Olen tullut vanhaksi

Mahani roikkuu

se on täysin röllykällä

huomaan paheksuvani nuoria ihmisiä

en ymmärrä sosiaalisesta mediasta

tai teknologiasta yleensä - mitään

aivan kuin minua ei ymmärretä

munani on kutistunut psyykenlääkityksestä

ennen se seisoi,

nyt paljaat tissit joskus riittävät

laavan lentämiseen

liioittelen pieniä kokemuksiani

todellisuudessa olen aivan osaamaton

keskustelen yli kaksi kertaa -

itseäni vanhempien ihmisten kanssa

kokemusta on auttamatta enemmän

mutta hautaa kohti he siirtyvät

aivan kuin en minä

en jaksa enää edes juoda -

viittä päivää peräkkäin

katson puoli yhdeksän uutisia

tilaan ja luen Kauppalehteä

fraseeraan kuin sivistynyt vanha pappa

minua luullaan ikäänikin vanhemmaksi

kuitenkin muistutan nuorempaa

babyfaceni ja ison pääni takia

meillä autistisilla ei ole juovia eikä ryppyjä

en jaksa välinpitämättömiä ihmisiä

aivan kuin en itse sellainen olisi

en mene jututtamaan -

hauskan näköisiä tyttöjä

implantteja on pian laitettava suuhun

että voisi purra härän sisäfilettiä

St Emilionin pehmeän bordeauxn kera

olen liian sivistynyt, tähän

sivistymättömään aikaan

aivan kuin olisin!

Olen rajoittunut, ennakkoluuloinen!

Olen tullut vanhaksi!

Luhangan kunnan ja kunnallishallinnon synty 1800-luvun toisella puoliskolla

Luhanka erosi Sysmästä vuonna 1864 ja luhankalaiset perustivat oman kunnan. Pitäjänkokouksen toimintaan ei alkuun tullut minkäänlaista muutosta kappeliseurakunnan aikaan nähden. Kaikessa oli mukana pienen maalaispaikkakunnan hidas, verkkainen rytmi. Kokouksia järjestettiin vain silloin kun asiat sitä vaativat. Kokouksen kutsui kokoon kirkkoherra, ja mukana oli kirkonmiehiä ja joskus muutakin väkeä. Ehdotuksia teki puheenjohtaja ja ne tavallisesti hyväksyttiin siinä muodossa, niistä tehtiin pöytäkirjat, minkä jälkeen osallistujat piirsivät papereihin allekirjoituksensa tai puumerkkinsä. Kirkonmiehet, kirkkoherra, pitäjänmakasiinin hoitajat ja muut paikalla olleet toimittivat asiat huomioiden sen, millä kohdin asiat seurakuntaa koskivat. Pitäjänkokous hoiti tuohon aikaan etenkin köyhäinhoidon asioita.

Kunnallishallinnon edistyminen alkoi vuonna 1865, kun julkaistiin kyseinen asetus maaseurakuntien hoidettavaksi. Ruotsalaisen mallin mukaan katsottiin parhaaksi erottaa toisistaan pitäjien kirkollinen hallinto ja kunnallinen hallinto. Kukin seurakunta sai valita kuntakokouksen esikunnan ja kunnallislautakunnan esimiehet. Asetus tuli toteuttaa kolmen vuoden määräaikana, mihin kuitenkin sai hakea tarvittaessa jatkoa. Vuoden 1867 kesäkuussa käsiteltiin tuomiokapitulista tullutta kirjettä, missä ohjeistettiin käsittelemään kunnallishoidon kirjallisen aineiston erottamista kirkon arkistosta. Tässä yhteydessä pitäjänkokouksen osallistujat esittivät toiveen kunnallishallituksen mahdollisimman nopeasta perustamisesta. Kirkkoherra B.K. Masalin kutsui pitäjänkokouksen koolle, mutta silloin talollinen Antti Mönkölä oli sitä mieltä, että koska kunta oli niin pieni, voitaisiin sen asiat hoitaa ilman kirkkoherran johtamaa kunnallishallitusta. Paikalla ollut kirkkoherra Henrik Renqvist esitti tämän muotoisen hallinnon hyviä puolia: hänen mielestään oli hyvä, jos pitäjänmiehet ottivat ilman palkkaa hoitaakseen yhteisten asioiden hoitamisen ilman kirkkoherran läsnäoloa kokouksissa. Kokouksessa olleet henkilöt suostuivat kunnallishallinnon tämän muotoiseen perustamiseen ja kyseiset toimihenkilöt valittiin asemiinsa.

Kunnallishallinnon ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kirkkoherra Masalin ja hänen varalleen valittiin lukkari Otto Nevander. Rusthollarit Juho Kylmälä ja Sipi Jutila valittiin lautakunnan esimieheksi ja varaesimieheksi. Kirkkoväärti Nikodemus Markkula, rusthollarit Antti Jutila, Matti Salminen, kirkonmies Antti Mönkölä ja värjäri Henrik Pihlman valittiin lautakunnan jäseniksi.

Kunnallinen toiminta oli tarkoitus aloittaa alkuvuonna 1868, mutta ennen sitä tarvittiin vielä pari kokousta edellisen vuoden aikana. Kunnallislautakunta kokoontui ensimmäistä kertaa 1. päivä joulukuuta ja kuntakokous 15. päivä joulukuuta. Näissä kokouksissa haettiin toimikuntaa rakentamaan sääntöluetteloa kuntaa varten. Tämä sääntöjen kokoelma, ns. sääntölenki, hyväksyttiin jo seuraavana vuonna. Se muistuttaa suuresti vuonna 1867 hyväksyttyä Sysmän ääniluetteloa.

Jo vuoden 1868 lopussa saatiin aikaan kaksi suurta edistysaskelta. Kunnallislautakunnan armollisesta esityksestä kuntakokous otti asioiden hoitoon kirjurin ja perustettiin rahasto kunnallisia tarpeita varten. Kunnankirjuriksi tuli Klemettilän Vanhoisten herra Karl Johan Taube 100 markan palkalla kahdeksi vuodeksi. Hänen toimeensa kuului kuntakokousten ja kunnallishallinnon pöytäkirjat sekä kaikki kunnan asioita sisältävät kirjeet. Taube oli ensimmäisiä kunnankirjureita koko maassamme. Lisäksi jokainen jolla oli ääni kunnan asioiden hoidossa velvoitettiin maksamaan 20 penniä kunnanrahaston perustamiseksi.

Yleisesti kunnallishallinnon eriytymistä vastustettiin muualla sen kustannusten takia. Myös oli tyypillistä mielipiteet, jonka mukaan kirkkoherran palkasta tulisi eriyttää osa kunnalle, jos seurakunnan toimintaa ohjattiin muualla. Myös oli lähikunnissa tyypillistä, että kirjoitustaitoisten miesten puute aiheutti kyräilyä uudistuksen eteen viemisessä. Lisäksi talonpojat olivat tyytyneet pitkään olemaan kirkonmiesten johdossa. Luhangassa oli tarpeeksi ”herroja” ja välttävästi kirjoittamista hallinneita talonpoikia, joten kunnan perustamiselle ei ollut esteitä. Papeilla oli kuitenkin pitkään johtava asema näissä asioissa.

Papit siis hallitsivat kuntia vielä pitkään. Kuitenkin jotkut heistä valittivat työtaakkaansa, ja halusivat sen takia itsekin vähentää omaa työtään kuntien hoidettavaksi. Haluttiin lisäksi selkeämmällä tavalla jakaa kunta ja seurakunta hoitamaan itselleen kuuluvia asioita. Masalinin jälkeen toimessa jatkoi vielä neljä kirkkoherraa, ja insinööri Oskar Nordqvistista tuli vuonna 1882 ensimmäinen ei-papillinen kunnalliskokouksen esimies. Jo ennen häntä oli kauppias Otto Helenius ollut väliaikaisena toimen hoitajana.

Masalinin aikaan kunnankokouksia pidettiin pääasiassa Hakasen rusthollissa, mutta hänen seuraajansa järjestivät ne kirkossa. Viimeisen puhemiehenä toimineen kirkkoherra Pohjosen kaudella kokoukset pidettiin sakastissa. Kunnallislautakunta kokoontui säännönmukaisesti Hakasella.

Kunnallishallinto alkoi Luhangassa järjestymään kunnolla irti seurakunnasta vasta 1880-luvun alussa. Tämä runsaan kymmenen vuoden siirtymäkausi ei ollut Suomen muihin alueisiin ja kuntiin nähden mitenkään epätavallista. Aiemmin pitäjänkokouksissa toimineet henkilöt siirtyivät vaivatta hoitamaan asioita myös kunnallishallinnossa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Valtiopäivämiehiä Luhangasta ja Luhangassa

Luhangassa oli aikanaan kolme valtiopäivämiestä: Robert Ruohtula, Juho Kylmälä ja Alfred Filip Danielson. Näistä Ruohtula edusti vaalipiiriään kansan valitsemilla valtiopäivillä ja kaksi muuta olivat mukana säätyvaltiopäivillä talonpoikaissäädystä.

Juho Kylmälä oli alkuaan Juho Heikinpoika, joka syntyi vuonna 1812. Hän siirtyi Tammijärven Varmajoelta Judinsaloon Kylmälän rustholliin vuonna 1855 mentyään avioon leski Maria Widbomin kanssa. Kylmäläkin oli ollut jo aiemmin kerran naimisissa. Kylmälä harrasti lukemista ja oli itseoppinut esimerkillinen talonpoika, joita tuon aikaiset valtiopäivät säännöllisesti suosivat ja toivat esille. Hän oli osallisena Itä-Hämeen Maalaisseurassa, ja hänellä sanotaan olleen merkittävä osa paikallisen maanviljelyksen edistämisessä. Kylmälän Judinsaloon pystyttämä kaksikerroksinen päärakennus on ollut pitkään pystyssä vielä hänen jälkeensäkin. Kylmälä oli kansanvalistusseuran asiamies ja jäsen sekä seuran kalenterin pitkäaikainen tilaaja. Heinolan tuomiokuntaa valtiopäivillä hän edusti v:n 1867 ja vuosien 1877-1878 valtiopäivillä, missä hänen etevyytensä tuli esiin. Valtiopäivillä hänet valittiin talonpoikaissäädyn valitusvaliokunnan jäseneksi, muutamaan talonpoikaissäädyn lähetystöön ja suostuntavaliokuntaan.

Kylmälä teki paljon aloitteita: hän esitti kanavan rakentamista Vesijärven ja Päijänteen yhdistämiseksi, tuomiokuntien erottelua pienemmiksi, Mikkelin lyseon suomalaistamista sekä oman sotaväen perustamista maahan. Kylmälällä oli myös paljon kunnallisia luottamusmiesasemia. Hän oli kunnallislautakunnan esimies ja varaesimies, suostuntaverokomitean jäsen vuosina 1865-1866, pitäjänmakasiinin rakentamisessa vuonna 1856 ja kirkkoneuvostossa useita vuosia. Edelleen vielä 1880-luvulla yli 70-vuotiaana Kylmälä oli henkikirjoituksessa kylänjohtajana ja taksoituslautakunnan jäsenenä. Hän ehdotti uusia ”rasituksia” kunnalle säännöllisesti, vaikka hänen tilansa joutui maksamaan suuria maksuja sekä kunnalle että seurakunnalle. Näihin kuului mm. kansakoulun perustaminen pitäjään. Toimekas ja tietoviisas mies kuoli lopulta vuonna 1898.

Alfred Filip Danielson syntyi Hauholla ja siirtyi sittemmin opettajan toimestaan Sysmän meijerikoulussa Luhankaan vuonna 1887. Hän viljeli Käärmelahden virkataloa siitä alkaen kuolemaansa vuonna 1904 asti. Hänen halukkuutensa kehittää uudistuksia maanviljelyssä antoi ympäröiville ihmisille aiheen kutsua häntä termeillä: ”hullu maisteri”. Danielson edusti Heinolan tuomiokuntaa valtiopäivillä vuosien 1888 ja 1900 välisenä aikana. Danielsonin on sanottu olleen perusteellinen mies ja yksi huomatuimpia omassa säädyssään. Danielson toimi lukuisia kertoja talonpoikaissäädyn valiokunnissa ja Suomen pankin tilintarkastajain toisen varamiehen tehtävässä. Hän teki anomuksia mm. maatalouden kehittämisestä, naisten ja miesten tasa-arvoisuudesta, Mikkelin lyseon suomalaistamisesta ja rautatien rakentamisesta Jyväskylästä Leivonmäen ja Joutsan kautta Lahteen. Danielson teki muutaman muun edustajan kanssa esityksen pienviljelijäin lainansaannin helpottamiseksi vuonna 1894. Vaikka talonpojat tukivat ehdotusta, ei siitä tullut mitään, koska kaikki muut säädyt vastustivat sitä.

Kun vuoden 1891 valtiopäivillä käsiteltiin rautatien rakentamista Pohjanmaan radan yhteydestä Jyväskylään, Danielson oli sitä mieltä, että rata tuli rakentaa Keuruun kautta ja hylkäsi ehdotetut Myllymäen ja Vilppulan. Hänen mukaansa rata ei saanut tuottaa etua pikkupaikkakunnille vaan sen tuli edustaa koko maan etua. Tälle esitykselle koko sääty antoi runsaat suosionosoitukset. Myös Danielson oli mukana myös paikallisissa luottamustehtävissä: Hän oli kahteen kertaan Itä-Hämeen Maalaisseuran esimiehenä ja kunnan esimiehenä hän oli vuodesta 1895 alkaen, mutta joutui luopumaan tehtävästä huonon terveyden takia. Hän oli merkittävänä osana Tammijärven kansakoulun ja kunnan säästöpankin perustamisessa.

Robert Ruohtulaa on kuvattu perin hämäläiseksi luonteeltaan: hän oli suuresti huumorintajuinen vaikka hiljainen mies. Ollessaan säästöpankin johtajana antoi hän virkatehtävässään olleelle pankintarkastajalle yöpöytälukemiseksi pankin korkokirjan ja sanoi vieraalleen: ”Hyviä unia”. Ruohtulasta on jäänyt kunnan asukkaille pitkään viljelty fraasi: ”Sitä mieltä minäkin, sanoi Ruohtula valtiopäivillä”. Koska valtiopäivillä ollessaan vuosina 1911-1913 hän käytti vain yhden ainoan puheenvuoron, on sanonnalla varmasti jonkinlainen totuusperä. Pyrkiessään valtiopäiville hän palkkasi erään maisterin puhumaan puolestaan vaalikarjalle. Valtiopäivillä ollessaan hän oli monien valiokuntien jäsenenä ja varajäsenenä. On sanottu Ruohtulasta, että hän ei ollut puheen vaan toiminnan mies. Myös Ruohtula toimi kunnankokouksen esimiehenä ja lisäksi hän toimi kunnallislautakunnan esimiehenä ja lautakunnan jäsenenä vuosina 1889-91, 1892-94 ja 1898-1900.

Kun pitäjään alettiin suunnitella säästöpankkia, Ruohtila oli mukana hankkeen valiokunnassa, säästöpankin toimikunnassa ja pankin ensimmäisessä hallituksessa. Ruohtula valittiin heti pankin perustamisen jälkeen sen kamreeriksi ja esimieheksi. Tässä tehtävässä hän toimi kuolemaansa saakka. Hän sai paljon aikaan etenkin Tammijärven suunnassa: hän oli kansakoulun johtokunnan esimies vuosina 1908-1914, Tammikosken osuusmeijerin puuhamiehenä, puimaosuuskunnassa, maamiesseurassa, yhteissahassa, nuorisoseurassa ja Itä-Hämeen maanviljelysseurassa. Hän lahjoitti vuonna 1913 täytettyään kuusikymmentä vuotta vaimonsa Amandan kanssa 3000 markkaa köyhien koululaisten kouluolojen parantamiseksi. Vielä samaisena vuonna hän perusti Mikkelin läänin ensimmäisen metsänhoitoyhdistyksen, johon kuuluivat Luhangasta ainakin seuraavat tilat ja tilalliset: Pohjola, Veijo, Vanhoinen, Ruohtula, Kesäniemi, Nisula ja Koivumäki. Ruohtula kuoli vuonna 1914.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Luhangan kunnanvaltuustosta ja sen perustamisesta kuntakokouksen työn jatkajaksi

Vuoden 1917 kunnallislaki pakotti kuntia perustamaan kunnanvaltuustoja. Joissakin harvoissa tapauksissa kuntakokouksen muodosta oli luovuttu jo aiemmin mutta se ei tosiaan ollut mitenkään yleistä. Eri ryhmittymillä oli tästä lähtien mahdollisuus asettaa omia ehdokkaitaan kunnallisiin vaaleihin. Luhangan kohdalla uuden järjestelmän käyttöönottaminen poikkesi tavallisesta.

Uutta kunnallislakia ja sen toteuttamista käytännössä opettamaan oli Mikkeliin järjestetty kursseja aivan vapaussodan kynnyksellä. Luhangasta sinne lähetettiin talolliset Konstantin Nieminen ja Lauri Koivikko. Kurssit kuitenkin peruttiin, koska kapina oli alkamaisillaan, joten myös Koivikko ja Nieminen palasivat kotiin tyhjin käsin.

Valtuustovaalit oli määrätty järjestettäväksi 20. maaliskuuta, jolloin sota oli jo käynnissä ympäri maata. Vaaleja ei kuitenkaan pidetty, sillä puolueiden, osuuskaupan ja yksityiskaupan kannattajat sopivat ehdokasasetelmasta niin, että ylimääräisiä ehdokkaita ei mukaan otettu. Vuorotellen molemmat ryhmät nimesivät edustajansa valtuustoon ja tätä myötä keskuslautakunnan tunnistama 18-jäsenestä koostuva valtuusto tuli valituksi.

Luhangan historian viimeinen kuntakokous järjestettiin 17. päivä maaliskuuta vuonna 1918, ja valtuuston ensimmäinen kokous pidettiin ensimmäistä kertaa 1. päivä huhtikuuta. Kuntakokous ei kuitenkaan kokonaan hävinnyt, vaan sen toimintaa jatkoi manttaalikunnan kokous. Valtuuston ensimmäiseksi puheenjohtajaksi tuli agronomi P.O. Kesäniemi, varapuheenjohtajaksi Iivari Rantamäki ja sihteeriksi opettaja Ilmari Katila. Jäsenet jatkoivat toimintaansa aina kolmen vuoden kauden ajan. Lisäksi määrättiin siitä, että 1/3 valtuustosta erosi kolmen vuoden välein ja se luonnollisesti täytettiin uusilla asiamiehillä. Vuodesta 1925 alkaen kaikki edustajat on valittu samanaikaisesti. Ensimmäisen valtuuston ammattijakauma oli: kuusi talollista, kolme torpparia, kaksi opettajaa, kauppias, agronomi, rouva, mäkitupalainen, emäntä, työnjohtaja ja vuokraaja.

Uusi kunnallislaki toi sellaisen uudistuksen, jonka myötä täysivaltaiset ja täysi-ikäiset kuntalaiset pääsivät ottaman osaa kaikille yhteisten ja samojen asioiden hoitamiseen. Kansanedustuslaitoksen synnyttyä vuosisadan alussa maahan oli syntynyt järjestäytyneitä puolueita. Kunnallinen elämä Luhangassa ei varsinaisesti alkuun vaatinut poliittisten puolueiden myötätuulta. Kaksi syntynyttä ryhmittymää keskittyivät yksityiskaupan ja osuuskaupan keskuuteen. Vaikka torpparit pääsivät osallistumaan aktiivisemmin kunnalliselämään, ei se kuitenkaan aiheuttanut oikeiston ja vasemmiston keskinäistä kamppailua. Luhanka oli maatalousvaltainen paikka, eikä torpparikysymys ollut kunnassa niin hektinen kuin mahdollisesti muualla.

1950-luvulta alkaen on vasta alkanut kannanottoja poliittisten ryhmittymien näkemysten värittämänä. Voimasuhteet oikeiston ja vasemmiston välillä pysyi pitkään samanlaisen staattisena. Tässä Tammijärvi ja kirkonkylä ovat muodostaneet binaarisen vastinparin. Tämähän havaittiin jo 1880-luvulla kirkon rakentamisen aikoina. Periaatteena kunnan asioiden hoitamisessa on korostettu yksimielisyyttä, eli kunnan parhaan arvostamista. Lapuan liikkeen ja kyyditysten aikana yhteenotoilta ei selvitty Luhangassakaan. Kuitenkin erimielisyydet hävisivät nopeammin kuin monella muulla paikkakunnalla.

30-luvulta alkaen kunnallinen päätöksenteko vaati yli kahtakymmentä toimi- ja lautakuntaa. Näitä olivat kunnallisten vaalien lautakunnat, 12-jäseninen tutkijalautakunta, 3-henkinen metsälautakunta ja raittiuslautakunta. Vuodesta 1919 oli toiminnassa maatalousrahasto ja varallisuusverolautakunta. Seuraavana vuonna perustettiin uudelleen asutuslautakunta.

Varhaisessa vaiheessa vuonna 1921 Luhanka liittyi maalaiskuntien liittoon, jossa oli muutamaa vuotta myöhemmin jäsenenä yli puolet maalaiskunnista. Jäsenmaksua vartin perittiin 20 markkaa jokaista sataa kuntalaista vastaan. Kunnallislautakunnasta erotettiin vuonna 1922 köyhäinhoitoasiat ja niitä varten perustettiin erityinen lautakunta. Vuonna 1952 perustettiin sosiaalilautakunta. Sairaalalaitoksien osalta yhteistyötä on tehty etenkin Joutsan kanssa omien varojen ja resurssien puutteen takia. Ammattientarkastajan virka perustettiin vuonna 1925. Liikuntakasvatuslautakunta vuonna 1932. Kunnansihteerin virka perustettiin vuonna 1948.

Sanotaan, että kunnan taloutta on hoidettu tarkkuudella ja kaukonäköisyydellä. Tulot on kerätty pääasiassa kuntalaisten verotuksella, joten on pitänyt venyttää penniä. Pääomatuloilla on pystytty tarpeen mukaan rahoittamaan rakennustöiden vaatimia kustannuksia. Luhangan veroäyri oli alkuun yksi suurimpia koko maassa, joka ei enää muistuta nykyistä tilannetta. Kunnalle on lahjoitettu ajan saatossa paljon rahastoja, joista suurin osa on kuitenkin menettänyt arvonsa inflaation takia. Esimerkiksi Valter Veijo lahjoitti 10 000 markkaa Klemettilän koululaisille.

Kunnalliskoti valmistui kuntaan vuonna 1932. Kunnantupa taas oli jo vuoteen 1920 niin rähjäisessä kunnossa, ettei sen käyttö enää ollut sopivaa. Sen takia päätettiin rakentaa uusi toimitalo. Rakennuksesta tuli taitekattoinen kunnantalotyyppiä edustanut talo ja sitä on myöhemmin kohennettu toisen kerroksen uusimisella ja talon alakertaan rakennettiin arkisto-osa. Talo, joka nimettiin Kuntalaksi, maksoi noin 150000 markkaa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Luhangan maatalousolojen varhaisesta kehityksestä 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa

1800-luvun alkupuolella Suomessa siirryttiin maataloudessa enemmän viljanviljelykseen. Niityt käännettiin pelloiksi ja karjaa vähennettiin. Pellot eivät saaneet riittävästi lannoitusta. Varsinainen romahdus tapahtui 1860-luvulla. Itä-Suomessa vuosi 1865 oli kadon vuosi ja pari vuotta sen jälkeen kato koettiin koko maassa. Lääni lääniltä kato koettiin eri tavalla. Esimerkiksi Mikkelin läänissä vuoden 1867 sato ei eronnut tavallisesta. Lääni oli säästynyt halloilta sen monien järvien ansiosta. Kato ilmeni aina seuraavana vuonna ruuan määrässä. Jos talonpoika ei kärsinyt kadon myötä, aiheuttivat suurempia ongelmia nälkäisten kerjäläisten laumat kulkutauteineen. Luhangassa kuolleita oli tavallista enemmän vuosina 1866-68.

Maatalouden järjestämiseksi tarvittiin valistustyötä ja yleiseltä tasolta johdettua maatalouspolitiikka. Monet rupesivat tässä vaiheessa suuntautumaan karjatalouteen. Vähitellen karjanpitämistä suosiva politiikka alkoikin näkymään lupaavissa kehitysaskelissa. Esimerkiksi voin tuotanto laajeni, että vuonna 1883 maasta vietiin voita kymmenen kertaa enemmän kuin kolmekymmentä vuotta aiemmin. Separaattorin yleistyminen 1880-luvulla teki mahdolliseksi suurempien maitomäärien käsittelemisen ja kestävämmän voin valmistamisen.

Maaperä on ollut tietynlaisena haitta-aiheena maanviljelykselle Itä-Hämeessä. Päijänteen itärannat ovat karua ja kivistä seutua, vain Sysmä on tässä poikkeuksena. Kaskenpoltto on tämän takia ollut Itä-Hämeessä yleistä ja sillä on korvattu puuttuvaa peltomaata. Luhangan metsistä oli vielä 1950-luvulla koivua yli 40 prosenttia, samalla kun koko maassa sitä oli vain 13.1 prosenttia. Vaikka kaskeamisen hyötyä alettiin epäillä, harjoitettiin sitä Luhangassakin vielä 1900-luvun alun vuosina. Soiden ja koskien perkaaminen oli yleistä 1800-luvun lopussa. Peltoala kasvoi koko ajan vuosisadan alusta Luhangassa. Luhangan peltoala koko kunnan pinta-alasta oli vuonna 1901 vielä vain 3.7 prosenttia, kun taas kuudenkymmenen vuoden päästä se oli jo 8.74, joka oli suurin piirtein sama koko maan keskiarvon kanssa.

Vuonna 1865 Luhangan väkiluku oli 2231 henkilöä, joista 1982 sai toimeentulonsa maataloudesta. 1800-luvun puolessavälissä Luhangassa oltiin monen indikaattorin mukaan yhtä kehittyneitä maataloudessa ainakin yhtä pitkällä kuin naapurikunnissa. Pellot oli ojitettu lähes täysin: 95 prosenttia pelloista oli ojitettu. Kivinavettoja oli Luhangassa peräti 21, joista 6 säätyläisellä ja 15 talollisella. Vastaavasti Sysmässä niitä oli 2 ja Hartolassa 3. Monta kivinavettaa Luhankaan rakennutti Abraham Kandelin, joka oli toiminut Jämsässä rakennusmestarina ennen paluutaan Luhankaan.

Nälkävuodet koettelivat pahasti myös Luhankaa. Lainajyvästöt ja vanhat viljat loppuivat. Itä-Hämeessä ei kuitenkaan tavallisesti kuoltu nälkään, vaan ihmisiä vei hautaan etenkin heikko kunto ja siihen iskevät taudit. Nisulan kartano oli tuohon aikaan rikkain, ja sieltä myytiin viljaa muualle päin kuntaa. Nisulasta haettiin tuolloin viljaa aina Orivedelle asti.

Katovuosien jälkeen kehitys oli hitaudesta välittämättä rivakampaa kuin aiemmin. Luhangan edistymistä kantoivat vastuun noin kymmenkunta suurtalonpoikaa. Luhangan maatalouden edistäjinä on tavallisesti mainittu nämä isännät: mm. Odert Otto Alfred von Becker, Bruno Blom, A.F. Danielson, Sipi Jutila, Sipi Helenius, Antti Jutila, Benjamin Helenius, Niklas Hietanen, Abraham Kandelin, Joonas Ruohtula, Robert Ruohtula, Juho Kylmälä, Juho Varmanen ja Oskar Nordqvist. Näistä useat olivat maatalousseurojen jäseniä ja yleisesti edistyneitä ja valveutuneita.

Itä-Hämeen maalaisseura teki 1800-luvun lopulla työtä esimerkiksi oikean kynnön ja ojituksen edistämiseksi. Maatalousnäyttelyissä laitettiin pystyyn kyntö- ja ojituskilpailuita. Seuran kautta sai myös uusia työvälineitä. Kaikista tyypillisimmät työkalut Luhangan maatiloilla 1800-luvulla olivat käyrä, peltoarra ja kaskimailla käytetty hyvin hyödyllinen suora paloarra, jotka kaikki rakennettiin puusta, vain kärkiosa tavattiin raudoittaa myöhempinä aikoina. Hyvin oksarikkaasta näreestä tehty karhi ja punainen lata kuuluivat myös joka maanviljelijän työkalustoon. 1800-luvun lopulla varakkaammissa taloissa oli seppien valmistamia nivelkarheja. Talikot ja lapiot olivat puusta tehtyjä. Metallityökalut olivat vielä tuolloin harvinaisia. Maalaisseura levitti työkaluja etenkin omille jäsenilleen.

Peltojen oikeamittainen lannoitus mietitytti viljelijöitä kun peltoala lisääntyi. 1800-luvun lopulla käytettiin jo Itä-Hämeessäkin apulantoja, vaikka useimmat käyttivät edelleen karjanlantaa. Aikansa elänyt 3-jakoinen viljelyksen tapa väistyi, ja jo vuosisadan lopulla siirryttiin vuoroviljelyyn, jossa toimittiin monilla tavoilla peltojen ja tarpeitten mukaan. Vilja puitiin vielä 1800-luvun lopulla varstoin ja lajiteltiin äyskäreillä. Kuitenkin samanaikaisesti yleistyi ”rosma” eli puimakone. Sitä oli mieskiertoista ja suuremmissa taloissa se oli jo pian hevoskiertoinen. Jälkimmäisiä oli vuosisadan lopulla ainakin Tammilahdessa, Ruohtulassa, Kärmelahdessa, Koivumäessä ja Huuskolassa. Viljan lajittelussa alettiin käyttää jo samaan aikaan viskuumyllyä, jonka saattoi valmistaa kotonakin. Myllyjä viljan jauhamiseen oli Luhangassa noina aikoina ainakin Tammijoella ala- keski- ja ylämylly, Lempään mylly, Kylmälän mylly ja Uuden Jutilan mylly. Nautakarja oli tuohon aikaan yleisesti Luhangassa sekarotuista ja siihen tyydyttiin.

Maatalouden edistämiseksi tarkoitettu valistustyö oli kruunun ja sen virkamiesten hallitsemaa. Mikkelin läänin kuvernöörin vuoden 1861 koollekutsunnan kautta perustettiin Talous- eli maanviljelysseura Seura järjesti maanviljelyskokouksia, joihin sisältyi esitelmiä ja maatalousnäyttelyitä. Seura myös palkkasi erityisiä maanviljelysneuvojia. Sysmän kartanonherra kutsui Itä-Hämeen maalaismiehiä perustamaan Meijeriyhdistyksen haaraosastoa, mistä syntyi Itä-Hämeen maalaisseura. Seurassa oli jäseniä Sysmästä, Luhangasta, Heinolasta, Joutsasta, Hartolasta ja Leivonmäeltä. Pitkäaikaisia luhankalaisia jäseniä olivat mm. Oskar Nordqvist, A.F. Danielson, P.O. Helenius, Juho Kylmälä ja Bruno Blom. Seura edisti merkittävällä tavalla edistänyt maatalouden kehitystä 1800-luvun lopulla. Vuonna 1901 perustettiin Kaarlo Laaksovirran, Robert Ruohtulan ja P. O. Heleniuksen toimesta Luhangan maamiesseura ja vuonna 1941 se järjestäytyi Luhangan maatalousseuraksi.

Vuonna 1910 maanviljely oli Luhangassakin koneistunut ja sen vuoden tietojen mukaan Luhangassa oli 20 niittokonetta, 6 hevosharavaa, 20 puimakonetta ja 6 muuta konetta. Lypsykoneet, traktorit ja puimurit tulivat Luhankaan vasta runsaat neljäkymmentä vuotta myöhemmin.

Elokuussa Luhangan Tammijärvellä järjestettiin maatalousnäyttely. Sen on sanottu antaneen oivan kuvan Luhangan silloiseen asti kehittyneestä maataloudesta. Lisäksi se oli kunnianosoitus niille edeltäville polville, jotka olivat kehittäneet maataloutta aikaisemmin. Kaikki pioneeriluonteet eivät enää olleet tätä todistamassa, mutta yksi nestori, P.O. Helenius oli paikalla kunniavieraana. Näyttely antoi toiveita jatkuvasta maatalouden kehityksestä Luhangassa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Torpparilaitoksesta ja torppareista Luhangassa

Vielä 1900-luvun alussa Luhanka oli varsin tyypillinen Päijät-Hämeen maanviljelyksestä elävää seutua. Teollisuutta ei juuri ollut. Oli paljon suuria talollistiloja ja muutamia aatelisten hallinnoimia kartanoita. Torpparien asutus oli laajaa ja poikkeuksellista. Vuonna 1912 Luhangassa oli eniten torppia kaikista Heinolan kihlakunnan kunnista. Torpparitilojen osuus kaikista viljelmistä oli 74.6 prosenttia. Alueilla, jotka elävät maanviljelyksestä, kaikenlainen kehitys on usein hidasta. Siellä kunnioitetaan perinnöllisiä käsityksiä ja käsitteitä. Siellä kunnioitetaan vallitsevia olosuhteita ja pelätään äkkinäisiä muutoksia. Luhangassa säilyivät samat olot 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun ensimmäisiin vuosikymmeniin parin sukupolven ajan.

Vuonna 1870 Luhangassa oli 36 itsenäistä tilaa, 9 lampuotitilaa ja 96 torpparia. Asukkaita tuolloin oli kirkonkirjojen mukaan 2141. Vuonna 1910 Luhangassa oli 33 itsenäistä tilaa, seitsemän lampuotitilaa ja 90 torppaa. Asukkaita tuolloin oli kirkonkirjojen mukaan 2202.

Torpparisääty oli tullut Suomeen 1600- ja 1700-lukujen yleisen taloutta koskevan politiikan johdosta. Suurinta osaa tiloista ei saanut perintötila-käsitteen takia jakaa, eikä maanviljelyksestä elävä yhteiskunta pystynyt sijoittamaan ylimääräistä väkeä muualle kuin omille vuokratiloilleen. Tämä välttämättömyydestä syntynyt ongelman ratkaisu jäi noiden olojen jälkeen pysyväksi. Tilojen nuoremmat tytöt ja pojat saivat osansa perinnöstä torpanpaikan kautta ja tilittivät sen jälkeen vuokraa kotitilalle. Varaton renkimieskin pystyi lunastamaan isännältä torpan perustamisluvan, kunhan tämä pystyi maksamaan torpan vuokran omalla työllään. Luhangan kirkon penkkijärjestyksessä vuonna 1780 luetellaan jo yhteensä 48 eri tilojen torpparia. Luhangassa perustettiin paljon torppia etenkin 1800-luvun alkuvuosikymmeninä. Siihen aikaan kunnan väkiluku nousi ja vauraiden tilojen tuli hankkia lisää työvoimaa, jonka torpparit ja mäkitupalaiset pystyivät näille tarjoamaan.

1800-luvun puolenvälin aikoihin päästiin torppien ja tilojen lukumäärässä korkeimpaan ennätykseen. Kun kaikki kuntalaiset eivät saaneet torppaa tai tilaa, piti maata omistamattomalle väestölle järjesteltävä toimeentulo maanviljelysyhteiskunnan toimesta. Siihen tarkoitukseen otettiin tiloille piikoja, renkejä, kestejä ja muonamiehiä, jotka tekivät tilojen töitä luontoispalkkaa vastaan. Kun torppariaika vallitsi, muodostivat tilalliset, lampuodit ja torpparit maanviljelyyn osallistuvan väestön. Samalla kun tilallisia ei voitu ajaa tiloiltaan pois, oli torppareilla mielessä tieto siitä, että jos he eivät hoitaneet torppaansa kunnolla, pystyi isäntä häätämään nämä torpistaan. Piiat, rengit, muonamiehet ja kestit olivat yhteiskunnan köyhimpiä. Heillä ei ollut omaa asuntoa eikä omia viljelyksiä. Monesti heillä ei ollut mahdollisuutta vaurastuakaan.

Vuonna 1890 Luhanka koostui väestöltään 48.5 prosenttisesti loisista, eläkeläisistä ja irtolaisista, 27 prosenttisesti torppareista, 11 prosenttisesti palvelusväestä, 3.1 prosenttisesti lampuodeista, 5.8 prosenttisesti maanomistajista, 2.6 prosenttisesti käsityöläisistä ja sahan väestä ja 2 prosenttisesti virkamiehistä.

Torpankontrahti tarkoitti sopimusta siitä, että isännän puista rakennettua torppaa ja maata vastaan torpparin tuli maksaa isännälleen veroa oman työnsä tuotolla. Käytännössä isäntä määräsi vuokrasopimuksen muodon ja pystyi koska tahansa asettamaan uusia ehtoja omille torppareilleen, eikä siinä ollut väliä siitä, tehtiinkö sopimus suullisesti vai kirjallisesti. 1900-luvun alussa kuitenkin pyrittiin luopumaan suullisista sopimuksista, ja vuonna 1912 oli Luhangan 97 vuokrasopimuksesta suullisia enää 19. Vuokrakirjassa määriteltiin isännän vaatimat ehdot, verot ja sekä olosuhteet, jolloin sopimus katsottiin loppuneeksi. Torppari maksoi asemansa omalla työllään. Työvero oli kunnassa voimassa niin kauan kuin torpat olivat isäntiensä alaisia. Työvero ei ollut tässä ainoa vero, vaan oli myös parselivero ja rahavero.

Työvero jakaantui kahteen tyyppiin, jotka olivat päivätyöt ja työviikot. Päivätyö koostui yhden päivän mittaisesta työsuorituksesta, jonka laadusta torppari ei tavallisesti tiennyt töihin lähtiessään. Päivätöitä suoritettiin jalan ja hevosella. Hevostyöt olivat tuottavampia, joten sopimuksessa määrättiin tarkkaan niiden lukumäärästä. Torpparin piti tulla kutsusta töihin ja joutui jättämään omat toimensa kesken, jos isännän kutsu kävi. Työviikkojen sisältö oli määritetty sopimuksissa. Torppareita tarvittiin heinää tekemään, kyntämään, ajamaan sontaa, viljaa korjaamaan ja puimaan. Muita töitä olivat mm. rakentamaan tai korjaamaan rakennuksia, ajamaan hollikyytejä, tekemään maantietä tai vaikka muuttamaan torpan paikkaa. Yleistä oli myös reissu johonkin kaupunkiin kuten Jyväskylään tai Heinolaan hoitamaan isännän kaupunkiasioita. Esimerkiksi Kärmelahden torpparit rakensivat vuoden 1899 joulukuussa päivätöiden tilien mukaan saunan kiuasta, ajoivat mutaa, sontaa, kanervia, halkoja, pärepuita, tiiliä, risuja, hiekkaa, heiniä, jauhoivat viljaa, panivat sahtia, muurasivat, hoitivat hevosia, hakkasivat riihipuita, erottelivat perunoita, tekivät pajatöitä, tekivät navettatöitä, avasivat mutasuota ja vaihtoivat maata.

Työveron ohessa torpparit maksoivat rahaveroa, jonka suuruus vaihteli 1890-luvulla kymmenestä markasta 180 markkaan, riippuen pääosin torpan suuruudesta. Vielä kehittyneempi oli parselivero, joka maksettiin luonnontuotteina, kuten vaikkapa puolukoina, kauroina, suoloina tai palvattuna lihana.

Vuokra-aika määritteli suuresti torpparin mielialaa ja työintoa. Tavallisesti sopimus koski vain yhtä isäntäpolvea, joten vaikka poika olisi halunnut jatkaa, oli tämän mahdollisuus arka. Kuitenkin vähitellen tuli tavaksi se, ettei torpparia saanut häätää torpasta kuin sen huonon pidon takia. Häätökäsky eli ulossana piti isännän antaa ennen tuomaanpäivää, milloin torpan haltijan tuli lähteä torpastaan marianpäivään mennessä.

Erikoisen suuresti torpparit erotti isäntäväestä heidän sivistyneisyyden ja varallisuuden kautta. Talonpojan talokin oli kuin kartano torppaan verrattuna, köyhyys viljeli välinpitämättömyyttä, kun taas rikkaat isännät kouluttivat lapsiaan ja olivat kiinnostuneita maailmasta. Isäntä oli käskijä ja torppari tottelija. Luhangassa ei kuitenkaan havaittu suurta skismaa näiden kahden ryhmän jäsenten välillä.

Esimerkiksi Sipi Jutilaa pidettiin oikeudenmukaisena miehenä, joka kerran, kun torppari ei saapunut verotyöhönm odotti hän aikansa ja lähti sitten torpalle ja myhäili pelästyneelle alaiselleen tulleensa katsomaan oliko torppari muuttamut muualle.

Vuoden 1868 Luhangassa suoritetun seurakuntavaalin yhteydessä torpparit oli jaettu varallisuuden mukaan eri ryhmiin: perintötorpparit saivat äänestää kolmella äänellä, verotorpparit kahdella ja työtorpparit yhdellä. Talollisilla äänimäärä määräytyi manttaalimäärästä, jolloin esimerkiksi Vanhoisten Taube ja Kärmelahden Helenius äänestivät 50 äänellä kumpainenkin. Torppareidenkin välillä oli säätyeroja, minkä etenkin muonatorpparit saivat havaita. Näiden ja mäkitupalaisten välillä ei juuri ollut eroja. Torpparien varakkuus määräytyi kuitenkin siitä miten paljon vuoden aikaisesta tuotosta jäi omaan käyttöön sen jälkeen kun vuokranmaksu oli suoritettu.

Luhangan torppareilla ei tavallisesti ollut vaikeuksia veronmaksun kanssa ja monet pystyivät vielä vaurastumaankin. Verotorpista suurin osa koostui 5-10 hehtaarista, ja yli 10 hehtaarin torppia oli viidesosa kaikista. Ero kartanon ja torpan välillä oli valtava etenkin irtaimiston suhteen.

Torpparit eivät tarvinneet sivistystä, eikä torppien peruluetteloissa juuri ilmene kirjallisuutta, edes hengellistä. Kuitenkin jo 1870-luvulla kohdataan ensimmäinen torppari kunnallislautakunnassa – Johan Niemelä. Muutamia vuosia myöhemmin löydetään torppari Eerik Juurtioja kirkkoraadissa, ja torppari Benjam Kantonen Tammijärven piirin lautamiehenä. Myös esimerkiksi Säästöpankin isännöstössä toimi torppareita. Heitä ei kuitenkaan huolittu tärkeimpiin positioihin.

Sydänmaan työväenyhdistys aloitti sosialistisen hapatuksen viimeistään vuoden 1905 suurlakon aikaan. Vuoden 1907 vaaleissa sosiaalidemokraatit saivat 65.7 prosenttia äänistä, samalla kun loput tulivat suomalaisen ja vanhasuomalaisen puolueen osaksi. Vuonna 1918 saatiin aikaan laki, joka mahdollisti torpparien vapauden isäntänsä alaisuudesta torpan lunastamisen kautta. Vuonna 1925 oli pitäjässä jo 173 itsenäistä tilaa. Esimerkiksi Nisulasta irronneet 16 torppaa muodostivat koko Sydänmaan asutuksen. Isäntä-torppari-asetelma hävisi ja kuljettiin kohti suuremmin toteutuvaa tasa-arvoa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kaupan varhaisesta kehittymisestä Luhangassa

Anders Chydenius oli jo 1700-luvulla kirjoittanut vapaan kaupankäynnin puolesta Suomessa. Tästä huolimatta oikeus perustaa maakauppoja tuli voimaan vasta vuonna 1859. Kaupungeilla oli yksinoikeus kaupankäyntiin, koska vuonna 1734 säädetyn lain mukaan oli kiellettyä myydä kaikkia kaupunkitarvikkeita tai pitää niitä varastossa tai varastossa pitämisen maaseudulla. Laki kielsi myös kaupunkitarvikkeiden ostamisen maalla tapahtuvaa myymistä varten.

Ennen makasiinien perustamista maaseudun kauppa oli laukkuryssien, markkinoiden, kaupunkimatkojensa ja salakauppiaiden varassa. Luhangastakin oli huonot kulkuyhteydet yhdessä sijainnin maaseudulla kanssa. Laukkuryssien tavaroissa ei ollut erikoisuuksia, minkä lisäksi heidän tuli altistua jatkuvan kulkemisen rasitukselle.

Markkinat olivat tärkein kaupankäynnin muoto tavaranvaihdon kannalta. Nekin menettivät suosiotaan jo 1820-luvun alussa, koska maaseutumarkkinoiden määrää jouduttiin vähentämään niillä vietetyn huonon ja jopa riettaan elämän takia. Lopulta markkinatkaan eivät enää pystyneet vastaamaan kasvavaa hyödykkeiden kysyntää. Myös markkinointi oli tuolloin huonossa jamassa. Lähimmät markkinat järjestettiin syksyllä ja talvella Luhangassa. Lisäksi käytiin Mikkelin, Anianpellon ja Jyväskylän markkinoilla. Jyväskylään myös tehtiin paljon kaupunkimatkoja. Rannikolta sai esimerkiksi suolan halvemmalla kuin sisämaassa, ja sen takia luhankalaiset tekivät kaupunkimatkoja aina Loviisaan ja Porvooseen saakka. Ennen kuin maakauppa oli vapautettu, tekivät kauppiaat ostoksensa kaupungeissa.

Pitkät kaupunkimatkat tulivat maaseudun asukkaille kalliiksi, mutta kuitenkin se virkisti ja toi vaihtelua päivittäisen elämän kulkuun. Kaupan vapauttamista odotettiin kärsivällisesti aina 1800-luvun alusta. Tuo aika toi esiin myös salakauppaa, joka levisi kulovalkean tavoin ja pian jokaisessa kunnossa oli ainakin yksi laiton maakauppa.

Maalaisyhteisö koki murroksen 1850-luvulla – oli aikeissa lopettaa talouselämän holhousjärjestelmästä. Ensimmäinen harppaus vapaan maakaupan suuntaan oli vuonna 1842 tapahtunut maantuotteiden vapauttaminen. Tämä ei kuitenkaan tarjonnut ratkaisua alkuperäiseen ongelmaan, koska esimerkiksi nautintoaineet luhankalaistenkin käydä ostamassa kaupungissa. Tällaisia olivat esimerkiksi makeiset, tupakka ja alkoholi. Kulutustavaroiden kysyntä oli suurempaa kuin tarjonta. Maakauppa alkoi saada kannattajia myös korkeimpien tahojen toimesta Helsingissä. Esimerkiksi J.V. Snellman osallistui hankkeen ajamiseen. Hänen mukaansa kauppakiellon myötä tullut lainrikkomisilmiö oli haitallinen ja samalla hän katsoi maakauppojen korottavan syrjäseutujen elintasoa.

Maan hiljalleen virinnyt lehdistökin tuki hanketta. Tunnettu lehtimies ja kirjailija Pietari Hannikainen kirjoitti vuonna 1857 maakaupan täydellisen vapauttamisen puolesta. Tavaroiden hankinta ja mainostaminen kävisivät silloin paremmin ja helpommin. Suomen Julkisissa Sanomissa kirjoitettiin perusteista miksi kaupan tulisi olla vapaata. Jos jokaisessa pitäjässä olisi oma kauppias, tällöin jokainen kuntalainen saisi tarpeensa läheltä eikä tarvinnut kulkea pikkuasioiden perässä pitkiä matkoja. Kansan johtomiehet ja kansa olivat ottaneet maakauppa-hankkeen omakseen koko maassa. Senaatti säätikin joulukuun 28. vuonna 1859 asetuksen, joka avasi päivittäistavaroiden myynnin maaseudulla.

Keski-Suomen suurissa pitäjissä perustettiin kauppoja hyvin pian maakauppa-asetuksen voimaantulon ansiosta. Keski-Suomen ensimmäinen kappeli Luhangan muodossa sai ensimmäisen kauppansa vuonna 1862. Kuntalaisten pääsy kauppaan helpottui laivaliikenteen Päijänteelle tulemisen myötä, ja esimerkiksi Suomi-laiva kulki Anianpellon ja Jyväskylän väliä. Tästä parannuksesta johtuen yksi kauppa riitti tarpeisin yli kymmenen seuraavan vuoden ajaksi. Yksi tekijä joka oli alkuun haittana kaupankäynnille oli se, että kauppiaat valittiin tarkan seulan kautta ja rajoituksia oli paljon kaupankäynnissä. Maakauppiaan vaatimukset olivat luku-, kirjoitus- ja laskutaito, hänen piti olla hyvämaineinen, ehtoollisella käynyt, ja itse oman omaisuutensa hallitseva mies. Hänen tulisi myös hallita kaupan yksinkertainen kirjanpito. Näillä vaatimuksilla ehkäistiin vilpillisten kandidaattien ilmentymistä pitäjään talonpojan tappolinjalle.

Kauppiaaksi aikovan oli haettava oikeutta kaupan pitämiseen kuvernööriltä. Jos se ei palannut kuvernööriltä hylättynä, piti aikovan hakeutua kihlakunnan oikeuteen, joka antoi asiassa lausunnon kun oli kuunnellut ensin käräjillä kuntalaisten kantaa kaupan tarpeellisuudesta. Mikäli aie meni läpi käräjien päätöksellä oli seuraavana vuorossa senaatin arvio, joka myönsi yleensä kauppaoikeuden hakijalle. Kaupan tuli päätöksen mukaan sijaittava vähintään 50 virstan päässä kauppalasta.

Petter Siren haki vuonna 1861 maakauppiaaksi, mutta häntä ei toimeen otettu, koska hän oli köyhä ja reppanaluonteinen. Lisäksi Siren asui erossa vaimostaan. Ensimmäinen kauppias Luhangassa oli Joonas Ruohtula, jolle annettiin hakemuksen jälkeen oikeus kaupanpitoon vuoden 1862 alussa. Ensimmäinen kauppa perustettiin Ruohtulan tilan maille Tammijärjelle. Ruohtulan monopoli jatkui vuoteen 1867, milloin Frans Oskar Stenberg perusti pitäjän toisen kaupan Tammilahden pohjukkaan. Pian tämän jälkeen Ruohtula luopui kaupanteosta ja Stenbergin kauppa jatkoi ainoana Luhangassa.

Seuraavana kaupan perusti Tammijärvelle Otto Helenius vuonna 1875. Niin ollen Luhangassa oli taas kahdenlaisia kauppoja. Molemmat olivat tosiaan Tammijärvellä, koska kulkuyhteydet olivat sinne edullisemmat kirkonkylään nähden.

Tiedetyin luhankalainen kauppias oli Robert Ruohtula. Hän hyötyi hyvän tukkikauden noususuhdanteesta, ja perusti kaupan 1870-luvun puolivälin tiedoissa. Muiden ansioidensa ohessa hän oli kauppiaana yli kaksikymmentä vuotta. Vuodesta 1876 1880-luvulle pitäjässä oli kolme kauppaa. Kuntalaiset tottuivat nopeasti tähän uudistukseen. Kauppa kehittyy tunnetusti vain kilpailun kautta, ja sen takia kuntalaiset myönsivät ilomielin lupia uusien kauppojen perustamiselle.

Vuonna 1879 annettiin elinkeinolaki, joka pohjustui täydellisesti elinkeinovapauteen. Ainoa asia mitä kauppiaan piti virallisesti tiedottaa, oli liikkeen nimi, paikka ja yleisesti tiedotettava että

tällainen liike oli nyt perustettu. Tätä mahdollisuutta hyödynsivät Ivan Mitrofanof ja Juhana Jeremejeff, jotka olivat alkuaan laukkuryssiä. Ensin mainitun kauppa sijaitsi kirkonkylässä ja jälkimmäisen Tammijärvellä Mäkelän talon mailla. Mitrofanoff hoiti kauppaansa aina vuoteen 1902, jonka jälkeen se siirtyi Vasili Tilikoffille. Ebenhard Nieminen perusti kaupan Judinsaloon, jossa toimessa hän jatkoi vuoteen 1925, jolloin hän luovutti liikkeensä toiselle. Vuosisadan vaihteessa Tammijärven kaupan uudeksi kauppiaaksi tuli Topias Hietala, Mitrofanoffin kirkonkylän kauppa siirtyi Vasili Tilikoffille. Mitrofanoffin ja Jeremejeffin toimesta järjestettiin laaja kiertelevien laukkuryssien armeija, joiden päätukikohta oli Mitrofanoffin kauppa kirkonkylässä.

Ei olisi Luhankaa ilman Päijännettä ja toisinpäin. Vesitie oli tärkeä etenkin kauppiaille. Tavarat kuljetettiin useimmin vesitietä. Syksyisin kauppojen varastot täydennettiin tulevan talven ja jäätyneen Päijänteen takia. Tammilahden laituri oli sulan aikana kiireinen paikka, koska Joutsankin tavarat tulivat sinne. Kauppiaan puoti toi uusia elämyksiä – etenkin Mitrofanoff, Ruohtula ja Tilikoff. Maakaupan aikaan asiakasta ei pidetty oikeassa olevana, vaan myyjän markkinat näkyivät esimerkiksi siinä, kun minkäänlaista mainostamista ei ollut. Kaupanteko oli verkkaista, asiakkaiden tuli hakea Ruohtula kotootansa, jos halusivat ostoksia tehdä. Tilikoffin kauppa oli myöhemmin auki aamukuudesta iltakahdeksaan. Tavarat olivat hyllyissä vierekkäin, Ruohtulan kaupan ovenpielessä oli toisella puolella petroolitynnyri ja toisella sillitynnyri. Aikamoiset hajut varmasti johtuivat ainakin osittain näistä kahdesta tuotemerkistä. ”Sillitynnyrin päällä oli Amerikan läskiä, katossa olivat pieksut ja huovikkaat. Puoliksi auki käärityissä säkeissä oli jauhot. Tupakoista oli tunnetuin ”Venäjän lehti” ja savukkeissa Rettigin paperossi.” Paperipusseja ei harrastettu ja sokeri ja kahvi laskettiin paperista kietaistuun tötteröön tai ostajan tuomiin astioihin.

Kun Mitrofanoff perusti kauppansa, lisääntyi pitäjässä kuljeskelevien laukkuryssien määrä. Mielipiteet heistä vaihtelivat, ja etenkin suomenmieliset eivät heitä hyväksyneet. Tämä kaupanteon muoto loppui suurelta osin ensimmäiseen maailmansotaan mennessä.

Olli von Becker