Sysmän muinaisesta rälssistä ja läänityslaitoksesta etenkin 1600-luvulla

Alkuperäiseen rälssimaahan, joka muodostui aatelin alkuperäisistä perintötiloista, ei Sysmässä kuulunut kuin Mieskonmäki. Se oli Hollolan Porkkalan rälssimaata, johon kuului 1500-luvun lopussa kolme lampuotitilaa Sysmän metsäseuduilla. Verotilojen alkuvaihetta ennen rälssitilojen muotoutumista voidaan kutsua rustholleja, joiden omistajat saivat ratsupalveluksen suorittamista kruunulle vastaan oman verovapautensa. Tällaisia ylimyksiä oli Sysmässäkin. Tandefelt-suvun kantaisiä ollut Pietari Sigfridinpoika, joka toimi Sysmän tuomarina ja Hauhon ja ylisen kihlakunnan voutina, oli näistä merkittävin. Hänelle annettiin vuonna 1581 vapautus yhdeksän vuoden ajaksi sotaväenkestityksestä ja linnaleiristä omien sotapalveluksessa osoittamiensa ansioiden takia.

Kun hän kuoli, sai hänen leskensä Kaarina Severintytär verovapauden Koskipään kartanoon. Samassa yhteydessä hänen poikansa Henrikki ja Hannu Pietarinpoika saivat Rapalan kartanon isänsä siitä maksaman 150 taalerin korvausta vastaan. Tandefeltien maineteot alkavat näistä miehistä. Suomen ja Viron käskynhaltija Klaus Fleming antoi vuonna 1597 toiselle näistä veljeksistä verojen kantamisen oikeuden kolmeentoista Virtain, Rapalan, Voipalan, Tammilahden ja Joutsijärven taloon. Näiden tilojen verotus määriteltiin 2 5/12 osaksi, johon kuului mm. rahaa 7 markkaa, 5 äyriä 5 1/5 penninkiä, ohraa 2 puntaa 2 pannia ja 13 vakkaa, kauraa 7 pannia 6 vakkaa, metsoja 13 kpl ja lehmiä ½ kpl.

Vuoden 1613 tiedoissa mainitaan Tandefeltien kantaisän lesken nauttineen vapautta verojen maksamisesta kahden Rapalan talon kohdalla, joiden veromäärä oli 12 äyriä eli toisin sanoen 1 veron.

Toinen Sysmän varhaisista ylimyksistä oli Silfverbögel-aatelissuvun kantaisä, veronkanto-oikeutta ja verovapautta nauttinut, Axel Kurjen lippukuntaan kuulunut upseeri Sigfrid Henriksson. Tämä mies sai 12 maaliskuuta 1595 palkkiona sotapalveluksestaan oikeuden Koskipään kartanoon Kuningas Sigismundin sodasta paluuseen asti. Henriksson oli taitava mies, joka osasi ajaa omia oikeuksiaan ja jo vuoden 1597 tienoilla hänellä oli oikeus veronkantoon 14 Hartolassa sijaineeseen tilaan, kuten Kirkkola, Skinnarila ja Kirjala kaikkine taloineen. Näiden tilojen verotus oli jonkin verran raskaampaa kuin Tandefeltien kantaisällä.

Ennen kuin Silfvebögel joutui vuonna 1609 kuninkaan epäsuosioon, oli hänen haltuunsa päätynyt myös ns. Nuoramoisten neljänneskunta. Kuninkaana luonnollisesti tuohon aikaan oli Kaarle IX. Kuitenkin hän palasi sillä tavalla suosioon, että hän jo muutaman vuoden päästä sai nautinnokseen verot 46 Koskipäähän kuuluneesta talosta. Tämä läänitys kesti vain vuoteen 1614. Hänen vänrikin arvoon noussut poikansa sai verovapaaksi Nuoramoisissa sijaineen säterinsä vuonna 1613. Vanhin poika, joka aateloitiin vuonna 1639 nimellä Silfverbögel sai sittemmin haltuunsa isälleen kuuluneet verotilat.

Kolmantena Sysmän rälssisukuna voidaan esitellä Reid-suku, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Reeth. Tämä kuului jo alkuperämaassaan Skotlannissa arvonimettömään aateliin tai ainakin landed gentryyn, eli maaseudun maata viljelleisiin herrasmiehiin. Suvun ensimmäinen tiedetty edustaja oli David Reid, joka oli Evert Hornin komppanian ratsumies armeijassa. Hän sai 24 huhtikuuta vuonna 1614 Sysmän Luhangan kylän ja muutamia erillisiä tiloja Lammilta omaksi läänityksekseen. Sittemmin vuonna 1624 kuningas antoi läänityksen hänelle elinikäiseksi, joka edennettiin myöhemmin koskemaan myös hänen poikaansa.

Ratsupalvelus, jota tarjottiin vastineena verovapaudelle yleistyi suomalaisten sukujen keskuudessa paljon noina aikoina. Tämä oli hallinnolle mieliksi kovin sotaisena aikana. Ratsutiloja oli Sysmässä jo 1500-luvulla ainakin Skinnarilan, Rapalan, Koiviston, Voipalan, Sauvavuoren, Hartolan, Uimaniemen, Kirkkolan, Havumäen, Ruorasmäen ja Mariantaipaleen kylissä. Oli tyypillistä, että ratsumiehet, jotka halusivat kruunua sillä tavoin palvella, annettiin verovapaudella varustettuja autiotiloja, mistä oli kyse esimerkiksi Reid- eli Reeth-suvun kohdalla Luhangassa. Myös vuonna 1597 eräs ratsumies, Mikko Mikonpoika nimeltään, joka palveli Akseli Kurjen lippukunnassa sai viljeltäväkseen Hartolasta 1/12 veron talon, mistä hän sai verovapauden ratsupalvelusta vastaan.

Vuonna 1619 Sysmä kokonaisuudessaan Asikkalan tiettyjen alueiden lisäksi annettiin ratsumestari Fromhold Patkullille ratsumiesten varustamista vastaan. Hänen leskensä nautti näitä etuja vielä vuonna 1625. Nämä ensin verovapauksina annetut oikeudet kehittyivät Sysmänkin alueella pienemmiksi tai suuremmiksi rälssivapauksiksi tai läänityksiksi. Kuninkaiden periaatteena oli antaa läänityksiä vastineeksi sotaväessä saaduista ansioista.

Läänityslaitos ja yksittäiset läänitykset olivat vielä 1600-luvulla sellaisia, että läänityksen haltijan, rälssimiehen tuli saada oikeutensa hyväksytyksi aina kuinkaan vaihtuessa. Kuitenkin niin sanotut Norrköpingin päätökset vahvistivat sen, että läänitys saattoi siirtyä saajalta esimerkiksi hänen tyttärensä miehelle ja sitä kautta myös hänen jälkeläisilleen. Myös leskien oikeus miestensä maahan vahvistettiin.

Kustaa II Aadolfin aikana kun aatelisia haluttiin palkita ja antaa heille tunnustusta töistään, alettiin antaa heille rälssimaata, joka laajeni äärimmilleen Kristiina-kuningattaren aikoihin. Rälssi jakaantui yleiseksi rälssimaaksi ja täysrälssiksi. Jälkimmäinen muodostui säteri-, lampuoti- ja karjataloista sekä ns. rajapiiritaloista. Säterivapaus säädettiin vuonna 1562, joka tarkoitti, että aateliset saivat sekä verovapauden että vapauden ratsupalveluksesta niihin taloihin, joissa he asuivat. Nämä talot oli jaettu aatelisarvon mukaan kreiveille kolme, vapaaherroille kaksi ja muille aatelisille yksi.

Aatelinen tilanherra sai nauttia tiloistaan vain verot, eikä se koskenut maiden omistusta. Oli kiellettyä nostaa mielivaltaisesti talonpoikien verotusta ja muita rasitteita. Rälssitalonpojan oli kuitenkin mutkattomasti suoritettava veroista tuleva taakkansa.

Sysmässä olleista läänityksistä suurin osa liittyi niin sanottuihin Norrköpingin päätöksiin ja Kristiina-kuningattaren hallintoaikaan. Voidaan myös arvioida, että 1600-luvulla olleista Sysmän taloista ja manttaalimäärästä on kuulunut läänityksiin. Tässä Tandefeltit, Silfverbögelit ja Reid-suvun edustajat ovat näytelleet pääroolia. Ennen läänitysten saamista näistä vain Silfverbögelit olivat aatelisia, ja Reidit ja Tandefeltit nauttivat vain ratsumiesvapauksia. Silfverbögelit aateloitiin vuonna 1639, Tandefeltit 1650 ja Reid-suku 1653. Yksi toinen aatelissuku, jolla oli Sysmässä läänityksiä, oli Hjortfeltit.

