Torpparilaitoksesta sekä torpista ja torppareista Mäntyharjussa

Torpparijärjestelmän alku syntyi vastaamaan sitä tarvetta, jonka asetti väestön lisääntyminen. Talojen jakaminen nähtiin tuona aikana etenkin kruunusta käsin, samalla kun torppien lisääntyminen syntyi asutuksen tarpeita katsellen. Torppien tehtävänä oli kannatella taloja ja toisaalta tarjota työtä tilattomalle väestölle.

Mäntyharjun ensimmäiset torpat syntyivät jo ennen väkiluvun roimaa kasvua. Näistä ensimmäiset olivat Koskipäähän kuuluneet Kyhkynen ja Nipuli, jotka sijaitsivat Sysmän ja Asikkalan rajamailla. Pappiloiden tarpeet saivat aikaan sen, että niitä tukemaan perustettiin torppia jo 1600-luvulta isonvihaan asti. Mäntyharjun pappilalla oli ainakin yksi torppa Tainakoskella, missä sijaitsi myös mylly. Näiden torppien syntyminen johtui liikaväestön sijaan etenkin työvoimapula. Kruunu ei pitänyt irtolaisista ja nimitti niiksi kaikkia, joilla ei ollut vuosipalvelusuhdetta. Nämä ihmiset sopivat kruunun mukaan kartanoiden rengeiksi ja piioiksi. Tässä vaihtoehto oli torpparin asema, joka tarjosi jonkinlaista itsenäistä yrittäjyyttä ja vastasi samalla hovien tai pappiloiden työvoiman tarvetta kun vuokra maksettiin päivätöillä.

Torppien kysyntä oli voimakasta 1700-luvun lopulla saati sitten seuraavalle vuosisadalle mennessä. Silloin kyse oli liiallisen väestön asuttamisesta, ja monessa tapauksessa kyse oli lisäksi talojen nuoremman väestön aseman ja elannon turvaamisesta. Torppa oli oivallinen vaihtoehto nuoremmille pojille, jotka eivät perineet isänsä taloa. Monesti oli kyse siitä, että talo oli pilkottu aivan liian pieniin osiin, joista pienimmät eivät olleet kannattavia. Tällöin maaherra monesti antoi liian pienet osuudet saaneille omat torppansa.

Esimerkkinä tästä eräässä Partsinmaan Turkin talossa ja sen omistamisessa heräsi riitoja vuonna 1821, jonka yhteydessä talon saanut veli sai lopulta vain torpan ja torppaan tyytynyt veli sai omistuksen varsinaiseen taloon. Pertunmaalla taas sijaitsi Tillalan talo, jonka omistamisesta veljekset Antti ja Pietari Antinpoika Tillanen allekirjoittivat sopimuksen vuonna 1801, jonka mukaan he yhdessä rakentaisivat talosta puolen kilometrin päähän Koinselkään torpan, jonne toinen pojista muutti ja helpotti näin ollen tilanahtautta varsinaisessa talossa.

Yrjö Kirppu-niminen mies oli 1820-luvulle tultaessa joutunut suuriin velkoihin, että tämän Jäniskylässä hallinnoima Kirpun talon osa oli pakko myydä pakkohuutokaupan uhkan leijuessa päällä Risto Piiralle. Kauppakirjojen mukaan herra Kirppu sai itselleen lohdutukseksi torpan paikan. Se ei olisi toteutunut, jos maaherra olisi myynyt talon osan pakkohuutokaupalla.

Talojen halkomisesta oli monesti seurauksena torppien häviämistä. Tämä toteutui esimerkiksi Penttisen tilalla Kyttälässä, joka jaettiin kolmelle veljekselle. Risto Markunpoika Penttisen osaksi tuli uuden talon rakentaminen Maukolan torpan paikalle. Isojako määritti Kyttälän taloja uudelleen ja muodostettiin viisi taloa, joista kaikki sijaitsivat entisten torppien mailla.

Torppariasutuksen ollessa Mäntyharjussa laajimmillaan olivat torpat syntyneet liikaväestön sijoittamisen takia eikä niinkään päivätöiden suorittamiseksi. Vuoden 1850 aikana niitä oli Lahdessa ja Enolahdessa yhdeksän, Ryönä-Tyllilässä kaksitoista, Hämäläisessä ja muissa Forsströmi taloissa kahdeksan, Pappilassa kaksikymmentäkolme, Kiiskin pappilassa neljä. Säätyläisillä torppia oli yhteensä 56 ja talollisilla 397. Yhteensä torppia oli pitäjässä 453. Ainoastaan kaksitoista prosenttia Mäntyharjulla sijainneista torpista kuului säätyläisten hallitsemiin tiloihin.

Torpparit olivat monesti talollisten perheen jäseniä ja esimerkiksi talollisten nuorempia veljiä ja sisaruksia. Tietyssä vaiheessa torpparit saattoivat myös olla sukulaissuhteessa talollisiin myös avioliiton kautta. Näiden siteiden takia vuokraehdot saattoivat olla helpot ja itsenäisen viljelyn mahdollisuudet hyviä. Kun torppa oli sovinnossa annettu sukulaiselle ei torppareiden tarvinnut aina edes maksaa ollenkaan vuokraa. Esimerkiksi Jäniskylän Pöysästä maailmalle lähtenyt Risto Joonaksenpoika Outinen palasi pitäjään 1810 ja esitti vaatimuksen talosta. Kuitenkin hän lopulta tyytyi torppaan, jonka haltijana hän ei ollut velvoitettu maksamaan minkäänlaista vuokraa taloon, jota oli tavoitellut. Myös Vuoriniemellä Kyttälässä oli vuoden 1830 tienoilla torppa Lehenniemen lähellä, jonka asujaimisto oli ylistäläistilan sukulaisia, eivätkä he maksaneet asumisestaan ja viljelyksestään minkäänlaista vuokraa myös sen takia koska maat eivät olleet otollisia onnistuneelle palvelukselle. Useimmiten torpista suoritettiin joitain päivätöitä.

Joskus ehdot eivät olleet otollisia, ja esimerkiksi torppa Pyhäniemessä vuonna 1811 suoritti päivätöiden ohessa maanvuokraa, joka tarkoitti kolmannesosan maksamista omasta sadosta. Tuossa tilanteessa toteutettiin entisen kaskimetsien vuokraamisen periaatteita, mutta tilanne oli aivan erilainen. Kaskimetsän vuokraajalla kuului kaikkien työnsä hedelmien nauttiminen, samalla kun torpan pellot kuuluivat talojen omaisuuteen.

Torpparien ja isäntien väliset suhteet muuttuivat ajan mukana ja siitä miten kukin torppa oli syntynyt. Tässä paljon tekemistä oli vuoteen 1850 mennessä suoritettu isojako, jonka myötä Mäntyharjun metsät jaettiin talojen yksityisomaisuuden piiriin. Siihen asti, kun tilalliset saivat mahdollisuuden perustaa yhteisesti omistettuihin metsiin torppia, oli toiminta kannattavaa. Yksityisomisteisessa metsässä ei ollut kilpakumppaneita, ja talojen omat tarpeet tulivat esille näkyvästi. Esimerkiksi Täällä pohjantähden alla-romaanin mukaisesti Töyryille kaukaa sukua ollut primitiivistä metsäsuomalaisuutta edustanut Laurilan perhe sai häädön, ja yleensä sukulaissuhteen tullessa kaukaisemmaksi häätöjä tapahtui myös sukulaisten kesken. Laukon torpparihäädöt ovat olleet tässä tunnetuimpia.

Kun metsät vähentyivät, lopetettiin myös torppien pitäminen monessa tapauksessa. Esimerkiksi Kiiskin pappilassa liitettiin yhdeksi torpaksi Pitkälä ja Hakala ja myöhemmin myös Huhun, Flinckenin ja Suorasen torpat. Entiset viisi torppaa yhdistyivät ja jäljelle jäi vain kaksi. Mäntyharjun suurin pappila säilytti viidestätoista torpasta vain yksitoista.

Torpparius huipentui joskus tiukkoihin vuokraehtoihin ja myös sosiaalinen asema muuttui. Se näkyi myös avioliittojen sosiaaliseesti alavireisestä mobilisaatiosta. Entistä harvinaisemmaksi kävi se, että torppari sai puolison talollissäädystä.

Ne torpat, joiden haltijat eivät olleet sukua talollisten kanssa kertovat siitä, että torpparin asema ei ollut kovin vaarallinen. Muualle muuttamiset olivat lähes aina vapaaehtoisia. Alkuun torppareiden uhkaksi kävivät vain talojen hajoamiset, isostajaosta johtuvat muutokset ja varsin paljon myöhemmin metsien säästäminen. Vuokra ei ollut häätöjen syynä koskaan.

Todellinen torppien lukumäärän laskeminen alkoi vasta 1860-luvulla ja syyt liittyivät talojen halkomiseen, uusiin työpaikkoihin ja metsän arvon nousuun. Yhtenä selityksenä on käytetty myös siirtymistä tilapäistyövoiman käyttöön entisistä torppareille kuuluneista päivätöistä. Päivätöiden tarkoite oli ollut aina Mäntyharjussa vähämerkityksinen ainakin muiden kuin säätyläistalouksien osalla. Tämän takia se aiheutti vain vähän seurauksia varsinaiseen torppien hävittämiseen.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Mäntyharjun varhaisia nimismiehiä ja kunnallisten instituutioiden muotoutumista

Matti Mollerus oli aloittanut kiistan Mäntyharjun hallinnollisista asioista jo 1600-luvun lopussa. Sittemmin kirkkoherra Cygnaeus teki valtiopäivävalituksen pikkuvihan jälkeen vuonna 1741, jossa jatkettiin Molleruksen aloittamaa asiaa. Mäntyharju jakaantui tuohon aikaan neljän nimismiehen, neljän siltavoudin, neljän henkikirjoituspaikan, kolmen tuomiokunnan, kolmen linnaläänin, kahden maaherrakunnan, kolmen manttaalikomissaarin, neljän käräjäpaikan ja kolmen kruununvoudin alueeseen. Yksikään näistä virkamiehistä ei asunut Mäntyharjussa. Cygnaeus esitti, että olisi suoritettava tutkimus siitä, voisiko pitäjä liittää suoranaisesti Savon siviili- ja oikeushallinnon alaiseksi.

Turun rauhan jälkeen poistui esteitä Cygnaeuksen uudistuksen yltä., Sen verran suuri pala Kymenkartanon läänistä liitettiin Venäjään, että sopimukseen päätettiin sisällyttää Uudenmaan ja Hämeen itäisiä alueita. Tätä asiaa ajoi aktiivisesti etenkin vanhin hovioikeus eli Turun hovioikeus. Tulosta saatiin vuonna 1757, jolloin Mäntyharju liitettiin Savon tuomiokuntaan omaksi käräjäkunnakseen sekä omaksi nimismiespiiriksi Savon ylisen kihlakunnan alaisuuteen.

Voidaan sanoa, että rauha joka erotti pitäjän kahteen osaan oli kuitenkin luomassa uutta hallinnollista organisaatiota siihen. Myöhemmin Mäntyharju oli vain kahden hallinnollisen alueen osana. Sittemmin Suomen sota ja ensimmäiset Venäjän vallan alaiset valtiopäivät toivat Mäntyharjulle myös sen lopullisen yhdistämisen. Viipurin lääni yhdistettiin Suomen alaisuuteen ja vuonna 1817 Lappeen puoleinen osa Mäntyharjusta liitettiin Kymenkartanon lääniin. Myös vanhaan Suomeen aiemmin kuulunut kunnan osa liitettiin yhdeksi käräjäkunnaksi ja nimismiespiiriksi, joka viimeisteli pitäjän hallinnollisen yhdistämisen.

Kuitenkin asia ei järjestynyt täysin ongelmitta, vaan seurakunnan vanhan keskuksen jäädessä syrjään jäi syrjään myös kirkko. Hämeen puoleiset osat kunnasta liitettiin Savoon ja Lappeen kylä itse pitäjään Ruotsin puolelle. Keskuspaikkana toimi Toivola, jossa asuivat kunnan virkamiehistö ja lisäksi siellä oli vankihuone ja käräjäpaikka. Toivolassa pidettiin myös henkikirjoitus kunnassa. Toivolaan pääsi helpolla siitä Mäntyharjun osasta, joka sijaitsi Ruotsin valtakunnan puolella. Vanhan Suomen puolelta reitti Toivolaan ei ollut yhtä hyvä. Pitäjällä oli edelleen kaksi keskuspaikkaa, maallinen ja kirkollinen. Oli odotettua, että Karjalan puolella pitäjää asuneet alkoivat tulla siihen mielipiteeseen, että maallinen valtakin piti tuoda kirkolle.

Ensi kertaa tässä asiassa tuli riitaa vuonna 1826, kun ratsutilan omistaja Petteri Vitikainen nosti aloitteen käräjätalon rakentamisesta pitäjään. Sellaista ei siis aikaisemmin ollut. Kaikki jotka pitivät pitäjän keskuksena kirkkoa, alkoivat suhtautumaan Vitikaisen ehdotukseen ensisijaisesti myötämielellä.

Vankihuoneen rakentaminen Ahvenniemelle kestikievarin kylkeen ja tien rakentaminen Vanhalta Savontieltä kirkolle nousivat esiin noin kaksikymmentä vuotta Vitikaisen aloitteen jälkeen. Karjalan puolella pitäjää asuneet eivät halunneet ottaa osaa uuden tien rahoittamiseen. Heille ei ollut siitä mitään hyötyä. Savolaiset voittivat tällä kertaa hämäläiset, kun kruununvouti ja entinen nimismies Forsström asettui savolaisten puolelle. Kruununvouti asui Toivolan Hämäläisessä.

Vuonna 1886 karjalaiset saivat ajettua uudistuksia, jonka myötä esimerkiksi käräjien pitopaikka siirtyi kirkolle. Samaan aikaan pitäjään oli rakennettu kolme uutta tietä, joka paransi yhteyksiä mm. Toivolaan. Näiden teiden ansiosta kirkkokin tuli helpommin saavutettavaksi.

Mäntyharjun yhteisiä käräjiä alettiin järjestämään vuonna 1817. Silloin lautamiehiä ei valittu sovitusti eri maakuntien alueilta, vaan Savo, missä käräjät järjestettiin, oli ylikorostuneessa asemassa. Maakuntien rajat pysyivät olemassa vain ajattelutapojen, työvälineiden, puheiden ja vaatetuksen kautta. Hämäläiset jokseenkin halveksivat savolaisia ja pitivät heitä vähemmän hyvinä. Savolaisia pidettiin tyhminä, laiskoina ja kömpelöinä. Oli vireillä puhe, jonka mukaan taivaassakin savolaisille oli varattu hämäläisiin nähden huonompi osa.

Tuohon aikaan ylämaalaisen savolaisen tunnisti pitkistä hiuksista ja kimpurareestä. Heillä oli hiukset, jotka ulottuivat korvien yli hartioille, hämäläisten tukka oli vain puolikorvaan. Savolaiset pukeutuivat yleensä vanhanaikaisemmin kuin alamaan hämäläiset. Lopulta Mäntyharjun muut kuin savolaiset osat liitettiin Savoon ja kokonaisena Mikkelin läänin alaisuuteen vuonna 1833. Mäntyharjulaiset mieltävät nykyään itsensä savolaisiksi, jos ei lasketa Pertunmaan aluetta ja sen kyliä. Anettu, Kousaniemi, Kuhajärvi, Hölttä ja Kuortti alkoivat erota Mäntyharjusta 1800-luvun puolessavälissä ja ryhtyivät hankkimaan itselleen hautausmaata, rukoushuonetta ja pitäjäntupaa. Leski Selen halusi ilman korvausta itselleen antamaan alueen paikallisia varten näiden laitosten pystyttämiseksi.

Pitäjän rajat muuttuivat jonkin verran, Paistjärvi liittyi Heinolaan vuonna 1848, jonka korvauksena Iitin Leppäniemi yhdistettiin Mäntyharjuun vuonna 1860. Myöhemmin piispa Erik Sorolaisen aiemmin kuvaaman määrityksen mukaan Paljakan aluekin haluttiin yhdistää Mäntyharjuun.

Nimismiehen viran ensimmäiset hallitsijat Mäntyharjussa

Kuten kaikkialla muuallakin pienemmillä paikkakunnilla nimismies oli tärkein virkamies. Samalla kun nimismiehen asema kasvoi, muuttui kirkkoherran virka leimallisesti enemmän kirkollisiin asioihin keskittyväksi. Kirkkoherran tehtäviin kuului vielä 1700-luvun lopulla kaikenlaisten mahdollisten todistuksien antaminen, joka siirtyi maallisen hallinnon kasvaessa kruununnimismiehen asiantuntemuksen piiriin.

Aiemmin myös Mäntyharjussa nimismiesten moraalinen integriteetti kyseenalaistettiin, koska heidän syytettiin käyvän pitäjän rajaseuduilla vain omia palkan osiaan keräämässä. Piirin ensimmäinen nimismies oli Gustav Giörgelin, jonka residenssi oli Toivola. Vuodelta 1749 löydetään sellainen merkintä, jonka mukaan nimismies ei ollut halukas liikkumaan pitäjässä, koska Savon ja Hämeen rajoilla oleskeli viidenkymmenen kuljeskelevan irtolaisen joukko. Sittemmin kun upseerit laajensivat käsitystä asiasta tutkimuksillaan kävi ilmi, että irtolaiset eivät olleet pelon aiheita, vaan ne nimismieheen kyllästyneet kaltoin kohdellut kuntalaiset, jotka olivat joutuneet antamaan nimismiehelle ”lahjoja”.

Giörgelinille myönnettiin ero virastaan, vaikka seuraaja Johan Brask ei osoittautunut mäntyharjulaisten mielestä yhtään edeltäjäänsä paremmaksi. Hän ei ollut sopiva pitäjänmakasiinin hoitoon, koska hänellä ei ollut kirjoituskykyä. Hämärähommat, johon liittyi viinanpolttoa aiheutti hänen eronsa vuonna 1761.

Braskin seuraaja oli Axel Samuel Laurell, joka toimi virassa 1762-1778 oli erilainen varallisuutensa ja viranhoitonsa suhteen. Laurell oli pitäjänmakasiinin hoitaja ja tarvittaessa myös vanginkuljettaja. Laurel myös muodosti Lahden talosta oman hovinsa. Laurell toimi myöhemmin myös kruununvoudin virassa 1700-luvun lopussa.

Laurellin jälkeen nimismiehiä olivat mm. Aron Kristian Brummert, Gabriel Norman, joka tuli hulluksi virantoimituksensa aikana, K. F. Antell ja Gerhard Stiernvall. Stiernvalliakin syytettiin laittomasta omatoimisuudesta.

Mäntyharjun nimismiehet paranivat ajan myötä kuin hyvin kypsyvät viinit. Seuraajia olivat K.M. Forsström, joka toimi virassaan vuodesta 1813 vuoteen 1829, Karl Fabian Herckman, joka toimi virassa vuodesta 1829 vuoteen 1843 ja pitkäaikainen nimismies Adolf Fredrik Broms, joka toimi virassa vuodesta 1849 vuoteen 1884. Myös vanhemman Bromsin seuraaja oli Berendt Israel Broms, jonka myötä termi ”Rompsi” muodostui tarkoittamaan pitäjässä samaa kuin nimismies tai vallesmanni. Kaikki nämä nimismiehet kuolivat pitäjässä ja kuntalaiset arvostivat heitä suuresti.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Suur-Liperin valtiopäivämiehiä Ruotsin ja autonomian ajoilta

 Pohjoiskarjalaisilla alkoi osan ottaminen valtakunnan sisäisiin asioihin vasta isonvihan jälkeen vuonna 1723, jolloin entinen Käkisalmen lääni otettiin mukaan Ruotsin valtakuntaan. Vapauden aikana toteutunut valtiopäiväjärjestys asetti kihlakunnan talonpoikaissäädyn omaksi vaalipiiriksi. Sitä seuranneisiin valtiopäiviin pohjoiskarjalaiset eivät kuitenkaan osallistuneet, joiden johdosta Karjalan toimikunta lähetti valittelunsa siitä, ettei rahvas köyhyytensä takia voinut lähettää miestä Tukholmaan asti.

Tavallisesti valtiopäiville lähetetty valtiopäivämies edusti kokonaista Karjalan tuomiokuntaa, vaikka jo ensimmäisten valtiopäivävaalien vuonna 1738 Suur-Liperi sai oman edustajansa samalla kun muu osa tuomiokuntaa valitsi oman edustajansa. Tuomarin tehtävänä oli suorittaa valtiopäivämiesvaali ja samalla kutsuttiin kaksi valitsijaa joka hallintopitäjästä vaalikollegiumiin, jonka sisäisesti sovittiin edustajasta ja annettiin hänelle valtuutus asioiden hoitoon. Valtakirja joka annettiin vahvistettiin tuomiokunnan tuomarin sineteillä ja allekirjoituksella.

Ensimmäiset valtiopäivämiehet olivat Liperin Matti Härkänen ja pielisjärveläinen Tahvo Partanen. Heidän valtakirjansa eivät olleet täysin moitteettomasti täytetyt. Heidät kuitenkin hyväksyttiin valtiopäiville. Matti Härkänen kantoi ainoana Pohjois-Karjalan edustusta ollen herrainpäivien edustajana yhtäjaksoisesti vuosina 1738-1743. Härkästä ja monia muita valtiopäiville valittuja suomalaisia yhdisti yksi huoli: ruotsinkielen taitamisen puute. Kuitenkin hän oli valtiopäivillä myös valiokunnan jäsen. Asiat paranivat tässä mielessä, kun heinäkuussa 1743 valiokunnan sihteeriksi otettiin virkamies, joka osasi myös suomea, toimien tässä yhteydessä kielitaidottomien tulkkina.

Liperiläiset saivat jälleen oman pitäjänedustajansa valtiopäiville vuonna 1755, kun tuomiokunnan edustajaksi valitun Juha Partasen ohessa Tukholmaan menemään laitettiin ”taitava ja kunniallinen talonpoika Yrjö Karttunen Liperistä yhdessä edellisen kanssa valvomaan kihlakunnan etua ja erikoisesti valvomaan ja hoitamaan niitä asioita, jotka koskevat Liperin pitäjää sen erikoisen laadun vuoksi.”

Liperiläiset kokivat tärkeäksi sen, että heillä oli oma edustajansa valtiopäivillä. Silloin käytiin joitain vuosia aikaisemmin lakkautetun hovileirin sekä panttiläänin jälkien selvitystä entisten panttiläänin miesten, Printz-suvun ja kruunun ja talonpoikien kesken.

¨ Kolmas liperiläissyntyinen valtiopäivämies oli Liperin kirkkoherran poika Adam Alopaeus, joka tuli valituksi Karjalan ylisen tuomiokunnan piiristä valtiopäiville kaiken kaikkiaan kolme kertaa vuosina 1789, 1792 ja 1800. Koulunsa käyneenä miehenä Alopaeuksella oli toimeen vaadittava riittävä ruotsinkielen taito. Hän ei täyttänyt ehtoja valtiopäivämiehyyteen siltä osin, että hän ei ollut perintö- tai kruununtalonpoika. Muissa ehdoissa ei tullut vaikeuksia. Valtiopäivämieheltä vaadittiin raittiutta, taitavuutta, toimessaan huolellisuutta, ruotsinkielen taitoa ja yleistä häneen suunnattua arvonantoa. Lisäksi edustajan tuli asua omassa vaalipiirissään.

Suurin haitta koostui käytännön kannalta edustuksen kustannuksista. Kruunulta näitä rahoja ei saatu, vaan raha tuli edustajansa valinneilta talonpojilta. He suorittivat kustannukset tavallisesti yhdellä maksulla, joka oli riittämätön venyvää oleskelua miettien. Myssyjen ja hattujen välisessä taistelussa pohjoiskarjalaiset omaksuivat tavallisesti myssyjen puolen, koska myssyt kannattivat rauhaa itärajalla. Hattujen Tukholma-'keskeinen kauppapolitiikka taas sitä vasten kavahdutti heitä.

Autonomian aikuisia valtiopäivämiehiä

Säätyjä ei kutsuttu autonomian aikaan valtiopäiville ennen vuotta 1863. Säädyt kokoontuivat syyskuussa käsittelemään senaatin niille valmistamia esityksiä. Jo ennen tätä tammikuun lopussa oli kokoontunut ns. Tammikuun valiokunta käsittelemään senaatin valmisteluja ja valmistelemaan valtiopäiväasioita. Tässä kuusi viikkoa kokoontuneessa valiokunnassa oli 12 jäsentä jokaisesta säädystä. Silloin mukaan tuli myös teologian tohtori, lääninrovasti ja Liperin kirkkoherra Anders Johan Europaeus, joka tuli valituksi myös vuosien 1863-1864 välisille valtiopäiville pappissäädyssä.

Näillä valtiopäivillä yksi tärkein kysymys oli koululaitoksen erottaminen uskonnosta. Suurin osa edustajista oli erottamisen kannalla. Europaeus toi esiin sen, että tärkeintä oli se että opettajat olivat päteviä. Tammikuun valiokunnan asioihin kuului myös papiston palkkaus ja pappiloiden rakentaminen, joka oli määrätty vuoden 1734 rakennuskaaressa. Tärkeitä asioita oli silloin myös paikallisen itsehallinnon järjestämisen ongelma, jossa ikiaikuinen pitäjänkokousjärjestelmä halutiin korvata uudella ja ”modernilla” kunnallishallinnolla. Europaeus oli sitä mieltä, että kuntakokous pystyi käsittelemään vain suhteellisen pieniä ongelmia, eikä kannattanut niiden itseohjautuvuuden tukemista.

Säätyjen edustajat saivat oikeuden tehdä säädyissään yleisiä ja yksityisiä aloitteita. Europaeus onnistui siinä pyrkimyksessään, jota hän oli ajanut: nimittäin yläalkeiskoulun perustaminen Joensuuhun, joka toteutui käytännössä syksyllä 1865. Lisäksi hän halusi Helsingin Yliopistoon suomensukuisten heimojen kulttuurin, kielen ja historian professuurin. Koska tämä ei kuulunut päättävän elimen toimivaltaan, jäi asia pöydälle.

Antti Puhakka (1832-1877) edusti Liperiä jopa viisillä valtiopäivillä. Puhakan toimintaa on kuvattu edistykselliseksi ja suvaitsevaiseksi. Puhakka oli lupsakka supliikkimies, jolla riitti vertauksia, raamatunlauseita, runoja ja sananparsia. Näiden yhdistelmällä hän epäilemättä vilkasti keskustelua talonpoikaissäädyssä. Puhakan perusteina olivat monesti, kuinka ”meillä kotona tehdään” ja ”asianlaita on Karjalassa”. Puhakkaa on kuvattu avarakatseiseksi ja valistuneeksi talonpojaksi ja säätynsä edustajaksi. Hän kuoli vuonna 1877

Adam Tiilikainen (1834-1899) valittiin tuomiokunnan edustajaksi vuoden 1867 valtiopäiville. Hänestä on sanottu, että hän oli aikaansa seuraava ja valistunut mes. Tiilikainen vastusti kovin säädyssä esiin tullutta kysymystä maanviljelyskoulujen lakkauttamisesta, koska hänen paikkakunnallaan oli havaittu silloin toimineen Siikasalmen maanviljelys- ja meijerikoulun tärkeys maatalousväen ammattikouluna. Kansan sivistys oli Tiilikaiselle tärkeä asia ja hän kuului Liperin lukuseuran johtokuntaan vuonna 1875. Hän kuoli vuonna 1899.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Keskiaikaisen Hartolan oloja ja pysyvän asutuksen syntyminen

Tämä kertomus alkaa siitä, kun ei ollut vielä alkuun olemassa Hartolaa eikä varsinaisesti edes minkäänlaista Suur-Sysmääkään. Koko seutu oli yhtä korpea ja erämaata. Kuitenkin on todettu, että alueelta on voitu löytää sellaisia jäännöksiä, jotka kertovat rautakauden aikaisista asuttamista. Rautakaudelta on voitu löytää tunnusmerkkejä ihmisten liikkumisesta ja alueella olemisesta. Voidaan epäillä että jo tuolloin alueelle on muodostuneet pysyvämpiä asuttamuksia. Kuitenkin Päijänteen itäpuoli oli vielä pitkään asumattomana. Esimerkiksi viikinkiaikaan oli asuminen jo jokseenkin vakituista.

On kirjoitettu, että pitäjän nimi ”Sysmä” on tarkoittanut aina masentavaa asumatonta umpikorpea. Hartolan sekä Sysmän alueet vallattiin jo keskiajan alkuvaiheissa Hämeen ydinalueiden apuerämaiksi. Tuohon aikakauteen voidaan varmasti liittyvän Hartolan varsinainen perustaminen. Sysmälle on monesti tulkittu sen perustuksen olevan läntistä Hämettä. Sysmän alkuperäiset kylät ovat jo pitkän aikaa olleet: Huittila, Saaren, Linnan, Voipalan ja Rapalan kylät.

Sääksmäki on ollut yhteydessä Hartolan alueiden nimiin, mm. Kalhon ja Leivonmäen nimet on tulkittu alkuperältään sinne. Joten Hartola on varmasti joskus kuulunut Sääksmäen metsäalueisiin. Hartolan paikka Itä-Hämeessä ja Savon Karjalan rajan välillä on tuonut alueelle muitakin kuin vain sääksmäkeläisiä virikkeitä ja leimaantumia. Sekä Vanajalla ja Hattulalla on ollut nykytiedon valossa omia erämaita nykyisten Sysmän ja Hartolan alueilla. Sekä Sääksmäki, Hattula ja Vanaja ja niiden erämaissa liikkuminen on vakiinnuttanut jopa pysyvääkin asutusta Hartolan alueelle.

Hartolan asutuksen historia ulottuu aikaan ennen kristinuskon tuloa, ja sen takia sitä voidaan havainnoida vain jonkinlaisissa viitteissä. Juva on katsonut, että Hartolan ensimmäinen asuttaminen sijoittuu kuitenkin 1300-luvule. Tuohon aikaan varhaisimpina ajatuskeskittyminä on pidetty Putkijärveä, Kirkkolaa ja Ruskealaa. Alkuperä 1300-luvulla on helppoa todistaa esimerkiksi sen kautta, kun Hartola mainitaan ensimmäistä kertaa vuonna 1398 kirkkopitäjänä. Merkittävä tekijä itähämäläisessä asutuksessa tapahtui vuonna 1405, kun Hollolan ylisen kihlakunta perustettiin. Tämä oli merkitsevä tekijä siinä, koska sen jälkeen kihlakuntaan kuulumattomien oli mahdotonta ryöstää maita Hartolasta.

Nimitutkimus kertoo, että Hartolan asuttamisessa myös savolaisilla oli merkittävä rooli. Tämä kehitys alkoi keskiajan lopulla ja jatkui sen jälkeen kauan uudelle ajalle asti. 1400-luvulle tultaessa Sysmän alueella oli jo vakituinen asutus. Sysmä oli muodostunut itsenäiseksi hallintopitäjäksi ja varhaiset kylät kasvattivat väkimäärää. Näitä kiinteän väestöjen alkuperiä olivat Leivonmäen, Sysmän, Hartolan, Luhangan kylät ja osia Pertunmaasta. Asutuksen keskittymiä Hartolassa oli etenkin Rautaveden tuntumaan ja Jääsjärven länsi- ja pohjoispuolelle. Hartolan nykyiset asutuskeskittymät ovat muodostuneet varhaisten rautakautisten leirien alueille.

Hartolan asutus oli kasvanut huomattavasti keskiajan kuluessa. Merkittävimmät asutuskeskittymät olivat Putkijärvi, Hartola, Kirkkola ja Ruskeala. Näiden kylien maihin liittyi myös ikivanhoja ulkomaita, Ruskealasssa Niemistenmaa, Hartolalla palsta Vastanäestä, Koskipäällä Koukjärvenmaa ja Putkijärvellä alueita Rautajärven tuntumassa. Maa-loppuinen paikannimi on tyypillisesti tarkoittanut erämaita, samalla kun nimen alkuosa on tavallisesti tarkoittanut sitä tahoa, joka on erämaan omistanut. Näitä alueita kutsutaan Hartolan ensimmäisiksi asutuksen alueiksi. Kaikki varhaiset kylät ovat olleet pääasiassa Hartolan länsiosissa mm. Kalhon-Pohjolan alueelle.

Pian asutuksen vakiintumisen ja kasvamisen myötä rajariitoja käsiteltiin paljon käräjillä. Hartola mainitaan ensimmäistä kertaa kylän nimenä vuonna 1443 Kauppi Hartolan nimenä. Kalho esiintyy kylän nimenä ensimmäistä kertaa vuonna 1405, milloin Pekka Kalho on ollut rajantarkastuksessa toimitusmiehenä. Pohjola mainitaan ensimmäistä kertaa kylän nimenä 1430, jolloin Pohjolan ja Kalhon välinen rajan muodostus asetettiin. Putkijärvi on kirjattu ylös ensimmäistä kertaa vuonna 1437 ja sen jälkeen vuosina 1462 ja 1469. Kirkkola nimenä merkitään ensimmäistä kertaa tarkoittamaan aluetta keskiaikaisissa merkinnöissä vuonna 1443, silloin mainitaan Sysmän käräjien lautakunnassa Hinzika Kirkkola. Samana vuonna Koskipää mainitaan ensimmäistä kertaa historiallisessa lähdeaineistossa. Seuraavan kerran se esiintyy jo seuraavana vuonna, koska Björn Koskipää oli silloin tuomittu sakkoihin tämän tehtyä vahinkoa Kälan metsämaalla. Se että alueet keskittyvät läntiselle puolelle kertoo siitä, miten asutus on vähitellen tunkeutunut alueelle.

Hartolan nimi mainitaan ensimmäistä kertaa vuonna 1398, jolloin paavi oli luvannut synninpäästön kaikille Hartolan kirkossa kävijöille. Hartola siis mainitaan jo silloin kirkkopitäjäksi. On kirjoitettu: ”Paavi kehottaa asukkaita käymään entistä enemmän tässä ”uskottomien venäläisten alueitten rajalla olevassa kirkossa. Niille jotka kymmenenä lähemmin mainittuna juhlapyhänä kirkossa kävivät, lupasi paavi kaikkiaan kahden vuoden 80 päivän synninpäästön.

On mainittava, että vielä tuohon aikaan Sysmästä ei ole kirjoitettu mitään etenkään kirkkopitäjänä, eikä Sysmää mainita edes paavin kirjelmässä, jonka myötä voi ajatella että Hartola on ollut alueen keskuspaikka. Hartola on joka tapauksessa kuulunut entisen Suur-Sysmän alueiden ydinpaikkoihin. Kuitenkin Sysmässä on mahdollisesti ollut asutuskeskittymiä jo ennen Hartolan aluetta. Kuitenkin se että kirkko oli jo rakennettu, kertoo siitä, että asukaskeskukset olivat voimakkaita ja jokseenkin kehittyneitä, mistä kertoo myös paavin kirje asukkaille. On todennäköistä, että Hartolaa suunniteltiin alueen kirkolliseksi keskustaksi ennen sitä, kun Sysmään rakennettiin oma kirkko.

Paavin kirjeen lisäksi ensimmäisen kirkon sijaintia ei ole voitu' määrittää tarkasti, vaikka voi olettaa kirkon sijainneen Kirkkolassa Rautaveden ja Jääsjärven välisellä kannaksella. Hartola voidaan laskea Hämeen asutuksen itäiseksi etuvartioksi, joka piti puolensa epäuskoisten venäläisten rajaa, perustettiin ensimmäinen kirkko alueen itäiselle laidalle.

On mainittu hypoteesina, että Hartolan ensimmäinen kirkko olisi ollut niin sanottu seutukirkko, Näissä kirkoissa oli ominaista, että pappilaa eikä vakituista pappia ollut. Sitä voidaan kuvata myöhemmän ajan rukoushuoneina ja saarnatupina, joiden hoitamista harjoitti lukkari. Nämä rukouspaikat muodostuivat kappeleiksi, joihin määrättiin omat pappinsa. Hartola on mainittu 1540-luvulla Sysmän Koskipää-nimisenä kappelina.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Hämeen ja Savon heimojen rajasta ja kiistoista sen määrittelyä koskien keskiaikana ja sen jälkeen

Hämeen ja Savon välinen raja on määritelty ensimmäistä kertaa jo 1400-luvulla. Silloin kysymys nousi esiin etenkin eräomistuksia selvitellessä, mikä oli ominaista aiheuttamaan kiistoja savolaisten ja hämäläisten välille. Muinainen Suur-Sysmä, joka käsitti myös Joutsan sijaitsi tuolla kiistoja aiheuttavalla seudulla. Hämäläisten ja savolaisten kiistat jatkuivat vielä 1700-luvulla, jolloin rajapaikkana pidettiin etenkin Mieskonmäkeä. Einar W. Juva on maininnut, että savolaisilla oli paremmat mahdollisuudet näissä kiistoissa, koska lännessä sijaitsi vaikeakulkuinen Päijänne samalla kun Savossa oli vain pienempiä vesistöjä.

Ruotsin valtakunta valloitti Hämeen jo 1200-luvulla toisen ristiretken aikana. Hämeen ristiretken ajaksi on kerrottu vuosi 1249, kun taas Karjalaan keskittynyt retki tapahtui 1293 samalla kun Lounais-Suomessa se tapahtui jo vuonna 1155. Retkien tarkoitus oli kristinuskon levittäminen Suomeen ja lujan lukon lyöminen itää Karjalaa ja Novgorodia vastaan. Tuohon aikaan heimoraja karjalaisten ja hämäläisten välillä kulki Suomenlahdesta Kymijokea ja Savon vesistöjä kautta Maanselkään ja sieltä edelleen Pohjanlahteen. Tämän kautta muotoutui valtakuntien välinen raja, joka realisoitiin ristiretken myötä.

Ristiretki, joka kohdistui Hämeeseen aloitti kehityksen, jossa hallinnolliset olot ja asetuksen laajentuminen alkoivat kehittyä. Kuitenkin on muistettava, että Päijännettä ympäröivän alueen merkittävimmät pitäjät, Sysmä, Jämsä, Padasjoki ja Asikkala alkoivat laajentumaan vasta 1400-luvulle tultaessa. Ensimmäinen valtakuntien välinen raja määriteltiin vuonna 1323 Pähkinäsaaren rauhassa, ja kyseinen raja sijoittui pitkälle Hämeen alueen itäiselle puolelle. Se kulki Joutsan kirjan mukaan Karjalan kannakselta Saimaan vesistöalueiden kautta Keski-Suomen erämaihin ja sieltä edelleen Pohjanlahteen.

Ristiretken, joka oli kohdistunut Hämeeseen, määrittelemä raja muuttui Pähkinäsaaren rauhan jälkeen merkityksensä, vaikka siitä muodostui maakunta- ja heimoraja. Kun asutus laajentui savolaiset ja hämäläiset joutuivat riitoihin keskenään etenkin erämaa-alueiden omistuksesta, vaikka kiistan alla olevat maa-alueet eivät olleet yleisesti sanottavan suuria.

Rajan aluetta käytiin läpi 1400-luvun alussa kolme kertaa lyhyin väliajoin: vuosina 1415, 1446 ja 1452. Näiden ohessa annettiin päätös ”Kälän metsästä ja vedestä”.

Vuoden 1415 päätösten mukaan Kälän vesi ja metsä jäivät Joutsan, Kangasniemen ja Hirvensalmen alueiden sisään. Samankaltaista länteen liittyvää vaikutusta osoittaa Vahvajärven erämaa, joka nykyisin sijaitsee Hirvensalmella. Piispa Maunu II Tavast osti alueen itselleen ja perustipa hän sinne majatalonkin.

Rajan pinnasta pyrittiin hankkimaan erämaita molemminpuolisesti, jotka olivat omiaan aiheuttamaan aluekiistoja. Sittemmin asiaa yritettiin ratkoa vuonna 1446, ja kun entinen valtionhoitaja Kaarle Knuutinpoika Bonde kuljeskeli Savossa ja Hämeessä selvitellessään oikeusjuttuja, niin silloin molemmat heimot kohdistivat hänelle rajaa käsitteleviä valitteluja. Kuitenkin tämäkään ei ollut riittävää siihen asti, että molemminpuoliset valitukset olisi voitu hiljentää. Rajan vetäminen herätti toistuvasti kullekin osapuolelle kiistoja rajan määrittämisen suhteen.

Oikeus koottiin kokoon ja kumpikaan heimo ei ollut tyytyväinen tarkastusmiesten työhön ja heille annettiin käsky määrittää raja uudelleen ja kokoontua sen jälkeen Viipurissa. Vuonna 1452 määriteltiin uusi vastaus ongelmaan. Bonde, josta oli tullut tällä välillä kuningas syytti rikkomuksista etenkin savolaisia. Tässä yhteydessä Viipuriin kokoontui puoli määrää rälssimiehiä ja puolet talonpoikia. Asiassa saatiin ratkaisu kuninkaan ja häntä ympäröivän neuvoskunnan päätöksellä. Samalla Viipurin linnanhaltija käskettiin oman henkensä uhalla varmistamaan sen, että rajakiistojen riitapukareita rankaistaisiin hengen ja omaisuuden uhalla.

Nämä uudet päätökset näyttivät ratkaisevan savolaisten ja hämäläisten väliset kiistat joksikin aikaa. Rajan paikkaan jäi vielä joitakin epämääräisyyksiä ja se jakoi uudelleen mainitun Kälän alueen, jonka savolaiset saivat pitää ja jota ei palautettu hämäläisten alueeseen. Savolaisten liikkuminen länteen on ollut noina aikoina varsin selkeästi havaittavaa. Vuoden 1452 rajatuomio käsitettiin ehdottomaksi, vaikka nämä samat asiat nousivat vielä esiin kolmesataa vuotta myöhemmin. Sysmän itäistä aluetta, johon Joutsakin kuului, alettiin asuttamaan niinkin myöhään kuin 1500-luvulla, ja tuona aikana ei ollut suuremmin rajaan liittyviä kiistoja savolaisten ja hämäläisten välillä.

Kuningas Kustaa II Aadolf vahvisti vuonna 1614 savolaisten pyynnöstä Hämeen rajan ja Savonlinnan läänin rajan sellaiseksi, millaiseksi se oli vuonna 1452 päätetty. Esimerkiksi Kangasniemen alueen läntisintä osaa on pidetty rajakiistojen aiheena, ja tässä savolaiset olivat suuremmin hyökkäävässä roolissa.

Tämä riita kasvoi niin suureksi 1730-luvulla, että kihlakunnanoikeudet olivat voimattomia – eli raja tuli käsitellä uudelleen. Suurimmat kiistan alaiset alueet olivat Pertunmaa ja Mieskonmäki. Kuningas siirsi Savonlinnan, Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherroille viestin ruveta etsimään ratkaisua asiassa. Perustana asian selvittämisessä käytettiin vuoden 1452 rajakirjaa. Kyseinen iänikuinen maakuntaraja oli läänien rajana vielä 1700-luvulla. Turun hovioikeuden asessorista Georg Malmista tuli puheenjohtaja erityiseen rajantarkastusoikeuteen.

Rajankäynnistä ei meinannut tulla mitään, koska hämäläiset eivät tulleet kokoon. Rajaa laskeskeltiin pohjoisesta alkaen ja kun oli saavuttu Mäntyharjuun asti alkoi leviämään huhuja, joiden mukaan Pertunmaan hämäläisalueisiin kuuluvien kylien asukkaat olisivat lähteneet neljän ladatun aseen kanssa vartomaan rajantarkistusmiehiä. Rajan käyminen jouduttiin siis keskeyttämään ”hämäläisten jumalattomien ja murhanhimoisten aiheiden takia”.

Pyssyhommia tutkittiin ja lopulta ei löytynyt riittävän paljon todisteita ko. Toiminnasta. Vuoteen 1736 mennessä maanmittausinsinöörit saivat valmiiksi kartat rajan sijainnista. Vuoden 1749 aikana maanmittarit saivat aikaan yhteenvetokartta, jossa oli kaksi erillistä rajanlinjaa, toinen savolaisten ja toinen hämäläisten mukaan. Lopulliseen päätökseen ei päästy ja savolaiset olivat tyytymättömiä ja heidän edustajansa jätti vuosien 1755-1756 valtiopäivillä vaatimuksen rajantarkistuksen uudentamisesta.

Hattujen sota oli kuitenkin muuttanut Suomen asemaa ja kaakkoiset alueet olivat tulleet menetetyiksi. Tästä johtuivat muutokset lääninjakoon. Itäpuolinen alue Päijänteen rannoilla liitettiin Kyminkartanon lääniin ja entinen maakuntien ja heimojen välinen rajalinja ei ollut enää läänien raja. Tästä seurasi se, ettei tätä rajaa pyritty enää lopullisesti ratkaisemaan. Raja käsitti enää kyläkunnat sekä niiden pienet ja vähäpätöiset riita-asiat, ja jatkossa rajantarkastusoikeudet lakkautettiin ja maanjako-oikeudet alkoivat käsittelemää näitä kysymyksiä ja ongelmia.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Isäni suvusta, isoisästäni ja muistoista Suonenjoella

 Isoisäni isäni puolelta oli Arvi Vehviläinen, joka syntyi vuonna 1928 ja kuoli keväällä 2001. Isoisäni työskenteli metsäinsinöörinä Hackmanin metsäosastolla. Isovanhempani asuivat Mäenpäässä, Salmisella, Outokummussa ja vuodesta 1982 alkaen Kuopiossa. Arvi-ukki sai sukunimensä äidiltään, jonka vanhemmat olivat Josua ja Eeva Vehviläinen. Arvin Alma-äiti asui tietyssä vaiheessa Yhdysvalloissakin, ja tämän yhteyden tuotos oli Arvi-ukkini alkuperä. Arvin isää ei lue edes kirkonkirjoissa, ja voin sanoa saaneeni asian selville vasta muutama vuosi sitten.

Muistan isoisäni lempeänä, järkiperäisenä ja vastuuta kantavana miehenä. En muista hänen suuttuneen minulle ja veljelleni kuin yhden kerran, kun olimme kuunnelleet liian kovalla volyymilla musiikkia isovanhempien luona. Arvi oli etenkin vastuunkantaja, ja hän kuskasi minua ja veljeäni kaikenlaisiin harrastuspiireihin 1990-luvulla. Siinä mielessä on mielenkiintoista se, ettei hän koskaan tuntenut omaa isäänsä, ja sai miehenmallia vain isoisältään ja enoiltaan. Läheinen täti hänelle oli Anna, jota kutsuttiin Annikiksi. Annikki työskenteli Helsingissä lukionopettajana. Annikin kautta isoisäni on muistanut aina rukouksen ”Ystävä sä lapsien”.

Vehvilän kylällä on ymmärrettävästi aina ollut Vehviläisiä, ja sieltä isoisoäitinikin maailmalle lähti. Sisaruksia oli yli kymmenen. Huuha ja muut tilat Vehvilässä olivat ylläpidetyt myös torpparien avulla. Huuhaan johtava koivukuja on kuin kartanoromantiikasta peräisin. Nykyään Huuhaa hallitsee sukulaiseni Pertti Vehviläinen. Vehviläiset ovat olleet Suonenjoella 1600-luvulta alkaen, minne he tulivat Karjalasta, mahdollisesti Jääsken pitäjästä. Huuhaa on sen verran pilkottu, että nykyään siellä on useampia tiloja, kuten esimerkiksi Siepon tila, joka kuului isoisäni enolle, Matille. Vanhimmaksi elänyt eno/täti ukilleni oli Jussi Vehviläinen, joka kuoli yli sadan vuoden iässä noin kymmenen vuotta sitten.

Muita hienon uran tehneitä Vehviläisen sukupiirin ihmisiä ovat esimerkiksi lääkärinä toimiva Arto Vehviläinen, hänen veljensä Risto, joka käsitykseni mukaan on opettanut matematiikkaa, hänen tyttärensä, joka on klassisen musiikkiopetuksen läpikäynyt muusikko, kansanedustajana toiminut Anu Vehviläinen, professori Katri Vehviläinen-Julkunen sekä Olavi Vepsäläinen, joka on tämän sukupiirin tunnetuin kuvataiteilija. Myös kannattaa mainita historian professori Olli Vehviläinen. Olavi Vepsäläinen piirsi neljäkymmentäluvulla muotokuvan ukistani lukemassa kirjaa tai opiskelemassa yleisesti, joka kuva on tällä hetkellä isoäitini luona Kuopiossa. Olivathan ukki ja Olavi ensimmäisiä serkuksia äitiensä kautta. Ukkini oli sanonut että serkkunsa kuoli mahdollisesti viinanjuontiin tai ainakin sen pitkäaikaisiin vaikutuksiin ja sairauksiin. Hän oli noin vuoden isoisääni vanhempi. Kuvataiteen tekemisen lisäksi Olavi Vepsäläinen oli suunnittelemassa seteleitä ja postimerkkejä.

Selkeimmät muistoni Suonenjoelta ovat peräisin isovanhempieni kesäpaikasta, joka on rakennettu isäni äidin perintömaille Lempyyllä. Siellä vietimme kesiä, kun olin itse vielä alle kaksitoistavuotias. Monesti nukuimme perheemme kanssa mökin aitassa, jonka portailta oli tarvittaessa mukava heitellä vettä. Ravustimme kahtena kesänä 1990-luvulla, kun Kumpusessa oli vielä rapuja. Molemmissa tapauksissa pidettiin syksymmällä rapujuhlat, ja olen itse sen takia oppinut pitämään ravuista ja hummerista jo pienestä pojasta alkaen. On sanottava, että suomalainen rapu on kaikkien aikojen parhaimpia kokemuksiani kotimaisesta ruuasta. Muistan sen, miten Suonenjoella ollessa kävimme joskus ruokakaupassa Suonenjoella, ja suosikkiruokaani silloin oli etenkin meetvursti. Samanlainen voimakas ja muistettava auringon loiste on jäänyt mieleeni noista Suonenjoella käymisistä, joka muistutti samaa kuin äitini suvun yhteydet Riiassa ja Tallinnassa. Onhan suuri osa minun esivanhemmistani olleet suonenjokelaisia. Myös sukuyhteyttä olen kokenut äitini sukuun Heinolassa, Sysmässä, Mikkelissä, Luhangassa ja Kangasniemellä.

Isoäitini isoisä oli Oskari Ropponen, jota punikit tavoittelivat kapinan aikaan vuonna 1918. Hän meni paikalliseen syvästi hurskaan perheen taloon, missä hän tiesi olevan aikuisia poikia ja aseita, eivätkä punikit tämän takia uskaltaneet sinne tulla. Tämän Oskarin vaimo oli omaa sukua Kaipiainen, jonka suvulle kuuluu päärakennukseltaan iso Kutvelon tila. Mummoni äidin suku, Kröger, on myös peräisin Suonenjoelta, Lyytilänmäeltä tarkemmin sanottuna.

Minulla on korostunut hajuaisti, ja voin sen perusteella palata aikaisempiin kokemuksiin. Esimerkiksi suomalaisen hieman kostean kesäyön tuoksu on tuonut aina mieleeni varhaiset kokemukset Lempyyn mökiltä. Mökillä vietettiin viikonloppuja joskus aivan syksyyn asti, ja sen takia tuo kostean loppukesän tuoksu on jäänyt mieleeni. Matkustimme monesti veljeni kanssa ukin ja mummon kyydillä Kuopiosta Lempyylle. Muistiini on jäänyt sellainen kokemus, että kerran nuorena poikana intouduin syömään kokonaisen purkillisen silliä, josta seurasi massiivinen oksentaminen. Mummolla oli aina tapana sanoa, kun pysähdyimme mökkireissulla automarkettiin, että mitä hyvänsä oli vapaus kaupassa valita.

Ukkini toimi Hackmanin metsäosastolla päällikköasteella, ja jäi varhaiseläkkeelle 1990-luvun alkupuolella- Ukkini oli lahjakas mies, joka hallitsi ammattinsa, mutta piti myös lukemisesta ja kaikenlaisista sivistysaktiviteeteista. Olen nähnyt isoäitini luona mm. suunnitelmapapereita kaikenlaisista siltarakenteista, joita hänen tuli tehdä tukkien metsästä saamista varten. Ukkini antoi lukemisesta pitävälle äidilleni aina lahjaksi kirjoja, ja äitini on sanonut, että nuo kirjat olivat tavallisesti paksuja ja eivät aina helpointa mahdollista tekstiä.

Isättömyys ei jättänyt isoisäni mieleen minkäänlaista katkeruutta, ja hän vaikutti todella tasapainoiselta ihmiseltä. Ukki ei syönyt maustettua ruokaa ja ei pitänyt etenkään sipulista ja paprikasta, jotka aiheuttivat hänelle vatsanväänteitä. Hän ei ilmeisesti ollut koskaan käyttänyt säännöllisesti alkoholia. Hänen suosikkiateriansa oli kaupungilla käydessä mukillinen vahvaa kahvia ja omenamunkkiporsas.

Ukki oli lempeä mies, jolle etenkin lastenlapset olivat tärkeitä kaitsettavia. Hän kysyi vielä kuolinvuoteellaan minulta, mitä kissalleni kuuluu. Hän oli tietysti tietoinen siitä, että kissa oli minulle tärkeä, ja sen takia hän halusi ottaa minut tällä tavalla huomioon. Ukkini on jäänyt myös nuorempien serkkujeni mieleen ja nuorin serkkuni, joka ei ollut vielä kymmentä vuotta ukin kuollessa, on sanonut ukin sanoneen, että; ”jos vasta menee rikki, ei saunassa ole riittävästi lämpöä”.

Suvussa Suonenjoella on ollut paljon kunnallispoliitikkoja. Ukkini äänesti varhain Kansanpuoluetta, joka oli liberalistinen yleispuolue. Mieleeni on jäänyt ukin rallatus: ”Siellä Helsingissä on se eduskuntatalo, josta loistaa järjen valo”. Epäilen hänen äänestäneen myöhemmin Kokoomusta ja Kepua. Hän oli sanomalehtien lukija ja hänelle tuli muun muassa Savon Sanomat, Karjalainen, Helsingin Sanomat ja Maaseudun tulevaisuus. Lisäksi paikallislehdistä Sisä-Savon sanomat ja Outokummun seutu.

Mummoni, joka tulee Ropposten suvusta, on nykyään liitteessä avioliittojen kautta esimerkiksi Kääriäisten ja Ovaskaisten sukujen kanssa. Isotätini Annikin mies Martti Kääriäinen sanoi vanhoilla päivillään Annikille tämän kertoman mukaan minusta, että tämän pojan perässä naiset tulevat vielä juoksemaan. Annikin jälkeläisistä pisimmälle edistynyt on Osmo Kääriäinen, joka on nykyään saanut myös Kiinteistöneuvoksen arvonimen. Olimme veljeni kanssa keräämässä mansikoita, josta Osmo antoi palkan laskettuaan sen ensin vanhanaikaisella palkanlaskulaitteella.

Olin joskus 1990-luvula isäni kanssa juhannuksena Lempyyn kokolla, jossa tapasimme isäni enon Unton, joka lämmitti kylmän sään takia käsiäni omissa kourissaan. Mistään isän puolen sukulaisista minulla ei ole minkäänlaisia huonoja kokemuksia.

Ukin suosikkiharrastus oli hirvenmetsästys, ja me lastenlapset kutsuimme häntä yleisesti hirvi-ukiksi. Ukin tarina päättyi kevääseen 2001, mutta ei ole meiltä unohtunut eikä tule koskaan eläessämme unohtumaan.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Jotain filosofiastani

Oleminen tarkoittaa yleisimmin sitä, että ihminen on tietoinen omasta toiminnastaan ja ajattelustaan. Oleminen on siis tietoista toimintaa, vaikka ontokratian ihmiset ajattelevat toisin ja heidän mukaan toimiminen perustuu monessa mielessä juuri tiedostamattomaan toimintaan ja jopa jonkinlaiseen ”ajatteluun”. Periaate tarkoittaa sellaista ihmisen mielessä olevaa johdetta, jonka on tarkoitus antaa neuvoja siinä miten ihminen kohdistaa toimintaansa, eli jossain mielessä se voi vaikuttaa siihen, millä tavalla ihminen kokee. Parhaimmassa tapauksessa tulisi käyttää vain riittävässä määrin perusteltuja periaatteita. Olemisen periaate siis tarkoittaa sitä, miten ihminen haluaa käsitellä omia tiedostettuja kokemuksiaan. Valta tarkoittaa sitä, että sen avulla voidaan ohjata toisten ihmisten ajattelua ja toimintaa. Olemisen valta siis tarkoittaa sitä, miten olemisen yhteydessä käytetään valtaa, eli toisin sanoen muokataan sitä käsitystä, joka ihmisillä on olemisen suhteen. Vallattomat ihmiset ovat ainoita, jotka pyrkivät ”vaikuttajiksi”, joka tarkoittaa nimenomaan sitä, ettei heillä ole valtaa eikä heillä ole myöskään puolueetonta näkemystä', joka tukisi heidän kuvitelmaansa itsestään ”vaikuttajina”: Jos joku botoksinaama on ”vaikuttaja”, niin voidaan miettiä sitä, millaiset ihmiset häntä ”vaikuttajana” nimittävät. Vallattomat ahneesti valtaa tavoittelevat ihmiset siis muodostavat olemisen vallan, jossa on enemmän tiedostamattomia ajatuksia ja pyrkimyksiä kuin tietoisia pyrkimyksiä. Ontokratia eli olemisen valta kuitenkin asettaa vapaille olemisen vapautta tavoitteleville ihmisille joukkovoimansa takia rajoitteita, ja ne nimenomaan pyrkivät tekemään olemisen vapaudesta mahdotonta, koska he rajoittavat sen näille botoksinaamoille ja sannamarineille. Olemisen valta perustuu etenkin siihen, että se houkuttaa tyhmiä ihmisiä oman pinnallisuutensa kautta, jonka kautta voidaan huomata sekin, että uusi syvällisyys ja new depth eivät ole sen pyrkimysten joukossa. Olemisen valta siis perustuu etenkin seksiin, ulkonäköön, päihteisiin, muotiguruuteen, setaan ja kaikkeen epätärkeään ja epävakavaan. Naisten joukossa ontokratia ilmenee etenkin siinä mielessä, kun naiset arvioivat ja kadehtivat toisiaan ulkonäön, iän ja seksuaalisen houkuttavuuden kautta. Nykyaikainen yhteiskunta ja kaikenlaiset sosiaaliset mediat ovat aiheuttaneet sen, että vaikka minkälaista sontaa kurkustaan videolle tunkevat ”vaikuttajat” saavat ääntä kuuluviin, ja mikä hulluinta, jotkut samanlaiset ihmiset alkavat kutsumaan heitä tuolla nimikkeellä. Ajattelu käsittää etenkin kaiken sen, miten ihminen käyttää ajattelussa tietämiään kokemuksia ja periaatteita. Kokemuksen käsite ei itsessään ole ihmistä johtamassa parempaan suuntaan eli olemisen vapauteen, vaan siihen nähden tulee käyttää myös tiettyjä periaatteita. On tiedettävä se, mikä on tietämisen arvoista. Kuitenkaan periaate ei tarkoita suoranaisesti kokemuksien rajoittamista vaan välinettä, jolla kokemuksia koetaan. Olemisen valta siis tarkoittaa sellaista tahattomasti elävää ihmisten ryhmittymää, joka pyrkii tunkemaan itseään arvokkaammat asiat itsensä ja oman joukkovoimansa alle. Arvokkaampaa on etenkin se, minkä historia antaa ihmisille omien periaatteiden noudatuksia. Ontokratia hyödyntää ihmisten arvojen ja arvonäkemysten väärentämisellä omaa valtaansa ja tässä tärkeitä käsitteitä ovat merkitysvalta, vaikutteellisuus ja kommentaariaatti. Ontokratia toimii etenkin toisten ihmisten ja heidän arvojensa kommentoimisessa, joka tekee näistä vaikutteellisia, minkä taas mahdollistaa merkitysvallan kehittyminen. Voidaan sanoa esimerkiksi se, että ihmisten yleissivistyksen taso laskee jo esimerkiksi median toiminnan takia. Jos katsotaan, että laaja kulttuurinen ja historiallinen yleissivistys ei ole minkään arvoista, niin on varmaa, että tällainen yleisenä annettu näkemys alkaa myös vaikuttaa ainakin suurimpaan osaan väestöstä. Jos joku naikkonen tai mehumaijamies otetaan vastaan vaikuttajana, on se sen osoitus, ettei nykyaikainen yhteiskunta arvosta suurta yhteiskunnallista ja kulttuurista sivistyneisyyttä. Tämä tulee esiin esimerkiksi joissakin matkaohjelmissa. Jaakko Selinillä on yleissivistystä, laajaa kulttuurintuntemusta ja sopeutumiskyvykkyyttä, samalla kun sohvasurffaajat ja etenkin se enemmän kameran edessä oleva nainen on tosi rahvaanomainen, sopeutumiskyvytön ja yksinkertaisen oloinen sekä omaan rallienglantiinsa kielissä rajoittuva. Sama on Race across the world ohjelmassa ollut tyttöpari. Nämä wannabehelsinkiläiset toistelevat väliin englanniksi joitain kommenttejaan, ikään kuin se kuuluisi hienommalta kuin täysin puhdas suomen kielen käyttäminen. Se myös kertoo siitä, että esimerkiksi ranskan, saksan ja ruotsinkielen osaaminen on nykyään huomattavan rajoittunutta, vaikka sitten asuisi pääkaupunkiseudulla. Ontofysiikka kuvaa olemisen toimintaa ja miten olemista voidaan käsitellä. Ontodike eli olemisen oikeus on etenkin sellainen määrittävä tekijä, jossa määritellään se, millainen ihmisen vapauden ja olemisen annetaan olla. Tässä mielessä olennaista on ontokratian vastustaminen, kommentaariaatin tuhoaminen ja merkitysvallasta kieltäytyminen. Esimerkiksi on naurettavaa, että nykypäivänä vaikkapa yliopistossa opiskelevat ihmiset sotkevat omaa yleissivistystään kaikenlaiseen alhaisimpaan populaarikulttuuriin, joka koetaan joskus jopa varsinaista tieteellistä sivistystä tärkeämmäksi. Ajattelu on siis etenkin ontofysiikan osa mutta ontofysiikka on myös ajattelun osa, eli soveltavan filosofian mukainen asennoituminen alkaa ontofysiikan tuntemisesta, samalla kun ontofysiikka on ajattelun kohde. Ontofysiikka siis määrittelee sen todellisuuden, jonka yhteydessä voidaan tarkastella ajattelun periaatteita. Eli soveltavan filosofian periaatteet tulevat esiin ontofysiikan näyttämällä tavalla. Ontotiede tarkoittaa sellaista ajatuksen menetelmien soveltamista, joka auttaa tuomaan esiin olemisen periaatteet, kunhan se ensin toimiin olemisen vapauden eikä vallan kautta. Ontotiede on siis sellainen olemista käsittelevä maailmankatsomus joka autenttisimmillaan, eli silloin, kun ontokratia ei rajoita sen näkemystä, korostaa olemisen vapautta. Olemisen vapaus antaa siis ihmiselle puolueettoman tavan suhtautua olemiseen ja olemisen käsittelemiseen ontotieteen menetelmillä. Tiede siis tarkoittaa sellaista menetelmien ja käytäntöjen kokoelmaa, joka auttaa pääsemään uudenlaisiin päätelmiin ja rakentamaan laajempia teoreettisia kokonaisuuksia olemisesta ja yhteiskunnasta. Teoreettinen filosofia on etenkin aivojumppaa, joka ei käytännössä uudistu edes muutamassa sukupolvessa. Käytännöllinen filosofia käsittelee olemisen periaatteita sen takia, koska se ottaa kantaa yksilöön etenkin yhteisöllisenä oliona yksilöyden lisäksi. ”Vaikuttajat” käyttävät merkitysvaltaa, joka johtaa ihmiset entistä ohkaisempaan yleiseen maailmankatsomukseen. Lisäksi mainostamisessakin voidaan edistää pintapuolisia ja älyttömiä arvoja. Olemisen valta siis on etenkin sitä, että se pitää yllä tietynlaista käsitystä yhteiskunnassa vallitsevista arvoista. Siinä mielessä, koska olemisen valta ei ole ontotieteen mukainen käsitys yhteiskunnasta, tulisi kaikkien riippumattomien ja vapaiden ihmisten pyrkiä siitä eroon ja ei asettua sen yksinkertaiselle tavalle määritellä ihmistä ja todellisuutta. Kommentaariaatti on sukua proletariaatille ja esimerkiksi kulttuurimarxilaiset ihmiset, joita nykyään on paljon myös esimerkiksi Vihreässä puolueessa, ovat edistämässä kaiken turhan edesauttamisessa, jossa kaikki korkeampi ja etenkin historiallisesti arvokas pääoma pyritään madaltamaan kaikkein primitiivisempien ihmisten ymmärrettäväksi ja tasolle. Ontokratia on siis se valtaa hallussaan pitävä ryhmittymä, joka tukee voimakkaasti etenkin itseään, ja kommentaariaatti on ontokratian juoksupojat, jotka toteuttavat heille annettua matalan asteista käsitystä maailmasta ja ihmisestä. Ihminen pyrkii parhaimmassa tapauksessa vapaaseen arvojen määrittämiseen ja niiden yksilölliseen tunnustamiseen. Kuitenkin joillakin, joita kiinnostaa enemmän ideologinen nautinto, ovat omiaan menettämään omat arvonsa vähemmän olennaisen takia. Mainitsen esimerkin ideologisesta nautinnosta: mummoni on moneen otteeseen kertonut, että häntä ärsyttää ihmiset joilla on paljon tatuointeja, kuitenkin samassa talossa asuu leipuri, joka oli joskus tuonut mummolle jonkinlaiset hillopitkon, ja heti mummolta sanojensa mukaan unohtui se, että leipurilla on käsivarret täynnä tatuointeja. Samalla tavalla ideologiseen nautintoon sortujat tekevät sen etenkin tiedostamattaan. Eli merkitysvallasta, joka tarkoittaa sanojen ja asioiden merkityksen käyttämistä vallan tavoittelemista varten, syntyy etenkin ideologista nautintoa, samalla kun vapaa ihminen ei voi tunnistaa tai hyväksyä mitään merkitysvallan kautta, koska suurin osa ihmisistä on kuitenkin väärässä. Tässä mielessä on korostettava etenkin sitä, että merkityksessä ei voida nähdä mitään vallan aihetta, ja ainakin on sanottava, että merkityksessä ja sen arvioinnissa ei voida millään tavalla laskea valtaa, koska monet asiat ovat sellaisia, ettei niiden tietäminen ja tunteminen ole yleistä. Merkitykset tulevat monesti etenkin historiasta, jota suurin osa ihmisistä ei tunne. Race across the world Suomessa oli tässä mielessä vain yksi sivistyneempi pariskunta, joka koostui arkkitehdista ja hänen naisystävästään. Merkitysvaltaa on etenkin se, jos voidaan avata jonkinlainen viite, joka kertoo suoraan jonkin asian merkityksen. Etenkään yksilöt eivät voi arvioida merkitystä vallan kautta, koska merkitys on aina henkilökohtainen, ja esimerkiksi minä tulkitsen aina kaikkien muiden ihmisten reaktiot sen tärkeimmän asian kautta mitä teen – eli kirjoitan. Minä en tiedä, miksi minun pitäisi olla kiinnostunut ajattelemaan jotain sellaisia asioita, joihin jotkut epäolennaisuuksiin keskittyvät ihmiset viittaava.t Minä en yleensäkään ole koskaan ajatellut jotain häpäisemisen kautta. Ja minun puhettani ei voi rajoittaa, vaikka joku olisi kuuntelemassa ja ajattelemassa että minä puhuisin etenkin jostain tietystä asiasta. Kommentaariaatti vetää marginaalin kaikkeen sanottuun ja kirjoitettuun, minkä lisäksi se tietysti vaikuttaa myös taiteen ja musiikin kautta. Mutta kommentaariaatti ei muodosta itsenäisiä ja vapaita käsityksiä asioista, vaan se keskittyy rajoittamaan ja monopolisoimaan kaikkea vapaata ilmaisua. Kommentaariaatti hallitsee suuressa määrin myös esimerkiksi koululaitosta, jossa ihmiset pakotetaan tipoittain annettavaan tietoon, elementaarisuuksiin, ajattelun rajoittamiseen, soveltamiskyvyn rajoittamiseen ja auktoriteettiuskoon. Kaikkia kouluaineita tulisi opettaa syvällisemmällä tasolla, vaikka samanaikaisesti voitaisiin myös miettiä sitä, että koululaiset ja opiskelijat saisivat erikoistua varhaisemmassa vaiheessa omiin mielenkiinnonkohteisiinsa. Olemisessa on siis olennaisinta tavoittaa kaikkein riippumattomin tapa suhtautua olemiseen, silloin virikkeitä olemiseen ei voida saada mistään muualta kuin omista arvoistaan. Arvot perustuvat tavallisesti arvotunteisiin, jotka jakaantuvat määrällisesti suuriin ja määrällisesti vähäisempiin sekä arvollisesti pieniin ja arvokkaampiin arvoihin. Esimerkiksi lisääntyminen ja nussiminen on etenkin alhaisempien arvojen toteuttamista, koska tällaisessa tribalismissa ei todellakaan toteuteta minkäänlaisia älyllisiä ja henkisiä arvoja, mikä on monesti syynä siihen, että tavalliset ihmiset kokevat tärkeimmäksi aktiviteetikseen lisääntymisen ja surkeiden ja tyhmien ihmisten maailmaan tuomiseen. Arvojen kohdalla olennaisinta on siis se, että myös niiden tunnistajassa tulee olla arvokkaampaa substanssia, jonka takia esimerkiksi Voltaire arvosti demokratian sijaan valistunutta yksinvaltiutta. Voltaire on etenkin esimerkki vallan kritisoinnista ja käsittelemisestä. Siinä mielessä Suomessakin toteutetaan edelleen sellaista arvon annon ja moraalisen arvioinnin mittaria, jonka mukaan näkyvässä ylemmäksi katsotussa asemassa toimivien ihmisten sanat ja moraaliset arviot otetaan enemmän moraalisena arvioina kuin esimerkiksi se, minkä joku, vaikka valistunutkin kadun mies olisi sanonut. Moraalinen arviointi, koska kansan enemmistö ei ole muuttunut epähengelliseksi kirkosta eroamisesta huolimatta, suunnataan nykyisin sekulaarempiin hahmoihin, eli heiltä halutaan samalla tavalla moraalista ohjausta ja periaatteita, joita on aiemmin etsitty kirkkoherroista, rovasteista ja kappalaisista. Tämä on monessa mielessä syy siihen, minkä takia ihmiset arvostavat toisten ihmisten ohjeita enemmän kuin omaa harkintaansa ja omia, parhaimmassa tapauksessa oikein tunnistettuja arvojaan. Eli jotkut katsovat edelleen, että ohjeita olemiseen tulee etenkin joltain pseudokirkkoherralta. Ajattelun periaatteita siis ovat etenkin ne asiat, jotka tekevät ajattelusta riippumatonta. On kuitenkin mainittava sekin, että suhtaudun tähän soveltavan filosofian ajatusrakennelmaan etenkin ajatuskokeena, koska mielestäni tällaisia maailmankatsomuksen arvosteluja voidaan tehdä vain subjektiivisella tasolla. Kuitenkin minä olen maininnut sen ja mainitsen vielä uudestaan, että ihmisten on pyrittävä pääsemään objektiivisiin arvoihin, valitsemalla ne oikein ja käsiteltävä niitä oikein joukkopriorisoinnin ja adaptiivisen tulkinnan kautta. Arvotunteet ovat siis alussa vielä subjektiivisia, kuten niiden vääntymät pysyvät subjektiivisina, mutta arvokkaimmat arvotunteet kuitenkin voivat tulla objektiivisiksi etenkin sen kautta, kuinka niitä käsitellään yhteiskunnassa ja miten niille löydetään omat vastinkohtansa elämässä. Ihmiset voidaan jakaa ryhmiin sen mukaan, miten tällainen ihminen tunnistaa ja tunnustaa omat arvotunteensa. Naiset ovat valitettavasti vieläkin riippuvaisempia toisista ihmisistä ja toisten ihmisten mielipiteistä ja ajatuksista kuin omistaan, ja tämän takia esimerkiksi ”Suomen entisellä pääministerillä” on instagramissa miljoona seuraajaa, joista varmasti ainakin 4/5 osaa on naisia, jotka häntä palvovat kaikkein pintapuolisimpien seikkojen ja syiden takia. Tämä nainen on sanonut ”kaipaavansa valtaa”, joka jo kertoo sen, että kyseessä on vallaton nainen, sellaisessa toimessa oleva ihminen, jossa hänen porkkanansa tultua nostetuksi maasta, ei porkkanan kokoista koloa jää. Hän on siis etenkin vallantäyttäjä, joita parlamentissa Suomessakin olevista ihmisistä on ainakin ¾ osaa. Ontokratiaa edustavat siis vallattomat naiset, vaikka miehiäkin kuuluu tuohon ryhmään, sekä kaikenlaiset vallantäyttäjät, jotka pyrkivät tekemään itselleen suurempaa merkitystä kuin mitä todellisuus parhaimmillaan kertoo toisella tavalla. Tiede siis tarkoittaa sellaisia totuuden havainnoinnissa käytettyjä menetelmiä, jotka voidaan yleistää. Tässä mielessä ontotiede tarkoittaa niitä ajattelun periaatteita, joita voidaan käyttää soveltavan ja käytännöllisen filosofian välineinä. Ontotiede siis käsittelee olemisen periaatteita, joita voidaan yleistää ja kvalisoida. Historialla on mielestäni tärkeä arvo ihmisen päätelmissä, arvioissa ja tavoissa. Siinä mielessä voidaan sanoa, etä historia on sellainen asia, jonka oikeassa tapauksessa kaikkein arvokkaimmat ihmiset tunnistavat. Olen esimerkiksi itse yhtä läheinen isoisäni isoisän isoisän isälle kuin omille vanhemmilleni. Tiedän heidän vaiheensa ja sen takia heillä on tärkeä osa omassa historiassani, joka on samalla myös sukuni ja sukupiirini historiaa. Voidaan sanoa, että kun ontotiede käsittelee olemista ja sen modifikaatioita yhteiskunnassa, niin se ottaa huomioon historian ja traditiot. Esimerkiksi minulla on tullut tärkeäksi myös ruotsin kielen osaaminen, koska sukulaiseni ovat puhuneet sitä monessa polvessa peräkkäin ensimmäisenä kielenä. Se on kuitenkin unohtunut viimeisen parin sukupolven aikana, vaikka voin sanoa äitinikin osaavan sitä kuin toista äidinkieltään. Miksi tarvitaan ontotiedettä? Se johtuu etenkin siitä, että olemista ei olla vielä tutkittu riittävästi tarkasti määritellyillä käsitteillä ja menetelmillä. Ontokratia ja ontoeleuteria ja niiden välinen ontofysiikka ovat siis tärkeitä olemisen tieteen eli ontotieteen käsitteitä ja menetelmiä. Nämä käsitteet esiintyvät siis etenkin kulttuurin- ja historiantutkimuksessa. On mainittava Heideggerin pyrkineen määrittelemään jollain tavalla olemisen tiedettä, mutta hän ei kaikessa sekavuudessaan osannut määritellä käsitteellisiä välineitä riittävällä ja oikealla tavalla. Ontofysiikkaan kuuluu siis syvällisesti myös kommentaariaatin, vaikutteellisuuden ja merkitysvallan käsitteet. Kommentaariaatti on ihmisten ryhmä, jotka eivät vapaudettomuutensa takia pysty itse olemaan vapaita ja he suuntaavat vaikutteellisuutta eli epäoriginaaliksi tulemista ihmisiin ja kulttuurimuodostelmiin, ja liite jonka he onnistuvat vapauden keskelle laittamaan määrittyy etenkin merkitysvallan kautta. Merkitysvalta on etenkin sellaista valtaa, joka suuntaa arvojen juuriin yhteiskunnassa, eli syväsymboleihin. Kommentaariaatti rakentaa kaikki arvojen ja instituutioiden symbolit vertailukohdallisiksi symboleiksi, jolla he pyrkivät siihen, että instituutiot eivät voisi olla rauhassa autonomisia vaan kilpailisivat koko ajan toisia instituutioita ja omaa instituutiotaan vastaan. Vertailukohdallinen symboli tarkoittaa etenkin kilpailua ja epävapautta. Vertailukohdallisuus muodostaa arvoinstituutioita, joita suojelemaan kommentaariaatin jäsenet muodostavat poliisin lailla toimivia tuki-instituutioita, joilla he pyrkivät suojelemaan status quota, vaikka antaisivat ihmisille instituutioissa oikeuden tavoitella aina täydellisintä anarkiaa. Syväsymbolit ovat parhaimmassa tapauksessa itsenäisten ja vapaiden arvojen tukikohtia, jotka toimivat varsinaisella symbolien tasolla, eli siis sillä tavalla ettei niitä tarvitse koko ajan käsitellä ja että ne eivät sorru sillä tavalla, jos välinpitämätön ihmismassa ei halua niitä tunnistaa. Arvot sijoittuvat parhaimmassa tapauksessa instituutioihin sillä tavalla, ettei niitä vapaana ollessaan tarvitse puolustaa millään poliisi-instituutioilla. Syväsymbolit ovat siis tärkeimpien arvojen osalla itseriippuvaisia, eli niitä ei tarvitse innostaa toimimaan jotain vastaan eikä niitä tarvitse pakottaa toimimaan vapaiden arvojen ja instituutioiden mukaisesti, koska se on niiden toiminnassa annettuna. Niitä ei siis tarvitse perustella kenellekään, ja sen takia ne eivät kuulu nuorisokulttuuriin ja epäolennaiseen materiaaliin, jota ei voida perustella esimerkiksi historian kannalta. Vertailukohdalliset symbolit ovat siis etenkin puskureita, joilla pyritään ohjailemaan ihmisiä ja asioita oikeaan suuntaan. Ne siis liittyvät merkittävällä tavalla etenkin porvarilliseen kulttuuriin, jota vastaan voidaan asettaa esimerkiksi boheeminen vapaaehtoinen köyhyys, joka kieltäytyy täysin koko porvarillisesta kulttuurista ja vertailukohdallisista symboleista, jollaiseksi voidaan nimetä esimerkiksi vaikka auto tai talo. Syväsymboli on siis sellainen näkymä, joka parhaimmassa tapauksessa merkitsee arvojen arvokkainta ja vapainta tunnistamista. Arvokkuus on mielenkiintoinen kysymys, mutta on sanottava järjenkäytön tavallisesti paljastavan sen, mikä on olennaista ja mainitsemisen arvoista. Arvot silloin kun ne valitaan valmiiksi rajoitettuina ovat etenkin tunteellisuutta sen matalimmalla ja naismaisimmalla tavalla tulkittuna. Esimerkiksi lisääntyminen on sellainen piirre, joka tulee joillekin ajankohtaiseksi sen takia, koska heistä ei ole mihinkään arvokkaampaan. Ontokratia, kommentaariaatti, vaikutteellisuus ja merkitysvalta ovat siis sellaisia asioita, jotka johtavat ihmiset muoti-ilmiöihin ja epävapauteen. On mainittava esimerkiksi yläasteaikani älykkäimmän pojan olevan nykyään diplomi-insinööri ja mielestäni hänessä oli pokkaa silloisen pokemon-villityksen aikaan, kun hän ei varmaan ainoana luokan poikana ala-asteella ei ottanut korttien vertailuun ja vaihtamiseen osaa. Hänessä oli henkistä kanttia jo silloin, vähän päälle kymmenen vuotiaana. Olemisen vallan mukainen toiminta on vain koordinaatiota eikä ajattelua, jossa reaktiivisuus, suhteellisuus ja negaatio ovat tärkeitä toiminnan periaatteita.