Aateli ajastaan jäljessä ja silti rinta pulleana

Suomen aateliin kuuluu noin 6000 jäsentä. Voidaan arvioida naisten muodostavan tuosta ryhmästä enemmistön. Kuitenkin Suomen aateli on jatkanut menneisyydestä kantavaa paternaalista ja patrikarkaalista perinnettä jättämällä naisen ulkopuolelle aatelin nykyisyydestä ja historiasta. Esimerkiksi aateliskokous on auki pelkästään sukujensa miespuolisillle jäsenille, myöskään ritarihuoneen johtokunta ei ota jäsenikseen naisia. Suurin epäoikeudenmukaisuus on se, että naispuolisten aatelisten jälkeläisiä ei lasketa mukaan ritarihuoneelle, aateliskalenteriin eikä edes koko aateliin! Esimerkiksi ritarihuoneen kamreeri Philip von Knorring on lähiaikoina maininnut aatelisten naisten asemasta, että asiasta tulee ehdottomasti keskustella. On mielestäni niin, että tämä patriarkaalisuus on jäänyt voimaan sen takia, koska menneinä aikoina miehet pitivät siitä, että saivat kokoontua yhteen ilman huolta naisihmisistä. On mielestäni aika varmaa, että jos esimerkiksi nykyajan suomalaiset aateliset saisivat äänestää siitä, vieläkö aatelisten naisten lapsia tulee tällä tavalla syrjiä ja pitää yllä tätä välinpitämätöntä asennoitumista suhteessa aatelisiin naisiin vai ottaa heidät mukaan ritarihuoneen toimintaan ja saada omat lapsensa kirjatuksi aatelin joukkoon, suosisi enemmistö etenkin jälkimmäistä vaihtoehtoa. Kuitenkin voi ihmetellä sitä, vaikka tällainen naisten mukaanlaskeminen on tapahtunut kaikkialla yhteiskunnassa, ja vaikka asiantuntijat ovat maininneet muutoksen olevan ehdoton, niin sama paternaalinen aatelisjärjestelmä jatkuu voimassa instituution takana, jolle kukaan ei näytä voivan mitään. Koska on nostettu esiin se, että jos naisten jälkeläiset otettaisiin mukaan aatelin piiriin, tulisi jo nyt paksusta kolmen vuoden välein julkaistavasta aateliskalenterista liiankin laajan, niin ongelma voitasiin ohittaa sillä, että aatelisten naisten lapset kirjotettaisiin muistiin toiseen aateliskalenteriin, joka voisi olla esimerkiksi eri värinen. Kirjailija Janne Kuusi on jossain vaiheessa 2000-luvun alkua kommunikoinnut ritarihuoneelle, että niin kauan kuin aatelisjärjestelmä jatkaa aatelisten naisten ja heidän jälkikasvunsa syrjimistä, ei Kuusi enää halunnut nimeään mainittavan aateliskalenterissa. Siinä mielessä varsin jännä käänne tässä tuli, kun ritarihuone ilmoitti Kuuselle, ettei kukaan aatelinen voi valita kuuluuko hän aateliskalenteriiin vai eikö kuulu. Jos aatelisjärjestelmä pakottaa jokaisen aatelisen tuollaiseen välttämättömyyteen, olisi oikeudenmukaista ja järkevää, että naiset otettaisiin mukaan tähän järjestelmään. Esimerkiksi Britanniassa on lukuisia aatelissukuja, jossa titteli siirtyy tarvittaessa naisen kautta miespuoliselle jälkeläiselle. Ja kaiken lisäksi uudistus on saatu voimaan myös lähes kaikissa Euroopan maissa, jotka ovat monarkioita, ja useimmissa niistä seuraava tittelin perijä on naispuolinen. Vieläkö aatelisjärjestelmä saa jatkaa ihmisten syrjintää sen perusteella, kenen siittiöstä jälkeläinen on tullut? Onko yhteiskunnassa tilaa tällaiselle instituutiolle, joka suojautuu sellaiseen varjoon, jotka on yhteiskunnassa pyyhitty tieltä jo aikoja sitten?

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri ja vain aatelisesta munasolusta periytyvä

Taide, avoimuus ja arvotunteet

On sanottu ja kirjoitettu monissa yhteyksissä, että taiteilijat ovat etenkin avoimempia, herkempiä ja vähemmän aggressiivisia kuin muut ihmiset mutta etenkin miehet. Taiteilija tarvitsee avoimuutta etenkin siihen, että hän voi tajuta ympäristönsä virikkeitä. Voidaan sanoa tällaisella vertauksella, kun nuotio viritetään palamaan. Samalla tavalla taiteilijan sydämen tulee viritä käyttöönsä. Herkkyys on olennaisia piirre taiteilijalle, koska taiteen ymmärtäminen vaatii tietynlaista tunneherkkyyttä, etenkin taiteen muodon ja omien ajatusten yhdistämiseksi. Herkkä ihminen on etenkin sellainen, joka pystyy myös virittymään toisten taiteen ymmärtämiseen. Herkkyys on sitä, että tällaisen ihmisen tuntosarvet ulottuvat kauemmas näkemään sellaisia asioita, joita tavalliset konservatiiviset ihmiset eivät pysty näkemään tai kokemaan. Pienempi aggressiivisuus taas kertoo etenkin introversiosta, suurin osa menestyneistä taiteilijoista ovat enemmän sisään kuin ulossuuntautuneita. Taiteilijan pitääkin siis kirjaimellisesti katsoa itseensä ja Delfoin oraakkelin tavalla tuntea itsensä. Taiteilijoilla monesti tunteellisuus voi ilmetä oikutteluna tai sellaisella toiminnalla, jota kaikki eivät välttämättä suoranaisesti olisi ymmärtämässä. Taiteilija on tavallisesti vapaampi ja liberaalimpi ihminen kuin tavalliset ihmiset. Mielestäni taiteesta ja sen luomisesta on helppoa kirjoittaa, jos on itsekin luova ihminen, tämä on siis jossain mielessä omasta itsestä kertomista. Avoimuus tarkoittaa maailman ja ihmisen ottamista kokonaisuudessaan mahdollisimman syvällä ja laajaspektrisellä tavalla. Herkkyys on alttiutta etenkin kauneudelle, eikä niinkään minkäänlaista irrationaalista itkeskelyä. Joku Jorma Ojaharju ei varmaankaan ole ollut kovinkaan herkkä mies, kun kirjoitti muun muassa housuissaan olleista jarrutusjäljistään, vaikka teki taiteellista työtä. Hannu Salaman Juhannustanssit sai aikaan syytteen valtakunnan vallankäyttäjiltä, vaikka esimerkiksi Kekkonen otti asiaan kantaa armahtamalla Salaman myöhemmin. Kuitenkin vielä tuolloin 1960-luvulla kristilliskonservatiiviset ihmiset saivat päättää siitä, millaista kirjallisuutta sai kirjoittaa ja minkälaista taidetta katsottiin oikeaksi taiteeksi. On mainittava tietysti myös Salman Rushdien saama fatwa, eli kirjailija ja hänen kirjojaan vilkaisseet elävät varsin erilaisella sivilisaation asteella. Kirja- ja taidesotia on Suomessa ja muualla ollut muitakin, vanhoillisia ihmisiä on aina vaivannut sellainen päähänpinttymä, jonka mukaan he saisivat itse päättää sen, miten ihmisten suurin osa kokee jonkinlaisen taideteoksen. Kansalliskonservatiiviset ihmiset ovat varsin harvoin luovia taiteilijoita. Olihan esimerkiksi mummoni sensuroimassa ensimmäisestä lyhytproosakokoelmasta etenkin sellaisia kohtia, joissa käsittelin siteitäni vanhempiini. Ikään kuin nämä asiat häviäisivät vain sillä tavalla, kun ne otetaan pois painetusta kirjasta. On sanottu usein, että taiteellisilla ihmisillä on enemmän ristiriitoja omien vanhempiensa kanssa, ja olen tässä yhteydessä tästä täysin samaa mieltä. Luovuus on perinnöllistä ja sen takia on sanottava, että luova ja älykäs lapsi tavallisesti saattaa ajautua esittämään kritiikkiä ja kapinoimaan hänelle annetun mallin perusteella tai esimerkiksi sen liiallisen rajoittavan vaikutuksen takia. Itse olen saanut hyvin ankaran ja tunteita korostamattoman kasvatuksen, minkä takia sanoin lukiossa psykologian tunnilla, jossa käsiteltiin tunteita, rehellisesti että minulla ei ole tunteita, joka kieltämättä herätti kiinnostusta etenkin luokan tyttöjen piiristä. On varmaan niin, että jonkinlaisten rakkausrunojen kirjoittaminen ei itsessään palvele muuta tarkoitusta kuin jonkinlaisten rakkausrunojen kirjoittamista. Jotkut naiset voivat mahdollisesti etsiä itseään miehen kirjoittamista runoista, mutta useimmiten tavalliset naimaan pyrkivät miehet eivät kirjoita rakkauslurituksia, joten monessa tapauksessa senkin takia, rakkausrunojen kirjoittaminen palvelee niissä kehittyvää lahjakkuutta. Onhan niitä ollut, vaikkapa esimerkiksi Lordi Byron, joka ontui ja piti lemmikkinään yliopistossa karhua, koska yliopisto oli kieltänyt koiran pitämisen kampuksella. Rajojen rikkominen on varmasti asia, joka koskettaa useita taiteilijoita, runoilijoita ja kirjailijoita. Rajojen rikkominen tarkoittaa myös samassa mielessä kyseenalaistamista ja uuteen siirtymistä. Vanhemmat, jotka tietäisivät sen, miten luova lapsi kasvatetaan, olisi loistava asia, kuitenkin monesti tausta on omiaan saattamaan kyseenalaiseksi sen, mitä taide on ja kannattaako sitä tehdä. Esimerkiksi kun itse suunnittelin vuosia sitten lähteväni opiskelemaan kuvataidetta, sanoi veljeni, että meidän perhe ei ole siihen riittävän varakas, mikä oli kuitenkin tarkoituksellisesti sanottua paskapuhetta, sillä molemmat vanhemmistani ovat olleet työurallaan ylempää keskitasoa palkkojensa kautta. Esimerkiksi Picasson vanhemmat eivät olleet varakkaita, vaikka hän saikin suvultaan apua pääsyssä taideopintoihin, ensin Madridissa ja sen jälkeen Pariisissa. On kirjoitettava hauska huomio siitä, miten tuossa taidetta kotiin.-facebook-ryhmässä miespuoliset taiteilijat pyytävät tavallisesti töistään runsaasti naisia enemmän rahaa. Miehet tahtovat olla voimakastahtoisempia ja itsenäisempiä ja sen takia he uskaltavat pyytää taiteestaan enemmän, samalla tavalla kun naisten piirissä tällaista toimintaa pidettäisiin itsekeskeisyytenä ja itsensä korostamisena. Miehet tapaavat olla kunnianhimoisempia siinä mitä he tapaavat tehdä. Arvotunne tarkoittaa tunteiden määrittämistä sen perusteella miten ilmenevä jokin tunne on sen arvokkuuden kannalta. Arvokkuutta voidaan arvioida monella eri tavalla, mutta on sanottava arvokkaimpien arvotunteiden olevan sellaisia tunteita, jotka mahdollistavat esimerkiksi taiteen, tieteen, kirjallisuuden ja filosofian. Naisten tunneherkkyys ja itkeskely pienistä asioista ei todellakaan ilmennä minkäänlaisia arvokkaita tunteita. Arvokkaita arvotunteita ovat myös sellaiset tunteet, jotka ylläpitävät pysyvyyttä ja jatkuvuutta, koska niiden vastakohta nimenomaan on tunneherkkä pikkuasioista itkeskely. Itkeskely pienistä asioista on etenkin sitä, jossa ei tajuta arvokkaampia asioita ja suurempia pysyvyyksiä. Tämän takiahan tavalliset itkeskelevät ihmiset poraavat hautajaisissa ja sen jälkeen unohtavat vainajan täysin. Arvotunne on etenkin sellainen koettuna, että se määrittää sen, miten yksilö tunnistaa arvokkaimmat asiat, kuten instituutiot ja historian. Kuitenkin samoin kuten filosofia, myös taide on etenkin muutosvoima, jonka avulla voidaan ilmaista uudistuksen tarpeita hyvin monille eri aloille. On sanottava, että pidän lehtien pilapiirrosten tekijöiden töitä, ja on sanottava pilapiirtäjän olevan oma suosikkiammattini filosofin jälkeen. On mainittava myös miehen ja naisen eroista taiteen luomisessa. Naisilla ei monesti ole pokkaa luovaan työhön, koska se monesti vaatii itseluottamusta ja neuroottisuuden ja vertailun puuttumista. Samalla tavalla naiskirjailijat kokoontuvat yhteen lipittelemään samppanjaa ja he voisivat sopia siitä, että he kirjoittaisivat vuorollaan toisilleen kirjoja, koska ne eivät tavallisesti, ellei nainen ole hyvin poikkeava, suuresti eroa muista kirjoista. Olen lukenut Edith Södergrania etenkin sen takia, koska hänen runoutensa on monessa mielessä helppoa ruotsia, varmaan sen takia, koska hän asui suomenkielisten ihmisten keskellä. Samaa on sanottava vaikkapa Henry Parlandista, josta olisi voinut tulla merkittäväkin lyyrikko ellei hän olisi kuollut vähän päälle kaksikymppisenä. Suoraan sanoen, minun kirjastoni koostuu suurelta osin lähinnä miespuolisten kirjailijoiden töistä. Simone Weilia ja Simone de Beauvoiria minulla on muutama nide Södergranin töiden lisäksi. Onhan minulla kuitenkin vaikka kuinka paljon naisten kirjoittamia elämänkertoja ja muuta tietokirjallisuutta, mutta kaunokirjallisuuden asteella en ole saanut käsitystä naisten kirjallisuudesta, koska en sitä ymmärrä – ehkä Sonja O. Kävi täällä on yksi poikkeama. On varmaan niin, että 1960.luku muutti merkittävällä tavalla taiteen ja kirjallisuuden sfääriä kaikenlaisen vallankumouksellisuuden etenemisen myötä. Stalinistit olivat todellakin stalinisteja, joiden käsitys maailmasta ja politiikasta on itselleni kaikkein vierainta. Nuoret ihmiset ovat monesti historiassa tarvinneet uusia aatteita, ja 1960- ja -70-lukujen taistolaisuus oli vain jatkoa heidän vanhempiensa oikeistoradikaalisuudelle 1920 ja -30-luvuilla. Monessa mielessä kapina liittyy nuoreen ikään, koska vain vanhemmat ihmiset tietävät sen, miten tärkeää on tulla toimeen muidenkin ihmisten kanssa. On monesti mukavaa kuunnella sattumanvaraisesti koottua vanhuksien ryhmää, miten he laskevat leikkiä ja vaikuttavat niin suorilta kommunikaatiossaan. Naisilla on porvarillisissa piireissä tapana kehuskella omaisuudellaan ja miehen omaisuudella. Se kuuluu tavallisesti jonkinlaisen aseman ylläpitämiseen. Uudet hankinnat ja kodin varustelutason nostaminen on näille tärkeä asia, ja kaikenlainen hilavitkuttimien ostaminen ja myyminen perustuu monessa mielessä naisten yksityiseen haluun parannella oman kotinsa varustelutasoa, että voi sitä jollain tavalla kehua. Tämä on perusteellisinta vertailukohdallisten symbolien hamuilua, ja kertoo todellakin siitä, ettei tällaiset ihmiset etsi totuutta, vaan he käyttävät siihen muuten menevän ajan shoppailua harrastaen. Samalla voidaan vertailla toisten ihmisten omaisuutta ja kertoa monesti epäsuorasti mielipiteensä siitä. Taiteen ja filosofian on synnyttävä etenkin syväsymbolien tavoittamisesta ja se onnistuu vain itseensä katsomisella ja tuntemisella. Naisten tapa kuvitella ylpeyttä tuli esiin esimerkiksi kerran, kun olin junassa Suomessa, samassa loosissa ollut nainen pälpätti koko matkan Helsingistä Kuopioon olevansa maisteri ja jutteli toisten kanssa, mihin sanoin, että ”uskotaan että olette maisteri, mutta ette näköjään ole oppinut tapaa pitää suu kiinni allergiahytissä”, josta nainen selkeästi koki ylpeyttä (siis maisteriosassa) ja naisissa tuon reaktion huomaa helpommin. Olen joskus käyttänyt itsestäni termiä renessanssifiguuri, koska olen palauttanut suvulleni siitä pois hiipuneen tavan tuottaa maailmaan ”kulttuurivaikuttajia”. Esimerkiksi Carl Jung käsitteli symboleita ihmisissä ja taiteessa ja hänen mukaansa oikeiden symbolisuuksien tavoittaminen on ainoa käyvä edellyke taiteen luomiseen. On siis toistettava se, että materialismi ei voi sisältyä aitoon taiteen luomiseen, koska jos symboleita voi vertailla, eivät ne koskaan voisi kertoa etenkin heistä itsestään ja sellaisesta todellisuudesta, jonka yhteydessä taiteen laatu tunnistetaan. Syväsymboli tarkoittaa nimensä mukaisesti sitä, että se on kaivettava esiin. Voidaan sanoa, että pidättyvyys ja tunteiden hallinta on monesti sellainen ominaisuus, jonka kautta ihminen voi kanavoida omia tunteitaan ja vähentää sellaista emotionaalista taakkaa, joka ei ole hyödyksi taiteen tekijälle. Itsekritiikkiä on oltava, mutta taiteilijan ei tuli jatkuvasti tuijottaa toisten ihmisten reaktioita taiteeseensa, koska taiteilija voi olla esimerkiksi vasta aloittamassa taiteen tekemistä. Siinä mielessä esimerkiksi Lyseossa oli ruma pieni tyttö, joka pyrki kielellä hallitsemaan ympäristöään ja hän sanoi eräällä tunnilla kolumneistani kovaan ääneen toiselle, ”ettei niitä kukaan lue”: Ja tämäkin johtui suoranaisesti tämän tytön vähäisestä kyvystä herättää jäykkyyttä missään ruumiinosassa. Minun koulussani ei tietojeni mukaan ollut kulttuurisukuisia, yksi Lönn, yksi Arppe ja yksi Ronimus. Siinä mielessä koulussa oli lähinnä nousukkaiden lapsia, jotka lapset jatkavat samanlaista nousukkuutta ja uutta keskiluokkaista kulttuuria. Pikkuporvarillisuus elää näiden ihmisten elämissä. On mainittava sekin, että kuvataiteen opettaja Lyseossa oli saanut oman sisäryhmänsä kautta sellaisen käsityksen minusta, että olisin sellainen kuin olin lyseolaisten mahtavuuden takia. Lisäksi tämä akka kuvitteli sisäryhmänsä kautta, että olisin työväenluokasta, koska se oli kerran, kun kerroin hänelle Winston Churchillin isänpuoleisesta aristokraattitaustasta, sanonut painokkaasti, mielestään kannustavasti ', konfidentiaalisesti ja minuun vetäytyen, että ”Winston Churchill tuli työväenluokasta”. Tämä jo kertoo siitä, miten tyhmä ja toisten keskenkasvuisten pintapuolisista ennakkoluuloista hän oli riippuvainen. On mainittava esimerkiksi näyttämötaide perustuu monessa mielessä etenkin puheeseen, vaikka etenkin Antonin Artaud oli aikoinaan korostamassa niin sanottua julmuuden teatteria, jossa ihmisen ruumis ja sen liikkeet olivat skriptiä arvokkaampia. Mielestäni kieli on paljon tärkeämpi asia teatterissa. Olen kirjoittanut muutamia näytelmiä, joita en ole vielä tarjonnut millekään teattereille. Olen myös huomannut sen, että elokuvien ja sarjojen kääntäminen olisi sellainen ala, jossa voisi tuoda esiin luovuuttaan ja kielitaitoaan, koska katsojat pitävät hauskasta kielestä, ja hauskuus tapaa olla monesti etenkin kirjallisesti lahjakkaan yksilön ominaisuus samoin kuin ironia ja/tai itseironia. Teatterissa yksilön panos tulee helposti esiin, koska siinä tullaan etenkin kielen kautta hyvin läheiseen kontaktiin katsojien kanssa. On myös sanottava, että sellainen tehokeino lähentää teatterin yleisöä ja näyttelijöitä toisiinsa, kun näyttelijät jalkautuvat yleisön sekaan, joka on tapahtunut esimerkiksi Kristian Smedsin versiossa Tuntemattomasta sotilaasta. Tietysti on tavan takia mainittava myös Jumalan teatteri, jonka myötä paikalle tulleet teatterikriitikot saivat paskaa omille puvuilleen. Jouko Turkka, joka on ehkä merkittävin suomalainen elokuvanohjaaja, tuki Jumalan teatteria. Turkka oli loistava ohjaajaksi oman olemuksensa takia, hän myös jollain radikaalisella tavalla vaivasi opiskelijoitaan Teatterikorkeakoulussa, koska hänen mielestään taiteilijoista tulisi irrottaa kapakoissa istuminen ja maailman kyyninen halveksiminen jo nuorella iällä. Jouko Turkastakin kertova loistava kirjanen on Eppu Salmisen Lasten ristiretki. Teatteri perustuu siihen, että siinä luovalla ja hauskalla tavalla muutetaan käsikirjoitus taideteoksen muotoon. Teoksen on mielyiten aina saatava uudenlainen muoto. On sanottava esimerkiksi Baden Badenin vuoden 2004 Parsifalin produktion poikenneen varsin merkittävästi varsinaisesta alkuperäisestä Parsifalin ohjauksesta. Esimerkiksi Kundry ei tässä kuole. On sanottava, että olen laatimassa ensimmäistä elokuvakäsikirjoitustani. Lisäksi työn alla on ainakin yksi libretto, monta näytelmää ja kabaree ja revyy. Näyttelijän on voitava nähdä roolihenkilö ja mieluiten perehdyttävä hahmoon perinpohjaisesti. Minusta ei olisi näyttelijäksi kuin vain äärimmäisten tyyppien esittämiseen, koska en tavallisesti ilmeile kovinkaan paljon ja oma kommunikaationi perustuu suuressa määrin kieleen. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten tunnistaisi tai pystyisi tunnistamaan toisen ihmisen nonverbaalisen tason kommunikaatiota. Kivikasvoksi minua on usein sanottu, ja on myös mainittava se, että joillakin ihmisillä on ollut taipumus pitää minua tyhmänä tai jopa kehitysvammaisena suuressa määrin tämän asian takia. Tässä yhteydessä tulee esiin se, miten vammaisuuskin on tavallisesti konstruktio, ja joku voi tosi asiassa ajautua luulemaan että Mensan tasoinen mies olisi vammainen. Ja vaikka joku voisi kritisoida piereskelyn, perseen, nenän, korvan ja munan kaivamisen takia, niin voin vain sanoa: että tällaisia me väitöskirjaa tekevät maisterit olemme. Taide on siis monessa mielessä tekemisissä oloa aidoimman mahdollisen symbolirekisterin kanssa. Symboleita voidaan arvioida niiden pysyvyyden ja yleisyyden kautta. Samassa mielessä parhaimmat arvotunteet ovat tarkoitetut sitä varten, että ne voisivat helposti päästä käsiksi symbolien kanssa. On helpompaa kuin ryhtyä taiteilijaksi vaikkapa se, jos alkaa vaikkapa hamuamaan materiaalista hyvää ympäristöstään. Silloin mukavuus ja miellyttävyys täyttävät sen tilan, josta ihmiset voisivat myös saada erilaisten kielteisten ja myönteisten tunteiden kautta virikkeitä taiteen luomiseen. Mukavuus ja se, jos ihminen ei pysty näkemään asioita yleisellä tasolla ovat hyvin vaikea alkukohta minkäänlaisen taiteellisen luovuuden ilmentämiselle. On myös sanottava, että niin sanottu seinän särkeminen on joskus uskomattoman raikasta ja monesti huvittavaa, kun se tapahtuu teatterilavalla. Siitä on esimerkki vaikkapa BBC:n 1990-luvulla tehty kolmesta neljän jakson satsista koostunut alkuperäinen House of cards- televisiosarja, jossa päähenkilö Francis Urquhart, jota näyttelee Ian Richardson, flirttailee kameralle väliajoin ja näyttää myös siltä, että nuo sivuun katsomiset monesti kertovat Urquhartin mielessä liikkuvista ajatuksista, jotka hän kuitenkin suoraan sanomisen sijaan pitää itsellään. Taiteen tulee joskus koskea ja satuttaa, vaikkapa Henrik Tikkanen kirjoitti osoitesarjassaan ironian ja satiirin keinoin omasta suomenruotsalaisesta suvustaan, joka oli tullut ruotsinkieliseksi, kun Lapinlahdelta tullut filosofian tohtori Paavo Tikkanen meni avioon täysin ruotsinkielisestä suvusta tulleen af Tengström-sukuisen naisen kanssa. Paavo Tikkanen oli Henrik Tikkasen isoisän isä. Suvussa oli alkoholismia ja mielisairautta. Ingmar Bergman on monen muun taiteilijan tavoin tullut maailmaan tunnekylmän naisen kohdusta. Hän on myöhemmin korostanut asiaa, että oli mummo, jolta sai hyvää oloa, imettäjäksi otettu talonpoikaisnainen tarjosi ravintoa, samalla kun itseään lastaan tärkeämpänä pitävä äiti ei osannut kumpaakaan. Uskonto on uskomattoman hyvä aihe taiteeseen, etenkin teatteriin ja elokuviin. Siinä mielessä itseäni on aina miellyttänyt Bergmanin elokuvista Nattvardsgästerna ja Fanny och Alexander. Olen oppinut pitämään myös Mansikkapaikasta. Myös Seitsemäs sinetti ja Persona ovat jääneet mieleen. Kuitenkin on sanottava ehkä Luis Bunuelin olleen parempi elokuvakäsikirjoittaja ja -ohjaaja. Porvariston hillitty charmi on edelleenkin loistava elokuva. Suomeen tarvittaisiin jonkinlainen politiikkaa kaikin mahdollisin ironian ja satiirin keinoin kertaava tv-sarja. Olen aina pitänyt kääntämisestä ja olen joskus havainnut sen, miten tv-käännöksillä voisi saada omalle luovuudelle kunnianosoituksia. On varmaa, että televisiossa tai elokuvissa hauska tapa kääntää olisi paljon suositumpaa kuin mitä nykyiset pääasiassa naispuoliset kääntäjät tekevät. Olisi myös mukavaa päästä Radio Helsinkiin Tukevasti ilmassa-ohjelmaan. ”Oikei, okei,okei, okei”-mies kalpenisi ja Nevanlinna voisi olla toisen juontajana. Minä en tiedä miksi mieleni tuottaa jatkuvasti uusia kirjoituksen aiheita. No, on sanottava, että ne vähitellen valmistuvat, kun pysyy rytmissä ja oikeita asioita tehden. Francis Ford Coppolaa arvostan Kummisetä-elokuvien kautta ja Scorsesea etenkin Goodfellasin takia. Kellopeliappelsiinia en ole nähnyt (sic!). Joku kirjailija on sanonut joskus, että lue tuhat kirjaa niin puheesi soljuu kuin koski. Hauskuus on monesti asia, jonka kautta monet muut asiat unohtuvat, ja tätä voidaan sanoa esimeriksi Uuno Turhapuro-elokuvista ja voin itsekin myöntää, että minulla on kaikki Uuno Turhapurot dvd:llä. Uuno Turhapuro myy tänäkin päivänä enemmän kuin minkäänlaiset taide-elokuvat. Onko se taidetta, on tietysti oma kysymyksensä. Teatterin näyttelijän on otettava katsojat vastaan puhumalla sille suoraan. Itseensäkäpertyneet tuotannot, jossa ihmise puhuvat vain toisilleen ja tekevät omia juttujaan ei ole sellaista taidetta, jota teatteritaide voisi parhaimmillaan olla. Katsomo on otettava mukaan esitykseen aina mahdollisuuksien mukaan. Avoimuus on siis taiteen tekemisissä heräte, joka tarjoaa taiteilijalle pääsyn omiin ja mahdollisesti parhaimmassa tapauksessa myös toisten taiteilijoiden ajatuksiin ja töihin. Teatteritaiteen tärkein periaate on seinän särkeminen suoran katsojille suunnatun puheen mahdollistamiseksi.

Taidefilosofiasta ja taustastani taiteessa

Taide on ihmisen luovuuden ilmenemisen selkein kohta. Selkeimmän kohdan ymmärtämiseen vaaditaan luovaa ymmärrystä ja monessa tapauksessa myös luovaa kykyä. Esimerkiksi voidaan sanoa perinteisen taiteen, kuten realistisen maalaustaiteen, ymmärtämisen tapahtuvan pelkästään lokalisoituneen maun tottumuksen ja rajoittuneen taidekäsityksen kautta sellaisenaan ja toistuvasti kuviteltuna itsessään ja siitä joskus seuraava ja edellä mainittu kapeakatseisuus ja rajoittuneisuus muun kuvataiteen ymmärtämisessä kertoo tavallisesti siitä, että tällaisen ihmisen yleinen käsitys luovuudesta, taiteilijuudesta ja taiteesta on rajoittunut. Eklektinen tapa ymmärtää erilaisia taiteen lajeja on siis tärkeä asia luovuuden ja taiteen ymmärtämisessä. Esimerkiksi joku voi sanoa, että seinällään tulisi olla pelkästään tietyn kuvataiteen lajin edustumia, mutta esimerkiksi itse olen suoranaisesti tätä vastaan. Nonfiguratiivisen ja figuratiivisen taiteen välillä ei mielestäni ole minkäänlaista eroa, koska molemmat ovat taiteilijan luovuudesta kertovia ilmentymän piirteitä. Esimerkiksi itse olen aina ollut mieltynyt abstraktiin ekspressionismiin, vaikka ymmärrän myös tarvittaessa kuvaavia realistisia töitä. Vaikka sanotaankin, että valinta taiteen lajin kesken kertoisi uuden- ja vanhanaikaisuudesta, niin mielestäni nykypäivänä ei voida tehdä eroa näiden välille, aivan kuten riimillisen ja riimittömän runouden väliin ei nykypäivänä tavallisesti tehdä eroa. Esimerkiksi itse olen sanataiteilijana kokeillut kaikenlaisia mittoja runouden kirjoittamisessa. Samaten voidaan sanoa esimerkiksi Picasson kokeilleen uransa aikana kaikenlaisia maalaamisen ja muotoilun tapoja. Eli mielestäni minkäänlainen maalaustaide ei ole jotain toista tapaa parempaa. Taiteilijan luova impulssi, eli se mikä on tuottanut inspiraation on monessa mielessä olennaisin tapa arvioida taiteen laatua. Esimerkiksi säveltaiteen alueella on tarpeen ymmärtää mahdollisimman monia tapoja ilmaista säveltaidetta. Taide tarkoittaa jonkin ilmiön tunnustamisen taitoa. Mieluiten taiteessa siis pitäisi voida kuvata kaikkea, ja tyyli on tässä mielessä vähemmän olennainen asia. Siinä mielessä, vaikka jonkun Arthur Danton mukaan taidefilosofiasta kirjoitettaessa pitäisi ottaa kantaa siihen mikä on todellista taidetta, on mielestäni taiteen käytäntöjen ja luomisen impulssin tunnistaminen olennaisempaa kuin sanoa jonkin taiteen olevan toista parempaa. Tässä mielessä voidaan ajatella esimerkiksi representaation käsitettä. Se on tärkeä asia taiteen esille panossa. Voidaan sanoa että taiteen esille paneminen voi mahdollisesti suosia yllättyneisyyttä, eli vaikkapa Duchampin suihkulähde, eli vesiklosetti, on varmasti herättänyt esille panonsa kautta huomiota. Eli yllättyvyys ja monessa mielessä monien ihmisten kohdalla uteliaisuuden herääminen ovat tärkeitä asioita taiteessa. Voidaan sanoa, että yllättyneisyys ja uteliaisuuden herääminen ovat tärkeämpiä taiteessa kuin se, millaista tyyliä tai taiteen käytännön tapaa taideteos ilmaisee. Taiteen tulisi nimenomaan yllättää ja herättää uteliaisuutta. Siinä mielessä taiteilija ei saa paljastaa itseään liian varhaisessa vaiheessa. Siinä mielessä vaikka esimerkiksi joku Lordi tai Banksy ovat saaneet huomiota, koska taiteilija ei ole oman minänsä paljastamisella paljastanut oman taiteensa lähdettä. Eli voidaan sanoa odotuksiin vastaamisen olevan pahinta taiteilijalle, koska representaatio ei enää herätä yllättyneisyyttä tai suurempaa uteliaisuutta. Sen takia monet taiteen opettajat, kuten vaikkapa sukulaiseni Adolf von Becker, eivät ole herättäneet kaikissa riittävästi uteliaisuutta, koska hänkin tunnusti lähinnä realistisen kuvaamisen olevan ainoa oikea tapa kuvata todellisuutta. Luovuus on varmasti suurimmassa osaa tapauksista perittyä, ja voin itsekin sanoa Adolf von Beckerin lisäksi olevani sukua sellaisille taiteilijoille, kuten isoisäni kahdelle serkulle, isoäitini sisarelle ja isoäitini serkulle. Lisäksi äitini suvussa on harrastettu paljon käsitöitä, voi sanoa esimerkiksi, että äitini äidin suunnittelemia ja tekemiä Koillis-Savon kansallispukuja on nähty myös presidentin linnan juhlissa. Lisäksi monet äitini puolen naiset ovat tehneet seinävaatteita, mattoja, vaatteita ja niin eteenpäin. Koen saaneeni myös musikaalisuutta etenkin äitini isän puolelta, hän soitti kontrabassoa, selloa, pianoa ja lauloi itsekseen ja kuorossa. Olen itsekin joskus nuorella iällä säveltänyt musiikkia, vaikka en ole koskaan kehdannut näitä kenellekään näyttää. Kirjoittamisen suhteen minulla on juuria etenkin äitini kautta, mutta myös mummoni suvun kautta. Äitini on kirjoittanut nuorempana runoja. Isäni äiti ja hänen äitinsä ovat mm. lausuneet runoja nuorempana, ja isäni äiti on kyvyllinen ilmaisemaan mielipiteitä esimerkiksi lukemansa runouden tai kaunokirjallisuuden muodosta ja lahjakkuudesta. On tietysti sanottava, että isäni on tehnyt puutöitä monta kymmentä vuotta ja hänen tekemiään huonekaluja on porukoilla ja ne ovat aivan kuin jostain tehtaasta tulleita. Siinä mielessä itse en ole saanut samanlaista perusteellisuuden ominaisuutta, koska itsessäni on myös poliitikon laatua, eli töiden julkiseksi saaminen on ollut itselleni aina tärkeämpää kuin se, löytyykö tekstistä kirjoitusvirheitä. Siinäkin mielessä minun tulisi muuttua. On mainittava, että tällä hetkellä harkitsen kahta eri puoluetta, joiden listalle lähtisin riippumattomaksi ehdokkaaksi. Olen joskus harrastanut myös kuvataidetta, mutta jonkinlainen kärsimättömyyteni ei ole sellaisella tasolla, että maalaaminen tai piirtäminen tuntuisi kirjoittamista tai kääntämistä paremmalta. Taiteessa on mielestäni julkisuuden ominaisuus. Vehviläisten sukuseura järjesti tapaamisen äskettäin Aulis Jalkasen ateljeessa ja kotitalossa Suonenjoella. Siinä tuli mielestäni esiin suuresti, vaikka vain kuvien perusteella, että tämä mies oli perusteellisesti luova, ja hänen taiteellinen lahjakkuutensa oli koko ajan hänen mukanaan. Hänellä ei ilmeisesti ollut perhettä, vaikka kertoi oman taiteellisen lahjakkuutensa tulleen runoja kirjoittaneelta äidiltään. En myöskään tiedä onko hän juonut viinaa, vaikka hyvin yleistä sekin on luovien ihmisten kohdalla. Taiteessa olennaista on maailman ja ihmisen kokeminen yhtenä. Parhaimmassa tapauksessa esimerkiksi kuvataiteessa voi havaita sen, millainen mieliala taiteilijalla on ollut silloin, kun taulu tai piirros on syntynyt. On siinä mielessä sanottava, että esimerkiksi kaksisuuntainen mielialahäiriö on aina ollut hyvin yleistä taiteilijoiden piirissä. Myös kaikenlaiset ahdistushäiriöt, masennus, päihteiden väärinkäyttö ja jopa skitsofrenia ovat aina olleet yleisiä taiteellisten ihmisten piirissä. Monessa mielessä niistä on haitan lisäksi apua taiteellisessa luomistyössä, koska näiden ihmisten kokema sfääri ja skaala on paljon laajempi kuin niin sanottujen tavallisten ihmisten. Tasaiset ihmiset, jotka noudattavat rutiinia ja eivät käytä päihteitä, ovat monesti sellaisia etteivät he seuraa impulssia ja inspiraatiota, koska on sanottava esimerkiksi tämä tunnettu luovuuden ja älyllisyyden perustaa julkituova lause: Minervan (viisauden jumalatar) pöllö levittää siipensä vasta pimeän laskeuduttua, ja tätä on käytetty monesti taiteilijan tai kirjailijan päivittäistä rytmiä kuvaavana, koska monet taiteellisesti lahjakkaat ihmiset saattavat valvoa pitkään ja jopa työskennellä pääasiallisesti yöaikaan. Monesti viinaan kuoleminen on taiteilijan kohtalo, esimerkiksi mainittu ukkini serkku Olavi Vepsäläinen kuoli ukkini kertoman mukaan viinaan, eikä hän suinkaan ole ainoa. Mummoni serkku jonka mainitsin, on aina osannut maalata etenkin metsälintuja, joissa töissä hän osoittaa erityisen tarkkaa silmää ja taiteellista lahjakkuutta. Isoäitini sisko taas on maalannut paljon etenkin maisemia, ja noita töitä on paljon etenkin mummoni luona Kuopiossa, vaikka on oman kantani mukaan kyseenalaista kuinka lahjakkaita nuo työt ovat. Hänen piti lopettaa kuvataide kaihin ja näkönsä huonontumisen takia. On mainittava yksi sukulainen lisää isäni äidin puolelta: siellä oli yksi nyt jo todennäköisesti edesmennyt nainen, joka kirjoitti runoja ja jolle Kaj Chydenius oli kuulemma joskus soittanut ja kysynyt saako hän säveltää yhden hänen runoistaan. Tämä nainen harrasti paljon runojen kirjoittamista ja lausuntaa monesti kaikenlaisissa tapahtumissa ja syntymäpäivillä. Käsitetaide on mielenkiintoinen tapa harrastaa taidetta, koska se ei lopulta vaadi esimerkiksi samanlaisia spesifisiä lahjoja esimerkiksi kuvataiteen suhteen, vaikka on tietysti sellaisiakin käsitetaiteen muotoja, jotka vaativat kuvataidetta ja etenkin muotoilua. Voidaan esimerkiksi sanoa sellainenkin tapahtuma, jossa Louvressa kävijä tiputti ja unohti silmälasinsa seinän viereen, ja pian moni taiteen todistaja otti kuvia noista laseista. On mielenkiintoista ajatella sitäkin, onko sellainen taide, jota ei edes taiteilija ole tarkoittanut taiteeksi, taidetta pelkästään sen takia, jos se löytyy Louvresta tai jostain muusta taidemuseosta. On tietysti sanottava, että jo se, jos on suuri tarve analysoida näkemäänsä taidetta, voi silloin ohittaa taiteilijan impulssin ja inspiraation ja nähdä taiteessa jotain sellaista, mitä edes taiteilija ole tarkoittanut nähtäväksi. On siis kysyttävä sitä, mikä teos voidaan arvioida taiteeksi? Nykypäivänä esimerkiksi Banksyn työt arvioidaan taiteeksi niiden piirteiden kautta, jotka luonnehtivat hänen töitään: teokset löytyvät yllättävästä paikasta, jota ei mieltäisi taiteen sijaintipaikaksi, ne yllättävät ja vielä lisäksi hänen nimeään eikä profiiliaan tunnettu yleisesti ja julkisesti. Onko se esimerkiksi taidetta, jos Banksy käy Louvressa ja tiputtaa (mahdolliset) silmälasinsa seinän viereen. On tietysti sanottava, että se varmasti kertoo eklektisestä taiteen mausta, jos joku ihminen tulkitsee nämä lasit taiteeksi. Esimerkiksi eräässä kotimaisessa komediasarjassa yksi henkilö ihasteli miehensä ”taideteosta” aivan kuin se muistuttaisi Hannu Väisäsen taidetta, ja poikansa mainitsi isänsä putsanneen siinä pensseliään. Eli vaaditaanko taiteen luomiseen sen ekspression lisäksi intentio, eli pyritäänkö asettamaan taideteos ihmisten katseltavaksi? Intentio on varmasti monesti tarkoituksellista, koska esimerkiksi pelkästään ihmisten katsomisen takia joku töherrys, johon taiteilija on putsannut pensselejään, ei itsessään voi olla taidetta. On mainittava se anekdootti Adolf von Beckeristä, josta olen kaiken muun lisäksi kirjoittamassa elämänkertaa ja järjestämässä hänen nimensä mukaista taidekilpailua, että Ellen Thesleff lähti ovet paukkuen hänen luentosarjaltaan, koska Adolf von Becker halusi mukauttaa kaikkien oppilaittensa taidemaun ranskalaistyyliseen realistiseen kuvataiteeseen. On sitten kysyttävä kuitenkin, onko sellainen taide taidetta, jonka esimerkiksi apina tai simpanssi maalaa? On mainittava sellainen kuuluisa kuvataiteen piirin huijaus, jossa ihmisten suhteen kehittynyt simpanssi maalasi monia abstraktisia töitä, joiden julki tuomisen jälkeen monet alkoivat ihmettelemään, kuka tämä uusi jännittävä taiteilija on. Paljastuksen jälkeen jotkut häpesivät, mutta esimerkiksi Picasso osti omaan taidekokoelmaansa simpanssin töitä. Hänkin on siis siinä ottanut kantaa sen suhteen, että simpanssin maalaama kuvataide voidaan määritellä sellaiseksi taiteeksi, jota ihmiset tavallisesti harrastavat. Intentio ja esille laittaminen siis määrittelevät nykypäivänäkin monesti sitä, mikä määritetään taiteeksi. Taiteessa voidaan luoda ja jäljentää. Siinä mielessä voidaan varmasti kysyä sitäkin, kun eräs autistinen savantti piirsi yhden katsomisen perusteella tarkasti koko Manhattanin alueen pilvenpiirtäjineen. Voidaan kysyä esimerkiksi sitä, onko tarkka jäljentäminen aina kuvataidetta, koska tämäkin kyseinen savantti on yleisesti määritelty henkisesti lasten tasolla olevaksi. Monet taiteilijat voivat siis olla myös sellaisia, ettei heillä ole suurempaa intoa inspiraatioon tai esille laittamiseen. Esimerkiksi on mainittava entinen maantiedon ja biologian opettajani, joka ei ole tavallisin tyyppi sosiaalisesti, joka kaiken muun lisäksi maalaa ja piirtää. Esimerkiksi hänellä ei varmaankaan ole, vaikka voin olla väärässä, halua asettaa töitään esille, vaikka esimerkiksi intentiosta hän voisi varmasti tarkemmin kertoa, kun alkaisi hänen kanssaan tekemisiin. On siis paljon sellaisia töitä, joilla ei ole tarkoitusta esille panemisessa. En esimerkiksi tiedä, onko isoäitini serkku ollut koskaan innostunut näyttämään töitään, paitsi sitten omassa kodissaan. On mahdollista, että hän on joskus Suonenjoella antanut laittaa töitään esille, mutta epäilen sitä suuresti. Itse olen nähnyt hänen töitään vain hänen entisessä kodissaan Suonenjoella. Intentio on siis tärkeää ihmisen tekemässä taiteessa, vaikka jotkut taiteilijat voivatkin sanoa, että heidän joissain töissä voi nähdä erilaisia asioita. Siinä mielessä intentio ei varmasti ole suoranaisesti sillä nimellä kutsuttava. On varmaan niin, että taiteilijan intentio voi jakautua, jolloin se voi saada monia erilaisia edustuman piirteitä. On kuitenkin sanoa, että tällainen taide syntyy sellaisilta taiteilijoilta, joilla on erikoisempi tapa maalata tai piirtää, monesti tällainen taide voi olla esimerkiksi psykedeelistä taidetta, joka eriytyy koko ajan sitä katsoessa. Siinä mielessä erilaiset intention muodot ovat varmasti sellaisia piirteitä, joita sisältyy uudenaikaisempaan käsitykseen taiteen muodosta ja sen luomisesta. Mitä ihminen siis näkee, kun hän katsoo esimerkiksi kuvataiteen tuotosta? Monesti hän näkee siinä oman taidemakunsa, esimerkiksi Tyko Sallisen Ateneumiin toimitettuja töitä ei suuremmin ymmärretty ilmeisesti joskus 1950-luvulla ja ne lähetetiin takaisin, ja voidaan sanoa, että tässäkin tapauksissa taiteilijan intentio ei ole välittynyt taidetta todistaneiden ihmisten tasolle. On mielenkiintoista ajatella sitä, laajeneeko ihmisen käsitys taiteesta ja taiteilijan intentiosta, jos hän todistaa erinäisiä taiteen lajeja toistuvasti elämässään, sillä tämä kertoo monessa mielessä siitä, millainen taidemaku ihmisellä on. Tuohon aikaan ennen Banksyja ja internettiä monet eivät olleet saaneet laajempaa käsitystä taiteesta ja voi olla että taiteen uutuus oli nimenomaan sellainen tekijä, joka kavahdutti ihmisiä sen ymmärtämisestä. Nykypäivänä uusi ala kuvataiteeseen on varsin suuren tekemisen alla, koska lähes kaikkia eri tyylejä on jo harjoitettu. Jos ihminen sanoo ymmärtävänsä vain esimerkiksi realistista maalaustaidetta ja kaikkien muiden tapojen olevan hänelle vierasta, on oletuksellista ajatella, että hän ei ymmärrä kovin pitkälle taiteilijan intentiota, eikä etenkään sitä, millainen representaatio tai esille pano työssä on. Monesti enemmän figuratiivisilla kuvilla voi olla nimi, joka tietysti kertoo suuresti taiteilijan intentiosta, vaikka nimi voikin olla esimerkiksi satiirinen, ironinen tai itseironinen, joka taas kertoo siitä, että taiteilija ei nimellä halua suoranaisesti määritellä sitä, miten hän suoranaisesti haluaa työtään tulkittavan. Esimerkiksi entinen presidentti Tarja Halonen ilmeisesti harrasti taiteen ymmärtämistä, koska hän tilasi virallisen muotokuvansa Rafael Wardilta, jota työtä voisi monet kapeakatseiset taiteen ystävät määritellä pelkäksi ”töherrykseksi”. Ironisuus on monesti asia taiteessa, josta tavalliset ja totiset ihmiset eivät pääse osallisiksi, vaan he tulkitsevat kaiken nimen mukaisesti ja suoraan. Tämä tietysti kertoo enemmän tavallisten ihmisten kyvyttömyydestä ymmärtää ironiaa ja satiiria, enemmän kuin varsinaisesti mistään taidemausta. Mielestäni on todella hienoa jakaa taiteilijan intentio esimerkiksi satiirisen tai ironisesti nimetyn taiteen kohdalla. Tällaista olen havainnut esimerkiksi facebookin ryhmän kautta, jonka kautta taiteilijat jakavat töitään ja tarjoavat niitä myytäväksi. Monesti on niin, että ironia aukenee helpommin esimerkiksi nuoremmille ihmisille kuin totisuuteen tottuneille vanhemmille ihmisille. Tässäkin ryhmässä suurin osa taiteilijoista on ilmeisesti suhteellisen nuoria. Itse olen toiminut kuvataiteen osalla tähän mennessä vain jonkinlaisena kuraattorina, ja olen esimerkiksi koettanut järjestää näyttelyitä sellaisille nuorille taiteilijoille, jotka ovat oman taiteellisen luonteensa takia vähän varautuneita järjestämään näyttelyitä itselleen. Minulla myös on näiden taiteilijoiden töitä itselläni. Olen tässä käsitellyt lähinnä kuvataidetta, koska sen ymmärtäminen näin maallikolle on helpompaa kuin esimerkiksi vaikka säveltaiteeseen kuuluva klassinen musiikki. Voin kuitenkin sanoa, että minulla ei ole koskaan ollut säveltaiteenkaan suhteen rajoittunutta käsitystä säveltaiteen muodosta ja tekijän intentiosta. Kuuntelen niin Bachia ja Beethovenia kuin myös Erik Satieta ja Philip Glassia. Voi olla mahdollista, että autistisen luonteeni ja sitä kautta kehittyneen luonteen ymmärtämisen takia en halua sanoa millekään taiteilijan intentiolle, ettei sitä voisi ymmärtää. Taiteilijan päällimmäisen intention tavoittaminen on siis tärkeää, mutta olennaista on myös huomata mahdolliset samanaikaiset ja päällekkäiset intentiot. Se on eri asiansa, onko taiteessa tärkeää huomata myös mahdollisesti sellaiset intentiot, jotka ovat tarkoittamattomia. Esimerkiksi taiteilija, jolla on mielenterveysongelmia, ei itse saata havaita sitä sävyä töissään, jotka kertovat esimerkiksi erilaisista hetkellisistä mielenlaaduista. Siinä mielessä mielenterveysongelmainen taiteen todistaja voi tunnistaa tällaiset piirteet ja ilmentymät. On sanottava, että mielisairaaloiden taideterapiassa voi havaita paljon sellaisten ihmisten psyykestä, joka ei tavallisesti tulisi toisten ihmisten todistettavaksi. Tässä kohtaa on mainittava Suomen televisiosta joskus tullut sarja Hulluuden historia, jonka jaksossa Häilyvä raja tuotiin esiin taiteilijoiden ja kirjailijoiden mielenterveysongelmia. Pääosassa tässä jaksossa olivat etenkin kirjailijat Juha Hurme, Mika Waltari ja Lauri Viita. Kuitenkin leimaamisen sijaan tuossa ohjelmassa esimerkiksi Lauri Viidan 1950-luvulla saama skitsofreniakäsitys kyseenalaistettiin ja tuotiin esille sitä että hänen ongelmansa oli todennäköisemmin kaksisuuntainen mielialahäiriö kuin skitsofrenia. Olen monesti kirjoittanut siitä, että paras taiteilija on samanaikaisesti myös poliittinen ja yhteiskunnallinen. Niin on varmasti oltava, jos taiteilija haluaa muuttaa maailmaa, koska muuten ja olen varma siitä, että epäpoliittiset taiteilijat eivät saa lukijoita, eikä heidän töissäkään nähdä suurempia elämää koskettavia linjoja. Varmaa on ainakin se, että poliittinen taiteilija tai kirjailija saa enemmän todistajia omalle taiteelleen. Monesti on kuitenkin niin, että samalla kun jotkut taiteilijat tarvitsevat itsensä takia kuraattorin itselleen, eivät monet epäpoliittiset kirjailijat tai taiteilijat ole kyvyllisiä ottamaan kantaa, koska he elävät pienessä piirissä oman taiteensa parissa. On varmaan myös niin, että poliittisuus vaatii monesti tietynlaista luonnetta, ja hiljaiset hissukat jäävät monesti itsekseen, ja heille heidän taiteensa voi monesti olla etenkin oman rauhansa säilyttämistä, ihmissuhteita ja suurien linjojen puuttumista. Itse olen filosofiassa ja kirjoittamisessa nähnyt aina poliittisen puolen ja korostan väitöskirjassanikin sitä, että parhaan filosofian ja oikeimman muotoisen ajattelun on aina otettava huomioon politiikka ja yhteiskunnallisuus. Siinä mielessä vaikka esimerkiksi kuvataiteilija voi ironisoida ja satirisoida ja joskus muunnella intentiota ja representaatiota, voi kuvataiteella osallistuminen olla vähemmän yleistä ja mahdollista. Siinä mielessä esimerkiksi käsitetaiteella on enemmän mahdollisuuksia yhteiskunnallisuuteen ja poliittiseen osallistumiseen. En käytä ”vaikuttamisen” käsitettä, koska kaikenlaisen vaikutteellisuuden tulee olla ilmenemättä aidossa taiteessa, eikä sen intentio voi tulla esiin samalla tavalla, kuin taide joka syntyy taiteilijan omasta luovasta impulssista ja inspiraatiosta. Osallistuminen on tärkeää taiteessa, vaikka esimerkiksi kuvan tekeminen ei itsessään riitä poliittiseen osallistumiseen. Siinä mielessä voidaan sanoa, että kuvan tekeminen (ja joskus myös ostaminen) on monesti kannanotto, mutta kuva harvoin jatkaa poliittista osallistumista siinä mielessä, että se voisi jatkua kannanoton jälkeen. Siinä mielessä jaettujen ja tulkittujen intentioiden kokoonsaattama voi joskus mahdollistaa sen, että taidetta voidaan tulkita erilaisissa konteksteissa, mutta taiteen tulee aina olla etenkin vapaata, eikä taiteilijoita voida pakottaa maalaamiseen tai kirjoittamiseen esimerkiksi samalla tavalla kuin tehtiin sosialistisen realismin tavoin Neuvostoliitossa tai klassisen taiteen tavoin Natsi-Saksassa. Siinä mielessä käsitetaiteen menetelmät ova parhaiten poliittisen osallistumisen mahdollistavia taiteen tapoja.

Oikeasta ajattelusta ja uudesta syvällisyydestä syntyy eettisiä yksilöitä ja eettinen yhteiskunta

Oikea ajattelu on pitkäjänteistä, historiatajuista ja kauasnäköistä ajattelua. Se perustuu etenkin altruismiin, pyyteettömyyteen ja haluun auttaa. Koordinointi on sitä pseudoajattelua, joka perustaa itsensä joukon paineeseen, jaettuihin elämäntapoihin ja arvostuksiin, itsekeskeisyyteen ja egoismiin. Peliteorian mukainen tapa toimia, jossa ei oteta huomioon etiikkaa ja yleistä hyvää ja pyritään vain omakohtaiseen egoistiseen etuun. Vaikka monessa tapauksessa jälkimmäinen tapa on saanut aikaan maailmassa myös paljon hyvää. Kuitenkin nykyaikaisessa luontokadossa ja maahanmuuton seurauksena esiin tulleiden ongelmien myötä, tulisi ajatella myös kauaskatseista yhteistä hyvää. Pentti Linkola edusti ehdottomimpana kaikista oikeata ajattelua. Kuitenkin on sanottava, että mielestäni yhteiskunnassa, jossa toteutetaan oikeanlaista ajattelua ja edellytyksiä uudelle syvällisyydelle, on kapitalismi ainakin rajoitetussa mielessään täysin hyvä talousjärjestelmä, ainakin jos sitä verrataan vaikka sosialismiin. Peter Singer on käsitellyt myös peliteoriaa kirjoissaan, ja yhdessä How are we to live-kirjassaan hän ottaa kantaa siihen mikä voisi olla egoistisen omanedunpyrkeen vastakohta. Hän tuli siihen tulokseen, että kun pelitilanteessa toinen toimii toiseen luottaen, tulisi silloin myös vastata luottamuksella. Tässä hän tarkoittaa peliteorian osateoriaa tit for tat, joka siis tarkoittaa sitä, että luottamukseen on vastattava luottamuksella ja kostoon kostolla. Koordinointi siis tavoittelee kaikissa tilanteissa vain omaa hyötyään selittäen sitä pääasiassa sillä, että koska kaikki tekevät niin, niin silloin on oikeus myös itsellä tehdä niin. Olen tullut siihen tulokseen, että mottoni on: ”Uskalla tehdä poikkeus”, ja voidaan tämän kertovan jotain siitä, mitä tarkoitan ajattelulla ja uudella syvällisyydellä. Oikea ajattelu ei tartu pintaan eikä elementaarisuuksiin, vaan se pyrkii etenkin resurssien soveltamiseen ja itsenäiseen päätöksentekoon. Voidaan ajatella, että koordinointi on etenkin sitä, että siinä rajoitetaan tietoa, monopolisoidaan sitä ja ripotellaan sitä koulun ja yliopistoportaiden kohdalle noukittavaksi. Koulun ja yliopiston tulisi lopettaa tapansa monopolisoida ja rajoittaa tietoa. Ensisijaisesti sellaisten, jotka pääsevät yliopistoon, tulisi katsoa totuutta kokonaisena avaruutena. Se vaatii etenkin varhaista perusteiden opiskelua ja sen jälkeen niiden soveltamista käytännölliseen todellisuuteen. Olen joskus yliopistoaikana sanonut, että opiskelijoita tulisi asua ympäri yliopistokaupunkia muiden ihmisten keskelle. Eli olin ainakin silloin sitä mieltä, että opiskelijoita ei tulisi sijoittaa yhteen paikkaan asumaan, koska se pitää heitä ainakin henkisesti poissa esimerkiksi vanhemmista ihmisistä. Ontotieteellä tutkitaan olemisen todellisuutta ja ontofysiikka näyttää sen, miten ontokratian ja ontoeleuterian tulisi suhtautua toisiinsa. Ontodike eli näiden olemisen vallan ja olemisen vapauden lisänä olemisen oikeus tarkistaa ontokratian ja ontoeleuterian välisiä olosuhteita. Ontofysiikka siis mittaa olemisen fysiikkaa ja olemisen toteutumista, se määrittää sitä, miten olemisen todellisuuden tulisi olla. Oleminen ja sen suhde valtaan on ollut jo pitkään vältelty puheenaihe akateemisen filosofian keskuudessa. Olemisen valtaa ei voida oikeuttaa muulla kuin sillä, jos se tuottaa yhteiskuntaan olemisen vapautta. Olemisen vapautta rajoittava olemisen valta ei toimi kaikkien ihmisten hyvän perusteella. Kun olemisen valta rajoittaa olemisen vapautta, on silloin valta kaikilla mahdollisilla turhilla julkkiksilla ja omaa minäänsä pukeutumisen ja ulkonäön kautta rakentavilla ihmisillä. Uusi syvällisyys tarkoittaa perehtymistä filosofiaan, tieteeseen, taiteeseen, yhteiskuntaan, uskonnolliseen mietiskelyyn uudella tavalla, jossa nämä asiat saavuttavat koko ajan merkitystä yhteiskunnassa ja politiikassa. Sivistyksen käsitteen kautta tulisi suhtautua ihmisten kasvatukseen etenkin, ja vasta sen kautta opettaa älyttömyyksiä, joita kaikki eivät tarvitse ja jossa menee vain aikaa oikeanlaiselta etenemiseltä sivistyksen alueella. Kouluilla tulisi olla sama sivistysihanne, vaikka mielestäni ainakin lukiot tulisi erikoistaa opettamaan erilaisia tiedon ja sivistyksen alueita, aivan kuten on ollut aikaisemminkin: luovien alojen kouluja, kieliä painottavia kouluja, reaaliaineita korostavia kouluja ja luonnontieteitä korostavia kouluja. Arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä tulisi opettaa kouluissa ja näyttää alkeellisten arvostusten alkeellisuus ja älyttömyys. Soveltava etiikka tarkoittaa sitä, että filosofisen etiikan teorioita käytetään käytännöllisen elämän ongelmien ratkaisussa ja määrittämisessä. Soveltavassa etiikassa soveltaminen on tärkeämpää kuin perusteet, jotka voidaan tarvittaessa opettaa jo pienille naskaleille. On selvää, että koulupolku on liian pitkä, koska Suomen tätimoonika-opettajat vähättelevät nuorten lapsien kykyä ymmärtää perustavimpia olemassaolon kysymyksiä ja aiheita. On selvää, että etenkin nuori mieli on avoin kaikenlaiselle älylliselle fantasioinnille, koska heitä ei ole vielä lannistettu pakotetulla opintopolulla, elementaarisuuksien pänttäämisellä ja monopolin kautta ripoteltujen tiedonhitusten saamiseen. On selvää, että esimerkiksi lukiossa tulisi poistaa tavanomaiset nykyiset luokkatilanteet koska oppilaille tulisi antaa mahdollisuus edetä aina jonkin tietyn oppiaineen opinnoissa omaa vauhtiaan, ja parhaimman mahdollisuuden mukaan lukioihin tulisi rakentaa tenttiakvaarioita, jossa opiskelijat voisivat käydä suorittamassa opintojaan omien aikataulujensa mukaan. Koordinoinnin kautta tehden mitään ei oteta vakavasti ja kaikessa on mukana egoismi, jossa tietyt porukat muodostavat omat sääntönsä toimintaansa varten, oli se sitten kuinka epäegoistista muiden ihmisten, eläinten ja luonnon kannalta. Monesti liharuokaakin syödään vaan sen takia, koska siihen on muotoutunut ihmisten tottumus. Isoäitinikin on sanonut, varsinaisesti oikein julmistunut vegaaniksi ryhtymisestäni ja mölissyt lihaa tarvittavan ruokavalioon. Hän on uskonnollinen ihminen, joka uskoo Luojaan ja kertoo koko ajan antroposentrisesti, että miten hyvä se ”Luoja” on ollut kun on rakentanut tänne maailmaan ihmisille suuntäytettä. Tuo vanhakantainen uskonnollisuus joka hyväksyy banaalin pahan tekemisen on siis mielestäni yksi pahimmista esteistä siinä, jos oikeanlaista ajattelua ja uutta syvällisyyttä pitäisi yrittää levittää koko ajan kaikkialle yhteiskuntaan. Koordinointi on siis etenkin tavanomaista oikeuttamista ja tavan omaksumista yhteiskunnassa, jossa pitäisi ottaa huomioon koko maailma, eikä väheksyttävä yhteisvastuun määrää. Olen joskus tehnyt huvikseni poliittisen puolueen puolueohjelman ja puolueen nimi on Kansallisliberalistinen Oikeisto (KIO). Siinä mielessä tarkoitetaan sitä, että tällaisen yhteiskunnan tulisi suojella rajojaan, mutta sisällä yhteiskunnassa tulisi asioihin suhtautua liberalismin periaatteiden mukaisesti, ja kyllä, kannatan Euroopan Unionia ja Natoa. Kuitenkin kaikkien kansojen tulisi voida ja saada säilyttää ominaispiirteitään ja tässä systeemissä etenkin maahanmuuttajat pyritään liberalismin periaatteiden mukaisesti saamaan yhteiskunnan arvojen sisälle ja mukaisiksi. Varmaan läheisin poliitikko tässä olisi Jörg Haider ja se yksi hammaslääkäri, joka joutui jättämään puolueen jonkinlaisen naiskohun takia. Helsingistä ei tarvitse tulla Istanbulia. Suvivirsi eikä Muezzini. Minä olen miettinyt sitä, että pitäisikö minun alkaa ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin ja minkä puolueen kautta. Tietysti riippumattomana voisi varmaan alkaa minkä hyvänsä puolueen listoille ainakin kun demarit ja vasemmistoliitto jätetään näiden arvioiden ulkopuolelle. Kun pääsisin eduskuntaan kansanedustajaksi, kutsuisin ensimmäisenä päivänä median paikalle, ja kertoisin antavani kuukausikorvauksestani ainakin 30-40 prosenttia hyväntekeväisyyteen, joka saisi kaikki muut kansanedustajat näyttämään ahneilta ja itsekeskeisiltä. Olen myös vilkuillut Nelosen sivuja sitä varten, että kun Haluatko Miljonääriksi kilpailuun otetaan uusia osallistuja niin hakisin, ja kun voittaisin miljoona euroa, antaisin ainakin 90 prosenttia voitosta hyväntekeväisyyteen, jonka julistaisin kilpailun päätyttyä. Olen tullut monessa mielessä ajattelemaan, että hyväntekeväisyys on yksi tärkeimmistä yhteiskuntaelämän muodoista, samalla kun tietyt perinteiset osallistumisen väylät ovat vanhentuneita ja niissä ei ole kunnollista toimintavarmuutta. Luova osallistuminen ja filosofia osallistumisena tarkoittaa etenkin sitä, että kehitetään uusia tapoja ottaa osaa poliittiseen elämään ja erilaisiin makro- ja mikro-tason ongelmiin ja ratkaisuja niiden kehittämiseksi. Esimerkiksi köyhyys on asia, jota voidaan käsitellään niin mikro- kuin makrotasolla. Tässä tarkoitetaan siis absoluuttista köyhyyttä, koska suhteellinen köyhyys on mielestäni varsin samantekevä asia, koska ihmisten toimeentulo ei eroa kuin vaatimattomalla suhteellisella tasolla. Köyhyys oli ongelma, jota aiemmin aioin käyttää väitöskirjassa, mutta tulin toisiin aatoksiin, koska ei absoluuttista köyhyyttä voida hoitaa makrotasolla, vaan näihin asioihin saatavat muutokset täytyy käsitellä myös paikallisella mikrotasolla. Koordinointi tarkoittaa etenkin epävapaiden ihmisten tapoja muodostaa toiminnan käytänteitä. Epävapaiksi he ovat tulleet kommentaariaatin, vaikutteellisuuden ja merkitysvallan kautta. Kun ontokratia yrittää jalkauttaa kommentaariaattia tekemään pikkumielisiä lopullisia lausuntojaan asioista, tulisi tuon vaikutteellisuudella altistetun merkitysvallan takia asettua merkitysasemiin puolustamaan perustavampaa ja todellisempaa yhteiskuntajärjestystä, jonka havainnoiminen perustuu etenkin oikeanalaiseen ajatteluun. Singer on korostanut sitä, että jo yhden yhteiskunnan sisällä tapahtuva kriittisen massan luominen ja muotoutuminen olisi suurempi edistysaskel kuin mikään hallituksen vaihto missään. Filosofian tarkoitus on siis keskittyä olemisen ja vallan välisiin ristiriitoihin ja silloin parhaimman vaihtoehdon mukaan taata ihmisille samanaikaisesti riittävän paljon vapautta ja riittävän paljon vastuuta, jotka asiat todentuvat binaarisuudessa olemisen vallan ja olemisen vapauden välillä. Olemisen valtakin kuitenkin silloin, kun yhteiskunnassa on riittävästi vapautta, voi määrittää sitä, millaista vastuuta yhteiskunnan jäsenien tulisi kantaa omissa elämissään. On kuitenkin sanottava, että jo vapauden ja vastuun käsitteet sisältävät osia molemmista vastinpareista. Kukaan ei siis voi työn kautta koko ajan toteuttamassa vapautta tai vastuuta. Objektiivisia arvoista tulee etenkin silloin, kun yksilö omaksuu omaan maailmankatsomukselliseen horisonttiin joitain arvotunteista kehiteltyjä arvoja ja mahdollistaa samalla sen, että kun monet muutkin ovat määrittäneet arvojaan, voidaan objektiiviseksi arvot tehdä etenkin adaptiivisella tulkinnalla ja joukkopriorisoinnilla. Adaptiivinen tulkinta sopeuttaa koetut arvot oikeassa muodossa yhteisöelämään. Joukkopriorisointi taas tarkoittaa sitä, missä järjestyksessä arvojen katsotaan olevan ja mitkä niistä voidaan kokea joitain muita arvoja tärkeämmiksi. Objektiivinen arvo on silloin, kun se on saanut vahvistuksen maksimointiavaruudesta, jossa siis arvon katsotaan olevan joko erittäin hyvää, hyvää, pahaa tai erittäin pahaa. Siinä siis tuodaan esiin se, mitkä arvot ovat erittäin hyvää ja mahdollisesti myös hyvää, koska sekin on parempi vaihtoehto kuin pahat ja erittäin pahat arvot. Väitöskirjani otsikko on Ajattelun periaatteet: tutkielma soveltavasta filosofiasta. Ajattelun periaatteet siis ovat sääntöjä, jotka määrittävät etenkin olemisen ja vallan käsitteitä ja yhteiskunnallista tasapainoa. Siinä mielessä, koska olemisen ja vallan toteutumiseen vaaditaan myös institutionaalisia olosuhteita ja malliesimerkki-instituutioita, joiden kautta voidaan mahdollistaa se, että samoja ajatuksia omaksutaan myös yhteisöllisiin käytäntösuhteisiin. Eli ajatuksia tulee pitää yllä sekä yksilön ajatustoiminnan kautta, mutta myös niiden mukaan määriteltyihin instituutioihin. On selvää, että se, jos ihmiset saavat olla vapaita ja elää vapauden periaatteiden mukaisesti, tarvitsevat tietyt instituutiot välittömästi uudelleen järjestämistä ja reformointia. Näistä ensimmäisenä tulee mieleen koululaitos ja yliopisto. Näistä olen jo kirjoittanut tämän kirjoituksen yhteydessä. Uskonnollista pohtimista voidaan myös käyttää yhtenä periaatteena ajattelulle. Ihmisen on siis mahdollisuuksien mukaan käytävä läpi oma käsityksensä uskonnosta ja valittava siinä mielessä oma puolensa. Yksi ajattelun periaate, joka voidaan kääntää suoraan päinvastoin, eli luovuus ja miten ihmisten luovuutta voitaisiin tukea ja edistää, on yksi ajattelun periaate. Sen jälkeen tulee etenkin vastuullisuus luontoa ja muita eläimiä kohtaan, joka on sisällytetty syvällisellä tasolla jo ajattelun käsitteeseen. Kaikkien ihmisten tulisi voida kantaa osansa eläinten kautta tulevasta huolesta. Olen huomannut sen, miten moni ihminen on hyvin vastuullinen omien kissojensa ja koiriensa kautta. On sympaattista, miten kissojen omistajat pitävät kissojaan kuin omina lapsinaan. Kissat ovat varmasti säilyneet evoluutiossa etenkin sen takia, koska ne ovat niin suloisia, pörröisiä ja pehmeitä, ja kissan ihmispalvelijalla on sen takia hyvää syytä toteuttaa kissansa tai kissojensa toiveet. Kuitenkin samanaikaisesti tulisi opettaa ja levittää käsitystä luonnossa olevien eläinten hyvän kannalta. Minua on aina viehättänyt se, jos nainen on eläinrakas ja etenkin jos nainen pystyy kantamaan tarvittaessa huolta myös luonnoneläimistä. Itse saattaisin alkaa eläinlääkäriksi, ellei siihen menisi vähintään neljä tai viisi vuotta. Eläimet ja luonto ovat siis yksi ajattelun periaate. Kaikissa näissä periaatteissa, joista olen tässä maininnut vain osan, on olennaisen tärkeää, että asioihin otetaan kantaa ja pyritään luovan osallistumisen, soveltavan etiikan ja oikeanlaisen ajattelun kautta kehittämään niitä koko ajan ja muodostamaan kaikissa hetkissä mahdollisuuksien mukaan aina parhain, käytännöllisin ja uudenmukaisin version kaikesta. Yksi ajattelun periaatteista on etenkin historian tuntemisen laajuus ja sen jatkuva edistäminen ja kehittyminen. On tärkeää, että historian tunneilla opetettaisiin myös historianfilosofiaa, koska historian yhteydessä yksi asia on ajasta saatava käsitys. Tässä tärkeitä teoreetikkoja Oswald Spenglerin lisäksi ovat etenkin Arnold Toynbee ja Samuel Huntington. Aika ja siitä jatkuvasti saatava tieto ja vaihtelevat käsitykset sen laskemisessa ovat tärkeitä. Ajan historia on yksi kirja, joka minulla on ja olen mielestäni sen jo lukenut muutamaankin kertaan. Yksi ajattelun periaate on kielitaidon kehittäminen ja siinä niin pitkälle eteneminen ettei tarvitsisi Suomessakaan enää ajatella, että henkilö joka osaa seitsemää tai kahdeksaa kieltä, olisi jotenkin poikkeavaa. Ajattelu on siis monipuolista asioiden harkintaa, jossa ovat aina mukana ajattelun periaatteet. Periaate kertoo siitä, minkä päällä jokin asia on perustavalla tasolla. Ajattelun periaatteet ovat siis varsinaisen ajattelun lisäksi sellaiset yhteiskunnalliset instituutiot, jotka mahdollistavat tietynlaisen ajattelun yhteiskunnassa. Esimerkiksi idea pan-Euroopasta on pysynyt koossa sen takia, koska aika lailla kaikki Euroopan Unionin jäsenmaat toteuttavat samanlaista hallinnon ja päätöksenteon ydintä. Samalla tavalla suurin osa yhteiskunnan tasolla toteutuvista ajatuksista perustuvat instituutioihin. Ajattelusta on mainittava sekin, että symboleita on olemassa vaihtoehtoja, joko vertailukohdallisia symboleita, joita kommentaariaatti rakentaa johtaakseen ihmisiä harhaan ja syväsymboleita, jotka luovat yhteiskuntaan yhteyttä etenkin yksilölähtöiseen oikeanlaiseen ajatteluun. Koordinoinnissa kaikki on suhteellista ja sitä kautta arvotunteiden manipuloinnilla kommentaariaatti pyrkii saamaan valtaa vertailukohdallisille symboleille, jotka taasen liittyvä ideologiseen nautintoon, jonka kautta todelliset ajattelijat johdetaan relatiivisuuteen ja kilpailuun vertailukohdallisista symboleista eli nautinnoista ja vähäpätöisistä tyytyväisyyden tunteista. Syväsymbolit vaativat etenkin oikeanlaista ajattelua, sillä niihin on tallennettuna olemisen ja vallan välinen side. Tuota sidettä tulisi ajattelussa lähestyä ja yleistää sitä. Vertailukohdallisuus voi tarkoittaa vaikka autonmerkkiä, palkan suuruutta, nautintojen halua ja töiden vertailua. Kun vertailukohdallisuus on voimassa on kaikki tärkeämpikin suhteellista, koska filosofeista ja poliitikoista tulee silloin, kun jonkinlainen riistokauppaveivarin mukaisia kamasaksoja, jotka kiistelevät eri asioiden hinnoista ja sitä kautta niiden arvokkuudesta. Kuitenkin korostan vielä kapitalismin paremmuutta sosialismiin nähden sen takia, koska kaikista joulupiloista huolimatta kapitalismi johtaa innovaatioon ja esimerkiksi siihen, että kaupassa on valittavana useampia tuotemerkkejä, joka taas lisää valinnanvapautta alemmilla tunnustushierarkia asteilla. Tunnustushierarkia tarkoittaa sitä, miten instituutiot parhaimmassa tapauksessa järjestyvät. Se muodostaa asetelman pyyteettömyyden kautta eli vapaimmat instituutiot ovat toisia korkeammalla. Kuitenkin tunnustushierarkian kautta vain hahmotetaan instituutioiden järjestystä, eikä sen ole tarkoitus hyökätä minnekään edistämään pyrkimyksiään siinä muodossa. Kommentaariaatti taas pyrkii siihen, että se luo arvo- ja tuki-instituutioiden kautta yhteiskuntaan ja instituutioihin anarkiaa, missä instituutiot alkavat kiistellä toisiaan vastaan ja kilpailemaan niiden alasta tunnustushierarkiassa. Instituutioiden ansaitsema kunnioitus ja rauha ovat siis ilmeisesti hyvinkin syvällä ajatuksissani. Ajattelun pitää tukea instituutioita, samalla kun instituutioiden tulee voida antaa rauhaa yksilöiden ajatteluun. Huonomman takia ei tule muuttaa ajatuksiaan eikä instituutioiden järjestystä, vaan kaikessa uudistamisessa on nähtävä paremmuus. Orpon ja Purran hallitus on nostamassa kirjojen myynnin arvonnlisäveroa, joka on jo tällä hetkellä liian paljon. He varmaan ajattelevat, etteivät ihmiset lue kirjoja, eikä ainakaan tule antaa köyhempien kansalaisten niitä ostaa. Koordinointi on siis sitä, että siinä kilpaillaan relatiivisesti vertailukohdallisista symboleista, joiden kautta ei pelkästään johdeta itseä harhaan, vaan annetaan kuitenkin myös toisille ihmisille malli, jonka mukaan ei tarvitse missään nimessä pitää itseään paljonkaan kummallisempana tai hienompana kuin muut. Skotlannissa käytäviä paikkoja ovat etenkin Drummuir Castle, Balcarres House, Balgonie Castle, Aldie Castle ja Great Fulford, sekä muutamia muita, joissa neljässä ensimmäisessä on hallinnut myös tiettyyn aikaan minunkin esivanhempiani. Lisäksi ajattelin mahdollisesti käyväni Chatsworthissa Derbyshiressä. Tapaan myös ainakin yhden haastateltavien listalla olevan henkilön, mahdollisesti kolmekin, jos ennätän matkan aikaan kaikkialla paikoissa käydä. Blenheimissähän olen todellakin jo aikaisemmin käynyt. Englannin keskustaksi mainostetussa Leamington Spassa aion todennäköisesti käydä. Lontoossa käyn etenkin Tate Modernissa. Lisäksi kirjakauppoja ja -antikvariaatteja tulee todennäköisesti käytyä. Väitöskirjalle tulisi saada ohjaajat, ja aion ensi viikolla tiedustella muutamalta professorilta suostumusta tähän. On selvää, että esimerkiksi tieteiden periaatteita on opiskeltava jatkuvasti, eikä voida olettaa, että koulussa opetetut asiat riittäisivät koko elämän ajaksi. Ja naurettavia ovat nämä,. jotka aikamiehinä muistelevat sitä, miten jotkut menestyivät koulussa ja pitävät tällaista asiaa jotenkin validina argumenttina eteen, että saa näyttää jotain toista paremmalta. Ihmisten arvostamat asiat ja arvot syntyvät arvotunteista, vaikkei ne ole minkäänlaisia tunteita sinänsä, vaan arvotunteen käsitteeseen liittyy myös järjenkäyttöä, ja vaikka Kant saattoi olla eri mieltä, on niin ettei puhdasta järkeä ole, vaan siinä on aina myös tunteita. Arvotunne oikein vastaanotettuna määrittää arvojen sisällön sen mukaan, mikä arvossa on arvokasta. Arvio voi olla määrällinen tai laadullinen, ja on sanottava edellisen johtavan useimmiten ihmisiä harhaan kommentaariaatin, merkitysvallan ja vaikutteellisuuden suuntaan.

Maalaisritari (Leo Virrantalon muistolle 1929-2018)

Sinä kannoit sitä sinne asti

minne muut eivät enää yllä

meidän juuremme, puissa tummissa

kiharat ja tummat uurtemme

kaukaa kaikkialta ovat tulleet

kaipaan Skotlannin nummille

missä ritarimme taistelivat 

vanhan Alban puolesta

ja myöhemmin kokonaisen 

Britannian ja Englannin takia

sinä jaksoit vielä tähän asti

kun suurin osa on herennyt

nyt voimme vain mittailla

ei meissä ole enää sitä voimaa

jonka sinä ollessasi sait

renkien kanssa nautittu paloviina

isäsi tiukan ylähuulen alla

englantilaisittain naamaa ei väännelty

eikä hörötetty älyvapaille vitseille

kaikkialla olit ylintä

mitä meistä on jäljellä

seuraava polvi on

jo häntäheikkejä ja impostuureja

arvo jota sinä saatoit

ei kaikkia voi tavoittaa

istuin lapsena sylissäsi

ja tiesin: minun on seurattava sinua

vaikka veri ylhäinen

olisi jo haalistunut ja helakoitunut

meillä on sukua ympäri maailmaa

mutta sinä sait kaiken ilman tuntemusta

sinä olit vain itsesi – kuin maalaisritari

Helsinkiä ei kaivattu – siellä oli jo sukua

ollut jo 1500-luvulta alkaen

se kaikki sieltä oli jo tuntemaasi

sinä sovit maaseudun

juurevaan savolaiseen väkeen

ja mummo tuki sinua niin kuin pystyi

teidän siteenne muistuu ikuisesti

mutta sinä – maalaisritari

olit itse itsessäsi vahvana

nuoruuden jälkeen et kaivannut

ritarihuonetta – tätä veren museota

mutta ylevyytesi, jaloutesi

oli kaikkialla aistittavana

aikaisempana aikana olisit ollut hovimies

sellainen, joka ei tuhertele

naurettavia kokemuksiaan

paperille minun tavoin

Virrantalo säilyy muistoissamme

siellä eli se mikä on vielä

parasta aatelissamme

ja se on suvun keskiö ja tärkeys

se ei enää koskaan voi elää

samalla tavalla kuin ennen

silloin kun sinä maalaisritarina johdit meitä

Kaikenlaista

Väitöskirjassani esiin tuotava käsiterakennelma ja filosofinen maailmankatsomus ovat etenkin ajatuskokeita. Tässä tarkoitus on siis kuvata yhteiskuntaa ja ihmistä niin tarkasti kuin mahdollista, jolloin esiin tulee se, miten eksakteja nämä käsitteet ovat. Käsitteen määrittely tarkoittaa sitä, että se ei voi ulottua kaikkialle, vaikka kuitenkin tulisi pyrittävä siihen, että selittäviä käsitteitä ei ole kovinkaan montaa. Käsitteen toimivuuden paljastaa se, miten niillä voidaan kuvata ilmiöitä, jotka koskettavat nominalistisesti tietynlaista todellisuutta. Monesti on varmaan niin, että käsitteet syntyvät siitä, kun ei toimita liedassa toisten ohjattavana. Omaperäinen käsitteistö on tarpeen, kun yritetään kuvata ilmiöitä. Toisten käsitteisiin ei voida tukeutua, koska käsitteet ovat nominalistisia, eivät realistisia. Filosofin tehtävä on luoda oma filosofinen maailmankatsomuskensa, ja parhaimmassa tapauksessa filosofien tulisi myös kehittää omat käsitteensä. Käsite määritellään itsessään eikä esimerkiksi jonkinlaisen reaktiivisen tai relatiivisen asennoitumisen kautta. Filosofia ja oman käsitteistön luominen vaativat etenkin kielellistä lahjakkuutta. Kuitenkin on voitava yhdistää käsitteen määritelmä mahdollisimman tarkasti ilmiötä ja kohdetta vastaavaksi. Hempelin peittävän lain malli on tässä esikuvana. Ajatuskoe tarkoittaa sitä, kun verrataa teoriaa varsinaiseen maailmaan. Teorian parhaimmuuden kertoo se, miten tarkasti teoria pystyy kuvaamaan ihmistä ja maailmaa. Tämän tutkimuksen tarkoitus on saada filosofialle yleishyödyllinen merkitys ja kertoa se, mikä on olemisen ja vallan välinen suhde ja millaisia käsitteitä tämän suhteen käsittelemisellä voidaan saada maailmaan. Tämän tutkimuksen keskeisimmät ongelmat ovat vallan, olemisen ja vapauden käsitteiden yhteisen kietoutuneisuuden selvittäminen. Lähdekirjallisuudesta on mainittava Birgitta Forsmanin kirja Gudlös etik, joka korostaa sitä, että ihmisten tulisi vapautua uskonnon pakkopaidasta ja luotava sellainen eettinen järjestelmä, joka ei perusta itseään ihmistä korkeampiin olentoihin. Silloin ihminen voi itse ottaa vastuun elämästään, koska sitä ei tarvitse liittää mihinkään itseään korkeampaan voimaan. Amartya Sen kirjoittaa kirjassaan Identity and violence siitä, miten tärkeää nykypäivän maailmassamme on tunnustaa se, että ihmisillä voi olla useita samanaikaisia identiteettejä, ja näistä ideniteeteistä yhdenkään ei tulisi olla absoluuttisessa asemassa toisiin nähden. Siinä hän ottaa kantaa etenkin kiihkouskovaisuuteen, koska jos ihmiset kieltävät itseltään kaikki muut identiteetit ja suuntautuvat vain absoluuttiseen uskonnolliseen identiteettiin, jää silloin näiden ihmisten elämästä paljon pois ja yleinen radikalismi voi yleistyä tietyissä yhteiskunnissa. Eli se, että identiteettejä voi olla samanaikaisesti monta, on Senin asia tässä kirjassa. Omiin ajatuksiini vastasi kuin nyrkki silmään John Deweyn kirja Filosofinen uudistaminen, jossa hänkin kirjoittaa siitä, miten filosofian käsittelemien aiheiden määrää tulisi lisätä ja ei pitää filosofiaa vain ongelmina, joita pieni joukko naavapartaisia tutkijoita käsittelee. Etenkin etiikan käsittelemisellä tulisi ymmärtää se, ettei se voi jäädä vain filosofian laitosten sisään, vaan sen on voitava käsittää kaikki ajattelevat ihmiset. McFarlandin ja Michelettin kirjat kertovat osallistumisesta vastakohtana vaikuttamiselle. Osallistuvat ihmiset pyrkivät luomaan tapoja, joilla voitaisiin edistää yhteisiä asioita, ja siinä jollain tavalla pitää myös kääntää ja tuhota itsekeskeiset pyrkimykset yhteiskunnan edistämiseksi. Olin kerran parikymppisenä Blenheimin palatsissa Woodstockin lähellä Oxfordshiressa. Kuljeskelin yksin vieraiden puolella, kunnes tulin sitting roomiin, jossa oli ryhmä eläkeläisiä ja lapsenkin tietämän historian aikakauden vaiheista kertova opas. Kun puhahdin, kysyi kyseinen nainen ”Would you like to pass us, sir”, sanoin kyllä ja oli hauskaa miten vanhatkin papparaiset siirtyivät varsin vauhdikkaasti pois tieltä, epäilen, että ne saattoivat pitää minua perheen jäsenenä tai jonkun perheen jäsenen vieraana. Samassa paikassa kävi niin, että kun olin kartanon kaupassa, yritin maksaa kortilla, mutta kone ei hyväksynyt korttia, ja kassalla ollut musta tyttö katsoi minua kauhistuneella ilmeellä ja pahoitteli pariin kertaan, että laitteessa täysyy olla joku vika. Tässä asiassa voidaan havaita brittien kulttuurikansalaisuus, asiakas on aina oikeassa. Jossain Suomessa joku koppava kaupankassa olisi voinut todeta pilkallisesti: ”Eipä näytä olevan katetta kortilla”: Blenheimissä kirjoitin vieraskirjaan, että meidän suvun kartanot Savossa ja Hämeenssä ovat paljon suurempia ja hienompia kuin tämä Winston Churchillin syntypaikka. Skyfallin Silvalla oli elokuvassa selkeästi jonkinlainen äitikompleksi tai sitten hän ei ollut saanut varhaisella iällä riittävästi rakkautta ja tukea omalta ädiltään. Siellä Skyfallin kappelissakin hän piti pistoolia otsallaan ja M:tä sinä vieressä ja pyysi häntä vapauttamaan molemmat. Sanoisin, että Silva on yksi erikoisimmista ja sympaattisimmista pahiksista koko elokuvasarjassa. Pussy riotia koskevaa kirjallisuutta olen lukenut jonkin verran, ja on tietysti selvää, että totalitaarisen vallan kriitikkoina nämä naiset ovat olleet oikeassa paikassa. Se on sanottava, että järjestelmän kriiitikkoina Pussy riot on harvinainen, koska siihen kuuluvat ovat naisia. Peter Singer käsittelee kirjassaan Paras tapa auttaa yksityisten ja valistuneiden ihmisten tapauksia, joissa he ovat saattaneet pienistä tuloistaankin antaa rahaa hyväntekeväisyyteen ja useat olivat perustaneet etenkin Britanniassa omia auttamisen organisaatioita. Singer käsittelee kirjassaan käsitteen Efektiivinen altruismi, joka tarkoittaa nimenomaan sitä, ettei yksikään ihminen ole sellainen, ettei hän voisi auttaa esimerkiksi nälänhädästä kertovia ihmisiä. Olen jossain kirjoituksessa aiemmin käsitellyt sellaista ideaa, että kehitysmaihin lähetettäisiin jonkinlaisia kehitysapuvirkamiehiä, jotka työskentelisivät vähintään parlamentin tai hallituksen neuvonantajina. Tämä voisi varmaan joidenkin mielestä puuttuvan itsenäisten valtioiden autonomiaan, mutta minun mielestäni koko kehitysavulle tulisi antaa vaatimukseksi se, että länsimaat voisivat valvoa paremmin näiden varojen käyttöä. Ajattelin joskus, että olisi hienoa jos itsenäisyyspäivänä voisi ensin mennä hyppimään presidentin linnanjuhliin vieraita kuljettavien autojen päälle ja sen jälkeen ritarihuoneelle tanssiaisiin. Sittemmin olen tajunnut, ettei minusta olisi tuollaiseen anarkiaan, ja ritarihuoneen tanssiaisiin pääsen vain naispuolisen aatelisen kanssa tai mahdollisesti tuuraajana äitini saamalle kutsulle. Kutsusta tulee mieleen se, miten kutsun hutsutaksiksi sitä kutsutaksia, jolla aina isotätinikin käy viikoittain Suonenjoen keskustassa. Mummoni on sanonut että hänen mielestään tällainen ilmaisu on täysin ok ja kertoo vitsikkyydestä. Singer antaisi köyhemmille vaikka paitansa päältään. Väitöskirjan nimi on Ajattelun periaatteet: tutkielma soveltavasta filosofiasta. Soveltamisesta tässä on nimenomaan kysymys, sillä tässä tutkitaan sitä, millaisista ajatusjärjestelmistä voisi olla hyötyä olemisen, vapauden ja vallan käsittelemiseksi. Wittgenstein hyvin kuvannut filosofisten teorioiden rakentamisesta, että ne ovat kuin tikapuut, joilla kiipeämisen jälkeen ne voi heittää pois. Samanlainen ajatuskoe on minun filosofinen maailmankatsomukseni. Ontofysiikka eli olemisen fysiikka kuvaa sitä, miten yhteiskunnallisia ilmiöitä käsitellään ja se on se teoria, jolla tätä asiaa voidaan kuvata ajatuskokeena. Ontotiede on sellainen tieteellinen järjestelmä, joka käsittelee ontofysiikan ilmaisemia totuuksia. Ontofysiikka on keskiväli ontokratian ja ontoeleuterian välillä ja se tarkoittaa samalla myös tasapainopistettä näiden ääripäiden välillä. Silloin kun ontofysiikka ei voi ylläpitää tasasuhdetta olemisen vallan ja olemisen vapauden välillä, täytyy silloin ontotieteen puuttua asiaan, koska voidaan ajatella, että ontotieteen alaisuuteen voidaan laskea muitakin olemista, vapautta ja valtaa tutkivia ontotieteen aloja. Ontofysiikan on siis määriteltävän merkityksensä kautta oltava aina tasapainopisteessä, ja ontotieteen tulee ylempänä kategoriana puuttua asiaan silloin, kun ontofysiikka ei voi tapainottaa tilaa näiden käsitteiden välillä. Miksi ontotieteellä sitten on niin paljon vaikutusvaltaa? Se liittyy siihen, että ihmisten jumalaan ja muihin olentoihin suuntaamat vallan siirtämiset siirtyvät tässä ontotieteeseen, koska tällainen yhteiskunta on täysin tunnukseton ja uskovaisuus on enemmänkin yksityinen asia, jota ei tarvitse mainostaa ja yrittää käännyttää ihmisiä. Ontotiede siis saa olemisen vapaudesta nauttivassa yhteiskunnassa sellainen toivon määritelmä, että ontotieteelä voidaan kerätä yhteen ne voimavarat, jotka eivät luonnistu ontofysiikan määritelmän kautta. Ontotiede ja ontofysiikka ovat siis kuvailevia määreitä ympäröivästä yhteiskunnassa. Ontokratia on se mitä tulee vastustaa sen takia, koska ontokratian vallitessa vain tietyt enemmän kuin toiset demokratiaa mukanaan kantavat ihmiset saavat muotoiltua manipuloivia arvoja, arvostuksia ja käsitteitä, joiden takia kaikille ihmisille ei anneta mahdollisuutta ajattelemaan ja arvojen määrittelemisiin. Olemisen valta tarkoittaa sitä, että tietyt ihmiset syrjäytetään arvoistaan, koska valtaa pitävät määrittelevät itseään negaation, relatiivisuuden ja reaktiivisuuden kautta. Annetaan siis mahdollisuus käyttää vain tietynlaisia käsitteitä, ja ei anneta mahdollisuutta olla ilman kommentointia, aivan kuten kommentaariaatti, merkitysvalta ja vaikutteellisuus kykenevät politiikan kautta muuttamaan kokonaisuudessaan vaikka nimitysten, arvojen ja asenteiden merkityksen muuntelemisella. Suurimman valta-aseman merkityksessään saanut arvojen johdin muodostaa itsestään instituution, joista ensimmäinen on arvoinstituutio ja toinen tuki-instituutio. Eli kun käsitteitä ja arvoja valitaan, tapahtuu se täysin pyyteettömästi eli minkäänlainen tahto ei voi siinä olla olemassa ja sen on toimittava puhtaan arvostelukyvyn kautta. Merkitysvallassa, vaikutteellisuudessa ja kommentaariaatissa on kyse etenkin arvoista ja miten niitä tunnustetaan. Kommentaariaatti piirtää johonkin arvoon marginaaliin oman kantansa merkityksestä, tämä siis tapahtuu merkitysvallan kautta ja tämä edellyttää sen, että arvotunteet on saatu vaikutteellisuuden alle siinä vaiheessa, kun arvotunteista ei ole vielä kehittynyt arvoja. On varmasti niin, että ihmiset haluavat puolustaa ainakin perusteellisemmin tuntemiaan arvoja, mutta jos ympäristö ei tarjoa mahdollisuutta arvotunteista arvoihin muuttamiselle, on silloin mahdollista, että olemisen vapautta vievä olemisen valta kommentaariaatti apunaan muuttaa oman merkityksensä niiden ihmisten omaksumiin arvoihin, jotka eivät ole vielä todellistuneet. Arvojen autonomian vieminen aiheuttaa sen, ettei ihminen ole linjassa muihin ihmisiin, itseensä ja ympäristöön nähden. He kuitenkin harvoin havaitsevat tätä itse. Voidaan sanoa, että esimerkiksi miehissä korostuu miesten keskinäinen hierarkia, jossa näiden apinaisuuksien tasolla korostetaan jotakin yksilöä, jos heidän pelko/kunnioitus- on riittävän korkealla tasolla. Oli esimerkiksi joidenkin jääkendon pelaajien keskuudessa ajateltu, että ”mörkö” on sitä ja sitä, ”lentokone ei lähtenyt vaikka ”mörkö” kävi näin vaatimassa. Tässä on siis tosiasia se, että pelko ja kunnioitus kulkevat primitiivisillä ihmisillä käsi kädessä. Pippelin pituuden määritteleminen tjs. Kertoo näille ihmisille keillä on valtaa ja mahdollisuus tehdä niin kuin haluaa. Minä poikkean muista miehistä siten, että minä olen onnellisempi, jos minua joskus katsellut nainen menettää kiinnostuksensa ja muuttuu kylmäksi, silloin koen olevani todellisemmalla tavalla vapaa. Olen eristänyt itseni niin perusteellisesti muista ihmisistä, että pitäisin varsin epätodennäköisenä sitä, jos alkaisin styylaamaan jonkun naisen kanssa. Yhteyksiä ei ole, joten luonnollista vuorovaikutuksen pohjaakaan ei ole. Olen iloinen siitä, etten enää herätä naisten huomiota pelkästään ulkonäöllä. Minusta ei koskaan olisi ollut sellaiseksi klubeilla käyväksi mallinukeksi, johon jotkut ihmiset olivat minua tunkemassa. Sen lisäksi niissä on sellainen melu ja kaikki tuolit varattuja – että niin epämiellyttävää. Olen aina harrastanut kapakoissa käymistä päiväaikaan, milloin siellä voi lukea tai kirjoittaa. Baariporukoihin en ole koskaan mennyt, koska olen huomannut Tampereellakin sen, millaista porukkaa niillä voi monesti oleskella. Yksi baarimikko sanoi lähialueen kapakassa, että loppukuusta siellä on hiljaista kuin huopatossutehtaalla, koska asiakkatt ovat juoneet oman palkkansa/eläkkeensä/rahansa jo viimeistään kuun puoleenväliin mennessä. Olen täysin sinut oman seksuaalisuuteni kanssa, ei ole naista, mutta eipä toisaalta ole esimerkiksi halua ruveta nussimaankaan. Olen aina arvostanut brittiläisten itseironista asennetta ja elokuvan nimeä: ”No sex please, we're British”. Vaikka on sielläkin tehty tuohon poikkeus huomioiden sen miten maan väkiluku on puskenut itsepäisesti vain eteenpäin. Kirjallisuttta tulisi opettaa nykyistä enemmän kouluissa. Esimerkiksi romaanitaiteen kautta voitaisiin edistää lasten kykyä hallita laajoja kokonaisuuksia ja käsitellä kerronnan narratiiveja. Itse täytyy sanoa, että luen paljon enemmän tietokirjallisuutta ja lyriikkaa kuin varsinaista kaunokirjallisuutta. Kuitenkin luovuutta ja mielikuvitusta romaanien lukeminen varmasti lapsissa ja nuorissa nostaisi. Minä tein yläkoulussa esitelmän Eino Leinosta. Kolme luokan älykästä oppilasta itseni lisäksi tekivät esitelmänsä Veikko Huovisesta, Väinö Linnasta ja Aapelista (oliko se Simo Puupponen). Yhteiskunnassa vallitsee siis valikoiva demokratia, joka antaa pintapuolisten identiteettien mukaan lasketuille ryhmille epätasaisesti vapautta ja mahdollisuutta määritellä elämää omin käsittein ja arvostuksin. Tämähän on siis tasa-arvon vastaista, sillä jotkut ryhmät ja yksilöt saavat olemisen valtaa sosiaalisella dominanssilla, mielipiteiden levittämisellä ja kaikella muulla vastaavalla epä-älyllisyydellä. Tässä on tarkasti esillä identiteettipolitiikan käsite, koska sekin Senin kertoman mukaan pelkistää ihmiset yhteen ja mahdollisesti pintapuoliseen identiteettiin, joka hallitsee kaikkia muita identiteettejä. On sitä paitsi rahvaanomaista toitottaa oma seksuaalista identiteettiään kokoontumisisa ja paraateissa. Seksuaalisuus on yksityisasia, eikä niillä jotka jollain tavalla poikkeavat muista näissä asioissa ole yhtään sen vähempää oikeuksia ja sananvaltaa kuin kenellä muullakaan. Omassa suvussani oli 1800-luvulla vähintään kaksi homoseksuaalia, eivätkä he kulkeneet tai halunneet kulkea minkäänlaisissa kulkueissa heiluttelemassa lippuja ja banderolleja. Olen miettinyt ottaa yhteyttä Greta Thunbergiin, jonka kanssa voisi keskittyä suunnittelemaan jonkinlaista yhteiskunnallisesti progressiivista hanketta tai hankkeita. Olen lähdössä lähiaikoina käymään etenkin Skotlannin nummilla ja sielä on tarkoitus nähdä sukulaisille kuuluneita kartanoita ja linnoja. Monet naiset ovat tavallisesti epätasa-arvoisia toisiinsa nähden, näytteleviä ja teeskenteleväisiä. Itse koen, että olen aina ollut tasa-arvoinen muita ihmisiä kohtaan. Esimerkiksi kun eräs Virrantalo oli käymässä kotonani, ja kun pelasimme championship manageria, otti hän aina managerinimekseen ylpeydestä hytkyvänä ”von Becker”. Minä en ajattellut, että siinä olisi mitään itseäni parempaa eikä tosin huonompaakaan. Se oli kyllä aika hauska juttu, kun en näistäkään mitään tuohon aikaan ymmärtänyt. Minulla ei siis ole koskaan ollut heteronormatiivisuuteen kuuluvaa varjellun miehisyyden pidikettä, joka kyllä sekin voi olla haitta itseilmaisulle ja luovuudelle. Naiset ovat monesti avoimempia puhumaan, kun taas miesten järjestelmä pakottaa jokaisen olemaan jollain ennalta määritellyllä tavalla. Yksi mieleen jäänyt tapahtuma oli, kun olin ensimmäistä kertaa Pariisin metrossa 18-vuotiaana keväällä 2007, edessäni oli kaksi hyväpeppuista seireeniä ja olin kieltämättä tungoksen takia aika lähellä näitä lyylejä. Kaksi noin kaksikymmentä vuotiasta paikallista kaveria istui lähellä, ja kun he huomasivat minun kuumottavan huomioni, osoitti toinen kaveri takapuolia ja selkeästi aistin heidän kärsiväisestä ja banaalisesta reaktiostaan, että olin nähnyt Pariisin metrossa vähemmän hyvätakapuolisia naisia kuin nämä pojat. Kissat ovat jänniä ja miellyttäviä, koska ne ovat niin itsenäisiä, etteivät he todellakaan tunnista minkäänlaisia sosiaalisia hierarkioita, ja on toisaalta kirjoitettava, etteivät kissat sellaisia koskaan muodostakaan. Koirat ja apinalajit ovat hierarkioiden mukaan olemistaan järjestäviä. Minun pitäisi saada valmiiksi näitä käsikirjoituksia, mutta etenkin näytelmiä, libretto ja pari elokuvakäsikirjoitusta. Tämä väitöskirjahaku uuvuttaa, ainoa asia mitä hakemuksessa ei kysytä on varmaan pippelin pituu. Pariisin metrosta on sanottava sellainen kasku, että kun Antonin Artaudia pidettiin mysteerisenä hahmona, jota ei oikeastaan kukaan tuntenut töidensä ulkopuolella, oli Luis Bunuel nähnyt ja hän arvioi sen niin kalliiksi tilanteeksi, että kirjasi sen ylös omaelämänkertaansa, Artaudin Pariisin metrossa 1930-luvulla. Artaud oli puhunut itsekseen ja heiluttanut käsiään, minkä takia Bunuel kertoi olleen parhaimmaksi hänen jättämisen omiin oloihinsa. Identiteettien moneus on tosiasia, vaikka esimerkiksi monet nuoret naiset voivat tulkita oman naiseutensa siten, että kaikki etenkin miehiltä tuleva huomio palautuu siihen. Tämä on aika yleistä. Mies on avoin älylliselle keskustelulle oli osapuoli nainen tai mies, mutta nainen ajattelee miehen kiinnostuksen olevan hameen alla, varsin yleisesti ja kyselemättömästi. Isä Mitro oli monta vuotta sitten ongelmissa, kun useat naiset kertoivat EU-parlamentisssa Mitron kosketelleen heitä. Mummoni puolusti Mitroa ja sanoi, ettei Mitro ollut heitä varmaan hameen alta kosketellut! Tästä tulee mieleeni ukkini lausahdus, kun jossain haisi epämääräiseltä, että ”tuoksahtaa alushameen napilta”. Teen parhaillaan selvitystä sukumme linkeistä eri Euroopan maihin. Etenkin Britannia on nyt siinä esillä selkeästi. Enemmän kuin englantilaisia, meillä on esivanhemmissa paljon enemmän skotteja, ja minun onkin jo pitkän aikaa tehnyt mieli palata ylämaan nummille. Minun pitäisi sen lisäksi, että Reinhold menee painoon, kirjoittaa Uno von Schrowen ja Adolf von Beckerin elämänkertoja. Lisäksi on ollut mielessä kauan esillä olleen Adolf von Beckerin taidekilpailun perustaminen johonkin suomalaiseen kuvataidelukioon, kuten Savonlinnaan, Lapinlahdelle ja Helsingin Kallioo. Lisäksi Yhdysvalloissa tehtävä valokuvanäyttely on ollut mielessä ja se pitäisi saada pystyyn mahdollisimman pian. Minulle tulee lähiaikoina muutama matka, joilla toivon selvittäväni muutamia epäselviä asioita. Ennen aikaan ei todellakaan tarvinnut suunnitella jo hakuvaiheessa väitöskirjaa siihen asti, että pippelin pituus olisi ollut seuraava kysymys, jos he olisivat vain halunneet vieläkin laajentaa hakemuspapereita. Olemisen oikeus määrittää nitä rajoja, mihin asti olemisen valta pystyy ylettämään omaa manipulaatiotaan. Olemisen oikeus on sama kaikille kuten olemisen vapaus sellaisile, jotka ovat valmiita ottamaan sen vastaan kaikkine vastuineen. Olemisen valta tuo jatkuvan kritiikin pommituksen, että se lannistaa suurimman osan ihmisistä, kun olemisen vapaus antaa mahdollisuuden esimerkiksi omille havainnoille todellisuudesta ja yhteiskunnasta. Tämän tutkimuksen pääasiallisin tehtävä on siis kertoa miten vapaus ja valta suhtautuvat toisiinsa ja miten se vaikuttaa olemiseen, koska olemisen, vapauden ja vallan välistä yhteyttä ei ole aikaisemmin kunnollsiella tavalla käsitelty ja rekisteröity. Ajattelun periaatteilla tarkoitan ettenkin sitä, miten filosofialla voitaisiin ohjailla perustavimpia instituutioita, joilla voidaan edistää vapaan ajattelun etenemistä. Ajattelu tapahtuu monessa mielessä myös instituutioiden yhteydessä. Soveltava filosofia ja etiikka voivat edistää näiden instituutioiden löytämistä. Instituutio on vapaa, jos siinä toimivat, omia arvojaan edustavat ihmiset ovat vapaita.

Filosofi (samasta aiheesta tulossa myös näytelmä)

Tiesin jo silloin,

etten tiedä mitään

en ole mitään

en tiedä mitään

ja se on minun etuni

kun tietää hiiren

olevan täysin samanarvoinen

on hyvä aloittaa filosofia

uutta on luotava

käsitteitä kehitettävä

ja oltava

kuin muuri kaikille muille

sinun on oltava yksin

jos todella haluat

ajattelijaksi – filosofiksi

mutta ajattelu

on filosofiutta tärkeämpää

en ole norsunluutornissa

kuten kaikki muut

ei tule olla kaiken keskus

koska kuka tahansa

voisi olla filosofi

mutta ajattelijaksi

ei kaikista ole

ajatus on etenkin

mielen sulkeminen vaikutteilta

olen filosofina nähty

mutta kuitenkin olen ajattelija

en halua olla filosofi

en halua tulla merkityksi

mihinkään yhteisön konformisuuteen

ajattelun on oltava itsessään

itsensä puolesta ja muita vastaan

riittää kun loogisuus riittää

ja loppuu kun taju

menetetään merkitsemisellä muihin

ajattelija on vapaa

ja siksi maailmassa ei ole tarpeeksi.