Tandefelt-suku on omistanut Rapalan jo keskiajalla, ja Silfverbögeleitä on ollut Sysmässä ainakin 1590-luvulta alkaen. Hjortfeltien kantaisä Tomas Påvelsson saattaa olla alkuperäisiä sysmäläisiä. Nämä mainitut neljä sukua ovat olleet jo varsin pitkään Sysmässä ja heitä asui siellä senkin jälkeen, kun läänitykset oli reduktiossa peruttu. Melkein kaikki niistä läänityksistä, mitä tuohon aikaan Sysmässä annettiin, tulivat sodissa ansioituneille miehille, ja Ruotsin sodat tuona aikana eivät ole mikään pikkujuttu. Ainoiksi siviilipuolen miehiksi, jotka läänityksiä saivat, voidaan mainita kirjanpitäjä Gabriel Olofsson ja meritulli-inspehtori Augustin Svanström.

Rälssiksi myyty tai läänitetty maa koostui siis osaksi kruununmaasta ja osaksi veromaasta. Noina aikoina ei vielä maakirjoissa eroteltu vero- ja kruununtiloja, joten tarkkaa selvyyttä siitä, millainen rälssiksi myyty ja läänitetty maa tavallisesti oli. Läänitetyissä ja myydyissä tiloissa oli myös autiotiloja, jotka ottaja kunnosti ja liitti viljelykseen. Tällaisia sotaväen asunnoiksi tarkoitettuja taloja annettiin myös läänityksissä.

Kuningatar Kristiinan aikoina harrastettu rahan ja maan tuhlaaminen sekä aatelin ylenmääräinen voitelu johti tietysti siihen, että valtion rahaväylät alkoivat tukkiintua ja esimerkiksi sotaväki kärsi tästä myös. On kirjoitettu siitäkin, että tätä seurannut reduktio ei ollut laillista peliä. Kuitenkin Kaarle X Kustaa ajoi vuoden 1655 valtiopäivillä läpi ns. neljänneksen peruutuksen, jossa määrättiin kaikkien luovuttamattomien tilojen – kirkon, koulun, puolustuslaitoksen, hovin ja vuorityön ym. määrätyt, jotka oli Kustaa II Aadolfin sankarikuninkaan kuoleman jälkeen myyty, lahjotettu tai pantattu, takaisin kruunulle.

Kaarle X Kustaa ei varhaisen kuolemansa takia saanut asiaa ajettua loppuunsa, mutta hänen seuraajansa Kaarle XI ajoi uudistuksen läpi. Kuningas kukisti ylhäisaateliston valta-aseman vallanhimossaan ja todella ankaran kokonaisreduktion kautta vei aatelisilta sen taloudellisen vallan, johon he jo olivat olemassaoloaan perustaneet.

Sysmän läänitykset peruttiin suurelta osin vuosina 1682 ja 1683 niin sanotun mahtireduktion voimasta. Aateli oli nähnyt suurimmat valtansa päivät valtakunnassa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Varhaisia mahtimiehiä (ja -naisia) Sysmässä 1500- ja 1600-luvuilla – Silfverbögelit, Tandefeltit ja Reidit

Tandefeltit

Tandefelt-suku piti 1500-luvulla ja 1600-luvun alkaessa Rapalaa varsinaisena kotipaikkanann. Koskipään kartano kuului suvulle aikoja jo 1500-luvulla, mikä sitten palasi vielä sille aviokauppojen kautta 1600-luvulla. Esimerkiksi Hovilan kartano kuului Tandefeltien tilaomistukseen. Suvun tunnettuna kantaisänä pidetään Ylisen Hollolan voutia Sigfrid Pederssonia. Hän meni avioon Hauhon kirkkoherran Severin Juustenin tyttären Kaarinan kanssa. Vaimo sai verovapauden Koskipäähän vuonna 1585 vastineeksi miehensä Käkisalmaan maksamasta 150 taalarista. Tämä mies oli siis varakas. Hän avusti kruunua muillakin lahjoituksilla, minkä ansiosta hänen kuoltuaan hänen poikansa Hans ja Henrik saivat oikeuden verottomuuteen Rapalassa.

Pederssonin molemmat pojat palvelivat Akseli Kurjen suomalaisessa joukko-osastossa. Näistä pojista jälkimmäinen sai sittemmin Hollolan kihlakunnan voudin Hattulan kihlakunnan voudin paikan. Hänen kuoltuaan hänen leskensä Malin Henriksdotter Jägerhorn hallitsi Rapalassa. Henrikillä oli kaksi poikaa ja neljä tytärtä. Pojista ensimmäinen, Arvid Henriksson, aateloitiin sitten vuonna 1650 nimellä Tandefelt. Hän aloitti sotilasuransa varhain ja jo poikasena vuonna 1614 hänet mainitaan vänrikkinä suomalaisessa Henrik Magnussonin lipullisessa joukossa. Sittemmin hän osallistui Puolan, Venäjän ja 30-vuotiseen sotaan, viime mainitussa hän kohosi ratsumestariksi palvellessaan Uudenmaan-Hämeen ratsuväkirykmentissä. Hän osallistui mm. Breitenfeldin taisteluun syyskuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1631, jossa yhteydessä hän sai luodin suuhunsa ja menetti hampaita, mistä tulee suvun sisäpiirin vitsiltä vaikuttava nimi: ”Hampaat kentällä”. Ja ikään kuin tämä ei olisi riittänyt, sai hän Lützenin taistelussa marraskuun kuudentena päivänä vuonna 1632 toisen luodin suuhunsa, joka oli kivulloisempi tapaus kuin ensimmäinen, koska se jumittui hänen kitalakeensa, tuottaen suurta tuskaa. Vasta hänen kälynsä sai vuosia myöhemmin kaivettua luodin hänen suustaan. Tämä Brita oli Silfverbögelin sukua. Arvid Henriksson ei kuitenkaan ollut hyvissä väleissä veljensä vaimon kanssa, ja yritti häätää tätä Rapalasta, saaden lopulta hänen osuuden kartanosta. Hän kuitenkin vuonna 1654 luovutti puolet Rapalasta veljensä vanhimmalle pojalle Sigfrid Henrikssonille.

Sotiminen jätti jälkensä Arvid Henrikssoniin yleensäkin, ja hän oli osallisena tappeluissa, mm. kerran toisen aatelismiehen Aleksander Reidin kanssa. He painivat Reidin loukattua vuonna 1653 aatelismiehen kunniaa, ja on kerrottu kamppailun tuloksista, että Reid menetti kaksi hammasta ja Tandefelt peukalon pään, jonka oli tunkenut Reidin suuhun.

Kaarle X Kustaan nousu valtaistuimelle tarkoitti uusia sotia, ja näin Tandefeltkin sai taas kamppailla ja purkaa hurjaa luontoaan. Hän osallistui sotaan Puolassa ja siellä hän myös kaatui vuonna 1656. Hänen leskensä Brita Ekestubbe meni sittemmin naimisiin David Reidin kanssa, joka oli Tandefeltin painitoverin poika. Tandefeltin tytär Anna joutui naimisiin Sysmän kirkkoherran pojan Johan Gååsmanin kanssa, josta tuli myöhemmin Hauhon kirkkoherra. Nuorempi hänen pojistaan Johan Arvidsson Tandefeltista tuli sotilas ja päätyi Kaarle XI:n sodasssa tanskalaisten sotavangiksi. Hän tuli sen jälkeen Hämeen jalkaväkirykmenttiin kapteeniksi ja kuoli vuonna 1704 naimattomana ja lapsettomana. Hänet haudattiin Sysmän kirkkoon.

