Muutamia kokemuksia ja muistoja aatelisesta taustasta

Olen saanut kokemuksia aatelin piiristä etenkin äitini suvusta. Kun mennään kauemmas, löytyy muitakin sukuja, siksi koska nämä ovat aiemmin avioituneet lähinnä toistensa kanssa oman varallisuuden säilyttämisen ja veren ”aatelisena” tai ”puhtaana” pitämisen takia. Esimerkiksi minunkin esivanhempani Otto Reinhold von Becker ja Johanna Fredrika von Schrowe, josta tuli myöhemmin Oton vaimo, olivat ensimmäisiä serkuksia ja eivät kertoman mukaan tulleet toistensa kanssa toimeen. Tästä on eräs Luhangan kirkkoherrakin kirjoittanut ylös muistoja. Otto olisi halunnut mennä avioon paikallisen luhankalaisen Taube-sukuisen aatelisneitsyen kanssa, kunnes hänet pakotettiin avioon noin kymmentä vuotta nuoremman serkkunsa kanssa. Häät pidettiin morsiamen suvun kartanossa Putkijärvellä Hartolassa, mihin kuului suurimmillaan viitisenkymmentä torppaa, vaikka päärakennus ei ollutkaan kartanoksi kovin suuri. Putkijärvi oli niin sanottu rälssisäteri.

Oton äiti Anna Lovisa os. von Essen oli perinyt suuren osan Beckereiden maista Luhangassa, kun oli jäänyt leskeksi vanhasta luutnantista, joka oli häntä yli neljäkymmentä vuotta vanhempi. On todennäköistä, että Oton äiti siskonsa Eva Margaretan, joka oli Johanna Fredrikan äiti, kanssa sopivat jälkeläistensä avioliiton, joka ei sanotusti ollut kovinkaan onnellinen. Taube-sukuinen neitsyt Luhangan Vanhoisesta oli kuollut keuhkotautiin alle kaksikymmentävuotiaana. Serkusten avioituminen ja lisääntyminen toi sukuun paljon kaikenlaista epätoivottavaa kuten eksentrisyyttä, hulluutta, ”siveettömyyttä”, köyhtymistä, isottelua ja keveämielisyyttä. Onkin puhuttu siitä, että yksi näistä jälkeläisistä menetti kokonaisen kartanon pelipöydässä. Suvun jatkamisesta tämä monilukuinen porukka ei kantanut suuremmin vastuuta kuin että yksi tyttäristä sai aviottoman lapsen ja yksi veljeksistä teki taloudenhoitajalleen lapsikatraan, jotka virallisesti isättöminä laitettiin mierontielle suvun tiluksilta Luhangassa. Vain yksi tytär ja yksi poika saivat lapsia avioliiton kautta. Toinen näistä oli Rosa, joka avioitui Molander-sukuisen miehen kanssa ja kuoli 82-vuotiaana vuonna 1923. Hänen miehensä sokeutui varsin nuorella iällä ja Rosa hoiti sukuperintönä tullutta limonaditehdasta Mikkelissä, jonka perintönä Mikkelin keskustassa on tänäkin päivänä Molanderinmäki. Molanderien ja von Beckereiden liitos jälkeläisten kautta ei ollut harvinaista, koska kaiken kaikkiaan kolme Molanderien miestä meni avioon ja lisääntyi kolmen von Becker-suvun kolmesta Suomen haarasta periytyneiden naisten kanssa. Elossa on vieläkin Molander-sukuisia ihmisiä, jotka ovat periytyneet kaikista kolmesta avioliitosta von Beckereiden ja Molandereiden kanssa. Vuoden 1990 sukukokouksessa oli näistä ekonomi Leo Molander, joka tuuletti olevansa kolminkertaisesti von Becker. Tosi asiassahan hänellä oli enemmän von Becker-sukuista verta itsessään kuin kenelläkään muulla sukukokouksessa olleella. Muita Molandereita oli Leo Kaprio, joka oli syntyään Molander, ja joka oli lääkintöneuvos ja WHO:n johtaja. Ahti Molander oli Leo Molanderin poika, josta tuli kansantaloustieteen professori ja etenkin ekonometriikan kehittäjä. Miehellä oli omat hankaluutensa alkoholin kanssa, mikä vaikeutti hänen viranhoitoaan. Käsittääkseni juristi Antero Molander on myös Leo Molanderin poika, ja hän omistaa Lehtovaara-ravintolan Helsingissä poikansa kanssa. On se kumma juttu, että Molandereitten miehiä on 1800-luvulla viehättäneet von Beckereitten naiset, ja miten nämä ovat myöhemmin kietoutuneet yhteen varsin voimakkaalla ja voisi sanoa - jopa päämäärätietoisella tavalla.

Voin sanoa omassa elämässäni aatelista näkyneen aina muodollisuuden ja kohteliaisuuden. Pidättyväisyyttä suosittiin ja suuria tunteenpurkauksia katseltiin ironisen ja väliä pitävän hymyn keskeltä. Oli selvää mistä asioista sai puhua. Ukkini oli tyyneyden, ironisuuden ja stiff-upper lipin perikuva, samalla kun isoäiti oli enemmän näiden perinteiden suurisuuntainen korostaja ja säilyttäjä. Monesti mummoni saattoi komennella ja ohjailla ukkia. Olenkin sanonut, että ukki olisi erilaisessa järjestelmässä sopinut loistavasti hovimieheksi. Isäänsä hän on kuvaillut etenkin termillä ”määrätietoinen”, ja äitini on sanonut uskovansa isänsä isän olleen erilainen isäänsä nähden. Ukkini sisaren poika on kuvaillut isoisäänsä, ettei hän hymyillyt koskaan, jos ei lasketa kertaa jolloin hän oli mennyt ukkinsa kanssa nostamaan katiskaa, missä sattui olemaan piisami, ja kun äitini serkku oli sanonut ukilleen: ”Katso ukki, siellä on apina!”, oli ukkinsa nauranut kovaa ja perusteellisesti.

Mielipide tietyistä asioista esitettiin tehokkaasti ja salamannopeasti, vaikka sitten sanattomasti. Kun meidän serkkujen katsottiin leikkivän ukin äidin Hilda-mummon vanhanaikaisella mustalla laukulla, oli seuraavan kerran Virranporttiin tultaessa laukun kahvat leikattu irti. Toiminta oli aina määrätietoista ja varmasti mielipiteen julkituovaa. Juhlia tämä porukka osaa: vaikka olisi juhlittu jo aamukahteen asti omissa porukoissa, on ollut tapana, että pari-kolme tilataksia tilataan vielä silloinkin ja mennään tappiin asti vaikka oltaisiin minkälaisilla Sonkajärvillä hyvänsä.

Minä en juuri paljoa muista ukkini sisaruksista muualta kuin varhaislapsuudesta, mutta etenkin vanhin veljes Martti, joka oli miltei kuusitoista vuotta ukkiani vanhempi, oli toivottu vieras, etenkin hänen vaimonsa Hiljan takia, joka oli räväkkä karjalainen, samalla kun Martti oli pidättyvä ja understatementia korostanut ironikko. Istun monessa lapsuuden aikaisessa kuvassa Martin sylissä. Äitini sai noin kolmesataa vuotta vanhan sukusormuksensa kummisedältään, jota minäkin olen joskus käyttänyt. Martin pojat riitaantuivat sittemmin 2000-luvun alussa isänsä perinnöstä ja eivät olleet tekemisissä toistensa kanssa sen jälkeen, nyttemmin molemmat ovat kuolleet ja kuolivat saman vuoden sisällä, jolloin suvussa oli peräti kolme päämiestä. Äitini serkku Keijo, joka oli näistä vanhin, oli ammatiltaan autoilija. Sovin jonkin aikaa ennen hänen kuolemaansa yhteisestä käynnistä ritarihuoneella, missä tietysti olen käynyt tutkimassa sukuja monta kertaa, jossa yhteydessä hän ilmoitti saaneensa rytmihäiriöitä, minkä takia odottelemisen jälkeen menin -huoneelle itse. Tapasin kerran myös kahdesta von Becker-suvun haarasta periytyvän sukulaisen VTT Heikki Koskenkylän ritarihuoneella, hän oli Suomen pankin rahoitusmarkkinaosaston osastopäällikkö työurallaan.

Läheisin serkku minulle oli Heidi, joka on noin kaksi vuotta minua vanhempi ja yhteiskuntatieteiden maisteri. Me molemmat luimme paljon jo lapsina. Muistan sen, että minua kiusattiin siitä, että viihdyin paremmin naispuolisten serkkujen kanssa. Muistan myös sen, että ujouteni takia en ollut hyvä luomaan yhteyksiä kauemmas suvussa, mikä on tietysti muuttunut selkeästi aikuisiällä.

Mummon ruuat olivat legendaarisia, se siis oli nöyristelemätöntä ja mutkatonta maalaisruokaa, jossa esimerkiksi korostuivat paisti, uunijuusto, makaronilaatikko, muut laatikot, keitetyt perunat, karjalanpiirakat ja porkkanaraaste. Joulun ja muiden juhlien aikaan oli tietysti omat erikoisuutensa.

Olen sitä mieltä, että jos isoisäni isä piti itseään etenkin paikallisten voimien ohjaajana, viljelijänä ja paikallispoliitikkona, oli ukkini etenkin maanviljelijä, vaikka hänelläkin olivat omat luottamustehtävänsä myös kunnassa.

Kuten Marja Vuorisen opinnäytteessään Aateluuden semiotiikka toteaa, on suurin osa suvun jäsenistä nykyäänkin tummaverisiä. Vaaleuden ja hentouden on tulkittu Vuorisen työssä edustaneen aina suomalaisen aatelin piirissä aatelismiehen antityyppiä, jonka on kerrottu liittyneen esimerkiksi suomalaisessa kaunokirjallisuudessa juonittelevaan ja epäsuoraan ihmistyyppiin, joka ei ole muistuttanut aatelista tyyppiä miten se on Suomessa käsitetty.

Luulen että itsestäni olisi voinut tulla upseeri, jos jalkani eivät olisi näin väärässä muotissa.

Reserviupseerikoulun käyneitä suvun jäseniä on tänäkin päivänä 5-10, samalla kun ajatellaan miespuolisia mieslinjaisia suvun jäseniä olevan noin 20. Suvun nykyinen keskuspaikka on Virrantalo Kaavilla, samalla kun sukuhaaran aikaisemmat paikat Luhangassa ovat jääneet menneeseen historiaan, eikä noita tiloja nähneitä sukulaisia ole enää elossa. Luhangan säteri tunnettiin alkuaan nimellä Ånäs, ja samalla Ånäs-nimellä kartanon osat siirtyivät luutnantin leskelle, jonka jälkeläisiin toisesta avioliitosta lukeutuvat mm. Tito Colliander ja tämän tyttären tytär Baba Lybeck. Nykyisin Ånäs-nimellä kulkeva pilkottu entinen kartano kuuluu sysmäläiselle urakoitsijalle.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kirkosta ja seurakunnasta ihmisten kasvattajina Mäntyharjussa ennen koulujen perustamista

Papit muodostivat alkuun pitäjän säätyläisten ydinjoukon. Heidän välinsä pitäjäläisiin säilyivät pitkään välittöminä. Papit eivät olleet sanottavan rikkaita ja heidän omistuksensa muistutti varakkaimpia talollisia. Papisto antoi ihmisille apua monenlaisissa asioissa, joihin kuului lehmien parantaminen ja kaikenlaiset todistukset ja sopimusten kirjoittaminen. Uskonnollista tapaa kohtaan ei ollut erimielisyyttä, koska uskonnollinen puhdasoppineisuus oli ajautunut myös rahvaan piiriin.

Taloudellisissa suhteissa pysyttiin ennallaan, koska vuonna 1729 tullut palkkasääntö tarkoitti vanhojen tapojen sopimista paperilla. Ne pysyivät voimassa vielä noin sata vuotta. Vuonna 1850 tuli voimaan uusi palkkaussääntö, jonka myötä pappien pienet ruokalisät, lampaanreidet, leivät, pavut ja villat muutettiin voiksi ja viljaksi.

Vielä 1700-luvulla pappeja toi pitäjään etenkin sukulaisuussuhteet ja se tuotti oikeanlaisen suhteen rahvaan ja pappien välille. Nämä papit osasivat soveltaa tekonsa ja sanansa kuulijan ymmärryskyvyn ja elämäntilanteen mukaisiksi. Pertunmaalla sanottiin 1800-luvulla, että kun pappi ymmärtää kansaa, puhuu yksinkertaisesti ja puhdasta jumalansanaa, on ystävällinen ja raitis, omaa hyvän messu- ja saarnaäänen, silloin hänestä pidetään. Välitön virike ihmisten sydämissä peittivät monesti puutteet uskonnollisuuden ajatuksien oppineisuudesta ja syvyydestä.

Pikkuvihaa seuranneena aikana Mäntyharjun kirkkoherrana toimi Sakari Cygnaeus vanhempi. Seurakunnan piirissä hän ei kauaa viihtynyt, koska hän lähti vuonna 1746 Tukholmaan papillisen säädyn ylimääräiseksi valtiopäiväedustajaksi. Häntä ei lopulta toimeen otettu, mutta hän jatkoi sen jälkeen Tukholman suomalaisen seurakunnan pappina ja palasi Mäntyharjuun vuonna 1749. Hän sairastui henkisesti vuonna 1753. Cygnaeus epäonnistui sekä paimennettaviensa kanssa Savossa ja politiikan sokkeloissa Tukholmassa.

Samaisena vuonna 1753 Cygnaeuksen vanhin poika Sakari nuorempi valmistui ylioppilaaksi Turussa ja hoiti papinvirkaa opiskelujensa ohessa. Valmistuttuaan maisteriksi hän tuli vuonna 1763 hoitamaan vanhan isänsä seurakuntaa ja hänestä tuli sen lisäksi isänsä seuraaja vuosiksi 1775-1780. Nuorempi Cygnaeus valittiin vuonna 1772 Helsingin kappalaiseksi, nostivat mäntyharjulaiset metelin ja saivat lopulta pitää kappalaisensa ja Helsinkiin muutto peruttiin.

Cygnaeus nuoremman työtovereina toimivat kappalaiset Fredrik Gustav Berner (1736-1762) ja jälkimmäisen poika Emanuel Berner (1764-1782). Bernerien suku hyötyi myös soveltuvasta naimakaupasta, koska vanhemman Bernerin puoliso oli kirkkoherra Antti Alopeuksen tytär. Näiden kolmen hengenpalvelijan akana seurakuntalaisten ja papillisen säädyn välit olivat kaikkein eheimmät. Puhdasoppineisuuden kurinpitotehtävän luonne muuttui enemmän opettajatoiminnaksi. Kaikki kolme pappia yrittivät saada pitäjään koulumestaria, ja rippikoulun pitäminenkin aloitettiin heti Cygnaeuksen ilmestyttyä pitäjään.

Emanuel Berneriä rakastivat kaikki mäntyharjulaiset. Säätyläisten ruvettua vaatimaan kirkkoon penkkijärjestystä säädyn ja arvon mukaan, Berner ilmoitti ajattelevansa asian syntyneen nuukuudesta pikkuasioissa. Kaikkien tilanteen tukaluudella hän tarkoitti etenkin kirkon pienuutta ja ahtautta. Mäntyharjun historiikissa kerrotaan: ”Emanuel Bernerin helläkätisyydestä oli seurauksena se, että hänen kuollessaan 1808 kirkko oli ahdas ja täysin lahonnut, kellotapuli vaarallisen huojuva, Ruotsin puolen pitäjänmakasiini ja kaikki pitäjäntuvat lahonneet ja hävinneet, pappila täydellisen uudelleenrakentamisen tarpeessa.” Näitä puutteita korvasi myöhemmin etenkin hänen poikansa. Vaikka nuorempi Berner oli isänsä tavalla helläsydäminen, on häntä kuvattu myös aikaansaavaksi ja käytännölliseksi.

Axel Abraham Berner aloitti pitäjässä uuden aikakauden pappien ja lauman jäsenien välillä. Pitäjään oli silloin tullut toisiakin säätyläisiä, joiden parissa papisto muodosti sitten omat seurapiirinsä ja vaimot omat rouvaskuntansa. Kun pitäjän väkiluku oli noussut kymmeneen tuhanteen, järjestivät papit omia juhliaan toisten säätyläisten kanssa samalla kun kunnan väkiluvun kasvu oli tehnyt henkilökohtaisen sielunhoidon varsin mahdottomaksi.

Kunnallinen päätöksenteko organisoitui ja esimerkiksi maanmittari Adolrf Fredrik Godenhjelm oli pitäjässä arvostettu. Myös pitäjässä yli viisikymmentä vuotta asunut kruununvouti K.M: Forsström sai osakseen arvostusta.

Pappien asema muuttui siinä mielessä näinä aikoina, koska myös Mäntyharjussa alkoi ilmetä uskonnollisia liikkeitä, jotka eivät käyneet suoraan organisoitunutta uskontoa vastaan, mutta toimivat kuitenkin papeista riippumattomalla tavalla. Sen takia pappien valta uskonasioissa ei enää olut yhtä selkeä. Tämä asenteiden muuttuminen näkyi etenkin nuoremman Bernerin seuraajan Olavi Pesoniuksen aikana vuodesta 1824 vuoteen 1849. Pesonus yritti saada radikaaleilla kansansivistykseen liittyvillä toimilla Mäntyharjun ”rintamaiden” tasolle niin köyhäinhoidossa kuin lukutaidossa. Nämä asiat olivat Pesoniuksen sydäntä lähellä.

Pesoniuksen uudistuksien toteuttaminen tuli myöhässä vastustuksen ja hänen oman sairaalloisuutensa takia. Viimeisenä pitäjän aikanaan hän sai läpi uudistukset köyhäinhoidossa, jota hän oli ajanut yli kaksikymmentä vuotta. Lukutaidon edistämisen kannalta hän totesi vuonna 1826. että kaikki aikuiset, jotka eivät osanneet kristinoppia perusteellisesti, velvoitettiin tulemaan syksyllä alkavaan rippikouluun ja ne, jotka eivät paikalle tulleet määrättiin seuraavana sunnuntaina jalkapuuhun.

Lääninrovasti H.J. Von Pfaler tuli kirkkoherraksi vuonna 1853 ja hän toimi virassa seuraavat viisitoista vuotta. Hänet muistettiin Mäntyharjussa vielä pitkään. Seuraava sukupolvikin toisteli aina toisinaan ”niinhän se sanoi Vualarvainaakin”. Hän edisti etenkin maanviljelyksen kehittämistä ja hänestä tuli Mikkelin lääniin vuonna 1861 pystytetyn maanviljelysseuran ensimmäinen puheenjohtaja. Hän ohjeisti talollisille ja torppareille miten saatiin 10-20 kertaisia satoja. Samalla tavalla käytännöllisyyden kannalta hän suhtautui lukutaitoon. Sen tuli olla etenkin sivistyspyrkimysten väline, johon liittyi sekä hengellisiä ja aineelisia hyötyjä.

Pfalerin kuollessa vuonna 1867 Mäntyharjussa harjoiteltiin koulun edistämistä ja kirkon sakastissa oli monisatalukuinen kirjasto ilmaisessa pitäjäläisten käytössä.

Kappalaiset jäivät monesti voimakkaiden kirkkoherrojen varjoon, mutta heistä voidaan sanoa, että kun Emanuel Berneristä tuli kirkkoherra, ei ollut sukulaista kappalaisen virkaan. Kolmesta pitäjälle tuntemattomasta miehestä mäntyharjulaiset suosivat Antti Konrad Favorinia (1782-1796). Hän piti etenkin väkevien maistelusta, laiminlöi jumalanpalveluksia ja oli veloissa talollisille. Ainoastaan kuolema pelasti hänet julkiselta nöyryytykseltä.

Favorinin jälkeen kappalaisen toimessa olivat Johan Krogerus (1800-1820), David Kristian Stenius (1823-1834) ja Kaarle Gröhn (1837-1850). Seuraava kappalainen tarjosi hyvän työparin toimekkaalle von Pfalerille. Hän oli Axel Emanuel Berner. Berner oli kotoisin Mäntyharjun Ahtialassa hovia pitäneen luutnantti Emanuel Bernerin kodista. Berner oli toiminut papinviran ohessa opetustehtävissä Viipurissa ja toi pitäjään innon opetustyöhön. Hän toimi Pfalerin tavoin kasvatuksen ja sosiaalisen toiminnan edistämiseksi. Lopulta kirkollisuuden ahtaat seinät oli korvannut pyrkimys yleiseen sivistykseen.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Aatelisten maasta ja läänityslaitoksesta Mäntyharjussa 1500-1600-luvuilla

Läänityslaitos tarkoitti Mäntyharjussa ja muualla Suomessa talonpoikien tilojen antamista aatelille näiden talonpoikaistiloista kantamien verojen kautta. Esimerkiksi Arvid Stålarm ja Klaus Fleming läänittivät alueita Iitistä ja Sysmästä, joihin kuului myös alueita ja taloja Mäntyharjusta korvauksina heidän ystävilleen, jotka olivat osoittaneet urheutta ja uskollisuutta myös saaden menetyksiä Nuijasodan aikana. Tämä varhainen läänittäminen kuitenkin ei tehnyt suurta eroa talonpoikien asemaan alueella.

Läänittäminen jatkui 1600-luvulla. Kokonainen Toivolan kymmenyskunta annettiin luutnantti Nils Maununpojalle vuonna 1613 ja tämän jälkeen ratsumestari Hans Munckille vuonna 1620. Vesunnan herra Arvid Henrikinpoika Horn sai kokonaisen Asikkalan neljänneskunnan, johon kuului Mäntyharjusta Enolahti, Hietaniemi, Anettu ja Kukonkorpi. Leppäniemi ja Nurmaa siirtyivät luutnantti Olav Jacobssonille. Nämäkin läänitykset olivat hentoja, niihin sisältyi mahdollisuus läänitysten perumisesta ja ne monesti liittyivät läänityksen saajan virka-asemaan samalla alueella.

Aatelin käsitys läänitysten luonteesta alkoi hiljalleen muuttua samalla kun ruotsalainen yhteiskunta alkoi muodostaa hierarkiaa aateloiduista miehistä. Koska aateli oli kuninkaan läheisin palvelijaluokka ja heillä oli asema valtakunnan ensimmäisinä tulevina miehinä, alkoi aateli ajatella omien etuoikeuksiensa luonteesta samalla tavalla pysyvinä etuuksina. Läänityksistä alettiin ajatella samalla tavalla kuin vapautuksesta sotaväenotossa tai yleisestä verovapaudesta.

Kuninkaan oli pidettävä aateli hyvällä tuulella, koska hänen asemansa perustui aateliseen ihmisluokkaan ja tästä tuesta hänen oli palkittava aatelisia monella tavalla. Lisäksi kuningas oli riippuvainen aateliston rahoista, ja tämän yhteydessä hän alkoi myydä läänityksiä eli oikeuksia aatelin suorittamaan verojen kantoon.

Kuningatar Kristiinaa on joissain yhteyksissä kuvattu heikoksi hallitsijaksi, ja hän jakoi aatelisarvoja kaikista Ruotsin hallitsijoista eniten. Norrköpingin päätökset vahvistivat aatelin aseman, kun silloin nääritettiin läänityksien olevan perinnöllisiä, eikä uusi läänityksen haltija tarvinnut enää hakea vahvistusta omalle paikalleen.

Kristiinan edeltäjä, vahvaksi kuninkaaksi mainittu Kustaa II Adolf taas antoi läänityksiä varsin säästäväisellä tavalla. Sen takia läänitysten seuraukset eivät tuntuneet Mäntyharjussakaan kovin voimakkaasti kuin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Kuninkaan kuoleman jälkeen maa oli pian jaettu läänityksiksi rustholleja lukuunottamatta. Mukaanlaskematta muutamaa Pertunmaan taloa koko Häme ja Savo oli pian jaettu aatelisille herroille veronkantoa varten.

Suurin Mäntyharjua koskeva läänitys kuului kreivi Pietari Brahelle Savon ydinseuduilla, jonka alku oli Brahen vuonna 1638 Savoon tekemältä tarkastusmatkalta. Brahe oli kiinnostunut etenkin Mäntyharjun Savoon kuuluvasta osasta, hän esitti vuonna 1640 toivomuksen Kuningatar Kristiinalle, minkä yhteydessä hän pyysi joitain tiloja ”Savon Toivolasta”. Silloin ensimmäinen hänen saamansa läänitys sisälsi Mäntyharjussa kuitenkin pelkästään Ollikkalan.

Mäntyharjun historiikissa on kuvattu asiaa: ”Siirtyminen kruunun alaisuudesta läänitystalonpojaksi merkitsi kruununtalonpojalle periaatteessa täydellistä alistumista läänitysherran armoille, kun perintötalonpoika saattoi säästyä lisärasituksilta.”

Läänitykset Mäntyharjussa olivat jakaantuneet seuraavalla tavalla: Pietari Brahe oli saanut Ollikkalan, Toivolan kymmennyskunnan 8 ratsutaloa lukuunottamatta; Klas Boije oli saanut Pertunmaan Ahvenniemen, Hintikkalan, Lepistön, Pienvedenpään, Ulmalan, Kuortin, Höltän ja Kukonkorven; Adam Schrapferilla oli Anettu, Enolahti, Hietaniemi ja Kousaniemi; Johan Månsson Ållongrenilla oli Pärnämäki; ja rouva Margareta Elisabet von Wulffertilla oli Nurmaan Leissa ja Samppala.

Talonpoikien kannalta läänityksen huonoin puoli oli heidän turvattomuuttaan aatelin armoilla. Mäntyharjun historiikissa on kuvattu asiaa: ”Kehityksen pelättiin johtavan aatelisen lampuodista, tilanvuokraajasta torppariksi ja lopulta maaorjaksi.”

Mäntyharjussa aatelisten harjoittama veronkanto ei ollut suuressa määrin yhtä ankaraa kuin esimerkiksi vaikka Hämeessä. Talonpojille annettiin oikeus ilmoittaa osan veronmaksustaan autioksi ilman että se olisi haitannut tai uhannut hänen asemaansa omalla tilallaan. Esimerkiksi Hämeessä Mäntyharjussakin ollut Adam Schrapfer antoi Asikkalan neljänneskunnan vuokralle Niclas von Myhlenin haltuun, joka oli esittänyt vaatimuksen, että Paason säterissä kaikki päivätyöt oli suoritettava luonnossa, eli esimerkiksi rahalla ei voinut niitä korvata.

Talonpojan vitkastellessa kihlakunnanoikeus antoi määräyksen, jonka mukaan normaali kruununvero, joka sisälsi päivätöitä oli täydennettävä kuusi hevos- ja kaksitoista renkipäivätyötä.

Toinen merkittävä rasittava tekijä oli verotavaroiden vaatimien kuljettamisten alueen laajentaminen. Talonpojan oli kuljetettava niitä niin pitkälle kuin laamannikunnan rajat osoittivat.

Suhteellisesti arvioiden Mäntyharju säästyi suurilta aatelisen vallan väärinkäytöksiltä, koska aateliset eivät tulleet sinne kartanohaaveineen. Läänityslaitos kuitenkin välitti mäntyharjulaisille oikeanlaisen kuvan aatelisten herrojen asemasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Suosittiin säädynmukaisuutta käytöksessä ja nöyryyttä ja alistumista suhteessa säätyläisiin.

Mäntyharju oli saanut kokea läänityslaitoksen vasta 1640-luvulta alkaen. Se oli myös lähellä sitä aikaa, kun valtakunnan johdossa alettiin nähdä aatelin läänitysten vaikutukset esimerkiksi armeijan rahakassaan. Ensimmäistä kertaa peruutusta harkittiin vuonna 1650 valtiopäivillä. Silloin aatelin valta riitti kuitenkin tämän aloitteen kaatamiseen. Kaarle X Kustaa kuitenkin sai jo vuonna 1655 läpi niin sanotun neljänneksen peruutuksen, jonka myötä aateliset joutuivat luopumaan läänityksiensä neljänneksestä.

Margareta von Wulffert luovutti Samppalan ja Nurmaan Leissan vuonna 1666, Klas Boije seitsemän taloa Pertunmaalta 1674 ja Tuusjärven Ållongren Pärnämäen vuonna 1670. Pietari Brahen ylhäisaatelisen asemassaan säästyi kuitenkin vielä tuolloin takaisinotolta.

Kaarle XI toteutti valtakautensa alussa armeijan ja yleisen valtiontalouden uudistamisen, eikä aateli ollut enää sitä estämässä. Kaarle käytti vuoden 1680 valtiopäivillä tunnettua valtionlaiva-vertausta, jonka jälkeen alemmat säädyt ja Kuningas ajoivat läpi kaikkien läänitysten peruutuksen eli reduktion. Mäntyharjussa entinen järjestelmä purkautui hitaasti 1680-90-lukujen välisenä aikana.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Lukutaidon kehittäminen ja yleiset sivistysharrastukset Mäntyharjussa 1700- ja 1800-luvulla

Sekä ennen pikkuvihaa että sen jälkeen lukutaidon opettamisen suurin tärkeys oli kristillisen oppimateriaalin ymmärtäminen itsenäisellä opetuksella ja lukemisella. Ongelmaksi koitui koulumestarin puute. Koulumestarin saaminen olisi muuttanut kasvatukselliset pyrkimykset yleisiksi ja opetusta olisivat voineet saada kaikki pitäjäläiset.

Tämän suhteen tilanne parantui jonkin verran, kun Mäntyharjun toinen puoli siirtyi Venäjän alaisuuteen. Sillä alueella seurakunnat saivat käyttää vanhemmat teinirahansa koulumestarin hankkimiseen ja palkkaamiseen. Mäntyharjun kohdalla tehtävään nimitettiin erään oman talollisen poika. Näillä rahoilla ei parempaa saatu ja Haminan konsistorikin hyväksyi tämän, jos hän ”hyvin tuntee kirjaimet, lukee puhtaasti suomea sisältä, sekä on raitis, ahkera ja Jumalaa pelkäävä, pitää lapsille aamu- ja iltarukoukset ja on kaikessa heille hyvänä esikuvana.”

Vuonna 1764 koulumestari oli laitettu virkaansa, mutta kolmen vuoden päästä pitäjästä puuttui taas lasten opettaja. Teinirahoja ei oltu kannettu, ja vuonna 1779 ne päätettiin antaa lukkarina toimineelle Juho Hakuliselle, joka lupasi opettaa rahvaan jälkikasvua Venäjän puoleisessa osassa Mäntyharjua.

Vuoden 1740 aikana todettiin nuorien osaavan lukea kohtalaisen hyvin sisältä. Vuonna 1764 se osasi lukea hiukan ja tavata. Kristinuskon tuntemus oli joillakin hyvä, suurella osalla vain välttävä ja pieni marginaalinen osa ei osannut mitään. Myöhempi myönteinen kehitys ei perustunut koulumestarien virkaan vaan vanhempien haluun ohjata jälkeläisiään. Puhdasoppisuuden seurausta oli se, että jokaisen kristityn tuli velvollisuuden kautta osata sisäluku ja kristinopin pääkohdat. Tähän olivat ohjaamassa etenkin vuotuiset lukuset, joissa pappi ja lukkari kävivät testaamassa rahvaan osaamista uskonkappaleiden tuntemuksessa ja hallitsemisessa.

Lukusia järjestettiin Mäntyharjussa koko 1700-luvun ajan. Rippikoulut alkoivat pitäjässä vuonna 1764 ja niiden seurauksena suurin osa ihmisistä oppivat lukemaan yhtä paljon kuin mitä avioliittoon, Herran ehtoolliselle pääsy ja oma autuus vaati ja edellytti. Joidenkin tietojen mukaan pitäjäläiset osasivat niin hyvin lukea, että syntyi pian suurempi tarve kirjojen toimittamiseen ihmisten saataville. Vuodesta 1764 on kerrottu, että vain harvoilla oli oma virsikirja. Myöskään omaa raamattua ei taloissa ollut. Kirjojen puutteen takia kirkkoherra Cygnaeus ehdotti Haminan konsistorille, että tulisi kääntää joku ulkomaalainen Raamatun kertomuksia sisältävä kirja suomeksi ja jakaa sitä 50-60 kappaleen erinä eri seurakunnille.

Lukutaidon käytännöllisen merkityksen tajuaminen nousi pappissäädyn mieleen vasta 1800-luvun puolella. Silloin myös kirjoittamistaito nousi tavoitelluksi ominaisuudeksi. Vielä 1700-luvulla vain harvat rahvaan edustajat osasivat kirjoittaa kunnolla ja ymmärrettävästi.

Piispa kulki tarkastamassa seurakunnissa pitäjänkoulua, mutta Mäntyharjussa käydessään hän ei löytänyt edes koulumestaria. Ainoastaan suntio Karl Björn opetti vuodesta 1822 alkaen lapsia heidän vanhemmiltaan otettua korvausta ja kirkkoherralta saatua viljatynnyriä vastaan.

Kirkkoherra Pesonius ei ankaruudestaan huolimatta saanut asiassa parannusta aikaan. Hänen viimeinen yrityksensä asiassa tapahtui vuoden 1845 piispantarkastuksen jälkeen , jonka yhteydessä todettiin rahvaan lukutaidon olevan pitäjässä hyvin heikossa jamassa. Kirkkoherra Pfalerin aikaan pitäjään ei välttämättä levinnyt suuremmin valistuksen henki vaan psykologisesti viisaampi asennoituminen. Kuitenkin jo vuonna 1850 päästiin tulokseen siitä, että vanhemmat palkkasivat koulumestarin, jonka luokse piti lähettää kaikki yli 12-vuotiaat lukutaidottomat lapset. Ensiksi koulumestariksi valittiin Matti Ahvenainen, joka siirtyi virasta Asikkalan koulumestariksi. Hänen jälkeensä virkaan valittiin pitäjänräätäli J.W: Wahlman. Hän piti kiertokoulua ja opetti kovapäisimpiä jullikoita. Tästä hän sai palkaksi kapan päivää kohden.

Rovasti Pfalerin mukaan tämän opetuksen tulokset eivät olleet riittävän hyviä, koska rippikoulun 156 pojasta vain 30 luki puhtaasti. Pfaler palkkasi pitäjään toisenkin koulumestarin. Sivistys oli edennyt sen verran pitäjässä, että jopa yleisen mielipiteen mukaan luku- ja kirjoitustaidottomuus koettiin yleisellä tasolla kielteisinä asioina ja asiantiloina. Vanhemmat kantoivat huolta lapsiensa pärjäämisestä näissä taidoissa.

Kehitys asiassa oli nopeaa Pfalerin tulon jälkeen, kun hänen tullessaan virkaan Valtolan kyläkunnassa oli vain yksi kirjoittamaan kykenevä, mutta vuonna 1863 heitä oli jo 59 poikaa ja seitsemän tyttöä. Tuona aikana siirryttiin jo koulujen aikakauteen. Pfaler avasi ensimmäisen kyläkoulun Hietaniemeen vuonna 1863, vaikka paikalle ei ilmaantunut kuin alle kaksikymmentä lasta. Tämä kuitenkin johtui siitä, että lasten oli syksyaikaan autettava vanhempiaan töissä. Koulun alkaessa seuraavan vuoden tammikuussa saatiin kokoon jo 65 lapsukaista.

Pfaler avasi pitäjään lainakirjaston, koska tarve uusille kirjoille oli vallinnut paikkakunnalla jo pitkään sen asukkaiden kehittyneen lukukyvyn takia. Vuoden 1862 alussa sakastiin sijoitetussa lainakirjastossa oli 400 kirjaa, joita 350 mäntyharjulaista oli lainannut kaikkiaan 600 kertaa. Talonpoikien yleissivistys oli näiden opetuspyrkimysten takia noussut niin paljon, että he alkoivat tilaamaan lehtiä kuten Helsingissä painettua Suometarta ja myöhemmin Mikkelissä julkaistuja lehtiä. He myös lähettivät niihin omia ilmoituksiaan. Ne saivat joissain tilanteissa paljon aikaansa edellä olevan sanomalehtipolemiikin leiman.

Nämä asiat osoittivat, että yhteiskunnallinen aktivoituminen, sanomalehdet ja koulu kuuluvat yhteen ja ne ovat jo pitkään kuuluneet yhteen. Mäntyharjun historiikissa kuvataan aikaa: ”Kunnallishallinnon alkaminen merkitsi kansanvallan laajenemista, kansakoululaitos ohjasi korkeampiin oppilaitoksiin ja elinkeinovapaus lisäsi maaseudun mahdollisuuksia kehittyä taloudellisesti. Maataloudellisen neuvontatyön käyntiin saaminen kohotti maataloutta ja uudenaikainen metsäteollisuus antoi aiheen määritellä mäntyharjulaisten metsien arvon uudelleen. Nälkä tai kadon pelko ei enää ollut yhtä paljon määräämässä jokapäiväistä työtä kuin tekniikan aikakauden herättämät uudet tavoitteet ja päämäärät.”

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Kirkkoherrakunnan perustamisesta Mäntyharjuun ja Jaakko Pietarinpojan roolista siinä

Suomen alueella perustettiin 1570-luvulla kaikkinaan kahdeksan kirkkoherrakuntaa, 1580-luvulla neljä ja 1590-luvulla kaksi, toinen näistä oli Laukaa ja toinen Mäntyharju. Jaakko Pietarinpoika oli tässä kehityksessä merkittävä mies.

Täyssinän rauha solmittiin vuonna 1595 Venäjän ja Ruotsin välillä. Tämä aiheutti sen, että monet ammattisotilaat joutuivat luopumaan töistään. Jaakko Pietarinpoika oli toiminut vuodesta 1584 alkaen sotilaspappina, viimeisenä skotlantilaisten palkkasotilasjoukon ratsain etenevässä lippueessa. Turun tuomiokapitulin määräyksen mukaan hänet asetettiin Kyttälän kappalaiseksi.

Sotilaspapin asema oli taannut Jaakko Pietarinpojalle tarkan näkymän valtakunnan sisäiseen valtataisteluun. Ruotsi oli muuttumassa moderniksi keskitettyyn valtaan perustuvaksi monarkiaksi. Tämä valtataistelu käytiin suurta valtaa käyttävän aateliston ja Vaasan-kuningassuvun välillä. Kuninkaan valtaa korosti etenkin Kustaa Vaasan nuorin poika Kaarle-herttua. Aatelin ehdokas kuninkaaksi oli Juhana III:n poika Sigismund, joka oli kuitenkin katolinen ja myös Puolan kuningas. Näistä uskonriidoista myös Jaakko Pietarinpoika hyötyi.

Kappalainen Kyttälästä lähti silloin Ruotsiin, jonne saapuessaan Söderköpingin valtiopäivät olivat alkamassa. Näillä valtiopäivillä Kaarle yritti saada kaiken valtaneuvoston päätöksentekovallan itselleen, missä hän käytti hyväkseen etenkin pappissäätyä ja alempia kansankerroksia. Jaakko Pietarinpoika kirjoitti herttualle ja kertoi siinä yhteydessä tietoja ja vaiheita hänen aikaisemmasta elämästään, hän pyysi, että hänelle annettaisiin jokin autiotila pappilaksi Kyttälässä. Mäntyharjussa oli ollut jo kirkko ennen kirkkoherrakunnan perustamista, jota kutsuttiin rukouskappeliksi. Ensimmäisen kirkkoherran myötä tuo vanha ja kylmä rakennus muuttui kirkoksi.

Voidaan kysyä, ketkä olivat kyttäläisten ja paasolaisten ohessa harrastaneet Kyttälän kappelissa käymistä. Todennäköisesti voidaan sanoa sen ihmismäärän kattaneen ainakin sen osan Lappeen kihlakunnasta, joka lopulta liittyi yhteen Mäntyharjun seurakunnaksi. Kirkon paikka oli käyjien suhteen edullinen, koska kirkko sijaitsi ympäröivien vesiteiden keskellä.

Kuitenkin osa mäntyharjulaisista ei koskaan ollut harrastanut kappelissa käymistä. Sen sijainti ei ollut kaikkien kuntalaisten suhteen täysin edullinen, ja on sanottu, että suuri osa kuntalaisista ei vielä 1800-luvulle tullessakaan mieltänyt kirkon paikkaa paikkakunnan keskukseksi. Heidän kantaansa määritteli suuri Savontie, jonka kautta Toivolan ja Lahnaniemen asukkaat pääsivät helposti Mikkeliin, Pertunmaan asukkaat kävivät monesti kirkossa Hartolassa. Näiden lisäksi Asikkalan itäosien asukkaat pääsivät hyvin Iitin kirkkoon.

Kaarle-herttua suostui kaikkiin Jaakko Pietarinpojan esittämiin anomuksiin, joiden pyrkimys selkeästi oli uuden seurakunnan perustaminen Mäntyharjuun. Hänen anomuksensa mukaan Mäntyharjussa tuli olla oma pappila ja seurakunnan elättämä papin virka. Kirkkoherrakunnan perustaminen oli varmasti monessa mielessä Jaakko Pietarinpojan aktiivisuuden ansiota. Mäntyharju oli kirkkoherrakuntansa varhaisuudessa edistäjä suhteessa naapuripitäjiin, joissa ei yhdessäkään ollut samaan aikaan perustettu kirkkoherrakuntaa, Hartolan kappelia mukaanlaskematta. 1600-luvulla Mäntyharjun ympärille ilmaantui Valkeala, Suomenniemi, Luumäki, Hirvensalmi, Savitaipale ja Ristiina. Vain sattuman takia Mäntyharju oli näistä ensimmäinen. Saman sattuman seurausta oli se, että kirkkoherrakunnasta muotoutui hyvin poikkeava yhdistelmä, joka vaikeutti paikkakunnan myöhempää yhdistymistä yhteiseksi kunnaksi.

Jaakko Pietarinpoika vastasi perustamiskirjeellään kirkkoherrakunnan synnystä ja toiseksi ongelmaksi nousi kirkkoherrakunnan olojen vakiinnuttaminen samanlaiseksi millainen se oli naapuripitäjissä. Ensimmäisenä asiana määriteltiin seurakunnan rajoja sellaisiksi, että kaikki lähempänä Kyttälää kuin jotain toista rukoushuonetta olevat talonpojat oli saatava käymään Kyttälän kirkossa. He halusivat että Jaakko Pietarinpojasta muodostuisi paikallisen lauman kaitsija.

Kyttälä oli luontainen keskus vain Lappeen luoteisosien pienkylillle, joiden ihmiset olivat jo aiemmin harrastaneet paikallisessa rukoushuoneessa käymistä. Vieläpä Vanoisen ja Halmeniemen asukkaatkin väittivät käyneensä jo ammoisista ajoista Mäntyharjun kirkossa. Siitä itään sijaitsevat talot olivat syntyneet sen aikaisen Taipaleen ja nykyisin Suomenniemeksi sanotun Pajulahden ja Lytikkälän kylien erämaapalstoille. Aina Haukiniemeä ja Haapaniemeä myöten ne kuuluivat Mäntyharjuun otollisten vesiteiden takia. Näiden kahden välissä oleva autio erämaa jäi omistajineen Taipaleen alueeseen ja ”muodostaa vieä tänä päivänä Mäntyharjuun idästä tunkevan kielekkeen”. Etelässä seurakunnan rajaksi muodostui Vuohijärvi. Parola ja Kinansaari laskettiin Mäntyharjuun kuuluvaksi noin 1620-luvulle asti, mutta ne laskettiin sen jälkeen enemminkin Valkealaan.

Käräjillä vuonna 1596 piispa Erik Sorolainen määräsi Mäntyharjun seurakuntaan kuuluviksi: Kukonkorven, Niinimäen, Anetun, Höltän, Paistjärven, Paason, Kuortin, Pärnämäen, Sihvolan, Leppäniemen, Paljakan ja Nurmaan.

Naapuriseurakuntien kirkkoherrat eivät olleet mieltyneitä Jaakko Pietarinpoikaan tämän tarmokkaan rakennustyön takia, josta syntyi jopa avointa riitaakin. Tämän takia kuningas määritteli kirkkoherrakunnan rajat uudestaan vuonna 1628.

Jaakko Pietarinpoika onnistui hankkeissaan varsin hyvin ja myöhempi kirkkoherra Sakari Cygnaeus on todistanut kirjasessaan: ”Kirkon paikka on seurakunnan asemaan ja laajuuteen katsoen hyvin valittu sen keskelle. Seurakunnan pituus itään ja länteen on kahdeksan ja leveys etelään ja pohjoiseen noin kolme ja puoli Ruotsin peninkulmaa.” Hänellä ei ollut tietoa siitä, että seurakunnan määräävät rajat oli valittu kirkon eikä seurakunnan sijainnin mukaan,

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Mäntyharjun säätyläisten varhaisesta historiasta 1600- ja 1800-lukujen välisenä aikana

Säätyläisyyteen on Suomenkin historian kontekstissa aina kuulunut kaiken muun ohessa maaomistus. Mäntyharjulla ei kuitenkaan 1600-luvulle tultaessa ollut kuin yksi kartanoksi tai hoviksi laskettava tila pappien pappiloiden lisäksi. Tämä oli Paasolan rustholli. Se koostui Matti Molleruksen hallinta-aikana Paasolan kylän neljästä talosta. Seuraava isäntä oli edellä mainitun vävy maakomissaari Jonas Hirn. Hän myi kartanonsa kahdelle veljekselle, jotka olivat kotoisin Partsinmaalta – Mikko ja Yrjö Käävälle. Koska he eivät olleet säätyläisiä, merkitsi se säätyläisasutuksen loppua Paasolassa.

Myöhemmmin säätyläisiä tuli Mäntyharjuun etenkin virkatehtävien täyttämistä varten. Säätyläisiä alkoi tulla virkatehtäviä hoitamaan noin Pikkuvihan jälkeisenä vuosikymmenenä. Mäntyharju sijaitsi juuri oikealla etäisyydellä läänin pääkaupungista Loviisasta, Heinolasta ja Savon takamaista.

Pikkuvihan mentyä pitäjään saatiin oma nimismies, joka oli Abraham Argillander, joka oli ollut aiemmin Suomen salpietarikeittimöiden johtaja. Tämän vävy Adolf Fredrik Godenhjelm jatkoi salpietarikeittimöiden johtajana vuoteen 1805, jolloin virka lakkautettiin ja sen jälkeen hän toimi Mäntyharjulla maanmittarina lukuisia aikoja.

Mäntyharjun nimismiehen virka oli muutamaan otteeseen tie Savon ylisen kihlakunnan kruununvoudin virkaan, ensimmäistä kertaa Samuel Laurellista tuli vouti 1790-luvulla ja sen jälkeen Karl Magnus Forssström vuonna 1829. Molemmat näistä kuitenkin hoitivat virkaansa omasta kotipitäjästään käsin.

Säätyläiset saivat Mäntyharjussakin hankittua maata kolmella eri tavalla: autiotilan viljelykseenotolla, ostolla ja perinnöksiostolla. Ensimmäinen näistä oli kokonaisuudessaan helpoin tapa, koska silloin tila siirtyi omistukseen ilmaisesti. Lisäksi mukana tuli verovapaus jokusen vuoden ajaksi kunnes tila oli saatu kuntoon.

Nimismiehen toimiin kuului Mäntyharjussakin ulosottoon liittyviä tehtäviä, minkä kautta tämä virkamies pystyi hyödyntämään virkaansa kuuluvia tietoja oman omistuksensa kasvattamiseen. Tällä tavalla Enolahden Sihvolan yksinäistalo siirtyi Samuel Laurellin haltuun.

Perinnöksi ostaminen tarkoitti sitä, että kruununtila ostettiin kruunulta perintömaaksi, jota vastaan oli maksettava kolmen vuoden veroja vastaava summa. Vuosien 1723 ja 1772 välisenä aikana oli tehty mahdolliseksi sekin, että muillakin, jotka eivät itse asuttaneet tilaa, oli mahdollisuus hankkia kruununtila omaksi perintötilaksi. Niin säätyläiset ja rusthollarit hyödynsivät tätä mahdollisuutta. Monia tiloja muodostui hoviksi mm. nimismies Laurellin toimesta.

Osto oli kuitenkin helpoin ja yksinkertaisin menettelyn keino. Esimerkiksi Ryönä siirtyi tällä tavalla ennen pikkuvihan alkamista kirkkoherrana toimineelle Cygnaeukselle. Hän myi Ryönän myöhemmin mainitulle Argillanderille. Toivolan Hämäläisen pieni osa siirtyi ensi kerran kirjanpitäjä Burgmanille vuonna 1793, vaikka tämä ei saanut hankinnalleen vahvistusta maaherralta. Tämä tilus jaettiin talossa syntyneelle Heikki Hämäläiselle ja vävylleen Antti Vitikaiselle. Tämän tilan osti myöhemmin Nimismies Karl Fredrik Antell ja hänen jälkeensä tämän viran jatkaja Gerhard Stiernvall.

Nimismiehen virassa 1830-luvulla toimineelta Herckmanilta on jäänyt muistiin toteamus, että Mäntyharjun yksityistaloudet koostuivat 900 rahvaan taloudesta ja viiden säätyläisen taloudesta. Tässä laskelmassa oli pappiloiden lisäksi Ryönän-Tyllilä, Lahti ja Hämäläinen. Näihin olisi voinut lisätä kuitenkin myös nimismiehen oman Paakkarin tilan, rovasti A. A. Bernerin lesken Hyyrylän Vihtamaan ja kapteeni Emanuel Bernerin lesken Kyttälän Ahtialan.

Herckman oli oikeassa siinä, että pappiloiden ohessa mainitut kolme tilaa erottuivat siinä mielessä, että vain niissä torpparit hoitivat tyypilliset tilantyöt ja rakennukset oli rakennettu nimenomaisesti säätyläiselämäntapaa varten. Esimerkiksi Tyllilän pytinki koostui viidestä kamarista, salista, keittiöstä, vaatehuoneesta ja vinttihuoneista. Tyllilän puutarhassa oli kolmekymmentäyksi omenapuuta ja marjapensaita. Tyllilän hovia on pidetty yhtenä Etelä-Savon kauneimmista paikoista.

Lahden hovi ei säilynyt säätyläisomistuksessa kuin kahden sukupolven ajan: ensimmäisenä Samuel Laurellin ja hänen jälkeensä Fredrik Antellin hallussa. Kun Antell kuoli vuonna 1825 siirtyi tila hänen leskensä Emerentia Antellin haltuun. Kun leski kuoli vuonna 1848 jäivät tilalle asumaan naimattomat vanhat armot Fredrique Agatha, Johanna Karolina ja Emerentia Antell. Hovin tilukset Enolahdella ja Lahnaniemessä siirtyivät lampuotien alaisuuteen.

Godenhjemien ja Argillanderien sukuhaara oli ehkä tunnetuin Mäntyharjun säätyläisten varhaisvaiheissa. Adolf Fredrik Godenhjelm nimitettiin vuonna 1833 komissiomaanmittariksi Vaasan lääniin. Hän valui pois elämästä Tyllilässä vuonna 1841, Tällä oli kaksi poikaa, joista nuorempi Adolf Fredrik Willehard toimi Lappeen kihlakunnantuomarina, josta virasta hän sai potkut vuonna 1863, Hänen taitonsa kartanonherrana eivät olleet sen kehittyneemmät, ja velkojien takia Tyllilää arvioitiin myytäväksi jo vuonna 1865. Vuoden 1875 aikaan Tyllilää hallitsi talollinen Kustaa Vitikainen. Ryönän hovi taas oli perinnönjaon kautta annettu maanmittari Karl Gustaf Godenjelmille. Tämä Godenhjelm kuoli vuonna 1856. Hänen jälkeensä kartanon omisti tämän leski Anna Charlotta ja näiden kolme tytärtä. Näistä kukaan ei asunut Mäntyharjussa.

Kartanoiksi laskettavista pisimpään säilyi Hämäläinen Forsströmien hallussa. Isäntä kuoli vuonna 1871. Koska hänen poikansa Karl Ferdinand asui Ristiinan Puntalassa, siirtyi sekin pian talollisomistukseen.

Maan omistaminen ei siis sitonut säätyläisiä Mäntyharjuun siitä huolimatta vaikka se oli viran lisäksi ainoa asia, joka oli heitä sinne sitonut. Heidät tunnettiin kaukaisina herroina, joilla ei ollut yhtä raadollista sidettä paikkaan kuin talollisilla.

Forsströmien, Godenhjelmien ja Antellien jälkeen paikkakunnalle tuli uusia säätyläisiä. Tällaisia olivat esimerkiksi kansakoulunopettajat, sahakirjurit, nimismiehet ja apteekkarit. Nämä eivät kuitenkaan tavallisesti kuuluneet pitkän historian säätyläissukuihin ja eivät tavallisesti omistaneet suurempia tiluksia.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Torpparilaitoksesta sekä torpista ja torppareista Mäntyharjussa

Torpparijärjestelmän alku syntyi vastaamaan sitä tarvetta, jonka asetti väestön lisääntyminen. Talojen jakaminen nähtiin tuona aikana etenkin kruunusta käsin, samalla kun torppien lisääntyminen syntyi asutuksen tarpeita katsellen. Torppien tehtävänä oli kannatella taloja ja toisaalta tarjota työtä tilattomalle väestölle.

Mäntyharjun ensimmäiset torpat syntyivät jo ennen väkiluvun roimaa kasvua. Näistä ensimmäiset olivat Koskipäähän kuuluneet Kyhkynen ja Nipuli, jotka sijaitsivat Sysmän ja Asikkalan rajamailla. Pappiloiden tarpeet saivat aikaan sen, että niitä tukemaan perustettiin torppia jo 1600-luvulta isonvihaan asti. Mäntyharjun pappilalla oli ainakin yksi torppa Tainakoskella, missä sijaitsi myös mylly. Näiden torppien syntyminen johtui liikaväestön sijaan etenkin työvoimapula. Kruunu ei pitänyt irtolaisista ja nimitti niiksi kaikkia, joilla ei ollut vuosipalvelusuhdetta. Nämä ihmiset sopivat kruunun mukaan kartanoiden rengeiksi ja piioiksi. Tässä vaihtoehto oli torpparin asema, joka tarjosi jonkinlaista itsenäistä yrittäjyyttä ja vastasi samalla hovien tai pappiloiden työvoiman tarvetta kun vuokra maksettiin päivätöillä.

Torppien kysyntä oli voimakasta 1700-luvun lopulla saati sitten seuraavalle vuosisadalle mennessä. Silloin kyse oli liiallisen väestön asuttamisesta, ja monessa tapauksessa kyse oli lisäksi talojen nuoremman väestön aseman ja elannon turvaamisesta. Torppa oli oivallinen vaihtoehto nuoremmille pojille, jotka eivät perineet isänsä taloa. Monesti oli kyse siitä, että talo oli pilkottu aivan liian pieniin osiin, joista pienimmät eivät olleet kannattavia. Tällöin maaherra monesti antoi liian pienet osuudet saaneille omat torppansa.

Esimerkkinä tästä eräässä Partsinmaan Turkin talossa ja sen omistamisessa heräsi riitoja vuonna 1821, jonka yhteydessä talon saanut veli sai lopulta vain torpan ja torppaan tyytynyt veli sai omistuksen varsinaiseen taloon. Pertunmaalla taas sijaitsi Tillalan talo, jonka omistamisesta veljekset Antti ja Pietari Antinpoika Tillanen allekirjoittivat sopimuksen vuonna 1801, jonka mukaan he yhdessä rakentaisivat talosta puolen kilometrin päähän Koinselkään torpan, jonne toinen pojista muutti ja helpotti näin ollen tilanahtautta varsinaisessa talossa.

Yrjö Kirppu-niminen mies oli 1820-luvulle tultaessa joutunut suuriin velkoihin, että tämän Jäniskylässä hallinnoima Kirpun talon osa oli pakko myydä pakkohuutokaupan uhkan leijuessa päällä Risto Piiralle. Kauppakirjojen mukaan herra Kirppu sai itselleen lohdutukseksi torpan paikan. Se ei olisi toteutunut, jos maaherra olisi myynyt talon osan pakkohuutokaupalla.

Talojen halkomisesta oli monesti seurauksena torppien häviämistä. Tämä toteutui esimerkiksi Penttisen tilalla Kyttälässä, joka jaettiin kolmelle veljekselle. Risto Markunpoika Penttisen osaksi tuli uuden talon rakentaminen Maukolan torpan paikalle. Isojako määritti Kyttälän taloja uudelleen ja muodostettiin viisi taloa, joista kaikki sijaitsivat entisten torppien mailla.

Torppariasutuksen ollessa Mäntyharjussa laajimmillaan olivat torpat syntyneet liikaväestön sijoittamisen takia eikä niinkään päivätöiden suorittamiseksi. Vuoden 1850 aikana niitä oli Lahdessa ja Enolahdessa yhdeksän, Ryönä-Tyllilässä kaksitoista, Hämäläisessä ja muissa Forsströmi taloissa kahdeksan, Pappilassa kaksikymmentäkolme, Kiiskin pappilassa neljä. Säätyläisillä torppia oli yhteensä 56 ja talollisilla 397. Yhteensä torppia oli pitäjässä 453. Ainoastaan kaksitoista prosenttia Mäntyharjulla sijainneista torpista kuului säätyläisten hallitsemiin tiloihin.

Torpparit olivat monesti talollisten perheen jäseniä ja esimerkiksi talollisten nuorempia veljiä ja sisaruksia. Tietyssä vaiheessa torpparit saattoivat myös olla sukulaissuhteessa talollisiin myös avioliiton kautta. Näiden siteiden takia vuokraehdot saattoivat olla helpot ja itsenäisen viljelyn mahdollisuudet hyviä. Kun torppa oli sovinnossa annettu sukulaiselle ei torppareiden tarvinnut aina edes maksaa ollenkaan vuokraa. Esimerkiksi Jäniskylän Pöysästä maailmalle lähtenyt Risto Joonaksenpoika Outinen palasi pitäjään 1810 ja esitti vaatimuksen talosta. Kuitenkin hän lopulta tyytyi torppaan, jonka haltijana hän ei ollut velvoitettu maksamaan minkäänlaista vuokraa taloon, jota oli tavoitellut. Myös Vuoriniemellä Kyttälässä oli vuoden 1830 tienoilla torppa Lehenniemen lähellä, jonka asujaimisto oli ylistäläistilan sukulaisia, eivätkä he maksaneet asumisestaan ja viljelyksestään minkäänlaista vuokraa myös sen takia koska maat eivät olleet otollisia onnistuneelle palvelukselle. Useimmiten torpista suoritettiin joitain päivätöitä.

Joskus ehdot eivät olleet otollisia, ja esimerkiksi torppa Pyhäniemessä vuonna 1811 suoritti päivätöiden ohessa maanvuokraa, joka tarkoitti kolmannesosan maksamista omasta sadosta. Tuossa tilanteessa toteutettiin entisen kaskimetsien vuokraamisen periaatteita, mutta tilanne oli aivan erilainen. Kaskimetsän vuokraajalla kuului kaikkien työnsä hedelmien nauttiminen, samalla kun torpan pellot kuuluivat talojen omaisuuteen.

Torpparien ja isäntien väliset suhteet muuttuivat ajan mukana ja siitä miten kukin torppa oli syntynyt. Tässä paljon tekemistä oli vuoteen 1850 mennessä suoritettu isojako, jonka myötä Mäntyharjun metsät jaettiin talojen yksityisomaisuuden piiriin. Siihen asti, kun tilalliset saivat mahdollisuuden perustaa yhteisesti omistettuihin metsiin torppia, oli toiminta kannattavaa. Yksityisomisteisessa metsässä ei ollut kilpakumppaneita, ja talojen omat tarpeet tulivat esille näkyvästi. Esimerkiksi Täällä pohjantähden alla-romaanin mukaisesti Töyryille kaukaa sukua ollut primitiivistä metsäsuomalaisuutta edustanut Laurilan perhe sai häädön, ja yleensä sukulaissuhteen tullessa kaukaisemmaksi häätöjä tapahtui myös sukulaisten kesken. Laukon torpparihäädöt ovat olleet tässä tunnetuimpia.

Kun metsät vähentyivät, lopetettiin myös torppien pitäminen monessa tapauksessa. Esimerkiksi Kiiskin pappilassa liitettiin yhdeksi torpaksi Pitkälä ja Hakala ja myöhemmin myös Huhun, Flinckenin ja Suorasen torpat. Entiset viisi torppaa yhdistyivät ja jäljelle jäi vain kaksi. Mäntyharjun suurin pappila säilytti viidestätoista torpasta vain yksitoista.

Torpparius huipentui joskus tiukkoihin vuokraehtoihin ja myös sosiaalinen asema muuttui. Se näkyi myös avioliittojen sosiaaliseesti alavireisestä mobilisaatiosta. Entistä harvinaisemmaksi kävi se, että torppari sai puolison talollissäädystä.

Ne torpat, joiden haltijat eivät olleet sukua talollisten kanssa kertovat siitä, että torpparin asema ei ollut kovin vaarallinen. Muualle muuttamiset olivat lähes aina vapaaehtoisia. Alkuun torppareiden uhkaksi kävivät vain talojen hajoamiset, isostajaosta johtuvat muutokset ja varsin paljon myöhemmin metsien säästäminen. Vuokra ei ollut häätöjen syynä koskaan.

Todellinen torppien lukumäärän laskeminen alkoi vasta 1860-luvulla ja syyt liittyivät talojen halkomiseen, uusiin työpaikkoihin ja metsän arvon nousuun. Yhtenä selityksenä on käytetty myös siirtymistä tilapäistyövoiman käyttöön entisistä torppareille kuuluneista päivätöistä. Päivätöiden tarkoite oli ollut aina Mäntyharjussa vähämerkityksinen ainakin muiden kuin säätyläistalouksien osalla. Tämän takia se aiheutti vain vähän seurauksia varsinaiseen torppien hävittämiseen.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri