Maatalouden kehittymisestä Luhangassa 1860-luvulta 1900-luvun alkuun

Maatalouden harrastaminen Suomessa tarkoitti 1800-luvun alkuvuosikymmeninä lähinnä viljanviljelyä. Luonnonniityistä tuli peltoja ja karjaa vähennettiin. Pellot olivat huonosti lannoitettuja. Jonkinlainen luonnon antama kurinpalautus tuli 1860-luvulla. Vuoden 1865 kato kosketti Itä-Suomea ja jo kahden vuoden jälkeen se kosketti koko Suomea. Kadon vaikutukset vaihtelivat lääneittäin: esimerkiksi Mikkelin läänissä vaikutukset eivät olleet suuret läänin runsasjärvisyyden takia. Kato vaikutti aina etenkin seuraavana vuonna. Jos kadon vaikutukset eivät olleet suuret, toivat ongelmia tauteja levittäneet kerjäläisten laumat. Luhangassa vuonna 1866 syntyneitä oli 76 ja kuolleita peräti 111, kun taas vuonna 1868 vaikutukset olivat vielä suuremmat: silloin syntyneitä oli 64 ja kuolleita 122.

Romahdus tuotti tietoa siitä, miten maataloutta tuli todella hoitaa. Katovuodet saivat ihmiset hakemaan apua sivuelinkeinoista, kuten karjataloudesta, mitä saatteli eteenpäin noina aikoina etenkin vuoden 1867 hyvä heinäsato. Kuitenkin edistyksellisiä maanviljelijöitä ei ollut enemmistön piirissä, ja tarvittiinulkoista sysäystä saamaan ihmiset ajattelemaan uudella tavalla. Tähän auttoivat valistustyö ja maatalouspolitiikka. Karjatalous kehittyi hitaasti. Vuonna 1883 voita vietiin Suomesta ulkomaille kymmenkertainen määrä 30 vuotta aiempaan verrattuna. Separaattorin käyttämisen laajempi alkaminen mahdollisti suurempien maitomäärien kehittämisen ja kestävämmän voin valmistamisen. Vuonna 1884 maastamme vietiin voita 4,6 miljoonaa kiloa ja kymmenen vuotta myöhemmin 11,97 miljoonaa kiloa.

Viljan hinta laski romahdusmaisesti 1880-luvulla ja tämä pakotti maanviljelijät laajentamaan kykypotentiaaliaan. Viljaa alkoi tulla Eurooppaan Amerikasta hyvin halvalla hinnalla. Valtion johdossa keskusteltiin väliaikaisesta viljatullistakin, mutta se ei saanut tuulta siipiensä alle.

Itä-Hämeessä maaperän laatu on ehdollistanut maanviljelyksen muotoja. Päijänteen itärantojen maat on aina tunnettu karuna ja kivisenä. Ainoastaan Sysmä on tässä tehnyt poikkeuksen. Peltomaan puutteita on sen takia korvattu Itä-Hämeeessä kaskenpoltolla vielä suhteellisen myöhään. Kuitenkin 1800-luvun lopussa kaskeaminen oli jo pääasiassa jäänyt menneisyyteen. Itä-Hämeen Maalaisseurassa keskusteltiin asiasta vuonna 1887, jolloin joutsalainen nimismies von Schrowe huomautti, ”ettei karjanhoito edisty kaskeamalla ja kehotti seudun maanomistajia säästämään metsiään, koska rakennettavat rautatiet tulisivat lähentämään Itä-Hämettä teollisuuslaitoksiin.

Kaskeamisen kannattavuutta epäiltiin, mutta sitä harrastettiin alueella kuitenkin vielä 1900-luvun alkuvuosina. Vuoden 1910 tienoilla kaskimaat olivat jo vähemmän yleisiä Luhangassa. Tilastot kertovat, että tuona vuonna pitäjässä oli enää 0.8 hehtaaria viljaa kasvavaa kaskimaata. Pelloista tuli ainoa viljelyn peruskivi. Viljellyn peltoalan lisäämiseksi päättäjät tarjosivat apuaan 1860-luvulla. Läänin kuvernööri ilmoitti 5.11.1866 3000 markan lainasta, joka oli tarkoitettu suo- ja sammalikko-alueiden viljelemistä varten. Kuntakokous päätti joulukuun 15. päivänä 1867 ottaa rahan vastaan. Näitä rahoja ei kuitenkaan koskaan käytetty, ja kunta anoi vuonna 1888 valtion ottamaan rahan takaisin. Vuonna 1874 suunniteltu Tammijärven ja Hauhanjärven lasku viljellyn pinta-alan lisäämiseksi jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Viidessäkymmenessä vuodessa vuosina 1901-1950 peltoala lisääntyi 760 hehtaarista 1847 hehtaariin. Vuonna 1901 peltoala kattoi 3,7 prosenttia kunnan koko pinta-alasta ja 1950 yli kahdeksan ja puoli prosenttia. Peltoalan vähäisyydestä huolimatta suurin osa luhankalaisista on harjoittanut maataloutta. Vuonna 1865 kunnassa oli 2231 asukasta, joista 1982 sai toimeentulonsa maataloudesta.

1800-luvun keskivaiheille tultaessa maanviljelys oli Luhangassa yhtä yleistä ja pitkälle vietyä kuin naapuripitäjissä. Pelloista oli ojitettu 95 prosenttia, samalla kun Sysmässä ja Hartolassa luvut olivat 75 ja 25. Kivikkoista peltoa oli 20 prosenttia, samalla kun Sysmässä ja Hartolassa luvut olivat 30 ja 85. Kivinavetoita Luhangassa oli peräti 21, joista 6 säätyläisellä ja 15 talollisella.

1860-luvun nälkävuodet vaikuttivat Luhangassakin. Vuoden 1865 kesä oli vesikesä ja heinät menivät pilalle, viljat itivät kuhillailla tai eivät tuleentuneet. Ruista ei voitu kylvää lisää, koska pellot koostuivat mutavellistä. Lehmille syötettiin haavankuoria ja kanervia, joka ei tosin kantanut pitkälle. Aiemmat viljat loppuivat ja lainajyvästöt tyhjenivät. Leivän jatkoksi kerättiin petäjänkuorta, herneenvarsia ja vehkaa. Itä-Hämeessä ei varsinaisesti kuoltu nälkään, mutta puutteellinen ravinto kylvi huonoa yleiskuntoa, joka altisti sairauksille. On sanottava, että Luhanka säilyi kuitenkin keskimäärin koskemattomampana kuin monet muut paikat nälkävuosista. Nisulan kartano oli pitäjän rikkain ja sieltä vietiin rukiita jopa Orivedelle asti.

Maatalouden suunta ei kuitenkaan Luhangassa muuttunut nälkävuosista huolimatta. Ruista viljeltiin eniten vieläkin.. Valtiovallan viljelijöihin suuntaama valistus ei suuremmin saanut kosketusta Luhangan isäntiin. Luhangan valveutuneimmat isännät kuitenkin kantoivat huolen siitä, että maatalouden kehitys oli nopeampaa katovuosien jälkeen kuin ennen sitä. Luhangan maatalouden edistäjinä on monesti mainittu ainakin seuraavat isännät: Abraham Kandelin, Bruno Blom, Sipi Jutila, Alfred Filip Danielson, Antti Jutila, Juho Kylmälä, Juho Varmanen, Oskar Nordqvist, Robert Ruohtula, Joonas Ruohtula, Benjamin Helenius, Sipi Helenius, Niklas Hietanen ja Odert Otto Alfred von Becker. Heistä useimmat olivat myös maatalousseurojen jäseniä, osallistuivat kunnalliselämään ahkerasti ja osa edusti jopa säätyvaltiopäivillä. Itä-Hämeen maalaisseura joutui ponnistelemaan vielä 1800-luvun lopulla oikeaoppisen kynnön ja ojituksen edistämiseksi. Näyttelyjen ja vuosikokousten aikana pantiin käyntiin kyntö- ja ojituskilpailuita. Seuran kautta saatiin uusia työkalujakin. Itä-Hämeen maalaisseura möi vuonna 1884 jäsenilleen kuuden kunnan alueen sisällä muun muassa yhden viikatteen, 6 sontakourua, 12 sontatalikkoa, 12 heinähankoa, 12 lapiota ja 10 kääntöauraa.

Lannoituskysymys nousi viljelijöiden mieleen peltoalan lisääntymisen myötä. Apulantojen käyttäminen yleistyi 1800-luvun lopulla Itä-Hämeessäkin, mutta moni turvautui yhä pelkkään karjanlantaan. Myös käytettiin tuhkaa ja luujauhoa. Jopa kirkossa kuulutettiin tiettyjen isäntien toimesta apulantojen tarpeesta. 3-jakoinen viljelyksen tapa alkoi jäädä taakse, ja jo 1800-luvun lopussa pyrittiin vuoroviljelyyn, joka toteutettiin eri tavoilla tarpeitten ja peltojen mukaan. Maalaisseuran kokouksessakin vuoroviljelyn edistäjä esitti, etä 3-jakoisesta viljelystä siirryttäisiin helpolla tavalla vuoroviljelyyn lannoittamalla vain 1/6 pelloista kerrallaan varmasti riittävällä lannan määrällä. Tässä mielessä edistyksellinen vuoroviljelyn edustaja ja edistäjä oli etenkin Alfred Filip Danielson.

1800-luvulla viljan puinnissa käytettiin varstoja ja vilja lajiteltiin äyskärein. Rosma eli puimakone yleistyi kuitenkin jo 1800-luvun lopussa. Vaatimattomissa paikoissa se säilyi mieskiertoisena samalla kun varakkaammilla se oli pian jo hevoskiertoinen. Jälkimmäisiä oli vuosisadan loppuvaiheissa ainakin Koivumäessä, Huuskolassa, Tammilahdella, Ruohtulassa ja Kärmelahdessa. Viljan lajitteluun kehitettiin samoihin aikoihin viskuumylly, joka voitiin valmistaa kotioloissakin. Viljojen jauhatus on Luhangassa hoidettu pääasiassa lahkokuntien myllyissä, joita on perinteisesti ollut etenkin Tammijoessa. Siinä oli vielä vuoden 1880 tienoilla kolme myllyä: ylä-, keski- ja alamylly, joista ensimmäinen kuitenkin purettiin 1800-luvun loppuun tultaessa. Lisäksi Luhangassa oli Lempään, Kylmälän ja Uuden Jutilan myllyt. On kerrottu, että näiden ohessa myllyt olivat ainakin Kivilaaksossa ja Kesäniemessä. Muut näistä myllyistä on hävinneet.

Tammijoen keskimyllyn yhteyteen rakennutettiin saha, joka oli myös pitäjän ainoa saha. Kanttaussirkkeli, nelikutterinen höylä ja pärehöylä täydensivät pian sen varustusta yksiraamisen sahan ohessa. Keskimyllyn omistajiin kuuluivat kaikki luhankalaiset judinsalolaisia lukuunottamatta, koska heillä oli oma myllynsä saarellaan.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Asutuksen laajuus, leviäminen ja talot Luhangassa 1500-, 1600- ja 1700-luvuilla.

Tavallisesti 1500-luvulla Hämeessä erämaat sijaitsivat eri alueilla erkaallaan toisistaan. Kuitenkin Sysmän, Hauhon ja Padasjoen alueet erosivat tästä sillä tavalla, että ne muodostivat yhdenmukaisia suuria alueita. Esimerkiksi Sysmän erämaat olivat Päijänteen itärannalla. Kustaa Vaasa teetätti asiasta erämaaluettelon, jonka mukaan Sysmässä oli vuonna 1552 31 erämaakappaletta, 18 miehen kalavettä ja oravimetsää sekä 13 miehen erämaata. Näistä ainoana Luhangan osalle laskettuna erämaa-alueena mainitaan Tammijärvi (Tammiierffui), joka oli muodostunut kolmesta miehen kalavedestä ja oravimetsästä. Mukana on ollut maininta, että se ei kelpaa asuttavaksi ja että sen omistaja oli Liikolasta ollut Mikko Mikonpoika. Tämänkin perusteella voidaan ajatella, että Tammijärvi on todennäköisesti saanut ensimmäisen asutuksensa Liikolasta käsin. Näin ollen myös nykyisen Sysmän Rapalan kyläläisillä on ollut maa-alueita Luhangan puolella. On maininta mm. apajapaikasta, jota rapalalaiset ovat vuokranneet. Tämä oli aikanaan tyypillinen erämaassa sijainnut varastopaikka, joka kertoi erätalouden muodosta aikanaan.

Asutuksen nuoruudesta Sysmässä kertoo se, että sen emäseudut olivat varsin lähellä erämaa-alueita. Kun saatavilla oli lähellä taka- ja erämaita, ei sysmäläisillä ollut tarvetta ja pakkoa lähteä kauemmaksi hyödyntämään tällaisia alueita ja niiden potentiaalia. Kauempana sijainneet hyötyalueet olivat myös jo aikaisemmin asutettuja monessakin tapauksessa. Nuo alueet olivat jo sääksmäkeläisten, hauholaisten, pälkäneläisten ja saarislaisten ihmisten miehittämiä ja asuttamia. Sysmän alue muodosti poikkeuksen siinä, koska se oli jäänyt suuremmilta osin asuttamattomaksi ja ilman hyötykäyttöä. Luhankaan tullut kiinteämmän oloinen asutus suojeli samalla pitäjän selkäpuolessa sijainneita korpia ja erämaita. Sysmäläiset siis saivat tehtävää itselleen siinä, kun ne haltuunottivat perusteellisesti omat alueensa tuona aikana. Asutuimpien alueiden osaksi jäi lähialueiden haltuunotto, ja ne omistivat vuoden 1552 listassa suurimman osan seudun metsäalueista.

Luhangan alue lukeutui Sysmän asutun alan emäseutuihin, mutta sillä ei siitä huolimatta ollut tuolloinkaan varsinaisia eräalueita. Luhangassa nostettiin 1500-luvulla veroa kahden koukun mukaan, joka kertoo sen, että siellä on aikanaan ollut kaksi kantatilaa. On arveltu, että keskiajalla koukku on tarkoittanut yhtä tilaa. Uuden ajan alussa koukku jaettiin neljännesosaan, jonka myötä tavallista tilaa verotettiin enemmän tai vähemmän kuin ¼ koukkua. Sen jälkeen kasvaneissa kylissä suurempi manttaaliluku tarkoitti myös pienempää koukkulukua, koska asutus levisi paljon sen jälkeen, kun niille oli annettu koukkulukunsa. Manttaali otettiin käyttöön maanlaajuisesti 1600-luvun alussa kuvaamaan ylimääräistä veroa yksikköluokkana. Tästä on esimerkki Tammijärven kylästä, missä 1/12 koukun kokoinen tila on muodostettu kokonaiseksi manttaaliksi.

Taloluku pysyi koko 1500-luvun varsin tasaisena Luhangan ja Tammijärven kylissä, vaikka yhtenä poikkeuksena on mainittava Tammijärvi, missä se kaksinkertautui vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Sysmässä oli suurperheitä tuona aikana, minkä takia asukkaita taloissa oli tavallisesti paljon. Luhangan vanhimmat talot, joita voidaan mainita nimeltä 1700-luvun alusta ovat Tommola, Salmela, Ryttylä, Sipilä ja Rekola, joista kaikki mainitaan jo vuoden 1539 maakirjassa. Näiden ohessa kolme muuta vanhinta taloa on yhtynyt myöhemmin edellä mainittuihin taloihin.

Tammijärven iäkkäimmät talot ovat perustettu 1560-luvun alussa, joista molemmat olivat varsin vaatimattomia 1/12 koukun tiloja. Näiden talojen omistajat olivat Lasse Henrikinpoika ja Eskil Dominus. Dominuksen talosta muodostui 1571 eronneen Ruotsulan talon emäpaikka. 1590-luvulla tästä erosi vielä Matti Kukkosen talo, josta löytyy yhteys Liukoinen-nimiseen taloon. Judinsalossa on talo, Vanha-Jutila, joka on perustettu 1560-luvulla, ja sen omistajat pysyivät samansukuisina pitkälle 1900-lukuun.

Keskiajalla ja uuden ajan alussa talot pystyivät olemaan kruunun-, rälssi- tai verotiloja. Pienimääräisen rälssimaan lisäksi alueella vallitsivat verotilat. Vasta uuden ajan alussa maanominaisuudet ja -luonnot ovat selkeästi erottamiseen kyvyllisiä ja tuona aikana ne Luhangankin esimerkissä vaihtuivat eniten. Luhangan kylissä maa-alueet olivat yhä 1640-luvulla vielä vero- ja kruununtiloina. Merkittävin muutos tapahtui asiaan 1650-luvun alkuun tultaessa, vaikka kehitys siihen nähden oli alkanut jo 1610-luvulla. Myöhemmän Reeth-sukuna tunnetun skotlantilaisen Reid-aatelissuvun varhainen jäsen David Reid sai toinen päivä elokuuta 1613 Jacob de la Gardien kirjeen mukaan Luhangasta oman ”talon”: Luhangan historiikissa kerrotaan: ”Kun Kustaa II Aadolf Turussa ollessaan kahdeskymmenesneljäs päivä huhtikuuta 1614 vahvisti asian, kirjeestä kävi ilmi, että kyseessä oli koko kylän läänittäminen mainitulle henkilölle, joka itse kuitenkin tuolloin asui Lammin pitäjän Hauhialan kylässä.”

Reidille ja hänen vaimolleen taattiin koko Luhanka edelleen vuonna 1624. David Reidin vanhin poika ratsumestari Alexander Reid näyttää tuolloin jo asuneen Luhangassa, koska hänet on myöhemmin haudattu Sysmän kirkkoon. Hänen epäillään hankkineen Luhangasta hallintaansa jonkun autiotilan, josta hänellä on ollut tarkoitus luoda säteri. Tuo oli ajassaan hyvin tyypillistä. Ansioituneena miehenä Alexander Reid sai kahdestoista kesäkuuta 1649 Kristiina kuningattarelta kymmenen tilaa lahjoituksena Norrköpingin päätöksien osoittamalla tavalla. Reduktion myötä 1680-luvulla omistus olisi palannut kruunulle, mutta Alexander Reidin poika David Reid sai tiloihin omistusoikeuden luvatessaan sitä vasten ratsupalvelusta. Näin ollen Luhanka muuttui säteriratsutilaksi.

Jürgen Otto Maidel sai samoihin aikoihin kun Luhanka siirtyi Reid-suvulle Tammijärveltä samojen Norrköpingin päätöksien mukaisesti haltuunsa kolme lahjatilaa, joiden koko laajuus oli 1 1/3 manttaalia. Näin ollen kummatkin Luhangan pääkylät muodostuivat noihin aikoihin täydellisesti rälssimaasta. Ainoastaan Vanhan-Jutilan tila, joka tunnettiin aiemmin Judinsalon nimellä, säilyi kruununtilana siihen asti, kun se 1796 ostettiin perintötilaksi. Sysmän kylät omistivat puolet Judinsalon saaresta aina pitkälle 1800-luvulle asti. Kyvyttömyys maksaa veroja autioitti 1600-luvulla suurimääräisesti Luhangan taloja.

Maiden luonnot muuttuivat 1600-luvun lopussa, kun kruunu ei saanut rahaa tiloista perinnöllisten läänitysten ja lahjoitusten takia. Neljännesperuutus vuonna 1655 tarkoitti sitä, että kruunu otti takaisin Luhangasta 1 1/3 manttaalia kahden talon muodossa. Tämä tapahtui jo vuonna 1670. Varsinainen isoreduktio veikin sitten vuosina 1682 ja 1683 pois koko uudemman rälssin Luhangasta. Entiset rälssitilat muuttuivat verotiloiksi, ja niiden verotulot ohjattiin varsin täydellisesti armeijalle.

Reduktion jälkeen Luhankaan muodostui kaksi säterirusthollia. Suurempi oli Ånäs eli Oneinen. Toinen oli Klemettilästä, Jaakkolasta ja Sipilästä muodostunut rustholli. Molemmat liittyivät Ylisen Hollolan komppaniaan. Ånäsin augmenttitaloja olivat Ryttylä, Rekola, Haapanen ja Anttila. Salmelan tilasta tuli sysmäläisen Voipalan rusthollin augmenttitalo. Tommolasta tuli Ylisen Hollolan komppanian saarnaajan hevostalo, Tammijärvellä sijainneet Tomuhousu ja Liukkonen olivat saman komppanian tarkastuskirjurien hevostaloja. Ruotsula ja Möngölä täyttivät tehtävänsä saman kaltaisina hevostaloina. Judinsalon ainoa talo oli Hämeen rakuunarykmentin majoitusmestarin hevostalo.

Torppien perustaminen alkoi Luhangassa jo 1600-luvulla pienimuotoisesti. Vuoden 1624 listassa mainitaan Tammijärveltä kaksi torppaa. Samalla aikaa koko pitäjässä torppia oli kaksikymmentä. Nämä torpat kuitenkin muistuttivat vielä mäkitupia. Torppien perustaminen yleistyi vasta 1700-luvulla. Tammijärven kylässä sijainneiden Möngölän ja Ruotsulan ensimmäiset torpat perustettiin 1740- ja 1750-luvuilla. 1820-luvun alkuun mennessä torppien määrä moninkertaistui ja Luhangassa sijaitsi silloin niinkin monta kuin 68 torppaa, joista kirkonkylässä 59, Tammijärvellä viisi ja Judinsalossa neljä.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Itä-Hämeen museon perustamisesta Koskipäähän ja Maila Talvion (os. Winter, naim. Mikkola) työstä sen eteen

Itä-Hämeen museon perustamisesta Koskipäähän ja Maila Talvion (os. Winter, naim. Mikkola) työstä sen eteen

Vanhassa Koskipään säterirusthollissa on jo pitkään sijainnut Itä-Hämeen museo, jonka perustamisesta ja alkuvaiheista voidaan antaa suuri kiitos etenkin kirjailija Maila Talviolle, jonka varsinainen sukunimi oli Winter. Talvio oli syntynyt vuonna 1871, ja on sanottu, että hän kuuttakymmentä vuotta lähestyessään siirtyi ajamaan museon asiaa. Museoasiaa olivat Talviolla edeltäneet kiivaat kirjoittelut ja osallistuminen yhteiskuntapoliittisten pyrkimysten ajamiseen. Lisäksi Talvio ajoi raittiusaatetta, Harjavallan parantolan perustamista ja hautausmaiden suurimittaista kunnostamishanketta.

Koskipäähän Talvio suhtautui intohimoisesti, ja väitti, että Hartolan pitäjän nimi oli aikaisemmin ollut Koskipää, missä yhteydessä hän käytti perusteluna vuoden 1444 asiakirjaa, joka kertoi niin saotusta Koskipään karhusta (Biörnn Koskipää), joka oli kartanon silloin omistanut. Se oli siis tapahtunut jo ennen toisten pitäjän kartanoiden rakennuttamista. Koskipään historiaan sisältyivät siis etenkin Silfverbögel- ja Tandefelt-sukujen maine suurien sotilasansioiden kantajina ja yleinen aseiden pauke ja miekkojen viskely. Oli jotakin tekemistä asian kanssa myös Anjalan liiton pyrkimyksessä tavoitella itsenäistä Suomea 1700-luvun lopulla. Nämä toisiinsa veren kautta sitoutuneet suvut olivat hallinnoineet Koskipäätä yli kahdensadan vuoden ajan.

Kuitenkin Talvion hengelle läheisiä olivat myös torpparit ja torpanväet, koska he olivat joissain tapauksissa saaneet kestää epäoikeudenmukaista kohtelua omien aatelisten herrojensa alamaisina. Talvio oli saanut kuulla tarinoita Koskipäästä aivan lapsuudestaan alkaen. Häneltä on peräisin toteamus: ”Koskipään tarina on balladi”. Hänen on myös kerrottu sanoneen, että kaikki tarujen kukkaset eivät ole ruusuja, mutta eivät myöskään nokkosia.

Koskipään viimeinen aatelinen hallitsija oli Carl von Gerdten, joka meni vuonna 1880 avioon Hartolan pappilan toisen tyttären, Maila Winterin vanhemman siskon Annien kanssa. Tätä asiaa voidaan myöhemmin katsoa merkittävänä yhteyden luontina Koskipään ja Itä-Hämeen museon tulevan paikan välillä. Kartanosta tuli nuoren tytön tukipiste, ja hän ihasteli monesti Tainionvirtaa Koskipään kohdalla ja sen takana nousevaa uljasta metsää. Vaikka matka oli Nipulista Koskipäähän pitkä, oli sisarten välit hyvät, Maila ihaili kaunista ja varakasta sisartaan. Annie von Gerdten-Boisman kuoli leskenä vuonna 1927, johon mennessä tilan maista oli jäljellä enää murto-osa. Oli tapahtunut torpparivapautus, ja viimeinen von Gerdten-sukuinen omistaja oli myynyt metsät Kymin osakeyhtiölle.

Siskonsa hautajaisissa Maila Mikkola, joka oli aviossa slaavilaisten kielten professori Jooseppi Mikkolan kanssa, esitti ensimmäistä kertaa suunnitelmansa Itä-Hämeen museon perustamisesta Koskipäähän. Talvio oli ensin kiinnostunut myös Hartolan vanhasta kirkosta, jonka lopulta pertunmaalaiset ”varastivat”, ja siirsi sen jälkeen huomionsa Koskipäähän. Hän sai kokoon ensimmäisen rahankeruulistan museon perustamisen eteen, ja mm. Kalhon kartanon tuolloinen omistaja Albert Carlson lahjoitti hankkeeseen 25 000 markkaa.

Itä-Hämeen museoyhdistyksen perustava kokous pidettiin kansanopistolla vuoden 1928 tammikuussa. Museoyhdistys lunasti Koskipään kartanon tilakseen 350000 markan hintaan. Museohankkeelle oli alkuun vastustajiakin, koska kartanoiden vähemmän miellyttävät puolet olivat isäntäväkineen vielä vähäisemmän väen muistoisssa, ja lisäksi Maila Mikkolan itsevaltaiset ja jopa diktatorisuutta lähennelleet otteet asian ajamisessa eivät kaikkia muitakaan miellyttäneet. Hän kuitenkin vieraili itse presidentti Relanderin luona pyytäen tätä avaamaan museon kesällä 1929, ja saatuaan myöntävän vastauksen riensi sitä innokkaasti kertomaan paikallisille isäntämiehille. Lisäksi hän vieraili Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja J.K. Paasikiven luona luottoa pyytämässä, mikä hänelle myös järjestyi. Relander ilmestyi paikalle mm. Danielson-Kalmarin kanssa kesällä, jolloin järjestettiin suuret juhlat. Vaikka kieltolain ja Mikkolan alkoholivastaisuuden takia tilaisuudessa nautittiin teen lisäksi varmaan vain mehua tai simaa.

Museolle kertyi jo alkuun suurehkot velat, jotka Maila Mikkola sai korvattua anelemalla ja kerjäämällä. Museota yritettiin kymmenen vuoden päästä laittaa Itä-Hämeen kuntien hallinnon alle, mutta tämä peruuntui pienen innon havaitsemisen takia. Maila Mikkola laati säädekirjan, joka oli asiakirja, joka määritteli kotiseutumuseon keskitetyt tavoitteet ja tehtävät. Siinä muotoillaan mm.: ”Itä-Hämeen Museo Hartolan muistorikkaassa Koskipäässä on syntynyt vaalimaan ja syventämään kotiseudun muistoja ja kuvallista historiaa, ottamalla talteen Itä-Hämeen menneisyyttä kuvastavia esineitä ja muistitietoja.”

Maila Talvio perusti museolle tukirahaston, johon hän itse ohjasi mm. omat ulkomailta kirjoistaan saamat tekijäpalkkiot, vaikka ilmeni myös joitain lahjoituksiakin. Sodan loppu aiheutti tarpeen pientilojen muodostamisesta. Myös Koskipään kotipelto haluttiin raadella pientilojen tontiksi. Asia oli monipolvinen ja siihen liittyi mm. myöhempi Kansatieteen professori Kustaa Vilkuna lausunnollaan.

Lopulta Koskipään museoalue pelastettiin sodan näiltä seurauksilta ja siirttyttiin ajattelemaan sitä, miten museon talous onnistuttaisiin tasapainottamaan, kun jossain vaiheessa Maila Mikkolasta aika jättää. Mikkolan perustama tukirahasto oli ns. muhkea, mutta sitäkin riipivät ajassa museon päivittäiset kulut, kalliin ulkomuseon hoidettavuus ja 1940-luvun lopun inflaatio.

Maila Mikkola keskitti voimistaan suuren määrän museon eteen vielä aivan viime vuosinaankin – hän halusi kehittää ja vähitellen parantaa sitä ja sen yleistä toimintaa ja tunnettavuutta. Mikkola oli viimeisenä hankkeenaan perustamassa museon erityistä museo-osastoa pellon kulmaan tuotavaan riiheen. Mukana tässä oli mm. professori Olli Heikinheimo metsätieteellisestä tutkimuslaitoksesta. Mikkola muistutti myös Kymin Osakeyhtiön johtaja Ahlmanin hänelle antamasta lupauksesta, jonka mukaan Tainionvirran valtavasta männiköstä ei saanut kaataa puita muuten kuin pystykuivien ja tuulen kaatamien puiden talteen ottamisen tapauksessa.

Tämän kanssa samanaikaisesti nousi taas esiin tarve säätiön perustamiselle ja varatuomari Päivikki Tulenheimo ja tohtori Kustaa Vilkuna alkoivat ajaa asiaa. Tässäkään yhteydessä asiaa ei saatu valmiiksi, vaan Maila Mikkola hoiteli museon asioita päivittäisesti. Tähän ei sisältynyt enää päätöksiä ja papereita. Itä-Hämeen museon yhdistys kokoontui seuraavan kerran vasta 20. kesäkuuta 1953, jolloin suuri suosija ja hankkeen luoja ja kannattelija oli jo siirtynyt toiseen ulottuvuuteen. Tuon selvittelyyn keskittyneen kokouksen myötä museo palasi alkuperäisille omistajilleen eli itähämäläisille ihmisille.

Maila Mikkola kuoli tammikuun alussa vuonna 1951 sairastettuaan vain muutamia päiviä 79-vuotiaana. Kustaa Vilkuna on kirjoittanut: ”Viimeisessä kirjeessään vuoden 1950 lopulta hän kertoo omista ja Koskipään taloudellisista huolista, miten pitää museo yllä, miten jatkaa totuttua elämänmenoa, johon kuuluivat lukupiiri, ystävien kestitseminen, ulkomaiset vieraat, verot jne., kun tulot ovat huvenneet pelkäksi eläkkeeksi. Pisteenä ajatusten päässä oli Koskipää: 'Onhan minulla Koskipäässä pieni huone, sinne voin mennä kuolemaan niin kuin eläinkin menee kivenkoloon', hän kirjoitti. - Noutaja saapui vain viikkoa myöhemmin.”

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Hollolan alueen ja suurpitäjän muinaisesta aatelista ja läänityslaitoksesta

Suuri osa suomalaisista ylimyssuvuista on perinteisesti asunut merenrantaisilla alueilla. Asutuksen tiheys ja otolliset liikenneolosuhteet ovat olleet tätä säätelemässä. Nämä alueet ovat siis perinteisesti olleet Uusimaa ja Varsinais-Suomi. Yli puolet uudenajan alun säterikartanoista sijaitsi lounaisessa Suomessa. Pitkähistoriaisia kartanoita on löytynyt myös sisä-Suomesta. Etenkin Lammin pitäjässä tällaisia kartanoita oli jonkin verran. Siellä oli Porkkalan kartano, joka on kuulunut suvuille Fincke. Ille ja Tavast; Spåra ja Boije-suvuille kuulunut Tirmula; sekä Kurjalan ja Porvolan kartanot. Sitä vastoin Hollolan pitäjässsä ei ole ollut yhtä paljon suuria kartanoita. Hollolassa on ollut ainoastaan kolme rälssitilaa, joista nekään eivät vaikuta olleen varsinaisten rälssimiesten hallussa. Hieronymus von Birckholtz, joka tunnettiin kuningas Kaarle IX:n suosikkina omisti talon Uskilan kylässä ja tähän kuului mm. Paason kartano Heinolassa ja Yläneen kartano Pöytyällä. Lisäksi oli kaksi Pyhtään Ahvion herralle Gregorius Eerikinpojalle kuulunutta rälssitilaa. Näitä ei kuitenkaan pysty löytämään varsinaisista aatelin veroluetteloista.

Eerikinpojan omistukset Voistiossa eivät kuitenkaan olleet minkäänlainen talonpoikaistila, ja yhtä Voistion osaa on kutsuttu myös Hagaksi, joka antaa poikkeuksellisella nimellään vinkkiä siitä, että Haga on voinut olla aikaisemmin kuninkaankartano. Toista osaa kutsuttiin Köykäksi. Voistion kylässä on mahdollisesti ollut Fleming-suvun omistuksia. Matti Hannunpoika-niminen mies hallitsi Köykkää vuonna 1543. Vuoteen 1550 mennessä Köykän tila kasvoi peräti 11/12 koukun kokoiseksi tilaksi, ja Matti Hannunpoika oli Hollolan rikkain mies. Matti Hannunpoika oli myös Ylisen kihlakunnan voutina ja maksoi veroa peräti 48 markkaa, samalla kun Hollolan rovasti maksoi 31 ja puoli markkaa ja vouti 31 markkaa. Matti Hannunpojan jälkeen Köykkä siirtyi hänen pojalleen Henrikki Matinpojalle, vaikka vuonna 1556 kartanon omistajaksi mainitaan Gregorius Eerikinpoika. Hän sai samana vuonna kuninkaalta verovapauden sillä ehdoilla, että hän jätti kuninkaan käyttöön miehen ja yhden hyvin varustetun hevosen. Tämä oli yleistä tuohon aikaan.

Vuonna 1606 kuningas antoi Eerikinpojalle ja hänen puolisolleen ja rintaperillisilleen ikuisen verovapauden tilaan Tennilän pitäjän Voistion kylässä. Samalla hän sai myös toisen tilan Hollolan pitäjän Uskilan kylässä. Tähän vaadittiin uskollisuutta kruunulle ja kuninkaalle, ja sotaan lähdettäessä oli varustettava asianmukaisesti satuloitu voimakas ratsu, luoteja kestävä haarniska, kaksi lyhyttä asetta ja hakapyssy. Jos tilat eivät noudattaneet rälssiehtoja, palautuivat tilat takaisin verotiloiksi. Oman aatelisvaakunan eteen oli osoitettava uljuutta ja rohkeutta taistelussa kuninkaan ja valtakunnan puolustamiseksi. Eerikinpoika kuoli ja haudattiin lopulta Pyhtään kirkkoon vuonna 1629. Jälkeläiset lahjoittivat kirkkoon myöhemmin messukasukan. Eerikinpojan oma poika nostettiin vuonna 1644 aateliin ja hän otti nimekseen Andeflygt. Köykkä on edelleen Hollolan maineikkain ja vanhin kartano.

Läänityslaitos syntyi kruunun tarpeesta maksaa palkkaa alaisilleen aatelisille. Aateliset saivat siis tapauksittain kantaa veroa läänityksensä alla oleskelleilta talonpojilta. Esimerkiksi Kustaa Fincke sai kerätä puolet Hollolan alueen papinveroista. Hänen jälkeensä samat läänitykset sai tunnetuksi tullut aatelismies Tönne Olafsson Wildeman. Kuningas Juhana III jakoi jonkin verran läänityksiä, esimerkiksi Lammin Tirmulan isännälle Hannu Eerikinpoika Boijelle läänitettiin Asikkalan pitäjässä sijaitsevan Urajärven neljänneskunnan vuotuiset papinverot.Myöhemmin samanaikaisia läänityksiä saivat Lammin Vanhankartanon ja Evon omistaja Lepaan sukua ollut Klaus Björninpoika ja Vesunnan ja Kurjalan herra Arvi Henriksson Tawast.

Kuningas Kaarle IX läänitti vuonna 1602 Henrik von Ungernille kokonaisen Hollolan pitäjän. Sotakomisaario Adam Schraffer taas sai aikaisemmin Tawastille kuuluneet Asikkalan pitäjän Asikkalan neljänneskunnan ja Vesunnan kartanon Hattulassa. Tawast oli Puolalaisia vastaan käydyn sodan takia varustanut omista rahoistaan 17 hevosta ja joutunut saman tien taloudellisiin vaikeuksiin, minkä takia hän menetti perintötilansa, kuninkaan antamat läänitykset ja kaiken Riiassa ja muualla olleen omaisuutensa.

Kun puolalaiset olivat vallanneet Liivinmaan, menetti mm. Henrik von Ungern tilansa siellä. Sen takia hän uskollisuuttaan vastaan pyysi kuninkaalta tilaa itselleen itsensä ja perheensä elättämiseksi. Sen johdosta hän sai läänityksen Hollolan pitäjän Ylisessä kihlakunnassa, kunnes olot Liivinmaalla normalisoituisivat. Läänityksiä sopi paremmin antaa varsinaisten kartanoseutujen ulkopuolelle. Ungernin jälkeen hänen tilojaan eli Okeroisten neljänneskuntaa hallinnoi hänen vaimonsa Margareta von Zweifeln vuoteen 1620. Oli säädetty, että kreivillä sai säteritaloja olla kolme, vapaaherralla kaksi ja tavallisella aatelismiehellä yksi. Kruunulle annettava rälssimiehen ratsupalveluksen määrä oli liitteessä maatilojen määrästä ja laadusta. Kustaa Vaasan aikaan rälssimiehen ratsu tuli maksaa 300 markan verotulosta mutta se nostettiin myöhemmin 500 markkaan, koska monet luopuivat rälssistä tämän rasitteen takia. Sittemmin Okeroisten neljänneskunta yhtenä osana siirtyi Dorothea Strijkille. Se oli siis kuulunut von Ungernin rälssiin.

Kalliolassa on myös ollut kartano, jonka Claes Paikel sai läänityksekseen vuonna 1616. Paikelin rälssi loppui vuoteen 1627. Kalliolan naapurikylässä on edelleen Paimilan kartano, jonka kuningas Kustaa II Aadolf antoi vuonna 1632 eversti Jürgen Wrangelin leskelle Anna von Neukirchille. Wrangel oli saanut sankarikuoleman 30-vuotisessa sodassa. Neukirchin läänitykseen kuuluivat siis Paimilan säteritila, Kalliolan ja Noitalan kylät. Korpikylän neljänneskunta annettiin vuonna 1608 Johan Treiden, jolta se siirtyi Arvid Tönneson Wildemanille, josta on mainittu, että hän oli aikansa suurimpia kotimaisia ylimyksiä. Eräs suuri läänitys alueella oli kuningas Kaarle IX:n vuonna 1610 Berndt von Saltzalle annettu Tennilän pitäjä. Kustaa II Adolfin aikakausi toi Hollolaan sen ainoat muistettavat säterit, Paimilan ja Okeroisten kartanot.

Kuningatar Kristiina jakoi avuliaasti läänityksiä korkeille ja urheille herroille. Hollolan alueelta hänen aikanaan tiloja saivat runsaasti mm. von Essen ja skotlantilainen aateilissuku Reid. Näiden sukujen vaakunoita löytää nykyäänkin Hollolan ja Lammin kirkoista. Kun kuningatar Kristiina luopui vallasta, oli kaikilla Suomen kartanoseuduilla aatelisten omistuksessa noin kolme viidesosaa. Samaan aikaan kruunun tulot eivät enää riittäneet juuri mihinkään, minkä takia alkoi läänitysten palautus kruunulle. Tätä oli ajamassa etenkin Kaarle X Kustaa. Hän kuoli 1660 ja hänen jälkeensä läänitysten peruutus eli reduktio tuli voimaan Kaarle XI:n toimesta. Kaikki muut säädyt edistivät asiaa, ja aatelikin saatiin alun niskoittelun jälkeen puoltamaan hanketta. Sakari Kuusi kirjoittaa: ”Vuoden 1680 valtiopäiväpäätöksen mukaan oli kruunulle palautettava kaikki kreivi- ja vapaaherrakunnat, kaikki kuninkaankartanot ja mitä niihin oli vanhastaan kuulunut sekä kaikki Norrköpingin päätöksen ja elinkautiset tilat, jotka antoivat enemmän kuin 600 hopeataalaria vuotuisia tuloja.”

Hollolan vanha pappila laskettiin ruotsalaisten hovivirkamiesten arvioiden mukaan kuninkaankartanoksi, minkä takia sekin jäi reduktion uhriksi, vaikka pitäjäläiset sitä vastustivat ja vetosivat uuden kirkon rakentamisen raskauteen.. Oli tiettyjä poikkeuksia rälssimaiden suhteen, minkä voidaan havaita koskevan etenkin Nokkolan säterikartanon läänittämistä rouva Katarina Meckille, jonka mies oli kaatunut Lundin taistelussa 1676.

Läänitysten peruutus oli suuri isku aatelisille, valtakunnan talous sitä vaati ja samalla sen avulla turvattiin talonpoikien oikeuksia, joita jotkut Baltiasta tulleet aateliset olivat kohdelleet kuin maaorjia. Baltian aatelisia oli Suomessa paljon, vaikka voidaankin jotenkin sanoa, etteivät heidän asenteensa matalempia säätyjä kohtaan olleet niin jyrkkiä kuin Baltiassa ja Saksassa. Suomessa talonpoikaissääty ei läänitysaikakaudella menettänyt täysin vapauksiaan, vaikka talonpojat olivat riippuvaisia aatelistosta. Oikeitakin huolen aiheita oli, koska talonpojan asema tuolloin ei ollut suuresti parempi kuin päälle parisataa vuotta sen jälkeen torppareilla.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Väitöskirjan aiheesta

Olen aloittamassa väitöskirjan kirjoittamisen uudesta aiheesta. Aihe koskee soveltavaa filosofiaa, sitä miten filosofiasta voidaan jollan tavalla hyötyä käytännön elämän kannalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki merkitsevä filosofia olisi jollain tavalla hyödyllistä. On varmaa, että soveltaakseen filosofiaa, on myös hallittava se kaikki käsitteellinen ja teoreettinen tietämys, joka sisältyy etenkin teoreettiseen filosofiaan. Kuitenkin siinä päteminen pienelle piirille ei ole mielestäni kovinkaan tärkeää, koska nämä asiat ovat tulleet käsitellyiksi jo aikoja sitten. Nyt aloitan proggikseni siitä, miten Marx aikoinaan kirjoitti Teeseissään Feuerbachista, että tähän mennessä filosofia on keskittynyt vain tulkitsemaan maailmaa, kun tehtävänä on sen muuttaminen. Soveltavassa filosofiassa ja sen periaatteiden etsimisessä on tehtävä erottelu ajattelemisen ja pelkän koordinoinnin välillä. Varsinainen minkäänlainen pyrkimys ajattelemiseen ei riitä, koska siinä tapauksessa mukana olisi sitä ohjaava tahto, joka on pyyteellinen ja omaa etua ajava, ja silloin tällaista ”ajattelua” voidaan kutsua pelkäksi koordinoinniksi, tien etsimiseksi ongelmien keskellä toteuttaen pelkästään liian helppoon tottuneen ihmisen elämänmotiiveja. Singer käsittelee yhdessä kirjassaan oivaltavasti niin sanotun peliteorian ja filosofisen etiikan välistä suhdetta ja hän tuo esiin sen, että kilpailutilanteessakin jonkinlainen ko-operaationaalisuus tuo kaikille onnellisimman lopputuloksen kuin jos muistetaan etenkin John Forbes Nashin sanat siitä, miten peliteoriassa pitää pettää kilpailukumppanit oman tahdon edistämisen takia. Peliteorian mukainen oman hyödyn maksimointi on siis etenkin laskelmoivaa koordinaatiota, joka ei todellakaan ota huomioon yhteistä hyvää tai etiikkaa. Ajattelu on siis yhteisten periaatteiden ja päämäärien toteen tuomista, ja siinä unohdetaan täysin yksityiskohtainen ja yksilökohtainen hyötyminen toisten ihmisten tekemien virheiden perusteella. Ajattelussa pyritään korostamaan sellaisia asioita, jotka ovat hyödyllisiä sekä yksilöiden että yhteisöjen menestymisen kannalta. Ajattelu alkaa aina yleisestä hyödystä, joka voidaan löytää ihmisyhteisöön liitettävien pyrkimysten kautta. Voidaan sanoa esimerkiksi, että jonkinlainen koululaitos, joka tekee oppivista sivistyneitä ja eettisiä on yleisesti tärkeä asia, eikä esimerkiksi se, että jos koulutuksen avulla tavoiteltaisiin vain yksilön omia itsekkäitä pyrkimyksiä elämän sisällä. Sivistyksen käsite tarkoitti sen suomen kieleen tuoneella Reinhold von Beckerillä jonkinlaista priorisoimista tärkeiden ja vähemmän tärkeiden asioiden välillä. Niin on sanottava ajattelustakin, että siinä on olennaista tunnistaa se, mikä on enemmän merkityksellistä ja vähemmän merkityksellistä. Koordinointi on vaarallista senkin takia, koska se ajaa ihmisiä tekemään arvollista harkintaa ja niiden valintaa omien yksilöllisten periaatteiden kautta. Ihminen voi valita tietynlaiset arvot, koska hän ei muuten pystyisi edistämään omaa hyötymistään yhteiskunnan sisällä. Eli yhteiskunnassa, vaikka siinä ei tulekaan pyrkiä siihen, että kaikki omalähtöinen harkinta kielettäisiin, niin on tehtävä ero sen välillä kuka ajaa subjektiivisia ja objektiivisia periaatteita. Objektiivisten eli asiaan pohjautuvien arvojen ja arvostusasenteiden tulisi aina olla arvossa korkeammalla kuin subjektiivisten periaatteiden, jotka monissa tapauksissa perustuvat pelkästään omien ja muiden ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tämä väitöskirja on minulle pelkästään ajatuskoe, jota ajatusta voidaan verrata etenkin Ludwig Wittgensteinin Tractatuksessaan kertomaan ajatukseen, jonka mukaan kun ajatuskoetta on käytetty tikapuina korkeammalle paikalle nousemisessa, voi tämä ihminen luopua kokonaan tikapuista, kun on ensin kiivennyt niiden avulla korkeammalle näkymän tasolle. Ontofysiikka kuvaa olemisen fysiikkaa, eli tapaa millä oleminen järjestyy ihmisten havaittavaksi. Ontofysiikan perustavimpia ja vaikuttavia voimia on se, miten yksilö yhteiskunnassa havaitsee arvot ja miten ja minkä takia hän tunnustaa itselleen joitain arvoja. Perustavin idea tässä on se, että yksilön tulee tehdä arvoharkinta etenkin ajattelun periaatteiden eikä koordinoinnin itsekkäiden pyrkimysten kautta. Yhteiskunnassa vallitsee kaksi perustavaa voimaa, joista toinen pyrkii ontokratiaan eli olemisen valtaan, koska se sillä tavalla hyväksyttää tiettyjen tahojen saaman edun korostamisen yhteiskunnassa. Se siis tekee monista ihmisistä perässäjuoksijoita ja hyödyllisiä idiootteja. Ontokratian vastapainona on kaikenlaisille ihmisille samanlaiseen hyötyyn pyrkivä ontoeleuteria, eli olemisen vapauteen. Nämä ovat niitä harvinaisia ihmisiä, jotka pyrkivät kaikessa objektiivisuuteen eli yleisten periaatteiden edistämiseen, ja vapaus ei synny muuten kuin rikkomalla ontokratian pakottavat subjektiiviset välttämättömyydet. Ontokraatit ovat tuomassa omaa pakottavaa valtaansa muille, koska sen johtohahmot saavat silloin toistuvaa ja jakamatonta valtaa. Ontokratian yhteydessä pitää mainita kolme käsitettä: vaikutteellisuus, kommentaariaatti ja merkitysvalta. Vaikutteellisuus tarkoittaa sellaista vaikuttavaa sädettä, jolla tietyt ihmiset saavat joko tiedostettua tai tiedostamatta annettua valtaa ihmisiltä, jotka eivät pysty havaitsemaan yleistä hyvää ja objektiivisuuden toteuttamista yhteiskunnassa ja maailmassa. Kommentaariaatti tarkoittaa sitä väestön ryhmää, joka toimii ontokratian periaatteiden tavalla, ja joka monesti määrittää myös itse ontokratian ja sen jäsenet. Kommentaariaatti perustuu koordinoinnin periaatteisiin, joiden mukaan kaikki pitää alistaa tulkinnan, kommentoinnin ja debatoinnin alaisuuteen. Se siis piirtää marginaalinsa kaikkeen, ja väittää objektiivisuuden ja yleisyyden – yleisten periaatteiden – olevan mahdotonta, ja sen takia on parempaa kun jokainen ihminen vain pyrkii itsekkäästi kokemaansa hyötyyn ja itsekeskeiseen etuun. Merkitysvalta on se asia, joka vallitsee monissa asioissa, ja nykypäivänä merkityksen asetttaminen johonkin tarkoittaa ontokratian ja sen vertailukohdallisten symbolien kautta asetettuna etenkin vallan tavoittelua. Mekitysvalta siis tarkoittaa sitä, kun jonkin asian merkityksestä ja merkitsemisestä tehdään valtatavoitteisten päämäärien alaista. Mielestäni totuudella on oma tasonsa tässäkin ja totuutta voidaan mielestäni kuvata joksikin sellaiseksi, joka tulee ihmisten keskeen ja yhteiskuntaan erityisestä syväsymbolien tasoista, jotka näyttävät asioiden uniikkisuuden ja idiograafisuuden, ja näin ollen näiden syväsymbolien tavoittaminen vaatii objektiivisen yksilön toimintaa ja tunnustamista. Kilpailu ja nautinnon saaminen liittyy siis olennaisella tavalla näihin vertailukohdallisiin symboleihin, ja sen takia ontokratia haluaa etenkin perustaa yhteiskunnan subjektiiviseen kilpailuun ja koordinointiin, jossa tavoitellaan aina vain toisia paremmalta näyttämistä ja etenkin sitä millaisena jokin asia näyttää ja millaiselta se saadaan näyttämään. Olen samaa mieltä kuin esimerkiksi Mircea Eliade siitä, että on ehdottomasti vanhanaikaista käsittää jotkin asiat etenkin pyhiksi ja jotkut asiat etenkin profaaneiksi tai maallisiksi. Kuitenkin on sanottava, että vapaa ja objektiivisuuteen pyrkivä ihminen pystyy tunnistamaan jotkut asiat tärkeämmiksi ja enemmän kunnioitusta ansaitseviksi kuin jotkut muut, ja sen takia ontokratia joka villitsee vain kilpailua, näyttämistä, paremmalta näyttämistä ja subjektiivista etua, johtaa siis ihmisiä harhaan, koska sen merkitysvallan tavoittelu voi näyttää kommentaariaatin ohjaaman vaikutteellisuuden kautta miltä hyvänsä missäkin ilmiössä ja asiassa. Eli perustavin ontofysiikan käsittelemä asia on se, että ontokraatit toimivat manipuloiden ja subjektiivista etua hakien, samalla kun objektiiviseen ajatteluun pyrkivät ihmiset pyrkivät itsenään ja yleisesti etenkin olemisen vapauteen, joka voi näyttää ihmisille sen, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Eli todellakin ihmisten arvot alkavat aina arvotunteista, vaikka ne eivät ole tunteita siinä mielessä, miten se arkipäivän puheessa ymmärretään. Järki ja tunne ovat aina paralleellisia käsitteitä ja niiden merkitykset vaihtelevat siinä missä tilanteessa näitä termejä käytetään. Kuitenkin on niin, että yksilön taito ja kyky tunnistaa arvoja ja niiden merkityksiä, on aina riippuvaista siitä, miten sivistynyt ja kehittynyt tällainen yksilö on. Mielestäni arvojen tunnistamisen tulee aina alkaa yksilöstä, koska vain arvoja kokevan yksilön kautta voidaan saavuttaa sellainen ajattelu, joka pyrkii aina etenkin objektiivisuuteeen. Jos ihminen, joka ei ole vielä tunnistanut arvojaa, ei osaa niitä omistaa ja tunnustaa, on mahdollista että tällainen hyvin suuresti lainausmerkeissä ymmärretty yksilö voi olla ajautumassa vaikutteellisuuden ja merkitysvallan kautta tekemään niin kuin kommentaariaatti ja sen valtaryhmittymä ontokratia haluaa hänen tekevän. Jos ajatellaan, että poliitikon tulisi olla etenkin sellainen ettei se viehäty vallasta ja että hänen tulisi olla vallankäyttäjä eikä vallantäyttäjä, kuten vaikkapa tästä subjektiivisuudesta aiheutuva vallaton nainen tai vallaton poliitkko, niin nykypäivänä harrastetaan aktiivisesti sitä, että arvoista tulisi päättäää jonkin tyttelin antaman virikkeen perusteella turuilla ja toreilla – eikä siis ajattelun ja ajattelevan yksilön kokemien periaatteiden mukaisesti. Ontokratia etsii siis valtaa etenkin pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten kokemiin arvoihin, ja lopullisesti vielä vaikuttamaan siihen, millä tavalla yksilöt näkevät merkityksen näissä arvoissa ja arvojen näyttämissä asioissa ja ilmiöissä. Arvot ovat jotain sellaista, joiden tunnistamisen ja oikeanlaisen järjestämisen kautta ihmiset pystyvät huomattavasti paremmin tulemaan tekemisiin toistensa kanssa ja kasvamaan omana itsenäisenä yksilönä. Subjektiiviset ja materiaaliset itsekkyytteen ja itsekkäsiin haluihin perustavat tahtomis- ja suuntautumistavat eivät koskaan pysty toimimaan tavalla, joka näkisi kaikki ajattelevat yksilöt samanarvoisina ja esimerkkeinä siinä, miten arvoja, arvostuksia ja asenteita tulisi maailmassa ja yhteiskunnassa tulkita. Ontokratian ja ontoeleuterian välillä on myös yksi erityinen käsite, joka tarkoittaa olemisen oikeutta, eli voidaan näin murtaen muinaiskreikkaa käyttäen kutsua sitä termillä ontodike. Ontodike tarkoittaa etenkin sitä, millaisiksi kussakin yhteiskunnallisessa tilanteessa voidaan katsoa oikeuksien järjestyvän yhteiskunnassa. On selvää, että yhteiskunnassa tulee jossain tilanteessa olla myös olemisen valtaa, koska vapauttakin on pystyttävä painottamaan vastuulla. Kuitenkin vastuun käsitteen kohdalla tulisi enemmän katsoa ontodikeen kuin ontokratiaan, koska ontokratia tarkoittaa todellisimmassa muodossa etenkin sitä, että siinä toimitaan tiettyjen tahojen manipuloimien arvojen mukaisesti, jossa järjestelmässä siis ihmiset pakotetaan ajattelun sijasta koordinoimaan yhteiskunnassa etenkin sellaisten arvojena kautta, jotka eivät hyödytä ketään muita kuin vain niitä, jotka pyrkivät subjektiivisen ja materiaalisen välttämättömyyden avulla hyötymään toisista ihmisistä ja heidän herkkäuskoisuudestaan. Nykyaikainen media ja siinä päivittäen esiin tuodut asia, voitaisiin sanoa etenkin kehittymättömien ja tyhmien ihmisten tuottama ja ylläpitämä media on valmis luomaan etenkin kehittymättömien ihmisten piiriin sellaisia ajatelmia, jotka saavat yhteiskunnan sisällä valtaa etenkin sen takia, koska suurin osa median piirissä lilluvista ihmisistä ovat sen verran matalalla tasolla henkisessä korkeudessa ja ajattelun periaatteiden ymmärtämisessä. Eli voidaan sanoa, että etenkin syvällisempi filosofian ymmärtäminen voi joskus tuoda ihmisen sellaiseen tilaisuuteen, jossa tämä ihminen ymmärtää sen, että pintapuolisimmat arvojen virikkeet lähipiirissä eivät tarkoita sellaisia toiminnan perusteita, joiden mukaan jonkun olisi vain pakko koordinoida. Koordinoiminen ja ajattelun puute ovat nimenomaisesti sellaisia asioita, jotka aiheuttavat sen, että merkityksettömät asiat saavat ihmisten piirissä suurta merkitysvaltaa ja että merkitykselliset asiat ja etenkin monissa yksilöissä havaitut hyvät puolet jäävät havaitsematta, Eli kadun kulkijan ajatukset ovat etenkin sellaisia, joiden mukaan jokin arvokkaampi asia voidaan tehdä merkityksettömäksi ja samalla korostaa sellaisia itsekkäitä pyyteitä, joissa ei ole mitään merkitystä eikä yleistä tarkoitetta minkäänlaisen yksilön toiminnan tai ajattelun kannalta. On varmaan niin, että ei voida sanoa kaiken pyyteellisen toiminnan olevan turhaa tai jotenkin vähemmän merkityksellistä. Kuitenkin mielestäni on selvää esimerkiksi se, että ihmisten paremman osan tulisi pelkästään lisääntyä tässä maailman tilanteessa. Köyhien ja tyhmien ihmisten ei tulisi harkita missään vaiheessa lisääntymistä. Kun ontokratia vallitsee yhteiskunnassa, niin tietynlaiset nirppanokat, jotka eivät vaivaudu tekemään tai edustamaan mitään likaisempaa, on arvojen tunnustamisesta ja omasta ajattelusta tehty riskialtista. Jos ajatellaan vaikka jotain suomalaisia tai entisiä poliitikkoja, niin kuinka moni näistä menisi esimerkiksi helmikuun alussa aamuyöllä tukkimaan rikkoutunutta paskaputkea. Nämä ihmiset, jotka ovat päässeet pelkän epäolennaisuuden korostamisen kautta näkyviksi, eivät uskalla ottaa minkäänlaista vastuuta olennaisten asioiden suhteen. Yksi asia, josta voi tulla ontokratian väline on jonkinlaisen hepsankeikan käsitys ja luulo omasta ulkoisesta näyttävyydestään, jota voidaan käyttää itsekkään ja itsekeskeisen vallan saavuttamisessa. Suomessa on lopetettu sääty-yhteiskunta jo vuonna 1906, ja nykypäivänä nämä prinsessat, jotka eivät ole lukeneet elämässään yhden yhtä kirjaa kuvittelevat, että he ovat ulkoisen pintansa takia nykypäivän korkeinta aristokratiaa. Eli mielestäni se, jos ihmisten seksuaalisuus tuodaan toistuvasti keskeisimmäksi asiaksi yhteiskunnassa ja katsotaan esimerkiksi, että sillä minkä näköinen joku on, olisi jotain merkitystä sen kannalta, mihin ihminen esimerkiksi politiikassa tai jonkinlaisessa ajattelussa pystyisi pääsevänsä. Filosofian kautta voidaan saada käsitys siitä, mitä ajattelu on ja miten ajattelu poikkeaa pelkästä koordinoimisesta. Koordinoiminan on häpeilemätöntä epäyksilöllisten ja arvokkaita asioita vastustavien kysymysten ja niiden kautta tulevan toiminnan edistämistä. Koordinoinnissa on aina etenkin pyrkimys edistää laskelmoivuutta ja myös toisten ihmisten heikkoutta, samalla kun yksilöön perustuva ajattelu pyrkii yhdenmukaiseen käsitykseen ihmisten yleisismmistä arvoista ja siitä, mihin mahdollisimman korkeaan yksilö voisi pystyä yhteiskunnassa ja maailmassa. Ontokratian, kommentaariaatin, merkitysvallan ja vaikutteellisuuden maailmassa ei ole olemassa minkäänlaista puhdasta ja erottelematonta käsitystä siitä, mikä yksilö on ja mitä se voi olla, vaan siinä ajetaan vain yksityisen hyödyn muistaen aina erilaisten hyötysuuntien asiaa todellisen pakottavan vallan näyttämällä tavalla. Ontokratia nimenomaan ymmärtää vain vallan. Ontokratia muodostaa yhteiskuntaan arvoinstituutioita, joita myös sen niiden ympärille muodostamat tuki-instituutiot suojelevat. Olen joskus käyttänyt termiä tunnustushierarkia kuvaamaan yhteiskunnassa olevaa arvotilannetta, jossa tilanteessa ei ole arvo- ja tuki-instituutioita, vaan pelkkiä instituutioita, jotka muodostuvat järjestykseen sen mukaan, kuinka pyyteettömiä näiden instituutioiden arvot ja periaatteet ovat. Voidaan esimerkiksi sanoa, että ihmisen henkeä pintapuolisimmalla tasolla ylläpitävät tarpeet kuten syöminen, nukkuminen ja lisääntyminen ovat matalimmalla tasolla tunnustushierarkiassa, vaikka esimerkiksi syöminenkin on nykyään saanut esimerkiksi etnisten ravintoloiden kautta suurempaa toiminnan valtaa, jonka kautta sen muodot eivät ole yhtä pyytellisiä kuin aikaisemmin, koska syömisen yhteydessäkin on nykyään paljon valinnanvaltaa. Kuitenkaan tässäkään ei tulisi tarttua kommentaariaatin tuomaan merkitysvaltaan siinä mielessä, että alkaisi toteuttamaan harkinnassaan vertailukohdallisia symboleita, vaan kokemuksen ympäröivän tarjoavista vaihtoehdoista tulisi olla mahdollisimman leveä ja laaja. Tunnustushierarkia siis muistuttaa ihmisiä heidän toimintansa ympäristöistä, joissa ihminen sijaitsee tietyllä hetkellä tietyssä kulttuurin vakuumissa mutta on samanaikaiesti monen eri instituution jäsen. Siinä mielessä yksittäiset instituutiot eivät ala ontokratian mukaisella tavalla toimimaan jossain instituutiossa toisia instituutioita vastaan. Myös arvoinstituutioiden lisäksi tuki-instituutiotkin ovat ontokratiasta ja ihmisten epävapaudesta johtuva asia, koska arvojen ei tulisi pyyyteettöminä olla mitenkään puolustamisen tarpeessa missään mielessä. Tämä toteutuu monessa mielessä etenkin kommunistisissa ja sosialistissa yhteiskunnuissa kuten myös sellaisissa yhteiskunnisssa, jotka korostavat liikaa uskontoa ja yksiselitteistä oppia. Voidaan siis huomata se, että jos ihmiset hakevat yhteiskunnassa vain koordinaation periaatteita, jossa valitaan oikeiden arvojen, periaatteiden ja ajatusten sijaan vain vähemmän huonot arvot, periaatteet ja ajatukset, on silloin mahdollista, että onokratian korostama kevytmielisyys tulee vallitsevaksi tällaisessa yhteiskunnassa ja maailamssa. Koordinoinnissa toimitaan todellakin täysin sosiaalisiin tieteisiin sovellettavan peliteorian näyttämien periaatteiden mukaisella tavalla. Filosofian ja soveltavan filosofian avulla voidaan löytää maailmasta olennaisia asioita ja periaatteita, jotka voidaan katsoa olennaisiksi niiden yhteisen arvon näyttämällä tavalla. Ontokratia etsii aina mahdollisuuksia siihen, että yhteiskunnan sisäisiltä yksilöiltä voidaan viedä niiden oikeuksiin kuuluvaa valtaa pelkästään sen takia, koska vähiten yhteiuskunnan kärkipaikoille soveltuvat ihmiset saavat kokonaisina jonkinlaista omaan minuuteensa tai vaikkapa naiseuteensa liittyvää heidän mukaansa oikein perusteisiin perustuvaa valtaa. On ihmisten tehtävänä se, että he tunnistavat sen, millaisilla asioilla on merkitystä ja oikeutta ja minkälaiset asiat voidaan jättää helpommin merkityksetttömämpien asioiden ja periaatteiden tasolle. Sivistyksen tehtäväksi tulisi käsittää se, että tehdään ero merkityksellisempien ja merkityksettömien asioiden välille. Pitäisi käydä syvällisemmin läpi sitä, miten ihmiset käsittävät merkityksen ja arvon käsitteet. Olen siinä mielessä joskus kirjoittanut siitä, että voitaisiin ajatella, vaikka joku on sanonut minulle tämän proggiksen muistuttavan suurestikin Viktor Franklin logoterapiaa, jonkinlaista Zweckmässigkeit-terapiaa, jonka pyrkimyksenä olisi tarkastella ihmistä ja erillistä ihmisyksilöä etenkin jonkinlaisten päämäärien kautta rakentuvana olevaisena. Ihmisille tulisi siis asioihin tottumisen sijasta pyrkiä muuttamaan asioita ja näiden erillisten päämäärien kautta saamaan käsitystä siitä, millaisia ratkaisuja heidän tulisi elämässään tehdä etenkin suhteessa omiin arvoihinsa. Olisi terapian keinoin näytettävä ihmisille, miten he voisivat saavuttaa asioita, eikä vain tottua terapiassa sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole samassa suhteessa ja arvossa olleet ainakaan kehittämässä minuuttaan niin korkealle kuin jotkut toiset ihmiset. Valinta, päämäärä ja tarkoitus ovat niitä asioita, joiden kautta ihmistä tulisi tutkia terapiankin alaisena. Uusi syvällisyys on sellainen terminologia, jokai minä kutsun sitä järjestelmää, kun ollaan saatu ontofysiikan kautta selväksi se, millainen todellisuus erilaisten arvoryhmittymien ja arvopäämäärien kautta maailmassa ja jokaisessa yhteiskunnassa vallitsee. Uusi syvällisyys ajaa itsenäistä ajattelua, arvojen ja arvopäämäärien edistämistä. Sen takia kouluissakin tulisi opettaa arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä heti matalemmilta luokka-asteilta alkaen. Kun minä tapaan uuden ihmisen, kysyn ensimmäisenä sitä, millaisia arvoja tämä ihminen arvostaa ja pitää tärkeinä.

Tämänkestoista ajattelua

 En ole saanut viime aikoina tehtyä juuri mitään. Herääminen on mennyt miltei joka päivä viime aikoina iltapäivään. En tiedä, voi johtua varmaan masennuksesta. Ja tähän liittyen minkään aikaiseksi saaminen ei ole juurikaan onnistunut. Ylös kirjattuja projekteja riittää, varmaan lähiaikoina tärkein olisi väitöskirjan tutkimussuunnitelma. Yritän siinä määritellä filosofian uudestaan sillä tavalla mistä voisi olla hyötyä käytännön elämässä ja etenkin poliittisessa osallistumisessa. Siinä mielessä jatkan mielestäni liian huonon arvosanan saanutta graduani, jossa yritin määritellä kömpelösti lähinnä muiden filosofien kautta osallistuvaa filosofiaa. Politiikka ja sen yhteydessä vapauden korostaminen ovat kuuluneet kirjoitusteni aiheisiin jo varhaisesta alkaen. Eduskuntaan haluaisin, mutta jos se ei onnistu, niin uskon voivani kehittää itselleni tärkeämpiä ja sitä enemmän kiinnostavia juttuja. Pääasia on vain se, että tajuaa olla aktiivinen ja määritellä itselleen asiat, joista haluaa todella olla kiinnostunut. Olen miettinyt syrjäytymistä ja sen yhteydessä myös omaa syrjäytymistäni. Kansanedustajana ja kansanedustajaehdokkaana haluaisin olla edistämässä etenkin mielenterveyskuntoutujien etua ja heidän – meidän – asioita. Tulisin tekemään aloitteita sen suhteen, että Suomeenkin tulisi perustaa mielenterveysasioita hoitava ministerin paikka, ja sen jälkeen koettelisin tämän tittelin haltijan ajattelukykyä. On selvää, että mielenterveysasiat jos mitkä ovat asioita, jotka aiheuttavat syrjäytymistä. Etenkin koska Suomessa vielä syyllistetään helposti näitä ihmisiä omista ongelmistaan. Sanotaan, ettet pärjää, koska olet niin huono ihminen mielenterveysongelmiesi takia. Terapiaan pääsemistä tulisi ehdottomasti helpottaa, ja lääkkeiden saantia tulisi turvata suuremmilla valtion panostuksilla lääkkeisiin, joita saadaan Kelan rahoittamisen kautta. Minä olen syrjäytynyt monen syyn takia. Etenkin sen, että lähipiirini ihmiset toistavat joko tiedostetusti tai tiedostamatta minulle mantraa siitä, etten ole mihinkään tarpeeksi hyvä. Etenkin mummoni toistelee koko ajan töiden saannin yhteydessä: ”Eehän kaekki sua tänä päevänä töetä”. Lisäksi minulla on ollut kuudentoista vuoden ajan, siitä lähtien kun olin tahdonvastaisessa hoidossa ensimmäistä kertaa, tämä rajoittava sosiaaliämmän peikko niskassani. Siihen olen kuitenkin toiveikkaana saamassa lähiaikoina muutosta. En kuitenkaan ole ollut suljetulla osastolla kolmeentoista vuoteen. Olen siis tekemässä väitöskirjaa siitä, miten filosofialla voisi olla käytännöllistä merkitystä, ja miten sitä voitaisiin käyttää siinä mielessä, missä Platon ja Aristoteles määrittivät sen koko poliittisen ajattelun ja toiminnan pohjaksi. Eli haluan tutkia sitä, mitkä olisivat parhaimpia filosofisia periaatteita filosofian ja politiikan yhdistämiseksi. Tässä on esillä, vaikka kirjallisuutta aiheesta ei vielä ole paljoakaan, niin sanottu luovan osallistumisen käsite, jota ovat kehitelleet etenkin Michele Micheletti Tukholmasta ja John McFarland Chicagosta. Esimerkkejä on kuitenkin paljon kyseisen käsitteen täydellistämiseksi. John Deweyn kirja Filosofian uudistaminen on ollut merkittävä virikkeiden antaja. Olen miettinyt myös hakea johonkin maisteritason opintokokonaisuuteen, jossa vaihtoehtoja riittää, vaikka esimerkiksi Helsinkiin täytyy aiheesta päättää jo huomiseen mennessä. Aion kuitenkin todennäköisesti hakea myös Aalto-yliopiston käsikirjoittajakouluun. Filosofian väitöskirjassa haluan myös käyttää itse käsitteellistämiäni käsitteitä kaikenlaisen käytännön ja poliittisen osallistumisen ajattelun pohjalle. Se lähtee ontofysiikasta, jota käsittelen kulttuurin yhteydessä uutena syvällisyytenä etenkin poliittisen ja luovan osallistumisen mielessä. Se käsittelee sitä, miten ontokratia pyrkii aina kommentaariaatin vaikutteellistamisen kautta tunkemaan ihmisille haitallisia arvoja ja arvostuksen kohteita yhteiskunnan tavanomaisen toiminnan sisällä. Siinä mielessä tämä ajattelu perustaa itsensä jossain mielessä vallankumouksellisuuteen, vaikka tämä vallankumous ei todellakaan ole mitään roskaväen parempiaan kohtaan tuntemaa kateutta ja huonommuudentunnetta. Tämä vallankumous on etenkin uuden syvällisyyden tuomista entisen mataluuden ja ihmisten älykkyyden loukkaamisen tilalle. Ja jos joku tai jotkut saisivat kokea syrjäyttämisensä olisi se etenkin tämä nykyinen suomalainen muoti-ikoni ja sen takia ”(entinen) Suomen pääministeri”. Minä en missään nimessä haluaisi kuluttaa aikaani täällä vääntääkseni jotain ”debatteja” muutaman kymmnenen ihmisen kanssa siitä, miten esimerkiksi vaikka värit tunnistetaan tai että onko metafysiikka olennainen asia ihmisten ajattelun tunnistamisessa. Ontofysiikka on siis etenkin olemisen fysiikan tunnistamista ja sen piirteiden erottelemista. Miten ihmiset ovat niissä yhteyksissä, joissa tämän asian tunnistaminen on olennaista ja tärkeää. Olemisen fysiikka tulee esiin etenkin politiikassa, koska poliittisella todellisuudella säädellään yhteiskunnallista todellisuutta, jonka yhteydessä voidaa esittää paljon enemmän totuuskannanottoja, koska totuuden pohtiminen on perenniaalisen filosofian ongelmia, joka ei koskaan pääse parhaimpaan muotoonsa, koska näitä asioita pohditaan niin pienessä piirissä ja näitä asioita käsitteleviä kirjoja eivät lue kuin vain mitätön marginaalinen osa kaikista ihmisistä. Ontokratiaan kuuluvat etenkin sellaiset yhteiskunnan ja politiikan todellisuudessa toimivat ihmiset, jotka haluavat tai tyhmyytensä takia antavat asioiden tapahtua liian helpolla, halveksien samalla sellaisia ihmisiä, jotka voivat ymmärtää nämä asiat syvällisemmällä tavalla. Vaikka se voisi vaikuttaa kuinka jenkkimäiseltä hyvänsä, niin mielestäni kaikessa ajattelussa pohjana on oltava vapaus, koska se on alkukohta kaikelle ajattelulle ja kaikelle osallistuvalle toiminnalle. Näissä yhteyksissä ei siis ole ontokratian väittämällä tavalla mitään välttämättömyyksiä, vaan poliittisen toiminnankin on alettava siitä päättäväisyydestä, jonka mukaan vapaa ihminen päättää käyttää vapauttaan yhteisten tärkeiden asioiden edistämiseksi ja tuon mahdollisuuden takaamiseksi myös myöhemmin. Mielestäni siinä ei voida käyttää sellaisia käsitteitä, jotka vain oletetaan sisältävän jotain sellaista samanlaista, jonka muka kaikki ihmiset käsittäisivät. Poliittisen toiminnan motiivin takaamiseksi kaikilla tulisi olla omat käsitteelliset välineet oman poliittisen ajattelun takaamiseksi, jotka samoin kuten Wittgenstein on kirjoittanut, ovat sellaisia välineitä, jotka asioiden käsittämisen jälkeen ja sen jälkeen kun ihminen on näitä käsitetikapuita apuna käyttäen kiivennyt korkeammalle paikalle, voi heittää ne perässään alas. Mielestäni ilman omia käsitteitä ei voida luoda omalaatuista poliittista maailmankuvaa ja maailmankuvallista horisonttia. Jos ajatellaan vain vallan luomien ja ylläpitämien valmiiden käsitteiden kautta, ei silloin synny minkäänlaista uutta politiikkaa. Minä en siis omilla käsitteilläni pyri yleistävään käsitykseen siitä miten politiikka ja sen pohjalla oleva filosofia tulisi käsittää, vaan tämä on yksi mahdollinen tapa käsittää filosofian ja politiikan välinen yhteys. Loppujen lopuksi mielestäni kaikki filosofiankin käsitteet, ainakin käytännöllisen filosofian mielessä, ovat vain nominalistisia, eli niitä ei voida myöhemmin yleistää ainakaan kovin vakavan filosofisen ajattelun mielessä, koska toisten käsitteillä päteminen on kommentaariaatin tulkintaa ja kommentointa, joka ei johdu muusta kuin primitiivisessä yhteiskunnassa vaikuttavista valtasuhteista, jotka voivat saada osansa siitä, kun on hyvä takalisto ja semiulkonäkö, vaikka en ole huomannut tälläkään naikkosella minkäänlaisia omia käsitteitä, eikä hänelle todennäköisesti ole myöskään minkäänlaisia omia eikä ainakaan omaperäisiä ajatustottumuksia. Väitöskirjani toteuttaa sen ajatuksen, jonka mukaan kaikkien on itse muodostettava oma filosofiaa ja politiikkaa yhdistävä ajattelunsa, samalla kun teoreettista filosofiaa leimaavat sen sisäiset pienet edistysaskeleet, ja teoreeettinen filosofia ei todellakaan etene paljoakaan yhden ihmiselämän aikana. Mutta tyhmimpiä ovat nämä henkisesti feminiiniset ihmiset, jotka toistavat itseään edeltäneiden ihmisten ajattelua ja monesti sen takia, koska he tunnistavat sen, ettei heistä ole oman ajattelun luomiseksi, ja sen takia he ajattelevat pienessä piirissä sitä, miten värit erotetaan tai että mikä on valon oikea muoto ja miten ihmisen pieru ilmenee käytännössä. Tämä on siis yksi yritys käsittää se, mitkä ovat ajattelun periaatteita, ja miten nämä asiat todistuvat filosofiassa ja poliittisessa osallistumisessa. Tässä siis tuomitaan etenkin ontokratia ja vaikutteellisuus, koska ne saavat ihmiset alkamaan matkimaan toisten ihmisten filosofian piiriin tuomia käsitteitä ja pätemään niillä pienen piirin keskustelujen sisällä. Siinä mielessä filosofinen ja poliittinen ajattelu alkaa aina jossain mielessä ajattelijasta, vaikka erillisinä järjestelminä näitä maailmankatsomuksia ja niiden mukaan järjestyneitä ajatuksia ja käsitteitä voidaan vertailla toisiinsa. Kuitenkin pohjana on se, miten filosofi määrittää omat ajatuksensa ja käsitteensä, jos voidaan katsoa pohjaavimpana periaatteina olevan etenkin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän järjestäminen. Siinä mielessä vain ontokratia alkaa muodostamaan maailmankatsomuksia toisten ihmisten luomien käsitteiden mukaan ajatellen, vaikka eivät he todellakaan käsitä ja saavuta toisten ihmisten käsitteiden intensiota ja ekstensiota, koska käsitteiden luominen ja ymmärtäminen liittyy etenkin kunkin yksilön vapaaseen ja yksilölliseen ajatteluun ja maailman järjestämiseen käsitteiden välityksellä. Ontokratia on olemisen valtaa, ja olemisen valta on aina etenkin entisen toistajilla, niillä, jotka haluavat täytettä ihmisten ärsykereagoinnin takaajiksi, ja mitä parempaa jos tämä ärsykereagointi tehdään mahdollisimman helpolla ja yksinkertaisella tavalla – vaikka entisen Suomen pääministerin semiulkonäöllä ja muoti-ikonin asemalla. Filosofia on vapaata, ja sen takia kaikilla filosofian harrastajilla tulisi olla mahdollisuus luoda vapaata filosofiaa, ilman että katsotaan vain sitä, miten he toistavat toisten ihmisten, ontokratian, esiin tuomia käsitteitä ja tapoja käsittää asiat. Vaikka sitten niin, että jos ne annetaan Venla-gaalan punaisella matolla. Asioita ei tulisi todellakaan sekoittaa tällaisella tavalla, ja on naurettavaa että vaikka sitten Suomen entinen pääministeri kertoo omia viisaita ajatuksiaan viihdetähtien joukossa, ollen tietysti samalla kuin yksi heistä. Groupiet ja pääministerit ovat asioita eri kategorioissa. On siinä mielessä huvittavaa, että sain pari vuotta sitten yhteydneoton eräältä mainitun ryhmän edustajalta – voidaanko kokea suurempaa maailmoiden eroa? Jos yrittää olla perustavampi ja syvällisempi on tietysti nykyään suomalaisen politiikankin piirisssä kovin harvinainen ja harvoin kohdattu asia. Tällaisia ajatuksia voidaan tavallisesti nykyfilosofiassakin kutsua joko soveltavaksi filosofiaksi tai käytännölliseksi filosofiaksi, mutta mielestäni sitä voidaan paremminkin kutsua termillä ajattelu, koska on selvää, että minkä hyvänsä vakavasti otettavan käsitteisiin perustuvan näkemyksen on perustuttava omiin käsitteisiin, ja omista käsitteistä nouseva filosofia on todellista ajattelua. Siinä mielessä nykypäivänä väheksytään ajattelun käsitettä, koska sanotaan ajatteluksi vaikka sitä, kun mietitään autoa tai polkupyörää ajaessa kumpaan suuntaan tulee risteyksestä kääntyä. Se on mielestäni pikemminkin vain jonkinlaista koordinaatiota, ja voidaan varmasti sanoa, että ajattelun sijaan toisten käsittteillä päteminen on etenkin koordinaatiota eikä ajattelua. On tosi asia, että aivan perustavimpia käsitteitä lukuunottamatta jokainen ihminen näkee toisten ihmisten luomat käsitteet eri tavalla. Voidaan sanoa, että ajattelun pohjalle voidaan käsittää sellaisia käsitteitä kuten esimerkiksi todellisuus, järjestelmä, arvo ja totuus, mutta ne ovat niin syvällä ihmisten ajatuksissa, ettei ilman niitä pystytä kovin helposti käsittämään minkäänlaista projektia minkä taustalla on omaperäisyyteen ja itsenäisyyteen pyrkiminen. Tämän väitöskirjan aihe on ajattelun periaatteet sen takia, koska nämä periaatteet ovat periaatteita etenkin oman riippumattoman käsitykseni ja maailman hahmottamisen tavan takia, eikä sen takia, että haluaisin myöhemmin tulevien ihmisten käyttävän näitä käsitteitä minun jälkeeni. Wittgensteinin mainittu esimerkki siitä, miten konseptuaalisiiin järjestelmiin tulee suhtautua ja miten niitä tulisi käyttää käy hyvin ilmaisemaan omaa näkemystäni samasta asiasta. Eli oli tarkoitus kirjoittaa myös syrjäytymisestä, vaikka katson ajattelullani olevani aika voimakkaasti maailmassa. Minusta syrjäytymisen näkee varmaan hampaiden kunnosta, alkoholiriippuvuudesta, ylipainosta, katkerista ja kyynisistä ajatuksista, vetäytymisestä pois ihmiskontakteista ja ihmisten käsittämisestä etenkin kielteisten asioiden kautta. Näihin ei paljoa ole minkäänlaista mahdollisuutta puuttua, koska koen itseni myös niin epämiellyttävänä, etten voi kutsua kovinkaan helpolla vaatimuksiini sopivan naisen minusta kiinnostuvan. Tämä kehitys on alkanut maisteriksi valmistumisen jälkeen ja monessa mielessä jo ennen sitä. Kylmät ja syrjivät vanhemmat, muut sukulaiset, kaverien ja oikeanlaisten kontaktien vähyys ja vetäytyminen pois entistä enemmän ihmisten keskuudesta. Vain ajattelu ja omien ajatuksien kehittäminen ovat pitäneet minut kiinni elämässä. Jonkinlainen omatunto ja pyrkimys asioiden käsittämiseen ja tämän käsityskyvyn edistäminen myös yleisessä mielessä ovat kuitenkin näistä aiemmist asioista huolimatta itseeni kuuluvia piirteitä, joiden kauttta voisin myös pystyä pääsemään eteenpäin näistä myös huonoista asioista. Olen ollut itseni seurassa viihtyvä ja syrjäänvetäytyvä aina, vaikka voin varmasti sanoa lahjojen itsenäisten ajatusten ilmaisuun tulleen suuressa määrin sitä kautta. Minulla on voimakkaita arvoja ja asioita, joita pidän oikeina ja korostamisen arvoisina. Sen takia, kun en ole lilluttanut aivojani valtavirta-ajattelussa, olen saanut säilytettyä jonkinlaisen yhtenäisyyden ja yhdisteisyyden ajattelussa ja omien arvojen esiintuomisessa. Tästä on kiitettävä etenkin Uutis-Jousen pitkäaikaista päätoimittajaa Seppo Timosta, joka otti minut jo teini-ikäisenä kirjoittamaan lehteensä. Sitä kautta alkoi tapani ottaa kantaa ja jossain mielessä myös jo itsenäisen ajattelun muodostaminen, jos voidaan katsoa että lukiolaisjullikka pystyy sellaista yleensäkään muodostamaan. Minulla kuitenkin oli jo omia hataria käsitteitä ennen Uutis-Jouseen kirjoittajaksi alkamista. Katsoin siis jo silloin tarpeelliseksi sen, että ajattelua varten on kehitettävä omia käsitteitä, koska toisten ihmisten käsitteiden käyttäminen ei ole totuudenmukaista eikä omaperäistä. Olen tietoinen siitä, että suurin osa eduskunnassa olevista ovat ontokratian hallitsijoita ja samanaikaisesti sen uhreja, ja sen takia minun tulisi taistella olemisen vapauden puolesta olemisen valtaa, ontokratiaa, vastaan. Olemisen vapaus on etenkin sitä, että katsotaan omassa toiminnassa ja ajattelun ja olemisen toiminnassa olevan jotain sellaista, jonka avulla voidaan kyseenalaistaa kaikki muunlainen ajattelu. Konsensus ja ideologinen nautinto johtavat ontokratian kautta vain siihen, ettei kukaan ymmärrä yleisyyksistä mitään ja noiden yleisyyksien annetaan ja halutaan tuomitsevan ja estävän kaikenlaisen omaperäisyyden ja itsestälähtöisyyden toteutumisen. Ontokratia tuottaa etenkin ideologista nautintoa niissä tilaisuuksissa sen mukaan, kuka hyötyy ja kuka hyötyy vähemmän ontokratia yhdenmukaistamista huuhaakäsitteistä ja -käsityksistä. Olen tyytyväinen siihen, että olen jo tähän mennessä kirjoittanut useita satoja lehtijuttuja, vaikka viimeaikaiset paikallishistoriajutut ja kartanoihin ja aatelisiin liittyvät kirjoitukset eivät suoranaisesti ole sellaisia juttuja, joissa voisi hyödyntää omaa vapaata ajatteluaan ja painavimpia arvostuksiaan. Niitä olen viime aikoina kirjoittanut lähinnä sen takia, koska niistä on saanut rahaa, jota ei aina samalla tavalla tietyistä lehdistä saa, vaikka kirjoittaisi sitten painavimpia maailmankatsomuksellisia arvostuksiaan ja aidolla tavalla valitsemiaan ajatuksia ja jopa käsitteitä. Tähän itsenäisen käsitteellisen ajattelun halveksumiseen ja väheksymiseen kuuluu sekin, että jonkun itsenäisiä käsitteitä ei oteta vakavasti vaan ne nähdään mikä hyvänsä-käsitteinä, jotka vertaantuvat välittömästi kaikkien niiden muiden filosofien, jotka ovat tätä maailmaa asuttaneet, ajatuselämänsä aikana luomiin käsitteisiin, ja jos tällainen käsitteiden luoja ei ole 90-vuotias emeritusprofessori, on hänen käsitteensä välittömästi vähemmän vakavasti otettavia kuin ne. Kaikki itsenäisesti ja omaperäisesti rakennetut käsitteelliset järjestelmät ovat tärkeitä, mutta niiden käsittäminen vaatii pohjakseen sen, että luovutaan siitä mahdollisuudesta, että jonkun norsunluutornin professorin luomat käsitteet olisivat muka jotenkin ”realistisempia”, kuin kenen hyvänsä filosofisesti lukeneen ja sivistyneen ihmisen käsitteet ja ajattelu. On selvää, että ei kadun mies todennäköisesti osaa luoda kovinkaan omaperäistä ja tieteellisesti ja ajatuksellisesti luovaa käsitteistöä filosofian merkityksen käsittämiseen, siinä mielessä on tärkeää, että perehdytään ainakin antiikin filosofiaan, vaikka mielestäni voidaan sanoa, että Sokrateksen, Platonin ja Aristoteleen ajattelun jälkeen omaperäisyyden tavoittamiseksi ei tarvittaisi edes muiden modernien filosofien käsityksiin ja käsitteisiin perehtymistä. Siinä mielessä olen itse johtanut itseäni harhaan lukemalla etenkin Schopenhaueria, Nietzscheä ja Sartrea. Siinä mielessä voidaan sanoa, ettei perustavin hyödyllisiä käsitteitä koskeva ajattelu ole paljoa edennyt runsaassa parissa tuhannessa vuodessa. Kaikki perustavimmat ja minkä hyvänsä järjestelmän pohjaksi soveltuvat käsitteet on luotu jo aikoja sitten, vaikka nykypäivänä pystytäänkin filosofian kohteena hyväksikäyttämään esimerkiksi aivotutkimuksen selvittämiä asioita. Sanoin jo alkuun sen, kun joku kysyi minulta sitä minkä takia valitsin itselleni yliopistolliseksi pääaineeksi filosofian, että valitsin sen sen takia, koska filosofia on vapaata, ja olen aina kokenut filosofian vapaaksi ja sen perustavimmaksi asiaksi vapauden käsitteen. Siinä mielessä jo filosofian kandini, joka käsitteli vapautta ja sen rajoitteita Michel Foucault'n filosofiassa, valmisteli itseäni poliittisen osallistumisen aiheeksi ottamista gradua varten. Eli ensin on oltava vapaa ja sen jälkeen voi olla valmis poliittiseen ja luovaan osallistumiseen filosofisin välinein varustettuna. Katselin äsken elokuvaa Good Will Hunting, joka käsittelee nuorta työväenluokkaistaustaista ja hanttihommia tehnyttä nuorta matemaattista neroa Will Huntingia. Olen aina valitellut sitä, etten itse ole ollut matematiikasta kiinnostunut, sillä omat lahjani painottuvat sen sijasta etenkin kielelliseen käsittämiseen. Kuitenkin on sanottava, että menestyin ala-asteella matematiikassa ja silloin kaikki matematiikan numeroni olivat kymppejä, mutta sitten yläasteella ja lukiossa tapahtui jonkinlainen vieraantuminen siitä. On sanottava, että yläasteeni matematiikan opettaja oli autisti, joka ei osannut opettaa, ja siinä mielessä noihin aikoihin minuun isketty autistisen leima alkoi minussa vaikuttaa siihen, miten pystyin ottamaan vastaan opettajien kommunikaatiota. En viitsinyt nähdä vaivaa ja olin laiska. Sen vuoksi en viitsinyt kiinnittää huomiota sellaisiin aineisiin ja asioihin, jotka eivät kiinnostaneet minua suoraan ja automaattisesti. Olen kuitenkin onnellinen että lukion lopussa valitsin yliopistolliseksi pääaineekseni filosofian, koska en usko että olisin ollut onnellinen, jos olisin teini-iästä alkaen kirjoittanut vain esimerkiksi näitä paikallishistoriajuttuja. Minulla on siinä mielessä ollut aina luottamus sen suhteen, että jokaisella oikein kiinnostuksensa ja asiansa valinneella ihmisellä on merkitystä. Muistan esimerkiksi sen, että kun kerroin kerran terapeutilleni että haluaisin sanoittaa lauluja, niin hän sanoi minulle, että areena on tuolla ja avoinna kaikille. Sen kautta käsitin sen, että oman itseilmaisun ja maailmankatsomuksen kehittämisellä ja käsittämisellä kuka hyvänsä voi pääastä esiin ja näkyville näiden asioiden kautta.

Tämänhetkistä ajattelua

Olen taaskin kyllästymässä tämän maan pieniin piireihin. Jossain Pariisissa, Lontoossa ja New Yorkissa kaikki eivät ole samojen joukkotiedostusvälineiden tavoitettavissa, eivätkä kaikki ihmiset suinkaan halua edes seurata samoja tiedon välittimiä. Suomessa tiedostuvälineet ja ihmisten kiinnostus on edelleenkin agraarisen yhteiskunnan tasolla. Minä en ole koskaan halunnut kiinnittää itseeni turhaa huomiota niin kielteisten kuin myönteistenkään piirteiden kautta. Aion kuitenkin lähteä eduskuntavaaleihin joko Kokoomuksen tai Vihreiden listalla. Olen jossain mielessä ollut kiinnostunut politiikasta ja yhteisten asioiden hoitamisesta jo yläkoulusta alkaen. Politiikka tarkoittaa minulle etenkin selkeinten ja erotettavimpien arvojen toteuttamista käytäntöön. Ja siinä mielessä, vaikka esimerkiksi kansanedustaja on äänestäjiensä palvelija, on poliitikon roolin oltava se, että hän pystyy johtamaan arvot niiden pohjalla oleviin syväsymboleihin asti. Vertailukohdalliset symbolit ovat kilpailun ja näkymisen välineitä ja näin ollen silkkaa paskaa. Ihmiset hakevat vertailukohdallisia symboleita, joilla ei ole mitään tekemistä arvojen tai ajatusten kanssa, koska ne toimivat valtavirran elintasokulttuurissa jonkinlaisina puskureina, joiden avulla saadaan itselle pintapuolista arvostusta ja vapautta, ja on valitettavaa, että suurin osa ihmisistä tavoittelee etenkin vertailukohdalllisia symboleita. Vertailukohdalliset symbolit perustuvat näkymiseen ja pintapuolisen ontokratian myöntämän pseudovapauden tavoittelemiseen. Voidaan siis sanoa, että ihmiset pystyvät nykypäivänä ostamaan itselleen prostituoitua vapautta haalimalla vertailukohdallisia symboleita. Tämä tapahtuu pelkästään vertailun tasolla, jossa aina paremmalta näyttävä vie näiden ihmisten mielestä heiltä vallan, ja toki tällainen ihminen matelee parempansa edessä ja antaa tälle itseään suurempia vapauksia. Vertailukohdallinen symboli on esimerkiksi vaikka palkan suuruus tai auton uutuus. Tämä oravanpyörä jatkuu koko ajan, ja tavallisesti tällaisten mukaan toimivat ihmiset eivät voi koskaan olla itseensä riiittävän tyytyväisiä. Vertailukohdallisuus määrittelee sen vallassa oleville sen paskakasan järjestyksen, jonka mukaan he toimivat. Syväsymboli on syvää sen takia, koska pintapuolisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa on hyvin vähän mahdollisuuksia saavuttaa sellaista ajattelun tasoa, että symbolisuuteen voitaisiin päästä ilman oman hyvän pyrettä. Vertailukohdalliset symbolit siis ovat etenkin subjektiivisen hyvän etsimistä ja sillä pätemistä. Syväsymboli kertoo pelkästään totuudesta ja riittävän hyvistä arvoista, ja poliitikon tehtävä ideaalisimmassa muodossa on tavoittaa sellaisia tavoitteita ja päämääriä, jotka ylittävät subjektiivisen hyvän tason. Siinä mielessä esimerkiksi se, jos kansanedustaja keskustelee köyhän ihmisen kanssa, joka haluaa ilman vastinetta itselleen korkeampaa elintasoa, tulisi muistaa se, että subjektiiviset säälin tunteet eivät kuulu politiikkaan. Kaikessa on pyrittävä yleisyyteen ja siihen, että kaikille ihmisille voidaan kokonaisvaltaisesti olla oikeudenmukaisia. Mielestäni raha on varsin banaali ja nykyisessä muodossaan väärin määritelty hyödyn aihe. Sitä pitäisi ensinnäkin käsitellä sen käyttöarvon eikä määrän kautta. Köyhän ihmisen vähästään antama lahjoitus, joka voidaan niin ollen huomata suureksi, pitäisi aina pitää arvokkaampana kuin sitä, jos miljardööri antaa miljoonia. On siis tärkeää käsitellä symbolin käsitettä ja miten sitä voidaan käsitellä etenkin yhteiskunnan ja kulttuurien yhteydessä. Yhteisen hyvän ja puolueettoman tavan käsittää yhteiskunnallisia kysymyksiä täytyy aina puoltaa syväsymboleita, koska niiden tapauksessa pintapuoliset mututuntumakäsitykset a la Sanna Marin, ovat jääneet taakse ja politiikkaa voidaan käsitellä sitä kautta, mikä antaa sille merkityksen yhteisen hyvän tavoittamisena. Symboli on tavallisesti toissijainen määre siitä mitä jokin asia tarkoittaa. On varmaan monen mielestä selvä, ettei filosofia tavallisesti ilmene kadunkulkijan ajattelussa kovinkaan usein. Näin ollen myös arvot, jotka löydetään symbolien kautta ovat syvällisempiä symboleita, ja tämän järjestyksen ei voida aina havaita tulleen toteutetuksi edes vaikka teoreettisen fysiikan tai teoreettisen filosofian opiskelijoiden keskuudessa. Monesti nykyisessä kulttuurissa on niin, että elämä limitetään sille alueelle, missä on aiemmin vallinnut totuus. Kun elämä tuodaan totuuden tielle, banalisoituvat ja tavanomaistuvat silloin käsitykset elämästä ja kulttuurista. Silloin kun minä näytin ulkoisesti erilaiselta kuin nykyään, en koskaan kuvitellut, että minulla olisi ollut minkäänlaista poikkeavaa valtaa. Mutta tähänkin asiaan liittyvä huomio on monessa mielessä subjektiivista sillä subjektiivisuuden tasolla, että se koskettaa kaikkien pintapuolisia huomion tekemisen kohteita. Olen jossain mielessä kasvatuksen ja veren kautta saanut ajatteluuni piirteitä, jotka jotkut voivat tulkita naisvastaisiksi. Niiin ei kuitenkaan ole, vaan olen aina pelkästään inhonnut heikkoja naisia, jotka eivät voi tulla toimeen ilman miehen ajatteluun ja toimintaan tuomaa placebovallan tunnetta. Nämä ovat aina riippuvaisia omista pienten perusteiden kautta muotoutuneista viiteryhmistään, eivätkä he tosiaankaan osaa ajatella itsenäisesti ja itselähtöisesti. Heikot naiset ovat perseestä, muut ovat monesti täysin kunnollisia. On mainittava pieni ja yllättävä kokemuksen tunne vahvasta naisesta: olin päälle parikymppisenä Jyväskylän yliopiston hammashuollossa, koska minulta piti poistaa pari hammasta hammastulehduksen takia. Siellä oli naispuolinen erikoishammaslääkäri hoitamassa projektia. Jo pelkästään hänen asennoitumisestaan ja puheestaan sain sellaisen käsityksen, että tässä on avaramielinen, itsevarma ja älykäs nainen. En enää muista hänen nimeään, mutta pyysin seuraavalla hammaslääkärikerralla, että kyseinen nainen olisi ollut hammaslääkärini, mutta sieltä sanottiin, ettei kyseinen keski-ikäinen nainen ole enää heidän palveluksessaan. Sain sellaisen käsityksen, että hän teki työtään monella paikkakunnalla. Siinä oli tosiaankin oikeista asioista itsevarma ja älykäs, vahva nainen. Heikot naiset eivät tavallisesti uskalla ottaa vastuuta ja ilmaista ajatuksia. Kun lukiossakin näitä tyttöjä oli, jotka olisivat halunneet minuun tukeutua, ei mieleen tullut kuin syvä halveksunta. Olen saanut käsityksen siitä, että naisen täytyy voida kantaa itsensä yksin, eikä vain tukeutuen miehen isälliseen valtaan. Tässä tulee esiin vallattomuuden aihe mutta etenkin vallattomat naiset. Nämä ovat etenkin niitä, jotka eivät uskalla ottaa vastuuta ja kantaa sitä tehokkaalla tavalla. Tässä tullaan vallan käsitteeseen, joka vaatii yksilöltä sitä, että vallan haltijan tulee voida perustella toimensa oikenalaisilla periaatteilla ja arvoharkinnalla. Pintapuolisimmat asiat: ulkonäkö, varallisuus ja kehitetty imago eivät omasta mielestäni oikein riitä 'minkäänlaisen vallallisuuden hallintaan. Tällaiset mediaspektaakkelissa elävät ihmiset kuten Sanna Marin, eivät todellistu muussa asiassa kuin ihmisten taipumuksessa kiinnittää huomio epäolennaisiin asioihin. Poliitikon tehtävä on tunnistaa olennaisimmat ja tärkeimmät asiat, ja hänen oma luontonsakin on synnyttävä pelkästään siitä. Myöskään ideologioita ja asenteita toistavat puolueihmiset eivät osaa suhtautua oikein valtaan. Heillä on sapluuna valmiina jokaiseen tilanteeseen, joka johtuu pelkästään siitä, millaisia ulkoisia liitteitä nämä ihmiset ovat itseensä liittäneet. Jokainen ihminen on varmasti sitä mieltä, että syvällinen käsitteellinen ajattelu vaatii vaivan näkemistä, ja sen takia symbolit, joita tällä vapaalla ajattelulla tavoitellaan ovat syväsymboleita, eivätkä esimerkiksi elintasokilvassa toistuvia puskureina toimivia vertailukohdallisia symboleita. Jälkeen mainittujen tehtävä on pelkästään luoda valheellista arvovaltaa, jonka edessä tavallinen kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkija sokaistuu. He eivät todellakaan halua nähdä mitään olennaista! Yleensäkin ihmisten käsitykset siitä, mikä tulkitaan hyväksi piirteeksi ihmisessä eivät todellakaan tavallisesti ole mitenkään syvällisiä. Nuoret hepsankeikat toki samaistuvat Sanna Marinin ulkonäön puunaukseen, jonka tämä entinen Suomen pääministeri (joka nimike ei tarkoita mitään) on nostanut seksuaalitaloutensa korostamisen yhteydessä tärkeimmäksi ominaisuudekseen. Onko siis todellakin niin, että jos joku ihminen korostaa omaa semiulkonäköään ja haluaa ”valtaa”, niin sille pitää se nykyaikaisen äänestysoikeuden laajuuden takia antaa? Yksi entinen kaveri sanoi joskus minulle, ettei minulla olisi äänestäjien ryhmää, jotka antaisivat minulle äänensä. Siinä mielessä pitää ihmetellä sitä, jos Marinin kaltainen soma marionetti saa tuhansia ja kymmeniä tuhansia ääniä. Vaikka joku voisi väittää minua vanhanaikaiseksi, niin on sanottava, että minun ajatteluni on varmaan ikiaikaista, mutta eipä sitä ole paljoa yritetty valtavirtaan tuoda ennen minua. Vai ovatko ihmiset täysin kyvyttömiä ajattelemaan, että politiikalla voisi olla tekemistä jonkin Marinia syvällisemmän asian kanssa? Vallaton poliitikko tai nainen on etenkin sellainen, joka ei osaa määritellä omia peruskäsitteitään ja mukauttaa niitä siihen työhön mitä hän tekee. Olennaisen ymmärtäminen ja erottaminen epäolennaisesta on siis mielestäni poliitikon tehtävä. Siinä ei ole minkäänlaista merkitystä esimerkiksi vaikka sillä, miltä ihminen ulkoisesti näyttää. Syväsymboli tarkoittaa siis asiaa, joka on etsitty kaikesta siitä estämisestä ja harhaanjohtamisesta huolimatta, minkä nykyinen kulttuuri, yhteiskunta, politiikka ja koululaitos pyrkivät syvällisemmän ajattelijan eteen virittää. Siinä mielessä on mainittava monennen kerran se, että esimerkiksi Britanniassa useimmat näkyvät poliitikot ovat opiskelleet yliopistossa PPE:tä eli filosofiaa, politiikan teoriaa ja taloustiedettä. On varmaan niin, että jotkut insinöörit ajattelevat politiikan teosta eri tavalla kuin vaikka kaltaiseni filosofi, mutta on selvää, että filosofian opiskeleminen ja sen syvällisempi ymmärtäminen eivät juutu samalla tavalla olosuhteisiin ja arvottomaan tapaan käsittää politiikka, kuin miten esimerkiksi dippainssipoliitikot tekevät. Filosofiassa tulisi korostaa enemmän soveltavaa filosofiaa, etiikaa ja arvoteoriaa. On jokaisen filosofian kautta viisaaksi tulevan ihmisen tehtävä pyrkiä myös soveltamaan omia oppineisuuden kautta tulleita periaatteita käytäntöön, joka tarkoittaa tässä mielessä etenkin politiikkaa ja poliittista osallistumista. Yksi tyhmien politiikassa toimivien ihmisten lempikäsite on vaikuttaminen, ja nykypäivänä kuka hyvänsä teknologiaa hallitseva tollukka voi väittää jossain mielessä olevansa vaikuttaja. Vaikka joku voisi oman nyt jo varsin laajan kirjottajatyöni perusteella sanoa minua jonkinlaiseksi ”vaikuttajaksi”, niin on sanottava että minä kieltäydyn tuosta nimityksestä aivan täydellisesti. Myöskään minulla ei ole minkäänlaisia ”vaikuttajia”; joiden antaisin vaikuttaa itseeni. Tuonkin käsitteen käyttäminen on tuonut politiikkaan jonkinlaisen seremoniallisen vallan kuvitelma, jonka mukaan esimerkiksi Sanna Marin, koska se on semiulkonäköinen, mutta sillä on hyvä takalisto ja nykyään myös rahaa, niin silloin kyseinen ihminen on myös ”vaikuttaja”, koska se vaikuttaa siltä, miksi monet esimerkiksi filosofiaa nykypäivänä opiskeleva tytöntyllerö haluaa samaistua ja arvostaa. Politiikassa on siis oltava arvoja, eivätkä nuo arvot voi tulla toisilta ihmisiltä tai puolueelta. Parhaimmassa tapauksessa poliitikolla pitää olla omintakeinen mahdollisuus käsittää politiikan ja yhteiskunnan todellisuus täysin omista käsitteistä alkaen. Koska tällainen ei ole yleistä, niin tietysti monet ainakin antavat olettaa, että tällainen olisi useimmille aivan liian vaikeaa. Mutta näille on sanottava, ettei heidän tulisi puolueelta ja toisilta ihmisiltä omaksuttujen arvojen kanssa edes missään mielessä pyrkiä mihinkään eduskuntaan, Pudasjärven kunnanvaltuustoon monet heistä paremmin sopisivat. Olen myös miettinyt, aivan sen takia, että estäisin sillä oman korruptoitumiseni, että antaisin välittömästi kansanedustajaksi tultuani aina vähintään 40 prosenttia kuukausipalkastani hyväntekeväisyyteen. Tämän ilmoittaisin medialle heti taloon tulon yhteydessä. Se lisäksi saisi kaikki muut kansanedustajat näyttämään itsekkäiltä, ahneilta ja omanvoiton pyydettä etsivinä. Viihdetaiteilijat ovat aina halunneet näkyä oman pintansa kautta, etenkin kun naisten esiintyminen on ajassamme pelkistetty täydellisesti pyllyyn ja tisseihin, jopa naamaan, mutta sekin on monien mielestä turhaa hifistelyä. Ennen viihdetaiteilijat tavallisesti osasivat kirjoittaa sanoituksiaan, mutta nykypäivänä sekin on menettänyt merkitystään. Eihän sellainen kansa, joka ei ymmärrä runoutta, myöskään voi sitä arvostaa kenenkään toisen esittämänä ja esilletuomana. Ja tieytysti vielä se, että supisuomlaisten ihmisten pitää valita esityskielekseen englannin, on tuo jo osoitus siitä minkälainen Amerikan ekstraosavaltio Suomesta on tullut. Vaikka suomalaiset arvostavat kovasti jenkkejä, on varmasti niin, että jäänmurtajia lukuunottamatta jenkit antavat kovin vähän arvoa tälle sen eetosta matkivalle Suomen pintakulttuuriestablismentille. Poliitikolla on siis oltava periaatteita ja arvoja, vaikka myös pragmatiikka on muistettava monessa tilanteessa, eikä ajan ilmiöitä tarvitse tulkita jonkin ideologiasapluunan kautta. On sanottava esimerkiksi Vasemmistoliiton Li Anderssonin vanavedessä Euroopan parlamenttiin menneen Saramon toimivan tuolla tavalla. No on todennäköisesti mahdollista, että hän ei ole koskaan harrastanut minkäänlaista vapaata ajattelua. On sanottava, että puolueiden ideologioiden mukaan tehtävä politiikka ja äänestettävän valitseminen niiden mukaan ei todellakaan ylläpidä minkäänlaista itsenäistä ajattelua. Ja kuka se loppujen lopuksi on, joka pelkistää jokaisen puolueen ideologiat jonkinlaisiin fraasibanderolleihin? Se on etenkin mututuntuman kautta äänestävät ihmiset, jotka äänestävät mututuntumalla omia arvojaan lähestyviä pseudopoliitikkoja. Jos minä sanoisin yhden miehen, jonka kirjoja kannattaisi politiikan teostakin kiinnostuneiden ihmisten lukea, niin sanoisin sen olevan etenkin Noam Chomsky. Manufacturing consent oli esimerkiksi mielestäni hänen riippumattoman poliittisen ajattelun mahtiteoksia. Suomesta on sanottava Emilia Männynvälin kirjoittavan kuin mies, eli siten, ettei pahoittele omia tuotoksiaan sillä että on nainen. Feministit ja setaihmiset korostavat liikaa omaa sukupuoltaan ja sukupuolista identiteettiä. Tämä on alemman keskiluokan piiriin kuuluvia tapoja, joissa nämä ihmiset voivat kuvitella saavansa hyötyä yhteiskunnan sisäisessä taistelussa, jota tällainen kaltaiseni vanha aristokraatti ei voi edes kuvitella tekevänsä. Mielestäni sukupuolinen suuntautuminen ja yleensäkin sukupuoli on henkilökohtainen asia, jota ei ole tarvinnut aiemminkaan korostaa. Naiset, jotka pystyvät toimimaan miesten pelissä, eivätkä kompromettoi tai etsi sääliä, ovat todellakin niitä vahvoja naisia, joihin yhdistän lähipiirini yhteydestä etenkin äitini äidin, edesmenneen Salli-mummon. Tavallisesti vahvat naiset osaavat myös käsitellä miehiä, eivätkä he siinä käytä minkäänlaista sukupuolensa ja sukupuolielimiensä mukaista tapaa valottaa itseään miehisen huomion kohteena. Esimerkiksi vaikka kun se lyhyt portugalilaissuomalainen naislaulaja oli jossain kykyjenetsintäohjelmassa, yritti se vaikuttaa juryn jäseneen, joka oli tulkittu hyväksi jätkäksi, erityisesti jollain tavalla imartelemalla tätä. Vahva nainen ei aseta itselleen lokeroa ja omaa seksuaalista suuntautumistaan houkutteena joidenkin miesten varalta. Vahvat naiset eivät siis tunge omaa seksuaalitalouttaan totuuden ja merkityksellisten asioiden eteen. Olen huomannut itse sen, miten minuakin joskus luullaan ns. pahaksi pojaksi, ja tuo huomio on aina saanut itsessäni pelkästään kielteisiä ajatuksia. ”Pahat pojat” nokittelevat muita ja katsovat että heidän on aina ylläpidettävä illuusiota sosiaalisesta dominanssista ja naistenmiehyydestä. Minä en ole henkilökohtaisesti koskaan halunnut naisten mieheksi, ja kuvitelmat siitä, että tekisin jotain aina etenkin naisten huomion takia, on valheellinen ja vääristelty ajatus. Tietysti tavanomainen miehen jullikka ajattelee kaikkien muiden miesten olevan yhtä matalalla hahmotuksen ja kiinnostuksen kohteiden tasolla. Minä en esimerkiksi voisi koskaan kuvitella asuvani toisen ihmisen kanssa, sillä työskentelyni vaatii yksin olemista. Enkä esimerkiksi voisi hyväksyä sitä, että jokin naikkonen toisi oman seksuaalitaloutensa oman ajatteluni eteen, että alkaisin pian itsekin muistuttaa niitä filosofian laitosten raukkoja, jotka ajattelevat oman vaimon ja omien kersojen olevan kaikista tärkeintä ja tähdellisintä täydellisyyttä. Ajattelu vaatii aina jonkinlaista käytännöllisen elämän eri tavalla olemista, jos sitä verrataan sellaisiin ihmisiin, jotka eivät todellisuudessa ole siinä mielessä, että he pystyisivät ajattelemaan itsenäisesti ja sanomaan todella jotain omaperäistä siinä kun he kertovat olevansa jostain asiasta jotain mieltä. Olen seurustellut muutamaan otteeseen, mutta aina pakollinen yhdessäolo on koostunut siitä, että on voinut vierailla toisen luona. Loppujen lopuksi maailman syvällinen ymmärtäminen sisältyy mielestäni siihen, että tajutaan se minkä takia ei tarvitse aina paahtaa ja kilpailla veren maku suussa. Kun unohtaa nämä puskurimaiset vertailun kohteet ja ei pyri siinä asiassa pätemään, voi havaita sen, että omaperäinen ajatuskin saattaa käydä lähellä omaa tietysti rajoittunutta ymmärrystä. Olen aina mieltänyt parhaiksi poliitikoiksi Japanin samurait, antiikin Rooman konsulit, Preussin junkkerit ja Ranskan Ancien Regimen aristokraatit. He todellakin tapasivat osallistua politiikan tekoon etenkin velvollisuuden eikä vääristä asiasta motivoituneiden vallan halujen kautta. Minun linjassani von Beckerit osallistuivat säätyvaltiopäiville ritaristossa. Esimerkiksi Adolf von Becker teki ensimmäisenä aloitteen tekijänoikeuslaista. Sittemmin myös äitini sukulaiset ovat ottaneet osaa paikallispolitiikkaan, jossa yhtenevänä juonteena on ollut etenkin koulutuspolitiikan edistäminen. Minun äitini linjassa on aina arvostettu etenkin tietoa, totuutta ja sivistystä (sukulaiseni Reinhold von Becker itse asiassa käytti ensimmäisenä Suomessa termiä sivistys nykyaikaisessa merkityksessä). Äitini isän kirjastosta löysin jo pikkupoikana mielenkiintoani saaneita teoksia, joista useimmat käsittelivät yleistä historiaa, Suomen historiaa ja sotahistoriaa. Ukki oli etenkin itseoppinut historiantajua ilmentänyt humanisti, josta olen saanut paljon mallia. Hän tietysti vaikutti paljon suvun entisiä polvia enemmän muistuttavalta vaikkapa itseeni verrattuna. Minussa on jo paljon myös mökkiläisverta, joka on tietysti asia, johon en ole itse voinut vaikuttaa. Etenkin äitini suvussa on aina kunnioitettu sivistystä ja oppineisuutta. Äitinikin on lukenut paljon, vaikka on yo-merkonomi, ja ei ole tietojeni mukaan koskaan saanut yliopistollista sivistystä. Olen myös myöhemmin huomannut sen, että myös äidissäni on sellaisia piirteitä, jotka voin liittäää vahvaan naiseuteen, monestihan on niin, että aiemmin jossain määrin epävarmat ihmiset saavat itseensä itseluottamusta korkeammalla iällä, ainakin kun ovat tulleet keski-ikäisyyteen. Eli kun mahdollinen poliitikko tietää sen, miten erotetaan epäolennainen olennaisesta (aivan kuten Reinhold von Becker sanoi sivistyksestä: se on kuin pellavan riipimistä, jossa erotellaan tärkeät osat vähemmän tärkeistä), tulisi myös äänestäjien tajuta se, millaisia kysymyksiä asettaa tällaiselle ihmiselle. Omien vaikeuksien korostaminen ei tavallisesti kuulu poliitikoksi haluavan hoidettavaksi, koska on voitava yleistää myös omia asioitaan periaatteiden tasolle. Mielestäni poliitikko ei voi tarjota yksittäiselle heikoista oloista tulevalle mitään, vaan kaikkien olosuhteita tulisi voida tarvittaessa helpontaa ja vaikeuksia vähentää. Tässä minulla on monta muuta käsitettä, joiden esiin tuomista jatkan seuraavassa kirjoituksessa.