Henrik Pederssonin nuorempi poika Henrik Henriksson oli sotilas ja luuntantin arvoinen upseeri. Hän palveli appensa Sigfrid Henrikssonin (Silfverbögel) porukassa.Henrik Henrikssonin vanhimmalle pojalle Sigfrid Henrikssonille hänen Tandefeltiksi aateloitu setänsä antoi oman osuutensa Rapalasta vuonna 1654. Kyseinen Sigfrid oli myös sotilas, palveli eversti Johan Gallen rykmentissä Puolan sodassa ja kaatui lähellä Krakovaa vuonna 1656. Hän oli vuodesta 1654 alkaen aviossa Hattulan kirkkoherran tyttäre Agneta Göösin kanssa, samalla hän antoi nuorikolleen puolet Rapalasta. Henrik Henriksson, joka oli myös Puolan sodassa kornetin arvoisena, alkoi sitten riidellä kälynsa kanssa Rapalan toisesta puolikkaasta, jossa ei käräjillä käymistä vältetty. Mustamaalaaminen meni niin pitkälle, että leskirouvaa syytettiin jopa noituudesta.

Agneta-rouva ei ollut parhaita talonpitäjiä – hänen aikanaan Rapala meni jokseenkin rappiolle. Vuonna 1684 sen sai haltuunsa aateloidun kantaisän poika, ratsumestari Johan Arvidsson Tandefelt, joka sai ensi alkuun todistaa sukutilansa huonoa kuntoa. Pellot olivat huonossa kunnossa, nurmettuneet niityt ja metsittyneet niityt kertoivat omaa tarinaansa. ”Rakennukset aitoineen aivan rappeutuneet ja niin kelvottomia, ettei siellä ollut yhtään asuttavaa rakennusta.”

Johan Tandefelt alkoi isänsä tavoin sotilasuralle ja palveli Hämeen-Uudenmaan ratsuväessä. Tämä Tandefelt onnistui saamaan appensa Sigfrid Henrikssonin omistaman Koskipään Tandefelt-suvulle ja kartanosta tehtiin allodialirälssiksi vuonna 1681. Tässä yhdistyivät Tandefeltien ja Silfverbögelin sotilasssuvut ensimmäistä kertaa reaalisuuden tasolle. Ratsumestari Johan Tandefelt tuli maineikkaaksi mieheksi pitäjässä etenkin maatalouteen liittyvien edistysaskeleiden kautta. Hän harrasti yleisiä asioita, ja seurakunta oli hånelle läheinen ja rakas asia. Anoppinsa Ingeborg Grönfeltin kanssa hän sai etenemään vuonna 1690 aloitteen Koskipään kirkon uudistamista varten. Hän joutui suureen Pohjan sotaan missä hän myös kaatui.

Silfverbögeleistä

Sysmän historian kannalta merkittävä suku alkoi Sigfrid Henrikssonista. Hän oli yksi nuijasodan kukistajia Hämeessä. Tämä mies on mainittu Sysmän ensimmäisen kirkon yhteydessä, joka valmistui 1590-luvulla. On kuitenkin tiedossa, että kirkko pitäjässä on ollut jo aiemmin, joten tässä kyse on todennäköisesti ollut uudisrakennuksesta tai jonkinlaisesta perusteellisesta korjauksesta entiseen. Henriksson oli aviossa Karin Grabben kanssa ja he saivat lapsia. Klas Sigfridsson oli hänen nuorempi poikansa ja kaatui vänrikkinä 1620-luvulla. Vanhempi poika, Henrik Sigfridsson oli myös mukana Venäjän Puolan ja 30-vuotisessa sodassa. Hänestä tuli lopulta majuri Stålhandsken maineikkaassa suomalaisessa ratsuväessä. Hänen haltuunsa tuli äitinsä perintönä Kirkkonummellla sijaitseva Kosken tila. Henrik Sigfridssonista tuli ensimmäinen Silfverbögel, kun hänet vuonna 1639 aateloitiin. Hän erosi vuonna 1643 sotilaspalveluksesta ja kuoli vuosikymmen sen jälkeen.

Henrik Henrisson oli ensin aviossa Anna Gyllenloodin kanssa, jonka isä oli amiraali laivastossa' ja sen jälkeen everstiluutnantti Lydik Matsson Grönfeltin tyttären Ingeborgin kanssa, joka hallinnoi Koskipäätä miehensä kuoleman jälkeen. Sanotaan, että Silfvebögel rakennutti Koskipäähän pitäjän toisen kirkon. Ingeborg oli taitava ja arvonsa tunteva kartanonrouva, eikä hänkään välttänyt kätäjöintiä hyvien asioiden ajamisen takia. Tällä Silfverbögelillä ja Grönfeltillä oli ainakin yksi poika ja kolme tytärtä. Pojan nimi oli Kristian ja hän palveli eversti Baranoffin rykmentissä ja yleni ratsumestarin arvoon asti. Hän kuoli vuonna 1677 Skånessa Tanskan sodassa haavoituttuaan. Kristian Silfverbögel edusti sukuaan vuosien 1660 ja 1664 valtiopäivillä.

Kristiania jäi tämän kuoltua kaipaamaan vaimo Catharina Grass ja pieni poika, joka kuitenkin kuoli hyvin nuorella iällä vuonna 1678. Tämä poika oli suvun viimeinen miespuolinen jäsen.

Henrik Silfvebögelillä oli kolme siskoa. Brita Sigfridintytär oli naimisissa taaskin Tandefelt-sukuisen Henrik Henrikssonin kanssa ja sen jälkeen Erik Matrssonin kanssa. Toinen jonka nimeä ei tunneta, tuli aatelisen Korpfelt-suvun kantaäidiksi. Hänen poikansa oli majuri Sigfrid Joakimsson, joka sai vuonna 1669 omistusoikeuden Kalhossa sijainneeseen taloonsa. Kolmas sisar Margareta Sigfridsdotter, joka saattoi olla heistä vanhin meni naimisiin Sysmässä asuneen ratsumestari Tomas Påvelssonin kanssa ja tuli paikallisesti tunnetun Hjortfelt- aatelissuvun esiäidiksi. Henrik Silfverbögelin ja Ingeborg Grönfeltin tyttäristä vanhin oli aviossa majuri Peder Pistolhjelmin kanssa. Toinen oli aviossa everstiluutnantti Georg Pistolekorsin kanssa

Reid – Reeth

Reid-suku oli peräisin Skotlannista, missä sen kerrotaan jo olleen aatelinen suku. Eräs tämän suvun jäsen, David Reid kotiutui ulkomailta tultuaan Sysmään ja tarkemmin sanoen Luhankaan, ja hänelle läänitettiin 1624 koko Luhangan nykyinen pitäjä. Suku oli aateloitu vuonna 1653 Hans Reidn toimesta, ja Jully Ramsay on epäillyt, etteivät Luhangan Reidit ole tämän aatelisen miehen kanssa samaa sukuhaaraa. Tämän David Reidin nuorempi poika David peri isänsä tilat Lammilta. Vanhempi näistä pojista oli Aleksander Reid, joka osallistui 30-vuotiseen sotaan. Hänet on mainittu luutnantiksi vuonna 1635. Hän oli ratsuväen upseeri ja suoritti palvelusta ratsumestarina Aatelislippueessa vuonna 1645. Kun hän kerran kävi kotonaan Luhangassa, toi hän mukanaan Saksasta Suomessa vieraita hirviä, joista ihmiset puhuivat Luhangassa vielä 1700-luvulla. Hän sai vaimonsa Elina Matsdotterin kautta itselleen Virtaan kartanon Sysmästä. Hän osoitti senkin perinnöksi vuonna 1659 tekemässään testamentissa vanhimmalle pojalleen Davidille. Aleksander Reid kuoli vuonna 1668 ja haudattiin poikansa korpraali Johan Reidin kanssa Sysmän kirkkoon kuorin alle. Johan Reid käytti toisinaan sukunimestään myöhempää Reeth-mallia. Hänestä polveutuu se sysmäläinen ja luhankalainen Reeth-suku, joka näytteli myöhemmin suurta roolia etenkin Luhangan pitäjän kehityksessä.

Aleksander Reidin vanhempi poika David oli sotilas. Hän meni avioon Arvid Henriksson Tandefeltin lesken Brita Ekestubben kanssa, mutta liitto jäi lapsettomaksi. Veljensä Johanin menehdyttyä hän kasvatti ja holhosi tämän kahta poikaa, Aleksanderia ja Carl Gustafia, joista molemmat liittyivät myöhemmin Luhangan säteriin, ja ainakin ensimmäisestä tuli varsin maineikas mies ainakin Luhangan viitekehyksessä.

Kolme muuta leimansa Sysmään asettaneet sukua ainakin säätyläissukujen mielessä ovat Hjortfelt, von Schrowe ja Svanström, mutta näistä ei tarvitse mainita mitään tarkempaa. Nämäkin suvut ovat risteytyneet toisten itähämäläisten säätyläissukujen kanssa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kartanoiden ja niiden isäntien merkitys Sysmälle

Sysmässä sijaitsevista kartanoista kannattaa muistaa ainakin Hovila, Ilola, Nordenlund, Rannan kartano, Skinnarila, Rapala, Suurikylä, Uusi-Kartano, Uusi-Olkkola, Vanha-Kartano, Vanha-Olkkola ja'Yskelä.

Vaikka kartanot ja aatelisten hallinnoimat sellaiset alkoivat tulla entistä epätodennäköisemmäksi asetelmaksi ajan myötä, oli niillä kuitenkin jonkinlaista vaikutusta Suomessakin vielä 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa. Demokratisoitumiskehitys viritteli askeleitaan ja keskiluokka alkoi nousta yhteiskunnan uudeksi ja yhtäjakoisemmaksi väestönryhmäksi. Kartanoiden yhteydessä on ajateltava sitä, miten suhteellisen pieni ihmisten ryhmä voi joissain olosuhteissa saada numeroihin nähden paljon suuremman merkityksetn. Jos miehellä oli maata, niin oli valtaa samassa suhteessa. Kuitenkin Sysmän pitäjässä oli vuonna 1850 vain 23 aatelista. Vuonna 1890 heitä taas oli vain kuusitoista. Kun muut säätyhenkilöt lasketaan joukkoon, ei se ole sanottavasti suurempi: 68 henkilöä.

Tämä käsittelyn alla oleva väestöryhmä halusi erottua rahvaasta etenkin oman kielensä, ruotsin käytön kautta. Asiaan kuului monesti myös muut kielet kuten ranska tai latina. Vuonna 1880 Sysmässä on ollut 54 ensisijaisesti ruotsinkielistä ihmistä, kun taas kolmekymmentä vuotta myöhemmin heitä ei enää ole ollenkaan, vaikka varmasti tietyt sisäpiirit käyttivät Sysmässäkin varmasti toista kotimaista. Aatelisten ja säätyläisten määrä vastasi tiettyä suhdetta: esimerkiksi Mikkelin läänissä oli 193 aatelista vuonna 1875 samalla kun säätyläisiä oli kaikkiaan 1083.

Sysmän kartanojen arvokkaat herrat kantoivat pitkään vastuuta pitäjän ja myöhemmän kunnan asioiden hoitamisesta ja edustamisesta, ja vasta 1900-luvun alussa talonpoikainen ryhmittymä alkoi viedä ja laajentaa näitä tehtäviä itselleen. Voidaan mainita yksi etenkin paikallinen vaikuttaja, jonka sanaa kuunneltiin: nimittäin maanviljelysneuvos ja senaattori Onni Wolmar Schildt. Toiseksi voidaan mainita Magnus Tandefelt – hän harrasti monipuolisesti teollisuutta ja osallistui kunnan kehittämiseen sillä painoarvolla, että hänelle myönnettiin myöhemmin myös kunnallisneuvoksen arvonimen. Myöskin kannattaa muistaa ainakin Woldemar Stjernvall ja Karl Wilskman, jotka myös olivat innolla ajamassa sysmäläisten etua ja hyvää. Talonpoikaisetkin päättäjät ovat myöhemmin tulleessa työssään varmasti innostuneet ja ottaneet oppia näistä mainituista neljästä miehestä.

Suomessakin monet kartanot ovat pienuudestaan ja vaatimattomuudestaan huolimatta taiteellisesti arvokkaita ja niitä katsellessa voi ajatella tällaisen kauneuden pystyvän myös siirtymään omaan ympäristöönsä. On havaittu sitäkin, että talonpoikaiset ihmiset ovat alkaneet, ns. matkia aatelisten tapaa rakentaa ja koristaa omaa ympäristöään. Kuitenkaan pelkkä päärakennuksen suuruus tai kauneus ei tee siitä kartanoa.

On huomattu, että luokkaraja ei Sysmässä ollut ehdoton, koska esimerkiksi säätyläisten pojat olivat tavallisesti jopa keskikoulussa talonpoikien lasten kanssa. Aateli ja säätyläiset eivät siis pyrkineet omaan rauhaansa, vaan heidän vaikutuksensa oli esimerkillinen ja heidän toimintaansa seurattiin suurella innolla.

Kartanoiden omistajilla oli paljon puuhattavaa seurapiireissään, mikä antoi tiettynä aikana monimuotoisesti värikkyyttä Sysmän teiden harmahtuneisiin kuvioihin. Ajoneuvot ja hevoset olivat hienoja ja niillä liikkuneet aateliset olivat eksentrisyydessään otollisia jäämään yhteisen kansankin edustajien mieleen. Onni Schildtillä oli esimerkiksi sellainen päähänpisto, että hän ei halunnut ajaa kenenkään perässä, vaan ohi oli aina mentävä.Jos kyytipojasta ei ollut tähän ekstravaganssiin, menetti hän paikkansa seuraavan kyydin toiselle palkatulle ajajalle.

Tätä aatelisten tyypillistä piirrettä, yli varojensa elämistä, saivat vähäisemmät kuntalaiset seurata kavahtuen sen hienoutta. Samat henkilöt elivät ihmisten mielissä ja muistoissa, koska aatelisten ja säätyläisten piirit olivat pienet ja aina samat ihmiset kävivät samoissa paikoissa nimipäivien ja muiden perhejuhlien juhlimisen osalla. Joulunaikaisia juhlia oli Sysmän kartanoissa hyvin yleisesti. Silloin kokoonnuttiin tapaninpäivänä yhteen johonkin paikkaan. Joulun juhlinta päättyi aina Raskulassa, jossa joulu tanssittiin ulos, ruotsiksi ”när det blir tretton 'Knut' så dansar man julen ut”.

Jotkut ovat kertoneet, että juhlintaa jatkettiin Heikin päivään 19. tammikuuta asti. On sanottu, että hyvästä terveydestä oli hyötyä noissa piireissä tämän suhteen, koska juhliminen kesti kolme viikkoa.

Sysmästä kartanopitäjänä on mainittu vertaus, jonka mukaan piru kantoi selässään säkillistä aatelisia, mutta horjahti Sysmän kirkon kohdalla, jonka myötä aateliset levisivät pitkin pitäjää. Sysmän ja Hartolan aateliset kilpailivat pitkään omasta merkityksestään pitäjälle ja tietysti myös siitä, kummat olivar toista rikkaampia. Toisaalta on kuitenkin sanottava, että sukulaisuussuhteet yhdistivät pitkään etenkin 1800-luvulla Hartolan ja Sysmän aatelisia, jotka jakoivat samanlaisen tapakulttuurin.

Tohtori Karl Flodin on kirjoittanut näin toimiessaan Heinolan piirilääkärinä 1860-luvulla: ”Rahvaan työahkeruus on näillä seuduilla vähäinen. Torpparit ovat hyvin köyhiä. Syy ei ole niinkään kansan flegmaattisen luonteen, vaan siinä asemassa, joka on johtunut feodaalisen herraluokan alla olemisesta vuosikausia”. Vaikka lausunnossa olisi liioittelua, niin kätkee se sisäänsä myös paljon totta siitä vaikutuksesta, jota kartanokulttuuri ja sen ihmiset resonoivat ympärilleen. Kuitenkin on sanottava, että Sysmä ei ollut sellainen pitäjä, jossa eri yhteiskuntaluokkien väliset erot ja poikkeamat olisivat olleet kaikkein suurimpia ja selkeimmin havaittavia. Kuitenkin on totta, että talonpoikaistila poikkesi suuresti aateliskartanon kulttuuripiiristä ja -mallista. Etenkin talon sisustus poikkesi tavallisesti varsin suurella tapaa.

On kirjoitettu että kartanoiden herrojen rooli oli kuitenkin hyödyllinen ympäristölle yleensä, koska kaikenlaiset edistysaskeleet ja edistys yleensä profiloitui heihin, joista voidaan mainita esimerkkinä vaikka Hovilan Schildtit. Kun pelkkää talonpoikaa ei ole kuunneltu, on aatelisen sanalla ja kyvyllä edistää yhteisiä asioita ollut paljon suurempaa painoarvoa ainakin vielä 1800-luvulla.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Runo

Purra käy hakemassa eväät köyhien suista

saa köyhä purra ja vain saada särvintä luista

ei köyhä tarvitse leveätä leipää

saa leivästä rukiisesta itselleen vain reikää

Purra ottaa köyhiltä suista kaikki särpimet

on siinä hallituksen politiikassa kaikkein tärkeimmät

Orpo elää ja nauttii sisäfilettiä ja samppanjaa

sama kansan hyvä tukee myös persujen kampanjaa

Stubb, yli-ihminen, mutta vain omasta mielestään

on tullut monessa esiin vain kielestään

kaikki ruotsi on toki rahvaalle vain kehu

kuolemaa käy ja tihkuu suomen kielen mehu!

mitä tämä meidän kielemme muka on?

Ainoastaan oma asia iskelmäsankarin muka nolon

Ja Marin hakee itselleen ryhmää samoin groupieista

on ulkona koko ajan kaikista todellisista centereistä

Mutta persut ottavat ruuat pois köyhiltä

ei löydy köyhälle suun täytettä pöydiltä

Ja mitä tämä hallituksemme muka on osannut

köyhien oikeuden leipään kieltänyt, tasannut

tasainen nimen omaan on köyhän osa

ilman leipää saa köyhä olla tossa

sen on oltava vain köyhänä olossa jossa

ei mikään itsestään todella parannu

kun ei kansan mieleen oikea rytmi todennu

vasemmistoa en halua enkä kannata

ei runo tämä siihen halua tarrata

Interflugissa sai kuitenkin matkustaa ilman huolta

ei liiemmin laskettu silloin lompakon tuohta

Ja Allendea olen aina kuin Nerudaa arvostanut

sillä sukuni ääntä toistavasti narisuttanut!

On sitten vasemmalla tai puolella oikeaa

kyllä ihminen ilman identiteettikriisiä tokeaa

Mutta missä on tämän runon itu

Pegasos ontuva se vain jossain taas riutu!

Maatalouden kehittymisestä Luhangassa 1860-luvulta 1900-luvun alkuun

Maatalouden harrastaminen Suomessa tarkoitti 1800-luvun alkuvuosikymmeninä lähinnä viljanviljelyä. Luonnonniityistä tuli peltoja ja karjaa vähennettiin. Pellot olivat huonosti lannoitettuja. Jonkinlainen luonnon antama kurinpalautus tuli 1860-luvulla. Vuoden 1865 kato kosketti Itä-Suomea ja jo kahden vuoden jälkeen se kosketti koko Suomea. Kadon vaikutukset vaihtelivat lääneittäin: esimerkiksi Mikkelin läänissä vaikutukset eivät olleet suuret läänin runsasjärvisyyden takia. Kato vaikutti aina etenkin seuraavana vuonna. Jos kadon vaikutukset eivät olleet suuret, toivat ongelmia tauteja levittäneet kerjäläisten laumat. Luhangassa vuonna 1866 syntyneitä oli 76 ja kuolleita peräti 111, kun taas vuonna 1868 vaikutukset olivat vielä suuremmat: silloin syntyneitä oli 64 ja kuolleita 122.

Romahdus tuotti tietoa siitä, miten maataloutta tuli todella hoitaa. Katovuodet saivat ihmiset hakemaan apua sivuelinkeinoista, kuten karjataloudesta, mitä saatteli eteenpäin noina aikoina etenkin vuoden 1867 hyvä heinäsato. Kuitenkin edistyksellisiä maanviljelijöitä ei ollut enemmistön piirissä, ja tarvittiinulkoista sysäystä saamaan ihmiset ajattelemaan uudella tavalla. Tähän auttoivat valistustyö ja maatalouspolitiikka. Karjatalous kehittyi hitaasti. Vuonna 1883 voita vietiin Suomesta ulkomaille kymmenkertainen määrä 30 vuotta aiempaan verrattuna. Separaattorin käyttämisen laajempi alkaminen mahdollisti suurempien maitomäärien kehittämisen ja kestävämmän voin valmistamisen. Vuonna 1884 maastamme vietiin voita 4,6 miljoonaa kiloa ja kymmenen vuotta myöhemmin 11,97 miljoonaa kiloa.

Viljan hinta laski romahdusmaisesti 1880-luvulla ja tämä pakotti maanviljelijät laajentamaan kykypotentiaaliaan. Viljaa alkoi tulla Eurooppaan Amerikasta hyvin halvalla hinnalla. Valtion johdossa keskusteltiin väliaikaisesta viljatullistakin, mutta se ei saanut tuulta siipiensä alle.

Itä-Hämeessä maaperän laatu on ehdollistanut maanviljelyksen muotoja. Päijänteen itärantojen maat on aina tunnettu karuna ja kivisenä. Ainoastaan Sysmä on tässä tehnyt poikkeuksen. Peltomaan puutteita on sen takia korvattu Itä-Hämeeessä kaskenpoltolla vielä suhteellisen myöhään. Kuitenkin 1800-luvun lopussa kaskeaminen oli jo pääasiassa jäänyt menneisyyteen. Itä-Hämeen Maalaisseurassa keskusteltiin asiasta vuonna 1887, jolloin joutsalainen nimismies von Schrowe huomautti, ”ettei karjanhoito edisty kaskeamalla ja kehotti seudun maanomistajia säästämään metsiään, koska rakennettavat rautatiet tulisivat lähentämään Itä-Hämettä teollisuuslaitoksiin.

Kaskeamisen kannattavuutta epäiltiin, mutta sitä harrastettiin alueella kuitenkin vielä 1900-luvun alkuvuosina. Vuoden 1910 tienoilla kaskimaat olivat jo vähemmän yleisiä Luhangassa. Tilastot kertovat, että tuona vuonna pitäjässä oli enää 0.8 hehtaaria viljaa kasvavaa kaskimaata. Pelloista tuli ainoa viljelyn peruskivi. Viljellyn peltoalan lisäämiseksi päättäjät tarjosivat apuaan 1860-luvulla. Läänin kuvernööri ilmoitti 5.11.1866 3000 markan lainasta, joka oli tarkoitettu suo- ja sammalikko-alueiden viljelemistä varten. Kuntakokous päätti joulukuun 15. päivänä 1867 ottaa rahan vastaan. Näitä rahoja ei kuitenkaan koskaan käytetty, ja kunta anoi vuonna 1888 valtion ottamaan rahan takaisin. Vuonna 1874 suunniteltu Tammijärven ja Hauhanjärven lasku viljellyn pinta-alan lisäämiseksi jäi pelkäksi suunnitelmaksi. Viidessäkymmenessä vuodessa vuosina 1901-1950 peltoala lisääntyi 760 hehtaarista 1847 hehtaariin. Vuonna 1901 peltoala kattoi 3,7 prosenttia kunnan koko pinta-alasta ja 1950 yli kahdeksan ja puoli prosenttia. Peltoalan vähäisyydestä huolimatta suurin osa luhankalaisista on harjoittanut maataloutta. Vuonna 1865 kunnassa oli 2231 asukasta, joista 1982 sai toimeentulonsa maataloudesta.

1800-luvun keskivaiheille tultaessa maanviljelys oli Luhangassa yhtä yleistä ja pitkälle vietyä kuin naapuripitäjissä. Pelloista oli ojitettu 95 prosenttia, samalla kun Sysmässä ja Hartolassa luvut olivat 75 ja 25. Kivikkoista peltoa oli 20 prosenttia, samalla kun Sysmässä ja Hartolassa luvut olivat 30 ja 85. Kivinavetoita Luhangassa oli peräti 21, joista 6 säätyläisellä ja 15 talollisella.

1860-luvun nälkävuodet vaikuttivat Luhangassakin. Vuoden 1865 kesä oli vesikesä ja heinät menivät pilalle, viljat itivät kuhillailla tai eivät tuleentuneet. Ruista ei voitu kylvää lisää, koska pellot koostuivat mutavellistä. Lehmille syötettiin haavankuoria ja kanervia, joka ei tosin kantanut pitkälle. Aiemmat viljat loppuivat ja lainajyvästöt tyhjenivät. Leivän jatkoksi kerättiin petäjänkuorta, herneenvarsia ja vehkaa. Itä-Hämeessä ei varsinaisesti kuoltu nälkään, mutta puutteellinen ravinto kylvi huonoa yleiskuntoa, joka altisti sairauksille. On sanottava, että Luhanka säilyi kuitenkin keskimäärin koskemattomampana kuin monet muut paikat nälkävuosista. Nisulan kartano oli pitäjän rikkain ja sieltä vietiin rukiita jopa Orivedelle asti.

Maatalouden suunta ei kuitenkaan Luhangassa muuttunut nälkävuosista huolimatta. Ruista viljeltiin eniten vieläkin.. Valtiovallan viljelijöihin suuntaama valistus ei suuremmin saanut kosketusta Luhangan isäntiin. Luhangan valveutuneimmat isännät kuitenkin kantoivat huolen siitä, että maatalouden kehitys oli nopeampaa katovuosien jälkeen kuin ennen sitä. Luhangan maatalouden edistäjinä on monesti mainittu ainakin seuraavat isännät: Abraham Kandelin, Bruno Blom, Sipi Jutila, Alfred Filip Danielson, Antti Jutila, Juho Kylmälä, Juho Varmanen, Oskar Nordqvist, Robert Ruohtula, Joonas Ruohtula, Benjamin Helenius, Sipi Helenius, Niklas Hietanen ja Odert Otto Alfred von Becker. Heistä useimmat olivat myös maatalousseurojen jäseniä, osallistuivat kunnalliselämään ahkerasti ja osa edusti jopa säätyvaltiopäivillä. Itä-Hämeen maalaisseura joutui ponnistelemaan vielä 1800-luvun lopulla oikeaoppisen kynnön ja ojituksen edistämiseksi. Näyttelyjen ja vuosikokousten aikana pantiin käyntiin kyntö- ja ojituskilpailuita. Seuran kautta saatiin uusia työkalujakin. Itä-Hämeen maalaisseura möi vuonna 1884 jäsenilleen kuuden kunnan alueen sisällä muun muassa yhden viikatteen, 6 sontakourua, 12 sontatalikkoa, 12 heinähankoa, 12 lapiota ja 10 kääntöauraa.

Lannoituskysymys nousi viljelijöiden mieleen peltoalan lisääntymisen myötä. Apulantojen käyttäminen yleistyi 1800-luvun lopulla Itä-Hämeessäkin, mutta moni turvautui yhä pelkkään karjanlantaan. Myös käytettiin tuhkaa ja luujauhoa. Jopa kirkossa kuulutettiin tiettyjen isäntien toimesta apulantojen tarpeesta. 3-jakoinen viljelyksen tapa alkoi jäädä taakse, ja jo 1800-luvun lopussa pyrittiin vuoroviljelyyn, joka toteutettiin eri tavoilla tarpeitten ja peltojen mukaan. Maalaisseuran kokouksessakin vuoroviljelyn edistäjä esitti, etä 3-jakoisesta viljelystä siirryttäisiin helpolla tavalla vuoroviljelyyn lannoittamalla vain 1/6 pelloista kerrallaan varmasti riittävällä lannan määrällä. Tässä mielessä edistyksellinen vuoroviljelyn edustaja ja edistäjä oli etenkin Alfred Filip Danielson.

1800-luvulla viljan puinnissa käytettiin varstoja ja vilja lajiteltiin äyskärein. Rosma eli puimakone yleistyi kuitenkin jo 1800-luvun lopussa. Vaatimattomissa paikoissa se säilyi mieskiertoisena samalla kun varakkaammilla se oli pian jo hevoskiertoinen. Jälkimmäisiä oli vuosisadan loppuvaiheissa ainakin Koivumäessä, Huuskolassa, Tammilahdella, Ruohtulassa ja Kärmelahdessa. Viljan lajitteluun kehitettiin samoihin aikoihin viskuumylly, joka voitiin valmistaa kotioloissakin. Viljojen jauhatus on Luhangassa hoidettu pääasiassa lahkokuntien myllyissä, joita on perinteisesti ollut etenkin Tammijoessa. Siinä oli vielä vuoden 1880 tienoilla kolme myllyä: ylä-, keski- ja alamylly, joista ensimmäinen kuitenkin purettiin 1800-luvun loppuun tultaessa. Lisäksi Luhangassa oli Lempään, Kylmälän ja Uuden Jutilan myllyt. On kerrottu, että näiden ohessa myllyt olivat ainakin Kivilaaksossa ja Kesäniemessä. Muut näistä myllyistä on hävinneet.

Tammijoen keskimyllyn yhteyteen rakennutettiin saha, joka oli myös pitäjän ainoa saha. Kanttaussirkkeli, nelikutterinen höylä ja pärehöylä täydensivät pian sen varustusta yksiraamisen sahan ohessa. Keskimyllyn omistajiin kuuluivat kaikki luhankalaiset judinsalolaisia lukuunottamatta, koska heillä oli oma myllynsä saarellaan.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Asutuksen laajuus, leviäminen ja talot Luhangassa 1500-, 1600- ja 1700-luvuilla.

Tavallisesti 1500-luvulla Hämeessä erämaat sijaitsivat eri alueilla erkaallaan toisistaan. Kuitenkin Sysmän, Hauhon ja Padasjoen alueet erosivat tästä sillä tavalla, että ne muodostivat yhdenmukaisia suuria alueita. Esimerkiksi Sysmän erämaat olivat Päijänteen itärannalla. Kustaa Vaasa teetätti asiasta erämaaluettelon, jonka mukaan Sysmässä oli vuonna 1552 31 erämaakappaletta, 18 miehen kalavettä ja oravimetsää sekä 13 miehen erämaata. Näistä ainoana Luhangan osalle laskettuna erämaa-alueena mainitaan Tammijärvi (Tammiierffui), joka oli muodostunut kolmesta miehen kalavedestä ja oravimetsästä. Mukana on ollut maininta, että se ei kelpaa asuttavaksi ja että sen omistaja oli Liikolasta ollut Mikko Mikonpoika. Tämänkin perusteella voidaan ajatella, että Tammijärvi on todennäköisesti saanut ensimmäisen asutuksensa Liikolasta käsin. Näin ollen myös nykyisen Sysmän Rapalan kyläläisillä on ollut maa-alueita Luhangan puolella. On maininta mm. apajapaikasta, jota rapalalaiset ovat vuokranneet. Tämä oli aikanaan tyypillinen erämaassa sijainnut varastopaikka, joka kertoi erätalouden muodosta aikanaan.

Asutuksen nuoruudesta Sysmässä kertoo se, että sen emäseudut olivat varsin lähellä erämaa-alueita. Kun saatavilla oli lähellä taka- ja erämaita, ei sysmäläisillä ollut tarvetta ja pakkoa lähteä kauemmaksi hyödyntämään tällaisia alueita ja niiden potentiaalia. Kauempana sijainneet hyötyalueet olivat myös jo aikaisemmin asutettuja monessakin tapauksessa. Nuo alueet olivat jo sääksmäkeläisten, hauholaisten, pälkäneläisten ja saarislaisten ihmisten miehittämiä ja asuttamia. Sysmän alue muodosti poikkeuksen siinä, koska se oli jäänyt suuremmilta osin asuttamattomaksi ja ilman hyötykäyttöä. Luhankaan tullut kiinteämmän oloinen asutus suojeli samalla pitäjän selkäpuolessa sijainneita korpia ja erämaita. Sysmäläiset siis saivat tehtävää itselleen siinä, kun ne haltuunottivat perusteellisesti omat alueensa tuona aikana. Asutuimpien alueiden osaksi jäi lähialueiden haltuunotto, ja ne omistivat vuoden 1552 listassa suurimman osan seudun metsäalueista.

Luhangan alue lukeutui Sysmän asutun alan emäseutuihin, mutta sillä ei siitä huolimatta ollut tuolloinkaan varsinaisia eräalueita. Luhangassa nostettiin 1500-luvulla veroa kahden koukun mukaan, joka kertoo sen, että siellä on aikanaan ollut kaksi kantatilaa. On arveltu, että keskiajalla koukku on tarkoittanut yhtä tilaa. Uuden ajan alussa koukku jaettiin neljännesosaan, jonka myötä tavallista tilaa verotettiin enemmän tai vähemmän kuin ¼ koukkua. Sen jälkeen kasvaneissa kylissä suurempi manttaaliluku tarkoitti myös pienempää koukkulukua, koska asutus levisi paljon sen jälkeen, kun niille oli annettu koukkulukunsa. Manttaali otettiin käyttöön maanlaajuisesti 1600-luvun alussa kuvaamaan ylimääräistä veroa yksikköluokkana. Tästä on esimerkki Tammijärven kylästä, missä 1/12 koukun kokoinen tila on muodostettu kokonaiseksi manttaaliksi.

Taloluku pysyi koko 1500-luvun varsin tasaisena Luhangan ja Tammijärven kylissä, vaikka yhtenä poikkeuksena on mainittava Tammijärvi, missä se kaksinkertautui vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä. Sysmässä oli suurperheitä tuona aikana, minkä takia asukkaita taloissa oli tavallisesti paljon. Luhangan vanhimmat talot, joita voidaan mainita nimeltä 1700-luvun alusta ovat Tommola, Salmela, Ryttylä, Sipilä ja Rekola, joista kaikki mainitaan jo vuoden 1539 maakirjassa. Näiden ohessa kolme muuta vanhinta taloa on yhtynyt myöhemmin edellä mainittuihin taloihin.

Tammijärven iäkkäimmät talot ovat perustettu 1560-luvun alussa, joista molemmat olivat varsin vaatimattomia 1/12 koukun tiloja. Näiden talojen omistajat olivat Lasse Henrikinpoika ja Eskil Dominus. Dominuksen talosta muodostui 1571 eronneen Ruotsulan talon emäpaikka. 1590-luvulla tästä erosi vielä Matti Kukkosen talo, josta löytyy yhteys Liukoinen-nimiseen taloon. Judinsalossa on talo, Vanha-Jutila, joka on perustettu 1560-luvulla, ja sen omistajat pysyivät samansukuisina pitkälle 1900-lukuun.

Keskiajalla ja uuden ajan alussa talot pystyivät olemaan kruunun-, rälssi- tai verotiloja. Pienimääräisen rälssimaan lisäksi alueella vallitsivat verotilat. Vasta uuden ajan alussa maanominaisuudet ja -luonnot ovat selkeästi erottamiseen kyvyllisiä ja tuona aikana ne Luhangankin esimerkissä vaihtuivat eniten. Luhangan kylissä maa-alueet olivat yhä 1640-luvulla vielä vero- ja kruununtiloina. Merkittävin muutos tapahtui asiaan 1650-luvun alkuun tultaessa, vaikka kehitys siihen nähden oli alkanut jo 1610-luvulla. Myöhemmän Reeth-sukuna tunnetun skotlantilaisen Reid-aatelissuvun varhainen jäsen David Reid sai toinen päivä elokuuta 1613 Jacob de la Gardien kirjeen mukaan Luhangasta oman ”talon”: Luhangan historiikissa kerrotaan: ”Kun Kustaa II Aadolf Turussa ollessaan kahdeskymmenesneljäs päivä huhtikuuta 1614 vahvisti asian, kirjeestä kävi ilmi, että kyseessä oli koko kylän läänittäminen mainitulle henkilölle, joka itse kuitenkin tuolloin asui Lammin pitäjän Hauhialan kylässä.”

Reidille ja hänen vaimolleen taattiin koko Luhanka edelleen vuonna 1624. David Reidin vanhin poika ratsumestari Alexander Reid näyttää tuolloin jo asuneen Luhangassa, koska hänet on myöhemmin haudattu Sysmän kirkkoon. Hänen epäillään hankkineen Luhangasta hallintaansa jonkun autiotilan, josta hänellä on ollut tarkoitus luoda säteri. Tuo oli ajassaan hyvin tyypillistä. Ansioituneena miehenä Alexander Reid sai kahdestoista kesäkuuta 1649 Kristiina kuningattarelta kymmenen tilaa lahjoituksena Norrköpingin päätöksien osoittamalla tavalla. Reduktion myötä 1680-luvulla omistus olisi palannut kruunulle, mutta Alexander Reidin poika David Reid sai tiloihin omistusoikeuden luvatessaan sitä vasten ratsupalvelusta. Näin ollen Luhanka muuttui säteriratsutilaksi.

Jürgen Otto Maidel sai samoihin aikoihin kun Luhanka siirtyi Reid-suvulle Tammijärveltä samojen Norrköpingin päätöksien mukaisesti haltuunsa kolme lahjatilaa, joiden koko laajuus oli 1 1/3 manttaalia. Näin ollen kummatkin Luhangan pääkylät muodostuivat noihin aikoihin täydellisesti rälssimaasta. Ainoastaan Vanhan-Jutilan tila, joka tunnettiin aiemmin Judinsalon nimellä, säilyi kruununtilana siihen asti, kun se 1796 ostettiin perintötilaksi. Sysmän kylät omistivat puolet Judinsalon saaresta aina pitkälle 1800-luvulle asti. Kyvyttömyys maksaa veroja autioitti 1600-luvulla suurimääräisesti Luhangan taloja.

Maiden luonnot muuttuivat 1600-luvun lopussa, kun kruunu ei saanut rahaa tiloista perinnöllisten läänitysten ja lahjoitusten takia. Neljännesperuutus vuonna 1655 tarkoitti sitä, että kruunu otti takaisin Luhangasta 1 1/3 manttaalia kahden talon muodossa. Tämä tapahtui jo vuonna 1670. Varsinainen isoreduktio veikin sitten vuosina 1682 ja 1683 pois koko uudemman rälssin Luhangasta. Entiset rälssitilat muuttuivat verotiloiksi, ja niiden verotulot ohjattiin varsin täydellisesti armeijalle.

Reduktion jälkeen Luhankaan muodostui kaksi säterirusthollia. Suurempi oli Ånäs eli Oneinen. Toinen oli Klemettilästä, Jaakkolasta ja Sipilästä muodostunut rustholli. Molemmat liittyivät Ylisen Hollolan komppaniaan. Ånäsin augmenttitaloja olivat Ryttylä, Rekola, Haapanen ja Anttila. Salmelan tilasta tuli sysmäläisen Voipalan rusthollin augmenttitalo. Tommolasta tuli Ylisen Hollolan komppanian saarnaajan hevostalo, Tammijärvellä sijainneet Tomuhousu ja Liukkonen olivat saman komppanian tarkastuskirjurien hevostaloja. Ruotsula ja Möngölä täyttivät tehtävänsä saman kaltaisina hevostaloina. Judinsalon ainoa talo oli Hämeen rakuunarykmentin majoitusmestarin hevostalo.

Torppien perustaminen alkoi Luhangassa jo 1600-luvulla pienimuotoisesti. Vuoden 1624 listassa mainitaan Tammijärveltä kaksi torppaa. Samalla aikaa koko pitäjässä torppia oli kaksikymmentä. Nämä torpat kuitenkin muistuttivat vielä mäkitupia. Torppien perustaminen yleistyi vasta 1700-luvulla. Tammijärven kylässä sijainneiden Möngölän ja Ruotsulan ensimmäiset torpat perustettiin 1740- ja 1750-luvuilla. 1820-luvun alkuun mennessä torppien määrä moninkertaistui ja Luhangassa sijaitsi silloin niinkin monta kuin 68 torppaa, joista kirkonkylässä 59, Tammijärvellä viisi ja Judinsalossa neljä.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Itä-Hämeen museon perustamisesta Koskipäähän ja Maila Talvion (os. Winter, naim. Mikkola) työstä sen eteen

Itä-Hämeen museon perustamisesta Koskipäähän ja Maila Talvion (os. Winter, naim. Mikkola) työstä sen eteen

Vanhassa Koskipään säterirusthollissa on jo pitkään sijainnut Itä-Hämeen museo, jonka perustamisesta ja alkuvaiheista voidaan antaa suuri kiitos etenkin kirjailija Maila Talviolle, jonka varsinainen sukunimi oli Winter. Talvio oli syntynyt vuonna 1871, ja on sanottu, että hän kuuttakymmentä vuotta lähestyessään siirtyi ajamaan museon asiaa. Museoasiaa olivat Talviolla edeltäneet kiivaat kirjoittelut ja osallistuminen yhteiskuntapoliittisten pyrkimysten ajamiseen. Lisäksi Talvio ajoi raittiusaatetta, Harjavallan parantolan perustamista ja hautausmaiden suurimittaista kunnostamishanketta.

Koskipäähän Talvio suhtautui intohimoisesti, ja väitti, että Hartolan pitäjän nimi oli aikaisemmin ollut Koskipää, missä yhteydessä hän käytti perusteluna vuoden 1444 asiakirjaa, joka kertoi niin saotusta Koskipään karhusta (Biörnn Koskipää), joka oli kartanon silloin omistanut. Se oli siis tapahtunut jo ennen toisten pitäjän kartanoiden rakennuttamista. Koskipään historiaan sisältyivät siis etenkin Silfverbögel- ja Tandefelt-sukujen maine suurien sotilasansioiden kantajina ja yleinen aseiden pauke ja miekkojen viskely. Oli jotakin tekemistä asian kanssa myös Anjalan liiton pyrkimyksessä tavoitella itsenäistä Suomea 1700-luvun lopulla. Nämä toisiinsa veren kautta sitoutuneet suvut olivat hallinnoineet Koskipäätä yli kahdensadan vuoden ajan.

Kuitenkin Talvion hengelle läheisiä olivat myös torpparit ja torpanväet, koska he olivat joissain tapauksissa saaneet kestää epäoikeudenmukaista kohtelua omien aatelisten herrojensa alamaisina. Talvio oli saanut kuulla tarinoita Koskipäästä aivan lapsuudestaan alkaen. Häneltä on peräisin toteamus: ”Koskipään tarina on balladi”. Hänen on myös kerrottu sanoneen, että kaikki tarujen kukkaset eivät ole ruusuja, mutta eivät myöskään nokkosia.

Koskipään viimeinen aatelinen hallitsija oli Carl von Gerdten, joka meni vuonna 1880 avioon Hartolan pappilan toisen tyttären, Maila Winterin vanhemman siskon Annien kanssa. Tätä asiaa voidaan myöhemmin katsoa merkittävänä yhteyden luontina Koskipään ja Itä-Hämeen museon tulevan paikan välillä. Kartanosta tuli nuoren tytön tukipiste, ja hän ihasteli monesti Tainionvirtaa Koskipään kohdalla ja sen takana nousevaa uljasta metsää. Vaikka matka oli Nipulista Koskipäähän pitkä, oli sisarten välit hyvät, Maila ihaili kaunista ja varakasta sisartaan. Annie von Gerdten-Boisman kuoli leskenä vuonna 1927, johon mennessä tilan maista oli jäljellä enää murto-osa. Oli tapahtunut torpparivapautus, ja viimeinen von Gerdten-sukuinen omistaja oli myynyt metsät Kymin osakeyhtiölle.

Siskonsa hautajaisissa Maila Mikkola, joka oli aviossa slaavilaisten kielten professori Jooseppi Mikkolan kanssa, esitti ensimmäistä kertaa suunnitelmansa Itä-Hämeen museon perustamisesta Koskipäähän. Talvio oli ensin kiinnostunut myös Hartolan vanhasta kirkosta, jonka lopulta pertunmaalaiset ”varastivat”, ja siirsi sen jälkeen huomionsa Koskipäähän. Hän sai kokoon ensimmäisen rahankeruulistan museon perustamisen eteen, ja mm. Kalhon kartanon tuolloinen omistaja Albert Carlson lahjoitti hankkeeseen 25 000 markkaa.

Itä-Hämeen museoyhdistyksen perustava kokous pidettiin kansanopistolla vuoden 1928 tammikuussa. Museoyhdistys lunasti Koskipään kartanon tilakseen 350000 markan hintaan. Museohankkeelle oli alkuun vastustajiakin, koska kartanoiden vähemmän miellyttävät puolet olivat isäntäväkineen vielä vähäisemmän väen muistoisssa, ja lisäksi Maila Mikkolan itsevaltaiset ja jopa diktatorisuutta lähennelleet otteet asian ajamisessa eivät kaikkia muitakaan miellyttäneet. Hän kuitenkin vieraili itse presidentti Relanderin luona pyytäen tätä avaamaan museon kesällä 1929, ja saatuaan myöntävän vastauksen riensi sitä innokkaasti kertomaan paikallisille isäntämiehille. Lisäksi hän vieraili Kansallis-Osake-Pankin pääjohtaja J.K. Paasikiven luona luottoa pyytämässä, mikä hänelle myös järjestyi. Relander ilmestyi paikalle mm. Danielson-Kalmarin kanssa kesällä, jolloin järjestettiin suuret juhlat. Vaikka kieltolain ja Mikkolan alkoholivastaisuuden takia tilaisuudessa nautittiin teen lisäksi varmaan vain mehua tai simaa.

Museolle kertyi jo alkuun suurehkot velat, jotka Maila Mikkola sai korvattua anelemalla ja kerjäämällä. Museota yritettiin kymmenen vuoden päästä laittaa Itä-Hämeen kuntien hallinnon alle, mutta tämä peruuntui pienen innon havaitsemisen takia. Maila Mikkola laati säädekirjan, joka oli asiakirja, joka määritteli kotiseutumuseon keskitetyt tavoitteet ja tehtävät. Siinä muotoillaan mm.: ”Itä-Hämeen Museo Hartolan muistorikkaassa Koskipäässä on syntynyt vaalimaan ja syventämään kotiseudun muistoja ja kuvallista historiaa, ottamalla talteen Itä-Hämeen menneisyyttä kuvastavia esineitä ja muistitietoja.”

Maila Talvio perusti museolle tukirahaston, johon hän itse ohjasi mm. omat ulkomailta kirjoistaan saamat tekijäpalkkiot, vaikka ilmeni myös joitain lahjoituksiakin. Sodan loppu aiheutti tarpeen pientilojen muodostamisesta. Myös Koskipään kotipelto haluttiin raadella pientilojen tontiksi. Asia oli monipolvinen ja siihen liittyi mm. myöhempi Kansatieteen professori Kustaa Vilkuna lausunnollaan.

Lopulta Koskipään museoalue pelastettiin sodan näiltä seurauksilta ja siirttyttiin ajattelemaan sitä, miten museon talous onnistuttaisiin tasapainottamaan, kun jossain vaiheessa Maila Mikkolasta aika jättää. Mikkolan perustama tukirahasto oli ns. muhkea, mutta sitäkin riipivät ajassa museon päivittäiset kulut, kalliin ulkomuseon hoidettavuus ja 1940-luvun lopun inflaatio.

Maila Mikkola keskitti voimistaan suuren määrän museon eteen vielä aivan viime vuosinaankin – hän halusi kehittää ja vähitellen parantaa sitä ja sen yleistä toimintaa ja tunnettavuutta. Mikkola oli viimeisenä hankkeenaan perustamassa museon erityistä museo-osastoa pellon kulmaan tuotavaan riiheen. Mukana tässä oli mm. professori Olli Heikinheimo metsätieteellisestä tutkimuslaitoksesta. Mikkola muistutti myös Kymin Osakeyhtiön johtaja Ahlmanin hänelle antamasta lupauksesta, jonka mukaan Tainionvirran valtavasta männiköstä ei saanut kaataa puita muuten kuin pystykuivien ja tuulen kaatamien puiden talteen ottamisen tapauksessa.

Tämän kanssa samanaikaisesti nousi taas esiin tarve säätiön perustamiselle ja varatuomari Päivikki Tulenheimo ja tohtori Kustaa Vilkuna alkoivat ajaa asiaa. Tässäkään yhteydessä asiaa ei saatu valmiiksi, vaan Maila Mikkola hoiteli museon asioita päivittäisesti. Tähän ei sisältynyt enää päätöksiä ja papereita. Itä-Hämeen museon yhdistys kokoontui seuraavan kerran vasta 20. kesäkuuta 1953, jolloin suuri suosija ja hankkeen luoja ja kannattelija oli jo siirtynyt toiseen ulottuvuuteen. Tuon selvittelyyn keskittyneen kokouksen myötä museo palasi alkuperäisille omistajilleen eli itähämäläisille ihmisille.

Maila Mikkola kuoli tammikuun alussa vuonna 1951 sairastettuaan vain muutamia päiviä 79-vuotiaana. Kustaa Vilkuna on kirjoittanut: ”Viimeisessä kirjeessään vuoden 1950 lopulta hän kertoo omista ja Koskipään taloudellisista huolista, miten pitää museo yllä, miten jatkaa totuttua elämänmenoa, johon kuuluivat lukupiiri, ystävien kestitseminen, ulkomaiset vieraat, verot jne., kun tulot ovat huvenneet pelkäksi eläkkeeksi. Pisteenä ajatusten päässä oli Koskipää: 'Onhan minulla Koskipäässä pieni huone, sinne voin mennä kuolemaan niin kuin eläinkin menee kivenkoloon', hän kirjoitti. - Noutaja saapui vain viikkoa myöhemmin.”

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri