valkoisten tuli kaikella tavalla sitoa Lahden seudun punaisia. Sittemmin Lindeman siirtyi hänkin päämajaan ja joukkojen komentajaksi tuli kapteeni Uimonen.

Maaliskuun yhdeksäntenä päivänä vallattiin Uimosen johtamana punaisille päätynyt Lusi, joka oli merkittävä paikka teiden risteyksenä. Hyökkäysyritys Heinolaan 15 päivänä maaliskuuta, jonka johtajana oli eversti Orneflykt, sitä vastoin epäonnistui. Tämän jälkeen rintamalla vallitsi jonkin aikaa hiljaiselo, joka kuitenkin muuttui maaliskuun lopulla punaisten tultua jälleen aktiivisiksi.

Punaiset hyökkäsivät Kalkkisten ja Riihilahden suunnista Karilanmaalle maaliskuun 23. päivänä. Hyökkäys epäonnistui, kun valkoisten lisäjoukot kapteeni Martti Eklundin johtamina saapuivat taisteluun Mikkelin suunnalta.

Valkoisten päämaja sijoitettiin Virtaan kartanoon, josta johdettiin vähätapahtumaista rintaman osaa. Punaisten epäonnistuminen Konniveden ylityksessä ja Lusin takaisin valtauksessa aiheutti sen, että he 20. päivä huhtikuuta luopuivat Heinolasta. Tämän tapahtuman jälkeen Sysmän valkoiset pyrkivät yhdistymään Kalmin johtamien Padasjoen suunnasta tulleiden valkoisten kanssa. Sysmän rintamalla oli tämänkin jälkeen olennainen etappiasema Vierumäki-Kalkkisten taistelujen ollessa käynnissä samalla kun punaisten Savon rintama oli alkanut murtua. Tuon rintaman tehtävänä oli ollut Saimaa-Päijänne-välin puolustaminen. Sysmän ja Heinolan rintaman tapahtumat loppuivat käytännössä tähän, ja viimeiseksi raskaaksi taisteluksi jäi Vierumäen tienhaaran alueen taistelu. Punakaartia ei Sysmässä milloinkaan ollut, kuten ei myöskään suojeluskuntaa ennen tapahtumien alkamista. Ainoastaan Nikkaroisten työväenyhdistys oli käynnistänyt punakaartia muistuttavan kokoontumisen, joka jäi käytännössä merkityksettömäksi. Nuoramoisiin punakaarti olisi kuitenkin perustettu, jos aseita olisi ollut saatavilla.

Sysmän pitäjäkään ei selvinnyt ristiriitojen syntymisestä sodan osapuolten välillä ja voidaan katsoa sen hyvinkin jatkuneen aina talvisotaan asti. Sysmässä menehtyneitä veljessodan osapuolia oli paljon vähemmän kuin muutamissa lähiseudun kunnissa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Margareeta Högman – ystäväliikkeen herännyt johtaja

Suur-Savon ja Itä-Hämeen herännäisyyden ja niin sanotun ystäväliikkeen johtajana ja hengellisenä äitinä tunnetuksi tullut Margareeta Högman syntyi kuudestoista päivä marraskuuta vuonna 1786 Pohjois-Iissä. Hän vietti nuoruutensa isänsä seppänä toimineen Jaakko Högmanin pienessä töllissä. Tämä koti sisälsi ne hengelliset virikkeet, joiden avulla Margareeta Högman kamppaili myöhemmässä elämässään. Hänen isänsä oli hurskas mies, ja on sanottu Paavo Ruotsalaisenkin saaneen Högmaneilla vapauttavan tuntuiset neuvot omaan sisäiseen uskonnolliseen taisteluunsa, eli hänellä oli oma roolinsa tämän hengellisessä herätyksessä. Isä kuoli vuonna 1806 ja sen myötä hänen tuli lähteä maailmaan äitinsä Klaaran kanssa, joka hänkin kuoli pian sen jälkeen. Silloin Margareeta Högman oli aivan yksin.

Herätysliikkeet saivat ajassa valtaa, koska aikaa pidettiin uskonnollisesti pinnallisena ja siveellisesti turmeltuneena. Ei ollut mitenkään epätyypillistä, että kirkonmiehetkin saattoivat vastustaa tiettyjä uskovaisuuden muotoja. Aika odotti siis jonkinlaista hengellistä herätystä. Ajan kevytmieliset suuntaukset eivät siis miellyttäneet myöskään Högmania. Isänsä vakavanluontoiset opit olivat edelleen Högmanin mielessä tämän kuolemakin jälkeen.

Högman oli palveluksessa isossa talossa Kangasniemellä, mutta sen jälkeen Högman alkoi seuraamaan jo isänsä ajoista tuntemiaan hengellisiä ystäviä. Herätyksen tuomat piirteet alkoivat näkyä Mäntyharjun, Puulan ja Suontienjärven vesistöjen alueilla. Ihmisten käyttäytymisen piirteet muuttuivat arvokkaammiksi, kotihartauksia pidettiin säännöllisesti sekä aamulla ja illalla ja annettiin ahkerasti ja rohkeasti todistuksia omasta uskosta. Joutsan kappelin Vahvaselän kylässäkin Jumalan sana oli tunkenut arkisiin tuntoihin.

Näitä herännäisiä kutsuttiin vaihtelevasti rukoilijoiksi tai ystäviksi, liikkeen nimeksi vakiintui myöhemmin etenkin ystäväliike. Margareeta Högman paneutui joutsalaisiin ihmisiin niin syvällisesti, että hän päätti myöhemmin jäädä heidän pariinsa. Hän meni avioon vuonna 1811 Mustiselän talossa Uimaniemen Pastilassa lampuotina eläneen Antti Hoskon kanssa. He asuivat jonkin aikaa Joutsankylän Ruohorannassa, mutta muuttivat vuonna 1820 Vahvaselän kylään Aatami Tyyskän omistamaan taloon. Sen jälkeen he muuttivat saman kylän taka-alueilla sijainneeseen Kolun torppaan, joka säilyi Margareetan kotina tämän kuolemaansa asti.

Syrjäisessä kylässä Högman toimi torpan talouden ja asioiden päivittäisessä hoidossa. Häntä pidettiin esikuvana myös näissä arkisissa askareissa. Arkielämää tasapainottivat väliajoin ystävien vierailut. Joskus jotkin henkilöt hakivat opastusta ja joskus kokoonnuttiin isolla porukalla seurojen pitoon. Niitä pidettiinkin tosiaan kohtalaisen usein. Myös seura- ja kirkkomatkat Joutsan kirkolle olivat yleisiä ja toistuvia. Sunnuntaiaamuina kaikui voimallisesti virsi, kun kylien kuten Vahvaselän veneet tekivät matkaansa Suontienjärveä pitkin Joutsan kirkolle.

Sanaa kuunneltiin kirkossa hartaina ja samana päivänä kokoonnuttiin kauppias Erik Tevalinin kirkkoa lähellä sijainneessa talossa seuroihin. Tevalinin kodista muotoutui ystävien kokoontumispaikka aina kirkkomatkojen yhteydessä.

Högman ei tavoitellut koskaan itselleen uskonnollisen johtajan paikkaa. Hän ei juuri harrastanut julkista puhumista. Hän kuitenkin tarjosi ystäville apua kahdenkeskisissä keskusteluissa, kun kirkossa ja seuroissa rukoukset, puheet ja laulut oli pidetty. Silloin sanasta vaikuttuneet hurskaat sydämet kaipasivat kahdenkeskistä ymmärrystä. Högman oli läsnä etenkin tässä roolissa pitkään.

Högman säilytti koko ajan yhteyden muuallakin asuneeseen heränneeseen kansaan ja sen muihin johtohenkilöihin. Hän harrasti kirjeenvaihtoa lohdutusta, neuvoa tai varoitusta tarvinneisiin ihmisiin. Hänen sydämessään oli paikka etenkin myös sairaiden ja köyhien kohdalla. Hän halusi pitää näistä huolta.

Monilla seuduilla tätä hengellistä äitiä kunnioitettiin ja tarvittiin hänen Jumalan opissa sisäisesti rikastunutta sielunhoitajan kykyä ja roolia. Eräskin Mikkelissä asunut säätyläisnainen, joka ei ollut kuin yhdeksän vuotta tätä nuorempi, nimitti tätä kansan piirin naista termeillä: ”Minun rakas äitini ja ystäväni”.

Margareetan elämä ei ollut ilman vastoinkäymistä ja vaikeuksia, mutta nekään eivät asettaneet estettä hänen jatkuvalle uskolleen ja luottamusta Jumalaa kohtaan. Jumalan Högman koki etenkin rakkauden ilmentäjänä.

Margareeta Högmanin maallinen vaellus päättyi maaliskuun kolmantena päivänä vuonna 1849. Hänet siunattiin haudan lepoon marianpäivänä. Yhteen kokoontunut herännyt kansa seisoi silloin vakavana ja totisena Joutsan kirkolla hänen arkkunsa äärellä. He toivoivat vielä näkevänsä ihaillun johtajansa kasvot ennen hautaan siirtymistä. Silloin saarnatuolista Joutsan kappalaisena toiminut K. K. Stenberg luki mäntyharjulaisen Salomon Häkkäsen vainajan elämästä kirjoitetun epistolan.

Margareeta Högmanin hauta on komea Joutsan hautausmaalla. Siellä on muistomerkki, johon on ikuistettu painavat sanat, joita vainaja tunnusti ja edisti: ”Muistakaa johtajianne ja seuratkaa heidän uskoansa.” Hebr. 13:7.

Högmania muistetaan edelleenkin vanhurskaana ja Kristuksen opissa kasvaneena ja vahventuneena heränneen kansan johtajana.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri