Sekä ennen pikkuvihaa että sen jälkeen lukutaidon opettamisen suurin tärkeys oli kristillisen oppimateriaalin ymmärtäminen itsenäisellä opetuksella ja lukemisella. Ongelmaksi koitui koulumestarin puute. Koulumestarin saaminen olisi muuttanut kasvatukselliset pyrkimykset yleisiksi ja opetusta olisivat voineet saada kaikki pitäjäläiset.
Tämän suhteen tilanne parantui jonkin verran, kun Mäntyharjun toinen puoli siirtyi Venäjän alaisuuteen. Sillä alueella seurakunnat saivat käyttää vanhemmat teinirahansa koulumestarin hankkimiseen ja palkkaamiseen. Mäntyharjun kohdalla tehtävään nimitettiin erään oman talollisen poika. Näillä rahoilla ei parempaa saatu ja Haminan konsistorikin hyväksyi tämän, jos hän ”hyvin tuntee kirjaimet, lukee puhtaasti suomea sisältä, sekä on raitis, ahkera ja Jumalaa pelkäävä, pitää lapsille aamu- ja iltarukoukset ja on kaikessa heille hyvänä esikuvana.”
Vuonna 1764 koulumestari oli laitettu virkaansa, mutta kolmen vuoden päästä pitäjästä puuttui taas lasten opettaja. Teinirahoja ei oltu kannettu, ja vuonna 1779 ne päätettiin antaa lukkarina toimineelle Juho Hakuliselle, joka lupasi opettaa rahvaan jälkikasvua Venäjän puoleisessa osassa Mäntyharjua.
Vuoden 1740 aikana todettiin nuorien osaavan lukea kohtalaisen hyvin sisältä. Vuonna 1764 se osasi lukea hiukan ja tavata. Kristinuskon tuntemus oli joillakin hyvä, suurella osalla vain välttävä ja pieni marginaalinen osa ei osannut mitään. Myöhempi myönteinen kehitys ei perustunut koulumestarien virkaan vaan vanhempien haluun ohjata jälkeläisiään. Puhdasoppisuuden seurausta oli se, että jokaisen kristityn tuli velvollisuuden kautta osata sisäluku ja kristinopin pääkohdat. Tähän olivat ohjaamassa etenkin vuotuiset lukuset, joissa pappi ja lukkari kävivät testaamassa rahvaan osaamista uskonkappaleiden tuntemuksessa ja hallitsemisessa.
Lukusia järjestettiin Mäntyharjussa koko 1700-luvun ajan. Rippikoulut alkoivat pitäjässä vuonna 1764 ja niiden seurauksena suurin osa ihmisistä oppivat lukemaan yhtä paljon kuin mitä avioliittoon, Herran ehtoolliselle pääsy ja oma autuus vaati ja edellytti. Joidenkin tietojen mukaan pitäjäläiset osasivat niin hyvin lukea, että syntyi pian suurempi tarve kirjojen toimittamiseen ihmisten saataville. Vuodesta 1764 on kerrottu, että vain harvoilla oli oma virsikirja. Myöskään omaa raamattua ei taloissa ollut. Kirjojen puutteen takia kirkkoherra Cygnaeus ehdotti Haminan konsistorille, että tulisi kääntää joku ulkomaalainen Raamatun kertomuksia sisältävä kirja suomeksi ja jakaa sitä 50-60 kappaleen erinä eri seurakunnille.
Lukutaidon käytännöllisen merkityksen tajuaminen nousi pappissäädyn mieleen vasta 1800-luvun puolella. Silloin myös kirjoittamistaito nousi tavoitelluksi ominaisuudeksi. Vielä 1700-luvulla vain harvat rahvaan edustajat osasivat kirjoittaa kunnolla ja ymmärrettävästi.
Piispa kulki tarkastamassa seurakunnissa pitäjänkoulua, mutta Mäntyharjussa käydessään hän ei löytänyt edes koulumestaria. Ainoastaan suntio Karl Björn opetti vuodesta 1822 alkaen lapsia heidän vanhemmiltaan otettua korvausta ja kirkkoherralta saatua viljatynnyriä vastaan.
Kirkkoherra Pesonius ei ankaruudestaan huolimatta saanut asiassa parannusta aikaan. Hänen viimeinen yrityksensä asiassa tapahtui vuoden 1845 piispantarkastuksen jälkeen , jonka yhteydessä todettiin rahvaan lukutaidon olevan pitäjässä hyvin heikossa jamassa. Kirkkoherra Pfalerin aikaan pitäjään ei välttämättä levinnyt suuremmin valistuksen henki vaan psykologisesti viisaampi asennoituminen. Kuitenkin jo vuonna 1850 päästiin tulokseen siitä, että vanhemmat palkkasivat koulumestarin, jonka luokse piti lähettää kaikki yli 12-vuotiaat lukutaidottomat lapset. Ensiksi koulumestariksi valittiin Matti Ahvenainen, joka siirtyi virasta Asikkalan koulumestariksi. Hänen jälkeensä virkaan valittiin pitäjänräätäli J.W: Wahlman. Hän piti kiertokoulua ja opetti kovapäisimpiä jullikoita. Tästä hän sai palkaksi kapan päivää kohden.
Rovasti Pfalerin mukaan tämän opetuksen tulokset eivät olleet riittävän hyviä, koska rippikoulun 156 pojasta vain 30 luki puhtaasti. Pfaler palkkasi pitäjään toisenkin koulumestarin. Sivistys oli edennyt sen verran pitäjässä, että jopa yleisen mielipiteen mukaan luku- ja kirjoitustaidottomuus koettiin yleisellä tasolla kielteisinä asioina ja asiantiloina. Vanhemmat kantoivat huolta lapsiensa pärjäämisestä näissä taidoissa.
Kehitys asiassa oli nopeaa Pfalerin tulon jälkeen, kun hänen tullessaan virkaan Valtolan kyläkunnassa oli vain yksi kirjoittamaan kykenevä, mutta vuonna 1863 heitä oli jo 59 poikaa ja seitsemän tyttöä. Tuona aikana siirryttiin jo koulujen aikakauteen. Pfaler avasi ensimmäisen kyläkoulun Hietaniemeen vuonna 1863, vaikka paikalle ei ilmaantunut kuin alle kaksikymmentä lasta. Tämä kuitenkin johtui siitä, että lasten oli syksyaikaan autettava vanhempiaan töissä. Koulun alkaessa seuraavan vuoden tammikuussa saatiin kokoon jo 65 lapsukaista.
Pfaler avasi pitäjään lainakirjaston, koska tarve uusille kirjoille oli vallinnut paikkakunnalla jo pitkään sen asukkaiden kehittyneen lukukyvyn takia. Vuoden 1862 alussa sakastiin sijoitetussa lainakirjastossa oli 400 kirjaa, joita 350 mäntyharjulaista oli lainannut kaikkiaan 600 kertaa. Talonpoikien yleissivistys oli näiden opetuspyrkimysten takia noussut niin paljon, että he alkoivat tilaamaan lehtiä kuten Helsingissä painettua Suometarta ja myöhemmin Mikkelissä julkaistuja lehtiä. He myös lähettivät niihin omia ilmoituksiaan. Ne saivat joissain tilanteissa paljon aikaansa edellä olevan sanomalehtipolemiikin leiman.
Nämä asiat osoittivat, että yhteiskunnallinen aktivoituminen, sanomalehdet ja koulu kuuluvat yhteen ja ne ovat jo pitkään kuuluneet yhteen. Mäntyharjun historiikissa kuvataan aikaa: ”Kunnallishallinnon alkaminen merkitsi kansanvallan laajenemista, kansakoululaitos ohjasi korkeampiin oppilaitoksiin ja elinkeinovapaus lisäsi maaseudun mahdollisuuksia kehittyä taloudellisesti. Maataloudellisen neuvontatyön käyntiin saaminen kohotti maataloutta ja uudenaikainen metsäteollisuus antoi aiheen määritellä mäntyharjulaisten metsien arvon uudelleen. Nälkä tai kadon pelko ei enää ollut yhtä paljon määräämässä jokapäiväistä työtä kuin tekniikan aikakauden herättämät uudet tavoitteet ja päämäärät.”
Olli von Becker
Yhteiskuntatieteiden maisteri
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti