Savon radan historiasta ja Suonenjoen osasta siinä

Voidaan hyvin sanoa, että jos Suonenjoen yhteydet muuhun maailmaan olisivat alusta asti perustuneet vain maantieyhteyksiin, olisi Suonenjoki nykyään pieni ja kuihtuva maalaispaikkakunta. Näin ei ole kuitenkaan käynyt, koska Suomen rautatieverkostoa laajennettaessa toinen pääradoista eli Savon rata kulki alusta alkaen suoraan sen läpi, suuntina etelä Pieksämäellä ja pohjoinen Kuopiossa. Rautatie oli Suonejoelle alusta alkaen varsinainen kehitymisen johdanne, ja se tuotti Suonenjoelle paljon erilaista hyvää.

Ensimmäinen rautatieyhteys Suomessa avattiin vuonna 1862 Helsingin ja Hämeenlinnan välille. Silloin huomattiin se, että rautatiet olivat parempia kuin muut kulkuyhteydet tuohon aikaan, joten rahaa alkoi löytyä varsin itsessään kalliille hankkeelle. Etenkin hätäaputöiden voimilla valmistui seuraavaksi vuonna 1876 rata Turku-Riihimäki-Pietari. Tämän jälkeen komissio, joka oli suunnitellut rautateiden kulkusuuntaa, totesi että rautateiden tulisi seurata liikenteen kulkusuuntia. Samalla piti luoda yhteys kehittyneimpien kaupunkien ja Riihimäki-Pietari-radan välille. Myös vesistöjen läheisyys tuli taata ja kulkusuunnan tuli olla etelästä pohjoiseen.

Tämän kulkusuunnan mukaisia rautateitä varten syntyi kolme suunnitelmaa: Viipuri-Sortavala-Joensuu, eli Karjalan rata, Tampere-Seinäjoki-Oulu, Pohjanmaan rata ja Kotka-Kouvola-Kuopio, eli Savon rata. Nämä kolme rataa saatiin valmiiksi vuosina 1883-1894. Tässä yhteydessä tapahtui myös Suonenjoen liittäminen rautatieverkostoon. Tässä oli ollut kuitenkin epäselvyyksiä myös muualla radan ympäröivillä alueilla. Monet muut samanlaiset maalaispaikkakunnat olisivat kernaasti halunneet radan omalle alueelleen.

Säätyvaltiopäivillä käsiteltiin Savon ratahankkeeseen liittyviä asioita ensimmäistä kertaa jo vuonna 1872. Ratalinjojen suunnittelu tuli aloittaa suostumuksella. Kuitenkin anomus hyväksyttiin, vaikka asian tutkiminen oli hidasta. Vuonna 1884 syntyneessä Savon radan rautatiesuunnitelmassa oli viisi erimuotoista vaihtoehtoa linjaukselle: Mikkeli-Kangasniemi-Pieksämäki-Suonenjoki-Kuopio; Mikkeli-Haukivuori-Pieksämäki-Suonenjoki-Kuopio; Mikkeli-Juva-Joroinen-Jäppilä-Kuopio; Mikkeli-Juva-Joroinen-Leppävirta-Kuopio; Viipuri-Imatra-Puumala-Juva-Joroinen-Leppävirta-Kuopio.

Suonenjoki olisi voinut jäädä sivuun asemastaan nykyisenä rautatiekaupunkina, koska Joroista ja Juvaa säätyvaltiopäivillä edustaneet Nils Grotenfelt ja Kaarle Muttilainen olivat ajaneet määrätietoisesti rataa Joroisiin. Etenkin Grotenfelt olisi halunnut radan omille mailleen Järvikylän kartanolle Joroisissa. He olivat lähellä päästä tavoitteeseensa, koska asiaa käsitellyt komitea päätyi ehdottamaan kolmatta vaihtoehtoa, eli Juvan, Joroisten ja Jäppilän kautta kulkevaa linjaa.

Valtiopäivät kuitenkin päättivät vuonna 1885 toisin, ja rata suunniteltiin kulkevaksi nykyistä Mikkeli-Haukivuori-Pieksämäki-Suonenjoki-Kuopio-reittiä. Joroisissa ja Juvalla oli jonkinlaiset kulkuyhteydet vesiteitse. Suonenjoen hyväksi katsottiin alueen runsaat vesistöt, koska Saimaan ranta-alueita tuli paljon radan läheisyyteen. Kolmantena ratkaisevana tekijänä oli kirkkoherra

Henrik Schroderuksen läsnäolo vuoden 1885 säätyvaltiopäivillä. Radan rakentaminen aloitettiin alkutalvella 1886. Radan rakentajia oli yli kymmenen tuhatta. Ratalinja oli eroteltu kolmeksi erilaiseksi työpiiriksi ja Suonenjoki kuului niistä kolmanteen. Insinööri O. Bergbom toimi piirin johdossa. Lapiomies tienasi ratamailla 2-3 markkaa päivässä, mutta hevosella kulkeva mies saattoi saada töistään jopa kaksi kertaa enemmän.

Savon radan rakentaminen toi omat juttunsa Suonenjoen järjestykseen. Paikalliset työläiset saivat töitä, vaikka työläisiä tuli paikalle muualtakin. Suonenjoelle perustettiin väliaikainen sairastupa, joka oli tarpeen, koska esimerkiksi lavantauti riivasi radan tekijöitä. Hengenravintoa tuotattivat lukutuvat, joissa oli luettavana mm. tuoreita sanomalehtiä. Majoitusolosuhteiden takia osa työläisistä asui suonenjokelaisissa taloissa. On sanottu, että he maksoivat majoituksestaan kolme markkaa viikko.

Sellainen huono olosuhde syntyi Suonenjoelle, kun työntekijät toivat entiseen herran kukkaroon viinankäytön ja -ostamisen. Radalle tuli mittaa 274 kilometriä ja se valmistui noin kahden ja puolen vuoden rakentamisen jälkeen. Ensimmäinen juna rataa pitkin kulki ensimmäinen päivä lokakuuta vuonna 1889. Rata kulki Suonenjoen alueella kaikkiaan viidenkymmenen kilometrin matkan.

Junan suhteellisen kova vauhti saattoi olla joillekin pelottavaa, ja tästä on kirjoittanut tunnetusti myös Juhani Aho. Suonenjoella sijaitsi asemaravintola, jossa tarjoiltiin myös alkoholisperäisiä juomia. Osti sitten lipun vaikka seuraavalle pysäkille, oli mahdollista vetää kaljaa kuin sieni. Seisakkeita paikallisliikennettä varten syntyi. Lisäksi perustettiin kuusi liikennepaikkaa: Iisvesi, Salminen, Pirttiselkä, Suonenjoki, Suihkola ja Suontee. Lisäksi Salmiselle, Suonenjoelle ja Iisvedelle rakennettiin oma asemarakennuksensa. Suonenjoen asemalla myytiin vuonna 1895 7859 lippua ja tavaroita kuljetettiin 711 tonnia.

Savon rata aiheutti sen, että Suonenjoellekin rakentui oma ammattiryhmänsä, kuten asemapäälliköt, joilla kaikilla oli omanlaiset univormunsa, jotka varmasti kiinnittivät suonenjokelaisten huomion. Suonenjoen asemalle tuli radan myötä yhden veturin kattava korjaustalli.

Kun oltiin saatu valmiiksi kaikki kolme etelästä pohjoiseen kulkeva rataa, silloin alettiin tehdä suunnitelmia näiden ratojen yhdistämiseksi poikittain. Ratojen rakentaminen katsottiin olennaisen tärkeäksi etenkin talouselämän kehittymisen takia. Pieksämäki-Jyväskylä-rata valmistui vuosina 1911-1914. ¨Muiden uudistuksien tultua toteen, suonenjokelaiset pystyivät helposti tavoittamaan muut paikkakunnat Suomessa ja Venäjälläkin junateitse.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kaiken kallistuminen ja selviytyminen nälkätaiteilijana 2020-luvun Suomessa

Olen runsaat kymmenen vuotta sitten maisteriksi valmistunut mies, joka tulee nykyisin toimeen tuilla ja freelancerpalkkioilla. Saan myös toisinaan apua omilta vanhemmiltani. Aloitan lähiaikoina tekemään väitöskirjaani. Olen huomannut sen monen käsikirjoituksen kautta, että läpimurto kustannusmaailmaan saati sitten apurahojen saaminen on vaikeaa sellaiselle kirjailijalle, joka kirjoittaa pääasiassa itselleen. Sen takia minun on pitänyt ottaa vastaan valtion tukia. Vammaiseksikin minua on vihjailtu, vaikka vihjailuilta vie pohjan se, että älykkyysosamääräni on 150.

Olen huomannut parin edellisen vuoden aikana miten elintarvikkeiden ja viinan hinta on kasvanut Suomessamme. Tämä on tietysti monen tekijän summa, mutta kyllä politiikassa toimivien tulisi kantaa sen verran huolta siitä että kansalaiset pystyisivät ostamaan sellaista ruokaa, joka riittää nälän poisviemiseksi. Arvonlisävero on esimerkiksi kirjoissa sellainen tekijä, minkä takia ne maksavat Suomessa moninkertaisesti enemmän kuin muissa kulttuurimaissa.

Ruokakorin hinta Saksassa tai Ranskassa on moninkertaisesti pienempi kuin Suomessa. On selvää, että ruuan myyntiä ja siitä otettavaa hintaa tulisi säädellä valtion toimesta. Olen joskus kirjoittanut siitäkin, että jos isoja kauppiaita verotettaisiin enemmän, niin pienet ostoliikkeet voisivat silloin menestyä paremmin. Tässä on siis kaksiteräinen miekka – mahdollistetaanko isojen liikkeiden suuri kauppa kuluttajalle edullisemmin, vai pitäisikö pienten ja keskisuurten liikkeiden omistajia ja perustajia varjella ”pöydältä pyyhkäisy”-efektiltä, johon suuret myytävät erät ja sen takia halvemmat hinnat mahdollistavat suurliikkeenomistajan oikeuden.

Kuitenkin on sanottava, että on hyvä, että Suomessa on Pirkka-tuotemerkki, joka mahdollistaa ihmisille korkealaatuisten tuotteiden hankinnan suhteellisesti edulliseen hintaan. Pirkka mahdollistaa myös kotimaisten tuotteiden ostamisen vähävaraiselle kansalaiselle, vaikka sen lisäksi niitä on tietysti muitakin sekä K- että S-kauppojen puolella.

Monesti jos käyttää viinaa, niin pienituloisena tulee laskeskella ruokakaupassa, että rahat riittävät varmasti kaikkeen. Joskus kun saa isompia tilejä esimerkiksi kirjoituksien myymisen kautta, niin saa kaupassa olla katselematta hintoja, mutta ne ovat toistaiseksi olleet itselleni vain toisinaisia tapahtumia.

Jos jotain pitäisi yhteiskunnassa säädellä, niin se olisi kirjojen ja ruuan myynnin edistäminen pienemmilllä hinnoilla. Lisäksi viinat tulisi tuoda ruokakauppoihin ja kilpailun alaisiksi. Lisäksi voitaisiin miettiä DDR:n Interflugin kaltaista kansallistettua lentoyhtiötä, joka tarjoaisi ihmisille edullisia mahdollisuuksia matkalle lähtöön toisiin maihin. Mikä tietysti on pelkkä vitsi jutun keventämiseksi, mutta periaatteessa miettien aivan käypä idea.

Olen aina mieltänyt itseni oikeistolaiseksi, koska mielestäni oikeisto kunnioittaa yksilöä vasemmistoa enemmän. Kuitenkin olen viime aikoina huomannut sen, että säätely köyhimpien kansalaisten hyväksi ei ole mitään alhaista ja torjuttavaa matelua. Yhteiskunnan ja poliitikkojen tulee kantaa huolta siitä, että kaikki kansalaiset saavat syödä vatsansa täyteen, ja tässä esimerkiksi Pirkka voi olla asian edistämiseksi hyvinkin esillä ottamalla tähän määrätietoisen kannan.

Pirkka on ollut aina ruuan suhteen suosikkituotemerkkini Suomessa. Pirkan tulee olla vahvistamassa oikein toimivien poliitikkojen kanssa sitä, että suomalaiset ihmiset saavat edullisia ja parhaimmassa tapauksessa kotimaisista aineksista tehtyjä tuotteita kaupassa ostaakseen.

Poliitikkojen tulisi huomata se, että esimerkiksi maahanmuuttajatkin voisivat työllistyä paremmin, jos rahalle olisi edes jonkinlaista vastinetta kauppaan mennessä. Samalla jokainen suomalainen ihminen voisi olla varma siitä, että rahat eivät lopu ainakaan ruuan takia kesken. Esimerkiksi kahvipaketti voi maksaa nykyisin suomalaisissa kaupoissa yli kymmenen euroa. Lisäksi kansalaisten sivistyspyrkimysten eteen tulisi kirjojen myyntiä arvolisäveron alentamisen kautta mahdollistaa helpommaksi. Suomessa on varmasti kaikista Euroopan maista vähiten kirjakauppoja, ja nykyisetkin liikkeen pitäjät lopettavat olon käytyä vieläkin tukalammaksi.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Saan kuntoutustukea, mutta miksi minua ei tueta kuntoutumaan?

Olen ollut kahteen kertaan psykiatrisessa pakkohoidossa vuosina 2010 ja 2013. Näiden perusteella olen voinut huomata sen, että mielenterveyskuntoutujien joukko on heikoin vähemmistö, joka yhteiskunnasta voidaan löytää. Heidän asiansa puhujia ja selvittäjiä kaivattaisiin Suomessakin.

Minä olen saanut useita vuosia sosiaaliavustusta, jota kutsutaan kuntoutustueksi. Siitä huolimatta minua ei pyritä tällä hetkellä kuntouttamaan. Minua ei ole ainakaan yhdeksään vuoteen pyritty kuntouttamaan. Onko elämäni tässä yhteiskunnassa siis aivan turhan päiten olevaa todellisuutta? Olen harkinnut turvapaikan hakemista jostain länsimaisesta kulttuurista tämän vainoamisen ja huomiotta jättämisen takia.

Olin terapiassa vuodesta 2011 vuoteen 2016, jolloin Kela tapansa mukaisesti lopetti osittaisen terapian tukemisensa, vain mainitsemalla minulla olevan ylitsekäyviä vaivoja. Sen jälkeen olen huomannut aktiivisuuteni ja toimintakykyni laskeneen. Onhan aivan selvää sekin, että ihminen jolla on huolia toisten ihmisten kanssa tekemisissä olemisesta, hyötyy siitä, jos saa ainakin kerran viikossa puhua muutaman tunnin älykkään ja ymmärtävän, omia aikeita ja puheita vahvistavan ja tulkitsevan ihmisen kanssa. Minulla oli todella hyvä terapeutti, joka pystyi omalla persoonallaan tasapainottamaan omaa luonnettani ja ulosantia.

On aivan selvää, että Kelan pitäisi luopua omasta periaatteestaan olla tukematta terapiaa tarvitsevan ihmisen terapiaa ensimmäisen viiden vuoden jälkeen. Olen jopa pariin otteeseen harkinnut työttömäksi työnhakijaksi ilmoittautumista, vaikka on varmaa, että psyykkiset ongelmani ja korkea koulutustasoni eivät olisi ominaisia tekijöitä houkuttamaan aivan ketä hyvänsä työnantajien keskuudessa.

Koen, että yhteiskunta on jättänyt minut aivan yksin omien ongelmieni kanssa. Kuitenkin hoidossa olemiset ovat olleet itselleni sen verran traumaattisia, etten voisi harkitakaan enää kuin avohoitoa. Eivät ihmiset jotka poliklinikkahoitoa tarvitsevat hekään suuresti hyödy laitoksessa olemisestaan. Siellä heitä vain hillitään ja rajoitetaan rutiineilla ja annetaan välillä näkymätöntä valohoitoa ilman lupauksia mistään paremmasta.

Kokisin, että syvästi myös työelämästä tietoisen ihmisen kanssa keskusteleminen voisi olla luomassa otollista maaperää sellaiselle ihmiselle, joka on jäänyt jollakin tavalla yhteiskunnan taskuun tai ompeleiden väliin. Meitä on tässä yhteiskunnassa kymmeniä tuhansia, ja kuitenkin yhteiskunta voi olla sylkemässä meitä päin naamaa laittamalla oikeassa tapauksessa hyvinkin työssä jaksavia ihmisiä työkyvyttömyyseläkkeelle aivan kuin pelkkä nimike kuten maanisdepressiivisyys tai skitsofrenia sanelisi kaikenlaisen mahdollisen tulevaisuuden tällaisille ihmisille.

Suomen hallituksessa tulisi olla ministerin paikka sellaiselle ministerille, joka kantaisi huolta etenkin mielenterveysongelmaisten ihmisten asioista. Suomessa on varmasti ainakin 500-800 000 ihmistä, jotka ovat joskus olleet tekemisissä psykiatrien kanssa. Minä en haluaisi, että minun työskentelyn kykyni sanelisi vain joku psykiatriksi rahan takia opiskellut puoskari, ja etenkin siinä mielessä, että tällainen arviointi voidaan tehdä vaikka tunnin kestävän vastaanottoajan puitteissa.

