Hollolan alueen ja suurpitäjän muinaisesta aatelista ja läänityslaitoksesta

Suuri osa suomalaisista ylimyssuvuista on perinteisesti asunut merenrantaisilla alueilla. Asutuksen tiheys ja otolliset liikenneolosuhteet ovat olleet tätä säätelemässä. Nämä alueet ovat siis perinteisesti olleet Uusimaa ja Varsinais-Suomi. Yli puolet uudenajan alun säterikartanoista sijaitsi lounaisessa Suomessa. Pitkähistoriaisia kartanoita on löytynyt myös sisä-Suomesta. Etenkin Lammin pitäjässä tällaisia kartanoita oli jonkin verran. Siellä oli Porkkalan kartano, joka on kuulunut suvuille Fincke. Ille ja Tavast; Spåra ja Boije-suvuille kuulunut Tirmula; sekä Kurjalan ja Porvolan kartanot. Sitä vastoin Hollolan pitäjässsä ei ole ollut yhtä paljon suuria kartanoita. Hollolassa on ollut ainoastaan kolme rälssitilaa, joista nekään eivät vaikuta olleen varsinaisten rälssimiesten hallussa. Hieronymus von Birckholtz, joka tunnettiin kuningas Kaarle IX:n suosikkina omisti talon Uskilan kylässä ja tähän kuului mm. Paason kartano Heinolassa ja Yläneen kartano Pöytyällä. Lisäksi oli kaksi Pyhtään Ahvion herralle Gregorius Eerikinpojalle kuulunutta rälssitilaa. Näitä ei kuitenkaan pysty löytämään varsinaisista aatelin veroluetteloista.

Eerikinpojan omistukset Voistiossa eivät kuitenkaan olleet minkäänlainen talonpoikaistila, ja yhtä Voistion osaa on kutsuttu myös Hagaksi, joka antaa poikkeuksellisella nimellään vinkkiä siitä, että Haga on voinut olla aikaisemmin kuninkaankartano. Toista osaa kutsuttiin Köykäksi. Voistion kylässä on mahdollisesti ollut Fleming-suvun omistuksia. Matti Hannunpoika-niminen mies hallitsi Köykkää vuonna 1543. Vuoteen 1550 mennessä Köykän tila kasvoi peräti 11/12 koukun kokoiseksi tilaksi, ja Matti Hanninpoika oli Hollolan rikkain mies. Matti Hannunpoika oli myös Ylisen kihlakunnan voutina ja maksoi veroa peräti 48 markkaa, samalla kun Hollolan rovasti maksoi 31 ja puoli markkaa ja vouti 31 markkaa. Hannu Matinpojan jälkeen Köykkä siirtyi hänen pojalleen Henrikki Matinpojalle, vaikka vuonna 1556 kartanon omistajaksi mainitaan Gregorius Eerikinpoika. Hän sai samana vuonna kuninkaalta verovapauden sillä ehdoilla, että hän jätti kuninkaan käyttöön miehen ja yhden hyvin varustetun hevosen. Tämä oli yleistä tuohon aikaan.

Vuonna 1606 kuningas antoi Eerikinpojalle ja hänen puolisolleen ja rintaperillisilleen ikuisen verovapauden tilaan Tennilän pitäjän Voistion kylässä. Samalla hän sai myös toisen tilan Hollolan pitäjän Uskilan kylässä. Tähän vaadittiin uskollisuutta kruunulle ja kuninkaalle, ja sotaan lähdettäessä oli varustettava asianmukaisesti satuloitu voimakas ratsu, luoteja kestävä haarniska, kaksi lyhyttä asetta ja hakapyssy. Jos tilat eivät noudattaneet rälssiehtoja, palautuivat tilat takaisin verotiloiksi. Oman aatelisvaakunan eteen oli osoitettava uljuutta ja rohkeutta taistelussa kuninkaan ja valtakunnan puolustamiseksi. Eerikinpoika kuoli ja haudattiin lopulta Pyhtään kirkkoon vuonna 1629. Jälkeläiset lahjoittivat kirkkoon myöhemmin messukasukan. Eerikinpojan oma poika nostettiin vuonna 1644 aateliin ja hän otti nimekseen Andeflygt. Köykkä on edelleen Hollolan maineikkain ja vanhin kartano.

Läänityslaitos syntyi kruunun tarpeesta maksaa palkkaa alaisilleen aatelisille. Aateliset saivat siis tapauksittain kantaa veroa läänityksensä alla oleskelleilta talonpojilta. Esimerkiksi Kustaa Fincke sai kerätä puolet Hollolan alueen papinveroista. Hänen jälkeensä samat läänitykset sai tunnetuksi tullut aatelismies Tönne Olafsson Wildeman. Kuningas Juhana III jakoi jonkin verran läänityksiä, esimerkiksi Lammin Tirmulan isännälle Hannu Eerikinpoika Boijelle läänitettiin Asikkalan pitäjässä sijaitsevan Urajärven neljänneskunnan vuotuiset papinverot.Myöhemmin samanaikaisia läänityksiä saivat Lammin Vanhankartanon ja Evon omistaja Lepaan sukua ollut Klaus Björninpoika ja Vesunnan ja Kurjalan herra Arvi Henriksson Tawast.

Kuningas Kaarle IX läänitti vuonna 1602 Henrik von Ungernille kokonaisen Hollolan pitäjän. Sotakomisaario Adam Schraffer taas sai aikaisemmin Tawastille kuuluneet Asikkalan pitäjän Asikkalan neljänneskunnan ja Vesunnan kartanon Hattulassa. Tawast oli Puolalaisia vastaan käydyn sodan takia varustanut omista rahoistaan 17 hevosta ja joutunut saman tien taloudellisiin vaikeuksiin, minkä takia hän menetti perintötilansa, kuninkaan antamat läänitykset ja kaiken Riiassa ja muualla olleen omaisuutensa.

Kun puolalaiset olivat vallanneet Liivinmaan, menetti mm. Henrik von Ungern tilansa siellä. Sen takia hän uskollisuuttaan vastaan pyysi kuninkaalta tilaa itselleen itsensä ja perheensä elättämiseksi. Sen johdosta hän sai läänityksen Hollolan pitäjän Ylisessä kihlakunnassa, kunnes olot Liivinmaalla normalisoituisivat. Läänityksiä sopi paremmin antaa varsinaisten kartanoseutujen ulkopuolelle. Ungernin jälkeen hänen tilojaan eli Okeroisten neljänneskuntaa hallinnoi hänen vaimonsa Margareta von Zweifeln vuoteen 1620. Oli säädetty, että kreivillä sai säteritaloja olla kolme, vapaaherralla kaksi ja tavallisella aatelismiehellä yksi. Kruunulle annettava rälssimiehen ratsupalveluksen määrä oli liitteessä maatilojen määrästä ja laadusta. Kustaa Vaasan aikaan rälssimiehen ratsu tuli maksaa 300 markan verotulosta mutta se nostettiin myöhemmin 500 markkaan, koska monet luopuivat rälssistä tämän rasitteen takia. Sittemmin Okeroisten neljänneskunta yhtenä osana siirtyi Dorothea Strijkille. Se oli siis kuulunut von Ungernin rälssiin.

Kalliolassa on myös ollut kartano, jonka Claes Paikel sai läänityksekseen vuonna 1616. Paikelin rälssi loppui vuoteen 1627. Kalliolan naapurikylässä on edelleen Paimilan kartano, jonka kuningas Kustaa II Aadolf antoi vuonna 1632 eversti Jürgen Wrangelin leskelle Anna von Neukirchille. Wrangel oli saanut sankarikuoleman 30-vuotisessa sodassa. Neukirchin läänitykseen kuuluivat siis Paimilan säteritila, Kalliolan ja Noitalan kylät. Korpikylän neljänneskunta annettiin vuonna 1608 Johan Treiden, jolta se siirtyi Arvid Tönneson Wildemanille, josta on mainittu, että hän oli aikansa suurimpia kotimaisia ylimyksiä. Eräs suuri läänitys alueella oli kuningas Kaarle IX:n vuonna 1610 Berndt von Saltzalle annettu Tennilän pitäjä. Kustaa II Adolfin aikakausi toi Hollolaan sen ainoat muistettavat säterit, Paimilan ja Okeroisten kartanot.

Kuningatar Kristiina jakoi avuliaasti läänityksiä korkeille ja urheille herroille. Hollolan alueelta hänen aikanaan tiloja saivat runsaasti mm. von Essen ja skotlantilainen aateilissuku Reid. Näiden sukujen vaakunoita löytää nykyäänkin Hollolan ja Lammin kirkoista. Kun kuningatar Kristiina luopui vallasta, oli kaikilla Suomen kartanoseuduilla aatelisten omistuksessa noin kolme viidesosaa. Samaan aikaan kruunun tulot eivät enää riittäneet juuri mihinkään, minkä takia alkoi läänitysten palautus kruunulle. Tätä oli ajamassa etenkin Kaarle X Kustaa. Hän kuoli 1660 ja hänen jälkeensä läänitysten peruutus eli reduktio tuli voimaan Kaarle XI:n toimesta. Kaikki muut säädyt edistivät asiaa, ja aatelikin saatiin alun niskoittelun jälkeen puoltamaan hanketta. Sakari Kuusi kirjoittaa: ”Vuoden 1680 valtiopäiväpäätöksen mukaan oli kruunulle palautettava kaikki kreivi- ja vapaaherrakunnat, kaikki kuninkaankartanot ja mitä niihin oli vanhastaan kuulunut sekä kaikki Norrköpingin päätöksen ja elinkautiset tilat, jotka antoivat enemmän kuin 600 hopeataalaria vuotuisia tuloja.”

Hollolan vanha pappila laskettiin ruotsalaisten hovivirkamiesten arvioiden mukaan kuninkaankartanoksi, minkä takia sekin jäi reduktion uhriksi, vaikka pitäjäläiset sitä vastustivat ja vetosivat uuden kirkon rakentamisen raskauteen.. Oli tiettyjä poikkeuksia rälssimaiden suhteen, minkä voidaan havaita koskevan etenkin Nokkolan säterikartanon läänittämistä rouva Katarina Meckille, jonka mies oli kaatunut Lundin taistelussa 1676.

Läänitysten peruutus oli suuri isku aatelisille, valtakunnan talous sitä vaati ja samalla sen avulla turvattiin talonpoikien oikeuksia, joita jotkut Baltiasta tulleet aateliset olivat kohdelleet kuin maaorjia. Baltian aatelisia oli Suomessa paljon, vaikka voidaankin jotenkin sanoa, etteivät heidän asenteensa matalempia säätyjä kohtaan olleet niin jyrkkiä kuin Baltiassa ja Saksassa. Suomessa talonpoikaissääty ei läänitysaikakaudella menettänyt täysin vapauksiaan, vaikka talonpojat olivat riippuvaisia aatelistosta. Oikeitakin huolen aiheita oli, koska talonpojan asema tuolloin ei ollut suuresti parempi kuin päälle parisataa vuotta sen jälkeen torppareilla.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Varhaiset luottolaitokset Luhangassa

Maaseudulla elettiin vielä 1800-luvun lopussa niin sanottua luontoistaloutta. Vasta niin myöhään kuin 1870-luvulla alkoi rahaa tulla myös maaseudulle, vaikka tuonkin jälkeen maaseudulla vallinnut talous säilytti hyvin paljon piirteitä luontoistaloudesta. Muinaisen pankin muotoa näytteli tässä järjestelmässä lainajyvästö, jonka piti toimia hyvien ja huonojen viljavuosien välisenä säätelijänä.

Luhankaan perustettiin ensimmäinen lainajyvästö vuonna 1856. Tämä kehitys täytti sen tarpeen, joka oli ilmennyt pitkään kunnan ihmisten ja päätöksentekijöiden puheissa. Makasiinin rakentamisesta päätettiin syyskuussa 1856, ja tämäkin kunnallinen uudistus oli ajamassa kunnan itsenäisyyttä Sysmän emäpitäjästä. Rakennus valmistui lopulta vuonna 1860, rakentajat olivat Matti Jauhoniemi, ja Tuomas ja Esaias Juhonpoika. Rakennus koottiin vankoista hirsistä ja se oli kaksikerroksinen. Lainajyvästö tuli tarpeelliseksi viimeistään 1860-luvun lopun katovuosien aikana. Lainajyvästön kirjureina toimivat mm. värjäri Pihlman, Sipi Helenius ja Niklas Hietala. Lainajyvästön vaikeaksi ajaksi on laskettava punakapinan aika, jossa kuntalaiset katsoivat viljantarpeen olevan muualla sodasta kärsineillä seuduilla ja niin lainajyvästöstä otettiin muualle toimittamista varten 10 000 kiloa viljaa.

Luhangan säästöpankin perustaminen

Vuonna 1895 säädetty säästöpankkiasetus aloitti maamme säästöpankkien historiassa aivan uuden kauden. Aloitteiden myötä pankkeja alkoi syntyä myös maaseudulle. Kunnat saivat oikeuden perustaa säästöpankkeja, kunhan ensin niiden perustamiseksi vaadittiin tuhannen markan pääomaa. Luhangassa pankin perustamista joudutti se, että Hartolaan, Sysmään, Joutsaan ja Leivonmäelle oli perustettu pankit jo aikaisemmin. Joutsan säästöpankin perustaja lähetti Luhankaan terveiset, että pankki ei tule siellä koskaan pärjäämään.

Majuri Odert Otto Alfred von Becker esitteli kuntakokouksessa tammikuussa 1898 asian, ja tämän myötä säästöpankki perustettiin. Valittiin viisimiehinen toimikunta, johon kuuluivat maisteri Heikki Aarne, insinööri Oskar Nordqvist, agronomi Pekka Kesäniemi, puustellinvuokraaja A.F. Danielsson ja maanviljelijä Robert Ruohtula. Kunta antoi pohjarahaksi 2000 markkaa ja niin ollen Suomen 203. säästöpankki perustettiin. Perustajat äänestivät puheenjohtajaksi Robert Ruohtulan, joka alkoi samalla myös kirjuriksi.

Pankki avattiin ensimmäistä kertaa huhtikuun toisena päivänä vuonna 1900. Se sijaitsi Tammijärven Ruohtulassa. Säästäjiä ilmeni ensimmäisenä päivänä kolme, joista kaikki tallettivat 100 markkaa. Ruohtulasta pankin toiminta siirtyi Mäentaloon, missä se toimi vuoteen 1922. Sen jälkeen pankki muutti sekatavarakaupan kanssa saman katon alle. Oma rakennus pankille saatiin vasta vuonna 1955.

Säästöpankin toiminnassa ovat monet luhankalaiset tehneet pitkän ja vaikean työn. Toimihenkilöt eivät saaneet minkäänlaisia palkkioita ja ei aina edes välttämättä matkakorvauksia. Robert Ruohtula sai arvostusta toimessaan ja hankki itselleen kuntalaisten luottamuksen. Hänen jälkeensä Kaarlo Laaksovirta toimi hallituksen puheenjohtajana. Puheenjohtaja vastasi kassakirjasta, varapuheenjohtaja toisesta kassakirjasta, yksi hallituksen jäsen vastasi kassasta ja toinen kirjoitti pöytäkirjaa. Vuonna 1922 pankkiin perustettiin kamreerin virka, jonka jälkeen pankin liiketoimintojen hoitaminen siirtyi hänelle. Ensimmäinen kamreeri oli Sauli Rasia. Rasia johdatti pankin pienestä yrityksestä monipuoliseksi rahoituslaitokseksi. Sauli Rasia siirtyi virastaan eläkkeelle vuonna 1960.

Säästöpankin tehtävänä ei ollut alkuun suurien voittojen tavoitteleminen, vaan kuntalaisten palveleminen ja säästämiseen totuttaminen, joka oli ainakin alkuun pankin tärkein tehtävä. Oma pankki helpotti rahaliikennettä kunnassa, kun pankkiin ei tarvinnut lähteä ulkopaikkakunnille.

Luhangan Säästöpankki oli olennainen edistysaskel kunnan taloudelliselle kehitykselle. Se on edistänyt asiakkaidensa taloudellista ajattelua ja tarjonnut mahdollisuuden monelle pääomien tarvitsijoille.

Maakunnan lukuiset Säästöpankit eivät vielä olleet saavuttaneet 1900-luvun alkuun mennessä täydellisiä maaseudun luotto-oloja. Maanviljelijät tarvitsivat pääomaa kivisten peltojen raivaamiseen ja omien rakennustensa kehittämiseen. Kun osuusmeijerit ja osuuskauppa olivat antaneet hyviä kokemuksia osuustoiminta-aatteesta, Vuonna 1910 perustettiin Luhankaan kaksi osuuskassaa, toinen Tammijärvelle ja toinen kirkonkylään. Kassa ei voinut ottaa rahaa vastaan kuin omilta jäseniltään, ja niin sen päätehtäväksi muotoutui luoton antaminen., Se jakoi valtion matalakorkoisia lainoja.

Osuuspankki kehittyi verkkaisesti kahdella ensimmäisellä vuosikymmenellä. Osuuspankki helpotti maatalouden hankintoja,mm. Koneiden ostoa, lannotteiden hankintaa sekä uusien peltojen raivaamista ja entisten alueiden kohentamista varten

Pitkäaikaisimman työn Osuuskunnan toimihenkilöinä ovat tehneet opettaja Katila, D. Lehtovirta, ja Onni Valanto sekä Eino Kivilaakso.Ensimmäinen päätoiminen hoitaja osuuskassalla oli Päiviö Litja ja sen jälkeen Touko Rahnasto, ja hänen jälkeensä Pentti Kuparinen.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri.

Vaivais- ja terveydenhoidon alkuvaiheista Luhangassa

Vaivaisten ja sairaiden hoito miellettiin pitkään etenkin kirkolle kuuluvana. Ensimmäinen köyhäinhoitolaki Suomessa on noin 150 vuotta vanha, vaikka tähän aiheeseen kuuluvia aiheita on kirjattu lainsäädäntöön jo paljon aikaisemmin. Muun muassa Ruotsi-Suomen aikana oli säädetty, että katoliselle kirkolle kannettavista veroista 2/9 tuli suunnata köyhäinhoitoon. Ensiksi tuo avun antaminen suuntautui suoraan köyhille ilman viranomaisia, vaikka myöhemmin sitä alettiin suunnata yleisten pyhän hengen huoneiden ja hospitaalien ylläpitämistä varten. Näissä laitoksissa hoidettiin parantumattomasti sairaita, köyhiä ja työhön kykenemättömiä. Keskiajalla almujen antaminen myös oli suuressa roolissa.

Vaikka on toisin luultu, ei protestantismin perustaminen vielä tuonut välittömästi köyhäinhoitoon uudeksi katsottavia aiheita ja suuntia. Ensimmäinen yleinen hospitaalisääntö on kirkkolaissa vuodelta 1571, joka määräsi apua tarvitseville annettavasta avusta. Yleisin köyhäinhoidon muoto oli vielä uuden ajan alussakin kerjääminen. Kirkkolaki vuodelta 1686 määräsi kunkin seurakunnan vastaamaan omista köyhistään. Vasta vuonna 1763 säädetty kirkkolaki asetti vastuun köyhistä seurakunnille, ensimmäistä kertaa virallisesti. Hospitaalit ja lastenkodit olivat valtion alaisia laitoksia. Köyhäinhoito siis jakaantui näin ollen kahteen osaan, seurakunnalliseen ja valtiolliseen linjaan.

Suomen siirryttyä Venäjän alaisuuteen suuriruhtinaskunnaksi ei köyhäinhoidon muodot välittömästi uudistuneet. Vaivaishoidon rahat tulivat almujen keräämisestä. Kerjääminen lisääntyi yleensäkin, ja joillakin paikkakunnilla siitä oli tulla pahempikin vitsaus. Kerjääminen ja voimakkaan köyhäinhoitoa koskevan järjestelmän puuttuminen vauhdittivat 1830-luvun katovuosien kanssa siihen että säädettiin ensimmäisestä varsinaisesta köyhäinhoitolaista maaliskuussa vuonna 1852. Tästä laista voidaan sanoa, että se sisälsi jo paljon myöhempiin sosiaalisen huollon lakeihin kuuluvia kohtia.

Köyhäinhoito keskitettiin seurakunnilta kunnille maalaiskunnissa vuonna 1865 ja kaupungeissa vuonna 1873. Seuraava asetus köyhäinhoitoa koskien säädettiin vuonna 1879. Tämä viimeksi mainittu laki oli voimassa vuoteen 1922. Tuona vuonna eduskunta sääti uuden lain köyhäinhoidosta, joka oli voimassa pitkälle yli 50 vuotta pienin muutoksin.

Köyhäinhoidon ongelman merkittävimpänä ja uskottavimpana ratkaisuna köyhäinhoidon tarkastaja G.A. Helsingius piti kunnalliskotien perustamista. Hän piti niitä jonkinlaisena viisasten kivenä. Niitä perustettiin Luhankaankin, toinen kirkonkylään ja toinen Tammijärvelle.

Siirtyminen entisestä sairaanhoidosta uudenaikaiseen terveydenhuoltoon

Köyhäinhoito kehittyi Luhangassa hitaasti, samalla kun terveydenhuollossa etenemisen ongelmat olivat vieläkin suurempia. Ihmiset eivät päässeet helpolla eroon vanhasta kansanomaisesta lääketaidosta, minkä vuoksi keskimääräinen elinikä pitäytyi matalalla tasollaan, Elleivät loitsut terva, sauna ja viina auttaneet, oli kuoppa lähellä. Tunnettuja kansanparantajia olivat esimerkiksi Manu Niemelä Sysmästä ja kauempaa tullut Antti Pikiläinen, joka vierailu usein myös Luhangassa. Luhangassa vaikeiten ihmisten tavoitettavissa olivat judinsalolaiset, joita monet taudit veivät hautaan ennen kuin he ennättivät saada apua vaivoihinsa.

Rokottajan ja kätilön virat tulivat kunnan alaiseksi ja ensimmäistä kertaa sitä käsiteltiin vuonna 1891. Seuraavana vuonna kätilön virkaan nimitettiin neiti Eva Waris. Muutaman vuoden jälkeen kunta päätti ettei kätilöä tarvita, kunnes vuonna 1897 päätettiin hankkia kätilö, jolle annettiin 150 markan vuosipalkka, minkä lisäksi hän sai ansioita työstään, talollisilta ja säätyläisiltä 25 markkaa, torppareilta viisi markkaa. Muonamiesten ja itsellisten ei tarvinnut maksaa palvelusta mitään. Rokottajaksi tuli vuonna 1901 leskirouva Miina Liljeqvist.

Eva Sofia Jutila oli merkittävällä tavalla rahastonsa kanssa ajamassa kätilön ja sairaanhoitajan asemaa kunnassa. Vuonna 1907 valitaan kätilön virkaan neiti Hilma Koivisto. Vuoden 1920 jälkeen, kun virka oli ollut täyttämättä vuosikaudet, viran haltijaksi tuli Armi Pynnönen.

Lääkärin palveluita kuntaan tuli ensimmäisen kerran vuonna 1903, kun Korpilahden kunnanlääkäri Einar Anthoni ehdotti mahdollisuutta, jonka mukaan hän voisi käydä Luhangassa kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa. Tämän kuntakokous hyväksyi ja myönsi Anthonille palkkaa 150 markkaa vuodessa. Vaivaishoidon piiriin kuuluneet saivat lääkärin avun ilmaiseksi, kun vaivaiskassa ja kunta maksoivat lääkärin palkkion.

Anthonin jälkeen ovat virkaa hallinneet mm. tohtori Blomqvist Korpilahdelta, tohtori Hannuksela Korpilahdelta ja tohtori Buss Joutsasta.

Apteekista nousi puheita 1920-luvun alussa. Silloin Joutsan apteekkari O. Kervinen oli halukas avaamaan sivukaupan Luhankaan. Vuonna 1924 on kunnankirjoihin kirjattu, että apteekkari sai myydä apteekissa denaturoitua spriitä. Neljä vuotta sen jälkeen apteekin tontin löytäminen tuli aikaa koskevaksi ja seuraavana vuonna se ostetaan Ånäsistä erotetulle paikalle. Ensimmäinen Luhangan apteekkari oli Esko Jankko. Vuonna 1937 paikkakunnan apteekkia haettiin itsenäiseksi.

Vaikka Luhangan terveydenhoitoala pysyi pitkään kehittymättömänä 1900-luvulle asti, loivat parantuneet tieolot, vauhdikkaammat kulkuneuvot ovat avittaneet siinä, että välimatkat naapuripitäjiin ja läänin pääkaupunkiin ovat pienentyneet. Tämän ansiosta myös judinsalolaiset ovat saaneet sen jälkeen parempaa apua ja hoitoa.

Olli von Becker

Yhteiskuntatieteiden maisteri

Mietteitä ja mietelmiä

Olen miettinyt välissä inhimillistä heikkoutta ja niiden aiheuttamia urautumia ihmisten elämissä. Olen harrastanut viime vuosina lähinnä vain ryyppäämistä ja matkustelua näiden harvinaisten kirjoittamisten ohessa. Olen sulkenut itseltäni lukuisia ovia, vaikka aionkin lähiaikoina taas hakea uusia avustaja-/kolumnistin tehtäviä. En tiedä riittääkö myönteinen maineeni tehtävien saamiseen. Lisäksi olen harrastanut lähinnä työn sijasta vain vapaa-aikaa, joka on aiheuttanut ansioluettelooni suuria aukkoja. En ole ollenkaan varma siitä, että olisin vielä tässä elämässä vakituisessa työsuhteessa. Mahdolliset tehtävät ovat liian huonoja koulutukseeni ja kokemukseeni nähden, samalla kun jo mainittujen asioiden takia en ole toivottua materiaalia parempiin työtehtäviin. Katson miltei, että olen jo käyttänyt tarpeeksi sitä vapautta, jonka elämäntilanne on minulle suonut ja en väitöskirjan lisäksi katso minulla olevan tässä elämässä enää tehtävää. En katso, että maailma olisi minua aina hyvin käsitellyt. Minulla on palkkaa saava sosiaaliämmä niskassani ja olen äärimmäisen riippuvainen etenkin äitini taloudellisesta avusta. Äidilleni haluan antaa suurta kiitosta. Ilman häntä en varmaan tulisi toimeen tässä elämässä. Vaikka olen tunnetuin äitini suvusta (ikään kuin en olisi isänikin) ja vaikka varmasti olen tunnetuin siilinjärveläinen, ei tällainen uteliaiden osoittelu ja naureskelu tuota minulle nykyisin kovinkaan tasaista mielialaa. Oma filosofinen järjestelmäni on varmaankin se asia, jota arvostan eniten omassa elämässäni. Haluaisin kuitenkin toteuttaa vielä tiettyjä projekteja ja projektien osia. En kuitenkaan katso omaa tilannettani niin huonoksi, kuin mitä esimerkiksi ainoa elossaoleva isovanhempani siitä ajattelee. Olisihan se komeaa esitellä hienoa lukaalia ihmisille, kun nämä olisivat myös jotain muita kuin runsaan kuukauden välein minulla käyvä äitini. Olen menettänyt viime aikoina toiminnan intoani. Pitäisi syödä aktiivisemmin ja jatkuvasti lisätestosteronia. Sillä tavalla pystyn myös jollain tavalla pitämään toiminnanintoani päällä. Kuitenkin olen sitä mieltä, että tarvitsisin tässä tilanteessa myös toisia ihmisiä, joiden kanssa voisi käydä mahdollisimman syvällistä kommunikaatiota. Olen siis tippunut varsin täysin työmarkkinoilta, jotka koskettavat omaa koulutustani ja työkokemustani. Voisin tässä luetella suunnittelemiani juttuja, joista suurin osa on vain satunnaisia merkintöjä muistiinpanoissa. Tarvitsisin siis seuraa, ihmisiä jotka ovat kiinnostuneita samoista asioista, mutta tietysti heidän pitäisi myös olla varsin terävillä hoksottimilla varustettuja. Varmaan sopisin varhaiseksi vanhukseksi istumaan jonkin puiston penkille. Minulla ei ole käytännössä samanikäisiä ihmisiä lähipiirissäni. Ja jos jotkut ovat ihastelleet sivistyneisyyttäni, niin olen ainakin sen saanut aikaan, kun ei ole tarvinnut koskaan käydä kodin ulkopuolisessa työssä. Samalla älyllä ja kiinnostuksilla varustettuna kuka hyvänsä olisi pystynyt yltämään samaan. Olen tullut lisäksi riippuvaiseksi nikotiinipurkasta, jota meneen joitain kymmeniä askeja kuukaudessa. Olen saanut runsaasti apua äidiltäni ja myös äitini puolen isovanhemmilta, eli tätä panostuksen määrää ei voida vähätellä siinä, miten olen pyrkinyt levittämään ja ylläpitämään tietoisuutta suvustani. Tämän menneen asian takia en ole pystynyt pääsemään eduskuntavaaliehdokkaaksi, jossa voidaan ihmetellä kyseisten ihmisten tapaa ja kykyä erotella olennainen epäolennaisesta. Minut on siis tapettu sosiaalisella medialla jo kertaalleen. Selvää on kuitenkin, etten aio kuolla tässä maaassa, jonka ihmiset ovat minut tielle laittaneet. Minulla on siis todellakin paljon hankkeita tehtävänä, mutten ole viime aikoina saanut niitä varten riittävästi tukea. On jonkinlaisen ennätyksen aihe sekin, etten ole vielä kuollut viinan juontiin. Sattumanvaraiset tuntemattomat ihmiset vittuilevat minulle ja minun elämälleni. Jos liikkuisin koko ajan porukoissa, uskoisin suhtautumisen tuntemattomilta olevan erilaista. Minä olen jo aikoja sitten kirjoittanut siitä, että kaikenlainen sosiaaliseen dominanssiin pyrkiminen, jonka alle kaikki porukoissa kulkevat joutuvat itsensä alistamaan, ei ole sellainen tapa elää, jonka minä katsoisin itselleni ja maailmalle sopivana. Olen siinä mielessä omaksunut varsin perusteellisesti filosofin aseman, ja katson filosofin aseman tuoneen itselleni sen puolen, että pystyn myös kirjoittamaan ja puhumaan tämän roolin sisällä. Lisäksi tulee tämä valtaisa oman suvun ja sen historian korostaminen. Vaikka ei todellakaan voida sanoa, että tästä suvusta olisi vielä paljoa jäljellä, jonka ansiosta sen korostaminen olisi arvokasta. Jossain on kirjoitettu, että ensimmäiset rappionsa merkit tavoittanut vanha etabloitunut suku tuottaa ”neron” silloin kun sen käyrä on suuntautunut alaspäin. Ja nero minä todella olen, sitä ei voi kovin moni kiistää. Olen tietoinen siitä, että isoisäni isä oli Amerikkaan muuttanut suomalainen, jonka vaiheista en tiedä sitä, onko isoisäni siittäminen tapahtunut Yhdysvalloissa vai Suomessa. Minulla on ukkini serkun, viinaan kuolleen taidemaalari Olavi Vepsäläisen iäkästä naista kuvaava piirros ”Amerikansuomalainen”, jossa uskon olevan oma sukulaiseni. Isoisäni isä oli rakennusinsinööri, mutta aiemmin hän työskenteli myös rakennuksilla ns. hanttihommissa. Hän kuoli miltei kaksikymmentä vuotta ennen omaa syntymääni ja runsaat kolmekymmentä vuotta ennen isoisäni kuolemaa. Mutta nimiä en kerro edelleenkään. Saavat muutkin tehdä hieman salapoliisin hommia. Kun menen seuraavan kerran Yhdysvaltoihin kokoamaan materiaalia valokuvanäyttelyä varten, aion käydä tapaamassa sukulaisia. Loppujen lopuksi nimen löytäminen ei tarvinnut kuin muutamasta kirjeestä tulleen vinkin, jonka jälkeen miehen ja hänen sukulaistensa löytäminen onnistui yhdellä geni.com-haulla. No se siitä. Kyllä minua kuitenkin kiehtoisi kysyä isältäni ja veljeltäni, että kenen mieslinjaa he todella ovat. No, tärkeämpiin asioihin. Aion koota lähiaikoina täydennysosan kolmiosaiseen sukuhistoriikkiini, siis von Beckereiden puolelta. Lisäksi aion saada kokoon myöskin lähiaikoina kirjan äitini vanhemmista. Näin suuren projektimäärän ylläpito samanaikaisesti vaatii hyvää muistia ja keskittymiskykyä, koska tavanomaiset ihmiset pystyvät samanaikaiesti vain yhteen tai muutamaan projektiin. Siinä mielessä kuitenkin pysyy kiinni työssä, koska kiinnostuksen aiheet ovat monipuolisia ja monipolvisia. Kuitenkin useimmat näistä projekteista kuvaavat itseäni ja kai niiden perusteella voi sanoa jotain siitä, millainen mies minä olen. Teatterikorkeakoulusta tuli pakit, ja en ennättänyt hakea käsikirjoittajakouluunkaan. Lehtikontaktien lisäksi väitöskirjahaku palvelee tällä hetkellä pyrkimystä päästä edes vähän elämässä eteenpäin. Toisaalta ajattelen, että graduni arvosana on joidenkin mielestä liian huono tohtoriopintoihin pääsyyn, saa nähdä, esimerkiksi Jussi Kotkavirta sanoi minulle aikanaan, että hän ainakin katsoi enemmän väitöskirjan tutkimussuunnitelmaa kuin gradun arvosanaa. Tämäkin on toisaalta sitä tiedon monopolisointia ja rajoittamista. Onko loppujen lopuksi nykypäivänä merkitystä, jos jonkun kandidaatin kolmetoista vuotta sitten kirjoittama gradu liian huono? Kuvittelevatko nämä tiedon monopolisoijat ja rajoittajat, että kyseinen gradu kertoo kaiken, ja kaikki muu sen jälkeen tehty on merkityksetöntä? Aion kyllä väitöskirjassa pohtia myös mainittua tiedon monopolisointia ja rajoittamista. Yhteiskunnan käytännöt määräävät tämän, ja yliopistomaailmassa eteneminen on ainakin Tampereen ja Jyväskylän yliopistossa riippuvaista lähinnä siitä, miten aiemmat filosofian auktoriteetit ovat tällaista kandidaattia aiemmin kohdelleet. Siinä siis vain tällä kokemuksella on merkitystä, he siis etsivät tuohonkin rooliin vain ”kilttejä tyttöjä”. On kuitenkin selvää, että filosofisen establismentin ihmiset kokevat alemmuudentuntoa minuun nähden ainakin sukunimeni ja vapaan luonteeni takia. En kuitenkaan ole mielestäni tässäkään mielessä niin sanottua ”Esan tallia”. Kiinnostuksen kohteissani yhdistyvät sekä mannermainen filosofia sekä analyyttinen filosofia, vaikka en kuitenkaan käytä näitä termejä. Filosofisessa väitöskirjassani tutkin siis sitä, miten filosofiaa tai filosofista teoriaa voidaan soveltaa käytännön ongelmiin, ja miten yhteiskunnallinen ympäristö suhtautuu näihin tarpeisiin. Katson, että tietoa produsoidaan yhteiskuntaan muita reittejä pitkin, joiden avulla yhteiskunnan valtaapitävät haluavat vähentää laajasti ja perusteellisesti mietittyä vapautta ja muodostaa uudelleen sitä valtaa, jonka he omilla järjestelmillään pyrkivät maalmaan ja yhteiskuntaan tuottamaan. Tämä eli tämän vastustaminen on siis jonkinlaista sisäistä ylpeyttä, jonka materiaaliseen pelkistykseen ja yhdentämiseen pyrkivä yhteiskunta epävapaiden ja heidän manipuloivien ihmisten johdolla pyrkii estämään. Epäavoimessa yhteiskunnassa tietoa rajoitetaan niiden arvostusten kautta, jotka pyritään tuomaan ihmisille valmiina arvoina. Arvojen manipuloinnin ja arvostusten kautta tulevien hämärteiden ja blingblingien korostaminen johtavat siihen, että yhteiskunnassa näkyvä ryhmittymä alkaa ohjailla tiedostuksen kautta tai täysin tiedostamatta ihmisten arvoja ja niitä varjoja, jotka tämä ryhmittymä ihmisille tarjoaa. On siis sanottava, että tässä mielessä tämä järjestelmäni toteaa nykyisen vallankäyttäjien vallan olevan pääasiassa ansaitsematonta, ja kunnolliset menneiden aikojen arvot ovat jääneet varjoon sen takia, koska nykyaikainen yhteiskunta ei suhfaudu arvoon, asenteisiin ja arvostelukykyyn sillä tavalla, joka olisi todella ajattomasti sopivaa. Siis esimerkiksi sosiaaliset mediat, instagramit ja only fansit pelkistävät ja vähättelevät ihmisten arvostelukykyä, koska se esimerkiksi sosiaalisessa mediassa pelkistää kunkin yksilön hänestä riippuvaiseksi vain yksittäisen tykkäyksen jne. kautta. Mielestäni voitaisiin sosiaalisessa mediassakin asettaa tiettyjen ihmiset nimikkeiksi ”syyntakeeton”, ”huomioh*ora” tai vain ”epäolennaisuuksiin keskittyjä”. Mielestäni, kun esimerkiksi yhden nuorehkon ”julkkiksen” mummo tuli esitellyksi sosiaalisessa mediassa, ja paskalehdet kirjoittivat seuraajien lukuisista myönteisistä kommenteista asiaa koskien, että samanlainen arvo olisi jutulla, jossa julkkis mainitsisi ”kävin kakalla”, sillä samanlainen arvo todellakin näillä kahdella asialla monessa ja suoranaisessa mielessä on. Vai oliko kirjoittaja ajatellut, että vain tällä julkkiksella on samanlainen ”mummo”: Tietystihän joidenkin Seiskan tai Hymy-lehden mukaan tällainen on niin eksklusiivista ”julkkiksen” kohdalla! Sama olisi kun olisi kertonut siitä, miten on leikannut varpaankyntensä. Mutta nuo tuollaisen kommentoijat ovat todellakin matalalla tasolla, eivät varmaan kirjoita kaikille ihmisille kiitoksia heidän mummoistaan. Juuri tällainen korostaminen sen perusteella, että on ”julkkis”, tuo yhteiskuntaan sellaista järjestelmää, jota vastaan syvällisesti olen. Esimerkiksi Ilta-Sanomat tai Iltalehti, joista ainakin ensimmäinen oli vielä parikymmentä vuotta sitten aivan erilaisella journalismin tasolla, ovat muuttuneet aivan totaalisesti, ja niiden mukaan poliittinen kanta ja puoluekin on jonkinlainen trendi tai muoti-ilmiö, onhan se jos jollain on ”mummo” heidän mukaansa myöskin aivan erityinen asia, jos mummon omistaja on ”julkkis”. Siinä mielessä, vaikka vastustan syvästi tavanomaisia nykyajan vallankäyttäjiä, niin olen todellakin sitä mieltä, että vallankäyttö on jossain mielessä mahdollista. Siinä pitäisi mielestäni käyttää etenkin sivistystä ja etenkin yliopistossa saavutettua sivistyneisyyttä. En todellakaan tarkoita tällä mitään plakaatteja, kuten vaikkapa yliopistossa saavutettua oppiarvoa, koska kuitenkin etenkin tutkinnot ovat muodostettu järjestelmällä, joka ei ole sellainen, että se ainakaan nykyään Suomessa ottaisi huomioon sivistyksen käsitteen ja ottaisi huomioon sellaiset ihmiset, joiden kulttuuritausta tai kulttuurillinen sivistyneisyys ovat erilaisella tasolla. Sivistyneemmän yhteiskunnan aika oli aikaa, jolloin etenkin asiat pidettiin asioina, eikä kuviteltu samalla tavalla vähemmän olennaisten ja enemmän olennaisten asioiden kuuluvaan samanlaiseen todellisuuteen. Yhteiskunnassa tarvittaisiin vain yksi ns. julkkis siihen että näihin asioihin alettaisiin suhtautumaan samalla tavalla aivan kuin myös politiikassa, josta olen jo aiemminkin kirjoittanut. Vallankäyttäjän olennainen arvo on se, että kaikessa pyritään erottelemaan olennainen ja vähemmän olennainen ns. jauhojengit jne. Siinä mielessä luotan varmaan ainoana siihen, että politiikassakin tulisi poliittisen todellisuuden ohessa suhtautua totuuteen ja totuuden käsitteen ylläpitoon. Eli mielestäni huono valta on jotain sellaista, joka ei ota huomioon totuutta, tunkee vaillinaisia arvostuksiaan, asenteitaan ja arvojaan vaillinaisesti näitä kohtaan varustautuneita ihmisiä ja myös äänestäjiä kohtaan. Kun kaikki hoitaisivat omat asiansa, enkä tarkoita tällä minkäänlaista kiltti tyttö-asennetta, ohjautuisi yhteiskunta parempaan suuntaan muiden yhteiskuntien joukossa. Vaillinainen järjestelmä on senkin takia huono, koska se kieltää itse määrittelyn oikeuden jäseniltään, koska kaikki otetaan vastaan sellaisena kuin miten asiat tarjotaan. Pitäisi tehdä erottelu sen mukaan mikä on asianmukaista ja mikä on olennaista. Yhteiskunnallisella vallalla hyötyminen on kieltämättä nykypäivänä todellisten keskinkertaisuuksien kuten Sanna Marinin osittain tiedostettua ja osittain tiedostamatonta harhaan johtamista. Mutta jauhojengi-pelleily olisi voinut olla mistä hyvänsä jälkiteiniporukasta vaikka Pudasjärveltä, mutta Marin halusi liittää asian omaan ”statukseensa” pääministerinä. Sitä pitäisi vaan tehdä päätös, kuinka paljon haluaa itseensä riippumattomalla ”vallalla” ratsastaa ja pitäisikö sittenkin ruveta esimerkiksi viihdetaiteilijaksi, jossa ei tarvitsi itku silmässä selitellä medialle omia juopumisiaan ja jauhojengejään. Olen siis sitä mieltä, ettå nykyaikainen valta ainakin Suomessa pyrkii hyötymään siitä, kun se tekee vastuu-vapaus-riippuvaisuussuhteeseen epäjäsentymiä, jossa toiset saavat epäolennaisuuksien kautta enemmän vapautta kuin muut ja joutuvat kantamaan vastuuta vähemmän kuin muut. Lisäksi vallankahvaan pääsy on tehty niin helpoksi epäolennaisilla perusteilla, kyllähän näiden girl power-kampanjoiden mukaan siihen vaaditaan nykypäivänä eniten sitä, ettei housuista voi etenkään löytyä kikkeliä, paitsi tietysti transuilla. Kun ollaan kaikissa setoissa ja feministijärjestyksissä, on kaikkien muiden jopa näkymättömien ryhmien olemassaolo ja niihin kuuluminen täysin samantekevää ja merkityksetöntä. Katson, että tämä, etenkin vertailukohdallisiin symboleihin kohdistuva kilpailu ja tämä porukka, mistä tämä innostus on peräisin, aiheuttaa sen, että merkitykselliset asiat löytyvät vain syväsymboleista, joiden tunnistaminen vaatii syvällisempää mielialaa. Vertailukohdalliset symbolit ovat siis nimenomaan pelkästään symboleita, koska ne ovat vain puskureita, jotka merkitsevät tavalliselle rahvaalle suoranaisesti jotain tiettyä ja merkittyä. Olen siis sitä mieltä, että valta on todellakin jotain sellaista, joka voidaan joko ansaita oikeiden asioiden kautta, tai sitten jotain sellaista, jota ei pystytä ansaitsemaan muulla kuin pelkoon liittyvällä nimikekunnioituksella, koska rahvaalla kunnioitus ja pelko liittyvät olennaisesti yhteen. Kaavin kunnanjohtaja, joka oli sukuhistoriikkini toisen osan julkaisutilaisuudessa Kaavilla, vilahti mielestään varmaan huomaamattomasti pois paikalta, kun olin saanut ahdistuskohtauksen alustukseni aikana. Hänkin katsoi, ettei hänellekään KAAVIN kunnanjohtajana sovinnut sellaista katserlla. Jauhojengi ei olisi saanut minkäänlaista tilaa mediassa, ellei sen piiriin olisi jo ollut saapunut ”viiltävä kuitti”-porukka, joka ei todellakaan ota huomioon muuta kuin ihmisten sen hetkiset pinnalliset asemat. Minä todellakin valitsisin autokseni Morris Minin ja katson todella mielelläni lastensarjaa ”Masha ja karhu”, ainoa huono asia siinä on tietysti se, että sarja on tehty Venäjällä. Pitäisi siis miettiä sitä, miksi jokin asia on olennaista ja miten ”vallankäyttäjät” suhtautuvat siihen. Jos voidaan nähdä, että perustavia arvoja, jotka ovat esimerkiksi aikaisemmin antaneet osviittaa sille, kuka on valtaan päässyt, ei löydetä ja ihmiset osittain tahdottomasti ohjaavat korkeimmille paikoille sellaisia tahoja, joille valta ei todella kuulu, voidaan todellakin miettiä arvojen merkitsevyyttä kokonaisen maailman ja yhteiskuntien makrotasolla. Tässä mielestäni ei ole minkäänlaista haittaa jonkinlaisella makrotason suhtautumisella ja mielestäni tietyt arvot ovat niin universaaleja, että voidaan miettiä universaaleja perusteita siinä, miten jotkut ihiset tunnistavat sen, mikä on asiallista, olennaista ja tärkeää. Jos ajatellaan tuotakin Jyväskylän yliopiston ainejärjestöä, niin kuvassa näkyy kymmenkunta tyttöä ja kaksi tai kolme poikaa, ja siitä voidaan päätellä sen, millaisia asioita nykyaikana Jyväskylän yliopiston filososofiassa kannatetaan. On sanottava, että silloin kun minä tulin sinne opiskelemaan filosofiaa, oli suuri osa miehiä, vaikka se ei sanottavammin heidän sosiaalisen dominanssin hakevuuden kannalta kuitenkaan suuremmin erottunut. Minun sukutaustani ja sosiaalinen identiteetti olivat monille pätemisen ja nokittelun aiheita. Nämäkin varmaan korostavat ”vaikutteita” tärkeinä filosofisina asioina. Minä kiellän kaikenlaisten vaikutteiden ja kaikenlaisten vaikuttajiksi kutsumiensa ihmisten halun vaikuttaa minuun. Ja varmaan olisi tämän yhdenkin hepsankeikan kanssa ollut potentiaalia edetä – minun koko ajatustoimintoni olisi laitettu samaan kategoriaan kaiken turhan some jne. kanssa. Panu Rajala ja Katri Helena jne ja korkeimpaan potenssiin vietynä. Kommentaariaatin käsitteen olen varmaankin kehittänyt proletariaatin käsitteestä, ja kulttuurimarxistit varman liittyvät nykypäivänä hyvin syvästi myös tähän uuteen käsitteeseen. Minulla ei ollut yliopistossa osakuntahaalareita, ja itse asiassa kuvittelin, ettei filosofeilla sellaisia olisi, mutta olin tietysti tässä kohtaa väärässä. Vaikka on tietysti selvää, että nämä tyttöraasut eivät ole lähellekään minkäänlaista oikean filosofin käsitettä, vaan he ovat leimallisesti pelkästään filosofian opiskelijoita, joiden jälkeen he ovat entisiä filosofian opiskelijoita, vaikka näitä tyttöjuttuja toisivat jotkut heistä esiin jatko-opinnoissa. Katson filosofiassani, että vapauden ja vastuun tulee olla yhteiskunnassa samassa tasossa (tasapainopisteessä), ja vapauden puute on asiantila, jossa tietyt ihmiset joutuvat epätasa-arvoisesti kantamaan enemmän vastuuta samalla kun toiset saavat enemmän vapautta ja sen kautta ainakin osittain valtaa, jota he eivät ansaitse. Samassa asiassa tunnustushierarkian tulisi rakentua instituutioiden sisällä sen mukaan mitkä instituutiot ovat sellaisia, jotka sisältävät enemmän ja vähemmän pyyteellisyyttä. Pyyteettömin instituutio on suurimmin ja korkeimmalle arvostettava sen takia, koska se pystyy toimimaan pyyteettömästi omien rajojensa sisällä, se ei vaadi liikaa ja se antaa ihmiselle tilaa. Siinä mielessä länsimainen kristitty kirkko on ainakin protestanttisissa maissa sellainen, joka auttaa ihmisiä pyyteettömästi eikä se tyrkytä itseään kenellekään. Siinä mielessä kaikissa uskonnoissa ei olla edetty yhtä pitkälle kehityksen mittareilla. Pyyteellinen instituutio on siis etenkin sellainen, joka tunkee itseään toisten instituutioiden alueelle. Voidaan kuitenkin sanoa, että esimerkiksi länsimainen uudenaikainen palvelu- ja brändijärjestelmä voi jossain määrin lisätä vapautta länsimaisessa yhteiskuntajärjestelmässä, koska se luo enemmän vaihtoehtoja vähemmän pyyteettömien instituutioiden tasolle, ja jossain mielessä tämä huomioiden voidaan katsoa kapitalismin olevan mahdollinen riittävän kehittyneille ihmisille. Siinä mielessä länsimainen kirkko ja yhteiskuntajärjestelmä ei tunge noudatteitaan ravinnossa muiden instituutioiden tasolle. Tässäkin mielessä voidaan katsoa tämänkin edustavan vapautta. Olen kuitenkin jokinlainen libertariaani, vaikka myös toisaalta kommunitaristisia piirteitä ajattelussani on. Katson siis, että instituutioiden tärkein tehtävä on olla pyyteettömiä ja niiden kehitysaste määrittyy siitä, kuinka itsenäisesti ne toimivat ja kuinka paljon jakamatonta hyvää ne tuovat yhteiskuntaan minkä sisällä ne toimivat.

Väitöskirjan aiheesta

Olen aloittamassa väitöskirjan kirjoittamisen uudesta aiheesta. Aihe koskee soveltavaa filosofiaa, sitä miten filosofiasta voidaan jollan tavalla hyötyä käytännön elämän kannalta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki merkitsevä filosofia olisi jollain tavalla hyödyllistä. On varmaa, että soveltaakseen filosofiaa, on myös hallittava se kaikki käsitteellinen ja teoreettinen tietämys, joka sisältyy etenkin teoreettiseen filosofiaan. Kuitenkin siinä päteminen pienelle piirille ei ole mielestäni kovinkaan tärkeää, koska nämä asiat ovat tulleet käsitellyiksi jo aikoja sitten. Nyt aloitan proggikseni siitä, miten Marx aikoinaan kirjoitti Teeseissään Feuerbachista, että tähän mennessä filosofia on keskittynyt vain tulkitsemaan maailmaa, kun tehtävänä on sen muuttaminen. Soveltavassa filosofiassa ja sen periaatteiden etsimisessä on tehtävä erottelu ajattelemisen ja pelkän koordinoinnin välillä. Varsinainen minkäänlainen pyrkimys ajattelemiseen ei riitä, koska siinä tapauksessa mukana olisi sitä ohjaava tahto, joka on pyyteellinen ja omaa etua ajava, ja silloin tällaista ”ajattelua” voidaan kutsua pelkäksi koordinoinniksi, tien etsimiseksi ongelmien keskellä toteuttaen pelkästään liian helppoon tottuneen ihmisen elämänmotiiveja. Singer käsittelee yhdessä kirjassaan oivaltavasti niin sanotun peliteorian ja filosofisen etiikan välistä suhdetta ja hän tuo esiin sen, että kilpailutilanteessakin jonkinlainen ko-operaationaalisuus tuo kaikille onnellisimman lopputuloksen kuin jos muistetaan etenkin John Forbes Nashin sanat siitä, miten peliteoriassa pitää pettää kilpailukumppanit oman tahdon edistämisen takia. Peliteorian mukainen oman hyödyn maksimointi on siis etenkin laskelmoivaa koordinaatiota, joka ei todellakaan ota huomioon yhteistä hyvää tai etiikkaa. Ajattelu on siis yhteisten periaatteiden ja päämäärien toteen tuomista, ja siinä unohdetaan täysin yksityiskohtainen ja yksilökohtainen hyötyminen toisten ihmisten tekemien virheiden perusteella. Ajattelussa pyritään korostamaan sellaisia asioita, jotka ovat hyödyllisiä sekä yksilöiden että yhteisöjen menestymisen kannalta. Ajattelu alkaa aina yleisestä hyödystä, joka voidaan löytää ihmisyhteisöön liitettävien pyrkimysten kautta. Voidaan sanoa esimerkiksi, että jonkinlainen koululaitos, joka tekee oppivista sivistyneitä ja eettisiä on yleisesti tärkeä asia, eikä esimerkiksi se, että jos koulutuksen avulla tavoiteltaisiin vain yksilön omia itsekkäitä pyrkimyksiä elämän sisällä. Sivistyksen käsite tarkoitti sen suomen kieleen tuoneella Reinhold von Beckerillä jonkinlaista priorisoimista tärkeiden ja vähemmän tärkeiden asioiden välillä. Niin on sanottava ajattelustakin, että siinä on olennaista tunnistaa se, mikä on enemmän merkityksellistä ja vähemmän merkityksellistä. Koordinointi on vaarallista senkin takia, koska se ajaa ihmisiä tekemään arvollista harkintaa ja niiden valintaa omien yksilöllisten periaatteiden kautta. Ihminen voi valita tietynlaiset arvot, koska hän ei muuten pystyisi edistämään omaa hyötymistään yhteiskunnan sisällä. Eli yhteiskunnassa, vaikka siinä ei tulekaan pyrkiä siihen, että kaikki omalähtöinen harkinta kielettäisiin, niin on tehtävä ero sen välillä kuka ajaa subjektiivisia ja objektiivisia periaatteita. Objektiivisten eli asiaan pohjautuvien arvojen ja arvostusasenteiden tulisi aina olla arvossa korkeammalla kuin subjektiivisten periaatteiden, jotka monissa tapauksissa perustuvat pelkästään omien ja muiden ihmisten tarpeiden tyydyttämiseen. Tämä väitöskirja on minulle pelkästään ajatuskoe, jota ajatusta voidaan verrata etenkin Ludwig Wittgensteinin Tractatuksessaan kertomaan ajatukseen, jonka mukaan kun ajatuskoetta on käytetty tikapuina korkeammalle paikalle nousemisessa, voi tämä ihminen luopua kokonaan tikapuista, kun on ensin kiivennyt niiden avulla korkeammalle näkymän tasolle. Ontofysiikka kuvaa olemisen fysiikkaa, eli tapaa millä oleminen järjestyy ihmisten havaittavaksi. Ontofysiikan perustavimpia ja vaikuttavia voimia on se, miten yksilö yhteiskunnassa havaitsee arvot ja miten ja minkä takia hän tunnustaa itselleen joitain arvoja. Perustavin idea tässä on se, että yksilön tulee tehdä arvoharkinta etenkin ajattelun periaatteiden eikä koordinoinnin itsekkäiden pyrkimysten kautta. Yhteiskunnassa vallitsee kaksi perustavaa voimaa, joista toinen pyrkii ontokratiaan eli olemisen valtaan, koska se sillä tavalla hyväksyttää tiettyjen tahojen saaman edun korostamisen yhteiskunnassa. Se siis tekee monista ihmisistä perässäjuoksijoita ja hyödyllisiä idiootteja. Ontokratian vastapainona on kaikenlaisille ihmisille samanlaiseen hyötyyn pyrkivä ontoeleuteria, eli olemisen vapauteen. Nämä ovat niitä harvinaisia ihmisiä, jotka pyrkivät kaikessa objektiivisuuteen eli yleisten periaatteiden edistämiseen, ja vapaus ei synny muuten kuin rikkomalla ontokratian pakottavat subjektiiviset välttämättömyydet. Ontokraatit ovat tuomassa omaa pakottavaa valtaansa muille, koska sen johtohahmot saavat silloin toistuvaa ja jakamatonta valtaa. Ontokratian yhteydessä pitää mainita kolme käsitettä: vaikutteellisuus, kommentaariaatti ja merkitysvalta. Vaikutteellisuus tarkoittaa sellaista vaikuttavaa sädettä, jolla tietyt ihmiset saavat joko tiedostettua tai tiedostamatta annettua valtaa ihmisiltä, jotka eivät pysty havaitsemaan yleistä hyvää ja objektiivisuuden toteuttamista yhteiskunnassa ja maailmassa. Kommentaariaatti tarkoittaa sitä väestön ryhmää, joka toimii ontokratian periaatteiden tavalla, ja joka monesti määrittää myös itse ontokratian ja sen jäsenet. Kommentaariaatti perustuu koordinoinnin periaatteisiin, joiden mukaan kaikki pitää alistaa tulkinnan, kommentoinnin ja debatoinnin alaisuuteen. Se siis piirtää marginaalinsa kaikkeen, ja väittää objektiivisuuden ja yleisyyden – yleisten periaatteiden – olevan mahdotonta, ja sen takia on parempaa kun jokainen ihminen vain pyrkii itsekkäästi kokemaansa hyötyyn ja itsekeskeiseen etuun. Merkitysvalta on se asia, joka vallitsee monissa asioissa, ja nykypäivänä merkityksen asetttaminen johonkin tarkoittaa ontokratian ja sen vertailukohdallisten symbolien kautta asetettuna etenkin vallan tavoittelua. Mekitysvalta siis tarkoittaa sitä, kun jonkin asian merkityksestä ja merkitsemisestä tehdään valtatavoitteisten päämäärien alaista. Mielestäni totuudella on oma tasonsa tässäkin ja totuutta voidaan mielestäni kuvata joksikin sellaiseksi, joka tulee ihmisten keskeen ja yhteiskuntaan erityisestä syväsymbolien tasoista, jotka näyttävät asioiden uniikkisuuden ja idiograafisuuden, ja näin ollen näiden syväsymbolien tavoittaminen vaatii objektiivisen yksilön toimintaa ja tunnustamista. Kilpailu ja nautinnon saaminen liittyy siis olennaisella tavalla näihin vertailukohdallisiin symboleihin, ja sen takia ontokratia haluaa etenkin perustaa yhteiskunnan subjektiiviseen kilpailuun ja koordinointiin, jossa tavoitellaan aina vain toisia paremmalta näyttämistä ja etenkin sitä millaisena jokin asia näyttää ja millaiselta se saadaan näyttämään. Olen samaa mieltä kuin esimerkiksi Mircea Eliade siitä, että on ehdottomasti vanhanaikaista käsittää jotkin asiat etenkin pyhiksi ja jotkut asiat etenkin profaaneiksi tai maallisiksi. Kuitenkin on sanottava, että vapaa ja objektiivisuuteen pyrkivä ihminen pystyy tunnistamaan jotkut asiat tärkeämmiksi ja enemmän kunnioitusta ansaitseviksi kuin jotkut muut, ja sen takia ontokratia joka villitsee vain kilpailua, näyttämistä, paremmalta näyttämistä ja subjektiivista etua, johtaa siis ihmisiä harhaan, koska sen merkitysvallan tavoittelu voi näyttää kommentaariaatin ohjaaman vaikutteellisuuden kautta miltä hyvänsä missäkin ilmiössä ja asiassa. Eli perustavin ontofysiikan käsittelemä asia on se, että ontokraatit toimivat manipuloiden ja subjektiivista etua hakien, samalla kun objektiiviseen ajatteluun pyrkivät ihmiset pyrkivät itsenään ja yleisesti etenkin olemisen vapauteen, joka voi näyttää ihmisille sen, mikä on tärkeää ja mikä vähemmän tärkeää. Eli todellakin ihmisten arvot alkavat aina arvotunteista, vaikka ne eivät ole tunteita siinä mielessä, miten se arkipäivän puheessa ymmärretään. Järki ja tunne ovat aina paralleellisia käsitteitä ja niiden merkitykset vaihtelevat siinä missä tilanteessa näitä termejä käytetään. Kuitenkin on niin, että yksilön taito ja kyky tunnistaa arvoja ja niiden merkityksiä, on aina riippuvaista siitä, miten sivistynyt ja kehittynyt tällainen yksilö on. Mielestäni arvojen tunnistamisen tulee aina alkaa yksilöstä, koska vain arvoja kokevan yksilön kautta voidaan saavuttaa sellainen ajattelu, joka pyrkii aina etenkin objektiivisuuteeen. Jos ihminen, joka ei ole vielä tunnistanut arvojaa, ei osaa niitä omistaa ja tunnustaa, on mahdollista että tällainen hyvin suuresti lainausmerkeissä ymmärretty yksilö voi olla ajautumassa vaikutteellisuuden ja merkitysvallan kautta tekemään niin kuin kommentaariaatti ja sen valtaryhmittymä ontokratia haluaa hänen tekevän. Jos ajatellaan, että poliitikon tulisi olla etenkin sellainen ettei se viehäty vallasta ja että hänen tulisi olla vallankäyttäjä eikä vallantäyttäjä, kuten vaikkapa tästä subjektiivisuudesta aiheutuva vallaton nainen tai vallaton poliitkko, niin nykypäivänä harrastetaan aktiivisesti sitä, että arvoista tulisi päättäää jonkin tyttelin antaman virikkeen perusteella turuilla ja toreilla – eikä siis ajattelun ja ajattelevan yksilön kokemien periaatteiden mukaisesti. Ontokratia etsii siis valtaa etenkin pyrkimällä vaikuttamaan ihmisten kokemiin arvoihin, ja lopullisesti vielä vaikuttamaan siihen, millä tavalla yksilöt näkevät merkityksen näissä arvoissa ja arvojen näyttämissä asioissa ja ilmiöissä. Arvot ovat jotain sellaista, joiden tunnistamisen ja oikeanlaisen järjestämisen kautta ihmiset pystyvät huomattavasti paremmin tulemaan tekemisiin toistensa kanssa ja kasvamaan omana itsenäisenä yksilönä. Subjektiiviset ja materiaaliset itsekkyytteen ja itsekkäsiin haluihin perustavat tahtomis- ja suuntautumistavat eivät koskaan pysty toimimaan tavalla, joka näkisi kaikki ajattelevat yksilöt samanarvoisina ja esimerkkeinä siinä, miten arvoja, arvostuksia ja asenteita tulisi maailmassa ja yhteiskunnassa tulkita. Ontokratian ja ontoeleuterian välillä on myös yksi erityinen käsite, joka tarkoittaa olemisen oikeutta, eli voidaan näin murtaen muinaiskreikkaa käyttäen kutsua sitä termillä ontodike. Ontodike tarkoittaa etenkin sitä, millaisiksi kussakin yhteiskunnallisessa tilanteessa voidaan katsoa oikeuksien järjestyvän yhteiskunnassa. On selvää, että yhteiskunnassa tulee jossain tilanteessa olla myös olemisen valtaa, koska vapauttakin on pystyttävä painottamaan vastuulla. Kuitenkin vastuun käsitteen kohdalla tulisi enemmän katsoa ontodikeen kuin ontokratiaan, koska ontokratia tarkoittaa todellisimmassa muodossa etenkin sitä, että siinä toimitaan tiettyjen tahojen manipuloimien arvojen mukaisesti, jossa järjestelmässä siis ihmiset pakotetaan ajattelun sijasta koordinoimaan yhteiskunnassa etenkin sellaisten arvojena kautta, jotka eivät hyödytä ketään muita kuin vain niitä, jotka pyrkivät subjektiivisen ja materiaalisen välttämättömyyden avulla hyötymään toisista ihmisistä ja heidän herkkäuskoisuudestaan. Nykyaikainen media ja siinä päivittäen esiin tuodut asia, voitaisiin sanoa etenkin kehittymättömien ja tyhmien ihmisten tuottama ja ylläpitämä media on valmis luomaan etenkin kehittymättömien ihmisten piiriin sellaisia ajatelmia, jotka saavat yhteiskunnan sisällä valtaa etenkin sen takia, koska suurin osa median piirissä lilluvista ihmisistä ovat sen verran matalalla tasolla henkisessä korkeudessa ja ajattelun periaatteiden ymmärtämisessä. Eli voidaan sanoa, että etenkin syvällisempi filosofian ymmärtäminen voi joskus tuoda ihmisen sellaiseen tilaisuuteen, jossa tämä ihminen ymmärtää sen, että pintapuolisimmat arvojen virikkeet lähipiirissä eivät tarkoita sellaisia toiminnan perusteita, joiden mukaan jonkun olisi vain pakko koordinoida. Koordinoiminen ja ajattelun puute ovat nimenomaisesti sellaisia asioita, jotka aiheuttavat sen, että merkityksettömät asiat saavat ihmisten piirissä suurta merkitysvaltaa ja että merkitykselliset asiat ja etenkin monissa yksilöissä havaitut hyvät puolet jäävät havaitsematta, Eli kadun kulkijan ajatukset ovat etenkin sellaisia, joiden mukaan jokin arvokkaampi asia voidaan tehdä merkityksettömäksi ja samalla korostaa sellaisia itsekkäitä pyyteitä, joissa ei ole mitään merkitystä eikä yleistä tarkoitetta minkäänlaisen yksilön toiminnan tai ajattelun kannalta. On varmaan niin, että ei voida sanoa kaiken pyyteellisen toiminnan olevan turhaa tai jotenkin vähemmän merkityksellistä. Kuitenkin mielestäni on selvää esimerkiksi se, että ihmisten paremman osan tulisi pelkästään lisääntyä tässä maailman tilanteessa. Köyhien ja tyhmien ihmisten ei tulisi harkita missään vaiheessa lisääntymistä. Kun ontokratia vallitsee yhteiskunnassa, niin tietynlaiset nirppanokat, jotka eivät vaivaudu tekemään tai edustamaan mitään likaisempaa, on arvojen tunnustamisesta ja omasta ajattelusta tehty riskialtista. Jos ajatellaan vaikka jotain suomalaisia tai entisiä poliitikkoja, niin kuinka moni näistä menisi esimerkiksi helmikuun alussa aamuyöllä tukkimaan rikkoutunutta paskaputkea. Nämä ihmiset, jotka ovat päässeet pelkän epäolennaisuuden korostamisen kautta näkyviksi, eivät uskalla ottaa minkäänlaista vastuuta olennaisten asioiden suhteen. Yksi asia, josta voi tulla ontokratian väline on jonkinlaisen hepsankeikan käsitys ja luulo omasta ulkoisesta näyttävyydestään, jota voidaan käyttää itsekkään ja itsekeskeisen vallan saavuttamisessa. Suomessa on lopetettu sääty-yhteiskunta jo vuonna 1906, ja nykypäivänä nämä prinsessat, jotka eivät ole lukeneet elämässään yhden yhtä kirjaa kuvittelevat, että he ovat ulkoisen pintansa takia nykypäivän korkeinta aristokratiaa. Eli mielestäni se, jos ihmisten seksuaalisuus tuodaan toistuvasti keskeisimmäksi asiaksi yhteiskunnassa ja katsotaan esimerkiksi, että sillä minkä näköinen joku on, olisi jotain merkitystä sen kannalta, mihin ihminen esimerkiksi politiikassa tai jonkinlaisessa ajattelussa pystyisi pääsevänsä. Filosofian kautta voidaan saada käsitys siitä, mitä ajattelu on ja miten ajattelu poikkeaa pelkästä koordinoimisesta. Koordinoiminan on häpeilemätöntä epäyksilöllisten ja arvokkaita asioita vastustavien kysymysten ja niiden kautta tulevan toiminnan edistämistä. Koordinoinnissa on aina etenkin pyrkimys edistää laskelmoivuutta ja myös toisten ihmisten heikkoutta, samalla kun yksilöön perustuva ajattelu pyrkii yhdenmukaiseen käsitykseen ihmisten yleisismmistä arvoista ja siitä, mihin mahdollisimman korkeaan yksilö voisi pystyä yhteiskunnassa ja maailmassa. Ontokratian, kommentaariaatin, merkitysvallan ja vaikutteellisuuden maailmassa ei ole olemassa minkäänlaista puhdasta ja erottelematonta käsitystä siitä, mikä yksilö on ja mitä se voi olla, vaan siinä ajetaan vain yksityisen hyödyn muistaen aina erilaisten hyötysuuntien asiaa todellisen pakottavan vallan näyttämällä tavalla. Ontokratia nimenomaan ymmärtää vain vallan. Ontokratia muodostaa yhteiskuntaan arvoinstituutioita, joita myös sen niiden ympärille muodostamat tuki-instituutiot suojelevat. Olen joskus käyttänyt termiä tunnustushierarkia kuvaamaan yhteiskunnassa olevaa arvotilannetta, jossa tilanteessa ei ole arvo- ja tuki-instituutioita, vaan pelkkiä instituutioita, jotka muodostuvat järjestykseen sen mukaan, kuinka pyyteettömiä näiden instituutioiden arvot ja periaatteet ovat. Voidaan esimerkiksi sanoa, että ihmisen henkeä pintapuolisimmalla tasolla ylläpitävät tarpeet kuten syöminen, nukkuminen ja lisääntyminen ovat matalimmalla tasolla tunnustushierarkiassa, vaikka esimerkiksi syöminenkin on nykyään saanut esimerkiksi etnisten ravintoloiden kautta suurempaa toiminnan valtaa, jonka kautta sen muodot eivät ole yhtä pyytellisiä kuin aikaisemmin, koska syömisen yhteydessäkin on nykyään paljon valinnanvaltaa. Kuitenkaan tässäkään ei tulisi tarttua kommentaariaatin tuomaan merkitysvaltaan siinä mielessä, että alkaisi toteuttamaan harkinnassaan vertailukohdallisia symboleita, vaan kokemuksen ympäröivän tarjoavista vaihtoehdoista tulisi olla mahdollisimman leveä ja laaja. Tunnustushierarkia siis muistuttaa ihmisiä heidän toimintansa ympäristöistä, joissa ihminen sijaitsee tietyllä hetkellä tietyssä kulttuurin vakuumissa mutta on samanaikaiesti monen eri instituution jäsen. Siinä mielessä yksittäiset instituutiot eivät ala ontokratian mukaisella tavalla toimimaan jossain instituutiossa toisia instituutioita vastaan. Myös arvoinstituutioiden lisäksi tuki-instituutiotkin ovat ontokratiasta ja ihmisten epävapaudesta johtuva asia, koska arvojen ei tulisi pyyyteettöminä olla mitenkään puolustamisen tarpeessa missään mielessä. Tämä toteutuu monessa mielessä etenkin kommunistisissa ja sosialistissa yhteiskunnuissa kuten myös sellaisissa yhteiskunnisssa, jotka korostavat liikaa uskontoa ja yksiselitteistä oppia. Voidaan siis huomata se, että jos ihmiset hakevat yhteiskunnassa vain koordinaation periaatteita, jossa valitaan oikeiden arvojen, periaatteiden ja ajatusten sijaan vain vähemmän huonot arvot, periaatteet ja ajatukset, on silloin mahdollista, että onokratian korostama kevytmielisyys tulee vallitsevaksi tällaisessa yhteiskunnassa ja maailamssa. Koordinoinnissa toimitaan todellakin täysin sosiaalisiin tieteisiin sovellettavan peliteorian näyttämien periaatteiden mukaisella tavalla. Filosofian ja soveltavan filosofian avulla voidaan löytää maailmasta olennaisia asioita ja periaatteita, jotka voidaan katsoa olennaisiksi niiden yhteisen arvon näyttämällä tavalla. Ontokratia etsii aina mahdollisuuksia siihen, että yhteiskunnan sisäisiltä yksilöiltä voidaan viedä niiden oikeuksiin kuuluvaa valtaa pelkästään sen takia, koska vähiten yhteiuskunnan kärkipaikoille soveltuvat ihmiset saavat kokonaisina jonkinlaista omaan minuuteensa tai vaikkapa naiseuteensa liittyvää heidän mukaansa oikein perusteisiin perustuvaa valtaa. On ihmisten tehtävänä se, että he tunnistavat sen, millaisilla asioilla on merkitystä ja oikeutta ja minkälaiset asiat voidaan jättää helpommin merkityksetttömämpien asioiden ja periaatteiden tasolle. Sivistyksen tehtäväksi tulisi käsittää se, että tehdään ero merkityksellisempien ja merkityksettömien asioiden välille. Pitäisi käydä syvällisemmin läpi sitä, miten ihmiset käsittävät merkityksen ja arvon käsitteet. Olen siinä mielessä joskus kirjoittanut siitä, että voitaisiin ajatella, vaikka joku on sanonut minulle tämän proggiksen muistuttavan suurestikin Viktor Franklin logoterapiaa, jonkinlaista Zweckmässigkeit-terapiaa, jonka pyrkimyksenä olisi tarkastella ihmistä ja erillistä ihmisyksilöä etenkin jonkinlaisten päämäärien kautta rakentuvana olevaisena. Ihmisille tulisi siis asioihin tottumisen sijasta pyrkiä muuttamaan asioita ja näiden erillisten päämäärien kautta saamaan käsitystä siitä, millaisia ratkaisuja heidän tulisi elämässään tehdä etenkin suhteessa omiin arvoihinsa. Olisi terapian keinoin näytettävä ihmisille, miten he voisivat saavuttaa asioita, eikä vain tottua terapiassa sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole samassa suhteessa ja arvossa olleet ainakaan kehittämässä minuuttaan niin korkealle kuin jotkut toiset ihmiset. Valinta, päämäärä ja tarkoitus ovat niitä asioita, joiden kautta ihmistä tulisi tutkia terapiankin alaisena. Uusi syvällisyys on sellainen terminologia, jokai minä kutsun sitä järjestelmää, kun ollaan saatu ontofysiikan kautta selväksi se, millainen todellisuus erilaisten arvoryhmittymien ja arvopäämäärien kautta maailmassa ja jokaisessa yhteiskunnassa vallitsee. Uusi syvällisyys ajaa itsenäistä ajattelua, arvojen ja arvopäämäärien edistämistä. Sen takia kouluissakin tulisi opettaa arvojen, asenteiden ja arvostelukyvyn kritiikkiä heti matalemmilta luokka-asteilta alkaen. Kun minä tapaan uuden ihmisen, kysyn ensimmäisenä sitä, millaisia arvoja tämä ihminen arvostaa ja pitää tärkeinä.

Tämänkestoista ajattelua

 En ole saanut viime aikoina tehtyä juuri mitään. Herääminen on mennyt miltei joka päivä viime aikoina iltapäivään. En tiedä, voi johtua varmaan masennuksesta. Ja tähän liittyen minkään aikaiseksi saaminen ei ole juurikaan onnistunut. Ylös kirjattuja projekteja riittää, varmaan lähiaikoina tärkein olisi väitöskirjan tutkimussuunnitelma. Yritän siinä määritellä filosofian uudestaan sillä tavalla mistä voisi olla hyötyä käytännön elämässä ja etenkin poliittisessa osallistumisessa. Siinä mielessä jatkan mielestäni liian huonon arvosanan saanutta graduani, jossa yritin määritellä kömpelösti lähinnä muiden filosofien kautta osallistuvaa filosofiaa. Politiikka ja sen yhteydessä vapauden korostaminen ovat kuuluneet kirjoitusteni aiheisiin jo varhaisesta alkaen. Eduskuntaan haluaisin, mutta jos se ei onnistu, niin uskon voivani kehittää itselleni tärkeämpiä ja sitä enemmän kiinnostavia juttuja. Pääasia on vain se, että tajuaa olla aktiivinen ja määritellä itselleen asiat, joista haluaa todella olla kiinnostunut. Olen miettinyt syrjäytymistä ja sen yhteydessä myös omaa syrjäytymistäni. Kansanedustajana ja kansanedustajaehdokkaana haluaisin olla edistämässä etenkin mielenterveyskuntoutujien etua ja heidän – meidän – asioita. Tulisin tekemään aloitteita sen suhteen, että Suomeenkin tulisi perustaa mielenterveysasioita hoitava ministerin paikka, ja sen jälkeen koettelisin tämän tittelin haltijan ajattelukykyä. On selvää, että mielenterveysasiat jos mitkä ovat asioita, jotka aiheuttavat syrjäytymistä. Etenkin koska Suomessa vielä syyllistetään helposti näitä ihmisiä omista ongelmistaan. Sanotaan, ettet pärjää, koska olet niin huono ihminen mielenterveysongelmiesi takia. Terapiaan pääsemistä tulisi ehdottomasti helpottaa, ja lääkkeiden saantia tulisi turvata suuremmilla valtion panostuksilla lääkkeisiin, joita saadaan Kelan rahoittamisen kautta. Minä olen syrjäytynyt monen syyn takia. Etenkin sen, että lähipiirini ihmiset toistavat joko tiedostetusti tai tiedostamatta minulle mantraa siitä, etten ole mihinkään tarpeeksi hyvä. Etenkin mummoni toistelee koko ajan töiden saannin yhteydessä: ”Eehän kaekki sua tänä päevänä töetä”. Lisäksi minulla on ollut kuudentoista vuoden ajan, siitä lähtien kun olin tahdonvastaisessa hoidossa ensimmäistä kertaa, tämä rajoittava sosiaaliämmän peikko niskassani. Siihen olen kuitenkin toiveikkaana saamassa lähiaikoina muutosta. En kuitenkaan ole ollut suljetulla osastolla kolmeentoista vuoteen. Olen siis tekemässä väitöskirjaa siitä, miten filosofialla voisi olla käytännöllistä merkitystä, ja miten sitä voitaisiin käyttää siinä mielessä, missä Platon ja Aristoteles määrittivät sen koko poliittisen ajattelun ja toiminnan pohjaksi. Eli haluan tutkia sitä, mitkä olisivat parhaimpia filosofisia periaatteita filosofian ja politiikan yhdistämiseksi. Tässä on esillä, vaikka kirjallisuutta aiheesta ei vielä ole paljoakaan, niin sanottu luovan osallistumisen käsite, jota ovat kehitelleet etenkin Michele Micheletti Tukholmasta ja John McFarland Chicagosta. Esimerkkejä on kuitenkin paljon kyseisen käsitteen täydellistämiseksi. John Deweyn kirja Filosofian uudistaminen on ollut merkittävä virikkeiden antaja. Olen miettinyt myös hakea johonkin maisteritason opintokokonaisuuteen, jossa vaihtoehtoja riittää, vaikka esimerkiksi Helsinkiin täytyy aiheesta päättää jo huomiseen mennessä. Aion kuitenkin todennäköisesti hakea myös Aalto-yliopiston käsikirjoittajakouluun. Filosofian väitöskirjassa haluan myös käyttää itse käsitteellistämiäni käsitteitä kaikenlaisen käytännön ja poliittisen osallistumisen ajattelun pohjalle. Se lähtee ontofysiikasta, jota käsittelen kulttuurin yhteydessä uutena syvällisyytenä etenkin poliittisen ja luovan osallistumisen mielessä. Se käsittelee sitä, miten ontokratia pyrkii aina kommentaariaatin vaikutteellistamisen kautta tunkemaan ihmisille haitallisia arvoja ja arvostuksen kohteita yhteiskunnan tavanomaisen toiminnan sisällä. Siinä mielessä tämä ajattelu perustaa itsensä jossain mielessä vallankumouksellisuuteen, vaikka tämä vallankumous ei todellakaan ole mitään roskaväen parempiaan kohtaan tuntemaa kateutta ja huonommuudentunnetta. Tämä vallankumous on etenkin uuden syvällisyyden tuomista entisen mataluuden ja ihmisten älykkyyden loukkaamisen tilalle. Ja jos joku tai jotkut saisivat kokea syrjäyttämisensä olisi se etenkin tämä nykyinen suomalainen muoti-ikoni ja sen takia ”(entinen) Suomen pääministeri”. Minä en missään nimessä haluaisi kuluttaa aikaani täällä vääntääkseni jotain ”debatteja” muutaman kymmnenen ihmisen kanssa siitä, miten esimerkiksi vaikka värit tunnistetaan tai että onko metafysiikka olennainen asia ihmisten ajattelun tunnistamisessa. Ontofysiikka on siis etenkin olemisen fysiikan tunnistamista ja sen piirteiden erottelemista. Miten ihmiset ovat niissä yhteyksissä, joissa tämän asian tunnistaminen on olennaista ja tärkeää. Olemisen fysiikka tulee esiin etenkin politiikassa, koska poliittisella todellisuudella säädellään yhteiskunnallista todellisuutta, jonka yhteydessä voidaa esittää paljon enemmän totuuskannanottoja, koska totuuden pohtiminen on perenniaalisen filosofian ongelmia, joka ei koskaan pääse parhaimpaan muotoonsa, koska näitä asioita pohditaan niin pienessä piirissä ja näitä asioita käsitteleviä kirjoja eivät lue kuin vain mitätön marginaalinen osa kaikista ihmisistä. Ontokratiaan kuuluvat etenkin sellaiset yhteiskunnan ja politiikan todellisuudessa toimivat ihmiset, jotka haluavat tai tyhmyytensä takia antavat asioiden tapahtua liian helpolla, halveksien samalla sellaisia ihmisiä, jotka voivat ymmärtää nämä asiat syvällisemmällä tavalla. Vaikka se voisi vaikuttaa kuinka jenkkimäiseltä hyvänsä, niin mielestäni kaikessa ajattelussa pohjana on oltava vapaus, koska se on alkukohta kaikelle ajattelulle ja kaikelle osallistuvalle toiminnalle. Näissä yhteyksissä ei siis ole ontokratian väittämällä tavalla mitään välttämättömyyksiä, vaan poliittisen toiminnankin on alettava siitä päättäväisyydestä, jonka mukaan vapaa ihminen päättää käyttää vapauttaan yhteisten tärkeiden asioiden edistämiseksi ja tuon mahdollisuuden takaamiseksi myös myöhemmin. Mielestäni siinä ei voida käyttää sellaisia käsitteitä, jotka vain oletetaan sisältävän jotain sellaista samanlaista, jonka muka kaikki ihmiset käsittäisivät. Poliittisen toiminnan motiivin takaamiseksi kaikilla tulisi olla omat käsitteelliset välineet oman poliittisen ajattelun takaamiseksi, jotka samoin kuten Wittgenstein on kirjoittanut, ovat sellaisia välineitä, jotka asioiden käsittämisen jälkeen ja sen jälkeen kun ihminen on näitä käsitetikapuita apuna käyttäen kiivennyt korkeammalle paikalle, voi heittää ne perässään alas. Mielestäni ilman omia käsitteitä ei voida luoda omalaatuista poliittista maailmankuvaa ja maailmankuvallista horisonttia. Jos ajatellaan vain vallan luomien ja ylläpitämien valmiiden käsitteiden kautta, ei silloin synny minkäänlaista uutta politiikkaa. Minä en siis omilla käsitteilläni pyri yleistävään käsitykseen siitä miten politiikka ja sen pohjalla oleva filosofia tulisi käsittää, vaan tämä on yksi mahdollinen tapa käsittää filosofian ja politiikan välinen yhteys. Loppujen lopuksi mielestäni kaikki filosofiankin käsitteet, ainakin käytännöllisen filosofian mielessä, ovat vain nominalistisia, eli niitä ei voida myöhemmin yleistää ainakaan kovin vakavan filosofisen ajattelun mielessä, koska toisten käsitteillä päteminen on kommentaariaatin tulkintaa ja kommentointa, joka ei johdu muusta kuin primitiivisessä yhteiskunnassa vaikuttavista valtasuhteista, jotka voivat saada osansa siitä, kun on hyvä takalisto ja semiulkonäkö, vaikka en ole huomannut tälläkään naikkosella minkäänlaisia omia käsitteitä, eikä hänelle todennäköisesti ole myöskään minkäänlaisia omia eikä ainakaan omaperäisiä ajatustottumuksia. Väitöskirjani toteuttaa sen ajatuksen, jonka mukaan kaikkien on itse muodostettava oma filosofiaa ja politiikkaa yhdistävä ajattelunsa, samalla kun teoreettista filosofiaa leimaavat sen sisäiset pienet edistysaskeleet, ja teoreeettinen filosofia ei todellakaan etene paljoakaan yhden ihmiselämän aikana. Mutta tyhmimpiä ovat nämä henkisesti feminiiniset ihmiset, jotka toistavat itseään edeltäneiden ihmisten ajattelua ja monesti sen takia, koska he tunnistavat sen, ettei heistä ole oman ajattelun luomiseksi, ja sen takia he ajattelevat pienessä piirissä sitä, miten värit erotetaan tai että mikä on valon oikea muoto ja miten ihmisen pieru ilmenee käytännössä. Tämä on siis yksi yritys käsittää se, mitkä ovat ajattelun periaatteita, ja miten nämä asiat todistuvat filosofiassa ja poliittisessa osallistumisessa. Tässä siis tuomitaan etenkin ontokratia ja vaikutteellisuus, koska ne saavat ihmiset alkamaan matkimaan toisten ihmisten filosofian piiriin tuomia käsitteitä ja pätemään niillä pienen piirin keskustelujen sisällä. Siinä mielessä filosofinen ja poliittinen ajattelu alkaa aina jossain mielessä ajattelijasta, vaikka erillisinä järjestelminä näitä maailmankatsomuksia ja niiden mukaan järjestyneitä ajatuksia ja käsitteitä voidaan vertailla toisiinsa. Kuitenkin pohjana on se, miten filosofi määrittää omat ajatuksensa ja käsitteensä, jos voidaan katsoa pohjaavimpana periaatteina olevan etenkin yhteiskunnallisen ja poliittisen elämän järjestäminen. Siinä mielessä vain ontokratia alkaa muodostamaan maailmankatsomuksia toisten ihmisten luomien käsitteiden mukaan ajatellen, vaikka eivät he todellakaan käsitä ja saavuta toisten ihmisten käsitteiden intensiota ja ekstensiota, koska käsitteiden luominen ja ymmärtäminen liittyy etenkin kunkin yksilön vapaaseen ja yksilölliseen ajatteluun ja maailman järjestämiseen käsitteiden välityksellä. Ontokratia on olemisen valtaa, ja olemisen valta on aina etenkin entisen toistajilla, niillä, jotka haluavat täytettä ihmisten ärsykereagoinnin takaajiksi, ja mitä parempaa jos tämä ärsykereagointi tehdään mahdollisimman helpolla ja yksinkertaisella tavalla – vaikka entisen Suomen pääministerin semiulkonäöllä ja muoti-ikonin asemalla. Filosofia on vapaata, ja sen takia kaikilla filosofian harrastajilla tulisi olla mahdollisuus luoda vapaata filosofiaa, ilman että katsotaan vain sitä, miten he toistavat toisten ihmisten, ontokratian, esiin tuomia käsitteitä ja tapoja käsittää asiat. Vaikka sitten niin, että jos ne annetaan Venla-gaalan punaisella matolla. Asioita ei tulisi todellakaan sekoittaa tällaisella tavalla, ja on naurettavaa että vaikka sitten Suomen entinen pääministeri kertoo omia viisaita ajatuksiaan viihdetähtien joukossa, ollen tietysti samalla kuin yksi heistä. Groupiet ja pääministerit ovat asioita eri kategorioissa. On siinä mielessä huvittavaa, että sain pari vuotta sitten yhteydneoton eräältä mainitun ryhmän edustajalta – voidaanko kokea suurempaa maailmoiden eroa? Jos yrittää olla perustavampi ja syvällisempi on tietysti nykyään suomalaisen politiikankin piirisssä kovin harvinainen ja harvoin kohdattu asia. Tällaisia ajatuksia voidaan tavallisesti nykyfilosofiassakin kutsua joko soveltavaksi filosofiaksi tai käytännölliseksi filosofiaksi, mutta mielestäni sitä voidaan paremminkin kutsua termillä ajattelu, koska on selvää, että minkä hyvänsä vakavasti otettavan käsitteisiin perustuvan näkemyksen on perustuttava omiin käsitteisiin, ja omista käsitteistä nouseva filosofia on todellista ajattelua. Siinä mielessä nykypäivänä väheksytään ajattelun käsitettä, koska sanotaan ajatteluksi vaikka sitä, kun mietitään autoa tai polkupyörää ajaessa kumpaan suuntaan tulee risteyksestä kääntyä. Se on mielestäni pikemminkin vain jonkinlaista koordinaatiota, ja voidaan varmasti sanoa, että ajattelun sijaan toisten käsittteillä päteminen on etenkin koordinaatiota eikä ajattelua. On tosi asia, että aivan perustavimpia käsitteitä lukuunottamatta jokainen ihminen näkee toisten ihmisten luomat käsitteet eri tavalla. Voidaan sanoa, että ajattelun pohjalle voidaan käsittää sellaisia käsitteitä kuten esimerkiksi todellisuus, järjestelmä, arvo ja totuus, mutta ne ovat niin syvällä ihmisten ajatuksissa, ettei ilman niitä pystytä kovin helposti käsittämään minkäänlaista projektia minkä taustalla on omaperäisyyteen ja itsenäisyyteen pyrkiminen. Tämän väitöskirjan aihe on ajattelun periaatteet sen takia, koska nämä periaatteet ovat periaatteita etenkin oman riippumattoman käsitykseni ja maailman hahmottamisen tavan takia, eikä sen takia, että haluaisin myöhemmin tulevien ihmisten käyttävän näitä käsitteitä minun jälkeeni. Wittgensteinin mainittu esimerkki siitä, miten konseptuaalisiiin järjestelmiin tulee suhtautua ja miten niitä tulisi käyttää käy hyvin ilmaisemaan omaa näkemystäni samasta asiasta. Eli oli tarkoitus kirjoittaa myös syrjäytymisestä, vaikka katson ajattelullani olevani aika voimakkaasti maailmassa. Minusta syrjäytymisen näkee varmaan hampaiden kunnosta, alkoholiriippuvuudesta, ylipainosta, katkerista ja kyynisistä ajatuksista, vetäytymisestä pois ihmiskontakteista ja ihmisten käsittämisestä etenkin kielteisten asioiden kautta. Näihin ei paljoa ole minkäänlaista mahdollisuutta puuttua, koska koen itseni myös niin epämiellyttävänä, etten voi kutsua kovinkaan helpolla vaatimuksiini sopivan naisen minusta kiinnostuvan. Tämä kehitys on alkanut maisteriksi valmistumisen jälkeen ja monessa mielessä jo ennen sitä. Kylmät ja syrjivät vanhemmat, muut sukulaiset, kaverien ja oikeanlaisten kontaktien vähyys ja vetäytyminen pois entistä enemmän ihmisten keskuudesta. Vain ajattelu ja omien ajatuksien kehittäminen ovat pitäneet minut kiinni elämässä. Jonkinlainen omatunto ja pyrkimys asioiden käsittämiseen ja tämän käsityskyvyn edistäminen myös yleisessä mielessä ovat kuitenkin näistä aiemmist asioista huolimatta itseeni kuuluvia piirteitä, joiden kauttta voisin myös pystyä pääsemään eteenpäin näistä myös huonoista asioista. Olen ollut itseni seurassa viihtyvä ja syrjäänvetäytyvä aina, vaikka voin varmasti sanoa lahjojen itsenäisten ajatusten ilmaisuun tulleen suuressa määrin sitä kautta. Minulla on voimakkaita arvoja ja asioita, joita pidän oikeina ja korostamisen arvoisina. Sen takia, kun en ole lilluttanut aivojani valtavirta-ajattelussa, olen saanut säilytettyä jonkinlaisen yhtenäisyyden ja yhdisteisyyden ajattelussa ja omien arvojen esiintuomisessa. Tästä on kiitettävä etenkin Uutis-Jousen pitkäaikaista päätoimittajaa Seppo Timosta, joka otti minut jo teini-ikäisenä kirjoittamaan lehteensä. Sitä kautta alkoi tapani ottaa kantaa ja jossain mielessä myös jo itsenäisen ajattelun muodostaminen, jos voidaan katsoa että lukiolaisjullikka pystyy sellaista yleensäkään muodostamaan. Minulla kuitenkin oli jo omia hataria käsitteitä ennen Uutis-Jouseen kirjoittajaksi alkamista. Katsoin siis jo silloin tarpeelliseksi sen, että ajattelua varten on kehitettävä omia käsitteitä, koska toisten ihmisten käsitteiden käyttäminen ei ole totuudenmukaista eikä omaperäistä. Olen tietoinen siitä, että suurin osa eduskunnassa olevista ovat ontokratian hallitsijoita ja samanaikaisesti sen uhreja, ja sen takia minun tulisi taistella olemisen vapauden puolesta olemisen valtaa, ontokratiaa, vastaan. Olemisen vapaus on etenkin sitä, että katsotaan omassa toiminnassa ja ajattelun ja olemisen toiminnassa olevan jotain sellaista, jonka avulla voidaan kyseenalaistaa kaikki muunlainen ajattelu. Konsensus ja ideologinen nautinto johtavat ontokratian kautta vain siihen, ettei kukaan ymmärrä yleisyyksistä mitään ja noiden yleisyyksien annetaan ja halutaan tuomitsevan ja estävän kaikenlaisen omaperäisyyden ja itsestälähtöisyyden toteutumisen. Ontokratia tuottaa etenkin ideologista nautintoa niissä tilaisuuksissa sen mukaan, kuka hyötyy ja kuka hyötyy vähemmän ontokratia yhdenmukaistamista huuhaakäsitteistä ja -käsityksistä. Olen tyytyväinen siihen, että olen jo tähän mennessä kirjoittanut useita satoja lehtijuttuja, vaikka viimeaikaiset paikallishistoriajutut ja kartanoihin ja aatelisiin liittyvät kirjoitukset eivät suoranaisesti ole sellaisia juttuja, joissa voisi hyödyntää omaa vapaata ajatteluaan ja painavimpia arvostuksiaan. Niitä olen viime aikoina kirjoittanut lähinnä sen takia, koska niistä on saanut rahaa, jota ei aina samalla tavalla tietyistä lehdistä saa, vaikka kirjoittaisi sitten painavimpia maailmankatsomuksellisia arvostuksiaan ja aidolla tavalla valitsemiaan ajatuksia ja jopa käsitteitä. Tähän itsenäisen käsitteellisen ajattelun halveksumiseen ja väheksymiseen kuuluu sekin, että jonkun itsenäisiä käsitteitä ei oteta vakavasti vaan ne nähdään mikä hyvänsä-käsitteinä, jotka vertaantuvat välittömästi kaikkien niiden muiden filosofien, jotka ovat tätä maailmaa asuttaneet, ajatuselämänsä aikana luomiin käsitteisiin, ja jos tällainen käsitteiden luoja ei ole 90-vuotias emeritusprofessori, on hänen käsitteensä välittömästi vähemmän vakavasti otettavia kuin ne. Kaikki itsenäisesti ja omaperäisesti rakennetut käsitteelliset järjestelmät ovat tärkeitä, mutta niiden käsittäminen vaatii pohjakseen sen, että luovutaan siitä mahdollisuudesta, että jonkun norsunluutornin professorin luomat käsitteet olisivat muka jotenkin ”realistisempia”, kuin kenen hyvänsä filosofisesti lukeneen ja sivistyneen ihmisen käsitteet ja ajattelu. On selvää, että ei kadun mies todennäköisesti osaa luoda kovinkaan omaperäistä ja tieteellisesti ja ajatuksellisesti luovaa käsitteistöä filosofian merkityksen käsittämiseen, siinä mielessä on tärkeää, että perehdytään ainakin antiikin filosofiaan, vaikka mielestäni voidaan sanoa, että Sokrateksen, Platonin ja Aristoteleen ajattelun jälkeen omaperäisyyden tavoittamiseksi ei tarvittaisi edes muiden modernien filosofien käsityksiin ja käsitteisiin perehtymistä. Siinä mielessä olen itse johtanut itseäni harhaan lukemalla etenkin Schopenhaueria, Nietzscheä ja Sartrea. Siinä mielessä voidaan sanoa, ettei perustavin hyödyllisiä käsitteitä koskeva ajattelu ole paljoa edennyt runsaassa parissa tuhannessa vuodessa. Kaikki perustavimmat ja minkä hyvänsä järjestelmän pohjaksi soveltuvat käsitteet on luotu jo aikoja sitten, vaikka nykypäivänä pystytäänkin filosofian kohteena hyväksikäyttämään esimerkiksi aivotutkimuksen selvittämiä asioita. Sanoin jo alkuun sen, kun joku kysyi minulta sitä minkä takia valitsin itselleni yliopistolliseksi pääaineeksi filosofian, että valitsin sen sen takia, koska filosofia on vapaata, ja olen aina kokenut filosofian vapaaksi ja sen perustavimmaksi asiaksi vapauden käsitteen. Siinä mielessä jo filosofian kandini, joka käsitteli vapautta ja sen rajoitteita Michel Foucault'n filosofiassa, valmisteli itseäni poliittisen osallistumisen aiheeksi ottamista gradua varten. Eli ensin on oltava vapaa ja sen jälkeen voi olla valmis poliittiseen ja luovaan osallistumiseen filosofisin välinein varustettuna. Katselin äsken elokuvaa Good Will Hunting, joka käsittelee nuorta työväenluokkaistaustaista ja hanttihommia tehnyttä nuorta matemaattista neroa Will Huntingia. Olen aina valitellut sitä, etten itse ole ollut matematiikasta kiinnostunut, sillä omat lahjani painottuvat sen sijasta etenkin kielelliseen käsittämiseen. Kuitenkin on sanottava, että menestyin ala-asteella matematiikassa ja silloin kaikki matematiikan numeroni olivat kymppejä, mutta sitten yläasteella ja lukiossa tapahtui jonkinlainen vieraantuminen siitä. On sanottava, että yläasteeni matematiikan opettaja oli autisti, joka ei osannut opettaa, ja siinä mielessä noihin aikoihin minuun isketty autistisen leima alkoi minussa vaikuttaa siihen, miten pystyin ottamaan vastaan opettajien kommunikaatiota. En viitsinyt nähdä vaivaa ja olin laiska. Sen vuoksi en viitsinyt kiinnittää huomiota sellaisiin aineisiin ja asioihin, jotka eivät kiinnostaneet minua suoraan ja automaattisesti. Olen kuitenkin onnellinen että lukion lopussa valitsin yliopistolliseksi pääaineekseni filosofian, koska en usko että olisin ollut onnellinen, jos olisin teini-iästä alkaen kirjoittanut vain esimerkiksi näitä paikallishistoriajuttuja. Minulla on siinä mielessä ollut aina luottamus sen suhteen, että jokaisella oikein kiinnostuksensa ja asiansa valinneella ihmisellä on merkitystä. Muistan esimerkiksi sen, että kun kerroin kerran terapeutilleni että haluaisin sanoittaa lauluja, niin hän sanoi minulle, että areena on tuolla ja avoinna kaikille. Sen kautta käsitin sen, että oman itseilmaisun ja maailmankatsomuksen kehittämisellä ja käsittämisellä kuka hyvänsä voi pääastä esiin ja näkyville näiden asioiden kautta.

Tämänhetkistä ajattelua

Olen taaskin kyllästymässä tämän maan pieniin piireihin. Jossain Pariisissa, Lontoossa ja New Yorkissa kaikki eivät ole samojen joukkotiedostusvälineiden tavoitettavissa, eivätkä kaikki ihmiset suinkaan halua edes seurata samoja tiedon välittimiä. Suomessa tiedostuvälineet ja ihmisten kiinnostus on edelleenkin agraarisen yhteiskunnan tasolla. Minä en ole koskaan halunnut kiinnittää itseeni turhaa huomiota niin kielteisten kuin myönteistenkään piirteiden kautta. Aion kuitenkin lähteä eduskuntavaaleihin joko Kokoomuksen tai Vihreiden listalla. Olen jossain mielessä ollut kiinnostunut politiikasta ja yhteisten asioiden hoitamisesta jo yläkoulusta alkaen. Politiikka tarkoittaa minulle etenkin selkeinten ja erotettavimpien arvojen toteuttamista käytäntöön. Ja siinä mielessä, vaikka esimerkiksi kansanedustaja on äänestäjiensä palvelija, on poliitikon roolin oltava se, että hän pystyy johtamaan arvot niiden pohjalla oleviin syväsymboleihin asti. Vertailukohdalliset symbolit ovat kilpailun ja näkymisen välineitä ja näin ollen silkkaa paskaa. Ihmiset hakevat vertailukohdallisia symboleita, joilla ei ole mitään tekemistä arvojen tai ajatusten kanssa, koska ne toimivat valtavirran elintasokulttuurissa jonkinlaisina puskureina, joiden avulla saadaan itselle pintapuolista arvostusta ja vapautta, ja on valitettavaa, että suurin osa ihmisistä tavoittelee etenkin vertailukohdalllisia symboleita. Vertailukohdalliset symbolit perustuvat näkymiseen ja pintapuolisen ontokratian myöntämän pseudovapauden tavoittelemiseen. Voidaan siis sanoa, että ihmiset pystyvät nykypäivänä ostamaan itselleen prostituoitua vapautta haalimalla vertailukohdallisia symboleita. Tämä tapahtuu pelkästään vertailun tasolla, jossa aina paremmalta näyttävä vie näiden ihmisten mielestä heiltä vallan, ja toki tällainen ihminen matelee parempansa edessä ja antaa tälle itseään suurempia vapauksia. Vertailukohdallinen symboli on esimerkiksi vaikka palkan suuruus tai auton uutuus. Tämä oravanpyörä jatkuu koko ajan, ja tavallisesti tällaisten mukaan toimivat ihmiset eivät voi koskaan olla itseensä riiittävän tyytyväisiä. Vertailukohdallisuus määrittelee sen vallassa oleville sen paskakasan järjestyksen, jonka mukaan he toimivat. Syväsymboli on syvää sen takia, koska pintapuolisessa yhteiskunnallisessa todellisuudessa on hyvin vähän mahdollisuuksia saavuttaa sellaista ajattelun tasoa, että symbolisuuteen voitaisiin päästä ilman oman hyvän pyrettä. Vertailukohdalliset symbolit siis ovat etenkin subjektiivisen hyvän etsimistä ja sillä pätemistä. Syväsymboli kertoo pelkästään totuudesta ja riittävän hyvistä arvoista, ja poliitikon tehtävä ideaalisimmassa muodossa on tavoittaa sellaisia tavoitteita ja päämääriä, jotka ylittävät subjektiivisen hyvän tason. Siinä mielessä esimerkiksi se, jos kansanedustaja keskustelee köyhän ihmisen kanssa, joka haluaa ilman vastinetta itselleen korkeampaa elintasoa, tulisi muistaa se, että subjektiiviset säälin tunteet eivät kuulu politiikkaan. Kaikessa on pyrittävä yleisyyteen ja siihen, että kaikille ihmisille voidaan kokonaisvaltaisesti olla oikeudenmukaisia. Mielestäni raha on varsin banaali ja nykyisessä muodossaan väärin määritelty hyödyn aihe. Sitä pitäisi ensinnäkin käsitellä sen käyttöarvon eikä määrän kautta. Köyhän ihmisen vähästään antama lahjoitus, joka voidaan niin ollen huomata suureksi, pitäisi aina pitää arvokkaampana kuin sitä, jos miljardööri antaa miljoonia. On siis tärkeää käsitellä symbolin käsitettä ja miten sitä voidaan käsitellä etenkin yhteiskunnan ja kulttuurien yhteydessä. Yhteisen hyvän ja puolueettoman tavan käsittää yhteiskunnallisia kysymyksiä täytyy aina puoltaa syväsymboleita, koska niiden tapauksessa pintapuoliset mututuntumakäsitykset a la Sanna Marin, ovat jääneet taakse ja politiikkaa voidaan käsitellä sitä kautta, mikä antaa sille merkityksen yhteisen hyvän tavoittamisena. Symboli on tavallisesti toissijainen määre siitä mitä jokin asia tarkoittaa. On varmaan monen mielestä selvä, ettei filosofia tavallisesti ilmene kadunkulkijan ajattelussa kovinkaan usein. Näin ollen myös arvot, jotka löydetään symbolien kautta ovat syvällisempiä symboleita, ja tämän järjestyksen ei voida aina havaita tulleen toteutetuksi edes vaikka teoreettisen fysiikan tai teoreettisen filosofian opiskelijoiden keskuudessa. Monesti nykyisessä kulttuurissa on niin, että elämä limitetään sille alueelle, missä on aiemmin vallinnut totuus. Kun elämä tuodaan totuuden tielle, banalisoituvat ja tavanomaistuvat silloin käsitykset elämästä ja kulttuurista. Silloin kun minä näytin ulkoisesti erilaiselta kuin nykyään, en koskaan kuvitellut, että minulla olisi ollut minkäänlaista poikkeavaa valtaa. Mutta tähänkin asiaan liittyvä huomio on monessa mielessä subjektiivista sillä subjektiivisuuden tasolla, että se koskettaa kaikkien pintapuolisia huomion tekemisen kohteita. Olen jossain mielessä kasvatuksen ja veren kautta saanut ajatteluuni piirteitä, jotka jotkut voivat tulkita naisvastaisiksi. Niiin ei kuitenkaan ole, vaan olen aina pelkästään inhonnut heikkoja naisia, jotka eivät voi tulla toimeen ilman miehen ajatteluun ja toimintaan tuomaa placebovallan tunnetta. Nämä ovat aina riippuvaisia omista pienten perusteiden kautta muotoutuneista viiteryhmistään, eivätkä he tosiaankaan osaa ajatella itsenäisesti ja itselähtöisesti. Heikot naiset ovat perseestä, muut ovat monesti täysin kunnollisia. On mainittava pieni ja yllättävä kokemuksen tunne vahvasta naisesta: olin päälle parikymppisenä Jyväskylän yliopiston hammashuollossa, koska minulta piti poistaa pari hammasta hammastulehduksen takia. Siellä oli naispuolinen erikoishammaslääkäri hoitamassa projektia. Jo pelkästään hänen asennoitumisestaan ja puheestaan sain sellaisen käsityksen, että tässä on avaramielinen, itsevarma ja älykäs nainen. En enää muista hänen nimeään, mutta pyysin seuraavalla hammaslääkärikerralla, että kyseinen nainen olisi ollut hammaslääkärini, mutta sieltä sanottiin, ettei kyseinen keski-ikäinen nainen ole enää heidän palveluksessaan. Sain sellaisen käsityksen, että hän teki työtään monella paikkakunnalla. Siinä oli tosiaankin oikeista asioista itsevarma ja älykäs, vahva nainen. Heikot naiset eivät tavallisesti uskalla ottaa vastuuta ja ilmaista ajatuksia. Kun lukiossakin näitä tyttöjä oli, jotka olisivat halunneet minuun tukeutua, ei mieleen tullut kuin syvä halveksunta. Olen saanut käsityksen siitä, että naisen täytyy voida kantaa itsensä yksin, eikä vain tukeutuen miehen isälliseen valtaan. Tässä tulee esiin vallattomuuden aihe mutta etenkin vallattomat naiset. Nämä ovat etenkin niitä, jotka eivät uskalla ottaa vastuuta ja kantaa sitä tehokkaalla tavalla. Tässä tullaan vallan käsitteeseen, joka vaatii yksilöltä sitä, että vallan haltijan tulee voida perustella toimensa oikenalaisilla periaatteilla ja arvoharkinnalla. Pintapuolisimmat asiat: ulkonäkö, varallisuus ja kehitetty imago eivät omasta mielestäni oikein riitä 'minkäänlaisen vallallisuuden hallintaan. Tällaiset mediaspektaakkelissa elävät ihmiset kuten Sanna Marin, eivät todellistu muussa asiassa kuin ihmisten taipumuksessa kiinnittää huomio epäolennaisiin asioihin. Poliitikon tehtävä on tunnistaa olennaisimmat ja tärkeimmät asiat, ja hänen oma luontonsakin on synnyttävä pelkästään siitä. Myöskään ideologioita ja asenteita toistavat puolueihmiset eivät osaa suhtautua oikein valtaan. Heillä on sapluuna valmiina jokaiseen tilanteeseen, joka johtuu pelkästään siitä, millaisia ulkoisia liitteitä nämä ihmiset ovat itseensä liittäneet. Jokainen ihminen on varmasti sitä mieltä, että syvällinen käsitteellinen ajattelu vaatii vaivan näkemistä, ja sen takia symbolit, joita tällä vapaalla ajattelulla tavoitellaan ovat syväsymboleita, eivätkä esimerkiksi elintasokilvassa toistuvia puskureina toimivia vertailukohdallisia symboleita. Jälkeen mainittujen tehtävä on pelkästään luoda valheellista arvovaltaa, jonka edessä tavallinen kymmenen uutisten katunäkymän ohikulkija sokaistuu. He eivät todellakaan halua nähdä mitään olennaista! Yleensäkin ihmisten käsitykset siitä, mikä tulkitaan hyväksi piirteeksi ihmisessä eivät todellakaan tavallisesti ole mitenkään syvällisiä. Nuoret hepsankeikat toki samaistuvat Sanna Marinin ulkonäön puunaukseen, jonka tämä entinen Suomen pääministeri (joka nimike ei tarkoita mitään) on nostanut seksuaalitaloutensa korostamisen yhteydessä tärkeimmäksi ominaisuudekseen. Onko siis todellakin niin, että jos joku ihminen korostaa omaa semiulkonäköään ja haluaa ”valtaa”, niin sille pitää se nykyaikaisen äänestysoikeuden laajuuden takia antaa? Yksi entinen kaveri sanoi joskus minulle, ettei minulla olisi äänestäjien ryhmää, jotka antaisivat minulle äänensä. Siinä mielessä pitää ihmetellä sitä, jos Marinin kaltainen soma marionetti saa tuhansia ja kymmeniä tuhansia ääniä. Vaikka joku voisi väittää minua vanhanaikaiseksi, niin on sanottava, että minun ajatteluni on varmaan ikiaikaista, mutta eipä sitä ole paljoa yritetty valtavirtaan tuoda ennen minua. Vai ovatko ihmiset täysin kyvyttömiä ajattelemaan, että politiikalla voisi olla tekemistä jonkin Marinia syvällisemmän asian kanssa? Vallaton poliitikko tai nainen on etenkin sellainen, joka ei osaa määritellä omia peruskäsitteitään ja mukauttaa niitä siihen työhön mitä hän tekee. Olennaisen ymmärtäminen ja erottaminen epäolennaisesta on siis mielestäni poliitikon tehtävä. Siinä ei ole minkäänlaista merkitystä esimerkiksi vaikka sillä, miltä ihminen ulkoisesti näyttää. Syväsymboli tarkoittaa siis asiaa, joka on etsitty kaikesta siitä estämisestä ja harhaanjohtamisesta huolimatta, minkä nykyinen kulttuuri, yhteiskunta, politiikka ja koululaitos pyrkivät syvällisemmän ajattelijan eteen virittää. Siinä mielessä on mainittava monennen kerran se, että esimerkiksi Britanniassa useimmat näkyvät poliitikot ovat opiskelleet yliopistossa PPE:tä eli filosofiaa, politiikan teoriaa ja taloustiedettä. On varmaan niin, että jotkut insinöörit ajattelevat politiikan teosta eri tavalla kuin vaikka kaltaiseni filosofi, mutta on selvää, että filosofian opiskeleminen ja sen syvällisempi ymmärtäminen eivät juutu samalla tavalla olosuhteisiin ja arvottomaan tapaan käsittää politiikka, kuin miten esimerkiksi dippainssipoliitikot tekevät. Filosofiassa tulisi korostaa enemmän soveltavaa filosofiaa, etiikaa ja arvoteoriaa. On jokaisen filosofian kautta viisaaksi tulevan ihmisen tehtävä pyrkiä myös soveltamaan omia oppineisuuden kautta tulleita periaatteita käytäntöön, joka tarkoittaa tässä mielessä etenkin politiikkaa ja poliittista osallistumista. Yksi tyhmien politiikassa toimivien ihmisten lempikäsite on vaikuttaminen, ja nykypäivänä kuka hyvänsä teknologiaa hallitseva tollukka voi väittää jossain mielessä olevansa vaikuttaja. Vaikka joku voisi oman nyt jo varsin laajan kirjottajatyöni perusteella sanoa minua jonkinlaiseksi ”vaikuttajaksi”, niin on sanottava että minä kieltäydyn tuosta nimityksestä aivan täydellisesti. Myöskään minulla ei ole minkäänlaisia ”vaikuttajia”; joiden antaisin vaikuttaa itseeni. Tuonkin käsitteen käyttäminen on tuonut politiikkaan jonkinlaisen seremoniallisen vallan kuvitelma, jonka mukaan esimerkiksi Sanna Marin, koska se on semiulkonäköinen, mutta sillä on hyvä takalisto ja nykyään myös rahaa, niin silloin kyseinen ihminen on myös ”vaikuttaja”, koska se vaikuttaa siltä, miksi monet esimerkiksi filosofiaa nykypäivänä opiskeleva tytöntyllerö haluaa samaistua ja arvostaa. Politiikassa on siis oltava arvoja, eivätkä nuo arvot voi tulla toisilta ihmisiltä tai puolueelta. Parhaimmassa tapauksessa poliitikolla pitää olla omintakeinen mahdollisuus käsittää politiikan ja yhteiskunnan todellisuus täysin omista käsitteistä alkaen. Koska tällainen ei ole yleistä, niin tietysti monet ainakin antavat olettaa, että tällainen olisi useimmille aivan liian vaikeaa. Mutta näille on sanottava, ettei heidän tulisi puolueelta ja toisilta ihmisiltä omaksuttujen arvojen kanssa edes missään mielessä pyrkiä mihinkään eduskuntaan, Pudasjärven kunnanvaltuustoon monet heistä paremmin sopisivat. Olen myös miettinyt, aivan sen takia, että estäisin sillä oman korruptoitumiseni, että antaisin välittömästi kansanedustajaksi tultuani aina vähintään 40 prosenttia kuukausipalkastani hyväntekeväisyyteen. Tämän ilmoittaisin medialle heti taloon tulon yhteydessä. Se lisäksi saisi kaikki muut kansanedustajat näyttämään itsekkäiltä, ahneilta ja omanvoiton pyydettä etsivinä. Viihdetaiteilijat ovat aina halunneet näkyä oman pintansa kautta, etenkin kun naisten esiintyminen on ajassamme pelkistetty täydellisesti pyllyyn ja tisseihin, jopa naamaan, mutta sekin on monien mielestä turhaa hifistelyä. Ennen viihdetaiteilijat tavallisesti osasivat kirjoittaa sanoituksiaan, mutta nykypäivänä sekin on menettänyt merkitystään. Eihän sellainen kansa, joka ei ymmärrä runoutta, myöskään voi sitä arvostaa kenenkään toisen esittämänä ja esilletuomana. Ja tieytysti vielä se, että supisuomlaisten ihmisten pitää valita esityskielekseen englannin, on tuo jo osoitus siitä minkälainen Amerikan ekstraosavaltio Suomesta on tullut. Vaikka suomalaiset arvostavat kovasti jenkkejä, on varmasti niin, että jäänmurtajia lukuunottamatta jenkit antavat kovin vähän arvoa tälle sen eetosta matkivalle Suomen pintakulttuuriestablismentille. Poliitikolla on siis oltava periaatteita ja arvoja, vaikka myös pragmatiikka on muistettava monessa tilanteessa, eikä ajan ilmiöitä tarvitse tulkita jonkin ideologiasapluunan kautta. On sanottava esimerkiksi Vasemmistoliiton Li Anderssonin vanavedessä Euroopan parlamenttiin menneen Saramon toimivan tuolla tavalla. No on todennäköisesti mahdollista, että hän ei ole koskaan harrastanut minkäänlaista vapaata ajattelua. On sanottava, että puolueiden ideologioiden mukaan tehtävä politiikka ja äänestettävän valitseminen niiden mukaan ei todellakaan ylläpidä minkäänlaista itsenäistä ajattelua. Ja kuka se loppujen lopuksi on, joka pelkistää jokaisen puolueen ideologiat jonkinlaisiin fraasibanderolleihin? Se on etenkin mututuntuman kautta äänestävät ihmiset, jotka äänestävät mututuntumalla omia arvojaan lähestyviä pseudopoliitikkoja. Jos minä sanoisin yhden miehen, jonka kirjoja kannattaisi politiikan teostakin kiinnostuneiden ihmisten lukea, niin sanoisin sen olevan etenkin Noam Chomsky. Manufacturing consent oli esimerkiksi mielestäni hänen riippumattoman poliittisen ajattelun mahtiteoksia. Suomesta on sanottava Emilia Männynvälin kirjoittavan kuin mies, eli siten, ettei pahoittele omia tuotoksiaan sillä että on nainen. Feministit ja setaihmiset korostavat liikaa omaa sukupuoltaan ja sukupuolista identiteettiä. Tämä on alemman keskiluokan piiriin kuuluvia tapoja, joissa nämä ihmiset voivat kuvitella saavansa hyötyä yhteiskunnan sisäisessä taistelussa, jota tällainen kaltaiseni vanha aristokraatti ei voi edes kuvitella tekevänsä. Mielestäni sukupuolinen suuntautuminen ja yleensäkin sukupuoli on henkilökohtainen asia, jota ei ole tarvinnut aiemminkaan korostaa. Naiset, jotka pystyvät toimimaan miesten pelissä, eivätkä kompromettoi tai etsi sääliä, ovat todellakin niitä vahvoja naisia, joihin yhdistän lähipiirini yhteydestä etenkin äitini äidin, edesmenneen Salli-mummon. Tavallisesti vahvat naiset osaavat myös käsitellä miehiä, eivätkä he siinä käytä minkäänlaista sukupuolensa ja sukupuolielimiensä mukaista tapaa valottaa itseään miehisen huomion kohteena. Esimerkiksi vaikka kun se lyhyt portugalilaissuomalainen naislaulaja oli jossain kykyjenetsintäohjelmassa, yritti se vaikuttaa juryn jäseneen, joka oli tulkittu hyväksi jätkäksi, erityisesti jollain tavalla imartelemalla tätä. Vahva nainen ei aseta itselleen lokeroa ja omaa seksuaalista suuntautumistaan houkutteena joidenkin miesten varalta. Vahvat naiset eivät siis tunge omaa seksuaalitalouttaan totuuden ja merkityksellisten asioiden eteen. Olen huomannut itse sen, miten minuakin joskus luullaan ns. pahaksi pojaksi, ja tuo huomio on aina saanut itsessäni pelkästään kielteisiä ajatuksia. ”Pahat pojat” nokittelevat muita ja katsovat että heidän on aina ylläpidettävä illuusiota sosiaalisesta dominanssista ja naistenmiehyydestä. Minä en ole henkilökohtaisesti koskaan halunnut naisten mieheksi, ja kuvitelmat siitä, että tekisin jotain aina etenkin naisten huomion takia, on valheellinen ja vääristelty ajatus. Tietysti tavanomainen miehen jullikka ajattelee kaikkien muiden miesten olevan yhtä matalalla hahmotuksen ja kiinnostuksen kohteiden tasolla. Minä en esimerkiksi voisi koskaan kuvitella asuvani toisen ihmisen kanssa, sillä työskentelyni vaatii yksin olemista. Enkä esimerkiksi voisi hyväksyä sitä, että jokin naikkonen toisi oman seksuaalitaloutensa oman ajatteluni eteen, että alkaisin pian itsekin muistuttaa niitä filosofian laitosten raukkoja, jotka ajattelevat oman vaimon ja omien kersojen olevan kaikista tärkeintä ja tähdellisintä täydellisyyttä. Ajattelu vaatii aina jonkinlaista käytännöllisen elämän eri tavalla olemista, jos sitä verrataan sellaisiin ihmisiin, jotka eivät todellisuudessa ole siinä mielessä, että he pystyisivät ajattelemaan itsenäisesti ja sanomaan todella jotain omaperäistä siinä kun he kertovat olevansa jostain asiasta jotain mieltä. Olen seurustellut muutamaan otteeseen, mutta aina pakollinen yhdessäolo on koostunut siitä, että on voinut vierailla toisen luona. Loppujen lopuksi maailman syvällinen ymmärtäminen sisältyy mielestäni siihen, että tajutaan se minkä takia ei tarvitse aina paahtaa ja kilpailla veren maku suussa. Kun unohtaa nämä puskurimaiset vertailun kohteet ja ei pyri siinä asiassa pätemään, voi havaita sen, että omaperäinen ajatuskin saattaa käydä lähellä omaa tietysti rajoittunutta ymmärrystä. Olen aina mieltänyt parhaiksi poliitikoiksi Japanin samurait, antiikin Rooman konsulit, Preussin junkkerit ja Ranskan Ancien Regimen aristokraatit. He todellakin tapasivat osallistua politiikan tekoon etenkin velvollisuuden eikä vääristä asiasta motivoituneiden vallan halujen kautta. Minun linjassani von Beckerit osallistuivat säätyvaltiopäiville ritaristossa. Esimerkiksi Adolf von Becker teki ensimmäisenä aloitteen tekijänoikeuslaista. Sittemmin myös äitini sukulaiset ovat ottaneet osaa paikallispolitiikkaan, jossa yhtenevänä juonteena on ollut etenkin koulutuspolitiikan edistäminen. Minun äitini linjassa on aina arvostettu etenkin tietoa, totuutta ja sivistystä (sukulaiseni Reinhold von Becker itse asiassa käytti ensimmäisenä Suomessa termiä sivistys nykyaikaisessa merkityksessä). Äitini isän kirjastosta löysin jo pikkupoikana mielenkiintoani saaneita teoksia, joista useimmat käsittelivät yleistä historiaa, Suomen historiaa ja sotahistoriaa. Ukki oli etenkin itseoppinut historiantajua ilmentänyt humanisti, josta olen saanut paljon mallia. Hän tietysti vaikutti paljon suvun entisiä polvia enemmän muistuttavalta vaikkapa itseeni verrattuna. Minussa on jo paljon myös mökkiläisverta, joka on tietysti asia, johon en ole itse voinut vaikuttaa. Etenkin äitini suvussa on aina kunnioitettu sivistystä ja oppineisuutta. Äitinikin on lukenut paljon, vaikka on yo-merkonomi, ja ei ole tietojeni mukaan koskaan saanut yliopistollista sivistystä. Olen myös myöhemmin huomannut sen, että myös äidissäni on sellaisia piirteitä, jotka voin liittäää vahvaan naiseuteen, monestihan on niin, että aiemmin jossain määrin epävarmat ihmiset saavat itseensä itseluottamusta korkeammalla iällä, ainakin kun ovat tulleet keski-ikäisyyteen. Eli kun mahdollinen poliitikko tietää sen, miten erotetaan epäolennainen olennaisesta (aivan kuten Reinhold von Becker sanoi sivistyksestä: se on kuin pellavan riipimistä, jossa erotellaan tärkeät osat vähemmän tärkeistä), tulisi myös äänestäjien tajuta se, millaisia kysymyksiä asettaa tällaiselle ihmiselle. Omien vaikeuksien korostaminen ei tavallisesti kuulu poliitikoksi haluavan hoidettavaksi, koska on voitava yleistää myös omia asioitaan periaatteiden tasolle. Mielestäni poliitikko ei voi tarjota yksittäiselle heikoista oloista tulevalle mitään, vaan kaikkien olosuhteita tulisi voida tarvittaessa helpontaa ja vaikeuksia vähentää. Tässä minulla on monta muuta käsitettä, joiden esiin tuomista jatkan seuraavassa kirjoituksessa.