Terapiassa olen pitänyt aina siitä, että vuosien saatossa terapeutin kanssa on voinut saada niin perusteellisen hyvän käsityksen omasta persoonallisuudesta mikä on vain mahdollista saada. Sen takia olenkin ajatellut, että terapiaa pitäisi päästä jatkamaan saman terapeutin kanssa. On kirjoitettava siitäkin, että tällaiset sanat, jotka merkitsevät jotain mielenterveysongelmia, ovat hyvin monitulkintaisia kysymyksiä, ja tässä mielessä kun psykiatria ei vertaannu vaikkapa aivokirurgiaan on keveiden ja psykiatrin omista vaivoista ja pinttymistä julkitulevien tulkintojen mahdollista ohjata sellaisia ihmisiä, jotka joutuvat näiden puoskarien mielipiteistä muokkaamaan koko oman elämänsä suuntaa.

On selvää, että psykiatrialla ja sen edustajilla on nykypäivän maailmassa aivan liian paljon valtaa. Nämä asiat, jotka psykiatria leimaa pysyviksi ja invalidisoiviksi voitaisiin kiertää sillä, kun annettaisiin näille ihmisille mahdollisuus keskustella heitä ymmärtävien ihmisten kanssa ainakin kerran viikossa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Mielenterveysongelmallisesti luova vai luovasti mielenterveysongelmainen?

Olen lukenut yliopistossa pääaineena filosofiaa. Se on jälkikäteen tuntunut sekä siunaukselta että turmiolta. Onhan se mukavaa, kun on olemassa ainekset ja tietämys kaikenlaisen paskapuheen kyseenalaistamiseen, mutta monet näkevät filosofian ihmiselämän vastaisuutena, jossa etenkin filosofiaa harjoittava ihminen voi ajautua ihmisten välttelemiseen ja päihteiden käyttämiseen. On siis sanottu, että filosofia voi aiheuttaa sitä harrastaville epäterveellisiä kulttuuripoliittisia tendenssejä. Kun katsoin äskettäin filosofiaa lukemaan tulleiden kuvaa netissä huomasin, että kaikki heistä näyttivät nörteiltä. Minä olen ollut aina nörtti, mutten muistuttanut tuohon aikaan ulkoisesti nörttiä, joka herätti suuresti pintapuolisten ihmisten huomion kiinnittänyttä aihetta. Koen oloni nykyään paremmaksi, koska en saa pelkästään ulkonäköön kiinnittyvää huomiota.

Luovuus tarkoittaa minulle etenkin vapautta, jossa luovuuden tuotokset ovat jotain sellaista, mikä syntyy etenkin vapaudesta ja sen hyödyntämisestä. Kulttuuri ja siitä keskusteleminen kehittyvät tavallisesti sen mukaan, millaisia asioita nostetaan keskustelun ja huomion aiheeksi. Kaikenlaiset kulttuurilehdet sulkevat sisäänsä omanlaisiaan noudatuksia ja sääntöjä, jotka sääntelevät kulttuurikeskustelua itsessään sen verran, ettei aiemmin kuin joku Paavo Haavikko ole päässyt itse määrittelemään niitä olosuhteita, missä kulttuurikeskustelu käydään. Siinä mielessä luovankin tai vielä paremmin vapaan ihmisen tulee totuttautua niihin olosuhteisiin, mikä kulttuurissa kulloinkin vallitsee. Ihminen siis on tullut määritellyksi ennen kuin hän itse on päässyt määrittelemään omaa minäänsä tai huomionsa kohteita.

Tässä mielessä etenkin Sartre määritteli ihmisen aseman toisten kanssa tekemisissä ollessa subjektiminäksi ja objektiminäksi. Toisessa ihminen havainnoi ja koko havainnointikyky on hänen oman harkintansa alainen, ja objektiminä on taas toisen, mahdollisesti täysin itsekkään ihmisen näkymä tällaiseen ihmiseen, oli hän nyt sitten narri tai vaikka filosofi.

Olemme siis monessa mielessä subjekteja ja objekteja samanaikaisesti. Meitä määritellään, ja pääsemme itse määrittelemään vain varsin vähän tässä valmiissa maailmassamme. Kirjoitin joskus teini-iässä, että ihmisen on jatkuvasti prosessoitava omia käsityksiään, ja siitä johtuen huvituin kuinka Pentti Saarikoski on joskus ennen kuolemaansa, eli paljon vanhempana kuin mitä itse olen, sanonut, että ihmisen tulee olla koko ajan ”hälytystilassa”. Tällaista ja kaikkea muuta kielitaidon puutetta ilmaisevaa sisältöä voi löytää Saska Saarikosken isästään tekemässä aforismikokoelmassa Sanojen alamainen. Saarikoski ei ollut sanankäytön ammattilainen, vain pikkuporvarillisen taustansa itseylentämä mies, joka joutui rakentamaan itsestään sellaisen rakennelman, joksi hänen isänsä ei ollut vielä lahjattomampana pystynyt tulemaan. Jo Seppo Heikinheimo on kirjoittanut tästä, että Saarikoski ei suinkaan ollut nero, ja hänen käsityksensä siitä perustui todellakin vain hänen omiin käsityksiinsä. Runonsa ovat yksinkertaisia, päiväkirjat kertomuksia alkoholismista sekä pamputtamisesta ja käännöksensä jonkinlaisia pulpfiktiivisiä vapaamuotoisia muunnelmia alkuteksteihin.

On kuitenkin olemassa hyvin monenlaista luovuutta, joku voi olla arkkitehti, kuvataiteilija, kuvanveistäjä, ohjaaja, näyttelijä, filosofi, kirjailija, tutkija, runoilija tai vaikkapa vain esimerkiksi Eino Salmelaisen malliiin runonlausuja. Olisi mielestäni tutkittava hyvin monipuolisesti luovuutta, ja harrastettava sen osia samanaikaisesti koko ajan. Kuitenkin koska kaikki eivät ole renessanssineroja, on varmaan parasta harjaantumisen jälkeen keskittyä yhteen tai muutamaan osa-alueeseen mahdollisesta luovuudesta.

On kirjoitettu paljon luovien ihmisten mielenterveysongelmista. Luovuus tarkoittaa monessa mielessä samaa kuin mielenterveysongelmainen, koska kaikki ihmiset eivät ole luovia eivätkä mielenterveysongelmaisia. Kuitenkin mitä pahemmaksi esimerkiksi kaikenlaiset ahdistukset ja masennushäriöt pahenevat yksilössä, on hänen vähemmän mahdollista saada luotua jotain pysyvänoloista luovuuden tuotetta. Luovat ihmiset kokevat tarvetta vapauteen, koska luovuus on yhtä kuin vapautta. Omien mielipiteiden ja ajatuksien julkituonti on monessa mielessä harvinaista, jonka yhteydessä monet voivat kokea sen ainakin epäsosiaaliseksi toiminnaksi, ellei sitten aivan hullun huviksi.

Saarikoskea ei voida pitää mitenkään kovin erikoisena tyyppinä, koska hänellä oli pitkälle viety halu nussia. On selvää, että mitä originaalimpi mieli ja mitä vahvemmin älyllä varmistettu henki, ei miehellä ole tapana viihdyttää naisia, ainakaan sellaisia, jotka ovat selkeästi hänen oman älynsä alapuolella, ilman riittävää henkistä kapasiteettia.

Saarikosken tuotannosta lainatut aforismit eivät ole kovinkaan kummoisesta kielitaidosta ja ajattelusta kertovia. Hänellä ei ollut luovaa kielentajua, kuten esimerkiksi Eino Leinolla tai V.A. Koskenniemellä, vaikka hän onkin päässyt Ismo Alangon lauluun ”Taiteilijaelämää” toisen näistä rinnalle. Olen lukenut John Lennonin kirjoittamaa lyhytproosaa, ja hänen töissään todellakin oli kielentajua, minkä takia hän on ansainnut paikkansa myös esimerkiksi Jim Morrisonin vierellä.

Ja Saarikosken jälkeläisen kuvaus siitä, miten lauletaan Kansainvälistä ”itku kurkussa”, kertoo vain siitä, millaista epätervettä oppia hänen perheessään on jälkeläisille annettu. Luova ihminen ei voi olla kommunisti, koska kommunistit eivät voi sietää sellaista vapautta, joka on luovalle ihmiselle ehdoton hetkestä ja tilanteesta riippumatta.

Luovuus on varmasti synnynnäistä, aivan kuten mielenterveysongelmatkin, ja pakolla itseään luovaksi säätävät ihmiset eivät tee kuin haittaa itselleen ja niille ihmisille, jotka joutuvat heidän tuotoksia seuraamaan ja mahdollisesti jopa annettava seuraamisesta maksu. Olemmeko me siis mielenterveydellisesti luovia vaiko luovasti mielenterveysongelmaisia? Voi olla, että molemmat vaihtoehdot saattavat olla samanaikaisesti tosia.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Minä nautin kotoilusta

Nautin suuresti kotona oleskelusta, vaikka olen matkustanutkin paljon jo tähän runsaaseen kolmeenkymmeneen vuoteen mennessä. Tietyt lomat ovat silti menneet kuitenkin lähinnä vain hotellihuoneessa makoillessa. Tästä käy siis ilmi se, että tarvitsen aika paljon yksinäistä aikaa kaiken kodin ulkopuolella tapahtuvan vastapainotteeksi.

Jos kotona on kaikki tarpeellinen, ei ole mitään väliä, vaikka siellä viettäisi viikkokausia. Oma freelancerkirjailijan ja -tutkijan ura ei itsessään vaadi suuresti sellaista, että kotoa pitäisi välttämättä kovinkaan usein lähteä. Nykypäivän Suomessa ruokaakin pystyy tilaamaan kotiin suoraan kaupasta, vaan viinakauppaa ei olla kuitenkaan järjestetty samalla tavalla. Kaikkien täytyy kuitenkin siinäkin muistaa etupäässä kohtuus. Itselläni kohtuus ei ole aina vallinnut.

Tarvitsen vain kirjoja, kissan ja vähän viiniä siihen, että pystyn keskittymään omiin juttuihini, joissa kirjoittaminen ei ole yksi vähäisimmistä ajanvietteistä. Kirjoittaminen on yksinkertaisesti ihmisoikeusjuristi Matti Wuoren sanoman mukaan uloshengittämistä, samalla kun lukeminen on sisäänhengittämistä – molemmat palvelevat toistaan.

On tietysti selvää, että vaikka olisi kotona, niin sinne voi kutsua vieraita, joko kavereita tai naisia. Silloin voin keskittyä parhaiten oman arkeni pyörittämiseen. Isännöin mielelläni juhlissa, joissa on vain itselleni mieluisia ihmisiä. Hyvänpäivän tutut ovat jotain sellaista, joka ei ole minua koskaan kiinnostanut. Sen yhteydessä voi mainita sen, että kommunikaatio on minulle etenkin kiinnostavien ja stimuloivien ajatusten ilmaisua ja kuuntelua eikä vain jonkinlaista turhanpäiväistä papatusta, joka on olemassa vain sosiaalisen vuorovaikutuksen takia.

Jonkinlainen autismi on varmasti taustalla omassa ajattelussani, kirjoittamisessa ja tekemisessä. Minulta menee paljon jaksamista ja energiaa siinä, kun joudun olemaan kodin ulkopuolella tekemässä sellaisia asioita, jotka eivät minua kiinnosta, tai asioita, jotka tehdään pelkästään toisten pakottaman rutiinin takia.

Kotoiluun vaaditaan siis vain miellyttävää ruokaa pari kertaa päivässä, lasillinen viiniä silloin tällöin ja paljon kirjoja, lisäksi on mukavaa jos on kissa tai kissoja, joita voi välillä rapsutella. Kissan kehräyksen kuunteleminen tietysti tutkitun mukaan vähentää stressiä ja alttiutta sydän- ja verisuonitaudeille.

Kun asuin Siilinjärvellä, kävin monesti isoäitini luona Kuopiossa, missä saatoin viettää toistakin viikkoa. Mutta minkä takia se ei kävisi luovalle ihmiselle aikamiehyydestä huolimatta? Jos kaikki käytännön työt tehdään itsen puolesta, eikö siinä ole parhain mahdollinen vaihtoehto sille, että voi keskittyä luoviin projekteihin? Sain paljon kirjoitettua, ja minulla oli hyvin luova olo noina aikoina. Kyllähän Aleksis Kivi, Eino Leino ja Olavi Virta saivat nautittua elämästään ja työstään omien naispuolisten mesenaattiensa ansiosta – ei tarvinnut paljoa odotella eväitä, vaan ruoka ja kahvit tulivat säännöllisesti pöytään ilman pienintäkään käden heilautusta itsen osalta.

Kotitunnelma ja kotityöt tehtynä niiden toimesta, jotka ne hallitsevat, on parasta mitä luovaa työtä tekevälle miehelle voi sattua. Onhan joku, olisiko Goethe, sanonut, että tavallinen mies arvostaa tietyin väliajoin pöytään ilmestyviä kahveja ja ruokia enemmän kuin sitä, jos nainen osaisi muinaiskreikkaa. Vaikka ajattelen molemmissa olevan hyviä puolia, oli Goethe kirjoittanut noin.

Henkisen ja luovan työn tekemisessä kaikenlaiset käytännölliset asiat, jotka on vain tehtävä, vaikeuttavat rentoutta ja itseluottamusta, jota kirjalliseen työhön ja siinä onnistumiseen vaaditaan. Myös toisten ihmisten irvailulle altistuminen on omiaan vaikeuttamaan omaa luovaa työtä. Siksi nautin suuresti kotoilusta.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Olemmeko riittävän älykkäitä ymmärtämään lemmikkejämme?

Bulgarialainen selvännäkijä Baba Vanga ennusti monia jo ajassamme tapahtuneita yllättäviä tapahtumia ennen kuin hän vanhuksena kuoli. Näitä oli muun muassa WTC:n terrori-isku ja Barack Obaman tulo presidentiksi Yhdysvalloissa.

Kyseinen Vanga ennusti lähihistoriassa tapahtuvaksi noin 100-200 vuoden ajan jälkeen, että tietyt eläinlajit muuttuvat enemmän ihmisenkaltaiseksi ja oppivat jopa kommunikoimaan nykyistä paremmin ihmisten kanssa. On selvää, että tämä tarkoittaa etenkin sellaisia eläimiä, jotka ovat asuneet pitkään ihmisten kanssa. Voidaan jopa miettiä sitä, tarkoittiko Vanga varsinaisia villieläimiä, vai kesytettyjä eläimiä, kuten koiraa ja kissaa. On tietysti niin, että myös ihmisten tulee kehittää tapoja eläinten ymmärtämiseen paremmin kuin miten on tapahtunut tähän mennessä.

Ja vaikka emme uskoisi tähän köyhästä perheestä maaseudulta peräisin olleeseen ennustajaan, niin ovat monet eläinten tutkijat kuten vaikkapa Frans de Waal kirjoittaneet siitä, ovatko ihmiset nähneet vielä tarpeeksi vaivaa eläinten ymmärtämisen suhteen.

On jossain tiedelehdessä kirjoitettu, että kissaeläimet saattavat olla monen eri piirteen takia kehittyneimpiä eläinlajeja maailmassa. Minulla on ollut kaksi kissaa, joista molemmissa olen huomannut inhimilliseen tasoon verrattavaa tyyliä asioiden havainnoinnissa ja kommunikaatiossa. Vaikka he eivät puhu kieltämme, osaavat he saada tarkoituksensa ja viestinsäkin läpi

Ihmiset ovat kesyttäneet esimerkiksi koirat ja kissat lemmikeikseen jo monta tuhatta vuotta sitten. Sanotaan kissasta, että sen toisinainen arvaamattomuus ja itsenäisyys johtuisi siitä, että se on lemmikkinä koiraa nuorempi. Kuitenkin mielestäni sen lajityypilliset ominaisuudet selvittävät tässä asiassa enemmän.

Olen itse voinut havaita kissojeni kautta sen, että tietyissä tilanteissa niiden toiminta ja reagointi on monesti hyvinkin ennakoitavaa. Esimerkiksi nykyinen kissani, kun käyn kotonani ruokalevolle, tulee aina sängyn päälle kylkeeni makaamaan. Se katsoo sen olevan turvallinen paikka.

On sanottu, että kissat kiintyvät enemmän paikkaan kuin ihmisiin, ja on sen suhteen kirjoitettava, että kissa on arvaamaton vain sellaisissa tilanteissa, jotka se kokee jännittäväksi tai uudeksi. Kissa kiintyy omistajaansa tai omistajiinsa ja voi hyvinkin sopeutua kotinsa arkeen ja joskus jopa osallistumaan kodin toimintoihin erityisen kiinteällä tavalla.

Olen itse harkinnut maalausharrastukseni jatkamista, mutta kissa samassa kaksiossa ei anna siihen kovinkaan helppoa mahdollisuutta. Kissat tunnetusti eivät pidä siitä, jos ovia pidetään kiinni, joten sotkuinen homma, kuten maalaaminen öljyväreillä ei onnistu edes oven kiinni panemisella.

Sanotaan että kissat näkevät omistajansa vain palvelijoina, johon antaa osviittaa se, minkä takia kissa voi hypätä vaikka uunin tai kirjahyllyn päälle. Kissat haluavat katsella ihmistään ylhäältä alaspäin. Kuitenkin mielestäni monet kissan maneerit osoittavat kissojen olevan tasa-arvoisempia kuin luullaan.

Myös on olemassa kissan maine yksinäisenä eläimenä, jonka mukaan se ei vähääkään ihmisestään välitä, mutta sitä vastaan voidaan miettiä sen varjolla niitä tapauksia, joissa kesämökille tai toiseen päähän maata jäänyt kissa on vaeltanut matkan takaisin kotiin omistajansa tai omistajiensa luokse.

Inhmillisten tunteiden tunnistaminen eläimissä paljastaa ihmisten ja eläinten saman alkuperän ja korostaa sitä, että tavallinen ihminen kokee iloa ja myötätuntoa ollessaan tekemisissä eläinten kanssa. Esimerkiksi Hachi – kertomus uskollisuudesta-elokuvassa kuollutta omistajaansa rautatieasemalla yli kymmenen vuotta odottaneen koiran tarina on sellainen, etten ainakaan itse pysty sitä kuivin silmin katselemaan.

Myös pilapiirtäjä Kari Suomalaisen piirtämät kuvat kahdesta kissastaan ovat kissaihmisenä herättäneet minussa suurta myötätuntoa. Kari oli kissaihminen, ja hän usein piirsi kuvia itsestään mustahattuisena miehenä, joka liikkui ja vietti aikaansa kahden kissansa kanssa. Kuvat siitä kuinka toinen kissa siirtyi taivaaseen kuoleman kautta, ja miten Karia ja toista kissaa sen jälkeen seurasi valkeasiipinen enkelikissa, ovat aiheita, jotka eivät voi olla kissaihmistä liikuttamatta.

Ollaan siis kuulolla kissojemme ja koiriemme suhteen. Monet itseni lisäksi ajattelevat, että heissä on paljon sellaista inhimillisyyteen verrattavaa, jota ihmiset uskonnon motivoimassa itsekeskeisessä antroposentrismissään eivät ole tulleet vielä ajatelleeksi.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri 

Historian kannattavuudesta ja kannattamattomuudesta elämälle

Aatelisistä suvuista tulevien on tavallisesti nähty seuraavan historiaa jo omien esi-äitien ja -isienkin takia. On monesti nähty, että esimerkiksi brittiläiset, oman kulttuurinsa vanhuuden takia, ovat aina olleet kiinni menneessä historiassa. Aika ja perinteet ovat tavallisesti määritelleet sen onko jollain asialla tai ilmiöllä todellista merkitystä. Tämä liittyy siihen, miten auktoriteetin asemassa olevia ihmisiä ja tahoja kunnioitetaan. Pitkät aikavälit ja historia ovat asioita, joita jokaisen brittiläisen tulee kunnioittaa, vaikka esimerkiksi Lontoossa esiintyy uudenlaisia, innovaatioista johtuvia kulttuurijatkumoita, jotka ovat nuorempia kuin vaikka esimerkiksi Keski-Englannissa tai Cornwallissa.

On sanottu Nietzschestä, että hän kyseenalaisti kaikki epäjumaluuden hämärät, eli toisin sanoen aloitti kaiken alusta kulttuurissa, joka oli hänen mukaansa aina koostunut sellaisista asioista, joiden kunnioittamiseen ja ylentämiseen ei kuitenkaan ollut todellista ja perinnöllistä syytä. Nietzsche jos kuka on todellinen länsimaisen filosofian kapinallinen ja kulttuurijatkumoiden vastustaja.

Kuitenkin Nietzschekin korosti vain sitä, että kristinuskon ympärille kietoutuneet ilmiöt olivat tehneet kulttuurista ja siihen kuuluvista asioista ja asenteista heikkoutta. Kuitenkin samanaikaisesti kun kristinusko edustaa elämän jatkumista olosuhteista riippumatta voi siihen tukeutuva ihminen alkaa kuvittelemaan sen olevan kaikenlaisen elämän perustavin asemoituma.

Nietzsche korosti perustavaa ihmistä ja vallan tavoittelua, vaikka hän itse huononäköisenä ja huonokeuhkoisena invalidina ei ollut samanlainen kuin mitä hänen omat ideaalinsa ja ihanteensa olivat. Hän siis halusi nimenomaisesti sitä, minkä hän katsoi olevan itselleen tavoittamatonta, vaikka samalla haluamaansa.

Brittiläinen kulttuuri jos mikä on ollut aina aatelisen kulttuurin esikuva, josta Suomessa tiedetään varmaan pääasiallisesti suuremman kansanmäärän piirissä vain jonkin Downton Abbeyn kautta. Brittiläiseen kulttuuriin sijoittuu kuitenkin myös paljon jonkinlaisia heikkouksia ja rajoitteita. Voidaan mainita esimerkiksi lvi-asiat, brittiläisissä taloissa on kylmää ja kosteata, eikä lämmintä vettä suihkussakaan tule välttämättä useita minuutteja. Historian ja resilienssin takia siellä hyväksytään vieläkin sellaisia elämän olosuhteita, jotka on esimerkiksi pohjoismaissa ylitetty jo vuosikymmeniä sitten. Mukavuudet ovat Britanniassa monesti epäolennaisia, kunhan saadaan kupillinen teetä, joka auttaa kaikkiin mahdollisiin pulmiin. Lisäksi tärkeää on se, että erotutaan luokkiin asetettujen viitteiden kautta toisten luokkien ihmisistä. Hiirikin ymmärtää sen, miten näin ollen tulee toimia saadakseen arvostusta brittiläisessä yhteiskunnassa, missä alkuperän merkitys on kuitenkin nykymaailman mukaisesti suoraan sanoen vähentynyt.

Aika, olosuhteet, perinteet ja niiden edustajat ovat tärkeitä briteille, vaikka heillä onkin sellainen asenne politiikkaa ja poliitikkoja suhteen, joka näyttää poliitikot enemmänkin kansan palvelijoina kuin jonkinlaisina autonomisina vallan haltijoina kuten on tapana kulttuureissa, jotka eivät pysty käsittämään valtaa reaalisella tavalla kulttuurin nuoruuden takia, kuten Suomessa.. Tämä perustuu monessa mielessä siihen, että siellä toteutetaan constituency-järjestelmää, jossa maa jakautuu joistakin kymmenistä tuhansista äänestäjistä koostuviin vaalipiireihin. Hyvä poliitikko Britanniassa on etenkin oman vaalipiirinsä asioiden ja yksittäistenkin äänestäjien asioiden edustaja.

Aikaisemmin Britanniassa ei olla erottu suuresti puolueissa, koska järjestelmä on aina perustunut joko kaksi- tai kolmepuolueiseen järjestelmään, jossa Konservatiivit, Labour ja Liberaalit ovat taistelleet toisiaan vastaan, vaikka Liberaaleista ei ole ollut enää pitkään aikaan edes vähemmistöhallitukseksi. Nyt, Euroopassa vallitsevan oikeistoradikalismin tultua vallitsevaksi, on Ranskan Le Penin ja Saksan AfD:n kaltaisesti Britanniassa Nigel Faragen Reform UK nostanut kannatustaan. On siis käsillä hyvin perustavaa laatua oleva muutos, kun ensimmäistä kertaa sekä Labour ja Konservatiivit voivat jäädä seuraavan hallituksen ulkopuolelle, vaikka on sanottava äärioikeistolaisten liikkeiden kannatuksessa olevan näissä mittauksissa aina jonkinlainen epärealistinen pullistuma, joka kertoo etenkin hypestä ja siitä millaiset ihmiset näitä puolueita kannattavat. Kuitenkin tämän takia tulisi olla huolissaan kulttuurin perusteista, koska protestiliikkeitä äänestävät nykymaailmassa etenkin nuoret ihmiset. Lisäksi Britannian politiikassa Vihreät ovat saamassa näkyvämmän aseman aikaisempaan verrattuna.

Kuitenkin Konservatiiveilla on puheenjohtajana musta nainen ja Labourilla pohjoisen Kuningas, puheiltaan ja hahmotukseltaan kieltämättä Michael Footia ällistyttävästi muistuttava Andy Burnham, joten heidän kannattajakuntansa ei pysty kovin kummoisella tavalla ohjaamaan suuntaansa. Ainakin Konservatiivien perinteinen valta-alue keskisessä Englannissa on hyvin todennäköisellä tavalla siirtymässä Reform UK:lle.

Perinteet ovat siinä mielessä haitallisia todellisuudelle ja sen havainnoinnille, koska siinä kielletään elämä muissa ajoissa eläneiden ja jäykästi samaa edeltävää linjaa toistavien ja muotissa elävien ihmisten takia. Aika ja historia korkeimmalle sijalle asetettuna ei loppujen lopuksi palvele kuin parhaimmassa sosioekonomisessa asemassa olevia, koska vain pienellä marginaalilla on todellista mahdollisuutta siirtää esimerkiksi materiaalista omaisuuttaan seuraaville sukupolville. Brittiläinen kulttuuri, vaikka työväenluokkaisia ihmisiä asuu nykyisin myös joissain kartanoissa, on perustunut aina sen takaamiseen, että tietyt ihmiset saavat säilyttää omaisuutensa sukupolvien ajan. Kuitenkin 1870-luvun maatalouslama ja aatelisille määrätyt death dutyt ovat vieneet monet aristokraatit mierontielle ja jopa pois sukujensa kartanoista.

Hauska populaarikulttuurinen viite tälle perinteelle, jossa kaikkein tärkeimpänä asiana pidetään konservointia, on se, miten Earl of Sandwichin arvonimen perineen miehen amerikkalainen vaimo ja (aiemmin Viscountess) Countess käy kiertämässä englantilaisia kartanoita ja ihastelemassa sitä, jos samassa kartanossa tai linnassa on asuttu samasta suvusta kymmenen tai kaksikymmentä sukupolvea. No, on sanottava, ettei hänellä ehkä ole niin laajalukuista katsojakuntaa kuin esimerkiksi vaikka Matt Lucasin ja David Walliamsin Little Britain-sketsisarjalla. Kuitenkin on mielenkiintoista nähdä, että noin perusjenkkinä elämänsä aloittanut nainen voi muuttua noin vastaamaan Italiasta Grand-Tourilta 1700-luvulla tuotujen seinägobeliinien ja tarkasti tahroilta varjeltujen chippendale-huonekalujen tekstuuria ja väriä tämän uudessa mutta miehensä omistamassa linnassa Mapperton Housessa Dorsetissa.

Se on kuitenkin ajan ja historian hyöty Britanniassakin, että nuoret ihmiset ovat nöyriä ja eivät ala käyttäytymään epäsosiaalisesti kulttuuriansa vastaan, josta on kuitenkin kielteisiä esimerkkejä modernin populaarikulttuurin tultua monissa tilanteissa vallitsevaksi. Kuitenkin nuoriltakin tuleva kritiikki voi olla jossain tapauksessa virkistävää ja uusia näkökantoja tuovaa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri